|
|
Post by Salma on Aug 8, 2015 23:16:43 GMT 2
Aurinko paistoi enää kapeana oranssina viiruna taivaanrannassa. Sen hehku paljasti oleskeluhuoneen ikkunalasin liikuttavan kodikkaat sormenjäljet ja nenänjälkitahrat. Ikkunan toisella puolella puut seisoivat ylväinä ja kultalatvaisina, ja yöpalastaan nautiskelevat hevoset kulkivat kaikessa rauhassa leppeällä ruohikolla. Vielä ilta ei ollut hämärtynyt.
Istuin Tuuliaa vastapäätä tupapöydän ääressä ja hörpin kuumasta teekupista varovaisia siemauksia. Huoneessa oli äänetöntä, kumpikin meistä oli vajonnut syvälle ajatuksiinsa. Lynn ja Daniel olivat lähteneet puolisen tuntia sitten hehkuvina ja mielissään, Däni oli tullut Saksasta Suomeen Pirren häiden ajaksi ja pariskunta kuherteli kuin kaksi rakkauspapukaijaa. Olin kysynyt Lynniltä pari päivää sitten koska Daniel palaisi lopullisesti, ja vatsassani oli kouraissut ikävästi hänen vastatessaan jonkin välttelevän ja epämääräisen ajankohdan. Nyt, kun sekä Jesse että Däni olivat kadonneet päivittäisestä Seppele-arjesta, tunsin sielunsisaruuteni Lynniin syventyneen kovasti.
Tuulia näytti mietiskelevältä. Hän katseli ikkunasta leukaa käteensä nojaten ja mutristeli suutaan. Arvelin hänen miettivän Rosaa. Lumiponi oli kuulemma ollut haluton ja apea siitä surullisesta päivästä lähtien, jona ihana, ylväs Blade oli kuollut. Olin varonut ajattelemasta sitä. Olin ihaillut Bladea, ja tuntui kurjalta ajatella ettei sitä enää ollut.
Kurja oli myös tyhjä ja yksinäinen päätykarsina, josta olin tottunut näkemään Tollon kurkistelevan pään. Olin monta kertaa kumartunut katsomaan makoiliko vaalea hevonen karsinan pohjalla, ja pettynyt karvaasti tajutessani sen olevan tallin isolla puolella tyytyväisenä uudessa karsinassaan. Hevoselle itselleen muutolla tuskin oli kovin suurta merkitystä, mutta minulle tyhjä karsina merkitsi samaa yksinäisyyttä kuin Jessen tyhjä lokerikko yläkerrassa.
Toisaalta odotin mielenkiinnolla kuka ne molemmat täyttäisi.
”Lähdetäänkö kotiin?”
Tuulia oli kääntänyt katseensa ikkunasta minuun. Nyökkäsin, ja hän nousi vetääkseen ohuen pusakkansa ylleen. Oli ihanaa, ettei muita sanoja tarvittu. Keräilimme tavaramme, sammutimme yläkerran valot ja kopistelimme peräkanaa talliin. Kasper viimeisteli iltatallia kottikärryineen ja loi meihin katseen, jonka siivittämänä kipaisimme ennätysvauhtia tallipihalle. Olin melkein kuulevinani, miten hän sadatteli karsinastaan kuikkivalle Loekelle.
Kuljin alkumatkan Tuulian kanssa. Lähtisin huomenna Juuson ja Bonnien kanssa kisoihin, joten astelin erityisen varovaisesti pöllyävää tienreunaa pitkin ja yritin väistellä hiekkaisia kuoppia. Tuulia talutti pyöräänsä. Häntä väistelyni nauratti.
”Sä kisaat maastoesteillä”, hän huomautti veikeästi. ”Saat melkein miinuspisteitä noin puhtaista saappaista.”
Koiranulkoiluttaja kulki ohitsemme taluttaen ohuessa hihnassa pientä, hoippuvaa koiranpentua. Näin, miten Tuulia jäi katsomaan mustaa pikkukoiraa ja hymähti.
”Ihan kuin Aleu”, hän sanoi koiran mentyä omistajineen ohitse.
Tuulian ponkaisi risteyksessä pyöränsä selkään ja lähti mankeloimaan kohti punaista auringonlaskua kaksi peltoa halkaisevalla hiekkatiellä. Jäin katsomaan hetkeksi hänen peräänsä.
Tallin villi Sebekesä alkoi olla lopuillaan. Ylihuomenna alkaisivat ratsastustunnit.
Haikeaa ja ihanaa.
|
|
|
|
Post by Salma on Aug 17, 2015 11:35:30 GMT 2
Oli vaikea uskoa, että tämä tallipihalla seisova pidempi ja aikuisempi Robert oli sama ihminen, joka pari vuotta sitten puunaili Vennan pitkää valkeaa harjaa oma tukka hassussa teinipörrössä ja sivisti iltaisin oleskeluhuoneessa enkkumenneisyydellään Seppeleen tallikatrasta. Tämä Robert yhdistyi talonkokoiseen harmaaseen puoliveriseen shakkiruutuisella riimunnarulla ja seisoa tönötti tallipihalla hämillisesti virnuillen. Hän oli kuin sen Vennaa hoitaneen pienen, söpön Robertin suuria hevosia hoitava isoveli, joka oli tullut katsomaan pikkuveljen lempipaikkoja. Paitsi että tämä kuljetuskopista ulos putkahtanut ruskettunut poika, joka oli häälynyt epävarmana tallipihalla ja seisahtunut yllätettynä huomatessaan minut, oli meidän oma Robertimme. Jätin aurinkoisella hoitopuomilla roikkuvan satulan puhdistamisen sikseen ja lähdin juoksuun. ”Woah! Salma, moi!” hassu aikuis-Robert kuulosti niin paljon samalta pieneltä teini-Robsulta, että minua alkoi naurattaa järjettömästi. Tuiskahdin pojan kaulaan ja tunsin, miten Robertiakin nauratti korvani juuressa. Kun irrottauduin hänestä, Robert alkoi sormeilla pöllämystyneen näköisenä riimunnarua. Yhtä pöllämystyneeksi minä tunsin itseni. ”Siis mitä sä teet täällä!” henkäilin yrittäen saada aivojani tajuamaan, mitä Robert ja kuljetuskopista ulos otettu iso tamma luultavasti merkitsivät. ”She lives here now”, Robert sanoi nyökäten hevosensa puoleen. Tämä oli siis se uusi peli, jonka Robert oli harvoissa viesteissään Englannista kertonut saaneensa. ”Sen nimi on Harry.” ”Se on se uus yksityinen, jonka Anne valitsi tänne”, toistin haltioituneena. Vatsassani kupli ihanasti, oli kuin lehtipuut olisivat alkaneet äkkiä helistä melodiaa ja linnut opetettu viheltämään Beethovenia. Robert oli palannut! Ihan tajuamatta mitä tapahtui, saattelin Robertin ja uteliaan oloisen Harryn sisään. Pikkupuolen ovella hidastin epävarmana. ”Te vissiin asutte sitten tässä”, sanoin osoittaen Tollon tyhjää karsinaa. Melkein kuulin, miten Robert kohotti kulmiaan selkäni takana. ”Onko Tollo lähtenyt täältä?” hän kysyi, kun väistin ja Harry kopsutteli ohitseni varovaisesti sisään. Pudistin päätäni. ”Siitä tulee nyt syksyllä tuntihevonen”, kerroin. Se tuntui edelleen uskomattomalta. ”What?” Robert katsoi pöllämystyneenä puolioven ylitse. Olin niin tottunut näkemään Jessen hänen tilallaan karsinassa, että minun täytyi räpytellä silmiä ja kyljissä puristi ikävästi. Harry oli kuin seepiakuva vaaleasta Tollosta hamutessaan korvat sojottaen vesiautomaatin metallireunaa. ”Mutta Jesse siis on lähtenyt”, jatkoin. ”Ai niin, me muuten seurustellaan sen kanssa”, lisäsin tajutessani, että Robert oli lähtenyt jo kauan ennen minun ja Jessen yllätyssuuudelmaa estevajassa. ”WHAT?” Robert käytännössä huusi ja rähähti sitten nauruun. ”All right, onneksi olkoon!” ”Mitä täällä muuten on tapahtunut?” Robert kysyi, kun Harry oli saanut nuuhkittua karsinassa kyllikseen ja suostui harjattavaksi. Alkaessani muistella ja luetella hitaasti parin viime vuoden tapahtumia muistin äkkiä kipeästi Britan ja Robertin kipinöivät välit. Listatessani muka huolettomasti karsinan oveen nojaillen uusia hevosia mietin kauhulla, miten voisin ottaa Britan äskettäisen lähdön esille. Tuntui kurjalta kohtalon ivalta, että Robert oli palannut niin pian sen jälkeen, kun Britta joutui hyvästelemään tallin. Jotenkin en saanut sanottua sitä. Kerroin pitkät pätkät ketunmetsästyksestä, mopopojista joista Robert olisi varmasti hullaantunut ikihyväksi ja ruskamäkeläisistä, jotka pyörivät Liekkijärvellä aiheuttamassa melkein suurempia sekaannuksia kuin mopojengi. Robert hymähteli ja nauroi Harrya katsellen, ja äkkiä oloni oli niin kodikas, etten yksinkertaisesti voinut pilata tunnelmaa kertomalla suru-uutisia. Myöhemmin, kun Fiia ja Emmy paikansivat kiljahdellen Robertin päätykarsinasta, jätin varovaisesti hymyilevän paluumuuttajan oman onnensa nojaan ja lähdin jatkamaan satulan puhdistamista. Bonnie riekkui ponitarhassa häntä kaarella ja juoksutti mutaista Nettaa edellään. Ponit mutkittelivat rauhassa laiduntavien kavereidensa ympärillä, vinkuivat ja potkivat hurjistuneina takajaloillaan. Minun ja Bonnien kisaonni oli ollut melko kyseenalaista viime viikkoina. Estecupissa olimme tulleet viimeisiksi metrikahdenkympin radalla, ja olin häpeillyt tulosta niin kovasti, että tuskin uskalsin kertoa sitä tallilla. Cella ja Emmy olivat viimein puristaneet sijoituksen ulos minusta, ja olin tuntenut lämpimän läikähdyksen heitä kohtaan, kun he kohauttivat vain olkiaan ja taputtivat minua selkään. Sellaista sattuu, Emmy oli todennut yksinkertaisesti. Mutta kun Seppeleen harjoituskisoissa, joiden olisi pitänyt olla Bonnielle sunnuntaihyppelyä, sijoituimme häntäpäähän, minua oli alkanut mietityttää. Olinko alkanut tehdä virheitä jossakin vaiheessa? Ratsastinko hevosta ehkä väärin, vai saattoiko se olla kipeä jostakin? Satulasiipeä hinkatessani huomasin jääneeni tuijottamaan epätavallisen tiukasti Bonnien kirmailua laitumella. Ainakaan nyt en nähnyt epäpuhtauksia tai muuta kammottavaa. Ehkä olisi kuitenkin parasta pyytää Pirreltä valmennuksia, joita hän oli lupaillut aiemmin kesällä. Ja pyytää Topia hieronut jämerä rastapää käymään. Ihan vain varmuuden vuoksi. |
|
|
|
Post by Salma on Aug 20, 2015 12:39:58 GMT 2
Ilmassa oli ukkosta. Kentällä helppo B –tuntilaiset hikoilla puuskuttivat yläpuolellaan läkähdyttävä aurinkopallo ja sitä kohti vyöryvä kunnioitettavan tumma pilvimassa. Violetit, harmaat ja mustat pilvenlongat valuivat taivaankantta pitkin kuin vesiputous. Katsomokatoksessa tallin kulmalla me vietimme kissanpäiviä. Kiikkeränä heiluvalla valkealla pikkupöydällä tasapainotteli kannullinen punaista mehua ja laakea rasiallinen keksejä. Inkeri, Wenla ja Pihla, joiden hoidokit ravasivat raskaasti pöllyävällä kentällä, olivat levittäytyneet kanssani katoksen varjoon loikoilemaan makeasti. Tuulia oli vetänyt oman tuolinsa vähän kauemmas meistä ja nökötti kyyryssä lukien pitkän matikan kirjaa. ”Tuu tänne meidän kanssa, Tuikku!” Inkeri houkutteli heilutellen murusia kylvävää kaurakeksiä. Tuulia huiskaisi kädellään. ”Mä luen tän kappaleen vielä loppuun”, hän sanoi nostamatta katsettaan kirjasta. Wenla levitti silmiään arvostavasti. ”Mä en kestä Tuulian ahkeruutta. Mä pyörtyisin jos ajattelisin koulua tallilla”, hän huokaisi. ”No se on kyllä huomattu”, Inkeri irvaili. ”Neiti kyllä-mä-kuuntelin-mä-vaan-piirsin-samalla.” Wenlan heittäessä Inkeriä keksillä taivas aukesi ja sadekuuro suhisi pilvistä. ”Joko sä oot keksinyt mihin käytät ne kisarahat?” Pihla kysyi, kun olimme hetken katselleet mutalällyksi muuttuvalla kentällä tarpovia hevosia. Pudistin päätäni. ”Kyllä mä tietty keksin monta loistavaa vaihtoehtoa, esim sata pizzaa, mutta en nyt ole vielä oikeasti päättänyt”, sanoin jättäen kertomatta kotona olevasta alati kasvavasta listasta, johon kirjoitimme Jessen kanssa vuoron perään käyttökeinoja saamalleni tonnille. ”Voisit ostaa hevosen!” Inkeri karjahti innostuen. ”Nyt on varmaan monta hyvää myynnissä!” ”Mullahan on Bonnie”, nauroin. ”En mä halua toista hevosta.” ”Mä keksin!” Wenla piristyi. ”VARSOTA se! Tonnilla saat sille hyvän orin!” Jäin miettimään sekunniksi liian pitkään. Tuulia, joka oli kai kuunnellut meitä kirjansa takaa, virnisti ovelasti. ”Salma haluais selvästi Bonnielle varsan!” hän kiusasi. ”Äh, en mä voi varsottaa sitä”, toppasin. ”Se on kisaponi. Meillä on startteja melkein joka viikko!” Vakuutteluni ei saanut tyttöjen kujeilevia ilmeitä asettumaan. ”Miten Rosalla muuten menee nykyään?” kysyin saadakseni uuden puheenaiheen, kun juron näköiset tuntihevoset kulkivat loppukäyntejä rankkenevassa sateessa. Ratsastajat kyyhöttivät märkinä tahroina niiden selässä, ja vain Annen estekopin kulmalta pilkottavat kasvot näyttivät iloisilta. ”Lynn katsoi sitä ja sanoi että sillä olisi jumeja”, Tuulia sanoi. Lumiponin outo käytös oli ollut Seppeleessä kakkospuheenaihe heti Robertin uuden tulemisen jälkeen. ”Sama vaiva kuin Bonalla! Mä varasin sille ajan hierojalle. Se on sama joka hieroi Topia, se tulee sunnuntaina. Mä voin antaa sulle sen numeron!” Tuulia näytti kiitolliselta. ”Se olis hienoa! Mä olin niin huolissani Rosasta.” Tuntihevoset olivat kääntyneet kaartoon harmaana piiskaavassa sateessa. Jossakin kauempana jyrähti ukkonen, ja ääni sai Eelan hätkähtämään paikoillaan. Wenla, Pihla ja Inkeri alkoivat keräillä tavaroitaan ratsastajien liukuessa alas selästä. Inkeri tunki kolme keksiä kokonaisena suuhunsa ja pihisti yhden taskuunsa. ”Makkara-parka menee alkeistunnille, mä annan sille sisarellista tukea”, hän sanoi napatessaan tuolinsa selkänojalta vielä riimunnarun. Tuulia tuli istumaan viereeni ja katselimme yhdessä, kuinka tytöt juoksivat kuraisen pihan poikki kentälle. Ratsastajat liikuskelivat hevosten vierellä hermostuneina, näyttivät toivovan pääsevänsä pian sisälle talliin lämmittelemään. Yhdellä jos toisella oli yllään vain kehoa vasten liimautuneet kesävaatteet. Ratsastajien kiiruhtaessa kohti odotteluhuoneen avoimena kutsuvaa ovea vastavirtaan purskahti äkkiä parvi kypärättömiä tyttöjä. ”Keitähän nuo on?” Tuulia mietiskeli. ”Näyttää aika vanhoilta alkeiskurssilaisiksi.” Kuin pyydettynä tallin kulmalta ilmestyi kuolaimiaan natustava Walma, jota talutti vielä yksi vieras tyttö. Läppäsin innostuneena kädet yhteen. ”Totta kai! Ne on hoitajahakijoita!” Parvi oli huomannut Walman ja pysähtyi kentän portille tuijottamaan. Walman taluttaja sai kuljettaa ponin heidän lomitseen hiljaisesta – ja melko jäätävästä – kunniakujasta. Katsomokatokseen asti aisti, miten joka ikinen poniton toivoi, että olisi itse tajunnut mennä varustamaan Walmaa. ”Ne tuli varmaan kärkkymään talutettavia”, mietiskelin katsellen porukkaa. Osa oli jo pujahtanut oma-aloitteisesti kentän hälinään ja kierteli etsivän näköisenä hevoselta hevoselle. ”Aleksanteri suostuu takuulla”, Tuulia naurahti, kun kalanruotolettinen tyttö rohkaistui juttelemaan Myntin ohjia roikottavan pojan kanssa. Ja kuinka ollakaan, Aleksanteri kohautti välinpitämättömästi olkiaan ja paineli olkapäät kyyryssä ulos kentältä. Ohittaessaan meidät hän nyökkäsi kevyesti ja painui sitten tukka vettä tiputtaen kulman taakse. Minä ja Tuulia jäimme katsomaan kentällä ravaavia hakijoita. ”Kyllä ihminen on onnekas kun saa hoitaa täällä”, Tuulia sanoi painokkaasti hetken hiljaisuuden jälkeen. Olin samaa mieltä. Anne oli tänään kai varustettu vuohen itsepäisyydellä, sillä hän ei siirtänyt loppupäivän tunteja maneesiin. Kun olin istuskellut riittävästi pihalla ja vein varustettua Bonnieta kentän ohi kohti hallia, kuulin Annen huutelevan mariseville ratsastajille: ”Koko ilta on koulutunteja! Käyntityöskentelyssä pikku sade ei haittaa mitään!” Bonniella oli niin kiire maneesiin, että ovien vasta jyristessä auki se poukkoili takanani kuin iso romuluinen koiranpentu. Ehdin häthätää livahtaa sisään ennen kun se sinkosi ohitseni maneesin pehmeän kuivalle hiekalle. Valot olivat päällä, huomasin työntäessäni ovia jälleen kiinni. Kun käännyin taluttaakseni ponin keskihalkaisijalle, huomasin Robert nyhräämässä pienellä ympyrällä maneesin kauimmaisessa päässä. ”Moi!” huikkasin kattoon ropisevan sateen yli. ”Terve”, hän mökelsi pidätellen Harrya, joka päristeli ihastuneena kohti Bonnieta. Siinä vasta oli hevonen sylikoiran luonteella! Annoin Robertin jäädä ympyrälleen ja ponnistin Bonnien selkään. Ponilla oli menohaluja, se karkasi käyntiin kun vasta varvistelin toinen jalka jalustimessa. Puristin ohjilla Bonnien pysähdyksiin ja poni odotti kaula korkeana kaarena, kun istuin satulaan ja kiristin vyön. Sitten se pinkaisi käyntiin, jonka vauhdissa olisimme ratsastaneet vartissa Artsilaan ja takaisin. ”Miltä Harry tuntuu?” kysyin jotakin kohteliasta sanoakseni, kun ratsastin Robertin päätyyn. Suoraan sanottuna minusta näytti siltä, että hän ei erityisemmin ratsastanut tällä hetkellä, vaan antoi ison hevosen seilata onnellisena ympyrän laidoilla. ”Nah, has been better”, Robert vastasi vältellen. Harry ojenteli valkean läsin halkaisemaa turpaansa Bonnieta kohti ohjat pitkinä roikkuen. Bonnie melkein istahti yllätyksestä ja sahasi sitten jalat supussa pikavauhtia hevosen ohitse. Se suhtautui Harryyn suunnilleen samalla innolla kuin Robert minuun. Robert oli tosiaan ollut vähän kummallinen viime aikoina, mietin kannustaessani Bonnien raviin. Poni puhkui innosta ja nosteli etujalkojaan kuin entisaikojen vaunuhevonen. Keventelin mietteisiini syventyen ja tajusin vasta hetken kuluttua jääneeni tuijottamaan tamman valkeaa harjaa, joka hyppi kaulalla askelten tahdissa. Sade oli varmaan rankistunut, Bonnie nimittäin käänteli korviaan ja kuunteli ihmeissään korkean katon rummutusta. Muistin Robertin ihan erilaisena, iloisena ja riehakkaana. Tämä vaisu ja hiljainen Robert tuntui pakoilevan meitä kaikkia. Inkerikin oli valittanut yläkerrassa, että kaikki tuntui kimpoavan takaisin kuin paksusta tiiliskivestä. Ihan kuin Robert olisi halunnut kuoria päältä kermat, siis ratsastella ja hoitaa Harrya yksikseen, ja livistää sitten kotiinsa pukahtamattakaan meille. Se oli surullista. ”Robert”, kiiruhdin kysymään hidastaessani Bonnien käyntiin. Olin yrittänyt ratsastaa kiemurauraa, mutta maneesin toisessa päädyssä orpona kiehnäävä ratsukko oli häirinnyt keskittymistäni. Nyt Robert suuntasi Harrylla kohti ovea ja näytti uhkaavasti olevan lähdössä. ”No?” Robsu katsoi minua kypärän lipan alta. Silmät olivat samat kuin ennen, tutun kiltin Robertin silmät. ”Viihdytkö sä täällä?” Robert oli hetken hiljaa. ”You can be sure”, hän sitten vastasi kryptisesti, liukui alas Harryn selästä ja lähti maneesista niin nopeasti kättään heilauttaen, että se näytti melkein paolta. |
|
|
|
Post by Salma on Aug 21, 2015 13:08:26 GMT 2
”So the sun never shines?” Lionel katsoi minua sadetakin liukkaan hupun alta veitikkamaisesti kahvipavun värisillä silmillään. Pisarat vihmoivat hänen takanaan märäksi sumuksi muuttunutta ruohokenttää. Bonnie häilyi turpa Lionelin käsivarren tienoilla ja näytti toivovan, että pääsisi sisään kammottavasta ilmasta alle nanosekunnissa. ”Only at midnight”, irvistin hellästi Lionelille. ”Let’s go.” Bonnie lähti hanakasti peräämme, puhisteli sadeloimessaan ja jätti maiskahtavia ääniä, kun pienet kaviot upposivat pehmenneeseen maahan. Lionel oli tullut yllätysvierailulle Suomeen. Se oli käynyt ihan niin kuin hänen tapoihinsa kuului: yhtäkkiä sain kohisevan puhelun meren takaa, ja seuraavana aamuna Lionel hymyili matkalaukkuineen kotirappusillani. Suomessa hän oli ensi kertaa kesällä. Aluksi Lionel oli nauranut ujoille vihreille koivuille (”Almost like the real trees!”), mutta jo parin tunnin päästä hän oli varovaisesti kysynyt koska lumi sataisi. Lionel-raasu kai luuli, että Suomessa, talven ihmemaassa, elettiin vain hassu parin tunnin kesää. No, ei hän ihan väärässä ollut. Oli kummallista nähdä Lionel kesävaatteissa. Jotenkin odotin, että sadetakinkin hupun alta pilkistäisi karvahatun pörröinen reuna ja roikkuvat tupsuläpät. Lionelkin oli kauhistellut, että roikuimme tallilla käytännössä alastomina. Hänen silmissään Seppele oli kai aina paikka, jossa ihmiset kopistelivat lunta pitkistä saappaistaan ja pukivat hevosia paksuihin toppatakkeihin huurteen noustessa seinistä. Kun aloin kiskoa Bonnien yltä märkää sadeloimea, Lionel jäi yllätyksekseni roikkumaan karsinalle. Hän antoi tamman hamuilla ruskettunutta kättään ja katseli mietiskelevänä minua. ”She has a boyfriend then?” hän kysyi, kun kaivoin harjoja pussista. ”Who? She?” osoitin hölmistyneenä Bonnieta. Lionel läppäisi minua otsaan ja hymyili leveästi. ”I mean Cella.” Muistin Lionelin katseen eilen, kun hän oli nähnyt Cellan halailemassa Aleksanteria tallin yläkerrassa. Itse arvelin, ettei niiden kahden välillä ollut mitään muuta kuin outoa kaveruutta, mutta huoneeseen samaan aikaan ponkaisseella Juusolla taas oli käsittääkseni ainakin ollut oma lusikkansa Cellan rakkaussopassa. Niinpä kohautin olkiani. ”Go on and ask her. Or just give a kiss; I don’t think she would get angry.” Niine hyvineen Lionel koputti uljasta otsaansa kuin painaen rakkausneuvoni talteen ja saapasteli pikkupuolelta. Mietin puolittain huvittuneena, puolittain kauhuissani, millaisen pyörän olin laittanut liikkeelle. Satulahuoneen ovi oli auki. Sieltä ropisi sisään satunnaisia vesipisaroita, kun astuin huoneen lämpöön tallin puolelta hakeakseni Bonnien varusteet. Ovenraosta näin, miten Inkeri seisoi viistosti ovensuussa räystään alla. Hänen jaloissaan oli riemukkaasti ylitse vuotava ämpäri, jonka ympärille muodostuneessa lätäkössä Inkeri huuhteli vuoron perään mutaisia saappaitaan. ”Uudet hoitajat on muuten valittu!” hän huikkasi ovesta minulle, kun hilasin Bonnien huonompaa satulaa telineestä. ”Miten Linnealle ja Simonalle kävi?” kysyin muistellen vanhoja hoitajia. Inkeri irvisti merkitsevästi. ”Mutta hyviä tyyppejä pääsi! Anni, se joka oli mökkiretkellä, tulee Lailalle!” Varustaessani Bonnieta yritin kuikuilla nähdäkseni uusia hoitajia. Olin käynyt katsomassa nimet listasta, mutta Annia lukuun ottamatta en vielä osannut yhdistää niitä kasvoihin. Anni, Anastasia, Amelie, Aurinko, Annella oli selkeä linja uusien hoitajien suhteen. Hymähdin itsekseni kiinnittäessäni häsläävän ponin alaturparemmiä. Sade ei ollut lakannut. Kiskoin vihreän sadetakin ylleni ennen kuin vedin Bonnien ohjat kaulalta ja vein ponin pihalle. Se nyrpisti turpaansa säälle, mutta kopsutteli melko sievästi perässäni ja pysähtyi jalat supussa etupihalle. Ponnistaessani selkään näin, miten tuntematon pieni hahmo tarpoi kostealla laitumella kohti pää koholla seisovaa Vennaa. Yritin raivokkaasti nähdä hahmon kasvot sateen läpi, mutta Bonnie pyörähti energisenä ympäri ja jouduin riistämään katseeni uudesta hoitajasta. Ratsastin melkein ravaten leirimökkien ohi metsään. Kuljimme rentoa ravia pitkään vettä tiputtavien puiden välissä. Bonnie oli pitkä ja matala, se kulki rennosti enkä viitsinyt vaatia siltä näin lomapäivänä sen enempää. Ohjastuntuma ponin tyytyväiseen suuhun oli niin kevyt kuin metsässä uskalsin sen pitää. Kevensin kaikessa rauhassa katsellen maisemia ja annoin Bonnien päättää minne menimme. Ilmassa oli jo vähän syksyä. Päädyimme Ruskaniemeen melkein huomaamatta. Vasta piikkilanka-aita sai minut hidastamaan ponin käyntiin ja keräämään ohjat lyhyemmiksi. Täälläpäin metsää puut olivat jalompia ja peittivät tehokkaasti näkymän, kun ratsastin Ruskamäen tallin tilusten vieritse. Bonnie taisi aistia tallin vieraat hevoset, sillä se tiivistyi ja alkoi tahtia paikoillaan. Minäkin kurotuin suoraksi jalustinten varassa ja yritin nähdä tiheän kasvuston läpi ryteikköä kasvavalle pihamaalle. Aika laiha connemara seisoi puunrunkoon sidottuna ja nosti päätään, kun kuljimme aidan takaa ohi. Se ei hirnunut tai edes höristänyt korviaan, ainoastaan tuijotti aavemaisesti kunnes katosimme puiden taakse. Connemara jotenkin jumittui ajatuksiini. Kun Ruskamäki jäi taakse ja Bonnie kääntyi tarmokkaasti oikeanpuoleiselle polulle, mieleni möyhi pienessä puuhun sidotussa ponissa. Bonnie ei sitä jaksanut murehtia. Se viskoi päätään, kunnes annoin sille ravipohkeet, ja keinahteli sitten tyytyväisenä suoraa koivukujaa pitkin. Onneksi risteyksiä oli vain yksi, täällä minä en osannut liikkua alkuunkaan. Metsä loppui salakavalasti. Äkkiä olimme avonaisella ruohikolla, melkein nummella, jonka yli kävi Liekkijärveltä navakka kylmä tuuli. Järvi aukeni aivan edessämme kivikkoisen rinteen alapuolella. Vesi velloi harmaana ja rajumpana kuin Liekkijärven uimarannalla, jossa lämmin rantavesi huljui polvien tasalla monta metriä. Suoraan edessämme nousi pystysuorana viivana vanha, rapistumaan päässyt majakka. Bonnie vilkaisi sitä kerran ja päätti, että tuota maasta nousevaa maahisrakettia kannatti pelätä. Se olisi halunnut peruuttaa metsään. Minut aava näky oli kuitenkin lumonnut. Unohtaen autuaasti sen, miten Bonnie oli jolkottanut kymmenen metriä edelläni koko kotimatkan viimeksi, kun se pääsi maastossa irti, laskeuduin satulasta ja painoin ohjasperät visusti käteeni. Kun en enää keikkunut Bonnien selässä, sekin ihme kyllä rauhoittui katselemaan näkyä. Korvat kääntyillen se haisteli järvi-ilmaa. Turpakarvat värisivät tuulessa ja tamman kauniit silmät näyttivät ihmetteleviltä. Sade piiskasi Liekkijärveä niin, että oli vaikea erottaa missä vedenpinta päättyi ja taivas alkoi. Maisema oli samaan aikaan harmaa ja vihreä, kivistä ja taipuisaa ruohoa, melkein kuin olisi ollut saaressa. Katselin pitkään Bonnie rinnallani sateista Liekkijärveä ja kumpareesta nousevaa majakkaa. Vasta, kun poni ei enää malttanut seisoa aloillaan ja alkoi nykiä pyytävästi ohjia, kipusin takaisin selkään. Kotiin päin lähdimme virkistyneempinä kuin aikoihin, sekä minä että Bonnie. |
|
|
|
Post by Salma on Aug 27, 2015 17:27:46 GMT 2
Mitä tehdä kun tajuat kilpailupaikalla unohtaneesi ratsusi kotiin?
Aika nopeasti sitä ehtii syynätä kisapaikan muut hevoset ja arvioida, kuinka moni niistä sopisi oman ratsun kaksoisolennoksi. Luulisi, että hienona ja jalona ihmisenä siinä kokisi edes jonkinlaista tunnontuskaa unohdettuaan, no, elävän ja hirnuvan kilpakumppaninsa kotiin, mutta minut kyllä valtasi pelkkä eläimellinen paniikki. Jos lähilaitumella ruohoa imuroiva poni ei olisi ollut päätä pienempi kuin omani, hyljätty sieluni olisi varmaan pihistänyt sen kisaratsuksi ja toivonut parasta.
Kisahoitajani Juuso ja poikaystäväni Jesse vaihtoivat ärsyttävän merkitsevän katseen, kun vääntelin käsiäni murtuneena trailerin rampilla.
”Älä hajoa, Salma. Me ajetaan takaisin ja haetaan Bonnie”, Jesse saapasteli polttavan auringon eteen purkkaa jauhaen ja sai viilentävän varjon lankeamaan ylleni.
”Mutta jonkun pitää ilmoittaa meidät!” supisin, vaikka olisin halunnut ulvoa. Kanssakilpailijat kurkistelivat jo nyt uteliaan oloisina tyhjään traileriimme, ja toivoin että Jessen hintelä esteratsastajanvartalo peittäisi sen tyhjänä ammottavan suun.
”Juuso käy ilmoittamassa sut”, Jesse totesi tyynesti.
”Ei se käy! Mun pitää mennä sinne itse, muutenhan sitä ei hyväksytä!”, parahdin toivottomana.
Vastavalossakin näin, miten Jesse kohotti kulmaansa.
”Mikäs ongelma meillä siis on?”
Ja niin kansliaa kohti taapersi hetken kuluttua vähän liian pieniin kisapöksyihin tungettu Juuso minun kypäräni päässään. Hän vilkutti meille alistuneesti, kun starttasimme auton, ennen kuin käänsi tummaksi suhrattujen silmiensä katseen pois. Muutamasta kuulaasta haituvasta muodostuva poninhännäntupsu kypärän alta sojottaen hän sukelsi kanslian varjoon.
Jos tämä toimisi, uudelle möreä-äänisemmälle Salma Stjärndahlille löytyisi varmasti käyttöä myöhemminkin.
---
Miksi ratsusi kaahottaa radalta maaliin ilman ratsastajaa?
Pari vinkkiä kisoihin:
1. Tarkenna ratsullesi, että maastoesteratsastus on tietyntyyppinen joukkuelaji.
2. Älä ylpisty, kun ensimmäisten neljän hypyn perusteella kyseessä on elämänne paras rata.
3. Vaikka ajattelet olevasi näiden kisojen jälkeen tuleva maajoukkueratsastaja, pidä naamasi tiukasti seuraavana tulevalle tukkiesteelle suunnattuna. Tee näin siitäkin huolimatta, että kolme komeannäköistä hovikuvaajaa kärkkyy radan varrella heinikossa.
4. Älä ainakaan keksi poseerata pitkällä suoralla ennen tukkia! Mikäli lankeat poseeraukseen, älä yritä vilkuttaa.
5. Kun poni pelästyy yllättävää huippumallia selässään ja väistää, yritä välttää lantakokkareen päälle mäiskähtäminen.
6. Ponin laukatessa ohjat heiluen kohti estettä, kerää ylpeytesi rippeet äläkä lähde juoksemaan sen perään.
7. Kun poni hyppää tukit ja jatkaa matkaa, muista ihmisen hyppykapasiteetti. Älä yritä loikkaa ja sen jälkeen jää kapuamaan hitaasti esteen ylitse. Kierrä se.
8. Ponin jatkaessa ammattimaisesti radalla esteeltä toiselle hidasta, pyyhi lantatahrat pöksyistäsi ja pyydä toimitsijalta apua. Saat tuskin ponia juoksemalla kiinni.
9. Kun tajuat miten typerästi käyttäydyt, älä hidasta ja käänny hymyilemään perässäsi räkäisesti nauraville hovikuvaajille. Iloinen, hikinen ja pölyinen naamasi päätyy tallin Facebook-sivuille. Ponistasi kuvassa näkyy vain tienmutkaan katoava hyvinkoulutettu kaviopari. Hyvästi, maajoukkue!
|
|
|
|
Post by Salma on Aug 29, 2015 17:31:45 GMT 2
Kaikki olivat olleet tänään jotenkin kummallisen huonolla tuulella. Märät hevoset raahustivat pahantuulisina tunnilla ja hoitajat tuhahtelivat kurjina vetoisalla tallikäytävällä. Viime viikon ihanat kesäiset illat tuntuivat olevan yhtä kaukana kuin kauas Ahvenanmaalle lähtenyt Britta. Ja Inkeri söi sokeripullaa yläkerrassa. ”All because I’m leaving”, Lionel toitotti ravistellessaan vesipisaroita hiuksistaan. Hän oli ollut katsomassa kun hyppäsin Bonniella ja kulki nyt edellämme takaisin talliin terhakkaana ja iloisena. Maneesin sähkövalon jälkeen ulkona oli epätodellinen hämärä. ”Pälli”, vastasin kulmiani kohottaen – kutsumanimi, jonka Lionel oli omaksunut suomiviikkoinaan täydellisesti. ”You are paelli!” Lionel hekotti ja jäi väisti, jotta sain talutettua Bonnien sisään. Märkäharjaisena ja estetreenistä hikisenä se näytti läpeensä tyytyväiseltä päästyään takaisin talliin. Syvään huokaisten se tunki vesiautomaatille ja joi pitkin siemauksin. Pyrskähdin Lionelille ja aloin näprätä varusteita tamman yltä. Suitsien nahka oli kostean liukasta. Kotona tulisi hiljaista, mietin vedellessäni hikiviilalla Bonnien satulan alla litistynyttä karvaa. Huomisiltana minä ja Jesse ajaisimme Lionelin lentokentälle. Ei enää outoja ranskalaisia aamiaisherkkuja, keksityn kuuloisia matkatarinoita Alpeilta ja kengururetkiltä tai jalkojen läpsyntää keskellä yötä kylmällä lautalattialla, kun Lionel hiippaili tarkastamaan näkyikö keskiyön aurinkoa. Outoja, pieniä asioita joita jäisin hänestä kaipaamaan. Kävin heittämässä Bonnielle sylillisen heinää, kun se lopulta seisoskeli lämpimänä kuivatusloimen alla. Bonnie hyökkäsi hyväntuoksuisen annoksen suuntaan kuin olisi ollut nälkäkuurilla vuoden, ja kuljetti tyytyväisenä koko heinäkasan syömänurkkaansa ikkunan alle. Valkeanharmaa häntä ovelle päin se alkoi jauhaa korsia silminnähden tyytyväisenä palveluun. Kun minä ja Lionel lähdimme pikkupuolelta, se kääntyi ja jäi katselemaan puolioven yli peräämme pienenä ja herttaisena punaisessa loimessaan. Cella, Lynn, Emmy ja Anni olivat pyytäneet minua ja Lionelia pyöräilemään. Inkerin painotuomion myötä yksi jos toinenkin seppeleläinen oli kai mennyt itseensä ja potenut huonoa omaatuntoa menneen kesän makkarailloista. Olin itsekin surkutellut (keksipakettia samalla tyhjentäen), miten Jessen lähdön jälkeen olin käyttänyt tallilla kaiken sen ajan, jonka tavallisesti pussailimme salaa rehuvarastossa, tunkemalla kitaani yläkerrassa niin paljon pullaa ja kääretorttua kuin sinne mahtui. Pyörien valot loistivat kiiltävinä sateen osuessa niihin. Lionel oli saanut luvan lainata Kasperin vanhaa vinoa mankelia, jonka Kassu oli käynyt nostamassa päärakennuksen takaa keskeltä viinimarjapuskaa. Penkki oli mutainen ja vääntynyt, mutta Lionel ei ollut moksiskaan ja pyyhki pahimmat liat sadetakkinsa hihaan. Ilta oli jo pimentymään päin, kauempana metsän reuna oli jo aivan musta. ”Ootetaan vielä Aleksanteri!” Cella huhuili sateen läpi. ”Ai sekin tulee!” ilahduin. ”What?” Lionel kysyi tähyillen sateen läpi Cellaa. “Aleksanteri is also coming.” “Aha”, Lionel kuittasi ja hymähti. Aleksanteri raahusti tallista parin minuutin kuluttua – ilman pyörää. ”Ai, mä ajattelin että me oltais haettu pyörät ensin”, hän sanoi hämmästyneenä nähdessään meidät metalliratsujemme satulassa. ”Ei se mitään, hyppää takapenkille”, Anni taputti hienon maastopyöränsä tarakkaa. Aleksanteri veti sadetakkinsa hupun hiustensa suojaksi, loikkasi pihalle muodostuvan mustan lätäkön yli ja istui Annin taakse. Huojuen ja haparoiden lähdimme pyöräilemään kohti metsää. ”Minne me ollaan menossa?” Aleksanteri kysyi hetken kuluttua, kun pompahtelimme hidasta kyytiä pehmeällä hiekkatiellä. Pyörien nokat osoittivat kohti valaistun maastolenkin alkua. ”Ei meillä oikein ole mitään reittiä”, Emmy sanoi nostaen suojaavasti käsivartensa, jottei sade olisi piiskannut häntä kasvoihin. ”Mennään näitä samoja polkuja mitä hevostenkin kanssa.” Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Tiet olivat muuttuneet pehmeäksi juoksuhiekaksi, ja meidän piti pyöräillä jonossa ojanpenkalla etteivät pyöränrenkaat juuttuneet pohjaan. Anni puhkui viimeisenä Aleksanteri tarakallaan ja nousi kerta toisensa jälkeen seisaalleen polkemaan. Kuulin, miten Aleksanteri yritti tarjoutua kuskiksi, mutta Anni vain puisteli päätään ja näytti hetki hetkeltä punaisemmalta. Siitä huolimatta jaksoimme pyöräillä pitkään. Oli itse asiassa ihan mukavaa puuskuttaa ja hikoilla pyörän selässä. Syksyisellä säällä kuuma iski paljon salakavalammin, sadetakin sisään. Me poljimme ja poljimme pimeitä polkuja, ryteikköisten pensaiden ohitse ja vesipisaroita pirskottavien koivunlehtien alitse. Lopulta tulimme ison heinikkoisen pellon reunaan, jonka takana nousi korkea vaaleanruskea puuaita. Liekkijärvi velloi vasemmalla puolellamme harmaata kalliorantaa vasten. ”Talutetaan!” Lynn huusi matkanjohtajaäänellä kärjestä. Hyppäsimme pyörien selästä ja lähdimme suhistelemaan pitkän, taipuvan syysheinän poikki. Lionel oli kirinyt välimatkaa ja kulki juttelemassa Lynnille. He taluttivat pyöriä vieri vieressä, pieni herttainen Lynn ja maastoon tottumaton Lionel, jonka huppu oli tippunut päästä. Ruskeat kiharat ponnahtelivat märkinä askelten tahdissa. Tuuli vei heidän sanansa, ja käännyin ilkikurisesti virnistäen Emmyn puoleen. ”Kuinkakohan Lionelin ranskancharmi puree meidän Saksa-leskeen?” ”Lynn luultavasti läksyttää Lionelia paraikaa siitä, miten kymmenen onnetonta ranskatarta kaipailee sitä sen kotimaassa. Ihan vaan varmuuden vuoksi”, Emmy virnisti. ”Tää pyöräily sais kohta jo riittää!” Cella parahti takaamme. ”Koska käännytään takaisin?” ”Käännytään tuolta aidalta!” ehdotin. ”Jos siellä on aita, luulis että siellä menee myös joku tie.” Aita oli yllättävän korkea. Keräännyimme sen luokse pyörinemme hengästyneinä ja jalat kivistäen. ”Let’s go home!” käänsin suunnitelmamme Lionelille tasatessani hengitystäni. Hän nyökkäsi. ”But first that fence. I want to see what’s on the other side!” Niine hyvineen Lionel laski Kassun pyöräpolon jalan, nousi huterasti seisomaan pyörän rungolle ja kurkisti aidan ylitse. Hän heijasi hetken paikoillaan ja laskeutui sitten. ”There’s a sauna.” ”Ei me tuonne voida mennä”, kauhistelin nenä aidanreunaa hipoen. Saunantönö kellotti isolla ruohorinteellä kaikessa yksinäisyydessään. Se oli yllättävän hieno, massiivisempi kuin Artsilassa vaikkakin vähintään yhtä vanha. Hirret olivat harmaita ja mustilla kattoparruilla kasvoi roikkuvaa vihertävää sammalta. Niitynpuoleisella seinustalla oli pieni lahon näköinen terassi, järven puolella vain ystävällinen katos. ”Kenen se on?” Anni kuikuili uteliaana vierelläni sormet aidan harjakkeista lipsuen. Cella kääntyi katsomaan häntä. ”Täähän on Ruskamäen sauna!” Vaikka tallia ei suoraan nähnyt, olin aavistellut samaa kuin Cella. Kauempana häämötti tarhan rapistunut aita ja sen takana muutama sateessa liikkumaton hevosenselkä. Oikealla oli pari vaatimatonta puurakennusta, ehkä liitereitä tai aittoja. ”Tää on siis se snobitalli?” Aleksanteri varmisti viereltäni. Minua nauratti salaa. Snobitalli, mistä hän oli sellaisen kutsumanimen kuullut? ”Suunnilleen”, vastasin. ”Saunoineen päivineen.” ”Mennäänkö saunomaan tuonne?” Anni tulistui äkkiä. ”Salaa, totta kai.” Vaihdoin epävarman katseen Emmyn kanssa. ”Mennään!” Anni hohkasi. ”Nehän oli siellä meidän vajassakin keväällä!” Minun olisi tehnyt mieli sanoa, ettei huoltovajaselkkaus sinänsä oikeuttanut meitä istumaan Ruskamäen saunanlauteilla. Olin jo avannut suuni sanoakseni sen – kun kokonaiskuvasta autuaan tietämätön Lionel oli kai tunnistanut sanan ’saunomaan’ ja ponnisti suorin käsin puuaitaa vasten. Ihailtavan ketterästi hän kapusi limaisten lankkujen ylitse ja oli toisella puolella. ”Come on!” hän hoputti leikkaamattomassa ruohikossa polvia myöten seisten. Tunne oli pahempi kuin omenavarkaissa koskaan. Hipsimme hiljaisina ruohikon ylitse ja yritimme olla kompuroimatta. Lynn kuikuili pelokkaasti suuntaan, jossa kuiskimme tallin olevan. ”Joku on varmasti vielä täällä, jos hevoset on ulkona”, hän sanoi huolestuneena. ”Ehkä meidän pitäis palata.” ”Nopea saunominen vaan, sitten mennään”, Anni täräytti hiihtäessään ruohikon poikki. ”Vähän jännitystä!” ”Se on takuulla puusauna ja lämpenee kolme tuntia”, Emmy kuiskasi minulle ja puristi hermostuneena kättäni. Saunan ovi oli paksua oksanreikäistä puuta. Lionel nykäisi sitä pontevasti. Se aukeni pelottavan hiljaa, liukui ääneti raolleen ja puhalsi sisältään savuisen puun ja hiostuneiden ihmisten tuoksun. Astuimme yksi kerrallaan raosta sisään ja Lionel antoi oven kolahtaa perässämme kiinni. Seisoimme iho ihoa vasten saunahuoneessa ja pidätimme hengitystä. ”Rentoutukaa”, Anni naurahti hermostuneena. ”Mä laitan valot päälle.” Olisi tehnyt mieli kieltää Annia, niin hölmöä kuin se olikin. Seinän yläosassa oli pieni kapea ikkuna, joka osoitti puuaidalle päin. Sieltä valo ei kajastaisi millään tavalla talliin. Anni hapuili valokatkaisijan ja naksautti sen tarmokkaasti päälle. Pyyhkeet roikkuivat seinällä rivissä, joku oli unohtanut tennarit seinänvieruksen puupenkin alle, löylyhuoneen ovi oli kutsuvasti raollaan. Emmy tirskahti hermostuneena. ”Ruskislaisten pyyhkeitä mä en ainakaan aio käyttää!” ”Enkä mä! Alusvaatteisilleen vaan. Mä meen tutkimaan miten toi laitetaan päälle”, Cella sanoi ja tallusteli rohkeasti saunaan. Seurasimme häntä, Aleksanteri kääntyi vielä tarkistamaan että ovi oli varmasti suljettu. ”Sähkösauna! Olishan tää pitänyt arvata, ruskislaiset on hienohelmoja!” Cella huokaili, kun puolen tunnin kuluttua istuimme kuumentuvan saunan lauteilla hikinen olkapää toista hipoen. Oli pimeää ja ahdasta. Minä, Cella, Lionel ja Aleksanteri istuimme ylemmällä lauteella, Lynn, Anni ja Emmy alemmalla. Heidän selkänsä kaartuivat kosteina ja kihisevän jännittyneinä edessämme. ”Joka kerta kun sä heität, mä oon varma että joku kuulee ja me jäädään kiinni”, Emmy huokaisi Lynnille, joka paraikaa sihautti kauhasta vesisuihkun kuumille kiville. ”Siihen tää vielä päättyy”, Lynn manasi irvistäen. ”Mä kyllä haluaisin nähdä niiden ilmeet, jos ne nyt pykäis tänne”, minua nauratti. ”Seitsemän seppeleläistä istuu alusvaatteisillaan säikkymässä joka ääntä!” ”Sen kunniaksi!” Lynn heitti uuden kauhallisen. ”Hei oikeasti, mun on pakko lähteä viilentymään nyt! Pökrään muuten!” Cella sanoi ja huitaisi alas lauteelta. ”Let’s go outside, Lionel!” Lionelia ja Cellaa ei kuulunut takaisin. Hetken kuluttua Anni alkoi liikahdella hermostuneesti. ”Mitä jos joku on nähnyt ne? Ja ottanut kiinni?” ”Miks joku ottais ne kiinni?” rauhoittelin. ”Kai ne pitäis valtavaa meteliä.” ”Väijytys! Me joudutaan ehkä maksamaan Lionelista lunnaita!” Anni päivitteli. ”Miksei Cellasta?” Lynn kysyi veitikkamaisesti silitellen kostuneita hiuksiaan. ”Noo, mitää… Cellaa ne voi käyttää temppuapinana jos kaipaa viihdykettä!” Anni tuhahti hölmistyneenä. ”Mä meen etsimään ne!” Lionel ja Cella seisoivat hämärinä hahmoina saunan katoksen alla. ”Ei kai kukaan ruskis näe niitä?” Anni hätäili ja läpsytteli paljain jaloin lautalattialla kohti avointa ovea. Emmy kiiruhti tarttumaan hänen käsivarteensa. ”Shh!” hän supisi nykien Annia takaisin saunan oven taakse. Minä ja Lynn nökötimme jo siellä päät vierekkäin. Aleksanteri ei ollut laskeutunut järjettömän kuumalta ylälauteelta. ”Ma chère”, olin kuulevinani Lionelin supattavan Cellalle. ”Mitä se sanoi?” Lynnin märät hiukset sipaisivat olkaani. Katoksen pieni oranssi hehkuvalo värjäsi Lionelin märkänä roikkuvat hiukset kullankarvaisiksi ja sai Cellan ihon näyttämään voin väriseltä. Lionel piteli käsiään Cellan vyötäröllä, ja he keinuivat hiljalleen vastakkain sateessa. Heidän takanaan vettä vihmova ruohoniitty oli pimeä kuin yöllä. ”Ne SUUTELEE!” Anni kuiskasi järkyttyneenä, kun Cella nosti kätensä Lionelin hymykuoppaan painuneelle poskelle ja – toden totta – veti häntä hellävaroen lähemmäs. Minä, Lynn, Emmy ja Anni seisoimme tirkistelemässä kuin rakkaudennälkäiset sakaalit, kuinka Lionel toisella kädellään puristi Cellan selkää, toisella silitti takkuuntuneita hiuksia painellessaan kevyitä suudelmia Cellan huulille. ”Mennään pois katselemasta!” Lynn supisi korvaani. ”Miksen mä pidä puhelinta tissiliiveissä niin ku teinit! Tän mä kuvaisin”, Emmy ähkäisi. ”Emmy, kerää itses!” Anni puhahti siveästi, muttei tehnyt itse elettäkään kääntääkseen katsettaan pois suutelevasta parista. Cella ja Lionel roikkuivat toisissaan huumaantuneen näköisinä. Cella siveli sormillaan Lionelin selkää ja näytti sanovan jotakin huulet huulia vasten. Lämpö värisi heidän iholtaan kylmään iltaan. Aleksanteri marssi ohitsemme kovaäänisesti tömistellen, nappasi sadetakin naulakosta ja törmäsi sateeseen Lionelin ja Cellan ohitse. Cellan valkea pää pompahti kuin langan vetämänä Aleksanterin perään, kun hän sahasi sadetakissa ja alushousuissa kylmän ruohikon läpi kohti pimeää rantaa. Sitten se palasi takaisin Lioneliin. Leveä suu vetäytyi jälleen pehmeään hymyyn. |
|
|
|
Post by Anne on Sept 3, 2015 12:00:13 GMT 2
Elomaasto Salma ja Bona, joka säikkyilee pelottavia kallioita.
Spessu Salmalle! |
|
|
|
Post by Salma on Sept 3, 2015 23:37:47 GMT 2
Kiitos Anne ihanasta spessusta!Syyslehden kahisivat mukavasti pihamaalla ja aurinko tillotti selkääni. Kevensin Bonnien selässä loputtoman hyväntuulisena, tuulta pitävässä liivissä hikoillen ja pää kypärän alla lämmeten. Poni pureskeli tyytyväisenä kuolainta, venytti niskaansa ja ruopi askelten tahdissa kentän hienoa hiekkaa. Nostin iloisena kasvoni kohti aurinkoa. Olin päättänyt mihin käyttäisin Shawista voittamalleni tuhat euroa. Inkerin toiveista huolimatta en aikonut palkata loppusyksyksi Miguel Alejandro – nimistä personal traineria, joka oli lehtimainoksen mukaan avannut toimipisteen Liekkijärvelle. En, siitäkään huolimatta, että Jessen nuohotessa Mel Serenissä kaiket päivät kuvassa jumppaava muskelisankari olisikin nannaa ikävöivälle mielelleni. Aioin astuttaa Bonnien. Olihan ajatus kalvanut mielessäni jo varmaan siitä hetkestä, kun ensi kertaa joku Seppeleen hevosista varsoi ja näin pienen rääpälehevosen tutisemassa huterin jaloin emänsä hännän tuntumassa. Nytkään en olisi edes harkinnut varsottamista, ellei kisakausi ensi talvena näyttäisi hämmästyttävän tyhjältä. Pirre oli sanonut ohimennen, että Bonniellekin voisi tehdä hyvää olla hetki kevyemmällä liikunnalla, ponin jumeja kehittänyt selkä voisi vetreytyä pikku loman aikana. Ja mammaloma – ainoa syy, jonka vuoksi en VOISI hipsiä pimeän tullen poni perässäni maneesiin treenaamaan. Orin etsiminen oli kuin karkkikaupassa olisi. Orikuvasto, jonka Anne oli tuonut eteeni hyväksyttyään suunnitelmani, oli tuhti, kiiltävälehtinen ja värikäs. Hyvin suitut ja lihaksikkaat ponit ravasivat kaula kaarella ruohokentillä tai katselivat veikeästi pöyhityn otsatukkansa alta. Pääsin tuskin ensisivuilta eteenpäin näpertäessäni kisatuloksia, hienoja sukutauluja ja salskean kuuloisia nimiä. Anne näytti siltä, että harkitsi vakaasti nyppäävänsä kuvaston minulta pois. ”Valitse tarkkaan!” hän sanoi. ”Siitä tulee oikea hevonen.” Halusin löytää estepainotteisen, vähintään 130 sentin ratoja kisaavan ratsuponin, jonka totta kai tuli käyttäytyä hyvin ja näyttää läkähdyttävän suloiselta. Merkitsin kuvaston sivuja hiirenkorville illat pitkät kotona. Onneksi en ollut hevoskasvattaja, mietin raahatessani katalogia perässäni Bonnien karsinalta rehuvarastoon ja kentän laidalle. Miten he ikinä pystyivät valitsemaan yhtä näiden superhevosten joukosta? Oli sydäntäsärkevää ruksia yhä kasvavalta nimilistaltani poneja, jotka eivät hypänneet riittävän hyvin tai olivat liian kipakoita diiva-Bonnien sulhaseksi. Yhtäkin mustanpäistärikköä pyörittelin ties miten pitkään yrittäen löytää keinon, jolla 110 senttiä hyppäävä 12-vuotias yhtäkkiä ponnaisi 20 senttiä korkeammalle minun mielenlujuudellani. Se oli niin kaunis, niin kiiltävä unelmien eläin! ”Ei söpöydellä ole mitään väliä”, Anne muistutti hevoskasvattajan sydämettömyydellä, kun kävin toista kertaa esittelemässä orivaihtoehtojani hänelle. Kaikki tuntui vain leikiltä niin pitkään, kun en kertonut siitä kellekään. Minua hengästytti katsella hienojen hevosten kuvia ja unelmoida, minkälaisia varsoja ne voisivat saada Bonnien kanssa. Se oli ihana salaisuuteni. Jessekin luuli aluksi, että olin tilannut orikuvaston vain omaksi ilokseni. Ja kuinkas ollakaan, tänään olin unohtanut katalogin avoimena oleskeluhuoneen pöydälle, ja ratsastamasta palatessani löysin Pihlan, Inkerin ja Tuulian tutkailemasta sitä. ”Tosi hienoja oreja!” Pihla sanoi, kun sujahdin varovaisesti ovesta pörröttäen kypärän alla litistynyttä tukkaani. ”Ai moi Salma”, Inkeri sanoi retkottaen melkein mahallaan pöydän päällä. Hän näytti nääntyneeltä. ”Tää ruokakuuri on kamala! Miksi mä en voi vaan ottaa yhtä pikku keksiä!” Työnsin kostuneet ratsastushanskat kyynärvarrellani roikkuvaan kypärään virnistäen Inkerille. ”Joku on jättänyt tänne orikuvaston”, Tuulia esitteli minulle tuttua keskiaukeamaa, jolla oli laatuarvostelussa huippupisteet saaneiden kiiltävien orien kuvia. ”Kenenköhän se on? Suunnitteleeko Anne ponivarsaa?” Olin kai saanut päivittäisen endorfiiniannoksen tuijottamalla sekunnin Tuulian vilauttamia hienostoponeja, koska mölähdin onnellisena: ”Se on itse asiassa mun.” Tuulia näytti suunnilleen samalta, kuin jos olisin vetäissyt ratsupiiskan taskustani ja kouluttanut sohvan nousemaan takajaloilleen. ”Sun?” hän toisti suu raollaan. ”Mitä sä katsot sieltä, aioks ostaa toisen hevosen – OOOOOH!” Inkerin silmät levisivät ja hän löi kätensä tupapöytään niin, että jymähti. ”Aiotko sä VARSOTTAA Bonnien?” ”Nähtävästi”, naurahdin epäuskoisena. Se kuulosti oudon ihanalta. Pihla loikkasi pöydän äärestä kasvot kirkastuen. ”Ihan totta? Minkä orin sä olet valinnut? Koska? Mitä sille varsalle tehdään? Voi Salma!” hän huokaisi ja jäi tuijottamaan minua kertakaikkisen onnellisen näköisenä. ”En mä ole vielä ehtinyt valita oria…” aloitin, kun ovi äkkiä kävi takanani ja sisään pölähti märkä ja kurainen porukka. Cella, Rosa, Anni ja Clara raahustivat sukkasillaan sisään, ja heidän perässään lokerikkojen luota seurasi märkä vana jalanjälkiä. Koko porukka rojahti istumaan, Cella ja Anni sohvalle, Rosa ja Clara nuutuneina pöydän ääreen. ”Mä en enää ikinä taluta yhdelläkään alkeistunnilla!” Anni parahti kiskoen märkiä sukkia jaloistaan. ”Anne treenaa meitä, että me pystytään joku päivä kahlaamaan Liekkijärven poikki”, Rosa manasi kauniit kasvot synkkinä. ”Kentän vedenpinta vaan nousee päivä päivältä.” ”Mikä toi on?” Cella kysyi osoittaen yhä Tuulian roikottamaa kuvastoa. ”Saanko mä sen, voisin laittaa saappaat kuivumaan sille. Jos ne nyt ikinä enää kuivuu”, hän lisäsi pahaenteisesti. ”Tää on orikuvasto!” Tuulia vinkaisi innoissaan. ”Salma katsoo sieltä oria Bonnien VARSALLE!” Olin melko varma, että Rosa, Clara, Cella ja Anni eivät edes yrittäneet sanoa mitään. He vain huusivat. Clara oli ensimmäinen, joka tajusi nykäistä kuvaston Tuulialta ja alkoi selailla sitä. ”Ota tää! Ota tää!” hän kiljahteli suunnilleen ensimmäisen näkemänsä orin kohdalla. ”Mä katoin sitä, sillä on hirveä luonne…” yritin sanoa heikosti. ”Mutta se on niin UPEE!” Clara ulvoi. ”Mä oon nähnyt JOKAISEN jalostukseen tarjottavan ratsuponiorin”, huokaisin. ”Siltä musta ainakin tuntuu. Mä haluan olla varma että löydän parhaan!” Lopulta pääsin kuvastoineni rauhoittumaan Bonnien karsinalle. Tyttöjen ylitsevuotavalla avustuksella on karsinut orivaihtoehdot muutamaan hienoimpaan. ”Sitten vaan soittelet ne läpi! Booty call!” Cella oli ohjeistanut kulmiaan pelottavasti värisyttäen. Helpommin sanottu kuin tehty! Istuin puhelin kädessä, tuijotin vuoroin heinää jauhava Bonnieta vuoroin värisyttävän hienoja oreja, ja yritin löytää kadonneen itsevarmuuden. Lopulta nostin puhelimen korvalleni ja tuuttausten soidessa puristin huulia lujaa vastakkain. Kasvattajan ääni oli ammattimainen ja arvokkaan viileä. Kurkkuuni jysähti saman tien omenankokoinen pala. Tuijotin kuvastosta kimoa oria, jonka hän omisti, ja yritin muistaa miten puhelimessa käyttäydytään. ”Hei, Salma Stjärndahl täällä”, sopersin pienellä hiiriäänellä. ”Mä näin tän vuoden orikatalogissa kuvan sun hevosesta…” takeltelin kuvastosta oriin vieraskielisen nimen. ”Mulla on 9-vuotias ponitamma, saksalainen ratsuponi siis. Sillä on sijoituksia 110 sentin radoilta, itse asiassa myös yksi sadankahdenkympin radalta ja me startataan siinä tällä kaudella…” ”Minkä nimiset sen vanhemmat on?” kasvattaja keskeytti minut kärsimättömästi. ”Benji NH ja Adaira kel”, sanoin hengästyneenä ja tyytyväisenä siitä, että Anne oli painottanut minua opettelemaan nimet ulkoa. ”Mun orilla ja sun tammalla on siis sama isänisänisä”, kasvattaja latasi kyllästyneesti. ”Ei se nyt siis valitettavasti onnistu. Hyvää päivänjatkoa!” Puhelu katkesi. Siinäpä ensiluokkainen esitys! Lannistettuna aloin näpytellä seuraavaa numeroa. Jos nyt luovuttaisin, en soittaisi enää yhdellekään kasvattajalle. Tällä kasvattajalla oli kaksi hevosta, jotka minua kiinnostivat. Nieleskelin kuivaa kurkkuani odottaessani, että hän vastaisi. ”Indy”, sukunimi hukkui humahdukseen. Kun linja jälleen palasi, siinä kuului kaukainen kohina, ihan kuin olisin soittanut meren yli. ”Excuse me?” Tuijotin järkyttyneenä kuvastoa. Tuijotin ja tuijotin. SKOTLANTI, luki isoilla kauniilla kirjaimilla kasvattajan kotipaikan kohdalla. Olinko juuri soittanut SKOTLANTIIN?! ”Eeh, sorry, it’s Salma Stjärndahl here”, änkytin yrittäen polkea käyntiin enkkuvaihdetta. Miten paljon olisinkaan vain halunnut lyödä luurin kiinni! ”I have a… öööh… mare, Deutches Reitponny from Finland.” “Yeah, what kind of pony do you have? What does she do?” “She jumps, eiku siis she is a show jumper. One hundred and twenty centimeters”. Miksei Robert ollut täällä?! “And you would like to have a foal?” Hitaasti ja siirappisen venyvästi kasvattaja sai tankattua minusta Bonnien sukutaulun, käytön ja suunnilleen puolet elämänkaaresta. Tuijotin ylähuuli kostuen hänen hienojen, taatusti englantia minua paremmin osaavien hevostensa kuvia ja vastailin parhaani mukaan kysymyksiin. Lopulta Indy hiljeni hetkeksi. ”But why not”, hän naurahti. “If you can come here to Scotland.” Pääni suunnilleen jäätyi. Koko ajan olin odottanut, että hän puhahtaisi ja ilmoittaisi, ettei kai kukaan nyt aikonut tarjota hienoja skotlantilaisia hevosiaan suomalaisen pikkukaupungin poninomistajille. Ja nyt! Melkein kysyin kasvattajalta oliko hän nyt ihan tosissaan, tajusiko mitä meni lupaamaan, mutta onneksi nielin sanat. ”Yes I can”, sopertelin käsittämättä onneani. ”Well, congratulations! Your horse is going to have a foal”, Indy nauroi. Hänen kysellessään käytännön järjestelyistä ja Bonnien kiiman ajankohdasta vastailin kuin paksun vaahdon sisältä. Kun Indy ehdotti, että tulisin syyskuun lopussa heti kiiman alkaessa, minun olisi tehnyt mieli hihittää hänen korvaansa. No, kai minä sitten tulisin, vastasin kuin ensitreffejä sopiva kolmetoistavuotias. Sitten istuin vartin tuijottamassa karsinassaan möllöttävää Bonnieta ja mietin, mihin oikein olin meidät pistänyt.
|
|
|
|
Post by Salma on Sept 26, 2015 11:30:21 GMT 2
perjantai 18. syyskuuta 2015 15:10 Meidän oli ollut tarkoitus alun perin lähteä Skotlantiin lauantaina. Olimme ilmoittautuneet tänään perjantaina alkavaan kolmipäiväiseen Big Pony Showhun, mutta Bonnien viimeaikaisen kurjan esteonnen takia olin arvellut että tippuisimme ensimmäisen päivän kahakoissa. Jo ratapiirrustukset olivat saaneet minut hengästymään, isoista vierastalleista ja joka paikkaan juoksevista englantia puhuvista toimitsijoista puhumattakaan. Poni-GP:ssä ratsastinkin jännityksissäni niin mönkään, että Pirre olisi hautautunut lantalaan jos olisi saanut kuulla: saimme karvaat kieltäytymiset liehuvalippuisella sateenkaariesteellä. Luokka päättyi siihen, että talutin harmitellen ponia poikki valtavan suuren vaaleahiekkaisen estekentän ja toivoin, että voisin peruuttaa toisen osallistumiseni. Ponien 110 sentin estemestaruuden radalla Bonnie kuitenkin alkoi äkkiä tuntua omalta itseltään ja hyppäsi toiseksi! Minä pyyhin radan jälkeen hikistä tukkaa takaisin nutturaansa ja pohdin helisevässä päässäni, johtuivatko silmissä juoksevat valopallot onnesta vai hallin kirkkaista valoista. Taputtelin ponin höyryävää kaulaa kaksin käsin ja huutelin samalla Juusolle, että hän toisi puhelimeni. Satulassa istuen soitin Finnairille ja vaihdoin lennot riehakkaasti maanantaille. Tästä kisaputkesta meitä ei ennen sitä miehelään saisi! sunnuntai 20. syyskuuta 2015klo 00:34Sininen ruusuke liehui suurimpana Bonnien poskihihnassa. Sen vierellä pienemmät sininen ja sinivalkea näyttivät karkkikaupasta ostetuilta leikkipalkinnoilta. Kun toin ponin talliin ja napsin ruusukkeet suitsista, se painoi hetkeksi turpansa niitä vasten ja puhahti. Minua hymyilytti. Onneksi emme olleet lähteneet mihinkään! Bonnie oli hypännyt mielettömän hyvin, toisessa osakilpailussa se oli ollut ensimmäinen ja finaalissa toinen. Finaalirata oli saanut minut melkein pyörtymään saappaisiini. Se oli 125 senttiä korkea, isompi kuin mikään kisoissa hyppäämämme, eikä ratamestari selvästi ollut kovinkaan kiinnostunut asioista kuten helpot etäisyydet ja turvallisuutta herättävät esteet. Ratakävelyssä olin laskenut esteitä, joille arvelin Bonnien kieltävän, ja seitsemään päästyäni katsonut mielenterveyteni kannalta parhaimmaksi lopettaa. Mutta ehkä Bonnie oli tiennyt, että olisi kisalakossa jouluun asti, niin riemukkaasti se oli koko radan hypännyt! Minun oli ollut palkintojenjaon jälkeen pakko tirauttaa pieni itku ja soittaa Jesselle kotiin pelkästä ilosta. Huomenna lähtisimme Skotlantiin, mietin harjatessani Bonnieta öisen hiljaisessa tallissa. Juuso oli mennyt yläkertaan purkamaan kisakamoja matka-arkusta ja pakkaamaan tilalle pumpulia ja hevosnameja lentomatkaa varten. Jännittyneen huomispäivän jälkeen seisoisin jälleen tässä samassa karsinassa valmistelemassa Bonnieta astutusmatkaa varten. Käsittämätöntä! Purettuani Bonnien letit ja yrittäessäni turhaan likistää sen kihartunutta harjaa minuun äkkiä iski valtava jännitys. Mitä olin oikein tekemässä! Kohta tässä karsinassa olisi minun ja Bonnien lisäksi toinen pieni, elävä hevonen. Sitä ei pystynyt käsittämään. maanantai 21. syyskuuta 2015klo 23:23
Tallipiha oli jo pimeänä, kun lähdimme ajamaan lentokentälle. Kasper sulkeutui juuri päärakennukseen ja ovenpielien valot tuikkivat mukavasti pakatessamme hevosta ja sen tarvikkeita. Jesse oli unenpöpperöisenä ja vähän äreänä mukana, ja häälyi tummana hahmona nojaillen kuljetuskopin kiiltävänmetalliseen seinään. Bonnie näytti hurjan somalta korkeissa kuljetussuojissaan ja nosteli tohkeissaan jalkojaan, kun talutin sen tallipihalle. Lentomatkan vuoksi se oli joutunut olemaan syömättä monta tuntia, ja yritti hinata minua tallin seinustalla kasvavalle kiltille ruohotupolle. Pehmeä multamaa tumisi sen kavioissa, kun se lopulta luovutti ja suostui kulkemaan perässäni koppiin. Olin jännittänyt etukäteen hurjasti sitä, miten poni käyttäytyisi lentokoneessa. Olimme aina aiemmin kulkeneet autolla – paitsi viime heinäkuussa, kun kävimme laivalla Saksassa. Silloin Anne oli kuitenkin ajanut koko kuljetusauton laivan öljyntuoksuiseen ruumaan, ja Bonnie oli tuskin tajunnut keikkuvansa tuhansien vesilitrojen yllä. Lähimmän ison kaupungin lentokentällä oli ruuhkaa. Jesse ajoi etanavauhtia etsiskellen paikkaa, jossa Bonnie lastattaisiin koneeseen. Minä nuokuin etupenkillä puolinukuksissa ja havaitsin vain etäisesti lamput ja pimeyden, jotka virtasivat vuoron perään ylitseni. Lopulta auto nytkähti pysähdyksiin ja matala hurina vaipui pois. ”Perillä”, Jesse huoahti niskojaan venytellen. ”Jaloittele sä Bonnieta hetki, mä etsin jonkun joka ottaa sen vastaan.” Hypätessäni auton lämpimästä etuosasta yöilmaan kylmä ilma nosti niskavillani pystyyn. Taapersin auton takaosalle, avasin hytisten trailerin lukot ja hymyilin itsekseni, kun Bonnie käänsi unisena vaaleaa päätään ja höristi korviaan minulle. Kosketin lempeästi sen takaosaa ja liu’utin käteni sen loimen lämmittämälle kyljelle. Oli ihanaa, että se oli siinä. klo 01:16Pureskelin makunsa menettänyttä purkkaa ja katselin mitään näkemättä huuruisen lentokoneikkunan läpi pimeyteen. Vieressäni istuva makealta tuoksuva täti nukkui pää vienosti kallellaan, ja hänen hattunsa leikkokukat nuokkuivat hengityksen tahdissa. Tädin suu oli valahtanut auki ja lentoemot vilkaisivat häntä lempeästi aina kulkiessaan ohitse. Orikatalogi oli avoinna sylissäni, ja kiiltävällä aukeamalla vastaan katseli se hevonen, jonka olin valinnut Bonnielle. Oli edelleen vaikea ymmärtää, että niistä putkahtaisi pian täysin uusi hevonen. Voikkoponia katsellessani vastuu tuntui melkein liian raskaalta. Minä olin valinnut sen, käytännössä päättänyt millainen varsa tulisi olemaan, ja nyt voisin vain seisoa päätökseni takana. Ori oli komea, voikko saksalainen ratsuponi. Vaikka se oli 26-vuotias ja luultavasti eleli jo melko leppoisaa heinäponin elämää, kuvissa se hyppäsi varmoilla loikilla oksereiden yli ja katsoi kameraa niin veikeästi, että näytti melkein iskevän silmää. Hevosen nimi, Happyboa Champ, sai oudon mukavan vellonnan alkamaan vatsanpohjassani. Käännyin takaisin ikkunaan päin. Silmät alkoivat tuntua raskailta, ja pimeään tuijottaminen teki olon epätodelliseksi. Lentokone hurruutti tasaisesti ja liisi ilman poikki kuin äänetön jähmettynyt lintu. Minua jännitti. Pelkäsin, että astutus menisi vikaan, tai varsonta, tai ylipäätään että lentokone vaikka putoaisi paluumatkalla. Pelkäsin, että tiineys muuttaisi Bonnien luonnetta. Pelkäsin, että varsa olisi hirviömäinen. Pelkäsin, että varsaloman aikana Bonnien kunto tippuisi emmekä enää pääsisi kisaamaan samoja luokkia kuin nyt. Pelkäsin, ettei varsalle löytyisi kunnon kotia. Niihin pelkoihin ja lentoemäntien matalaan jutustelun minä nukahdin. klo 03:12Kiskoin venyviä vanutuppoja Bonnien sojottavista korvista. Se ravisteli päätään ja kuopsutti etukaviollaan heinänjämiä, joita sen eteen kootusta mahtavasta pinosta oli jäänyt. Ympärillämme toisissa kuljetuskonteissa kuului matalaa englanninkielistä jutustelua ja hiljaista kahinaa, kun hevosia valmisteltiin. Tullessani olin nähnyt hienoksi suitun tumman täysiverisen kurkistelevan taakseen kopin hämyisää suuaukkoa kohti. Konttiin nojaili sänkileukainen mies, jolla oli leveät roikkuvat poskipäät ja nopeat silmät, jotka piiloutuivat matalalle kasvavien kulmakarvapensaiden alle. Hän roikotti talikkoa muistuttavaa kämmentään ilmassa ja seuraili minua hymynkare suupielessään väreillen. ”Are you ready soon?” hän kysyi leveällä murteella selkäni takaa. ”Sure!” kiirehdin vastaamaan. Bonnie ravisteli koko päätään ja kaulaansa. ”The mare is getting stressed”, ukko kommentoi ystävällismielisesti ja taputti lapiokädellään Bonnien lautasta. Käsi oli niin leveä, että pienen hetken pelkäsin ponin rusentuvan kosketuksen alla. Tässä oli itse asiassa lentolippujen jälkeen suurin rahareikä, joka tästä matkasta koitui. Minun henkilökohtainen kuskini. Art McCourtney, suoraan skotlannista, kurarenkaisine maastoautoineen minun palveluksessani. klo 05:30 Art ajoi minua ja Bonnieta kuin hänellä olisi kananmunia kyydissä. Koko ajan hän puhui leveää englantiaan, nyökytteli kohti pimeitä lammasaitoja ja hidasteli kuuteenkymppiin kuoppia väistelläkseen. Olin löytänyt hänet netistä ja nyt hän halusi kovasti tietää, miksi olin tullut valkean ponin kanssa Englantiin. ”She’s going to have a foal”, selitin Artille ja hän innostui niin paljon, että pumpautti auton eturenkaan matalaan hiekkakuoppaan ja pyyteli anteeksi seuraavat viisi minuuttia. klo 09:40Aamuinen Skotlanti valkeni vähitellen ympärillemme. Art ei tuntunut hiljentyvän millään. Kun hän ei kertonut minulle kumpuilevia juttuja ihmisistä, jotka asuivat farmilla ihan tässä lähistöllä, hän hyräili itsekseen hassulla henkäilevällä tavalla. Pari kertaa olimme pysähtyneet, jotta Bonnie saisi jaloitella. Tamma oli kuitenkin niin käärmeissään pitkästä automatkasta, että ensimmäistä kertaa aikoihin se oli kiskaista olkavarteni paikoiltaan kun talutin sitä. Se vei minua pitkin nousevaa ja laskevaa periskotlantilaista nurmirinnettä niin surutta, että lopulta Art lampsi peräämme ja nipisti ohjasperät kouraansa kuin ompelulangan. Näppärästi hän tikkasi Bonnien isolla kaarteella takaisin autoon ja paimensi minut etupenkille. Keräilin vielä hajonnutta ylpeyttäni, kun hän painoi rasvaiseen voipaperiin käärityn kerrosleivän syliini ja käynnisti auton. klo 11:30 ”Are you sure this is the right place?” Ääneni kuulosti niin epäluuloiselta että melkein hävetti. Tuijotin auton leveän etuikkunan läpi haaleanharmaata soratietä, joka jakoi kaksi tasaiseksi leikattua nurmikenttää lehmuksineen ja pyökkipuineen. Piha jatkui jatkumistaan, kunnes lopulta sen leikkasi disneylandmainen – no, ei sitä muulla nimellä voi kutsua kuin LINNAKSI. Mustahuippuiset tornit nousivat viireineen ja sakaraharjoineen ja punaruskea kivi nousi kohtisuoraan melkein puolipilviselle taivaalle. Vaikka käänsin niskaani vänkkyrälle, korkein huippu linnan torneista jäi auton katon pimentoon. Art naureskeli puksutellessaan kohti linnaa. ”First time in a Scottish stable?” hän kysyi silmät pilkahdellen. Minä nieleskelin, yritin nähdä kaiken yhtä aikaa ja tunsin häilyvästi pakokauhun, joka nousi vatsassani. Asuiko – Bonnien – ori – täällä? Olisi ollut väärin sanoa, että täällä asui poneja. Täällä asui poninkuninkaallisia. klo 12:00Indyn ammattimaisen lämmin kädenpuristus sai polveni vaappumaan. Hän oli järkevä, iloinen ja hyvältä tuoksuva, vaikka oli takuulla viettänyt tallissa koko aamupäivän. Kauniisti letitetystä palmikosta roikkui olkia melkein kuin asiaankuuluvina muotikoristeina. Kun Artille maksettuani otin Bonnien autosta, hän kierteli sitä pitkän aikaa merkillisen näköisenä ja nosteli sen jalkoja. Lopulta hän hymyili minulle, sanoi pari kaunista fraasia Bonniesta ja paimensi meidät sitten perässään syvemmälle linnan tiluksille. Poneja oli paljon. Missään talleilla, missään kilpailuissa, missään matkoillakaan en ollut nähnyt niin paljon poneja kerralla. Ne laidunsivat häntiään huiskien loppumattomilla vihernummilla, muutama kiersi korkeassa ravissa jalkapallokentän kokoisella hiekkakentällä. Bonnie kuikuili uteliaana joka suuntaan ja pärisytti vienosti sieraimiaan aidan takana roikkuville oreille. Ne innostuivat kahisemaan keskenään ja seurasivat rinnallamme koko matkan aina pitkän varjon heittävälle linnalle asti. Jos olisin tullut paikalle yksin, minulla ei olisi ollut hajuakaan siitä miten linnasta löytää tallin. Niin suuri se oli, ja niin täynnä prameita koristekuvioisia puuovia. Tallissa Bonnie lakkasi tuijottelun ja jättäytyi äkkiä rauhassa taakseni äänet vaimentavalla kumimatolla. Se laski päätään ja huokaisi raskaasti. Indy johdatti meidät karsinaan, joka oli kahden uteliaanoloisen tamman, kolmivuotiaan Bromsgrove Aloha Passianan ja hurjan tyylikkään näköisen Comme Ci Comme Can välissä. Sitten hän jätti meidät hienotunteisesti kahden – kerrottuaan, että voisin tulla linnan ruokailuhuoneeseen lounaalle ja keskustella siellä hiukan tarkemmin päivän aikataulusta. Riisuin Bonnielta kuljetusloimen ja –suojat hitaasti. Poni pyöri karsinassaan ja pisti kokeeksi monta kertaa päänsä karsinan ovessa olevasta kaarevasta kurkistusaukosta. Pitkä tallikäytävä oli hiljainen, ulko-oven läheltä kuului silloin tällöin kolahduksia jonkun nuoren hevosen odotellessa päiväheiniään. Laskin kuljetusloimen karsinan edustalla olevaan metallitelineeseen – ja viereiseen karsinaan vilkaistessani pienen hetken odotin, että Pipsa ja Sikke katsoisivat sieltä takaisin. Vastaan tuijotti kuitenkin kohteliaan nyrpeä poninnaama, joka katseeni liukuessa sen yli kääntyi omanarvontuntoisena pois. Kaikesta onnesta ja jännityksestä huolimatta oli pakko myöntää se. Täällä olin vähän eksyksissä. klo 16:35Nukuin pitkään. Tumma tallityöntekijä oli käynyt heittämässä Bonnielle päiväheinät, kun olin lähdössä etsimään ruokailuhuonetta, ja luvannut näyttää minulle myöhemmin hyvän sohvan jolla nukkua päiväunet. Patojen ja kukkuraisten muhennoslautasten edessä olin tuntenut jo nuokkuvani unen ja valveen rajamailla. Vaivoin olin pysynyt perässä, kun Indy ehdotti että hevoset esiteltäisiin toisilleen kuuden aikoihin, kun Boa haettaisiin sisälle. Olin nyökytellyt. En ollut vielä edes ehtinyt nähdä Bonnien varsan isää oikeassa elämässä. Sohva oli toden totta ollut ihana. Joku oli käynyt levittämässä ylleni viltin, se roikkui puolittain ylläni kun lopulta räpyttelin silmäni auringonpaisteeseen. Taukohuoneen ison lasi-ikkunan toisella puolella aukeni kultainen maisema ja neljä eriväristä oria, jotka laukkasivat vaahto roiskuen rinta rinnan. Unohduin puoli-istuvaan asentoon katsomaan näkyä. Kärjessä kulkeva poni oli selvästi aika nuori, sen kirjavat jalat olivat muita hevosia sekä huterammat että vilkkaammat. Jos minulla olisi ollut nyt puhelin, olisin saanut varmasti aika monta palkintoa tämän näyn kuvaamalla. Varovaisesti kömmin seisaalleni ja vedin sohvan vieressä odottaneet saappaat jalkaan. Ja silloin se välähti mieleeni – kun seuraavan kerran riisuisin nämä saappaat, Bonnie olisi kaiken toivon mukaan kantava. klo 17:55Kunpa olisin voinut palata kotiin. Boa oli niin iloinen, remuisa ja energinen, että oli melkein mahdoton uskoa sen olevan 26-vuotias. Se laukkasi yksinäisenä isossa tarhassaan aidanviertä, nosteli ylähuultaan ja kohosi aina välillä puolittain takajaloilleen. Aidalle oli kerääntynyt pieni joukkio tallityöntekijöitä, joille Indy antoi tottuneesti ohjeita nopealla englannilla. Minä seisoin kauempana Bonnieta liinassa pidellen ja tunsin oloni orvoksi. Mikä oikeus minulla oli oikeastaan päättää, että Bonnie tulisi nyt kantavaksi? Luimistelevaa ponia katsellessani en ollut kovinkaan varma, että se olisi omin lupinensa lähtenyt rakkauspeleihin. Onneksi Indy oli niin reipas. Lähetettyään pari työntekijää hakemaan remuavaa Boaa tarhasta, hän saapasteli minun ja Bonnien luokse. Itsevarmoin ottein hän tarttui tamman kuolainrenkaaseen, ja ehkä ennemmin sille kuin minulle jutellen talutti ponin astutuspaikalle linnan seinustalle. Sydämeni hakkasi järkyttävän lujaa kylkiluihin, kun kiinnitin Indyn apuna Bonnieta paikoilleen. Se ei ollut moksiskaan, kun sen takajalat liinoitettiin, näytti kai rinnastavan hassut toimenpiteet samaan kastiin kuin muut erikoiset kisatoimenpiteet. Kun Bonnie oli kiinni, minä siirryin sen pääpuoleen. Boa talutettiin hirnuvana ja tanssivana laitumen kulmalta, mistä se syöksähti tamman haistettuaan eteenpäin ja kohosi takajaloilleen. Minun oli pakko nielaista. Monta kertaa. klo 22:15Art ajoi ilta-aikaan yhtä varovaisesti kuin aamulla. Hänen kulmakarvansa hyppivät iloisesti aina, kun vastaan ajoin tuttuja kuskeja. Hän heilautti isoa kättään tyytyväisenä, parille jopa soitti autopuhelimesta ja maalaili leveää murrettaan niin, ettei minulla ollut hajuakaan siitä mitä hän sanoi. Istuin samaan aikaan onnellisena ja turtana hänen vieressään etupenkillä. Silmissäni vilisi Boan kiiltävä karva, Bonnien levinneet sieraimet ja ponin katse, kun se tuijotti minua hämmästyneenä työntekijöiden vietyä Boan pois. Jos Indy ei olisi ollut niin ammattimainen, että alkoi saman tien irrottaa liinoja Bonnien takajaloista, olisin varmaan seisonut minuuttikaupalla vaan tuijottamassa yhtä pöllämystyneenä poniani kuin se minua. Minua oli samaan aikaan naurattanut ja vähän itkettänyt. Nähtävästi minulla olisi pian kantava ponitamma. Skotlannin nummet lipuivat kumpuisina ohitsemme. Ilta oli painanut ne tummanvihreiksi. Auton etuikkunasta näki vielä kapean raidan kultaista taivaanrantaa, ja sen poikki lensi äänetön lentokone kuin vahingossa paperille osunut siveltimen veto. Oli outoa ajatella, että muutaman tunnin kuluttua minä ja Bonnie matkustaisimme samanlaisessa siveltimenvedossa pois tästä maasta. Vielä oudompaa oli ajatella, että sipaus Skotlantia matkustaisi meidän kanssamme.
|
|
|
|
Post by Salma on Sept 30, 2015 19:03:04 GMT 2
Oli raastavaa, että päivä oli niin kaunis. Hyytävänä loppuva syykuu oli kääntänyt kelkkansa viime hetkellä ja avannut meille huiman aurinkoisen ruskamaiseman. Hoitajat lojuivat pihalla ja kilpailivat siitä, kuka ehtisi hoitopuomeille harjaamaan hevoset ennen tunteja. Oli raastavaa, että Lemon oli tullut talliin ja pienet omenaposkiset alkeiskurssilaiset hyörivät sen ympärillä silmät ihmetellen. Nöyränoloisen hevosen hoitaja oli niin mielissään, että olisi voinut luulla hänen saaneen lampunhengen ja kolme toivetta. Lemon keräili rapsutuksia ja salaa livautettuja omenoita hörökorvaisena. Oli raastavaa nähdä Kasper, joka nakutti satulahuoneen valjassaippuan tuoksussa uutta nimikylttiä yhteen telineistä. Kun käänsin katseeni pois lattialle nakatusta vanhasta kyltistä, Kasper lakkasi hetkeksi naulaamisensa ja näytti menevän hämilleen. Palatessani vartin päästä palauttamaan Bonnien puhtaaksi harjattuja pinteleitä, Kasper oli kadonnut ja vanhuuttaan hohteleva messinkikyltti nostettu arvokkaalle paikalle ikkunansuuhun. Ja yllättävää oli, että melkein kaikista raastavinta oli nähdä pitkä pojanhahmo taluttamassa Tolloa, erehtyä välähdykseksi luulemaan sitä Jesseksi ja tajuta sitten karvaasti, että tämä uusi cremello tuntiruuna uusine hoitajineen ei enää kulkisi vierellään minun vaaleatukkainen pässinpääni. Tuntui, että katsoin Sentin kuolemaa taka-alalta, kolme askelta liian myöhässä juosten. Olin jotenkin kieltäytynyt hyväksymästä, että se oli ylipäätään tapahtunut. Senttihän oli aika nuori hevonen, Seppeleen silmäterä, aina niin uuttera ja ystävällinen höristessään puoliovensa ylitse. Olin ollut osan hevosen karanteeniajasta Skotlannissa, ja minun lähtiessäni Sentti oli vielä liikuskellut hämmästyneen oloisena autotallin hämärässä – hämmästyneenä, mutta silmissä luottamusta herättävä lämmin pilkahdus. Siinä Sentti oli parhaimmillaan. Se ei vain luottanut kaikkiin muihin, se sai muut luottamaan itseensä. Ei ollut väliä oliko kyse alkeistunnista, kevään ensimmäisestä maastoesteestä vai mutavedestä tarttuneesta bakteerista. Sentin kanssa asiat hoituisivat. Paitsi nyt. Sentin karsinasta ei enää katsonut sama hevonen, ja Lynn vaelsi orpona sieluna satulahuoneen ja yläkerran väliä. Hänen hymynsä näytti vähän liian leveältä ja silmänsä vähän liian syviltä, jotta olisin voinut uskoa hänen vakuuttelunsa siitä, että hän pärjäsi hyvin. Eilen, kun vein Bonnieta sisälle, kuulin rehuvarastosta lynninkuuloista nyyhkytystä ja tummin mielin katsoin parhaaksi jättää hänet rauhaan. Seisoin Bonnien karsinassa monta minuuttia halaten ponin pehmeää, valkeaa kaulaa ja nielin omia kyyneliäni. Kaikkien niiden tuskaisten naurahdusten päälle, joita normaalia esittävät tallilaiset heittelivät keskustelun siirtyessä liian kipeisiin aiheisiin, oli käsittämätöntä, että Bonnie kasvatti nyt sisällään pientä hevosta. Olin varannut eläinlääkärin tarkastuksen tulevalle viikolle sekä kämmenet että suu vuoroin kuivaten, vuoroin kostuen. Pitkin päivää yllätin itseni sivelemästä ponin kylkiä hajamielisesti ja arvailemasta, miltä varsa tulisi näyttämään. Heikkona hetkenä ravasin kenkäni hajalle tarkastaessani viiden minuutin välein, että Bonnien lämpö oli normaali ja silmät kirkkaat. Joka kerta ne olivat. Kun talutin työmääränsä vähentymisestä yllättyneenä poukkoilevaa ponia lehtipeitteitä hiekkatietä pitkin, mietin haikeana miten onni ja suru kulkivat rinnakkain. Bonnie, joka puski innoissaan talvikarvaa ja pörhisteli kivenlohkareille, oli rennompi kuin aikoihin. Aina, kun kosketin sen kaulaa tai sanoin sille jonkin rauhoittavan sanan, se käänsi toisen korvansa minua kohti silmät pilkkuen. Polunmutkassa se pysähtyi lehtikasalle ja kuopi sitä etusellaan niin, että ruskeat ja oranssit lehdet vain havisivat. Vielä kuukausi sitten, kun ponin tohkeissaan sotkemat lehdet humisivat vielä puissa ja kesä lämmitti niitä, Sentti oli kulkenut tätä samaa polkua. |
|
|
|
Post by Salma on Oct 8, 2015 15:32:06 GMT 2
|
|
|
|
Post by Salma on Oct 24, 2015 12:46:41 GMT 2
Kantavan tamman kanssa eläminen oli puolet rankempaa kuin olin kuvitellut. Ja puolet ihanampaa.
Kaikista kauheinta oli huoli kaikesta. Totta kai hevosenomistajana oli jo tottunut siihen, että joka päivä silmissä välkähteli ainakin kerran haamukuvia hajonneista takajaloista tai vähintään repeytyneessä loimessa lenkuttavasta poninraasusta. Nyt harmiton huolehtiminen oli kuitenkin murtautunut ulos kaapistaan ja saanut aivan järkyttävät mittasuhteet. Illalla, kun lähdin tallilta, olin monta kertaa kääntää pyörän nokan takaisin ja mennä tarkistamaan tyhjänpäiväisiä pikkujuttuja. En oikein keksinyt miksi olisin unohtanut sulkea karsinan oven tai kaatanut Bonnielle neljä desiä liikaa kauroja, mutta näin varsa-aikaan ajatus oli alkanut yhtäkkiä tuntua aivan järkeenkäyvältä. Tai sitten olin seonnut, kuten Jesse huokaili minulle ja koputti merkitsevästi otsaansa.
Pahin päivä tähän mennessä oli ollut pari viikkoa sitten, kun eläinlääkäri oli tullut tarkastamaan oliko Bonnie tullut tiineeksi. Olin hakenut tamman kolmea varttia etuajassa sisään, harjannut sitä vimmalla joka sai Robertin hidastamaan yllättyneenä ohikulkumatkalla ja lopulta seisottanut ponia tallikäytävällä riimunnaru käsissä hioten. Eläinlääkärin tutkiessa Bonnieta en ollut pystynyt katsomaan häntä, vaan sivellyt sormet turtina ponin hienopiirteistä turpaa. Olin ollut vuorenvarma, että Bonnie olisi tyhjä. Kun eläinlääkäri lopulta oli riisunut pitkät suojahanskansa ja tullut lehmiltä tuoksuen vierelleni hymyilemään, minulta oli mennyt monta sekuntia uskoa, ettei hänellä ollut huonoja uutisia. Päinvastoin, hän oli sanonut, kaikki vaikutti olevan niin kuin piti. Riemuissani olin melkein unohtanut ottaa laskun, ja eläinlääkärin oli pitänyt juosta perääni
Näin vaelluksen jälkeen Bonnie saisi jäädä kevyemmälle käytölle. Olin jo reissulla pakkautunut hitaampien ponien seuraan ja pitänyt huolta, ettei oman tuuliviirini hermorakenne pääsisi liikaa järkkymään maastolaukoissa. Huoli oli seurannut sinnekin. Tuntui nololta myöntää kenellekään, mutta olin lukenut joka ilta kuin Raamatun jakeena eläinlääkärin lausunnon, jossa luki ettei vaellus tässä vaiheessa tiineyttä aiheuttaisi haittaa kehittyvälle varsalle.
Poni itse ei tainnut olla samaa mieltä levon tarpeesta. Se oli tänään lentänyt tarhassa niin huolettomasti muut ponitammat perässään remuten, että olin ajatellut kevyen ratsastuksen olevan kaikesta huolimatta turvallisempaa. Bonnie ravasi rinnallani sisään jäätyvän tallipihan poikki, ja jätti muut tuijottelemaan kaipaavana peräänsä.
Harjaamisesta ja satuloimisesta oli alkanut tulla hankalaa. Bonnie oli tavallista herkempi kylkiensä suhteen, ja oli kerran meinannut purra minua tosissaan kun erehdyin kumisuan kanssa sen lähelle. Olin vähentänyt ja vähentänyt harjauksen voimaa, ja nykyinen sipsuttelu tuntui suunnilleen samalta, kuin jos olisin yrittänyt harjata ponia sen huomaamatta. Bonnie taas oli silminnähden tyytyväinen, ja hyöriskeli tyytyväisenä kun kaivoin karsinan ulkopuolella roikkuvasta pussista uutta harjaa.
Kenttä oli tyhjä. Kello oli vasta vähää vaille yksi, enkä ollut Pipsaa ja päärakennuksen ovensuusta liuennutta Kassua lukuun ottamatta nähnyt tallilla ketään. Oli ihanan kirpeä ilma, tuntui selvästi että syksy oli jo täällä. Annoin Bonnien kulkea käynnissä pitkin ohjin ja valita itse oman reittinsä. Se puhisteli tyytyväisenä välillä uralla, välillä keskihalkaisijalla, ja säikkyi iloisesti paljaista puista ilmaan lehahtavia lintuja. Olin iloinen, että se pysyi käynnissä. Lämmin hevosenkarva painui turvallisena pohkeitani vasten, ja ponin iloinen keinahtelu sai minutkin hymyilemään. Raaputin ohimennen Bonnieta sään kohdalta nojautuen sitten rennosti taaksepäin satulassa. Ajatukset harhailivat huomiseen Hubertusratsastukseen. Minä osallistuisin Soltulla. Niin outoa kuin se olisikin, pieni esteille imevä Bonnie saisi seisoa koko päivän heinäkasansa edessä sunnuntailoimessaan, ja minä hyppäisin hassulla keikkuvaharjaisella suokilla, jonka sponsoriratsastajakandidaatit todennäköisesti etsiytyisivät tallille tarkastamaan toiveheppaansa. Täysin ymmärrettävää, olisin tehnyt saman jos Bonnie olisi aikoinaan osallistunut Hubertusratsastukseen.
Mutta että hyppyjä hassulla koulusuokilla, koska Bonnie oli kantavana. Kaikkeen sitä päätyikin, mietin ja taputin onnellisena ponin pehmeästi kaartuvaa kaulaa. Se korskahti.
|
|
|
|
Post by Salma on Nov 1, 2015 15:58:05 GMT 2
Oli onni, että Jesse oli olemassa. Ja vielä suurempi onni, että hänelle saattoi soittaa sunnuntaiaamuna puoli yhdeksältä ja pyytää ulkoiluttamaan Jenteä. En ollut ihan varma kuulsiko Jessen äänestä kateus, kun hän suostui ja kysyi arkaillen oliko Halloween-juhlissa ollut hauskaa. Harmissani mietin, että Seppeleestä lähtö taisi edelleen olla hänelle aika kova pala.
Heräsin saunamökistä lempeään auringonpaisteeseen. Oli kuuma, melkein kuin kesällä, ja minä makoilin pitkään yläsängyssä katsellen vastapäiselle seinälle piirtyviä hiljalleen liikkuvia varjoja. Mietiskelin eilisillan juhlia. Niin paljon tuttuja ihmisiä ja naurua, että vatsanpohjaa kipristeli edelleen vähän! Emmykin, joka oli kömpinyt yöllä viereeni kun joka ainoa patja oli reunojaan myöten täynnä, oli hihittänyt ennen nukahtamistaan niin pitkään, että olin lopulta heittänyt häntä pimeässä tyynyllä naamaan. Nyt hän nukkui tyytyväisenä, vaaleat hiukset pään ympärillä viuhkana ja yöllä heittämäni tyyny otsalla kuin iso, outo hattu.
Vähitellen ihmiset alkoivat liikehtiä ja mumista aamupörröisinä. Nousin kyynärvarsieni varaan katselemaan, miten allani levittyvillä patjakaistaleilla nousi päitä kuin yllätettyjä jäniksiä koloistaan. Cella hieroi pöllämystyneen näköisenä naamaansa koko kädellä ja tuijotteli ohutta patjanlirpukkaansa kuin olisi odottanut, että sille tapahtuisi jotakin. Tuulia ja Pipsa istuivat ikkunan alla sen näköisinä, että olivat valvoneet jo hetken, ja Anni nökötti peilin edessä tukka silmillä ja harjasi takkuista kekoa vimmatusti pienellä harvapiikkisellä kammalla.
”Mä rukoilen, että Kassu tai Anne ei oleta meidän tekevän aamutallia”, Sandra huokaisi, kun olimme vääntäytyneet ylös sängyistä ja pukeutuneet. Vaatevalinnat olivat aiheuttaneet aamuista kuhinaa hiekkaa vellovassa eteisessä. Jostain syystä päivä ampparina tai yön kuningattarena ei enää tuntunut niin hehkeältä idealta kuin eilen. Lopulta jokainen oli saanut suunnilleen sen verran vaatetta ylleen, että uskoi pystyvänsä pinkomaan lokerikkohuoneeseen hakemaan täydennystä. Minäkin harkitsin kiristävän Onnetar-takin vaihtamista, niin kiiltävä ja hieno kuin se olikin.
Päivästä tuli kaunis. Sandran toive toteutui, hevoset seisoskelivat jo tyytyväisinä tarhoissaan kun kuljimme hyisen aamumaiseman poikki talliin. Anne oli kai osannut odottaa, että jäisimme mökkeihin nukkumaan, koska oleskeluhuoneen pöydällä oli pussillinen ruisleipää ja keskelle kulunutta puupintaa täräytetty rasiallinen pipareita.
”Tosi jouluista”, Anni ihmetteli.
”Tosi annemaista”, Emmy kommentoi posket ruisleipää pullollaan ja kauhoi samalla toisella kädellä lisää pipareita eteensä.
Iltapäivällä, kun osa oli käynyt kotona kohentautumassa ja me muut napostelleet Annen tuomisten lisäksi oleskeluhuoneen kaapit tyhjiksi, Robert houkutteli meidät ratsastamaan.
”Mä ajattelin että nyt kun on aikaa, niin jos te haluutte vaikka hypätä, niin, I can teach you or something…” hän sanoi roikottaen oleskeluhuoneen ovella kypärää sormenpäistään.
”Mä voin tulla mukaan, mutta meen vaan käyntiä ja ravia”, huikkasin sukkajalkojen taputuksen ja huonekalujen siirtämisestä aiheutuvan ryminän täyttäessä huoneen. Monta tuntia paikoillaan lojuneita hevostyttöjä ei ollut kovinkaan vaikea saada mukaan hyppytreeniin.
Loppujen lopuksi minun ja Robertin lisäksi Pipsa, Aurinko ja Clara taluttivat hevosensa kanssamme kentän keskihalkaisijalle. Kirkas päivänpaiste häikäisi silmiä, ja hyväntuulinen Bonnie säikkyi leikkisästi tuulen tempaamia lehtiä. Alkukäyntien aikana paikalle saapasteli Aleksanteri, joka katosi aidan toisella puolella nököttävään estekoppiin ja alkoi kolistella siellä.
”Mitä se tekee tuolla?” kysyin puoliääneen Robertilta, joka ratsasti loputtoman uteliaalla Harrylla ohitsemme. Robert katsahti koppia ja minua vähän huvittuneena.
”Siis se on puominnostajana”, hän sanoi ihan kuin se olisi itsestäänselvyys.
”Puominnostajana? Aleksanteri?” ällistelin Auringolle Robertin jäätyä pääty-ympyrälle. ”Mikä siihen on mennyt?”
”Se on luuhannut täällä koko päivän”, Pipsa ravasi ohitsemme niin, että hiekka vain ropsahteli kavioista. ”Ehkä se teki eilen juhlissa jonkun jäynän ja yrittää nyt hyvitellä sitä koko tallille.”
Aleksanteri aivan tosissaan alkoi koota esteitä kentälle Robertin kaikkivoipaisten ohjeiden mukaan. Hän raahusti pitkin hiekkaa raahaten puomeja perässään, ja oli kerta toisensa jälkeen pelästyttää Bonnien viiltävän punakeltaisessa tuulitakissa, johon oli pukeutunut. Muistelin hämärästi, että olin nähnyt takin ehkä vuosi sitten Pirren päällä. Käytin huvittuneet viisi minuuttia yrittämällä keksiä, miten se oli päätynyt Allun ylle.
Bonnie innostui muiden aloittaessa hypyt. Oli vaikeaa pitää se pelkässä ravissa: pari kertaa se luisti altani kohti lähintä ristikkoa, ja jouduin käyttämään aika rumaa pohjetta saadakseni sen takaisin uralle. Mielessäni kummitteli eläinlääkärin ohjeistus. Käyntiä ja ravia piti ratsastaa jonkin aikaa päivittäin, mutta oli tärkeää, ettei tamma kuumunut liikaa. Aloin miettiä oliko sittenkään ollut järkevä idea ottaa Bonnie mukaan toisten hyppytreeniin.
Aleksanteri seisoa värjötti pienen pystyn vierellä saappaat kuraisina. Bonnien viskoessa hurjana valkeaa päätään hidastin sen käyntiin, tein muutaman temponmuutoksen löytääkseni ohjausnamiskat takaisin näppeihini ja päätin sitten mennä jututtamaan häntä. Poni kulki niska pyöreänä ja pureskeli kuolainta vaahto roiskuen, kun ratsastin sen Allun luokse. Hän tuijotteli Pipsaa, joka kulki laakeassa laukassa pääty-ympyrällä, mutta en ollut varma näkikö hän oikeastaan mitään. Toivoin, että ei, koska muussa tapauksessa hänen katseensa olisi kiinnittynyt vähän kummallisen suurella intensiteetillä Pipsan takamukseen.
”Joko näit uuden hevosen?” kysäisin Allulta ratsastettuani hänen luokseen. Ei vastausta. Hän tuijotteli edelleen jonnekin Siken ja kentän laidalla kasvavan ruskean ruohotupsun välimaastoon.
”Allu?”
Bonnie hermostui hidastuksesta ja keikahti sivulle. Jos se ei olisi ollut nykypäivänä niin paksu kuin oli, kenottaisin loikan suistamana luultavasti Allun sylissä. Tai maassa, sillä poika ei näyttänyt siltä, että olisi huomioinut riittävästi ympäristöään ottaakseen vastaan.
”Allu? Huhuu?”
Poni sai tarpeekseen. Se hypähti melkein suorin jaloin ilmaan ja yritti tuiskahtaa kapeasta raosta Aleksanterin ja estetolpan välistä. Tarrasin harjaan ja iskin jalkani painavana jalustimeen toivoen, että survaisu riittäisi ylläpitämään tasapainon. Nostettuani käteni harjasta ja saatuani puolittaiseen raviin karanneen Bonnien pysäytettyä käänsin sen pikkuruiselle voltille turvallisen välimatkan päähän esteen laskeutumispaikasta. Vastakkaisessa päädyssä okseria hyppäävät ratsukot eivät olleet huomanneet mitään.
Allu näytti heränneen hurmoksestaan ja toljotti minua. Hänen silmiensä alla oli violetinharmaat rinkulat ja leuassa siilimäinen sänki, jota en ollut ikinä ennen nähnyt. Silmät harhailivat kuin kiinnijääneellä pahantekijällä.
”Sori!” sanoin hengästyneenä. ”Ei ollu tarkoitus ratsastaa sun yli!”
”Aaa joo, ei se mitään”, Allu sanoi ja hymyili vähän.
”Yritin vaan kysyä, että ootko nähny sitä uutta hevosta?” naurahdin.
”Se on tuolla tarhoilla!” ohi ratsastava Clara kiljahti tietäväisenä. Aurinko, joka ravasi hänen perässään, nousi seisomaan jalustimille ja kurkki tarhoja kohti.
”En oo nähny?” Aleksanteri vilkaisi samaan suuntaan kuin Aurinko. Minulle tuli kelju olo, ettei hän oikeastaan kuunnellut sanaakaan siitä mitä sanoin.
”Se on tosi hienon näköinen poni! Sen nimi on vissiin Rokki”, Pipsa onneksi puuttui pelastavana enkelinä puheeseen. Käännyin helpottuneena hänen puoleensa ja hymyilin.
Heti, kun lopetin Allun niskaan paahtamisen, hän näytti tipahtavan takaisin samaan ajatusvellontaan, jossa oli ollut ennen pientä keskusteluyritystäni. Hymähdin hiljaa itsekseni. Tehkööt puomipojan hommansa rauhassa, mietin hyväntahtoisesti kääntäessäni Bonnien uran sisäpuolelle ja avittaessani sen pohkeenväistöön. Näytti siltä, että Allulla oli paljon mietittävää.
|
|
|
|
Post by Salma on Nov 5, 2015 16:35:44 GMT 2
Minulla oli ikävä Bonnien selkään. Hypistelin melkein joka ilta sen satulasiivellä roikkuvia jalustimia, jotka olivat narskuvan puhtaat kaikista tallilla viettämistäni ylimääräisistä tunneista. Miten paljon olisinkaan antanut, että olisin voinut kiivetä tamman ihanaan, lämpimään selkään ja ratsastaa hyiselle torstaipäivän maastoretkelle! Tällä hetkellä mahassa kasvava elävä, oikea varsa tuntui varsin kaukaiselta ajatukselta. Siitäkin huolimatta, että tiineyttä oli jäljellä enää pari liukkaasti kuluvaa viikkoa, jos kaikki menisi oppikirjojen mukaan.
Loimet alkoivat käydä Bonnielle pieneksi. Koska treenimäärä oli tippunut minimiin, en ollut edes harkinnut ponin klippaamista talvikaudelle. Sekin tuntui oudolta: paksukarvainen, pörheä Bonnie oli ihan kuin oman kiiltävän ponini vieras kaksoissisar. Onneksi se sentään käyttäytyi yhtä bonniemaisesti kuin aina ennenkin, ja ravisteli hurjistuneena päätään, kun hain sen iltapäiväisille kävelylenkeille. Yleensä pyysin jonkun vapaapäivää viettävistä hoitajista mukaan. Tapa johtui oikeastaan pääasiassa turvallisuudesta, koska eräs edeltävä maastolenkki oli päättynyt siihen, että Bonnie lehahti tallille, katkoi pihalla ohjat kolmesta kohtaa ja yritti yksinäisyydenpuuskassa hypätä kentälle, jolla Anne piti miniponituntia. Tapauksen jälkeen olin ehtinyt houkutella mukaan vuoronperään melkein jokaisen hevosenhoitajan. Mitä jykevämpi hoidokki, sen paremmin se pystyisi katkaisemaan energiaa tirsuvan Bonnien livistysreitin.
Anne oli armeliaasti antanut minun lainata Bonnieta paksukylkisemmän Gitan loimia tiineysajan loppuun asti. Poni näytti kummalliselta sinisessä, kiiltäväpintaisessa loimessaan tavallisen Marianne-raidallisen sijaan. Minun lisäkseni sekin tuijotteli kylkiään tavallista pidempään, mutta luulin sen kyllä johtuvan ennemmin paksuuntuneesta uumasta kuin vieraasta talvitakista yllä.
Vein kylmässä ilmassa puhahtelevan Bonnien reipasta hanhenmarssia talliin. Matkan varrella Cella seisoi juttelemassa Soltun uuden sponsoriratsastajan Adalindin ja Robertin kanssa. Cellan kädet viuhtoivat kuin pienet tuulimyllyt ja tuuli vei hänen sanansa. Heilautin heille vapaata kättäni, ja Cellan pajatus lakkasi hetkeksi, kuin hän luikautti iloisen moikkauksen ilman halki.
Seppeleessä oli kuohunut aivan epätavallisen paljon viime päivinä. Uusia hoitajia putkahteli sieltä täältä, Robsu oli tuonut jonkun kaverinsa liikuttamaan Harrya ja Aleksanteri herännyt Cellan kainalosta. Vaikka olin itse yrittänyt pitäytyä kaikesta vähän sivussa, yläkerran tietotoimisto piti huolta siitä, että pysyin perillä viimeisimmistä käänteistä. Milloin Cella oli kiskonut minut hihasta rehulaan ja vaahdonnut välttelevästä Aleksanterista, milloin Aurinko puhisi Vennan karsinalla ja loi tulikivenkatkuisia silmäyksiä Robertin työkaveriin, joka nojaili satulahuoneen oveen hyvännäköisenä ja puhtaana. Viime viikot oli tuntunut, että ihmissuhdedraamat olivat niin kaukana minusta – olihan minulla Jesse, mutta nykyään elämä hänen kanssaan oli niin tasaista kuin se Jessen kaltaisen pässinpään kanssa ylipäätään saattoi olla. Tasaisuus oli yhtä aikaa sekä mukavaa että vähän surullista.
Pyöräytin kylmältä ilmalta tuoksuvan Bonnien karsinaan ja availin ajatuksiini vaipuneena loimen vastinhihnat. Ikkunan takana maisema oli hyinen. Yksinäinen sahalaitainen lehti oli liimautunut ikkunalasiin ja lepatti kulmastaan yrittäen riistäytyä irti. Päästin käteni sipaisemaan pehmeästi Bonnien pyöreää kylkeä ja mietin jotenkin ihmeellisen haikeana, että siellä varsa oli jo melkein valmiina pienenä hevosena. Ei sitä voinut käsittää vieläkään.
Pörröinen pää kurkkasi isolta puolelta, kun olin viimeistelemässä Bonnien talvea kohti tummuvan karvapeitteen harjausta. Hetken päässäni heitti tyhjää, mutta sitten tunnistin hänet –
”Moi Sarianna!” tervehdin ilahtuen Alexin uutta hoitajaa.
”Moi!” Sarianna asteli pikkupuolelle työntäen reippaasti edessään kukkurallista kottikärryllistä. Hänen kiltinoloiset silmänsä pälyilivät olkani yli. ”Voitko auttaa miuta? Pääseekö lantalaan täältä?”
”Joo!” viittoilin puoliksi raollaan olevaa päätyoviparia ja selitin nopeasti, miten kannatti kiertää kentän aitaa pitkin ja varoa liukasta kohtaa autotallin edessä. Sarianna nojautui kottikärryn kahvoja vasten kuunnellessaan minua ja hieraisi punakkaa poskeaan. Huhkiminen taisi ottaa voimille.
”Kiitos avusta! Nyt se varmaan löytyy!” Sarianna sanoi mielissään, puski kärryt liikkeelle ja työnsi ne ohitseni käytävälle. Hän vilkaisi vielä Bonnieta.
”Siun tamma on hieno, varsasta tulee varmasti hyvä”, hän sanoi hyväksyvästi ennen kuin katosi helmiäisenvaalealle pihalle.
Sariannassa oli jotain, mistä pidin aivan hirvittävän paljon.
Vaikka ratsastus olikin kiellettyä, mikään ei olisi saanut minua ja Bonnieta pysymän päiväkausia sisällä. Eläinlääkäri oli sanonut, että talutteleminen tekisi tiineelle tammalle hyvää. Niinpä olin työntänyt saappaat ja ratsastuskypärän vähän syvemmälle violettiin lokerikkooni, ja asettanut paraatipaikalle paksupohjaiset talvikengät ja kaulahuivin, joka kiemurteli monimetrisenä nauhana hyllyltä toiselle.
Emmyllä oli vapaapäivä, ja olimme sopineet, että lähtisimme keskenämme taluttelemaan Bonnieta ja Kuuttia. Kun viimeistelimme vaatekerrastojamme kuurainen tallinseinä taustanamme (minä keskityin pääasiassa nykimään Bonnien kevyttä ulkoloimea edullisempaan asentoon), Adalind tuli Solttua taluttaen päärakennuksen takaa. Hänen vaalea tukkansa loisti päivänvalossa kuin lyhdekimppu.
”Moi!” hän huikkasi heiluttaen kättään. ”Mihin ootte menossa? Saanko tulla mukaan?”
Niipä me kolme kuljimme hetken kuluttua riitteistä metsäpolkua pitkin. Bonnie asteli rennosti vierelläni, riimunnaru välillämme sai olla löysä ja heilahdella kaikessa rauhassa. Pyöreä varsamaha keikkui kahisevan loimen alla.
”Me voidaan näyttää sulle yks kiva lampi täältä!” keksin, kun tallin tilukset olivat jääneet taaksemme. Adalind näytti innostuneelta.
”Voi, kunpa oltais otettu termospullot mukaan. Mä olisin halunnut juoda glögiä rannalla!” Emmy haaveili kieputellen Kuutin riimunvartta rennosti kädessään. Adalind ähkäisi vaivaantuneesti.
”Voi ei, et kai sä mieti enää sitä glögin kaatamista!” nauroin hyväntahtoisesti. ”Kaikki muutkin on mokailleet täällä vuorollaan.”
Lammen rantoja kiertävä kapea jääkaistale oli yhtä ohutta kuin kellertävä kerma, joka nousi viilipytyn pinnalle. Heinänkorret nousivat huurrepintaisina ja jäykkinä väreilevää vettä vasten. Rannalla oli aivan hiljaista, hevosten kavioistakaan kuului vain hiljainen narske jäätyvää multamaata vasten. Jäimme seisoskelemaan rantaviivalle ja katselemaan veden toiselle puolelle. Harakka räkätti kauempana metsässä.
”Muuten”, Emmy vilkaisi minua pörröisen takinkauluksensa takaa. ”Eikö tää oo se teidän vilttilampi?”
Vilkaisin yllätettynä ympärilleni. Totta. Tämähän se oli.
”En mä muistanutkaan”, tuumiskelin ihmeissäni. Outoa!
Emmyn selittäessä Adalindille vilttilammen tarinaa vaivuin ajatuksiini. Käsittämätöntä, en olisi itse varmasti keksinyt koko reissun aikana, että olin ollut täällä ennenkin samanlaisena päivänä. Siitä oli jo yli puolitoista vuotta. Marraskuun sijaan silloin oli ollut kevät, ensijäät talvisen riitteen rippeitä. Minä ja Jesse olimme pulahtaneet lampeen ja Bonnie oli odottanut järkytettynä vesirajassa. Lämmin muisto tulvahti elävänä mieleeni: tuossa me olimme hytisten ja nauraen kietoutuneet samaan vilttiin ja hoiperrelleet takaisin kotiin kuin leveäkylkinen karvahirviö.
Kyllähän minä kaipasin sitä. Vaikka Jesse oli aina kotona ja näin häntä käytännöllisesti katsoen koko sen ajan kun en ollut töissä tai Seppeleessä, kaikista eniten minä kaipasin hänen vinoilevaa ääntään tallin pikkupuolella. Tai sitä, miten hän nojaili karsinan puolioveen Tollo herasilmineen takaa kurkistellen, tai miten hän ratsasti keskittyneesti maneesissa, ei vilkaissutkaan katsomoon melkein aina kokoontuvaa ihastelijajoukkoa, ja tuli lopulta hevosta jäähdytellessään nykäisemään pipon ärsyttävästi virnistellen naamalleni. Miten hän tiesi olevansa hyvä ratsastamaan ja haastoi minut katseellaan kertomaan, olinko samaa mieltä. Miten hän sanoi Bonnieta pelkästään poniksi. Miten hän, kaikessa raivostuttavuudessaan ja mustasukkaisuudessaankin, ylipäätään oli ollut koko ajan paikalla - saanut tallin väreilemään kun en koskaan voinut tietää, mistä hän ilmestyisi tyylikkäine hiuksineen ja heittäisi ilmoille jonkin legendaarisista lausahduksistaan.
Käännyimme kotimatkalle. Taivas oli valunut mustelmansinertäväksi, ja puut heittivät vinoja varjoja syksyn paljaille pensaikoille. Bonnie seurasi aivan selkäni takana ja puhalteli ohutta sormikastani vasten lämpimiä tuulahduksia. Se oli hyvä, toista kättä nimittäin palelsi julmetusti. Ravistelin pisteleviä sormia ja mietin ihmeissäni, ettei talvi todellakaan ollut enää kaukana.
Seppeleessä saattoi tapahtua lyhyessä ajassa niin paljon, että sitä hämmentyi ja melkein luuli, että koko elämä muuttuisi nyt. Mutta jotkut asiat pysyivät vuodesta toiseen, kuin vanha ystävä, jonka tavat muistaa vasta hänet nähdessään. Yksi pysyvimmistä asioista tummeni juuri ympärillämme. Marraskuu oli pimeä ja kalvakka, mutta aina sen jälkeen tulisi joulu.
|
|
|
|
Post by Salma on Nov 12, 2015 0:17:55 GMT 2
En ollut ehtinyt valita lopullista nimeä viimeistelemättömältä, täyteen tussatulta listalta. En ollut ehtinyt siirtää Bonnieta aitan isoon varsakarsinaan, jota olin alkanut valmistella sille ja tulevalle varsalle sattumalta tänä aamuna. En ollut ehtinyt tarkkailla vatsan alla olevia vahatippoja kuin eilisillasta lähtien. En ollut vielä edes liimannut eläinlääkärin numeroa post it -lapulla karsinan oveen hätätilanteita varten. Siitä kaikesta huolimatta se seisoi hatarilla jaloillaan ja tuuppi Bonnien vatsanalustaa kattolampun kellertävässä valokeilassa. Bonnie oli kääntänyt päänsä ja katseli varsaa tummilla silmillään. En ollut varma kumpi näytti yllättyneemmältä, minun pitkässä talvikarvassa hiljalleen höyryävä kilpaponini vai hento, kuhmurapolvinen orivarsa, joka räpytti hitaasti pitkäripsisiä silmiään ja nuuhki lämmintä talli-ilmaa. Luulen, että vaikka olisin osannut varautua kaikkeen - vaikka olisin tiennyt, että varsa tulee tänään - olisin silti pakahtunut sanattomaksi. Se oli täydellinen, niin herkkä ja nuori, etten ollut pystynyt nostamaan kättäni ja koskettamaan sitä. Olin kuin juurtunut, seisoin paikoillani jalkapohja puutuen ja yritin käsittää olentoa, joka käänteli kokeilevasti päätään Bonnien jalkojen lomassa. Vielä kostea, hennonhento karvapeite taittui valossa valkeaan ja varjossa kermaan - se otti varovaisia askelia Bonnien perässä, nosteli jalkojaan kuin kulkisi kivikossa tai jäällä - pieni kihartuva hännäntöpö heilahti, kun se oli saanut juotua riittävästi maitoa - se otti pari koikkelehtivaa askelta ja hypähti itsekseen, ihan vain kokeillakseen, että niinkin voi tehdä. Bonnie seurasi varsaa ja näytti sitä joka puolelle tuuppiessaan lempeämmältä kuin koskaan. Mitäkö minä sitten tein? Minä seisoin nojaamassa karsinan oveen ja annoin puhtaan onnellisuuden kyyneleitten valua märkinä ja sumentavina poskilleni, kunnes varsa hoippuroi Bonnien jalkoihin ja taittoi jalan kerrallaan alleen. Sen nukahtaessa sikeään uneen tamma haisteli pientä kerää hetken ja ojensi sitten turpaansa minua kohti kuin kysyen, mitä pikku olennolle pitäisi tehdä. Kosketin sen tuttua turpaa ja ennemmin tiesin kuin tunsin, miten turpakarvat kutittivat kämmenpohjassani. Hymy leveni kyynelten läpi lämpimänä suupielilleni. "Se on sun, Bonnie", mutisin. Ääni värisi kummallisesti. Voisin nukkua tässä koko yön, mietin katsellessani karsinassaan hiljalleen pyöriskelevää Bonnieta. Tai ei - vielä mieluummin voisin valvoa tässä ja katsoa, miten minun ponini ja pieni varsa hengittivät rauhallisesti karsinassaan. Aivan koko yön. |
|
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!