Bonnien ja Blisin Hoitokirja

[Salma]

Bonnie ja varsa olivat muuttaneet aittaan rakennettuun isoon varsomiskarsinaan. Keskiviikkoiltaisen yllätysvarsonnan jälkeen oli asiat, kuten ratsastuskoulumestaruudet ja niihin treenaaminen Lemonilla olivat tuntuneet kummallisilta ja etäisiltä – mutta niin minä pakkasin itseni torstaiaamuna autoon ja lähdin vieraan hevosen kanssa kohti Pappilan ponitallia.
Ajoimme remuisella autoletkalla läpi loskaisen sään. Minulla oli ollut koko matkan ihmettelevä olo: oli aika ihanaa, kun tavallisten yksinäisten kisamatkojen sijaan joka puolella oli ääntä ja tuttuja kasvoja. Olin odottanut kovasti Pappilan puitteita ja jännittänyt etukäteen kuinka paljon vieraita ratsukoita tulisi olemaan. Silti kisojen kansainvälinen tunnelma (yksi porukka tuli Ranskasta asti!), ja ennen kaikkea Seppeleen menestys olivat paluumatkalla hiljentäneet minut.

Olin itse asiassa päässyt Lemonin selkään aiemmin vain rk-mestaruuksien valmennuksissa. Oli ollut kaameaa odottaa koko aamupäivän koululuokkien ajan tietäen, että myöhemmin kaikki nämä kilpailijat istuisivat katsomossa ja minä ratsastaisin nöyrällä lämminveristuttavuudellani radalle. Vähän ennen starttia olin jännittänyt niin paljon, että melkein harkitsin peruuttavani lähdön. Enhän minä tuntenut koko hevosta! Olin tottunut hyppäämään pienellä sinkuvalla Bonniella, ja siihen verrattuna Lemon oli hidas ja tarkka kuin pieni kutova mummeli.

Totta kai olin kuitenkin startannut. Lemon oli hypännyt niin siististi ensimmäiset esteet, että äkkiä kesken radan minut oli vallannut suuri usko vaaleaan hevoseen. Olin päässyt keskittymään jotenkin ihan eri tavalla kuin Bonnien kanssa – se oli niin nopea, että jouduin tekemään paniikkiratkaisuja jos jokin ei sujunut. Lemonin uutterassa laukassa olin ehtinyt jopa vähän harkita mitä tekisin. Ja me voitimme koko luokan!

Kotona Bonnie oli ihastunut uuteen tilavaan karsinaansa. Se ja varsa oli siirretty aittaan juoksujalkaa heti samana iltana, kun yhdestä kimosta tulikin kaksi. Anne ja Kasper olivat nostaneet aitan ykkös- ja kakkoskarsinoiden väliseinän ja taluttaneet Ruusun ja Humun autotalliin, jossa Sentin sairaskarsina yhä odotti tyhjänä. Sillä aikaa minä olin seisoskellut typertyneenä tuijottamassa Bonnien jaloissa tutisevaa ihmettä.

Varsasta oli sukeutunut reipas ja utelias. Se vastaanottokomiteaa seisoen valppaana vieraita varten karsinan ovella. Tuntui, että se oli jo ottanut omakseen kaikki, jotka olivat nähneet sen. Tappikin, jolle en ollut oikeastaan ikinä jutellut muutamaa lausetta enempää (ja jonka olin viimeksi nähnyt varmaan silloin, kun erään kauniin kerran saunoin salaa Artsilassa) oli ilmestynyt eilen illalla vaikean näköisenä ja halunnut tulla katsomaan varsaa. Siinä hän oli sitten seissyt aitan ovella ja tuijottanut kädet taskuissa Bonnien kanssa puhisevaa hevosta, kunnes katsoi tehneensä riittävästi ja murahti jotain kiitoksen kuuloista. Ja minä, no, olin käytännössä asunut tallille viimeiset pari päivää.

Seppeleen pihan kuorrutti ohut, pöllyävä lumikerros. Aitan katoksessa se oli pakkautunut jäisemmäksi ja kovemmaksi kentäksi, jonka yli liukastelin huolellisesti talvikengissäni. Taakse jäävä piha oli tyyni ja äänetön, lauantaiaamu ennen kymmentä ei tainnut olla muiden mielestä parhain aika ilmestyä ratsastuskoululle.

Bonnien pää ponkaisi pystyyn, kun kopistelin lumet ovella kengistäni. Se näytti närkästyneeltä. Missä aamuheinät, missä rentouttava ulkoilu, se tuntui sanovan.
”Älä hermoile, täältä mä tuun”, hymähdin rauhoitellen ponille. Se tunki siron otsansa rintamustani vasten, haisteli taskuni läpi ja puhahti sitten nyrpeänä. Jouduttuaan olemaan enemmän sisällä varsan kanssa se oli saavuttanut kotiäidin stressin nopeammin kuin yhdessäkään tosi-tv-ohjelmassa.

Pieni vaalea pää kurotteli puoliovella Bonnien rinnalle. Sieraimet levisivät ja supistuivat, kun varsa haisteli pontevasti mukanani tuomaa kylmän ilman ja lumen tuoksua. Vedin lapaset käsistäni voidakseni rapsuttaa toisella kädellä Bonnieta, toisella sileän lyhyttä varsakarvaa. Olin onnellinen, ettei kukaan ollut näkemässä, miten typerän onnellinen hymy vetäytyi huulilleni.

Varsa yritti livahtaa ulos, kun sujahdin karsinaan Bonnien luokse. Kun tuuppasin sen kevyesti ryntäistä takaisin, se ravisteli hurjana päätään. Luonne oli ainakin kohdillaan, hymisin tyytyväisenä itsekseni. Kun eläinlääkäri oli eilen käynyt tarkastamassa Bonnien ja varsan, oli pikku ori hyppinyt kuin keinuhevonen ja pöllyyttänyt karsinan turvetta ympäriinsä. Eläinlääkärin ilmeestä päätellen hän itse oli enemmän lehmänhermo-tyypin puolella, mutta ääneen hän sanoi varsan olevan aivan terve ja kunnollinen pieni hevonen. Olin saanut tomeran käskyn alkaa totuttaa sitä hevosmaiseen elämään.

Eikä varsa enää ollut sitä paitsi nimetön. Eläinlääkärin käynnin jälkeen olin istahtanut karsinan seinää vasten nimilista kädessäni, tuijotellut varsaa hartaasti ja päättäväisesti sutannut yli kaikki muut nimivaihtoehdot paitsi yhden.
”Birdhymn G”, maistelin nimeä itsekseni.
”Sekö sen nimi on?” Aittaan juuri kolistellut Sussu kysyi puistellen lunta yltään. Hätkähdin ja kohottauduin katsomaan, kun hän marssi Rokin luo ja alkoi kaivella pontevasti sen harjoja esille.
”Oho, no sä oot nyt ensimmäinen, joka kuuli sen”, nauroin. Sussu vilkaisi minua mielissään.
”Mistä se G tulee?” hän kysyi sukien lempeästi nuokkuvan Rokin kylkeä.
”Goldiesta”, selitin. Pikku ori puhisteli uteliaana karsinat erottavalle seinälle ja yritti kurkistella Sussua sen ylitse. ”Sen mä olin ehtinyt päättää jo etukäteen.”
”Goldieksiko sä sitten sanot sitä?” Sussu oli laskenut Rokin harjan ja unohtunut kyhnyttämään kättään haistelevan varsan lyhyttä otsatukantynkää.
”Tai Birkiksi”, kohautin olkiani. ”En oo vielä oikein päässyt varmuuteen. Enkä oo vielä kysynyt siltä itseltään kumpaa se haluaa käyttää.”

Varsa koikkelehti ison karsinansa seinänvierustat ja tunki sitten touhukkaasti Bonnien rinnalle. Tamma värisytti äänettömän hörinän sieraimistaan, kun se työnsi pienen päänsä vatsan alle ja alkoi imeä maitoa. Vilkaisin hymyillen Sussua.
”No, mä taidan muuttaa tähän hetkeksi”, virkoin.
Sussun ilmeestä näki, että hän ymmärsi täsmälleen miksi.

[Salma]

Joulutunnelma oli hiipinyt salavihkaa meille. Tai, Jesse käytti termiä ”kaapannut säälittävällä vimmalla koko talon”, mutta Jesse olikin tunnettu joulunajan realisti. Hän lekotteli sängylläni lukemassa ääneen puuduttavan pitkää kouluratsastuksen ranking-listaa (ei välttämättä mielenkiinnosta, ennemmin jouluntaikaa tasoittaakseen), kun koristelin koko pitkän aamupäivän ikkunalautoja leikkelemällä niille pitkinä heijaavia paperilumihiutalekoristeita. Pienenpieni kaksinkerroin taiteltu paperisilppu leijaili lankkulattialle ohikulkijan ilmavirrassa samalla tavoin kuin sen kylmempi serkku ulkona. Jente sai kaulaansa punaisen rusetin, jonka se kaapi kiusaantuneena pois heti kun silmä vältti. Huomasin soittaneeni taukoamatta joululauluja siinä vaiheessa, kun alakerran pariskunnan lääkärinainen hyräili Jouluyö, juhlayötä, kun törmäsimme vastakkain lumisella pihapolulla.

Rauhallinen tunnelma seurasi minua tallille asti. Sunnuntainen keskipäivä oli juuri niin kirkas ja kuulas, kuin päivät parhaimmillaan saattoivat marraskuussakin olla. Pakkasta oli vain pari hassua astetta, ja minä hikoilin jo kävelymatkan jälkeen untuvaisessa toppaliivissäni. Lumi pöllysi tallipihalla ja pyörteili aitan tuntumassa kevyenä ja niin kirkkaan valkeana, että siihen katsominen melkein sattui. Harpoin aitalle ja avasin kipristelevin sormin kuuraisen puolioven yläosan.

Seesteisen tallipihan jälkeen meno aitassa oli suunnilleen samaa luokkaa kuin villissä lännessä. Olettaen tietysti, että villin lännen hevoset olisivat olleet siroja, vaaleakarvaisia ja hyvin ponimaisia.

Bonnie ja Birk olivat ehtineet reilun viikon aikana muodostaa hyvän tiimin. Olin salaa onnellinen, että ne asuivat vähän syrjässä aittakarsinassaan eikä kovinkaan moni tuntilaisista tainnut edes tietää, että kimo orivarsa oli jo päässyt maailmaan. Sulin itse kuin voikimpale varsan tomeralle olemukselle, ja uumoilin, että oli sen parempi mitä myöhemmin pieni hevonen itse tajuaisi oman viehätysvoimansa. Ulos puolioven yli yli kurkkiva Birk oli nimittäin niin hellyttävä näky, että epäilin Kasperinkin hulauttaneen pari ylimääräistä heinänkortta ponien karsinaan –Bonnie tietysti kävi tyytyväisenä imuroimassa Birkin kalastelemat herkkupalat.

Oli ihmeellistä, miten nopeasti varsa oppi asioita. Birk oli tullut maailmaan viime viikolla, mutta osasi jo nyt päristellä Bonnielle, ravata haparoivasti aitan seinää myöten, ja suosikkitemppunaan työntää etujalkansa matalalle kiinnitettyyn ruokakuppiin ja tähystellä mastokoristaan aittaan tulevia tuntilaisia. Se haisteli uteliaana rehuannosta, jonka Bonnie sai turpansa eteen aamuin illoin, mutta koikkelehti lopulta turvallisemmille apajille tamman vatsan alle. Minäkin kääntelin kiinnostuneena rehulaarissa pyöriviä pellettejä, joita Anne oli suositellut emän ruoaksi. Aika erilaisia verrattuna Bonnien tavalliseen rehuannokseen.

Kun otin harjat karsinan edessä norkoilevasta laatikosta ja tulin Bonnien kyljelle, Birk touhotti kiinnostuneena katsomaan. Rapsutin ohimennen sen kapeaa kaulaa. Hymyilytti. Kun painoin harjan Bonnien kaulalle, vierelläni hamuava varsa olisi halunnut seisoa jatkuvasti tiellä ja teki harjaamisen oikeaksi urotyöksi. En hennonnut kuitenkaan työntää sitä pois. Se olisi pieni niin vähän aikaa.

Selvittäessäni Bonnien talven vankentamia häntäjouhia sormenpäissäni alkoi kihelmöidä jännitys. Vilkuilin tuon tuostakin Birkiä, joka haisteli nyt keskittyneesti karsinan alusia pitkät jalat sojottaen kuin levahtaneella jakkarassa. Tänään oli sopiva päivä, ohuenohut pakkanen ja kirkkaan kylmä marraskuun aurinko. Ainoastaan varovainen tuuli kipristeli pohjoisesta.

Harjattuani puolinukuksissa seisoskelevan Bonnien, vedin aitan puoliovelta enkkuviltin. Sen lankojen lomaan oli jumittunut ohuita valkeita hevosenkarvoja. Bonnie hyöriskeli tyytyväisenä, kun heitin viltin sen selälle ja kurotin suoristamaan rypyt lautasilta. Se arvasi taatusti, mihin oltiin menossa. Nostaessani riimun niskahihnan sen korvien taakse, se yritti jo puskea ohitseni päästäkseen aitan ovelle kärkkymään. Birk oli menettänyt mielenkiintonsa ja ojenteli turpaansa naapurissa seisoskelevaa Humua kohti. Vanha tamma katseli sitä ystävällisesti.

Bonnie seisoi valmiina ovella, korvat tanassa kuin suureenkin koitokseen lähtevällä kilparatsulla. Suu kuivaten avasin karsinan oven ja naksautin kieltäni sille. Olin melkein ennemmin tiennyt kuin arvannut, että pikku Birk seuraisi perässä Bonnien astellessa varovaisesti ulos. Se otti niin pieneksi olennoksi ihmeellisen varmoja askelia ja kulki turpa tiiviisti Bonnien sileisiin häntäjouhiin painettuna.

Pari viikonloppuna tallille tullutta pientä tuntilaista laski kangastakeissaan pientä lumikumparetta tarhojen sivulla, mutta muuten iltapäivänkirkas piha oli autio. Bonnie päristeli tyytyväisenä päästessään pihalle niiden nopeiden tikkausten jälkeen, joita sen kohtaamiset ulkoilman kanssa olivat varsan syntymän jälkeen olleet. Annoin riimunnarun roikkua puolipitkänä välissämme katse kiinnittyneenä Birkiin, joka räpytteli kauniita silmiään iltapäivän valossa ja otti haparoivia askelia jäisellä lumipinnalla. Hitaasti se seurasi Bonnien hännässä, pysähteli ihmeissään katsomaan lumikinoksia ja tallirakennusta, ja hyppäsi suorin jaloin yllättyneeseen pukkihyppyyn, kun joku mäkeä laskevista lapsista hihkaisi innoissaan.

Teimme laajan kaarroksen pihan ympäri, koivukujan ohitse, tallirakennuksen seinää pitkin maneesille, siitä aitan ohi päärakennukselle ja lopulta tarhoille. Birk kulki tiiviisti kaulaansa ojentelevan Bonnien perässä ja pysähteli tuon tuostakin katselemaan jotakin. Sitä ihmetytti milloin tallin ikkunoista heijastuva punainen auringonvalo, kaukaa kuuluva auton ääni tai liukas lumitanner, milloin satulahuoneen huurrekukkasia kiemurteleva ovi, tarhassa sunnuntaita viettävät tuntihevoset tai lumen selväpiirteinen nirske. Sen jäädessä hämmästelemään painoin käteni Bonnien pehmeille ryntäille ja jäimme hetkeksi odottamaan. Minua hymyilytti.

Se oli ensimmäinen kerta, kun Birk näki ulkomaailman. Se katseli korvat hörössä vaalealle taivaalle ja päästeli pientä, ihmettelevää varsanpärskyntäänsä. Minä upotin käteni Bonnien lämpimään harjaan ja nojasin sen paljaaseen kaulaan katsellen hontelojalkaista varsaa.

[Salma]

Joidenkin mielestä joulu alkaa aattoviikolla, toisten mielestä... no, aiemmin. Bonnie ja Birk katselivat aittakarsinastaan uteliaana, kuinka ripustin kiemurtelevaa koristenauhaa seinustalle.  

[Salma]

Tosiaankin, joulukuu oli niitä asioita, jotka pysyivät samanlaisina vuodesta toiseen. Asiaa ei muuttanut kovinkaan paljoa, vaikka joulun tuloon sekoittui tänä vuonna ratsastuskoulumestaruuksien jännittäminen ja minun kohdallani Birkin ensimmäinen talvi. Yhtä varmasti kuin maisema muuttui kesäisestä hyiseksi muutaman syksyisen viikon aikana, tuli tavallisesta lumisesta tallipihasta yhtäkkiä hartaan rauhallinen marraskuun viimeisen ja joulukuun ensimmäisen välisen yön aikana.

En ollut ihan varma, kuka sen edes teki. Joulutonttu, kenties, vaikka minä arvelin syylliseksi jotakuta helpommin jäljitettävää ja enemmän ääntä pitävää. Olin tehnyt salapoliisitasoisia tutkimuksia aiheesta, kun tänään tulin kolmen aikaan tallille, ja jos Anne sitten ripustelikin huurteisia lyhtyjä ja joulupalloja ympäriinsä, hän teki sen salaa. Minun nähteni hän piti erityisen tiukkaa jöötä tuntilaisille, jotka kopistelivat lumet kengistään vasta satulahuoneessa, ja passitti armotta hoitajia kottikärryineen siivoamaan tarhoja.

Bonnie ja Birk olivat päässeet pieneksi hetkeksi tarhaan. Molemmat näyttivät somemmilta kuin kaksi jouluporsasta paksuine enkkuvilttihuopineen. Birk koikkelehti pitkät jalat harallaan lumikinoksesta toiseen, tussahteli pari kertaa turvalleen ja kirmasi sitten pieni töpöhäntä pyörien Bonnien ympäri. Olisi luullut, että tamma ilmentäisi Birkin vuoksi jotakin äidillistä rauhaa ja lempeyttä, mutta viimeiset viisitoista minuuttia se oli loikkinut pelkkien etujalkojensa varassa hurjemmin kuin sitten omien varsa-aikojensa. Isompi ja pienempi valkea poni jahtasivat vuoron perään toisiaan pitkin aidanviertä, ja Bonnie ketterämpänä jallitti varsansa röyhkeästi lumipenkkaan. Niillä oli niin hauskaa, että sydäntä melkein kouraisi.

Kuuraiseen aitaan nojaillessani mietin, miten kovasti halusin pitää Birkin itselläni. Se oli aivan liian kaunis, iloinen ja eläväinen että pystyin käsittämäänkään joutuvani myymään sen, no, yllättävän pian. Sisimmässäni tiesin kuitenkin sekä omalla että Jessen kumealla rintaäänellä, että minulla ei ollut varaa pitää sekä Jenteä että kahta hevosta. Kaiken lisäksi en ollut ikinä kouluttanut varsaa alusta asti (mikä toisaalta ideana kiehtoi kaikessa hölmöydessään).

Olin kaavaillut mielessäni myynti-ilmoitusta, mutta Birkiä katsellessani suunnilleen kaikki tuntui vähän epäsopivalta. Miten sitä saattoi kuvata esimerkiksi nyt, kun se haisteli lunta ja vilkuili sivusilmällä Bonnieta, joka oli hetkeksi rauhoittunut juomaan vesikaukalosta? Sen karva kiilsi iltapäivän talvisessa valossa, enkä muistanut pitkään aikaan minkään asian olleen niin nuori ja hellyttävä.

Vaikka tietysti kaipasin Bonnien selkään. Olin käynyt nojailemassa sen kylkeen ja salaisesti toivonut, että voisin satuloida sen ja ratsastaa suoraan Pyöstinvuoren lenkille. Samalla tuntui suorastaan käsittämättömältä, että jonakin päivän Bonnien lisäksi samalle retkelle voisi tulla myös Birk.

”Tuon varsan tuijotteleminen sekoittaa sun pään”, Anni kommentoi hyväntuulisesti taluttaessaan Lailaa selkäni takaa kohti tallia. Iso hevonen hiippaili varovaisesti liukkaalla alustalla. ”Tuutko sä muuten pitämään sun vieraalle seuraa? Vai saanko omia sen itselleni?”

Sepä se, jotkut asiat eivät muuttuneet. Tänä aamuna kotipihalleni koikkelehti hopeanharmaaseen karvalakkiin pukeutunut hahmo, joka rullasi perässään virtaviivaista mustaa matkalaukkua. Kopisteltuaan kenkänsä kovaäänisesti puurappusiin hän oli rinkuttanut ovikellon pirisemään pitkään ja riehakkaasti.

Lionel oli tullut joulukuiselle vierailulle.

[Salma]

”So when you guys are going to have a baby? You know, foals are for practicing and…”
Lionel roikotti kättään aitan avonaisen puolioven ylitse ja antoi Birkin haistella huolellisesti paljaita sormiaan. Hän vilkaisi minua hopeaisen karvalakkinsa alta ja virnisti voitokkaana häkeltyneelle ilmeelleni.
”Don’t you think you’re going a little bit too fast”, irvistin hänelle Bonnien loimipinon takaa. Lionel kohautti hyväntuulisesti olkiaan kuin sanoen, että olisi jo korkea aika pyöräyttää talo täyteen mukuloita. Tuuli tuivesi hänen hiuksissaan, kun hän raaputti lämpimässä karsinan ovella seisoskelevaa Birkiä harjamarrosta. Aitan nurkassa Bonnie taiteili suolakiven kanssa eikä ollut vilkaissutkaan meitä, vaikka olimme kiskaisseet puolioven auki ja houkutelleet sen varsan luoksemme kuin mitkäkin hevosvarkaat.
“She’s not the type of a lion mother”, Lionel nyökäytti kevyesti Bonnien suuntaan. Näin, että häntä nauratti.

Oli ollut ihanaa, että Lionel oli meillä. Hänen mukanaan tuli kodikkuus – ymmärsin kyllä hyvin miksi, olihan hän ollut luonani kaksi edellistä joulua. Tuntui, että kilkattava ja pyryinen joulurauha saapui vasta hänen astellessaan pihaportillemme.

Vaikkei elo Lionelin kanssa nyt suoraan sanottuna mitenkään kovin rauhallista ollut. Hän levitteli huolellisesti tavaransa vinokattoiseen huoneeseeni, leikki ennen heräämistäni ja kauan nukahtamiseni jälkeen Jenten kanssa (joka tunki tuhisten hänen patjalleen lattianrajassa) ja kantoi valtavia kauppakassillisia ihmeellisiä jouluherkkuja (”I found something called lanttulaatikko!And here’s rosolli! Aaand sekametelisoppa, I don’t even want to know what it means!”) pieneen ja vaaleaan keittiööni. Jesse oli näyttänyt vähän stressaantuneelta ja tokaissut minulle istuessamme iltateellä leveällä ikkunalaudallani, että menisi pariksi päivää Mel Sereniin auttelemaan. Oli niin pitkä aika siitä, kun edellisen kerran olimme olleet kahta päivää pitempään erossa (jos ei laskenut Skotlannin reissuani), että seuraavana aamuna hänen pukiessaan tallikenkiä pussailimme vartin lumisilla tuulen piestessä suoraan poskille avoimesta ulko-ovesta poskille.

Olimme Lionelin siis kanssa loppuviikon kahden. Yhtäkkiä se, että vietin vuorokauden jokaisen tunnin kuunnellen hänen ranskansekaista englantiaan, oli vetäissyt minut villisti siihen aikaan, kun olin neljä vuotta nuorempi (oliko siitä jo niin kauan!) ja istuin hajuvedelle tuoksuvassa ranskalaisessa olohuoneessa. Lionel oli ollut siellä kanssani – tai silloin emme vielä tunteneet toisiamme, olimme vain törmäilleet sattumalta niin monesti viimeisen parin viikon aikana, että olin jo alkanut tunnistaa hänen riemukkaan naurunsa. Lionel oli kävellyt minua vastaan kaupassa, metrossa, hevosmuseossa, ranskalaisen yliopiston portaissa, iltalenkillä, apteekissa… Olin luullut, että hän seurasi minua, ja myöhemmin kuulin Lionelin ajatelleen minusta aivan samaa. Niissä ranskalaissa illanistujaisissa olimme ensi kertaa nojautuneet meidät erottavan sohvan käsinojan yli, kätelleet ja alkaneet jutella kovaäänisen musiikin ja ilmassa leijuvan paksun ruoantuoksun yli. Se oli ollut kutkuttavaa, ihan uusi maailma täynnä inspiroivia ihmisiä, ja jotakin samaa olossani eilenkin oli ollut, vaikka istuinkin kotona keittiön pienen pöydän ääressä ja ikkunan takana näkyi vehmaiden kaupunkipuiden sijaan luminen niitty.

Otimme Bonnien ja Birkin ulos yhdessä Lionelin kanssa. Kun suitsin Bonnieta, Lionel näytti äimistyneeltä kun kuului, että Birk kulkisi vapaana rinnallamme. Se on niin pieni ettei varmasti karkaa, selitin, vaikka Bonnien hännässä määrätietoisesti roikkuvaa Birkiä katseleva Lionel puistelikin päätään. Hän ei näyttänyt uskovan, että pieni hevonen olisi läheskään niin kuuliainen.

Ulkona oli ihana ilma. Tuuli pöllyytti valkoista kidepilveä jäisen pihan yllä, ja aurinko paistoi – kerrankin! – kirkkaanpunaisena pallona puunlatvojen tasalta. Jos olisi tuijottanut suoraan ylöspäin pelkkää pilvetöntä taivasta, olisi melkein saattanut luulla että oli kevät.

Lähdimme rinta rinnan Lionelin kanssa leirimökkien ohi kohti maastopolkua. Bonnie kulki hurjasti puhisten rinnallani, ja Birk vaelteli nuuhkimassa tien reunaan kasattua lumikinosta. Askeleemme narisivat mukavasti kirkkaan ilman poikki.
”So Cella really dates with the grumpy one?” Lionel kysyi kuin ohimennen, kun olimme päässeet puiden lomaan ja Birk liimautui tiiviimmin Bonnien häntäjouhiin. Vilkaisin Lionelin tummia piirteitä hämmästyneenä.
”Who?” ihmettelin. Lionel tuijotti lumista polkua hiukset kylmässä tuulessa pörröttyen.
”Alexandre?”
”I think he’s more shy than grumpy”, hymähdin Lionelille, joka irvisti ja näytti epäuskoiselta.
”But, really? Him?” Hän yritti nauraa, muttei kuulostanut kovinkaan aidosti iloiselta. Harvinaista Lionelille, mietin näperrellessäni Bonnien ohjia.
”You have to ask Cella. Or him”, sanoin lojaalisti.
Kuljimme hetken hiljaa. Bonnie yritti juosta karkuun viereltäni, se oli hyväntuulinen eikä näyttänyt aistivan Lionelin ympärillä väreilevää pettymystä. Minä tunsin sen hyvin.
”Don’t be angry”, sanoin varovaisesti, kun käännyimme leveämmälle polulle ja aurinko siivilöityi oranssina puunrunkojen välistä. ”It has been almost half a year.”
”Yeah, but you know… I really liked her.”
Siihen en osannut sanoa mitään.

En ehtinyt jäädä pitkäksi aikaa mietiskelemään Lionelin ja Cellan outoa katkosta yhteydenpidossa, sillä seuraavassa polunmutkassa humpsahti kuusen oksalta odottamatta painava lumisuihku. Bonnie syöksähti järkyttyneenä polun toiselle reunalle, ja sen mukana lennähdimme niin minä kuin Birk. Varsa kaarsi kaulansa virkkuukoukulle ja heitteli uutteria pukkiloikkia kuin pieni sammakko koko sen ajan, jonka rapsuttelin rauhoittavasti Bonnien vaaleaa kaulaa ja annoin sen tuijottaa sieraimet suurina havuoksansa paljastanutta kuusta. Lionel ulvoi naurusta ja sain hädin tuskin selvää, kun hän ilmoitti jo etukäteen säälivänsä Birkin kaltaisen rodeohepan tulevaa omistajaa.

Varpaita palelsi, kun palasimme puolen tunnin kuluttua takaisin tallille. Oli päiväruokinnan aika, ja Bonnie hinasi niin kiireesti eteenpäin, että kuljimme tuplamatkan pyöritellessäni sitä pienillä volteilla. Birk seurasi kiinnostuneena jokaista ympyrää ja yritti heiluvasti seurata emänsä näppäriä kavioita. Karsinassa se kellahti pitkälleen turvepatjalle kuin ylikasvanut koira ja katseli raukeana Lionelia, jonka lähetin hakemaan heinäkärryä tallista.

Heinän tuoksu oli kyllä parasta mitä tiesin, ajattelin laittaessani Lionelin kanssa aitan alaovea säppiin. Bonnie seisoi häntä meitä päin ja pureskeli kovalla kiireellä sen eteen työnnettyä polvenkorkuista kasaa. Viimeiset auringonvalot osuivat punertavina aittakarsinan puuseinään ja jättivät lattialla uinailevan Birkin lempeään varjoon.

Kipristävän ulkoilman jälkeen satulahuoneen lämpö otti meidät tervetulleesti vastaan. Anni, Luna ja Pyry, jotka olivat olleet puhdistamassa varusteita, nostivat katseensa ja näyttivät ilahtuneilta.
”Moi! Tulkaa mukaan!” Anni sanoi reippaasti ja heilutteli saippuaista sientä kädessään.
Heillä oli pussillinen kuivattuja luumuja satulatelineellä, ja istuessamme huoneen nurkkaan Cellan rakkausseinän alle minulle tuli yhtäkkiä hirveän kodikas olo. Nojauduin viileää kiviseinää vasten ja katselin tyytyväisenä, miten Anni (niin reippaasti, että kuka tahansa muu kuin Lionel olisi voinut pitää sitä päällekäyvänä) ja Luna (yhtäkkiä hirvittävän hengästyneenä ja punakkana) tarjosivat luumuja Lionelille kysellen samalla uteliaasti hänen joulureissustaan tänne.
”Mä oon muuten julkaissut Birkin myynti-ilmoituksen”, supatin ohimennen Pyrylle, joka vaahdotti Reinon niskahihnaa. Hän kohotti kulmiaan uteliaana ja tuuppasi lasejaan ylemmäs nenänvartta.
”Meinaat ihan tosissas myydä sen?”
Epäröin puolikkaan sekunnin, mutta nyökkäsin sitten.
”En mä oikein voi pitää kahta hevosta. Etenkään, jos toisella pitäis kisata ja toinen kouluttaa kokonaan”, vastasin rehellisesti. Pyrystä näki, että hän ymmärsi mitä tarkoitin.
Siitä tuli mukava iltapäivä. Istuin Pyryn vieressä ojentelemassa hänelle vuoroin pientä satulaharjaa, vuoroin lavuaarissa huuhdeltua sientä, ja kuuntelin raukeana muiden juttelua. Oma mieleni askarteli pääasiassa Birkissä. En kertonut, että melkein heti myynti-ilmoituksen julkaistuani olin jo saanut yhden puhelun ponista.

Varsaa tultaisiin katsomaan. Ja sitten siitä tulisi jonkun ikioma hevonen.

[Salma]

Oli kuulas ja tuulinen yö maanantain ja tiistain välillä. Pyöriskelin unen ja valveen hiuksenhienolla rajapinnalla yrittäen aavistaa, paljonko kello oli, ja toivoen voivani vielä pulahtaa lämpimään uneen. Puhuri vinkui kylmänä ja joulukuisena vanhan talon rakenteissa, ja oli ihanaa maata peitonmutkassa silmät ummessa. Ainoastaan kummallinen piipitys häiritsi tasaista untani.
”Salma, your phone is ringing!”
Ääni kantautui patja-peittopinosta valkealta lautalattialtani. Kuului hiljaista peiton kahinaa. Raottaessani raskaita silmäluomia näin, miten täkinmutkasta työntyi haparoiva käsi ja sen viereltä pieni iloinen terrierinpää. Jente, joka oli kylmästi hylännyt minut ja valinnut unikaverikseen Lionelin, haukahti haastavasti puhelimelleni, joka heitti valkeaa valoaan kohti kattoa. Säpsähdin kunnolla hereille.
”Salma Stjärndahl.”
”Moi, mä soitan siitä varsasta joka sulla on myynnissä. Oot laittanu vaan vanhempien kisatulokset esille, voitko sanoa nyt puhelimessa ääneen ne varsan tulokset?”
”Öö…” Yritin karistaa unta yltäni ja kuulostaa ammattitaitoiselta. ”Sillä ei siis oo kisatuloksia. Sitä ei ole vielä ratsukoulutettu.”
”Ai, onpa harhaanjohtava ilmoitus! En mä sitten ole kiinnostunut!”
Tasaisen tuuttauksen jälkeen olin täysin hereillä.

Aamupalapöydässä käänsin Birkin myynti-ilmoituksen sana sanalta Lionelille, joka puisteli päätään ja sanoi vakaasti, ettei ilmoituksen perusteella todellakaan voinut olettaa Birkin olevan karaistunut ratakettu (syntymäaika luki ensimmäisenä!). Hyvilläni hänen puolustuksestaan iskin hampaani paprikaleipään ja päätin unohtaa kurjan ostajaehdokkaan. Puhelin lojui välissämme keittiön siistillä pöydällä. Pureskellessani hyvänmakuista leipää mietiskelin raukeasti Birkiä, joka tönötti varmaankin paraikaa Bonnien vierellä aitassa tietämättä mitään ihmeellisistä ostajista, jotka soittelivat minulle aamuseitsemästä alkaen. Vastuu tuntui valtavalta – minun täytyisi valita, kuka heistä todella olisi paras ponin omistajaksi.

Puhelin soi seuraavan kerran, kun hyppäsin pyörän tarakalle Lionelin taakse aurinkoisen puolenpäivän aikaan.
”Salma Stjärndahl.”
”Hei, me ollaan…” kuului hihitystä. ”Siis MÄ olen etsimässä ponia ja se Birdhymn Gee oli tosi söpö, niin voiko sitä tulla katsomaan? Mä oon ratsastanut kolme vuotta ja mulla on ollut hoitsuja useampi! Mutta saan kyydin vasta ensi viikolla niin käykö silloin?”
Puhelun alkaessa olin painanut jalkapohjat pyöränrenkaan molemmin puolin ja harannut vastaan, ettei Lionel lähtisi vielä polkemaan. Katseemme kohtasivat Lionelin olkapään yli. Yritin viestiä silmilläni, että tässä saattaisi kestää.
”Tuotaaa…” Puhelimen toisesta päästä kuului epämääräistä näpräystä ja supatusta. ”Millaiseen käyttöön sä ajattelit hankkia hevosen?”
”Häh?” Korvaani pölähti pelästynyt huudahdus. Kysymys oli tainnut yllättää hihittelevän ostajan. ”Siis ratsastukseen?”
Ei erityisen vakuuttavaa. Näpräsin rauhallisesti lapasestani irtoavaa langanpätkää ja katselin harakkaa, joka hyppi postilaatikolla.
”Anteeks, jos mä kysyn, mutta minkä ikäinen sä olet?” Puhelimen toisessa päässä oli hetken hiljaista, sitten tasainen tuut tuut tuut katkaisi sen.

Puhelut sen kuin jatkuivat päivän mittaan.
”Mä etsin tyttärelle ensiponia, ja tämä vaikutti mukavan pieneltä”, sanoi lämpimän kuuloinen täti, kun yritin pukea yhdellä kädellä riimua Bonnielle.
”Mulla alkaa opinnot ensi syksynä, mutta oon kyllä hakenut hevosoppilaitoksiin ja sinne sen sais mukaan.”
”Voiko sitä hoitaa irti?”
”Mulla ei oo toista hevosta, mutta naapurilla on lampaita ja kesällä ne sais olla samalla laitumella…”
”Mä asun Saksassa, sisältyykö kauppaan kuljetus tänne?”
”Miten se on noin kallis? Oletko sä varma että siitä ylipäätään SAA pyytää noin paljon?”
”Voisitko pitää sitä mulle varattuna ensi syksyyn, mä saisin sille silloin yhden tosi hyvän tallipaikan.”
”Mutta ei mulla ole sille tallipaikkaa siihen asti…” vastasin hämilläni. Nuori ostaja lopetti tuohtuneena puhelun.

Siitäkin huolimatta, etten olisi ikikuuna päivänä halunnut antaa Birkiä osaamattomiin käsiin, tuntui kurjalta sanoa joillekin ehdokkaille ettei poni välttämättä sopisi heille. Eräs oloneuvosponia hakeva oli suuttunutkin minulle. Oli ollut kuitenkin paljon helpompi sanoa ei hänelle kuin väräjävä-ääniselle nuorelle pojalle, joka tankkasi kysymyksiään hitaasti ja kuunteli hartaasti, kun kerroin Bonnien kisatuloksia. Hän oli etsinyt itselleen ensimmäistä esteponia, ja lupasin rehellisesti soittaa hänelle ensimmäisenä, jos koskaan enää astuttaisin Bonnien. Kunhan hän olisi kymmenen vuotta vanhempi ja kokeneempi.

Oli päivässä hyvääkin, ja paljon. Olin tilannut Birkille postista riimun, ja pieni pehmeä ruskeaan paperiin kääritty paketti oli saapunut tänä aamuna. Tuntui ihmeelliseltä avata kahiseva kääre ja nostaa jäykkä punaruskea riimu orin haisteltavaksi. Bonnie yritti törkeästi tunkea vauvansa ohitse kuullessaan rapinaa ja sain osakseni hyvin alentavan katseen, kun se näki minun roikottavan herkkukranssin sijaan aivan tavallista riimua kädessäni. Lionel, joka seisoskeli aitan puoliovella leppeässä lumisateessa, tyrskähti.

Birk otti uudet pääremminsä yllättävän lunkisti. Kun talutin suitsitun Bonnien aitasta, se heitti pari intopukkia, mutta ravasi sitten korkein terhakoin askelin perässämme. Lionel sai paimentaa sitä kaiken varalta takaa, sillä kasvava varsa oli alkanut kiinnostua huimaa vauhtia ympäröivästä maailmasta ja harhautui välillä huolestuttavan kauas Bonnien turvallisesta hännästä. Kuljimme pihan poikki lumen naristessa mukavasti sekä kengissämme että hevosten kavioissa. Olin innoissani ja hyvällä tuulella – ajattelin irtojuoksuttaa hevosia maneesissa, ja odotin kuumeisesti näkeväni sekä Bonnien että Birkin liikkeessä. Tunnit eivät olleet vielä alkaneet, miniponit lähtisivät maastoon ja Pirre tulisi valmistelemaan puomituntia vasta ehkä tunnin kuluttua.

Birk, joka ei ollut ollut ennen maneesissa, pysähtyi töksähtäen ovelle kun jyrisytin sen auki. Bonnien lampsiessa sisään niin luonnollisesti kuin 10-vuotias esteponi vain pystyi, se seurasi varovaisesti perässä. Varsa tuhisi seinäpaneeleille ja nuuhki epäluuloisesti vaaleaa hiekkaa, kun irrotin riimunnarun Bonnien leuan alta. Onneksi se pysytteli lähellä maneesin seinää, sillä ehdin hädin tuskin suoristaa Bonnien selässä olevan enkkuviltin, kun se jo viskasi takajalat ilmaan ja karahti riehkkaaseen laukkaan. Tamman reitiltä väistävä Birk singahti sen perään.

Nousimme Lionelin kanssa katsomoon pois hevosten jaloista. Bonnie laukkaili hyväntuulisesti pitkää sivua, heitteli päätään ja näytti olevan tyytyväinen päästessään venyttämään askeltaan tasaisella pohjalla. Kaviot tärähtivät kumahtaen pehmeään hiekkaan ja kevyt puuskutus kantautui viileän ilman poikki katsomoon asti. Birk kulki töksähtelevämmin, se halusi haistella hiekkaa ja kuikuili epäilevän näköisenä seinälle nostettua pitkää peiliä. Kun puhelimeni soi jälleen, se heitti melkein voltin ja paineli Bonnien luokse kuin pieni ujo koiranpentu. Ykkösluokan äitinä Bonnie laukkasi pakoon, kiri aivan katsomon vierustaa ja viskoi takajalkojaan ilmaan koko keskihalkaisijan verran.

Vieras numero. Ellen olisi aivan väärässä, siellä olisi jälleen yksi hevosenostaja.

Tyttö puhelimessa kuulosti iloiselta ja jännittyneeltä.
”Moi, mä olen Monna. Mä soitan siitä sun ilmoituksesta…”
Monna takelteli vähän kertoessaan itsestään, mutta hänessä oli heti jotakin, josta luonnostani pidin. Hän oli 18, saman ikäinen kuin minä silloin kun sain Bonnien. Hän valmistuisi hevosenhoitajaksi. Hänellä oli sekä tallipaikka että valmentaja, jonka nimeen muistin törmänneeni netissä aiemmin. Paljon parempaa kuin lampaiden naapurissa asuvat 11-vuotiaat varsankasvattajat.
”Sä voit tulla katsomaan Birkiä heti kun tahdot. Mä olen joka päivä tallilla”, sanoin vähän hengästyneenä, kun Monna lopulta oli hiljennyt. Levittelin innostuneena silmiäni Lionelille, joka istui vierelläni yrittäen tulkita äänenpainojani.
”Mä pääsisin tällä viikolla. Jos se siis sopii!”
”Tosi hyvin! Kivaa, tervetuloa tänne!”
”Kivaa!”
Monna kuulosti puhelun lopulla vähintään yhtä innostuneelta kuin miltä minusta tuntui. Hyvilläni seurasin katsomon kaiteen yli pikku Birkiä, joka oli käynyt piehtaroimaan keskihalkaisijalle. Toivottavasti se ja Monna tulisivat hyvin toimeen keskenään.

Maneesin ovi avautui jyristen juuri, kun olimme laskeutuneet uralle ottaaksemme hevoset kiinni. Otin pari nopeaa askelta Bonnieta kohti, mutta se oli pysähtynyt uteliaasti paikoilleen ja tiiraili sisään tuiskuttavaa lumipyryä. Ovenraosta luikahti sisään hattaratukkainen tyttö, jonka sinivioletit kiharat leijuivat sähköisinä vastavedossa. Hän talutti hienoa voikkoa suomenhevosta, ja huomatessaan meidät iski kätensä jotenkin ihmeellisen lempeästi sen ryntäille. Hevonen pysähtyi hajamielisen näköisenä.
”Sorisori! Mä en tiennyt että täällä on porukkaa!” Tyttö kauhisteli. Olin päässyt Bonnien luokse ja kilautin riimunnarua paraikaa leuan alla roikkuvaan metallirenkaaseen.
”Ei se mitään!” Rauhoittelin. ”Lionel, could you…”
Mutta Lionel oli jo kietonut kätensä Birkin kaulalle näyttäen niin tehdessään mitä parhaimmalta hevoskuiskaajalta. Varsa tuijotti kunnioituksesta liikahtamatta jykevää oria.

Vasta tytön tultua sisään suokkinsa kanssa tajusin, etten tuntenut häntä. Hetken luulin, että hän oli joku ratsastuskoulumestaruuksista unohtunut ratsukko, ehkä Pappilasta kaikkine kiiltävine varusteineen ja leviämättömine meikkeineen. Hymyilin varovaisesti.
”Mä oon Salma. Ootko sä…”
”Ai joo, Mikaela. Tää on Lusmu, se asuu Annin tallissa.”
”Ahaa!” Ilahduin. Muistin hyvin Annin kertoneen ratsukosta, joka oli muuttanut heidän talliinsa. Vilkaisin ihaillen Lusmua. ”Tosi hieno hevonen.”
”Sulla myös”, Mikaela vastasi ystävällisesti ja väläytti sievemmän hymyn kuin muistin nähneeni pitkään aikaan. ”Ja sulla, onko se ihan varsa?”
Hän katsoi kysyvästi Lionelia, joka hymyili kohteliasta en-käsitä-mitään –hymyä ja piteli edelleen kättään Birkin ympärillä.
”He’s French”, kiiruhdin selittämään. ”Lionel.”
”Oooo really!” Mikaela huudahti ihastuneesti. Hän hymyili uudelleen, tällä kertaa vielä valoisammin mikäli mahdollista.
”And the foal is mine”, sanoin ylpeästi. ”Or, really it’s hers.”
Taputin Lusmua epäluuloisesti tuijottavan Bonnien kaulaa. Tamma näytti harkitsevan ryntäisikö se orastavilla emän vaistoillaan puolustamaan Birkiä.
”Nice to meet you both!” Mikaela henkäisi iloisesti. “I’m just going to… ööö… tulin siis vaan lainaamaan tätä maneesia.”
”Tuu myöhemmin yläkertaan juomaan glögiä, voit samalla kertoa Annin tallista! En oo käynyt siellä ennen!”
Mikaela näytti olevan mielissään kutsusta.
”Joo, mä tuun!”
Hänen katseensa viivähti hetken Lionelissa, ennen kuin hän kääntyi hymyilemään minulle vielä kerran ja heilautti kättään.

[Salma]

22. joulukuuta 2015

Minua oli jännittänyt viimeksi näin paljon varmaankin silloin, kun olin ensimmäistä kertaa sanonut ääneen rakastavani Jesseä. Oli kaksi päivää jouluun ja tallin edusta kuhisi kranssin ripustajia ja lyhtyjen sytyttäjiä, kun odotin keskipäivän kalpeassa valossa Bonnien sijaan Birk riimunnarun päässä. Varsa katseli hämillään Kasperia ja Kristeriä, jotka nostivat yhdessä isoa joulukuusta satulahuoneen ovesta sisään. Birk ei tainnut tietää, että odotti mahdollista tulevaa omistajaansa.

Olin jutellut viime aikoina ostajaehdokkaista eniten tämän nimenomaisen pian saapuvan Monnan kanssa. Muitakin kiinnostuneita oli tietty ollut, mutta jotenkin huomasin vertaavani heitä aina – haluamatta tai tahallani – Monnaan. Ja tänään hän tulisi katsomaan varsaa.

Bonnie sai seisoa tyytyväisenä karsinassaan loimen alla ja keskittyä heinien mutusteluun. Olin pyytänyt Lionelia avuksi pitelemään sitä Monnan tullessa, mutta Annin pikkutallin porukka Ottoineen ja Lusmuineen oli kerääntynyt maneesiin, ja Lionel oli valunut samaa tahtia perässä. Anteeksipyytävän hymyn hän oli ehtinyt heittää ennen kuin sujahti kuuraisista pariovista sisään.

Riimunnarun pää poltteli kylmissä sormissani, kun odottaessani katselin lumikiteistä valkeita puita ja vaaleanpunaista taivaanrantaa. Birk hamuili pienenä ja vantterana lumikasaa, etsi irronneita heinänkorsia vaikkei vielä aivan tajunnut mitä niillä kuului tehdä. Sen sileä kermanvärinen hännäntöpö vispasi, kun se oli kuljeskellut riimunnarun päähän ja tunsi kevyen nykäisyn leukansa alla. Tummista silmistä luotu lapsellisen hämmästynyt ilme oli niin bonniemainen, että minua nauratti. Se oli niin suloinen!

Kun henkilöauto ohitti etsivän hitaasti tallin ja kääntyi parkkipaikalle, vatsanpohjani oli kääntyä jännityksestä ympäri. Tiirailin päärakennuksen ohi nähdäkseni, oliko pihaan kääntynyt mahdollisesti joku tuntiratsastaja, joka unohti joulutauon - mutta kuskinpuoleisesta ovesta työntyi vieras kenkä ja sen perässä suunnilleen sopivan ikäinen nainen. Hän heilautti oven kiinni perässään ja pysähtyi tiiviiksi pakkautuneelle hangelle tehdäkseen katseellaan kierroksen pihan yllä. Kiiruhdin heilauttamaan kättäni.

Tuntui hurjalta odottaa, että Monna ehti kiertää parkkipaikan laidoille kasaantuneet kinokset ja astella päärakennuksen vieritse tallipihalle. Hän näytti reippaalta ja yhtä aikaa vähän pöllämystyneeltä katsoessaan pää ylhäällä seisovaa Birkiä. Mietin miltä tuntuisi nähdä varsa ja tajuta, että tässä saattaisi olla ensimmäinen oma hevonen. Se mahtoi olla hienoa!
”Moi, sä olet varmasti Monna”, sanoin yhtä aikaa jännittyneenä ja iloisena, kun hän oli päässyt kuulomatkan päähän. Monna nyökkäsi.
”Ja sun täytyy olla Salma.”
Hänen hengityksensä huurusi, mutten voinut olla näkemättä hymyä johon suupielet vetäytyivät.
”Ja tuo siis on Birk?”
”Joo”, rapsutin varsan hienoa karvapeitettä paljaalla kädellä. Sen roikotti alahuulensa rennoksi ja nojasi käteeni niin kuin vain tyytyväinen varsa osaa.

Monnan katsellessa varsaa minä katselin häntä. Hän oli vetänyt pähkinänruskeat hiuksensa siististi pois kasvoilta ja näytti iloiselta ja kiltiltä turkoosissa talvitakissaan. Siististi meikattujen silmien katse liukui huolellisesti ja (mikä rentoutti hermojani) ymmärtävästi pitkin varsan kaarevaa kaulaa ja hassun muhkuraisia pitkiä jalkoja. Hän näytti yhtä aikaa niin paljon ammattitaitoiselta aikuiselta ja ensiponistaan sekopäisen innostuneelta lapselta, että minun oli pakko kysyä:
”Minkä ikäinen sä olitkaan?”
”Kahdeksantoista”, Monna vilkaisi minua ja hymyili. Niinpä niin, saman ikäinen kuin minä silloin kun sain Bonnien.
”Haluatko sä nähdä miten se liikkuu?” Kysyin, kun Monna oli antanut Birkin haistella kättään ja sivellyt kevyesti sen selän ja jalat läpi. Hän nyökkäsi.
”Mä haen Bonnien tallista, voidaan viedä nää molemmat kentälle”, sanoin. Kun lähdimme kohti kodikkaasti valojaan tuikuttavaa aittaa, keksin äkkiä: ”Haluatko sä taluttaa Birkiä?”
Monna näytti läpeensä onnelliselta, kun ojensin riimunnarun pään hänelle.

Bonnie haistoi Monnaa kerran ja näytti sitten päättävän, ettei pitänyt häntä erityisen kiinnostavana. Se tunki meidän kummankin ohitse aitan ovelle ja pisti päänsä puoliovesta voidakseen tuijotella kaihoisasti valkeaa tallipihaa.
”Mä otan sut ulos, hölmö”, nauroin vetäessäni pörröistä riimua sen harmaiden korvien yli. Bonnie ravisteli hienomuotoista päätään niin, että riimun metalliosat kilisivät.
”Se on niin sievä”, Monna huoahti takaani.
”Jouluinen”, sanoin tyytyväisenä. Punainen riimu tosiaan sai Bonnien näyttämään somalta kuin pieni paperiin kääritty joulusuukko.

Kaikki soma ja kiltti kuitenkin varisi sen yltä, kun pääsimme tyhjälle kentälle. Neuvoin Birkiä yhä taluttavan Monnan sulkemaan portin kokonaan ja valmistautumaan väistämään, kun ponit olisivat irti aitojen sisällä. Bonnie singahti riimunnarusta päästyään kuin magneetti olisi kiskonut sitä, mutta Birk seisoskeli onneksi ihmetellen kunnes Monna oli ehtinyt vierelleni aidan turvalliselle puolelle. Seisoimme kengät lumihangessa katsellen, miten Bonnie juoksi häntä lippuna perässään ja Birk heitteli pieniä sätkytteleviä pukkihyppyjä keskihalkaisijalla.

Katselimme hevosia pitkään, ja minä kerroin samalla Bonniesta ja niistä selkeytyvistä luonteenpiirteistä, joita Birkissä saattoi jo havaita. Kun Birk pysähtyi piehtaroimaan aivan eteemme, sysäsin pörröistä pipoa pois silmiltäni ja käännyin katsomaan Monnaa.
”Mitä sä pidät siitä?”
Monnan katse kertoi jo paljon.
”Se on ihana”, hän sanoi. ”Sen omistaminen tekis mut niin onnelliseksi.”
Kätkin hymyn.
”Mä uskon, että te tulisitte hyvin toimeen.” Pidin pienen tauon vilkaistakseni varsaa. ”Mä myisin sen mielelläni sulle.”
Ja siinä se sitten oli. Birkin tuleva omistaja.

[Salma]

Kylmiä päiviä

[Salma]

Muistoja Ketunmetsästysviikonlopulta 2014


(((Eli mitä käy, kun muistat väärin hevosen jolla osallistuit tämän vuoden Hubertusratsastukseen )))

[Salma]

Monna näytti niin onnelliselta seisoessaan keskellä Seppeleen kuulaan aurinkoista tallipihaa Birkin riimunnaru lapasissaan. Hän hymyili sillä tavalla salaa kuin ihmiset, jotka ovat oikein mielissään jostakin, ja tuijotteli vuoron perään pehmoisia saappaankärkiään ja aitalle päin tähyilevää Birkiä. Minä seisoin hänen vierellään ja puristin huomaamattani kädessäni olevaa paperinivaskaa kaarelle. Kurkussa kuristi yhtä aikaa ihmeellisesti innosta ja haikeudesta.

Katsoimme hiljaa, miten Birkin jalkojen puoleen kyykistynyt eläinlääkäri teki merkintöjä papereihinsa verratessaan etusia keskenään. Hänen lyhyt punainen tukkansa vipatti tuulessa ja kilttien kulmakarvojen väliin oli syventynyt keskittynyt ryppy. Vilkaisin varovaisesti Monnaa. En ollut varma kumpi meistä oli jännittyneempi ostotarkastuksesta, hän vai minä. Vaikea sanoa olisiko kamalampaa järjestellä elämää rikkinäisen ponivarsan kanssa vai palata kotiin tyhjä traileri perässä.

Kaikeksi onneksi ryppy eläinlääkärin kulmissa lieventyi, kun hän lopulta tuki kädet polviinsa ja suoristui seisaalleen. Ahavoituneessa poskessa olevan kuopan paljastava hymy oli rauhoittava.
”Kaikki on aivan kunnossa”, hän sanoi ja työnsi paperinsa läpinäkyvään muovikansioon. Birk käänteli uteliaana päätään nähdäkseen miltä tuulessa läpättävä kansio näytti. ”Onnea uudesta ponista.”
Monnasta näki, miten hän valahti helpottuneeksi. Hän työnsi kätensä Birkin lyhyeen nuoren ponin harjaan ja nyökkäsi kiitokseksi. Minä tunsin oloni melkein ulkopuoliseksi, kun eläinlääkäri hymyili hänelle lämpimästi ja soi sitten minulle lyhyen ammattimaisen nyökkäyksen. Ihan kuin olisin paatunut poninkasvattaja, vaikka sydän tuntui melkein kiertävän ympyrää katsoessani reippaana ja touhukkaana Monnan otteessa seisovaa pientä Birkiä!

Nyt varsa oli tosiaan lähdössä – aika oli mennyt niin nopeasti, että olin luullut tehneeni virheen katsoessani kalenteriin merkittyä muuttopäivää. Vastahan märkä, pelkkää pitkää jalkaa ja kiharaa harjaa oleva hevoslapsi oli maannut Bonnien karsinassa vastasyntyneenä ja huterana. Nyt se käänteli korviaan tarhassa maleksiville isoille hevosille niin topakasti, että oli vaikea uskoa sen olevan sama eläin. Vielä vaikeampi oli käsittää, että se pieni hevonen, jolle olin opettanut riimussa kävelemistä ja antanut sen elämän ensimmäiset heinä- ja kaura-annokset, asuisi pian jonkun toisen ihmisen tallissa. Jonkun toisen tehtävänä olisi viedä se aamuisin kirmaamaan tarhaan ja opettaa se ymmärtämään paineen väistämistä tai porteista kulkemista.

Ajatus oli niin haikea, että minua alkoi vähän itkettää. Hieraisin salaa lapasella silmäkulmaani, kun Monna keskittyi vilkuttamaan parkkipaikkaa kohti harppovalle eläinlääkärille. Traileri, johon Birk pian talutettaisiin, oli ajettu koivukujaa pitkin tallipihalle ja peitti pian eläinlääkärin poistuvan selän näkyvistä. Aurinko tillotti sen takaa.

”No niin”, hymähdin, kun eläinlääkärin auto kuului puksuttavan kauempana pois. Monnan silmät tuikkivat. ”Nyt Birk on sitten sun.”
Monna nyökkäsi onnellisena.
”Haluatko auttaa mua lastaamaan sen?”
Päästin takasillan alas sillä aikaa, kun Monna talutti oria laajan kierroksen tallipihalla. Se hypähteli ilahtuneena tietämättä lainkaan, että pääsisi pian viettämään pitkän ja huojuvan matkan kopissa ennen uuteen kotiin pääsyä. Kierroksen keskivaiheilla Birk pysähtyi ja jäi tähyilemään erityisen ilahtuneena kauempana olevaan tarhaan. Siellä seisoi Bonnien pieni, loimiin topattu hahmo pää korkealla ja hirnahti.

Vetoauton etupenkille oli viikattu uudenkarhea kuljetusloimi, jonka Monna viittoili minua vetämään ulos autosta. Yksissä tuumin peitimme Birkin vaalean, talven tuuhentaman karvan sen alle. Poni käänsi päätään nähdäkseen mitä teimme, hamuili iloisesti loimen reunaa ja yritti livistää välistämme kyllästyttyään paikoillaan seisoskeluun. Sekä minä että Monna painoimme yhtä aikaa kätemme sen ryntäille – ja jälleen minä muistin, että vastuu oli siirtymässä. Monnan poni oli se, joka meiltä yritti livistää, ei minun varsani.

Ja lopulta Monna talutti Birkin rampille ja siitä suoraan autoon. Varsa ei vastustellut, käänteli vain korviaan ontolle kuminalle ja kiiruhti sitten nyhtämään heinäverkon silmukoista korsia. Se näytti pieneltä ja reippaalta, kun Monna kiinnitti sen huolellisesti päätyseinään ja kumartui asettelemaan pitkiä kuljetussuojia kapeisiin jalkoihin. Minä seurasin nojaillen trailerin jääkylmään seinään. Birk kuikuili taakseen ja katsoi kauniilla tummalla silmällään minuun.

Kaikki tuntui menevän niin nopeasti. Monna ja minä nostimme yhdessä rampin, sitten Monna jo hyppäsi auton kuskipukille ja hymyili minulle avonaisesta ovesta.
”Ollaan yhteydessä!” Hän sanoi. ”Mä soitan, ja voit aina tulla kylään.”
”Kiitos”, sain sanottua kuristavasta kurkustani. ”Pidä hyvää huolta Birkistä!”
”Pidän!” Hän lupasi.

Sen minä kyllä uskoin. Kun auto ajoi varovaisesti pois kuin sillä olisi munia lastina, astelin valkean tallipihan poikki Bonnien tarhaan. Kiedoin käteni hevosen lämpimälle kaulalle ja katsoimme yhdessä, miten Birk autoineen pieneni pienenemistään ja lähti maailmalle.

[Salma]

Bonnien suupielistä tippui valkeaa vaahtoa, joka jäätyi ponin turpakarvoihin ja muodosti kuolainrenkaisiin liittyviin ohjanpäihin jähmeän kerroksen. Poni puri kuolainta hurjistuneena ja polki takajoillaan niin vahvasti, että tuntui kuin istuisi pienen vyöryvän tulivuoren päällä. Maneesin seinät kaiuttivat sen puuskutuksen molemmilla puolillamme.

Luna, joka heitti juuri keskihalkaisijalla Humun selälle virttynyttä huopaa, seurasi katseellaan kun Bonnie ravasi ohitse korkein askelin. Painoin kantapäitäni alas ja istuin leuka tiukkana tamman jäykässä harjoitusravissa. Se kyllä venytti askeltaan, mutta puuskutti ja pysytteli tuskastuttavan suppeissa liikeradoissa.
”Miltä se tuntuu?” Luna huikkasi peräämme. Käänsin tamman päädyssä isolle ympyrälle ja liu’utin ohjia vähän pidemmäksi paksujen ratsastusrukkasteni lomitse.
”Jäykkä tää on”, huoahdin alkaessani keventää. Olin ratsastanut Bonniella muutaman viikon, mutta varsinaisen treenin olin aloittanut vasta tällä viikolla. Alku oli ollut puuduttavan hidas. Missä oli se ylivoimaisen ketterä, nopea ja reaktiivinen poni, jolla olin kesällä ratsastanut? Nyt se vain puhisi ja poukkoili energiapiikeissään joka suuntaan.

Luna heitti kannustavan hymyn vetäessään ohjat Humun kaulalta.
”Se ottaa aikansa”, hän sanoi optimistisesti. Oikeassahan hän oli, mietin kääntyessäni pitkälle sivulle. Astuttaessani tamman en ollut ehkä miettinyt, että paluu samalle tasolle kestäisi oikeasti pidempään kuin muutaman hassun viikon. Onneksi Bonnie sentään vaikutti hyväntuuliselta päästessään liikkumaan. Se pärskähteli tyytyväisesti ja ravasi harmaanvalkea harja terhakkaasti hypähdellen.

Birkin lähdettyä minä ja Bonnie olimme muuttaneet hämyisästä aitasta takaisin talliin. Taluttaessani ratsastuksen jäljiltä hurjasti höyryävää tammaa ulos maneesista mietin, miten mukavaa oli olla taas tutussa karsinassa Pipsan ja Siken naapurissa. Bonnie oli näyttänyt melkein minuakin tyytyväisemmältä ja seisonut ensimmäiset päivät kuin hevosenmuotoinen kalkkikivipatsas tuijottelemassa edestakaisin kulkevia ratsastajia ja hoitajia. Ruoka-aika oli sen päivän auvoisin hetki. Se näki suoraan Kasperin ja Pyryn, jotka livahtivat painavien kärryjen kanssa rehulan ovesta, ja hyöri kuin valkea väkkärä kunnes ape ropisi sen ruokakuppiin.

Lumi narskahteli mukavasti jalkojaan nostelevan Bonnien kavioissa, kun vedin jyrisevää maneesin ovea kiinni. Tallin ja aitan valot heittivät miljoonia timantteja hangelle.
”Mennään sisään”, hymähdin hiljalleen Bonnielle, kun se kurotti haistamaan lunta ja hypähti sivuun maneesin ovelta. Kylmä, pimeä ilma kipristeli turvallisen talvisena ympärillämme.

Tallissa kiskoin hevosentuoksuisen enkkuviltin Bonnien selältä ja viikkasin sen puoliovelle. Siihen oli tarttunut valkeita karvoja, ja availlessani suitsien remmejä mietin hajamielisesti, että se pitäisi pestä kun säät lämpenisivät. Varsa-ajan tauon jälkeen tuntui ihanalta tehdä jotakin niinkin tavallista kuin riisua varusteita ponilta ja suunnitella ratsastushuopien pyykkäystä. Bonnie värisytti kärsimättömänä selkäänsä, kun laskin satulan puoliovelle ja ripustin suitset odottamaan metallikoukkuunsa. Paksu tummansininen talliloimi kahahti lämpimästi, kun kurotin ottamaan sen ja paketoin tyytyväisesti suolakiveään hamuilevan Bonnien siihen. Oli ihanan kodikasta.

Olin käynyt palauttamassa varusteet paikoilleen ja puhdistin juuri itsepäisiä lumitilsoja Bonnien kavioista, kun Fiia saapasteli paksussa toppatakissa tuntipuolelta. Hänellä oli kaulahuivi poskien peittona niin, että ainoastaan tupsu tulipunaista tukkaa ja rauhalliset silmät vilkkuivat villakerrosten välistä.
”Täällä on melkein kakskytviis astetta pakkasta”, Fiia sanoi hytisyttäen hartioitaan. ”Haluutko kyydin kotiin? Jos mun auto lähtee liikkeelle, siis.”
”Fiia!” Suoristauduin Bonnien takajalkojen puolesta yllättyneesti hymyillen. ”Mikä ystävä sä oot! Mä olisin ehkä mennyt kyselemään yöpaikkaa Annelta ja Kristeriltä, jos toinen vaihtoehto olis ollut kävellä kotiin tuon jääviidakon läpi!”
Fiiaa nauratti.
”Niin mä arvelinkin. Wenla tulee samalla kyydillä. Me lähetään ehkä vartin päästä, jos oot silloin valmis.”

Loin Fiian kiitollisen katseen ja nyökkäsin. Hän kääntyi, oli jo lähdössä mutta vilkaisi minua vielä viistosti olkansa yli.
”Mä olin muuten ratsastamassa yhtenä päivänä Ruskiksella päin”, hän sanoi mietteliäästi. ”Muistaks sen majakan sieltä?"
Nyökkäsin. Hylätty majakka häämötti epäselvänä mielen perukoilla, mutta muistin kyllä ratsastaneeni kerran tai pari sen ohitse.
"No, silloin siinä paloi valo. Aika outoa, vai mitä? Siis järvi on kuitenki jäässä?”
Vilkaisin kulmiani kurtistaen Fiiaa.

Outoa, tosiaan.

[Salma]

Helmikuu oli voitonriemun kuukausi. Pitkän, pimeän tammikuun jälkeen kuulas kevätaurinko ja nuoskaantuvat lumikinokset saivat minut liimaamaan nenänpääni kirkkaaseen ikkunaan ja maleksimaan tuntikausia pihalla vuoroin Jenten, vuoroin Bonnien kanssa.

Ja aina helmikuun kruunasi laskiainen. Minut oli jo pienestä asti raahattu makkaran- ja nuotiontuoksuisille pulkanlaskujuhlille, eikä kevät varmaan olisi päässyt kunnolla käyntiin, jos en itse jatkaisi perinnettä. Nyt, talsiessani jäistä tietä pitkin sukset kainalossa mietin, että vielä pulkkajuhlia parempaa oli viettää laskiainen tallilla.

Utuisella tallipihalla näkyi jo muutamia hoitajia, jotka taluttivat iloisesti pulisten hevosiaan sisälle. Meillä oli ollut pieni suunnitelma lähteä maastoon laskiaisen kunniaksi, ja sen jälkeen olimme saaneet Annelta luvan kokeilla hiihtoratsastusta tyhjässä ponitarhassa. Tarkoituksena oli siis ratsastaa ponit pyörryksiin ja jättää ne viettämään iloista laskiaista talliin.

Bonnie ei olisi halunnut sisälle. Se kipitti uuden parhaan kaverinsa Trinityn kanssa ketterästi kuin vuoripeura, ja minä liukastelin perässä riimunnarumatoa roikottaen. Aurinko ja Clara ilmestyivät katselemaan kiinnostuneina aidan toiselle puolelle.
”Se on juossut samalla tavalla viimeks varmaan silloin, kun otin sitä ekaa kertaa sisälle”, puhisin hikisenä heidän suuntaansa. Villapipo ja kaulahuivi alkoivat tuntua uuvuttavilta.
”Se elää uutta nuoruutta kun lapsi on lentänyt kotoa”, hento Clara hihitti. Tein sivuhyökkäyksen Bonnien suuntaan, ja sain viimeinkin kilisteltyä riimunnarun avonaisen lukon sen riimuun.
”Pah, nuori se on edelleen”, vastasin kyhnyttäen päätään viskelevän ponin säkää loimen alta.

Varustaminen sujui nopeasti. Bonnie puuhaili innoissaan karsinassa, johon udun takaa siivilöityvä aurinko toi kuulasta valoa minun arvuutellessani paksumman ja ohuemman ratsastusloimen välillä. Pipsa kiristi Siken satulavyön samalla, kun sain loimen valittua ja leväytin sen Bonnien selkään. Talutimme hevoset ulos kirkastuvalle pihalle peräkanaa.

Meitä oli yllättävän paljon, ihan kuin olisimme lähdössä maastotunnille. Aurinko ja Clara olivat saaneet omat poninsa varustettua, ja heidän takanaan Pihla ja Fiia viimeistelivät jo jalustinten mittausta. Inkeri toitotti juuri kovaan ääneen Siirin selästä, miten oli aivan itsestäänselvyys että hän otti sen laskiaislenkille Tirpan sijaan.
”Siiri on mun aito hoitoheppa, kyllä mä voin Tirppaa RATSASTAA mutta se on vähän sama kuin töissä olis! En mä sitä mihinkään kaverimaastoon ota!” Hän kailotti, vaikka en ollut ihan varma kenelle hän sanansa tarkalleen osoitti. Kenties Annelle, jonka verhot päärakennuksen yläkerran ikkunoissa olivat sopuisasti kiinni.

Lähdimme reippaasti tallipihasta. Bonnie, joka oli edelleen joka kerran täpinöissään päästessään ylipäätään liikkeelle, olisi halunnut kulkea jonon kärjessä. Se aloitti tylsän vikuroinnin, kun palautin sen omalle paikalleen Siken taakse, mutta koivukujaa pitkin jännittävälle autotielle kulkeminen sai sen tyytymään paikkaansa. Elmo kärjessä ratsastimme hiljaisen autotien ylitse, ja matalan ojan poikki tien takana aukeavalle pellolle. Bonnie hypähti terävästi lumisen ojan yli.

Pelto oli luminen ja nousi loivasti edessämme. Aurinko paistoi jo reippaasti sen laella nousevien paljaiden koivujen takaa. Kun hevoset olivat rämpineet hetken upottavassa lumessa, päästimme ne raviin. Bonnie pinkaisi reippaasti eteenpäin ja minä nousin kevyeen istuntaan, että se pääsi pompahtelemaan vapaasti syvässä hangessa. Se kaarsi loivasti Siken ohitse, ja tällä kertaa annoin sen etsiä itse oman reittinsä.

”Mä en oo käynyt täällä varmaan ikinä ennen!” Aurinko huuteli takaamme, kun olimme jonkin aikaa ravailleet siksakkiin ja hevoset alkoivat tuntua lämpimiltä.
”En mäkään oikeastaan”, myönsin. Olimme ratsastaneet monesti asfalttitien reunaa pitkin, mutta ainoastaan vaelluksella olin käynyt pidemmällä ison tien tällä puolella. Jos ratsastaisimme vasemmalle, tulisimme pitkän matkan päässä Liekkijärven ABC:lle. Oikealla puolella vastaan tulisi moottoritie, mutta sinnepäin meistä kukaan ei tainnut hevosineen tahtoa.
”Onkohan Grundsbergilla laskiaisriehaa?” Fiia mietiskeli. Syksyllä olimme pysähtyneet kartanolla kesken vaelluksen, ja ainakin minä saatoin nähdä mielessäni hyvin elävän kuvan hienoissa takeissaan lumisotaa pelaavista aristokraateista. Paistoihan nyt sentään aurinko hyvin ylevällä tavalla.
”Meillä ainakin on! Joko laukataan vähän?” Clara intoili.
Hevoset pärskähtelivät tohkeissaan, kun päästimme ne laukkaamaan. Pelto aukesi laajana, ja lumi vuoroin säkenöi, vuoroin katkesi vyöryviksi kinoksiksi, kun hevoset laukkasivat sen poikki. Matkaa metsänrajaan oli vielä pitkälti, ja minä venytin kättäni ylemmäs Bonnien kaulalla ja nousin kevyeen istuntaan.

Ratsasteltuamme riittävästi rämmimme uppohangessa pieneen metsikköön ja sitä kautta hyvin hoidetulle hiekkatielle, jota pitkin annoimme hevosten kulkea käynnissä. Ne venyttelivät puhallellen kaulojaan.
”Tuo pelto oli oikeastaan aivan loistava”, Pipsa sanoi heilutellessaan jalkojaan tyytyväisen näköisen Siken kyljillä. ”Täällä tiellä on niin liukasta, että mä en ottaisi edes puolikasta raviaskelta.”
”Totta”, nyökytin. Bonniekin oli rauhoittunut, ja katseli korvat terhakkaassa hörössä kinoksia ja hiekoitushiekkaa, jota oli levitelty ajoradalle. Ilma tuoksui raikkaalta. Oli kevät.

Tallilla meille tuli kiire. Kuutti, jonka Anne oli luvannut hiihtoratsastukseen, seisoi jo tallipihalla varustettavana ja hirnui reippaasti nähdessään meidän lähestyvän koivukujaa pitkin. Bonnie päästi pienen kimeän tervehdyshuudon. Pyry ja Emmy, jotka selvittelivät juuri hiihtoratsastusvaljaita, kääntyivät vilkuttamaan meille.
”Me ollaan ihan kohta valmiita! Riisukaa nopeasti hepat niin ehditte mukaan”, Emmy huikkasi Kuutin kaulan takaa.

Kiiruhdimme ulos tallista yhtä aikaa Pipsan kanssa. Olimme hevoset riisuttuamme käyneet vaihtamassa monot jalkaan, ja liikkuminen tuntui kummalliselta jalkaterän lonksahtaessa suorana maahan. Kasper, joka ei nähtävästi päässyt osallistumaan laskiaisen hupirientoihin, hiekoitti tallipihaa tuskin nyökäten meille. Nappasin tuomani sukset tallin seinustalta ja liukastelin edellä viilettävän Pipsan perään.

Ponitarhassa Kuutti seisoi jo valmiina sileän hangen keskellä. Se näytti herttaiselta pitkien vetoliinojen kiemurrellessa maassa sen perässä. Cella, Ilona ja Jutta kiinnittelivät jo rohkeimpina kypäriensä leukahihnoja, Emmy taas ojensi Kuutin selästä laskettelulaseja heidän suuntaansa.
”Nää on pelastajat”, Ilona sanoi kiitollisena ja räpsäytti lasit silmilleen. Nähtyään minut suksineni hän hihkaisi iloisesti ja luisteli lumen poikki luokseni. ”No niin! Nyt mennään!”

Jos on koskaan nähnyt hiihtoratsastusta niin tietää, että se on suunnilleen maailman hauskin laji. Ilona, joka oli ensimmäisenä vuorossa, pysyi suksilla kolme sekuntia ja kynti sen jälkeen hankea kippurassa hihittäen. Hänen päästyään jaloilleen Kuutti laukkasi kilttiä keinuhevoslaukkaa eteenpäin, kunnes aidan luona kaarsi ja Ilona hiihteli iloisesti penkkaan. Minä roikuin aidalla nauramassa kyyneleet silmistä valuen.

Hiihtomestariksi osoittautui Sussu, joka nökötti matalassa kyykkyasennossa ja aurasi näppärästi toisella jalalla tiukoissa kaarteissa. Olin itse ajatellut olevani taitava suksien päällä kököttäjä, mutta heti Kuutin nykäistessä liikkeelle löysin itseni maha-asennosta maasta. Lumi tunki takin kaula-aukosta sisään, ja violetinsävyisten lasien läpi katselin, miten Emmy kääntyi katsomaan taaksepäin ja hidasti Kuuttia. Kun pääsin takaisin suksien päälle ja puristin märät lapaset vetokapulaan, mietin antavani Bonnielle kymmenen porkkanaa, jos pysyisin pystyssä edes tarhan aidalle asti.

Bonnie saisi porkkanansa. Pääsin lopulta suihkumaan pitkän pätkän ympäri tarhaa, ja kun palasin hengästyneenä ja iloisena aidalle, Sandra virnisti minulle kannustavasti.
”Sartsu muuten tuo kohta pullia tänne”, hän sanoi.
”Häh? Mitä pullia?” Britta käännähti nopeasti keskustelusta, johon oli ollut syventynyt Loviisan kanssa.
”Laskiaispullia tietty!” Sandra hehkui tyytyväisyyttä. ”Se on kuulemma itse leiponut niitä meille!”

Sana kiiri nopeasti. Kun Sartsun hahmo ilmestyi hetken päästä parkkipaikan suunnalta, viimeisenä hiihtänyt Simona oli jo lopettanut kierroksensa ja keri vetoliinoja vyyhdille. Jason, joka seisoi toppatakissaan vartiossa Lynnin vierellä, heitti meille hurmaavan hymyn.
”Mä syön sitten ekan pullan!” Hän sanoi rakastettavasti.

Sartsun ehdittyä äänietäisyydelle puhkesi pulputus.
”Voi ei, eihän sun olis tarvinnut!”
”Leivoitko oikeasti nää vaan meille?”
”Miten monta niitä on?”
”Mie tykkään leipoa, eihän siitä ollut miulle mitään vaivaa!” Sartsu naureskeli availlessaan Tupperware-rasioiden värikkäitä kansia. Hänen ympärilleen muodostui utelias piiri, joka kiskoi lapasia käsistään voidakseen tarttua ihanaan kuohkeaan pullaan, jonka reunoilta pursusi kermavaahtoa. Minä sain oman tomusokeriseni ja hyppäsin sivummalle Yasminin viereen maistamaan sitä.

Saattoiko mikään olla parempaa kuin kirpsakka mansikkahillo, pehmeä laskiaispulla ja kermavaahto keskellä lauhaa talvipäivää?

[Salma]

Pihlan, Pyryn ja Salman kaakaohetki tallipihalla. Bonnie havittelee hörppyä Salman kupista.

[Salma]

Talli oli ollut viime viikon ihmeellisen hiljainen. USA:n matkalaisten remakan joukon lähdettyä viime viikonloppuna oli jäljelle jäänyt epätodellisen tyyni, odottava tunnelma. Silloin tällöin matkakuvia piippaavien puhelimien lisäksi tallin ainoana puheenaiheena oli oikeastaan ollut Lunan lähtö. Se tuntui kirpaisevalta, ja Humun pihalla seisova pieni vaaleanruskea hahmo sai minut aina vilkaisemaan kaipaavasti parkkipaikan suuntaan. Toivoin kovasti, että Luna vaappuisi vielä joku päivä sille pyörällään sohjoisen lumen läpi.

Tuuli oli hirveä. Kun astuin satulahuoneeseen Bonnien loimipino sylissäni, pihalle vievän oven karmeissa ulvoi kimeä vinkuna. Bonnie oli melkein laukannut kirkkaan pihan poikki talliin. Heittäessäni loimet odottamaan punaisen kaapin alle vilkaisin kuuraisesta ikkunasta ja mietin, miten ihanaa oli olla sisällä. Kylmä vilisytti edelleen keveitä sormiaan takkini alla. Leirimökkien suunnalla Simona ja joku toinen olivat juuri lähdössä poneilla maastoon, ja toivoin itsekseni, että tuuli tyyntyisi heidän retkensä aikana.

Palatessani hetken kuluttua harjapussi selkää vasten hakaten Bonnien karsinalle, jäin mietiskelemään viikon takaista maastoretkeäni Fiian kanssa. Oli tuntunut itsestään selvältä lähteä mukaan, kun Fiia kertoi majakan välkkyvästä valosta, mutta oli pakko myöntää, että lähestyessämme majakkaa minua oli alkanut pelottaa. Mieleeni oli puskenut väkisinkin viime syksyn kurjat tapahtumat, alkaen ihmeellisistä tallilla pyörivistä ihmisistä aina Senttiin asti. Oli puristanut Bonnien harjaa sormissani ja miettinyt, että en sotkeutuisi toista kertaa vastaavaan.

Mutta en kyllä varmaan olisi ollut minä, jos olisin jäänyt odottelemaan hytisevän Bonnien selässä. Olimme kulkeneet majakan pyöreässä portaikossa Fiian kanssa kuin kaksi hiirtä, varoneet kopistelemasta tai hengittämästä liian kovaäänisesti. Sydämeni oli jumputtanut niin, että hyvä kun takkini rintamus ei ollut noussut ja laskenut sen tahdissa. Olin harkinnut, että nykäisisin Fiian takinlievettä ja pyytänyt häntä palaamaan takaisin alas, mutten ollut uskaltanut puhua kaikuvien valkoiseksi rapattujen seinien sisällä. Lopulta olimme tulleet pyöreään huoneeseen majakan yläkerrassa.

Näyssä oli ollut jotakin samaa kuin huoltovajassa ruskamäkeläisten pidettyä juhliaan siellä. Lattialla lojui täyteen ahdettu muovipussi, joka nähtävästi toimitti pursuvan roskapussin virkaa. Keskellä huonetta massiivisen jylhä majakan lamppu seisoi pimeänä. Minua kylmäsi, kun näin sen alle tuodun sinisen patjan ja peiton, joka oli myllätty sotkuiseksi mytyksi – juuri sen näköiseksi, että joku oli noussut jo kylmenneiden vilttien välistä vain muutama tunti sitten.

Fiia oli kangistunut vierelleni. Hän oli tuijottanut pitkään patjaa, ja siniset yliopisto-opiskelijan silmät olivat liukuneet peittojen yli yrittäen ymmärtää, mitä ne tarkoittivat. Lopulta hän naurahti pidättyvästi.
”Eihän tää voi olla totta”, hän oli sanonut. ”Nyt tää menee jo liian oudoksi Salma. Tän on pakko olla jotain pilaa.”
”Jos tää on pila”, olin vastannut mietteliäästi, ”niin siinä tapauksessa pilan tekijä on nähnyt pelottavan paljon vaivaa saadakseen siitä näin aidon.”

Olimme lähteneet nopeasti majakalta ja ratsastaneet pois. Bonnie ja Eela olivat olleet riemuissaan, kun nyimme vetosolmuja auki paksuista puunrungoista ja kiinnitimme riimunnarut takaisin niiden sirojen kaulojen ympärille. Kumpikaan hevosista ei tainnut ymmärtää, miksi olimme niin hiljaisia, ja miksi aina silloin tällöin toinen hytkähti ihan kuin olisi tuntenut kylmät, tuijottavat silmät majakalta käsin.

Mutta nyt olin onneksi taas turvallisesti Seppeleessä. Bonnie nyhti uudesta kokeiluun tulleesta heinäverkostaan yksittäisiä korsia ja ravisteli tyytymättömänä päätään, kun vatsan täyttyminen kesti ja kesti. Siitä oli Birkin aikaan tullut niin hirvittävä heinäimuri, että minun oli ollut pakko alkaa keksiä keinoja sen syömisen hidastamiseksi. Heinäverkkoa oli jo nyrhitty kulmastaan auki pienillä kipakoilla poninhampailla, mutta ainakin vielä se toimi aivan hyvin.

Puhelimeni värisi taskussa. Pistin pölyharjan kainaloon kaivaakseni luurin esille, ja ruudulle pompahti aurinkoisen siluettimainen kuva suoraan Greywood ranchilta. Etualalla Sandra ja Clara kaulailivat suupielet venyneinä ja kasvot ruskettuneina, taka-alalla kuvaajasta tietämättöminä Cella ja Aleksanteri näyttivät yrittävän liimata kitarisojaan vastakkain. Työnsin hymähtäen puhelimen takaisin taskuni uumeniin. Ensi kerralla olisin itsekin toivottavasti mukana.

Vaikka ei hiljainen talli ollut yhtään hassumpi. Kurotin hakemaan kumisuan harjapussista ja pöllyytin harjasta irtokarvat ja lian harjaamista odottavalle tallikäytävälle. Harry kurkisteli toiveikkaasti karsinastaan ja pärisytteli sieraimiaan vähän pettyneesti, kun vetäydyin takaisin Bonnien puolelle. Kimo poni katsoi minua heinännyhtämisensä lomasta, ja venytti kaulaansa kun kyhnytin sen otsan pyörteilevää karvaa.

Olin melko varma, että meille olisi ilman USA:takin riittämiin selvittelemistä majakan arvoituksessa.

[Salma]

Aurinkoinen päivä! Kävin Bonnien kanssa nautiskelemasta keväisestä maastosta. Anni nappasi kuvan, kun olimme palaamassa tallipihalle.