Bonnien ja Blisin Hoitokirja

[Salma]

Toiset päivät ovat onnellisia, toiset itkettävän onnellisia. Jesse ilmestyi yllättäen roikkumaan Bonnien tarhan aidalle hitusen liian tavallisen näköisenä, ja luotuani häneen ihmettelevän katseen veti verkkaisesti takkinsa alta tulppaanikimpun. Seisoessani myöhemmin aurinkoisessa tarhassa punaisten tulppaanieni kanssa mietin, että parempaa vuosipäivälahjaa en olisi osannut toivoa.

[Salma]

Bonnie kulki painavaoksaisten kuusipuiden alla pienenä savunharmaana haamuna. Oksat olivat sulaneet kosteiksi ja tiputtelivat neulasmatoiltaan kylmiä vesipisaroita minun niskaani ja Bonnien ohuelle ratsastusloimelle. Poni höyrysi ilmaan ja kulki pitkin, vetävin askelin pitkin polkua, jolle aiemmat ratsukot olivat jättäneet syviä kavionpainaumia. Se oli hyväntuulinen ja kevyt, oikea kevätpäivän unelmaponi.

Oli melkein kestämätöntä, että samaan aikaan minun oloni oli niin hauras ja onneton.

En ollut pystynyt ratsastamaan aitan ohitse. Minun oli pitänyt kiertää vaivalloinen lenkki asfalttitien kautta, taluttaa Bonnieta sulavalla tienreunalla ja kavuta sen selkään jäisen kiven päältä. Olin puristanut ohjia kuin ne olisivat pitäneet minut hengissä, ajattelematta miten vaikea minun olisi avata nyrkkini kahden tunnin kuluttua palelevina ja kohmeisina. Kyyneljuovat kiristivät kuivina rantuina poskillani. Tuntui hirveältä, että jo toista kertaa vuoden sisään itkuvarantoni olivat ehtyneet saman syyn vuoksi.

Pyry oli joutunut kertomaan sen meille. Olin ollut juuri mittaamassa Bonnielle iltamössöjä, kun kalpea ja hermostuneen oloinen Pyry oli ilmaantunut äänettömästi rehuvaraston ovelle. Pääsiäisen vuoksi talli oli ollut jo siihen aikaan täynnä väkeä, Pipsakin kolisteli rehulaarissa huoneen toisessa nurkassa. Meillä oli ollut mukava tunnelma, aurinko paistoi ikkunan läpi ja karkkipussi välillämme oli rapissut tasaisin väliajoin.

Pussi oli tippua kolahtanut lattialle, kun Pyry oli kertonut uutisen.
”Humu sai ähkyn. Se on lopetettu tänään.”
Sen jälkeen kumpikaan meistä ei enää koskenut karkkeihin. Pussi jäi lojumaan penkin alle yksinäisenä, kuin pieni koira, jota omistaja ei hlunnut ottaa mukaan.

Oloni oli ollut sen jälkeen aivan kamala. Muistelin Humua, jolle olin jutellut höperöitä varsapöllyjuttujani, kun Bonnie ja Birk olivat asuneet aitassa. Muistelin, miten syksyisin maastoletkasta palaava Humu oli yleensä ainoa hevonen, joka näytti pitävän säästä ja porskutteli reippaasti läpi lätäköiden ja mutavellien. Toissakesänä olimme leirillä käyneet keräämässä ahomansikoita, ja Humu oli päässyt mukaamme retkelle, kun sen kyljelle oli sidottu punainen mansikkaämpäri. Kauan sitten, kesällä jossain toisessa elämässä, minä ja Taru olimme ratsastaneet Bonniella ja Humulla ukkosmyrskyä pakoon. Parhaiten muistin Humun älykkään katseen, paljon nähneet mutta luottavaiset mantelisilmät, ja paksun hapsottavan harjan. Nytkin, maastossa, saatoin melkein ojentaa käteni ja koskettaa sitä.

Näin mielessäni tammatarhan hevoset, jotka parveilivat hämillään ympäriinsä ilman johtajatammaansa. Näin kevään vielä vähän vaaralliset maastoretket, joilla hevoset jäivät tulpaksi kun eivät uskaltaneet ylittää ilman vetohevosta sulamisvesistä virtaavaa puroa. Näin alkeiskurssien horjahtelevat ratsastajat, jotka muksahtivat kuraan jonkun toisen hevosen selästä. Näin Annen ja Kristerin lapsen, joka ei koskaan saisi halata Humun paksua, lämmintä kaulaa.

Se avasi kadotetun kyynelvirran portit. Näkökenttäni sumentui kuin muurin taakse, ja vimmaisesti nyyhkyttäen puristin käteni Bonnien taipuisaan harjaan. Se saisi ohjata minua nyt.

[Salma]

Istuin tallin edustalla paistattelemassa päivää ja nojailemassa rennosti tallin seinään, jonka aurinko oli lämmittänyt ensimmäisiä kertoja keväisen lämpimäksi. Bonnie kuljeskeli kauempana tarhassa ohuessa ulkoloimessaan, kiiltävä häntä silloin tällöin rennosti viuhtoen. Leppeä tuuli käänteli hiljakseltaan edessäni lojuvan kalenterin sivuja.

Yksittäinen päivä parin viikon päässä oli ympyröity vihreällä kynällä useaan kertaan. Jäin tuijottelemaan sitä hajamielisesti. Oberwald, siinä luki. Se tarkoitti kisatauon loppua. Se tarkoitti ensimmäistä starttia, ja ennen kaikkea se tarkoitti Itävaltaan matkustamista.

Birkin jälkeen Bonnien treenaus oli lähtenyt nytkähdellen käyntiin. Aluksi oli tuntunut hurjalta mennä edes kavaletteja energioissaan viuhtovalla ponilla - Pirrekin oli vaatinut, etten hyppäisi yksin ja juoksuttaisin Bonnieta ennen estetreenejä. Vasta muutama viikko sitten harjoitukset olivat alkaneet sujua samalla tavalla kuin ennen astutusta, ja olin rohkeudenpuuskassa ilmoittanut meidät Itävaltaan kisoihin. Se oli tuntunut niin ihanalta, että viisumien ja matkalippujen hankkiminen matkaa varten oli tuntunut pelkältä viikkorahojen pyörittelyltä.
’
Samaan aikaan olin saanut puhelun. Reippaan kuuloinen ääni oli soittanut minulle, kun kiskoin kypärän leukahihnaa auki koulutreenin jälkeen, ja kysynyt suorasukaisesti etsinkö Bonnielle toista kisahoitajaa. Juuson kiireet tietäen olin kutsunut hänet tervetulleeksi katsastamaan ponia.

Oloni oli vähän samanlainen kuin silloin, kun odotin Birkin ostajaehdokkaita. En oikein pystynyt keskittymään kalenterin selailuun enkä silmät kiinni auringossa kylpemiseen. Lopulta jäin tuijottelemaan jääkenttää kaviollaan kuoputtavaa Bonnieta ja toivomaan, että kisahoitajaehdokas tulisi mahdollisimman pian ja laukaisi jännitykseni.

Lopulta lauantaiaamunpäivän hiljaisuuden katkaisi yksinäinen auton ääni. Nostin katseeni Bonniesta parahiksi nähdäkseni, miten parkkipaikalle rullasi pieni kiltinnäköinen auto, ja se sisuksista hyppäsi punaruskeatukkainen hahmo. Hän loi etsivän katseen tallipihan yli ja lähti sitten astelemaan minua kohti.

”Oona”, tyttö ojensi lämpimän kätensä, kun oli päässyt luokseni. Hän oli pieni ja solakka, punertava tukka heilui korkealla poninhännällä pään päällä ja minut kohtaava katse oli tasaisen itsevarma. Puristaessani Oonan kättä hermostuneisuuteni katosi kuin irti vetäistynä.
”Salma. Bonnie on pihalla, se on toi kimo turkoosissa loimessa. Voidaan istua vaikka tuohon hoitopuomin luo.”

Oona tiiraili kiinnostuneesti aurinkoisen pihan poikki tarhojen suuntaan, kun istuuduin takaisin kalenterini viereen. Tunsin itseni vähän yläasteen opoksi. Oona oli vaikuttanut jo puhelimessa hommansa osaavalta, mutta silti minusta tuntui, että velvollisuuteeni kuuluisi kysyä nyt muutama tiukka ja paljastava kysymys.
”Ootko sä aiemmin ollut kisahoitajana? Tai kisannut?” Kysyin muistellen, miten paljon Oona oli ehtinytkään paljastaa puhelun aikana.


Oonan alkaessa selostaa kisahistoriaansa tarkkailin mielissäni hänen eloisaa tyyliään. Juuson kanssa he voisivat olla aika hyvä parivaljakko.

”Me voidaan ottaa poni sisään nyt”, sanoin, kun Oona oli saanut käytyä läpi suunnilleen koko hevoshistoriansa. Hän vilkaisi minua hassunkurisen hämmentyneen näköisenä.
”Ai säkö valitsit mut?” Hän kysyi hölmistyneellä äänellä.
”Joo”, nauroin. ”Tervetuloa Bonnien kisahoitajaksi.”

Lähtiessämme kaksistaan tarhaa kohti mietiskelin tyytyväisenä, ettei kisakauden jatkuminen tuntunut enää yhtään niin jännittävältä. Itävaltaan matkustamisesta puhumattakaan.

[Oona]

Tutustumista
# 1, 2.4.2016

Avasin sinisen Mersuni oven ja pujahdin auton sisään. Käynnistin menopelini sellanen kiva jännitys mahassa pulputen. Asettelin Huaweini navigaattorin näköetäisyydelle, jotten eksyisi heti ensimmäisenä. Autoni huristeli navigaattorin ohjeistuksen mukaan rahisevaa hiekkatietä pitkin kohti jotakin. Ja se jotakin ei näyttänyt tallilta. Se jotakin oli umpikuja. "No voi hele sentään... Minne sä aiot viedä mut, navigaattorirämä..." kirosin puhelimeni navigaattoria. Suljin kännykkäni ja luotin omaan suuntavaistooni. Auto rullasi pieneltä hiekkatieltä pois, päätyen kuoppaiselle asfalttitielle. Kun näin lopulta tienviitan, jossa luki "Seppele", saatoin huokaista helpotuksesta. Parkkeerasin Mersuni tallirakennuksen edustalle ja avasin auton oven pirteänä. Aurinko porotti taivaalta, muttei lämmittänyt ilmaa juuri lainkaan. Tallialueen takana näkyi metsikköä, jonka puut heiluivat hitaasti edestakaisin. Hiukseni heilahtelivat kevyen tuuliviiman mukana. Loin etsivän katseen tallipihan ylitse ja bongasin kalenteria tutkiskelevan naisen.

Kävelin pihan läpi iloisena. Nainen käänsi katseensa muhun ja hymyili lyijäriänsä pureskellen. Pari pilveä ajelehti taivaalla, mutta ne eivät peittäneet aurinkoa. Mulla oli toden totta kevättä rinnassa. Olin ollut viimepäivinä erityisen pirtsakka, nytkin hymyilin leveää hymyä. "Oona", tervehdin kalenterin sivuja kääntelevää naista. "Moi! Mä oon Salma. Bonnie on toi kimo poni turkoosissa loimessa. Voidaan mennä istumaan tonne hoitopuomille", Salma sanoi. Äkillinen tuulenpuuska lennätti naamalleni pari hiussortuvaa, mutta pyyhkäisin ne takaisin korvan taakse. Kävelin Salman mukana hoitopuomin luokse. Mun toinen puoli oli varma, että mä pääsisin kisahoitajaksi, mut toinen puoli sanoi hiljaa mielessäni, ettei olisi kannattanut edes yrittää. Yritin kuitenkin. Niin palavasti mä halusin Bonnien kisahoitajaksi.

Selittäessäni hevostaustaani tiirailin mielenkiintoa uhkuen tarhoillepäin. Bonnie riehui tarhassaan muta läiskyen. Sulanut lumi oli tehnyt paljon rapakoita tallialueelle. Varjoisella paikalla aitan vieressä näkyi vielä muutama lumikasa, mutta muualla ei näkynyt pienintäkään lumikinosta. Sivusilmällä näin, että Bonnien irrotteluun oli liittynyt toinenkin hevonen. Tai no, poni. Pieni shetlanninponi, jonka kaviot upposivat mutaan vuohisia myöten. Kun olin selittänyt hiukan hajamielisesti koko hevoshistoriani, menimme Salman kanssa sisälle talliin. "Käydään ekaksi kattomassa tallia ja mennään sitten hakemaan Bonnie", naikkonen ehdotti. Nyökkäsin poninhäntä heilahtaen. Katselin tuntihevoskäytävää. Mua jännitti yks asia. Tai kaks asiaa. Tai kolme asiaa. Eka asia oli se, että jos mä en pääsisikään Bonnien kisahoitajaksi. Toinen juttu oli se, että jos muut tallilaiset ei tykkäis musta. Ja kolmas & pahin juttu oli se, että jos Bonnie ei tykkäis musta...! Yritin pyyhkiä surulliset ajatukset pois mielestäni ja keskittyä Salmaan, joka esitteli tallin eri kolkkia. Lopulta rymistelimme portaat ylös taukotupaan. "Moro Inkeri!" Salma tervehti älypuhelintansa tutkailevaa tyttöä. Inkeriksi osoittautunut tallilainen nosti katseensa puhelimesta ja heitti Salmalle moin. "M-", en päässyt lauseestani pidemmälle, kun Salma puhui puolestani.

"Tässä on Oona. Se hakee Bonalle kisahoitajaksi. Oona, Inkeri."
    Nyökkäsin todistavasti Salman sanoille. "Moi Oona!" Inkeri tervehti muakin, keskittyneenä kännykkäänsä. "Mennäänkö nyt hakemaan Bona?" Salma katsahti muhun. "Olipa outo kysymys. Totta pirussa mennään!" virnistin ja sinkosin taukotuvasta ulos. Salma kiiruhti perääni. Hiljensin tahtiani rauhalliseksi kävelyksi vasta tallin käytävälle päästyäni. Salma nappasi riimunnarun jostakin koukusta ja niin me lähdimme hakemaan Bonnieta. Talsimme kaikkien vesirapakoiden läpi ponitamman tarhalle. Kimo hirnahti Salmalle kimeästi, mutta vilkuili mua vähän epäileväisenä. Pujahdimme puuaitojen alitse tarhaan. Sain tummalta, pystyharjaiselta poniruunalta vain mulkaisun, mutta muut tarhan asukkaat tulivat innokkaasti luoksemme. Bonnie hiukan epäileväisenä, mutta kuitenkin. Tarjosin tammalle kämmentäni nuuhittavaksi. Salma nappasi Bonskun riimunnarulla kiinni ja lähti taluttamaan sitä ulos tarhasta. Hätyyttelin muita poneja portin luolta pois, pujahtaen sen jälkeen Salman ja Bonnien perään. Päästimme Bonnien karsinaansa. Silittelin tammaa hetken ja tarjosin sille leivänkannikan. "Arvaa mitä?" Salma tokaisi. "No ja?" katsahdin naikkoseen, joka hymyili innokkaasti. "Sä pääset Bonnien kisahoitajaksi."
    

[Salma]

Elettiin kevään pahinta rapakautta. Tiet olivat märkiä, tallikäytävät olivat märkiä, kiiltelevät kumisaappaat olivat märkiä, ja ponit ne vasta märkiä olivatkin. Aina kun Bonnie pääsi pihalle, se puettiin päiväkotimaiseen kura-asuun, jossa se pukitteli milloin turkoosina, milloin keltaisena salamana. Bonnie vihasi märkänä kitisevää loimeaan, ja Kasper oli näyttänyt päivä päivältä rumempaa naamaa nähdessään, että pääsisi taas loimittamaan niskojaan nakkelevan hammashymy-Bonnien.

Muuten minun ja Bonnien elo sujui kuten tähänkin asti. Kävin ratsastamassa yleensä iltaisin tuntien loputtua, tai niinä lisääntyvinä kauniina päivinä, joina Anne vei ryhmät maastoon ja jätti sulavan kentän meidän hiekkalaatikoksemme. Olin alkanut nauttia lauhoista kevätilloista, joina livahdin kentän portista maastoon ja ratsastin uskomattoman valoisassa iltahämyssä pitkin poikin sohjoista metsää. Bonnie, joka oli yleensä siinä vaiheessa jo poikki kaikista pohkeenväistöistä ja kavalettiharjoituksista, sai kulkea ohjat pitkinä.

Hoitajahakujen vuoksi toiveikkaita naamoja oli jälleen alkanut putkahdella pitkin tallikäytävää. Erityinen rypäs oli kerääntynyt monesti Ellin uuden hevosen, kilttisilmäisen Sallan ympärille. Olin itsekin käynyt sipaisemassa tamman lempeää turpaa muutamaan otteeseen, ja tuntenut hienoista yllättyneisyyttä, kun huomasin Ellin laittaneen senkin hoitajahakuihin. Jostakusta tulisi hyvin onnellinen uusi hevosenhoitaja.

Sallan lisäksi oma faniryppäänsä oli Tollon karsinan edessä. Minun oli yhä edelleen vaikea suhtautua Tolloon, joka katseli tuntihevospuolelta korvat tollomaisesti harallaan – vielä vaikeampi minun oli sisäistää se fakta, että se saisi pian jo toisen hoitajansa Seppeleessä. Minulla oli ikävä Jessen läsnäoloa, sitä, miten tietty aikakausi oli päättynyt, kun hän oli lähtenyt viimeisen kerran kisaori-Tollon ratsastajana ja palannut ensimmäisen kerran katsomaan tuntiruuna-Tolloa.

Satulahuoneen ikkunasta näkyi letka tuntilaisia, jotka vaelsivat kyyryssä hevosineen kohti maneesia. Kevyt räntäsade löi heitä kasvoihin.
”Onpa ihanaa olla sisällä”, huokaisin Pyrylle, joka nosti paraikaa Reinon satulan telineestä syliinsä ja istui puhdistamaan sitä. Itse ripustin Bonnien märkiä pinteleitä kuivumaan patterille ja kuuntelin, miten seinän toisella puolella joku hevosista asteli kaviot kopisten pesariin. Vesisuihkun vaimea suhina kaikui kumeana putkissa.

Aleksanteri tuli huoneeseen itselleen ominaisella äänettömällä livahduksella, pysähtyi aloilleen ja jäi tuijottamaan satulahuoneen seinää. Vilkaisimme molemmat häntä, Pyry rennon kysyvästi ja minä uteliaampana.
”Moi Aleksanteri?” Yritin varovaisesti. Hän hätkähti niin, että niskasta kihartunut (ja talven aikana hassun pitkäksi venähtänyt) tukka tutisi kevyesti. Minuun kääntyneissä silmissä oli oudon poissaoleva katse, ihan kuin hän olisi juuri nähnyt aaveen ja yrittäisi nyt paraikaa peitellä sitä. Mikä toisaalta oli Aleksanterille melko ominainen ilme.
”Moi? Mä tässä vaan katsoin? Öö, nyt pitää mennä”, Aleksanteri hönki, kääntyi liukkailla kengänkannoillaan ja rymisteli ulos satulahuoneen ovesta.
Minun ja Pyryn katseet kohtasivat.
”Unohtikohan se Galenoksensa kotiin?” Pyry virnisti verkkaisesti.

Ilta jatkui rauhallisena. Märkä ja hiekkainen Inkeri tömisteli jossain vaiheessa satulahuoneeseen niin, että Annen ikkunalaudalle tuomat narsissit nyökkäilivät vielä pitkään oven pamahdettua kiinni.
”Mä pökerryn, jos en saa nyt heti ruokaa”, hän huokaili nappaillessaan Pätkis-patukastaan laukkaradan levyisiä suupaloja.
Jo itsessään se oli niin kodikasta, että minun teki mieli käpertyä satulahuoneen nurkkaan ja vain jäädä katselemaan Pyryä, joka hinkkasi ihailtavan huolellisesti vastinhihnoja, ja Inkeriä, joka suklaan selätettyään oli alkanut tiirailla toiveikkaasti kaapinpäällisiä herkkupiilon toivossa.

Elettiin kevään pahinta rapakautta, mutta tässä lämpimässä hetkessä satulahuoneen nurkassa hiekanjyvätkin tuntuivat kaivatuilta vanhoilta ystäviltä. Kyllä sitä ihminen saattoikin hassahtaa pahemman kerran.

[Salma]

Viime aikoina tallilla oli tapahtunut niin paljon, että oli vaikea edes pitää lukua kaikesta. Kevät oli rysähtänyt jymähtäen päällemme, kaatanut vihreät koristenauhansa puihin ja puhaltanut lämpimän tuulenvireen koko routaisen tallipihan ylle. Vuodenaika oli hypännyt valtavalla jättiläisenloikalla eteenpäin kysymättä lupaa keneltäkään. Jos olisin seurannut omaa ajantajuani, olisin tuumaillut, että elimme kaiken järjen mukaan ehkä huhtikuun alkupuoliskoa. Kalenterin sen sijaan oli villiintynyt ja puksutti toukokuun puoltaväliä.

Se tarkoitti perinteistä kisakalenterin päivitystä. Istuessani ponitarhan kostealla kevätnurmella hiirenkorvainen vihko sylissäni, ehdin kaikessa rauhassa lehteillä menneitä sivuja ja niille raapustamiani kisamerkintöjä. Kisakautemme startti, hengästyttävä matka Itävaltaan, oli poikinut meille ensimmäisen sijan kahdeksankymmenen sentin luokasta. Viime kuista voittoa makustellen ruksin nyt onnellisena itseni ja Bonnien muutamaan vastaavaan luokkaan, ja hätäisellä päätöksellä vielä yhteen ekstralähtöön. Viidenkymmenen sentin erikoisesteitä, ei mitään ongelmaa meille.

Vaikka vähän matkan päässä ruohoa nyhtävää Bonnieta katsoessani mietiskelin, että olisin mielelläni lähtenyt sen kanssa tymäkämmille radoille. Viime joulun 125 sentin toinen sija huhuili ja kuherteli edelleen mieleni perukoilla, se ja melkein pakahduttava jännitys, joka oli kuohunut minussa ennen radalle ratsastamista. Pienten ratojen hyppääminen oli kyllä hyödyllistä, mutta etenkin viime aikoina treeneissä sekä minä että Bonnie olimme puutuneet tylsämielisiksi loputtomista puomiharjoituksista. Pirren kasvot sen sijaan loistivat, kun hän kiikutti minulle netistä löytämiään tekniikkaharjoituksia, joiden Paintilla vedellyt viivat eivät ikinä tarkoittaneet mitään maahankaivettuja puomeja kummempaa.

Pian Itävallasta palaamisemme jälkeen hoitajahakujen tulokset olivat ratkenneet. Bonnien uusi kisahoitaja Oona, joka oli jännännyt matkalla hakujen tuloksia, oli melkein pökertynyt kuullessaan päässeensä Tollon hoitajaksi. Vaikka olin tietysti onnellinen hänen puolestaan, minun oli edelleen vaikea katsoa tallin pitkältä käytävältä kurkkivaa tunti-Tolloa. Oona oli jo sen toinen hoitaja Seppeleessä, ja vähitellen aloin sisäistää, että kaikella todennäköisyydellä tulisin näkemään Tollon vuosienkin kuluttua katselemassa käytävälle samat nivelkuolaimet suussaan, uusi innostunut tuntiratsastaja vieressään. Sen puhisevat kisahevosvuodet jäisivät hevosen nuoruuteen, historiaksi, jota nostalgiset hoitajat joskus muistelisivat talvi-iltoina kaakaokuppien äärellä. Kuinka kauan Jesse oli jo ollut poissa tallilta?

Tallin yläkerrassa oli heti hoitajahakujen julkistamisen jälkeen leivottu Edin uudesta hoitajasta Netestä Jasonin uutta tyttöystävää. Jason itse oli kaivautunut naama retiisinpunaisena sohvan sisuksiin ja murissut kerta toisensa jälkeen, ettei varmasti ikinä alkaisi olla kenenkään kanssa. Cella oli hytkynyt naurusta naama tyynyyn haudattuna, ja saanut vain vaivoin tyrskittyä jotain puumista ja siitä, miten suunnilleen kaikki tallin yläasteen lopettaneet naisihmiset olivat kuuluneet Jasonin rakkauspiiriin. Jason oli rymistellyt hurjistuneena alas ja mennyt autotallin luo mököttämään (minua hirvitti ajatella, keneltä hän oli oppinut paikan hengailukapasiteetin), mutta leppyi, kun Fiia oli mennyt hetken kuluttua tarjoamaan hänelle pullaa.
”Muut polttaa täällä aina tupakkaa, mutta musta se on ällöä niin mä vaan silppuan näitä ruohonkorsia”, Jason oli selittänyt kyykkyasennostaan pullaa suupielissä, kun Fiia oli kysynyt ihmeissään miten hän oli osannut tulla autotallille.

Koko Ellin uusi hevonen Salla ja sen hoitaja Randi olivat sen sijaan jääneet minulle etäisemmiksi. Olin nähnyt Ellin treenaamassa parina lämpimän aurinkoisena iltana harmaalla pikkutammallaan, ja Randin pörrötukkainen hahmo oli seurannut parin menoa tiiviisti aidan toiselta puolelta milloin hikiloimi sylissään, milloin vesisankoa kantaen. Koska olin ehtinyt korkeintaan tervehtiä uutta hoitajaa oleskeluhuoneessa, olin päättänyt jututtaa häntä kunnolla seuraavan kerran, kun törmäisimme. Toisin sanoen silloin, kun en olisi koko ajan juoksemassa ratsastamaan, letkuttamaan, harjaamaan tai ruokkimaan.

Siitä päästiinkin ongelmaan, johon olin törmännyt tänä keväänä ensimmäistä kertaa. Talven kisatauon ja mammaloman jälkeen olin ehtinyt kerätä hurjat paineet treenata Bonnie takaisin hyvään kuntoon. Olin suunnitellut Pirren ja Annen kanssa viikkokalenterin ja kärrytellyt kirjastosta huojuvan pinon estekirjoja pyöräni pomppivalla tarakalla. Olin tankannut niitä milloin kotona, milloin karsinalla, milloin tässä samassa vähän kosteassa tarhassa, ja testannut oppeja Bonnieen minkä ehdin. Olihan treenaaminen aina kiinnostanut minua, mutta nyt olin ensimmäistä kertaa löytänyt siihen ihan uuden tason. Minun oli pakko treenata, pakko tehdä Bonniesta niin hyvä kuin vain pystyisin. Tuntui, että olin ilmoittautunut kaikille Pirren tunneille koko kuluvan kevään ajaksi, ja vielä senkin jälkeen kävin varovasti kyselemässä toimistolla saisinko tulla mukaan joillekin tuntiratsastajien estetunneista. Vain puomitunneille, Pirre oli sanonut tiukasti. Seurattuani vierestä Harryn kuntoutusta tajusin hyvin, mitä hän tarkoitti. Olisi iso tiputus, jos jokin napsahtaisi ponin herkissä jaloissa ja voitokkaan estekesän sijaan joutuisin palauttelemaan sen kuntoa toiset puoli vuotta.

Andrei oli kadonnut tallilta jossain vaiheessa kevättä, ja hänen perässään myös Rosa oli häipynyt ilman selityksiä. Cella oli puhissut vuoroin huolissaan, vuoroin vihaisena, kunnes paria viikkoa sitten nujerretun näköinen Rosa oli ilmestynyt takaisin hiljaisena ja apeana. Tapauksen tarkat yksityiskohdat olivat jääneet minulta onnellisesti pimentoon, mutta hurjimpien juorujen (eli Cellan huhupadan) mukaan Rosa oli paljastanut itku kurkussa, että Andrei oli hänen setänsä ja makasi sairaalassa. Olin nyökytellyt ja hymissyt asiaankuuluvan myötätuntoisena, kun kuviota oli puitu oleskeluhuoneessa, mutta katsonut parhaaksi pysyä ulkopuolella pahimmasta myllytyksestä. Andrei meni niin syvissä vesissä, etten halunnut tulla imaistuksi mukaan.

Inkeri oli löytänyt murjottamisen jalon taidon. Vaikka olin ajatellut, ettei hän ollut oikeasti lainkaan kiinnostunut Andreista, siitä huolimatta pystytukan katoaminen ja sairaala-setä-keissi oli saanut hänet kiskomaan suupieliään alaspäin jo monen viikon ajan. Olin yrittänyt yhden kerran ottaa asiaa varovaisesti esille Inkerin kanssa, mutta jo tulikivenkatkuinen vilkaisu ja puhahtava tuhahdus olivat olleet kuin liekki heitettynä päin kasvoja. Päätin seurata tilannetta taka-alalta.

Jotkut asiat sentään menivät luonnollista ja odotettua reittiä. Anne paisui ja lyllersi onneaan hehkuen ympäri tallipihaa yhä hitaammin ja hitaammin. Lomaopettajat olivat vallanneet kentän ja maneesin, ja minua nauratti joka kerta, kun vähän hukassa olevan näköinen Dani huikkaili uralla hölkytteleville ponituntilaisille hämillisiä ohjeita. Ero koulutunneilla naputtavaan valmentaja-Danieliin oli valtava.

Loppukevään porkkanaksi Anne oli ilmoittanut, että Hestia palaisi tallille. Etenkin ponin entisen hoitajan Tuulian kasvoilla olin nähnyt valoisan pilkahduksen, kun uutinen oli kiinnitetty värikkäillä nastoilla ilmoitustaululle. Mietin itsekseni, että se tarkoitti taas mahdollista uutta hoitajaa. Nyt, kun Pirrekin oli juorujen mukaan huokaillut haluavansa Ransulle kesähoitajan, talli alkoi olla jälleen tupaten täynnä uusia kasvoja.

Mikä oli itse asiassa aika ihanaa. Kesä oli tulossa, kisakausi starttaisi kohta toden teolla ja ensimmäiset uniset perhoset heräilivät jo hiirenkorvaisten puiden katveessa. Tästä tulisi jälleen yksi täydellinen hevoskesä!

[Salma]

Lämmin sää oli saanut Emmyn jättämään Kurbuksen satulan talliin. Hän keinahteli hiljakseltaan hevosen selässä, kun se pujotteli vehreinä kasvavien pensaiden välistä kapealla multapolulla. Karheat lehdet sipaisivat minunkin paljaita jalkojani Bonnien astellessa Kurbuksen perässä.
”Ihan mieletön tuoksu”, takanamme tuleva Anni huokaili. ”Kesäinen.”

Koko kesäkuun alku oli ollut uutista uutisen perään. Eilen illalla, kun olimme makoilleet viilenevällä laitumella hevosten keskellä, meihin oli iskenyt sama vimma kuin kymmeniä kertoja aiemminkin: kumma pakko päästä maastoon. Leirimökkien takaa lähtevä metsäpolku oli alkanut huikkailla houkuttelevasti, että meidän pitäisi päästä puimaan asioita kunnolla.
”Mutta ei tänään”, Anni oli sanonut. ”Mä näin, että Robsulla ja Jutalla oli mansikoita, ja mun on ihan pakko käydä pihistämässä niiltä pari. Siinä voi kestää.”

Tänään puolenpäivän jälkeen olimme kuitenkin nousseet tyytyväisenä liikahtelevien hevosten selkään ja keinuneet pois tallipihalta. Haituvaisten pilvien takaa vilkutteleva aurinko enteili hyvää juttelusäätä.

Katselin mietteliäänä edelläni ratsastavan Emmyn kapeaa selkää. Tasan viikko sitten hän oli kiemurrellut vaikeana tallilla ja saanut lopulta myönnettyä, että arveli olevansa raskaana. Sen ajatteleminen tuntui edelleen uskomattomalta. Emmy oli minun ikäiseni ja tullut Seppeleeseen samassa hoitajarumbassa kuin minä. Kohta hän saattaisi olla jonkun äiti.

Muistelin aamua, jona olimme istuneet Emmyn keittiönpöydän äärellä ja tuijottaneet kahta haalean pinkkiä viivaa raskaustestissä. Sain kiinni kummallisen pyörryttävästä tunteesta, joka minuun oli silloin hulmahtanut. Samaan aikaan olin ollut hirvittävän innoissani: tieto Annen ja Kristerin nyytistä oli lähtenyt kiertämään samana aamuna. Olin jo nähnyt, miten ratsastuskouluperillinen ja tomera pikku-Emmy painelisivat pitkin Seppeleen mantuja.

Toisaalta lamaannuttava paniikki oli kömpinyt harteilleni. Tunsin kipeästi, miltä Emmyn tilanne tuntui. Olisi pakko päättää asiasta, josta ei oikeastaan tiennyt mitään. Ja oli päätös mikä tahansa, se vaikuttaisi koko loppuelämään.

Olin melko varma, että nytkin istuessaan emmymäisen hyväryhtisenä Kuutin selässä hän mietti viikontakaista aamua. Minuun iski äkkiä hirvittävä surku. Aivan samalta hän oli näyttänyt viime kesänäkin, kun olimme ratsastelleet maastossa. Ihana, vaalealettinen Emmy oli ollut niin huoleton näky. Nyt sama ihminen istui edessäni miettimässä, kumman teistä valitsisi.

”Ratsastetaanko Artsilaan päin?” Emmy kysyi, kun ravasimme hetken kuluttua laukkasuoraa pitkin.
”Voidaan vaikka juottaa hevoset siellä”, huikkasin päätään ravistelevan Bonnien selästä. Se painoi hurjasti kuolaimelle. Laila, joka oli pitkäjalkaisena hölkyttänyt ponien ohi, ponnahteli Annin kanssa edempänä.
”Laila voi mennä ravissa seurakisojen esteluokat”, tirskahdin Emmylle. ”Se on niin pitkäkoipinen, että harppoo silti koko radan ihanneaikaan.”
”Koulukisoissa meille tulee ongelmia”, Annin selkä vastasi pokerina. ”Tää ottaa kaks askelta yhdellä pitkällä sivulla.”
”Onneks tällä viikolla on se Danin kurssi”, Emmy huomautti.
”Vaikka sehän kyllä treenaa Annia muutenkin”, sanoin vilkaisten edellä ratsastavan Annin niskaa. Punehtuiko se?
”Niin se treenaa monia muitakin”, Anni vastasi arvokkaasti, ja kieltäytyi sen jälkeen enää keskustelemaan asiasta.

Simona ja Edin uusi hoitaja Nette tulivat meitä hevosineen vastaan, kun olimme Ruolammen kohdalla. Ponit olivat märkiä vatsanalusiaan myöten, ja tytöt heiluttelivat iloisesti lyhyitä jalkojaan niiden kyljillä.
”Moi! Ootteko käyneet uittamassa niitä?” Huutelin näystä ilahtuneena.
”Kahluuttamassa vaan!” Simona vastasi tyytyväisenä. ”Mikä kyllä Walman tapauksessa tarkoittaa käytännössä uimista.”
”Joko te kuulitte Harryn varsasta?” Nette kysyi innostuneen näköisenä pyöreän Edin selästä.
”Joo”, virnistin. ”Robert on lähetellyt siitä ehkä sata kuvaa ympäri nettiä. Mutta mä en vielä ehtinyt nähdä sitä livenä.”
”Mä näin”, Nette vastasi haaveilevasti. ”Hienoin varsa minkä mä olen tavannut!”
Mieleeni palasi maneesikuva Birkistä, jonka sen omistaja Monna oli lähettänyt minulle toissaviikolla. Ruipelosta pikkuvarsasta oli tullut hieno harmaa ori, jonka ilmeessä oli pelottavan paljon samaa tuittupäisyyttä kuin Bonniella. Oli hurjaa ajatella, että varsahöpertyneen Robertin kuvissa rämpivä pikkuotus olisi pian samanlainen Oikea Hevonen.

Simona ja Nette jatkoivat matkaansa kohti tallia, ja me käännyimme uimarannan jälkeen kohti Artsilaa. Hevoset nyökyttelivät innokkaina päitään, joten annoimme niiden niellä tietä reippaassa ravissa.
”Valtavasti uutta porukkaa tallilla”, Emmy mietiskeli keventäessään.
”Niin on!” Anni innostui. ”Nette, Wilma, Alviina, Randi…”
”Ja paluumuuttajia!” Liityin puheeseen. ”Kristian ja Hestia ainakin.”
”Ja Andrei”, Emmy muistutti.
Se hiljensi meidät. Andrein ja Inkerin ihmeellinen suhde oli saanut minut miettimään useamman kerran, pitäisikö jonkun tehdä jotain. En ollut itse uskaltanut ottaa asiaa puheeksi Inkerin kanssa, muta jotenkin minusta tuntui, että Andrein kanssa luuhaaminen ei tehnyt hänelle kovinkaan hyvää.

Viimein saavuimme Artsilaan. Bonnie pärski hurjistuneena punaseinäiselle maitolaiturille, ja suostui kulkemaan sen ohitse vasta Lailan ja Kuutin jäljessä. Se hipsi arasti hiekkatietä pitkin ja rentoutui vasta, kun käännyimme mutkasta ja idyllinen puutalomaisema nousi edessämme. Oikealla puolellamme levisi vihreää ruohoa keinuva laidun.

Kaikkialla oli tyhjää. Pyörimme pitkään sotkuisella etupihalla ja säikyttelimme Bonnieta kanalassa kaakattavilla munijoilla, kunnes lopulta näimme liikkuvan hahmon pikkutallin sähkökaapin luona. Harmaantunut lippis oli vedetty lyhyiden hiusten ja hikoilevan otsan peitoksi. Minulta kesti hetki tunnistaa, että punakkanaamainen ja kiukkuinen hahmo oli Tappi.
”Mitä helkatin pelastavia enkeleitä te olette?” Hän tervehti meitä nyrpeänä. ”Miten te osasitte tulla just nyt?”
Vilkaisimme hämmästyneinä toisiamme.
”Me tultiin vaan juottamaan hevosia”, Anni vastasi.
”Vaan juottamaan hevosia? Ja mä oon hikoillut täällä kaks tuntia generaattorin kanssa?” Tappi hieraisi otsaansa käsivarrellaan ja irvisti katsoessaan meitä. ”No. Pystyttekö auttamaan? Mun täytyy näemmä lainata Seppeleestä varaosia. Juottakaa hevoset vaikka tuossa tarhassa niin mä kirjoitan listan.”

Bonnie joi pitkään. Sen vaalea harja heilahti kaulalle ja löysät ohjat valuivat sormistani kohti niskaa. Raaputin tyytyväisenä sen ohuen kesäkarvan peittämää säkää.
”Tappi vaikutti aika ärtsyltä”, Emmy hymähteli vieressäni. Hän oli laskeutunut Kuutin selästä ja kyhnytti sen värisevää selkää.
”Saa nähdä minkälaisen ostoslistan se toimittaa meille”, Anni vastasi. Hän oli nojautunut taaksepäin Lailan selässä ja otti aurinkoa. Hän suoristui nopeasti nähdessään, miten Tappi paineli meitä kohti ruutuvihkosta repäisty sivu mukanaan.
”Toimittakaa tää Kasperille.” Hän sanoi tyrkäten käsinkirjoitetun paperin minulle. ”Mieluiten pian, noi konit ehkä selviää ilman jääkaappia mutta mä käytän mielelläni sellaisia ylellisyyksiä kuin kylmä maito kahvissa.”

Ruutupaperi lepatti kädessäni koko matkan takaisin tallille. Vietyäni Bonnien letkutettavaksi pesariin kävin nopeasti kiinnittämässä sotkuisella käsialalla kirjoitetun listan nastalla toimiston oveen.

Ehkä joku löytäisi sen siitä.

[Salma]

En ollut pitkään aikaan lähtenyt ratsastamaan näin aikaisin. Bonnie katsoi minua ihmeissään ja vipatti hienonhienoja turpakarvojaan, kun vedin suitsien niskahihnan sen kaunismuotoisten korvien yli ja aloin vastaherännein sormin sujauttaa vastinhihnoja toisiinsa. Vaikka kello oli vasta vähää vaille yhdeksän, minua ei nukuttanut. Yö oli mennyt kummallisessa odottavassa horteessa, ihan kuin pääni olisi vain laskenut minuutteja siihen hetkeen, kun myöntäisin olevani hereillä ja voisin jatkaa ajattelua.

Olin syvästi onnellinen siitä, etten ollut tullut tallille tänään yksin. Jesse oli ajanut minut harmaana roikkuvan taivaan alla Seppeleeseen, ja toisin kuin tavallisesti, hän oli sammuttanut auton parkkipaikalle ja harpponut perässäni talliin. Hän lähtisi aamuratsastukselle kanssani. Olin ehdottanut, että hän pyytäisi Annelta lupaa käyttää Tolloa, mutta Jesse oli puistellut päätään ja sanonut kävelevänsä mieluummin. Tuntien hänen hienoisesti laiskuuteen kallistuvan luonteensa en ollut uskonut yhtäkkistä kävelyinnostusta, mutta olin päättänyt olla sanomatta mitään. Uuden Tollon näkeminen taisi edelleen tehdä Jesselle vähän kipeää, vaikka ruunauspäätös ja lähtö olikin tehty sovussa.

En satuloinut Bonnieta. Sadetta enteilevät pilvet tuntien heitin sen selkään ohuen fleeceloimen, ja huikkasin sitten hiljaisella tuntipuolella Tolloa rapsuttelevalle Jesselle olevani valmis. Hän tuli kiskoen neuletakin vetoketjua niin antaumuksella, että arvasin sen olevan vain tekosyy peittää apeat silmät.

Oli suorastaan harvinaista, että sekä minä että Jesse olimme hiljaisella tuulella. Ratsautuessani jakkaralta vilkaisin tuulisen pihan yli seinään nojailevaa poikaa. Jesse rapsutti keskittyneesti housujensa ultrakliinisen puhdasta pintaa kuin näkisi niissä likatahran, ja vilkaisi varkain kohti tallia, kun siirsin Bonnien käyntiin. Vilkkaasti korviaan kääntelevä poni oli meistä ainoa, joka vaikutti pirteältä suunnatessamme vehreinä roikkuvien koivunoksien väliin.

Kuljimme hetken hiljaa. Raikas aamuinen valo vasta nousi ympärillämme, metsäkin oli niin äänetön, että puussa rapistelevat oravat tuntuivat tarkkailuluokan häiriköiltä. Jessen lenkkikengät osuivat pehmeästi hiekkaiseen maahan hänen kulkiessaan Bonnien valkean lavan kohdalla. Ponin pitkät askeleet keinuttivat minua rauhoittavasti.

”Emmy ei olekaan raskaana”, sanoin, kun polku leveni ja aukeni molemmin puolin pelloksi. Jesse vilkaisi minua harmaa taivas majesteetillisena taustanaan.
”Mistä sen tietää?”
”Emmy kävi gynellä tarkastamassa.”

Hiljenin Jessen nyökätessä. Aiheesta puhuminen tuntui jotenkin vaikealta. Minun oli pakko myöntää, että meidän parisuhteemme eli vielä jossain määrin niissä ihanan lapsellisissa ajoissa, joissa olin juuri täyttänyt kaksikymmentä ja pussasin Jesseä estevajassa. Siitä tuntui olevan ikuisuus. Vatsassani melkein kalvoi kun mietin, että niistä huolettomista ajoista oli jo yli kaksi vuotta. Samaa vauhtia kun Emmy pelkäsi olevansa pian jonkun äiti, naiivin suloinen Jesse-Salma-pariskunta tuntui muuttuvan yhä pienemmäksi ja pienemmäksi ja olevan lopulta kaukaisuudessa vilkuttava musta piste. En oikein tiennyt, millainen tämä uusi Jesse-Salma oikein olisi. Kaikki vaihtoehdot tuntuivat niin suurilta.

”Mitä Inksulle ja Andreille kuuluu?”
Se oli ollut suosikkipuheenaiheemme kotona. Vaikka Jesse ei ollut koskaan tavannut koko Andreita, hän oli saanut minulta seikkaperäisen (puolueettoman) kuvauksen ja muisti kysyä suunnilleen kerran viikossa, oliko jotain suurta tapahtunut.
”Niillä oli joku ihme selkkaus Inkerin isän kanssa”, muistelin oleskeluhuoneessa kuultuja juoruja ja Inkerin ylpeää leukaa, jonka hän oli niksauttanut pystyyn kuin sanoakseen uskallatteko väittää että toimin typerästi. ”Ja Inkeri löi Andreita.”
”Löi?”
”Ainakin Cella sanoo niin.”
Jesse puisteli päätään.
”Jos mä en pelkäis, että Inksu lyö muakin, niin mä menisin antamaan sille pari valikoitua neuvoa.”
”Mä yritin sitä”, hymähdin. ”Inksu tekee mitä haluaa. Mä en oikein tiedä miten sen sais lopettamaan. Ei Andrein seura sille varmasti kovin hyvää tee.”

Bonnie nyki päätään. Se olisi halunnut ravata, eikä voinut käsittää, miksi hitaan ja juuriin kompastelevan Jessen piti madella rinnallamme. Polun levetessä käänsin sen isolle ympyrälle ja annoin puuskuttaa turpa kiinni tennarissani, kunnes se lopulta hidasti takaisin nelitahtiseen käyntiin. Jessen ja minun katseet kohtasivat.
”Pipsa on ajanut yhden tyypin päältä.”
Minun ei ollut ollut tarkoitus sanoa sitä. Sanat tipahtelivat suustani samalla tavalla kuin ensimmäiset vesipisarat, jotka läiskähtivät paraikaa Bonnien lautasille. Jesse rypisti kulmiaan, lauseeni tuntui rikkoneen hänen mukavan päänsisäisen Andrei-sadattelunsa.
”Kenen?”
”Yhden niiden vakkarin, sellasen kuin Makkaraperuna.”
Jessen kohottuneet kulmat olisivat saattaneet olla huvittuneet, mutten pystynyt näkemään niitä sellaisina. Jokin hakkasi sisälläni epämukavasti.
”Mitä sille kävi?”
”Se on…” nieleskelin ja laskin katseeni Bonnien vaaleatäpläiseen niskaan. ”Ei sille käynyt kovin hyvin.”

Muistelin itkevää Pipsaa, joka oli tärissyt eilen olkapäätäni vasten kuin kuumehorkassa. Syyllisyys oli ripustautunut hänestä minunkin ylleni, vaikken ollut koskaan istunut yhdenkään auton ratissa. Pipsa-parka, jolla oli ollut niin kova kiire Seppeleestä töihin. Teki mieli lysähtää Bonnien kaulaa vasten, kietoa kädet sen lämpimään harjaan ja antaa tamman vain keinuttaa minua eteenpäin. En halunnut nähdä päässäni Pipsan onnettomia kasvoja ja miettiä, kuinka raskas taakka roikkui hänen perässään kuin kivinen musta viitta.

Olimme pitkään hiljaa. Bonnie nyhti vihreitä oksia jalkoihini läpsähtelevistä pensaista, Jesse taas tuijotti sadepisaroiden tummentamaa maata.
”No mutta kohta on sentään juhannus”, hän sanoi lopulta, vaikka lohtu tuntui tässä vaiheessa melko laihalta. ”Mitä sä meinaat tehdä silloin?”
”Mä oon seppeleläisten kanssa juhannusmökillä”, sanoin, ja vasta sekunteja liian myöhään tajusin nosta katseeni Jessen pettyneisiin kasvoihin.
”Entä sä sitten?” Kysyin. Sydän oli äkkiä noussut vielä ylemmäs kurkkuun.
”Mä olin ajatellut, että me oltais tehty jotain yhdessä.” Jessen ääni vavahti.
”Ai. Mä olen jo… mä olen jo ehtinyt sopia sen.”
”Entä ens viikon alku? Mulla on vapaata silloin.”

Nyhdin nolona Bonnien sileitä jouhia.
”Täällä on seurakisat”, sanoin hiljaa.
”Ei se haittaa, siihenhän menee vaan yks päivä. Voidaan vaikka käydä jossakin tiistaista keskiviikkoon. Juuso tai vaikka Pyry voi hoitaa Ponia.”
En pystynyt katsomaan Jesseä silmiin.
”Ne kestää maanantaista keskiviikkoon.”
”Maanantaista KESKIVIIKKOON? Miten pariin seuraluokkaan saa menemään KOLME PÄIVÄÄ?”
”Keskiviikkona on maastoestekisat”, mutisin. Ihan kuin olisin kutistunut Bonnien selässä, mietin onnettomana. Ja ihan kuin Jesse olisi kasvanut jokaisen sanansa myötä.
”Jaa. No. Sitten me ei vietetä juhannusta yhdessä. Eikä mun vapaapäiviä. Eikä varmaan sitä seuraavaakaan viikkoa.”
"Silloin on se yleisleiri hoitsuttomille…”
”SÄ OLET YKSÄRIN OMISTAJA!”

Jesse oli pysähtynyt ja tuijotti minua suu puolittain raollaan, kuin pitkä vaalea huutomerkki tyylikkäällä tukalla. Pidätin Bonnieta tuntien, miten silmien takana alkoi kirvellä inhottavasti.
”Ei sun tarvi olla jokaisissa heinäkuormanpuruissa mukana! Kyllä tää talli pyörii, vaikka sä välillä olisit esimerkiksi kotona!”
”Mutta mä haluan olla niissä mukana”, sanoin niin hiljaa, että tuskin itsekään huomasin puhuvani. Jesse kääntyi ja lähti harppomaan kiukkuisesti hiekkatietä eteenpäin. Sade tiheni hänen ympärillään.

Hänen ei tarvinnut sanoa sitä, tajusin sen ilmankin. Jos halusin olla tallin elämässä mukana, se tarkoitti, etten ollut Jessen kanssa.

Mitä se taas merkitsisi, se oli minulle yhtä suuri kysymys kuin vaalealle pojalle, joka paineli edelläni metsätietä pitkin aivan väärään suuntaan.

[Salma]

Bonnien selkä on lämmin. Sen kylkien ohut kesäkarva hipoo paljaita pohkeitani, ja melkein läpinäkyviltä näyttävät jouhet sivelevät huomaamattomasti ponin kaulalla lepäävää kämmenselkääni. Kipristelen auringon lämmittämiä paljaita varpaitani.

Edellämme kulkee seitsemän tamman rauhallinen seurue. Olen jättäytynyt tarkoituksella viimeiseksi, antanut Bonnien hidastella ja nyhtää pensaista vihreitä suullisia. Cella ja Aleksanteri ratsastavat vierekkäin osoitellen riehakkaasti pellolle päin. Tuumin, että kenties pariskunta Talve & Holma suunnittelee jo ensi syksyn sänkkärilaukkoja, kunnes muistan Aleksanterin saaman mopon. Mikäli osaan tulkita heidän riemukkaita eleitään oikein, mopolla päristellään jo kauan ennen kuin ensimmäiset lehdet ehtivät tippua puista.

Siihen on nimittäin vielä hurjan pitkä aika. Allani halukkaasti käyskentelevä Bonnie ei tiedä, minne olemme menossa, mutta minun sisälläni kihertää jo pieni innostuksen poikanen. Kesäloma tulee tekemään hyvää sekä hevoselle että minulle. Olen melko varma, että tullessani parin viikon päästä hakemaan Bonnieta talliin, minua vastassa on takiaisia harjassaan kuljettava villiponinkoltiainen. 

Paitsi, että tuskin pystyn pysymään kokonaista kahta viikkoa poissa. Jo etukäteen melkein yhtä ihanilta tuntuvat illat, jolloin saan hiippailla Artsilan valtaville kesälaitumille ja vain vaellella valkean ponin perässä, kun se laiduntaa leppeän oranssissa auringonlaskussa.

[Salma]

Taivas oli huikaisevan pilvetön. Sen alla vihreässä ruohomeressä laiduntavat hevoset näyttivät pieniltä, rauhallisilta intiaanimustangeilta, joita yksikään satula ei ollut koskaan koskettanut. Kaukana joku, joka saattoi olla Laila, piehtaroi nautinnollisesti matalassa heinikossa. Harryn läikikäs varsa seisoi uteliaana heinikon reunalla ja tanotti pieniä teräviä korviaan kyljeltä kyljelle kääntyilevän hevosen suuntaan.

Bonnie ravisteli laiskasti takajalkaansa ilmassa, kun suihkutin isosta valkeasta pullosta ötökkämyrkkyä sen lautasille. Päätään se ei kuitenkaan tohtinut nostaa kiiltävän vihreästä ruohotuposta. Vähän matkan päässä oleva Jutta, joka suoritti samaa tehtävää Harrylle, vilkaisi mutaläikkäistä poniani silmiään auringossa siristellen.
”Bonniesta tulee kohta yhtä kirjava kuin Harleysta”, hän virnisti ja keikautti päätään niin, että päälaelle sidottu tumma tukkapehko heilahteli iloisesti.
”Mä toivon että tuo mutakerros pitää ötökät poissa sen iholta”, irvistin muka kauhuissani. ”Tää on niin herkkänahkainen, että se pitäis loimittaa toppaloimella.”

Olimme Jutan kanssa ainoat ihmiset koko isossa tarhassa. Jutta oli saanut lainaksi Aleksanterin skootteria, josta oli melko pian laidunkauden alettua tullut virallinen menopeli hevostarkastusta varten. Aleksanteri itse ei näyttänyt kovinkaan tyytyväistä naamaa, kun skootteria tultiin lainaamaan hänen pihaltaan, vaan pällisteli onnettomana ikkunassa seppeleläisten huristellessa autuaina ötökkämyrkyt ja kamerat laukuissa keikkuen.

Heinäkuisen leppeä ruohomatto oli pehmeä paljaita jalkoja vasten. Tallustelin tyytyväisenä laitumen keskeltä nousevalle lämpimälle kivelle, jonka olimme ottaneet tukikohdaksemme, ja työnsin ötökkämyrkyn takaisin laukkuuni. Jutta tuli hetken päästä perässä kohentaen tuubitoppiaan ja kiipesi istumaan vierelleni. Hänen pitkät säärensä olivat ruskeat kuin etelänmatkan jäljiltä.
”Kaikki pakollinen on jo melkein tehty”, sanoin tuijotellen hevosia mietteliäästi. ”Tältä kesältä siis.”
”Ei oo enää kuin kenttäleiri”, Jutta nyökkäsi. Aurinko porotti ihanasti, ja minun oli pakko sulkea silmät ja kääntää kasvot sitä kohti.
”Se hoitsuttomien yleisleiri oli kyllä hyvä”, jatkoin. ”Siellä oli yks tyyppi, joka hoiti täällä monta vuotta sitten. Anthon. Ihan uskomatonta nähdä tyyppejä vuosien takaa.”
”Se oli se pitkä?”
”Joo”, hymähdin. Se oli minusta edelleen vähän hassua. ”Tai silloin kun se hoiti täällä, se oli ihan pieni ja teini. Yhtä outoa kuin silloin kun Robert tuli takas. Vähän kuin näkis vanhan kaverinsa isoveljen, siinä kestää hetki tajuta, että kyseessä onkin sama ihminen.”

”Veljistä puheen ollen, näitkö sä muuten sitä Joelia? Miksun veljeä?” Jutta kysyi. Hän käännähti minua kohti ja kohotteli kulmiaan merkitsevästi.
”Joo”, pyrskähdin. ”Mä näin, kun se ja Robert oli katsomassa Miksun ratsastusta. En oo ikinä nähnyt yhtä hämmentynyttä Robertia.”
”Sitä pännii, kun porukka kuittailee sille siitä Jortikan Konstasta”, Jutta sanoi. Katsoin häntä odottavasti.
”No?”
”Mitä no?” Jutta nauroi.
”Sä oot Harryn hoitaja? Onko siinä jotain perää?”
Jutta hymyili surkutellen.
”Kaikki mitä mä tiedän on se, etten oo kertaakaan keskeyttänyt Robertia ja Konsta Jortikkaa muhinoimasta Harryn karsinassa. Siinä se.”

Jutta ajoi meidät takaisin kaupunkiin. Kun tulimme periliekkijärveläistä peltotietä pitkin hiekka skootterinrenkaissa pöllyten, minä melkein huusin Jutalle, että kääntyisimme takaisin ja loikoilisimme koko päivän laitumen lämmenneellä kivellä hevosia katsellen.

Koska saattoiko täydellisempää kesäpaikkaa kuin Liekkijärvi ja täydellisempää kesäpäivää kuin tämä edes olla?

[Salma]

MUISTOJA ALKUKESÄLTÄ

Bonnie ja Tirppa jakamassa samaa heinätupsua: ponit fiilistelevät pian alkavaa laidunlomaa.


Tuuletuksen paikka! Tuplavoitto Seppeleen seuraestekisoista 100 ja 120 cm luokista.

[Salma]

”Bonnie ei näytä ihan siltä, että mä aion startata sen kanssa tänä sunnuntaina Power Jumpissa.”
Vilkaisin Bonnien selän yli pientä porkkanatukkaista Netteä, joka näytti samealta ponin selästä nousevan hiekkasuihkun takaa. Nette suki juuriharjalla toiseen hoitopuomiin kiinnitetyn Edin palleroista kylkeä ja loi minuun niin kunnioittavan katseen kuin 12-vuotias vain pystyi.
”Musta se näyttää hirveän hienolta”, hän sanoi kohteliaasti.

’Hirveän hieno’ seisoi silmät lupaten vierelläni ja lepuutti jalkaansa, kun minä huhkin saadakseni sen näyttämään jälleen valkealta kilpaponilta. Bonnie oli selkeästi nauttinut täysin siemauksin kesälomastaan. Kun olin ratsastanut sen eilen kotiin, se oli ollut yhtä aikaa joustava kuin jumppapallo ja rapainen kuin ojassa uitettu naali. Olin yrittänyt vaivihkaa rapsuttaa paksua mutaa sen säältä nähdäkseni, olisiko sen alla edelleen olemassa tuttu kiiltävänvaalea poni.

Nette oli tullut mielellään seuraksi, kun olin tuonut Bonnien pihalle pestäkseni sen. Olin ajatellut, että hommaan menisi ehkä puolisen tuntia, mutta jätin huomiotta kesäloman aikana liruksi muuttuneet käsivoimani. Olin joutunut riisumaan pitkähihaisen college-paidan parin minuutin päästä, eikä pinttynyt mutakerros tuntunut liikkuvan mihinkään vaikka miten hinkkasin sitä juuriharjalla. Ennen päällyslian irrottamista en voinut edes harkita shampoon hieromista. Onneksi päivä oli mukavan lämmin, vaikka synkänmustat pilvet vyöryivät yllämme.

”Mikä se Power Jump oikein on?”
Neten kysymys keskeytti hinkkaamiseni. Hän oli selvästi odottanut uskaltaakseen livauttaa kysymyksen ilmoille, ja katseli minua nyt ujosti Edin selän ylitse. Kopautin niiskauttaen likakerroksen harjasta ja hymyilin tytölle.
”Arvokilpailu Saksassa.” Jo aiheesta puhuminen sai vatsanpohjani hypähtämään innostuneesti.
”Matkustatteko te oikeasti Saksaan?” Nette kuulosti ihailevalta.
”Joo. Jos saadaan kutsu, tietty. Sinne on tiettyjä rajoituksia, joiden mukaan hevonen hyväksytään kisaamaan.”
Nette nyökkäsi kunnioittavasti päällään ja katsahti Bonnieen, ihan kuin olisi jo nähnyt sen harja sykeröillä hyppäämässä Power Jumpin pehmeäpohjaisella kisaradalla. Hymynkare nousi väkisinkin huulilleni. Minun silmissäni poni oli vielä hirvittävän pörheä ja likainen, harjakin pienillä takuilla tyvestä asti.

Mutta Power Jumpista olin todellakin innoissani. Olin pelännyt hakiessani Bonnien laitumelta, että parin viikon loma olisi saanut hyvin lähteneen kisatreenin katkeamaan kurjalla tavalla. Niinpä olisin voinut itkeä ilosta, kun eilen illalla lyhyessä treenissä tamma oli vaikuttanut paljon tavallista vastaanottavaisemmalta ja notkeammalta. Vaikka en ollut hypännyt kuin pientä veikeää ristikkoa, oli Bonnien eteenpäinpyrkimys ja joustava liike tuntunut aivan eriltä kuin ennen lomaa.

Olisipa kesä kaksi kertaa vuodessa. Miten helppoa kisaaminen olisikaan ollut, kun maneesikauden jäisissä treeneissä jäykistyneet hevoset olisi voinut laittaa kahden viikon kesätauolle keskellä tammikuuta.

[Salma]

1.8. TOIVIO

Saksasta palattuamme olin lillunut onnellisuuden kuplassa monta päivää. Vaikka olin ollut aika tyytyväinen Bonnieen laidunloman jälkeen, en ollut suoraan sanottuna uskonut, että pääsisimme ensimmäistä osakilpailua pidemmälle. Power Jumpissa hevoset ja ponit kisasivat samoissa luokissa, ja jo kisapaikan nettisivua selatessani olin meinannut perua osallistumisemme nähdessäni estevälit ja isot värikkäät puomit, joiden yli raamikkaat puoliverihevoset kauhoivat. Onneksi matkaliput oli jo ehditty ostaa. Minä ja Bonnie tulimme nimittäin koko kisoissa toisiksi!

Olin tajunnut toisen sijan vasta hypistellessäni sileäkankaista ruusuketta Suomen kamaralla. Sen jälkeen oli seurannut ilo. Asetettuani kädet täristen ruusukkeen mahonginväriseen palkintokaapin erikoispaikalle, keskelle keskihyllyä, olin loksauttanut Jenten hillitysti hihnan päähän ja mennyt ulos. Sen jälkeen olin juossut koko matkan Seppeleeseen asti ja hihkunut riemusta.

Ja tänään, hassuna elokuisena maanantaina, jona syksy tuntui olevan vielä kaukana vihreiden lehtien ja leppeän tuulen tuolla puolen, Bonnie sijoittui uudelleen. Kävelytin paraikaa hiostunutta tammaa hevosautojen ja kypäriään riisuvien ratsastajien lomitse ja katselin Bonnien poskihihnassa lepattavia sinivalkoista ja sinistä ruusuketta. Ne olivat vähän pienemmät kuin Power Jumpin massiivinen silkkiruusuke, mutta saivat siitä huolimatta hyvän mielen läikkymään vatsassani.

Iso valkoinenpaimenkoira makasi koivun alla läähättämässä ja nosti laiskasti päätään, kun Bonnie ja minä kuljimme sen ohi. Harmaa tamma väisti sipsuttaen ja levitteli sieraimiaan koiralle, vaikka se vain lojui paikoillaan ja asetti raskaan päänsä takaisin etutassujen väliin. Pitkä shakkikuvioinen riimunnaru kiemurteli ruohikossa sen leveästä kaulapannasta koivunrungon ympärille. Koira näytti toivovan salaisesti, että olisi päässyt leikkimään ihastuttavasti kopsuttelevien hevosten kanssa.

Rahistellessani hiekkatiellä kohti traileria, jolla tiesin samoissa kisoissa startanneen Cellan odottelevan, mieleni kulkeutui Seppeleeseen. Minä ja Fiia olimme alkuvuodesta asti jutelleet epäsäännöllisen säännöllisesti majakasta, jonka valot olivat palaneet keskitalvella, vaikka Liekkijärven paksu jää olisi pysäyttänyt jokaisen paikalle eksyneen laivan. Sattuman kautta Fiia oli saanut selville, että majakan sisältä löytyneessä lapussa oleva käsiala saattaisi kuulua Tapille.

Ja nyt olimme sopineet Fiian kanssa, että tekisimme pienen visiitin Artsilaan seuraavalla viikolla. Tapilla ei ollut hajuakaan asiasta, mutta me aioimme selvittää lopullisesti, oliko hän majakan salaisuuden takana.

[Salma]

Vaikka olin käynyt Bonnien kanssa viime vuosien aikana myös Itävallassa ja Skotlannissa, oli Saksassa silti aina jotakin hohdokasta. Se oli ehdottomasti jokaisen esteratsastajan hevosparatiisi. Tarvitsi vain nähdä hyvinhoidetut laitumet ja niillä laiduntavat sirot, mutta lihaksikkaat eläimet tajutakseen, että siinä näki oikean ihannetyypin urheilutyyppisestä ratsuhevosesta. Erityisesti sen huomasi nyt, kun Power Jump hypättiin Saksassa.

Tulopäivänämme satoi vettä. Isäntätalli Breawa siinsi vetoauton edessä harmaan vesisumun takaa, ja märästä ilmastosta huolimatta minun oli pakko kohottaa kunnioittavasti kulmiani vihreille ruohopenkereille ja korkealle päätallille, joka näytti jatkuvan kilometreittäin tarhojen reunustamalla tilalla. Täällä kelpasi elellä hevosten kanssa!

Bonnie kopisteli energisenä lastaussiltaa alas, kun Juuso oli saanut avattua trailerin takaluukun ja minä irrotin riimunnarun metallisesta renkaasta. Pitkän laiva- ja automatkan jälkeen poni malttoi ottaa tuskin kahta askelta tasaisella maalla, kun se jo hyppäsi ilmaan ropsauttaen harmaata hiekkaa kavioistaan. Minä kiirehdin pyöräyttämään sen terävälle ympyrälle ja painoin käteni lämpimälle lavalle punaisen kuljetusloimen alle.

Nostellen jalkojaan korkealle pitkissä punaisissa kuljetussuojissaan Bonnie seurasi minua kohti päätallin sitä osiota, jonka ovella oli Power Jumpin kaareva hevosenpäälogo. Pitkänmatkalaisina olimme tulleet paikalle hyvissä ajoin, ja muista kisaajista näkyi vain pari kurassa ryvettynyttä traileria ja hienonmuotoiset kavionjäljet kosteassa maassa. Bonnie haisteli huolellisesti ilmaa ja kohotti häntänsä ylvääksi lipuksi, kun talutin sen sisään talliin.

Olisimme voineet yhtä hyvin hypätä hevoskirjaan. Märän saksalaisilmaston jälkeen talli oli lämpimintä, pehmeintä ja kodikkainta, mitä saatoin siihen hetkeen kuvitella. Tallin ystävällinen valo loisti korkealta katosta luoden mukavan hehkun karsinoihin, josta kurkisteli rauhallisia hevosenpäitä. Hevosten määrä alkoi melkein naurattaa minua, kun kuljin ja kuljin tallikäytävää pitkin etsiessäni Bonnien karsinaa. Seppeleessä oli yksi lewitzer, mikä sekin oli jo erikoislaatuista, täällä oli kokonainen lewitzerpataljoona jokaisen ponitytön kirjavan hevosen kuumeeseen.

”Mä haen sille heinää sillä aikaa, kun sä riisut sen”, Juuso sanoi, kun lopulta löysimme karsinan, jonka nimilaattaan oli kirjoitettu valkealla liidulla Bonnie KN.
”Joo. Kysytkö samalla onko täällä lähtölistoja tai jotain aikatauluja? Jos ne sais tarkistettua nyt, niin hotellissa vois nukkua kaikessa rauhassa niin pitkään kuin haluaa.”
Juuso katosi yhtenä vaaleiden hiusten ja sinisten silmien humauksessa. Kykkiessäni avaamassa kuljetusloimen mustia remmejä mietin huvittuneena, että hän mahtoi olla saksalaiselle kisaajalle oikea suomalaisen elovena-pojan prototyyppi. Kunpa he tietäisivät totuuden.

*

Saksalaiseen menoon tottui nopeasti. Kun kisapäivän aamuna ajoimme Juuson kanssa hotellista Breawaan, minua ei enää niin paljoa hirvittänyt leveillä moottoriteillä hurjastelevat autot, joiden ohitukset näyttivät olevan K-18 -merkillä leimatusta tietokonepelistä. Vasta parkkipaikalla, kun Juuso aloitti perinteisen Tetriksen ja auton ikkunoiden takana alkoi vilkkua hyvinhoidettuja, korkeita hevosenpuolikkaita, minua alkoi jännittää.

Bonnie mupelsi tyytyväisenä kauroja tilavassa karsinassaan, kun minä hikoilin sen karsinan edustalla suihkuttamassa saappaisiini tuhtia kiiltosuihkepilveä. Juuso oli kadonnut hakemaan minulle kilpailunumeroa ja ratapiirrosta. Hieno valkoinen sykerörivi, jonka hän oli näpertänyt myöhään eilisiltana tamman harjaan, heilui karsinan seinän toisella puolen, kun Bonnie alkoi hamuilla pohjapuruihin tipahtaneita kauranjyväsiä. Sen harmaa selkä oli peitetty mustalla loimella, jonka kultakanttaukset piirtyivät tarkkoina alkavan päivän auringonpaisteessa.

Kun hetken kuluttua kiinnitin plastronia kultaisella hevosenpäätä esittävällä neulalla alkoi minua hirvittää toden teolla. Sekä vasemmalle että oikealle puolelleni oli kerääntynyt pitkät rivit pitkäraajaisia, veistoksellisen näköisiä ratsastajia, joiden puoliveristen lihakset värähtelivät kun ne talutettiin ulos karsinoista. Tunsin itseni ja Bonnien äkkiä hirvittävän pieniksi ja vaatimattomiksi.

Onneksi Juuso sattui juuri sillä hetkellä paikalle.
”Tossa on tuo ratapiirros. Tutustu sä siihen sillä aikaa, kun mä satuloin Bonnien. Nähdään verkkakentän laidalla, mä kävelytän tätä sulle hetken.”
Niine hyvineen Juuso työnsi paperiarkin ja rapisevaan muoviin käärityn patongin käteeni, kilahdutti karsinanoven auki ja alkoi purkaa raskaasta kisa-arkusta Bonnien nirskuvaksi hinkattua satulaa.

Bonnie oli luokkansa toiseksi ainoa poni. Tuijotin kauhistuneena keskieurooppalaisen auringon alla isoja, vyöryviä puoliverisiä, jotka lämmittelivät kanssamme samalla kentällä ja suunnilleen astuivat metrin korkuisen verryttelyesteen ylitse. Toinen poni, iso tähtipäinen ruunikko, katseli kiinnostuneena ympärilleen ratsastajan kiristäessä satulavyötä. Ponin kisahoitajalla oli pitkä kihartuva poninhäntä ja violetti lippis, ja hänkin näytti samanlaiselta superihmiseltä kuin hevosten selkiin liimautuneet kiiltokuvaratsastajat.

Kun meidän ratavuoromme tuli, olin saanut kehitettyä itselleni niin hyvän paniikin, että melkein syöksyin piilottamaan kasvoni Bonnien harjaan oikean kuulutuksen vyöryessä kaiuttimista. Kisakenttä oli niin siististi lanattu, että sille ratsastaminen tuntui rikolliselta. Etsiessäni katseellani tuomaria Power Jumpin ja sponsoreiden valtavien mainostaulujen keskeltä minulla oli ihmeellisen kupliva, epätodellinen olo.

En muista radasta paljoakaan. Bonnie ei ollut moksiskaan aidan yli innokkaasti nojautuvista katsojista: nyt hypättiin pihalla, ja se taisi yhdistää kentän yllä pyörivän leppeän tuulen Pirren rennoimpiin alkukesän estetunteihin. Se hyppäsi huolellisesti, teki tiukempia kurveja kuin olisin uskaltanut pyytää ja lähestyi reippaasti jopa violetiksi maalattua viuhkaestettä, jolla pari muuta ratsua oli kieltänyt.

Radalta ratsastaessani Juuso tuli läiskyttämään Bonnien kaulaa ja tarjoutui tarttumaan sen ohjiin.
”Se oli puhdas. Toi ruunikko poni oli nopeempi, mutta sä saatat edelleen sijoittua.”

Vasta, kun uskaltauduin vartin kuluttua katsomaan tulostaulua mieleeni hiipi, että tosiaan saattaisin sijoittua Power Jumpin ensimmäisessä osakilpailussa. Jäljellä oli vielä kaksi ratsastajaa, ja jos mitään erityisen kummallista ei kävisi, saattaisimme tosiaan päätyä kolmen parhaan joukkoon. Lävitseni kävi ihmeellinen humahdus, jolla ei ollut mitään tekemistä niskaani hönkivän paahtavan auringon kanssa. Olin ollut onnellisen yllättynyt jo siitä, että meidät hyväksyttiin kisaamaan – saattaisimmeko tosiaan sijoittua?

”Jes!” Huulieni välistä karkasi pieni hallitsematon inahdus, kun iso ruunikonkimo hevonen laukkasi hiekka pölisten pois kentältä. Tuijotin silmiäni räpytellen tulostaulua, ihan kuin sen katsominen voisi saada digitaaliset kirjaimet vaihtamaan paikkaansa ja virnistämään minulle vahingoniloisesti. Ne eivät tehneet mitään. Kolmantena, Kings Scoopy Doon ja pitkänimisen puoliverisen jälkeen, luki Bonnie KN.

Minulle tuli kiire. Ehdin tuskin naurahtaa onnellisena, kun Juuso juoksutti jo Bonnien takaisin minulle ja vei sen ohjasperistä ohjaamalla verryttelyradalle, kun minä vielä kiristin satulavyötä. Apua, ehdin miettiä, kun Juuso sysäsi meidät jo kimon ponin perään ja käski lämmittelemään hyvin. Minua rauhoitti suunnattomasti, että edessä ravaava hevonen oli ratsuponi.

Toisessa - ja viimeisessä - osakilpailussa oli 27 osallistujaa. Bonnie ehti jo kyllästyä siihen, miten pyöritin sitä kentällä odotellessani vuoroamme. Kanttiinista leijaileva noutoruoan haju sai vatsani kurnimaan ja katseeni harhailemaan toiveikkaana Juuson suuntaan. Jos saisin vähän syödäkseni, ehkä vatsani perhosilla ei olisi ihan niin paljoa tilaa liihotella.

Edellisen ratsukon ravatessa rennosti pois kentältä kerin ohjat lyhyemmäksi ja laskin leukaani niin, että kypärän lipan varjossa saatoin mittailla vielä kerran rataa. Ei voinut mitenkään väittää, että se olisi näyttänyt helpolta ja hauskalta. Siirtäessäni Bonnien aitojen sisäpuolella raviin ja nytkäyttäessäni tuomarille tervehdyksen minusta tuntui, että parin lisävuoden treeni olisi ollut paikallaan. Vähintään.

Laukka rullasi kiihtyvänä allani, kun ohjasin Bonnien laajalla kaarella punapuomiselle pystylle. Parin metrin päässä seisoskelevat katsojat olivat kadonneet maailmastani, samoin kaiutin, joka soitti reipasta marssimusiikkia. Kuulin Bonnien puuskutuksen, harmaiden kavioiden rytmikkään rummun ja leijuvat hiljaisuudet, jota seurasi hiekan kahahdus ja uudelleen jatkuva laukan kumu.

Sitten se oli ohi. Nostin pöllämystyneenä katseeni viimeisen esteen jälkeen, ja yleisön humu kädentaputuksineen löi ylitseni. Tuntui melkein samalta, kuin olisin ollut sukelluksissa ja noussut takaisin vedenpinnalle. Seuraava – luokan viimeinen – ratsukko odotti jo jykevänä ja ammattimaisena kentän  toisella puolella. Bonnie kulki sipsuttavaa sivuaskelista ravia, ja ehdin juuri ja juuri vilkaista olkani yli kannattimillaan lepääviä esteitä ennen kuin ratsastin pois. Olinko todellakin juuri ylittänyt nuo?

Olin jäähdyttelemässä Bonnieta ja löysäämässä sen hiostunutta satulavyötä selästä käsin, kun Juuso äkkiä juoksi hirvenlaukkaa kisa-alueelta. Kaukaa näki, että hän oli hirvittävässä hädässä.

”Älä tee noin!” Hän huusi heti päästessään kuuloalueelle.
”Mitä?” Huikkasin takaisin ja livautin jalat rennosti pois jalustimista. Hetken päästä Bonnien selkään voisi heittää enkkuviltin ja se pääsisi kiitoskauroille karsinaansa.
”Kiristä se satulavyö! Ja napita toi takki! Sun pitää mennä ratsastaan kunniakierros!”
”Mitä!”
Tuijotin Juusoa kuin hän olisi puhunut hetken aikaa tyylipuhdasta kiinaa.

”Te ootte toisina! Sun pitää mennä ottaan palkinto vastaan!”
”Toisina? Me tultiin kolmanneksi siinä ekassa osakilpailussa…”
”Toisina KOKO KISASSA! No! Ratsasta jo!”

Kiiltävä ruusuke tuntui unenomaiselta. Massiiviset, yli 165-senttiset puoliveriset Bonnien rinnalla näyttivät unenomaisilta. Kunniakierroksen hidas marssikappale kuulosti siltä, että se oli soitettu harpuilla jossain toisessa maailmankaikkeudessa. En voinut tehdä mitään muuta kuin tuijottaa sinistä ruusuketta, joka leyhyi tuulenvireen mukaan Bonnien poskihihnassa.

Neljä vuotta sitten, nähdessäni ensi kerran kapean harmaan ratsuponin, en olisi varmasti pystynyt uskomaan, että sijoittuisin sillä vielä toiseksi Power Jumpissa.

[Salma]

Oli loppukesän kauneimpia aamupäiviä. Kasper työnteli ränkkänää ruohonleikkuria maneesin kulmalla niin, että väkevä leikatun ruohon tuoksu leijaili koko pihalla kuin miellyttävä kesäinen peitto. Linnut tirskuivat toisilleen ja pyrähtelivät siivet räpsyen pensaan aukosta toiseen. Aurinko hiveli selkää lämpimän käden lailla, mutta varjopaikoissa jouduin kieputtamaan vyötärölleni solmitun takin irti toisistaan ja vetämään sen hartioitteni peitoksi. Tallipiha tuntui jatkuvan äärettömyyteen asti. Jos jokin, niin tämä oli vapautta!

Harjasin Bonnien kiiltävää kesäkarvaa pihapuomilla Sikke ja Pipsa rinnallani. Kovaharjaksinen vihreä suka piti mukavaa ääntä, ja minä hikoilin iloisesti vedellessäni voimakkaita vetoja lämpimällä karvalla. Bonnie nuokkui puolinukuksissa hopeanvalkoinen harja maanantain kisoista edelleen säkkärällä.

”Mä oon ikuisesti kiitollinen siitä, että en ajanut Makkaraperunan yli”, Pipsa vannoi autuaasti Siken toiselta puolelta ja kohotti kasvonsa kohti aurinkoa. ”Mitä mä tekisin, jos en pystyis nauttiin tällasesta päivästä?”
”Istuisit vankisellissä ja odottaisit päivittäistä veden ja leivän annosta?” Ehdotin viattomasti. Pipsan irvistys oli aurinkoinen.

Niin kamalaa kuin se olikin ollut, pelko Pipsan mahdollisesta yliajosta oli lähentänyt meitä entisestään. En ollut varma, kuinka monelle tallilaiselle Pipsa oli edes kertonut, että pelkäsi kaahanneensa Makkaraperunan kanveesiin. Jos joku oli alkukesästä päivitellyt Pipsan huolestunutta olemusta, olin vaiennut kuin muuri. Edelleenkään en ollut hiiskahtanut puoltakaan sanaa kesäkuun tapahtumista ja salaa olin tyytyväinen siitä, että ihmettely oli vähitellen vaiennut. Kaikessa hiljaisuudessa olin salakuljettanut tallille kakun valkeassa pahviboksissa (mikä sinänsä oli jo Mysteeriviikonlopun erikoismitalin arvoinen suoritus), ja syönyt sen kahdestaan Pipsan kanssa heinävintillä. Pitihän hänen tulevaisuuttaan kalterien ulkopuolella juhlistaa edes jotenkin.

”Mitä sä meinaat tehdä tänään?” Pipsa kysyi, kun olin kyykistynyt kuopsuttamaan Bonnien kavion pohjasta pakkautunutta harmaata savea.
”Mennä jotain jumppahyppyjä”, sanoin vaikeasta asennosta pää alaspäin kallistuneena. ”Meillä on taas ylihuomenna kisat, ja mä haluan pitää Bonan vetreänä. Ei mitään isoa eikä teknistä.”
”Mäkin voisin tulla hyppäämään!” Pipsa ilahtui. ”Ehkä Poke-Make löytyis taas meille puomipojaksi.”

Tänään oli niitä päiviä, jolloin kaikki tuntui niin ihanan tavalliselta. Pipsa jäi vahtimaan hevosia, kun minä kipaisin satulahuoneessa ja hain molempien varusteet. Tasapainoillessani kahta satulaa hoitopuomille Pipsa lähti vuorostaan kohti kenttää ja huikkasi mennessään, että lainaisi jotain Rion ratakartoista suunnitellessaan meidän pieniä jumppahyppyjämme. Hymy suupielessä nykien aloin varustaa Bonnieta.

Swarovski-upotuksinen otsapanta säihkyi auringossa, kun Bonnie heräsi horroksestaan ja käänsi päätään minua kohti. Olin juuri työntänyt käteni satulasiiven alle ja kiristin vaaleanruskeaa satulavyötä, joka kisakauden vuoksi oikein luisti puhtauttaan. Kisasatula oli tarkkaan koskemattomana kankaisen suojuksensa alla, mutta olin vaihtanut hyppyharjoituksia varten paremman vyön konjakinväriseen treenipenkkiin.

”Outoa, että Venna on lähtenyt”, Pipsa mietiskeli vetäessään valmiiksi varustetun Siken ohjat kaulalta. Vuonohevosen pystyharja heilahti mukavasti, kun se peruutti puomilta ja lähti omistajansa perässä löntystelemään kohti kenttää. Tallin kulmauksesta kääntyessämme näin pienen, pontevan pystyradan, jonka Pipsa oli koonnut kentän keskelle.

”Mutta Aurinko on varmaan helpottunut, kun se sai heti uuden hoitohevosen. Ja Gekko on kyllä makea!”
”Taas tulee paljon muutoksia”, Pipsa hymähti. ”Pihlakin lähti.”

Pihlan lähtö harmitti minua toden teolla, hänestä nimittäin oli tullut minulle vuosien aikana kuin pikkusisko. Olin aina seuraillut puolihuolimattomasti hänen menoaan, ensin taapertavana Pellan rinnalla ja sitten jo paljon kypsempänä, melkein aikuisena Loeke ohjaksien päässä. Vaikka en uskonut, että Pihla katoaisi kokonaan, oli silti kurjaa ettei hän enää avaisi oleskeluhuoneen ovea rapaisena lokakuun iltana ja potkisi mutaisia ratsastuskenkiään ovensuuhun, ennen kuin rojahtaisi sohvalle raukealle kerälle Inkerin tai Wenlan viereen.

”Mitä luokkia sä kisaat nyt perjantaina?” Pipsa kysyi, kun olimme nousseet satulaan ja lämmittelimme letkeässä ravissa ympäri kenttää. Bonnie tuntui energiseltä ja venytti rennosti askeltaan pehmeällä pohjalla.
”Metriä ja metri kahtakymppiä”, vastasin kääntäessäni ponin voltille.
”Te ette vissiin mene enää edes pienempiä?” Pipsa kysyi. Pudistin päätäni.
”Ei nyt lähtökohtaisesti ainakaan. Tää on meidän tavoitetaso. Mehän mentiin pari metri kahdenkympin rataa viime vuonna, mutta silloin Bonnie oli niin huonossa kunnossa että oli oikeastaan hyvä pistää se varsotus siihen väliin. Nyt sen on saanut treenattua oikeasti sille tasolle että kestää hypätä isompaa.”

Oli ihanaa ratsastaa kotikentällä. Ensi viikon kisatauko ennen loppukuun ERJ-Cupia siinteli houkuttelevana mielessäni maastoretkineen ja rentoine kouluvääntöineen, kun valmistelin hyvää laukannostoa tallinpuoleisessa kulmassa. Bonnie myötäsi mukavasti niskastaan ja nosti pyörivän laukan. Istuin jalat pitkinä keskellä satulaa ja käytin kypärää törkeästi aurinkolippana, kääntäessäni ponin keskihalkaisijalla olevalle pystyesteelle. Tuuli kävi korvissani, Bonnie laukkasi rytmikkäästi ja este sujahti liukkaasti altamme. Bonniekin näytti tietävän, että nyt vaan hypeltiin rennosti.

Pipsa oli tehnyt järkeviä tehtäviä. Keskihalkaisijalta pystyi kääntymään loivasti vasemmalle ja hyppäämään matalan sarjan, josta pääsi melkein suoraan pääty-ympyrän pystylle. Kädellään viittoillen Pipsa näytti, että meidän kannattaisi hypätä kysymysmerkin muotoista reittiä.

Muutama vieras naama oli kerääntynyt aidan toiselle puolelle katsomaan meidän ratsastustamme. Tunnistin punatukkaisen Elsan, joka oli ollut mukana hoitsuttomien leirillä, ja hänen vuokseen arvelin toistenkin olevan uusia hoitajaehdokkaita. Toisella tytöistä oli paksut ranskanletit, pystytukkainen poika taas seurasi tarkkaan Bonnien nousevia ja laskevia lautasia.

Bonnie oli miellyttävän rento. Se laukkasi Siken jäljessä halukkaasti ja piti pienen keskittyneen tauon ennen kuin ponnisti vaatimattoman korkuisten puomien ylitse. Taputin tyytyväisenä sen harmaata kaulaa samalla, kun ulkopohkeella ohjasin sen keskihalkaisijalta takaisin uralle.

Hieno poni ja hieno kesä. Tuntui siltä, että pimeä syksy ja maneesikausi olivat vielä hirvittävän kaukana.