Bonnien ja Blisin Hoitokirja

[Salma]

Hevoset höyrysivät vesisateessa. Tasaisen loputon pisarameri valui pitkin puunrunkoja, märkiä hevosenselkiä, satulansiipiä ja ratsastajien liukkaita sadetakkihahmoja. Alkukesän kuhertelevat linnut olivat lakanneet laulamasta ja värjöttelivät märkinä tahroina koivujen vihreillä oksilla. Lentämiseen liiat raskaat siivet liimautuivat pyöreisiin vartaloihin, ja nokista tiputti vettä samalla epäloogisella sävelmällä kuin puiden hennoilta oksankärjiltä.

Kaviot kopisivat vaimeasti asfalttitiellä ja raapaisivat siitä välillä esiin satunnaisen tympeän äänen. Hevoset venyttivät vettä valuvia kaulojaan ja askelsivat hanakasti kohti suuntaa, jossa niiden kotivaisto sanoi Seppeleen olevan. Tiukassa hanhenmarssissa kulkivat Humu, joka näytti olevan ainoa säässä viihtyvä, sateesta mustaksi tummunut Gitta, kaikki lätäköt läpi kauhova Sikke ja allani värähtelevä Bonnie, joka pysähteli nyrpistelemään turpaansa Sikelle.

Saattoi miettiä, mikä hulluus minut oli saanut tänään uudelleen hevosten selkään. Olin iltapäivällä hikoillut Pirren estetunnilla Gitan kanssa ja talliin tullessani vannonut itselleni, että kaataisin kolme tonkallista mehua työnteosta rutikuivuneille sisuskaluilleni. Riisuessani Gittaa tunnilta ja kohdatessani Wenlan karsinan ovella minulle oli jäänyt pienestä sananvaihdostamme niin hämmentynyt ja katuva olo, että tartuin heti satulaan kun Luna pyysi meitä molempia maastoon. Bonnie irvisteli karmealle säälle, mutta metsään tultuamme se oli lauhtunut.

Olin etsiskellyt maastossa tilaisuutta jutella Wenlan kanssa. Pelkäsin, että olin loukannut häntä Gitan karsinalla. Pirrehän se oli, joka laittoi ponin ratsukseni tunnille, tunsin itseni suurimman luokan pahantekijäksi vietyäni Wenlan ja Gitan vapaapäivän. Kurja olo tuntui karvaana kurkussa. Nyt olimme jo paluumatkalla, eikä sopivaa tilaisuutta ollut tullut koko kostean metsäsamoilun aikana. Olin yrittänyt ratsastaa Gitan rinnalle, mutta Bonnielle Wenlan punainen sadetakki oli ollut liikaa ja se oli päätynyt hyppimään ojanpenkalle. Olisi kai siis parasta odottaa, että pääsimme talliin ja saimme vähän kaakaota nenän alle. Ja mieluiten yhdet kaakaosammiot myös sormia varten, mietin vilkaistessani turhanpäisiä villahanskojani, jotka olivat imeneet itsensä vedestä raskaiksi jo puoli tuntia sitten.

Pieni viilettävä hahmo ilmestyi tien päähän samaan aikaan, kun Seppele pilkahti ensimmäistä kertaa puiden takaa. Bonnie pysähtyi töksähtäen allani ja jäi tuijottamaan sitä.
”Oottakaa hetki, Bonan herkkä mieli järkkyy!” huutelin muille. Sademuurin läpi näin, miten Luna, Pipsa ja Wenla kääntyivät ensin minun puoleeni ja sitten tiirailemaan kauas eteenpäin.
Hahmo suureni hetki hetkeltä. Nyt saatoin jo erottaa päätä peittävän, vettä pisaroivan hupparinhupun, sen alta tuivertavat valkeat tukkatupsut ja punakat posket. Me kaikki tajusimme hahmon olevan Cella viimeistään silloin, kun ohjaustangossa roikkunut tallikassi tipahti pidikkeestään ja roiskahti lätäkköön. Cellan keräillessä tavaroitaan mutavellistä opimme pahan päivän varalle monta uutta hyvää kirosanaa.
”Älkää kysykö miksi mä pyöräilen tänne”, Cella puhisi tuohtuneena pyöräänsä taluttaen, kun hän pääsi luoksemme. Märkää ja rapaista kassia hän puristi kädessään. ”Mä yritän säästää kaikki eurot, ja mun rakas kaara valitettavasti tuntuu syövän niitä enemmän kuin mä ja Otto yhteensä.”

Cella jäi taluttamaan pyörää rinnallemme. Sikke piti kulkupelistä jostain syystä hirveän paljon: se halusi kulkea Cellan vierellä ja nuuhkuttaa pyörää ylähuuli hassusti rullalla.
”Sikke tunnistaa atleettipyörän kun näkee sellaisen”, Cella totesi kuivasti.
Olimme ratsastaneet pienempään ryppääseen, jotta saatoimme jutella. Gitta, jota pihalla oleminen kiukutti, kaahotti ensimmäisenä noin miljoonakertaista vauhtia tämänpäiväiseen maastotuntiin verrattuna. Bonnie sipsutti sievästi tienreunaa pitkin ja makusteli kuolaintaan.
”Harmi kun Patron lähti”, pistin väliin, kun keskustelu hetkeksi hiljeni. Muut nyökyttelivät.
”Mutta ei yksityiskoti varmaan tee sillekään pahaa”, totesi Luna järkevästi Humun selästä.
”Todellakin! Jos mä voisin, niin ostaisin Gitan omaksi saman tien”, Wenla sanoi jotenkin oudon kiihkeästi tammansa selästä. Tunsin jälleen jonkinlaista kurjaa huonoa omaatuntoa, vaikka en osannut määrittää sen olinpaikkaa tarkemmin.
”Mä kyllä menettäisin järkeni, jos Windin kaikki tempaukset olis mun vastuulla!” Cella nauroi. Hän oli jatkamassa, mutta Luna nyppäsi äkkiä Humun ohjista ja kiljaisi:
”PIPSAÄLÄRATSASTASIITÄ!”

Kahdeksi sekunniksi tilanne muuttui sekasortoiseksi. Bonnie pelästyi huutoa ja pomppasi suorin koivin ilmaan, Wenla taas nipisti itsensä pieneen kyyryyn Gitan selkään. Cella, Humu ja Pipsa pysähtyivät kuin näkymättömän voiman koskettamina. Pipsa piti Siken ohjia tiukalla ja yritti hillitä tammaa, joka ei käsittänyt miksi matka oli keskeytynyt.
”Sä ratsastit sen päälle…” kalpean näköinen Luna sopersi onnettomana.
”Minkä?” Pipsa säikähti ja kurotti kurkistelemaan Siken etujalkojen väliin. Minäkin nousin seisomaan jalustimille. Märällä asfaltilla ei näkynyt minkäänlaista Siken rautakavioissa tallattua uhria.
”Luna-rakas!” Cella otti täti-ilmeen kasvoilleen, parkkeerasi pyörän ja saapasteli Siken jalkoihin. Hän tuuppasi hevosta ystävällisesti niin, että se siirtyi muutaman asteen sivulle, ja kumartui sitten tutkiskelemaan rikospaikkaa. Möngerrettyään jotakin hyvin pientä maasta kämmenelleen hän suoristautui. ”Ethän sä tarkoita tätä?”

Cella piteli kämmenellään vaihtelevan violetin- ja ruskeansameaa kastematoa, joka venyi ja kutistui kaikessa rauhassa pitkällä kerällä.
”Varaudu rikostuomioon, Pipsa. Sä ratsastit kastemadon päältä”, Cella julisti rauhallisesti.
”Katkesko se?” Luna näytti yhä onnettomammalta nyplätessään Humun ohjasperiä. Cella virnisti minulle märän huppunsa alta ennen kuin vastasi.
”No niin, antakaapa kun tohtori katsoo.”
Hän nipisti kastemadon kevyesti peukalon ja etusormen väliin ja päästi sen roikkumaan vapaana ilmassa. Mato kiemurteli tunnollisesti ja näytti kaikin puolin viettävän oikein polleaa madonelämää.
”Kastemato. Se ei välitä, vaikka sen päältä ratsastaisi”, Cella sanoi luennoitsijaäänellä ja kävi sitten kiikuttamassa madon ojan toiselle puolelle isoon multakokkareeseen.
”Ei hätää Luna, nyt sillä on hyviä tarinoita kerrottavaksi sen matolapsenlapsille.”

Riisuttuani Bonnien, vedeltyäni siitä vartin verran vettä hikiviilalla (aloin olla varma, että poni oli tehty pesusienestä) ja paketoituani sen loimiin lähdin etsimään Wenlaa. Hän löytyi Gitan karsinasta suljettua puoliovea vasten nojaamasta. Jos en olisi arvannut mistä etsiä, en olisi luultavasti edes tajunnut ovea vasten painautunutta tyttöä.
”Wenla?” sanoin kokeilevasti. Tyttö hätkähti ja kääntyi katsomaan suoraan ylöspäin minua kohti. Hänen poskillaan oli pitkiä kosteita raitoja. Vatsassani kuristi huomatessani ne ja minun oli pakko nielaista ikävä tunne pois.
”Mä olen pahoillani, jos olin päällekäyvä Gitan suhteen. Anteeksi.”
Wenla naurahti jotenkin katkerasti ja pyyhki kyynelraidat poskiltaan.
”En mä sitä itke”, hän sanoi ääni vieraalla tavalla värähtäen.
”Ei kun ihan oikeasti, mulla nolottaa tosi paljon että mä nauroin. Mun ei olis ikinä pitänyt tehdä niin”, kiiruhdin vakuuttamaan. Gitta vilkaisi minua tympeästi karsinan nurkasta ja alkoi nakertaa suolakiveä kaula pitkällä.
”Ihan totta, älä huolehdi siitä”, Wenla sanoi päättäväisesti. Hän oli laskenut katseensa ja tuijotti poissaolevasti Gittaa. Hän hiljeni niin pitkäksi aikaa, että aloin miettiä pitäisikö minun lähteä. Lopulta hän huokaisi ja kurotti raplaamaan karsinan lukkoa auki. ”Tuu tänne.”

Istuin varovaisesti turpeelle Wenlan viereen. Karsinan oven loksahtaessa jälleen kiinni tuntui, että sulkeuduimme omaan yksityiseen maailmaamme. Suuri se ei ollut, ainoastaan muutama askel eteen ja sivuille, mutta turvepohjineen ja lempeine sateenropinoineen aika turvallinen. Pistin kädet polvien väliin ja vilkaisin syrjäkarein pieneen kyyryynsä palannutta Wenlaa.
”Mun…” hän aloitti, veti henkeä ja yritti sitten uudelleen. ”Mun…”
Ja sitten kaikki tuli yhtenä ryöppynä.
”Mun isä ja äiti eros toissapäivänä. Isä lähti ja äiti on jo löytäny jonku ääliön uuden miehen.”

Saatuaan tunnustuksen päätökseen kaikki voima tuntui pakenevan Wenlasta kuin ilma huonosti solmitusta ilmapallosta. Hän piilotti kasvonsa, kyyristyi viereeni ja alkoi vapista äänettömästi. Kiedoin käteni hänen olalleen, painoin poskeni vasten hyväntuoksuisia hiuksia ja silitin lohduttavasti hänen hienoisesti tärisevää käsivarttaan. Wenla niiskutti itkuisesti ja pyyhki silmiään hihaansa nostamatta päätään.
”Onneksi sulla on Gitta.”
En tiennyt mitä muuta sanoa. Toivoin hartaasti, että se riitti.

[Salma]

Eilinen sadesäässä ratsastelu kostautui. Kun iltapäivällä talsin talliin mielessäni ruusunpunainen unelmakuva pehmeäkarvaisesta ponista, joka olisi haettu sisälle ennen kesäsadetta, sain kokea karvaan järkytyksen. Bonnie kyllä seisoi karsinassaan, kiitos siitä Kasperille, mutta pari outoa sekuntia jo luulin, että minua kurkki jonkinlainen vaihdokas. Eilen illalla sateesta märkänä roikkunut häntä oli nyt kuivunut mustanharmaaksi luiruksi, ja hienonmuotoiset jalat olivat polviin asti rusehtavanvihreät kuin jollain oudolla seeprarodulla. Kaiken päätteeksi Bonnie oli kai valinnut tämän yhden ainoan päivän piehtaroida kuralammikoissa, sillä kuivuneiden jalkaraitojen lisäksi sen vasen kylki oli täynnä pieniä mustia multakikkareita.
”Kappas, sun poni on vaihtanut väriä”, Eetu totesi hyvin iloisesti kärrätessään täysiä kottikärryjä ohitseni kohti pikkupuolen ovea. Jos olisin ollut pahempi ihminen, olisin luultavasti sillä hetkellä tuntenut suurta himoa tönäistä Eetu kärryineen kumoon.

Onneksi Cella ilmestyi pikkupuolelle kuin oudon säkkärätukkainen pelastava enkeli. Naurettuaan noin minuutin Bonnien räjähtäneelle olemukselle ja minun kärsimykselleni hän lopulta vakavoitui.
”Ei hätää, ei hätää. Mähän puhuin siitä ketsuppijiposta, muistatko? Käy hakemassa pullo, niin testataan sitä”, hän rauhoitteli ilme väristen. ”Mutta ekaks mun on pakko ottaa kuva tuosta mutamonsterista! Ihan mielettömän trendikkäät koivet!”

Oleskeluhuoneessa ei ollut pisaraakaan ketsuppia. Pöydän ääressä vetelehtivät Clara, Pihla ja Emmy seurasivat huvittuneena, kun kävin kyyryssä lattialla läpi tiskipöydän aluskaappeja.
”Oikeasti, mihin tätä tarvitaan?” kysyin nostaessani esille hataran tikkataulun, jonka kaikki valkoiset renkaat oli irrotettu kehästä. ”Mä näkisin yhden ketsuppipullon jokseenkin tärkeämpänä kuin tän.”
”Kasperilla varmaan on ketsuppia”, Emmy arveli pöydän äärestä. Keskeytin tupatarkastukseni ja loin häneen arvioivan katseen.
”Luuleks?”
”Mä oon aika varma, että sen luolasta löytyvällä ketsupilla voisi vaikka rakentaa kaksosen Mount Everestille”, Emmy sanoi ja levitteli kammottavasti silmiään. Heitin häntä kaapista löytyneellä hevosenmuotoisella pesusienellä.
”Kiitos rakkaani, mä tarkistan sieltä. Sun vinkit ei petä.”

Oli iltapäivä, Kasperin siesta-aika, joten marssin suoraan päärakennuksen ulko-ovelle ja soitin ovikelloa. Tuuli kävi mukavasti niskaan ja tuiversi tukkaa poskea vasten. Oli sillä tavalla kaunis päivä, jona olisi tehnyt mieli istua aamusta yöhön pihalla ja vain tuntea kesä ympärillään.

Kasper nähtävästi tunsi päinvastoin. Ovikellon lopetettua kaikunsa sisällä mitään ei kuulunut, ei askelia, ei edes nopeasti kiinni suhahtavan verhon paljastavaa kuisketta. Vaihdoin painoa jalalta toiselle ja nojasin uudelleen ovikelloon. Tällä kertaa Kasper avasi niin pian, että melkein luulin hänen hönkineen valmiina toisella puolella.
”No?” Kasper oli raottanut ovea noin kolme senttiä ja tunki valkeaa nenänpäätään ulos niin vähän kuin mahdollista. Hyvä että erotin hänen kiiluvat silmänsä pimeästä eteisestä. Eikö hän pitänyt valoja?
”Moi, tää on vähän outo pyyntö, mutta…”
”Mä en oo työajalla nyt”, Kasper sanoi ja alkoi vetää ovea jälleen kiinni. Kiiruhdin jatkamaan.
”Hei Kasper, en mä sitä, oota hetki!”
Ovi sen kun sulkeutui ja sulkeutui.
”Odota nyt oikeasti! Mä haluan KETSUPPIA”

Ovi pysähtyi mietteliäästi ja narahti sitten pari senttiä auki. Kasperin epäluuloiset silmät tuijottivat minua pimeydestä.
”Siis mitä ihmettä sä aiot tehdä ketsupilla ja mikset mee kauppaan?” hän kysyi hitaasti.
”Mun pitäis pestä Bonnie…”
Kasper sulki silmänsä ja näytti niin kärsivältä, että hetken pelkäsin hänen pyörtyvän tai romahtavan henkisesti. Lopulta hän kääntyi hitaasti kannoillaan ja katosi pimeyteen mutisten jotakin hevosenomistajien pimahtaneista päänupeista. Kasper oli poissa niin pitkään, että ehdin hänen epäillä lähteneen parantelemaan hermojaan pleikkarin ääreen, mutta lopulta ovenraosta tyrkättiin vihreäkorkkinen Felix-pullo.
”Tuo loput sitten takaisin”, synkkä ääni vannotti oven takaa.

Aarteineni kävin kalastamassa Bonnien riimunnarun päähän ja toin sen pihalle hoitopuomille. Cella seurasi perässä asiantuntevin askelin, ja luki jopa ketsuppipullon tuoteselosteen sillä aikaa, kun värkkäsin vetosolmua.
”Onko tuo tarpeellista?” kysyin huvittuneena Cellan päntätessä pienintä tekstiä kulmakarvat tuimassa kurtussa.
”Ei, mutta mä oon vaan henkilökohtaisesti järkyttynyt. Siis ootko SÄ tiennyt, että ketsupissa on kanelia? Sehän tekee siitä melkein jouluruuan”, Cella päivitteli pulloa heristäen.

Tuntui karmealta avata pullon korkki ja pruutata punainen raita Bonnien kyljelle.
”Kokeillaan ensin ihan pienelle kohtaa”, hätäilin Cellan levittäessä ronskein ottein tahnaa pitkin ponin mudanruskeita vatsakarvoja.
”Puhdasta tästä tulee”, Cella vakuutteli huolettomasti. Ketsuppiekspertin jatkaessa työtään minä hivuttauduin Bonnien pään viereen ja toivoin hartaasti ponin turpaa helliessäni, että näkisin sen värähtelevät kyljet vielä joskus muussakin sävyssä kuin tomaatinpunaisessa. Bonnie itse suhtautui operaatioon hyvin rauhallisesti, se hamuili sormiani ja näytti olevan eniten kiinnostunut hoitopuomin viereen kasvaneesta hennosta ruohomättäästä. Keskityin taputtelemaan ponin ihanaa lihaksikasta kaulaa ja seuraamaan Cellan värisotaa.

”Voi hyvänen aika, mikä vihoviimeinen idea tää on?!” Emmy käytännössä huusi, kun käveli tallinovesta Kurbusta taluttaen. Hän pysäytti hevosen pystyäkseen nauramaan, pyyhki kyyneleitä silmäkulmastaan ohjat pitkinä roikkuen ja vajosi uuteen naurukohtaukseen aina, kun loi katseen Bonnien ketsuppihoitoon. Cella seisoi hyvin tärkeän näköisenä ponin rinnalla kädet kyynärvarsiin asti punaisissa tahroissa.
”Tää on hyvin vanha ja arvostettu puhdistusmuoto”, hän totesi ylevästi.
”Vai tähän sä sitä ketsuppia tarvit”, Emmy ulvoi onnellisena, kaivoi puhelimen taskustaan ja räpsi pitkän liudan kuvia koko matkan kulkiessaan ohitsemme. En oikein tiennyt, näyttääkö kuvissa huvittuneelta vai kärsivältä.

Bonnie nyki päätään yltääkseen ruohomättään puoleen ja minä löysytin vaivihkaa riimunnarua, jotta se pääsi apajalle. Se levitti kosteita sieraimiaan ja alkoi hamuilla taipuvia korsia hanakasti. Vaaleanharmaata harjaa ohimennen kyhnyttäen siirryin takajalkojen parissa ahkeroivan Cellan luokse.
”Tehän lähdette ihan kohta Amerikkaan?” varmistin ohimennen.
”Joo”, Cella yllättäen irvisti kärsivästi. ”En kyllä olis lähteny jos kristallipallo olis kertonu, että oon näinä päivinä työtön nainen. Arvaa ahdistaako.”
”Älä kuitenkaan siellä mieti rahaa!” kauhistuin. ”Me kerätään vaikka kolehti, että voit vaan rentoutua siellä. Jokainen antaa vaikka kympin. Millainen sun heppa on?”
”Yks puokkiruuna, sen nimi on Merry. Netissä sanottiin että käy kaikille, jotka haluaa vaan kruisailla pitkin preeriaa. Eli mulle”, Cella hymähti hinkatessaan Bonnien mahanalusta.
”Toivottavasti Windi ei pullahda teidän reissun aikana”, sanoin Cellan työskentelyä seuraten. Hän pysähtyi.
”Jos se sen uskaltaa tehdä…” heristäen pientä tuimaa nyrkkiään ilmassa hän nauroi. ”Tää on muuten nyt pesua vaille bueno.”

Cellan selvitellessä touhukkaana vesiletkua minä tutkailin Bonnien uutta irvokasta väritystä ja toivoin yhä hartaammin, että ketsuppi jostain käsittämättömästä syystä oikeasti toimisi supertehokkaana puhdistusaineena.
”Älä sure Cella”, minun oli äkkiä pakko palata aiempaan aiheeseen. ”Me kyllä pidetään huoli, ettei sun tarvi alkaa dyykata kauranjyviä hevosten karsinoista.”
Cella katsoi minua jotenkin hirveän surumielisesti ja hellyttävästi, ja väänsi sitten vesiletkun pulputtamaan. Iloinen auringossa kimaltava suihku räiskyi pehmeästä maasta.
”Kiitos. Mä arvelen, että sä pidät tuon lupauksen vaan, jos onnistun palauttaan sun hevosen värin.”

”Ohhoh, millä sä Salma oot Bonnien pessyt?”
Varttia myöhemmin Anne, joka kulki tuntilista kädessä lerppuen ohitse, pysähtyi katsomaan minun, Cellan ja seuraan liittyneen Nuutin kuivatustöitä. Nuutin erehtyessä näyttämään innostunutta naamaa pesun suhteen Cella oli katsonut työnsä tehdyksi, käynyt hakemassa keksipussin yläkerrasta ja alkanut viettää piknikkiä Bonnien kanssa hoitopuomiin nojaillen. Minä ja Nuutti hankasimme ketsupin vienoa punaa pois ponista kaksin käsin. Vaikka pestävää olisi ollut pienelle kylälle, en tohtinut pyytää Cellaa avuksi. Koko jipon keksimisen lisäksi hän piti Bonnien puuhakkaana, kun se yritti kaula pitkällä yltää Cellan ojentelemiin kekseihin.
”Tää on Cepan idea, me pistettiin Bonnieen ketsuppia”, vastasin hymyä niellen. Annen kulmakarvat katosivat suunnilleen hiusrajaan asti.
”Mä en ehkä halua tietää enempää”, tallinomistaja virnisti suupielestään ja puisteli päätään. ”Mutta hieno siitä tuli, pakko myöntää.”
”Kuulemma Mäkkärin ketsuppi olis parasta, mutta sitä saa vaan niissä pienissä avuttomissa pahvitötsissä”, Cella mökelsi suu täynnä keksiä. Kuivia murusia lennähti sanojen mukana hänen suustaan ja upean hieno, kiiltäväkaulainen ja märkä Bonnie syöksähti raivopään lailla hamuilemaan niitä puomilta.

Välillä minulla harmitti, ettei joku ollut äänittämässä ja kuvaamassa kaikkea, mitä Seppeleessä tapahtui.

[Salma]

Seppeleessä oli äänetöntä. Amerikanmatkaajat olivat toiseksi viimeistä päivää poissa ja alkoi jo vähitellen tottua siihen, että pikkupuoli oli käytännössä minun, Jessen, Pipsan ja Kirsikan yksityistä valtakuntaa. Isolla puolella oli käynyt koko viikon kiihkeä kuhina viimeisten tuntien vuoksi, mutta ilman pelastavan hoitaja-armeijan uskollisia tiiminjäseniä päivistä oli puuttunut jotakin. Olin treenannut paljon Jessen kanssa maneesissa – pakko myöntää että myös tallia ympäri verikoiran lailla nuohoavan Annen vuoksi, joka komensi jokaisen löytämänsä toimettoman sielun taluttamaan vapaita poneja pöllyävälle kentälle. Kahden talutetun tunnin jälkeen hiekkapölyä varisi vielä joulunakin.

Tallin työntekijät olivat päivystäneet erityisen tiiviisti pikkupuolella, Anne etunenässä jännittynyt kurttu kulmiensa välissä. Windi möllötti karsinassaan paksuna kuin marsipaanipitko ja mulkoili jokaista ohikulkijaa, ihan kuin tukala olo olisi henkilökohtainen loukkaus heiltä. Se oli kiukkuinen kuin paksu vesirokkoon sairastunut muumi aina paitsi ruoka-aikaan, jolloin se hyökkäsi turpa pitkällä kohti heinäkasaa ja imi sen hujauksessa sisuksiinsa. Kössin Kasper oli verhonnut hyttys- ja aurinkoverkkojen alle ja laskenut pulskistumaan tarhaansa. En ollut varma oliko se jonkinlaista kettuilua Rosaa kohtaan.

Oli outoa, kun tallilta puuttui niin paljon porukkaa. Maailmanmatkaajilta oli tullut tekstareita ja pari kuvaa, mutta melko harvakseltaan ja meille ihmeellisiin kellonaikoihin. Sinänsä hyvä, kaikki taisivat siis viihtyä. Odotin jo nyt juoruja ja kuhinaa, joita paluumatkaajat epäilemättä ruokkisivat auliisti.

Bonnie seisoi satuloituna hoitopuomissa ja piti silmiään kiinni ihanassa ilta-auringonpaisteessa. Oli lämmintä, ja kaunis valo sai puunlatvat loistamaan valkeina ja punaisina. Satulahuoneen ovensuussa olevat kukkakorit tuoksuivat täyteläisinä ja humalluttavina. Kun katsoin taivaalle, joka oli kuin kirkkaiden pilvimassojen laidun, mietin miten hyvä kesäpäivä tämä olikin.

Totta kai minua harmitti, etten ollut Amerikan kuumassa ja karussa maastossa ratsastamassa vieraalla hevosella. Olisin melkein maksanut Bonnien rahtikulutkin meren yli, jos olisin päässyt mukaan. Mutta noustessani satulaan ja kääntäessäni Bonnien kohti maastopolun alkua, joka oli kuin nuorten vihreiden koivujen alla kaartuva morsiuskuja, olin kuitenkin onnellinen.

[Salma]

Satulahuoneen nurkassa kuhisi. Auringon kullalla sivellyssä huoneenkulmauksessa kykki hoitajia päät monessa tasossa kihisemässä ja käkättämässä toistensa suuhun. Cella seisoi kaiken yläpuolella marttyyrimainen ilme kasvoillaan kuin valkeatukkainen enkelipatsas. Minua alkoi naurattaa joka kerta, kun katsoin häntä.
”Tän siitä saa”, hihitin Cellalle pyyhkien toisella kädellä naurunkyyneliä silmistäni. ”Odota vaan, mitä juorunnälkäiset ponitytöt seuraavaksi keksii.”
Cella loi minuun ylhäisen katseen.
”Karmaa. Karmaa tää vaan on”, hän sanoi väräjävällä äänellä.

Satulahuoneen nurkkaan oli yön aikana ilmestynyt taideteos. Se oli kenties ollut siellä jo pidempään, mutta vasta tänään amerikanviikoltaan palannut Pyry oli huomannut sen, kun hilasi Reinon satulaa puutelineestä. Paksu musta tussi, jota taiteilija oli käyttänyt, loisti satulan jättämästä aukosta näkyvänä kuin tuhannen watin pimeä valo. Seinäkivi oli imenyt permanenttivärin jonnekin paleoliittisiin kerroksiinsa.
”Cella sydän Juuso!” Clara tavasi tekstiä kerta toisensa jälkeen. ”Nyt se on siinä ikuisesti!”
”Voi pupulit”, Rosa hohotti satulatelineeseen nojaten. ”Ei teillä ole muita vaihtoehtoja kuin laittaa kesähäät pystyyn!”
Uusista hoitajista Ilona ja Olivia, jotka olivat sosiaalisina kuulleet varmasti koko tapauksen, olivat hylänneet saippuaiset sienet Edin ja Sentin aputelineellä roikkuvien satuloiden päälle ja napsivat kuvia tekstitaiteesta. Aleksanteri häälyi kädet puuskassa vähän kauempana, roikotti Myntin suitsia olallaan ja näytti hirveän tylsistyneeltä ja tyylikkäältä. Aina välillä hän vilkaisi kulmat painuen seinäkirjoitusta, sitten Cellaa ja lopuksi meitä muita kuin yrittäen tajuta hauskuuden.

”No niin, ryhdistäytykää, ihmiset!”, Cella kailotti lopulta, kun oli kai saanut nauttia hullunmyllystä tarpeekseen. Tunsin lämpimän läikähdyksen koko porukkaa kohtaan sisälläni, kun seppeleläiset kapusivat yhä tirskuen jaloilleen. Mitä talli olisikaan ilman heitä?
”Lähdetään nyt sinne maastoon!” Cella kääkäisi taputtaen käsiään yhteen. ”Mä nutistan sen, joka kirjoitti tuon. Etenkin, jos se on joku Juuson kätyri”, hän sanoi minulle suupielestään kulkiessaan ohitseni ja hymyili rakastettavasti.

Olimme ristineet tämän juhannusmaastoksi numero yksi. Sukulaisrientojen, mökkien ja muiden välttämättömyyksien vuoksi WhatsApp-ryhmäämme oli kilahdellut peruutusviestejä koko aamun. Useimmissa vannottiin melkein sydänverellä tulla maastoon myöhemmin tänään, ensi yönä tai viimeistään huomenna. Näin kauniissa säässä se oli kyllä uskottava.

Bonnie näytti auringon hehkussa niin paljon satuponilta, että minua alkoi melkein itkettää. Sen ketsuppipesusta pehmeän karvan pyöreät, kirkkaanvalkeat markantäplät pilkuttivat koko ponin kuin linnunrata harmaalla iltataivaalla. Sileä häntä oli kasvanut kesän valoisissa päivissä auringon suutelemia kiiltävänvalkoisia jouhia, jotka melkein häikäisivät silmissä. Juhannuksen kunniaksi olin punonut sormenpäät kivistäen sen harjan täyteen pieniä sinisiä niittykukkia, jotka olimme käyneet Emmyn kanssa keräämässä edellisenä iltana. Jesse, joka oli parempi letittäjä kuin minä, oli väsännyt Bonnien häntään suoran, pehmeästi laskeutuvan kalanruodon. Siihenkin minä olin pistellyt pieniä tuulessa väriseviä kukkia.

”Onpa meitä hyvä porukka!” pitkäripsistä Nettaa taputteleva Clara sanoi tyytyväisen oloisena, kun aloimme olla valmiita lähtöön. Meidän lisäksemme lämpimällä tallipihalla ratsautuivat Aleksanteri, Ilona, Rosa ja Olivia.
”Seitsemän ratsukkoa!” hihkaisin minäkin iloisena. ”Se kuulostaa hyvältä luvulta juhannustaikoja ajatellen.”
Olivia katsoi minua, rypisti kulmiaan ja kääntyi laskemaan ratsukot. Huomasin asian samaan aikaan kuin hän.
”Kuka puuttuu?”
Melkein kuin lupauksena sille, että tämä juhannus tulisi olemaan ihmeitä täynnä, tallin ovista kopisteli Sentin kokoinen, raamikas musta hevonen. Se painoi silkkisen näköistä turpaansa ryntäitään vasten, työnsi voimakkaasti takajaloillaan askeltaessaan ravin ja käynnin sekoitusta ja näytti mahdottoman hienolta ravistellessaan pitkäharjaista, älykkäänmuotoista päätään. Cella, joka piteli ohjista seisoen hiukan hevosen takana, näytti muikean tyytyväiseltä.
”Mikä hevonen TUO on?” Ilona kiljahti. Minä ja Rosa, jotka totta kai olimme tunnistaneet Oton, vaihdoimme veikeän katseen. Vai tällaisen juhannusyllätyksen Cella oli pitänyt salassa.
”Windin varsa”, Cella vastasi taputellen sydämellisesti hevosen värisevää kylkeä. Otto tuijotti haastavasti Kössiä ja Senttiä, muita se tuskin tuntui edes huomaavan. Pikkuhevosia, se taisi ajatella.
”Ei kun oikeasti”, Ilona huokaili. ”Eihän tuon näköinen hevonen oo edes todellinen.”
Cellaa alkoi naurattaa.
”Mä otan tuon kohteliaisuutena. Mä toin tän juhannusrientoihin Ruolammesta. Tää on mun oma hevonen, Otto.”
Tapa, jolla hän lausui nimen, oli yhtä hellä kuin ensi kertaa lapsensa näkevällä äidillä.

Puut kukkivat. Syreenien vahva tuoksu sai hevoset levittelemään sieraimiaan ja hidastelemaan roikkuvien oksien alla. Clara nappasi sormiinsa nipun violetteja kukkia ja oksa jäi heilahtelemaan kevyesti hänen jäljessään. Nessa käänsi päätään ja yritti kalastaa oksan sormiinsa, ja Clara kannusti sitä nauraen eteenpäin.

Ratsastimme iloisessa ravissa pitkin koivukujaa, jonka lehtien läpi aurinko siivilöi valoaan. Isot hevoset liikkuivat kevyesti kisaillen, ja Bonnie pysytteli korvat tiukasti hörössä niiden rinnalla. Se oli hyvällä tuulella, kaarsi niskaansa ja tumisutti pehmeää metsäpolkua ravatessaan eteenpäin. Valkeat sääret ja ihanat pyöreät kaviot vilahtivat vuoron perään leveän rinnan molemmin puolin.
”Ratsastetaanko Ruskamäelle?” Rosa huuteli olkansa yli keventäen Kössin leveiden liikkeiden tahtiin.
”Hullu!” Cella pyöritti silmiään. ”Ne varmaan pilais koko juhannuksen.”
”Mut siellä päin on hyviä maastoja”, Rosa taivutteli. Hän kääntyi vilkaisemaan takana tulevaa ponisaattuetta saadakseen vahvistusta sanoilleen.
”Mennään sinne päin, mutta ei Ruskamäkeen”, kuului pienen Nessan kanssa hännänhuipuksi jääneen Claran tuomio. Poni sinnitteli lyhyine jalkoineen muiden perässä, päättäväinen ilme korvien välissä pompahtelevan harjan alla pilkottavissa silmissä. Me muut nyökyttelimme.

Pihatto ilmestyi jonkin ajan kuluttua puiden välistä. Hidastimme hevoset kuin yhteisestä päätöksestä käyntiin ja annoimme ohjien valua pidemmäksi. Bonniekin puuskutti jo, se venytti vaaleaa kaulaansa alaspäin ja värisytti lautasiaan hätistelläkseen hientuoksusta innostuneita sääskiä ja paarmoja. Ympärillämme oli tosiaankin aikamoinen pilvi pieniä öttiäisiä, etenkin Sentti vaaleine karvoineen tuntui vetävän niitä puoleensa. Myntti kiukutteli häntä viuhtoen, ja huomasin Aleksanterin keräilevän ohjia jälleen lyhyemmäksi pitääkseen hevosen nuhteessa.
”Hei, pihattolaiset huomas meidät!”

Siinä hetkessä kesä jotenkin kiteytyi. Pihaton kahdessa laajassa tarhassa kaikessa rauhassa laiduntaneet hevoset huomasivat meidät melkein yhtä aikaa. Päät ponnahtelivat pystyyn, kaarevat hevosenselät kiilsivät vastavalossa ja kaartuivat mystisen kauniisti, kun kaverit tunnistivat toisensa ja pihaton hevoset siirtyivät laukkaan. Tammatarhassa koko joukko kerääntyi pieneksi laumaksi ja kaarsi laajan kunniakierroksen ennen kuin tuli aidalle, poikapuolella taas syntyi pieni nujakka jokaisen hinkuessa parhaalle paikalle polun viereen. Huijari, josta oli tullut ulkona vietetyistä öistä voimakkaan ja vähän resuisen näköinen, nousi takajaloilleen liinaharjaista Toivoa vasten. Hevoset korahtelivat ja vingahtelivat intoaan.
”Hei, pikku Taiga”, Clara mussutti onnellisen näköisenä ja ratsasti Nessalla lähemmäs pientä hallakkoa ponia. Se ojensi turpaansa, haisteli Nessaa ja höristi korviaan. Siitäkin oli tullut pirteämmän ja villimmän näköinen, pihattoelämä teki selvästi ponimuorille hyvää.
”Tuulia ei taida olla täällä”, Olivia sanoi, kun kimo Rosa lönkytteli ruohonkorsia suussaan Taigan vierelle.
”Ei selvästi”, naurahdin osoittaen ponin toista kylkeä. Se oli haaleanvihreä ja täynnä irtonaisia multarippeitä, poni oli selvästi piehtaroinut äskettäin. ”Pitää vinkata sille ketsupista.”

Jatkaessamme matkaa pihattohevoset kulkivat vierellämme aidan toisella puolella. Lopulta ne jäivät kahdeksi iloiseksi ryppääksi aidalle, korvat hörössä ja pitkien harjojen alla vilkkuvat silmät onnellisina.

”Apua, mä tajusin juuri”, Cella kalpeni äkkiä, kun olimme ratsastaneet puolisen tuntia eteenpäin pihatolta. Hän kääntyi katsomaan meitä järkyttyneen näköisenä.
”No?” pelästyin minäkin.
”Mitä jos Windi varsoo sillä aikaa kun mä oon täällä!” Cella sanoi hitaasti. ”Täällä mä vaan ratsastelen tyytyväisenä pitkin metsiä ja Windi ehkä pungertaa lastansa maailmaan!”
Aleksanteri vilkaisi Cellaa hassulla ilmeellä ja oli sanomassa jotakin, mutta Rosa ehti väliin:
”Rakas, eiköhän Anne soittais sulle sillä punaisella minuutilla, kun Windi ilmoittaa että aikoo jakautua.”
”Ei sitä voi koskaan tietää”, Cella jatkoi kohtalokkaasti. ”Ehkä Anne syö makkaraa laiturilla kaikessa rauhassa, ja samaan aikaan Windi-parka vääntää varsaa itsekseen.”
Loin Cellaan katseen täynnä rakkaudensekaista sääliä ja päätin olla sanomatta mitään siitä, että laituria en Seppeleessä ollut nähnyt koko kahden ja puolen vuoden aikana.

Olimme ratsastaneet niin pitkälle, että ainakin minulle maasto oli tuntematonta. Suunnilleen täältä olimme lähteneet mökkiretkelle tänä keväänä, mutta sitä edeltävät muistot olivat hikisiltä vaelluksilta noin ikuisuus sitten. Rosa oli johdattanut meidät jossain vaiheessa marjoja puskevan pöpelikön läpi Kössi jäänmurtajana toimien, ja sen jälkeen minä olin ollut virallisesti hukassa. Toivoin, että hevoset osaisivat kotiin, jos Rosakin nyt jostain syystä menettäisi suunnan näiden pikkumänniköiden, pehmeiden hiekkapolkujen ja vihreiden peltojen palapelissä.

Rosan pöpelikköjen jälkeen kuljimme kauan pitkin ihmeellistä kiemurtelevaa kinttupolkua, joka poukkoili kummallisesti eikä tuntunut seuraavan mitään tiettyä logiikkaa. Puut kasvoivat täällä tiheämmässä, ja välillä polku kulki niin läheltä paksun koivun runkoa, että pystyin koskettamaan sen pintaa. Bonnie oli tarkkaavaisempi kuin tutussa maastossa, se käänteli korviaan ja hakeutui niin lähelle Kössiä, että saatoin lukea kokonumeron Rosan punaisen topin selkämyksessä pilkottavasta silkkilapusta.

Ja yhtä yllättäen kuin kuoppainen kinttupolku oli alkanutkin, se päättyi. Hevoset kipusivat pienen ojanpenkan ylitse ja astuivat yhdellä keinahtavalla liikkeellä hämärästä metsästä niitylle, jolla heinä heilui ja korkeat kukat täplittivät maisemaa hentoina keltaisina maalarinkoristeina. Niittyä rajasi korkea koivumetsikkö joka suunnalta.
”Mikä laukkapaikka!” Ilona innostui.
”Kisataanko?” Aleksanteri ehdotti steppaavan Myntin selästä. Hän oli minusta herttainen vähäpuheisuuksineen – jotenkin hänen vetäytyväisyytensä ja itsevarmuutensa oli ihan erilaista kuin vaikka Danielilla.

Hevoset tuskin tarvitsivat toista käskyä. Bonniekin tuntui ilahtuneen niitystä, se ravasi melkein paikoillaan allani ja painoi lujaa kuolaimelle. Sentin lähtiessä turvalliseen laukkaan Olivia harjaa kaksin käsin puristaen, Bonnie poikitti ja pinkaisi sitten kiemurrellen perään. Nousin kevyeen istuntaan ja tunsin vauhtikyynelten irtoavan silmäkulmista, kun poni, ihana vahva ponini, laukkasi heinä molemmin puolin taittuen.

Se olisi voinut päättyä huonosti. Jälkeenpäin minua hirvitti, kun ajattelin miten typeriä olimme olleet lähtiessämme laukkakisaan vieraalla niityllä. Kukaan meistä ei tuntenut pohjaa, eikä kenenkään juhannuksen kauneudesta humaltuneeseen päähän pälkähtänytkään kiertää paikka ensin turvallisessa askellajissa. Hevoset olivat innoissaan, taistelivat pidätystä vastaan ja kirivät rinnakkain kiitäessään matalina viiruina huojuvan heinän yläpuolella. Ratsastajat kyyristyivät satuloissaan sydän kurkussa onnellisesti pamppaillen ja tuijottivat metsänrajan luomaa ääriviivaa niityn toisella puolella.

Puolivälissä matkaa, kun nopeat hevoset muodostivat jo selvän kaulan Ediin ja Nessaan, Myntti äkkiä hujahti pois reitiltä. Se kääntyi täydessä laukassa melkein vastakkaiseen suuntaan, näppärästi kuin westernkoulutettu hevonen vain osaa, ja karkasi sitten takakaviot ilmassa vilkkuen paluusuuntaan. Tyhjät jalustimet heilahtelivat hervottomina korkealle ilmaan ja heijastivat silmiin auringonvaloa kipeän kirkkaasti. Aleksanteri oli kadonnut heinikkoon.

Sentin, Kössin ja Oton muodostama kärki hajosi seuraavaksi. Otto pysähtyi tasajaloin kaula korkealla niin, että Cella oli lyödä nenänsä sen niskaan, Kössi kääntyi pukitellen ponien reitille ja Sentti hyppäsi kömpelön hypyn heinikossa näkymättömissä möllöttävän esteen ohitse. Nessa, Edi ja minä Bonnien kanssa pysähdyimme epämääräiseen rykelmään kuka mihinkin suuntaan katsoen samalla, kun Rosa yritti pysäyttää Myntin perään pinkovaa Kössiä. Tunsin satulansiipien läpi, miten Bonnien sydän jyskytti.
”Mitä tapahtui?” Ilona kysyi pelästyneestä pienestä kyyrystä Edin selästä. Poni oli kauemmas pysähtyneen Sentin lisäksi ainoa, joka näytti suhteellisen rauhalliselta.

Kalpea Aleksanteri kömpi korkean heinikon seasta ja pyyhki multaa vaaleanruskeista ratsastushousuistaan. Hän näytti olevan kunnossa, mutta pelästynyt.
”Ootko ok?” huusin hänelle, ja hän nyökytti vastaukseksi. Hiekanvärinen kihara tippui kasvoille ja hän huitaisi sen henkäisten pois.
”Oon. Missä Myntti on?”
Cella osoitti hänen olkansa ylitse. Rosa tuli jalan niityn poikki taluttaen toisella puolellaan hidastelevaa Kössiä ja toisella puolella Mynttiä, jonka kaula oli hiestä tumma.
”Kiitos”, Aleksanteri huusi kiitokseksi lähestyvälle Rosalle ja lähti tarpomaan häntä vastaan. Minä käännyin Cellan ja Olivian puoleen.
”Mikä ihme se oli?” kysyin kurkku yhä pelästyksestä kuivalta tuntuen. Olivia katsoi kauemmas niityn laitaan ja sitten meitä.
”Lammaslauma.”

Kun Aleksanteri ja Rosa olivat päässeet takaisin satulaan, hivuttauduimme hevosinemme varovaisesti lähemmäs laumaa. Oli käsittämätöntä, miten hyvin lampaat olivat piiloutuneet korkean heinän joukkoon. Nyt, kun kulki hitaassa käynnissä, sieltä täältä pilkistelevät suipot lampaanpäät tietysti huomasi. Oli onni, että vain pari yksinäistä villaeläintä oli lähtenyt piilottelemaan keskelle niittyä meidän laukkareitillemme.

”Ei nää nyt käynnissä pelkää lampaita”, Olivia sanoi helpottuneena, kun jäimme vähän matkan päähän katselemaan laiduntavaa laumaa. Ne olivat hauskannäköisiä, paksukarvaisia ja puupäisen näköisiä tuijottaessaan meitä tylsä katse silmissään.
”Ei Sentti nyt ainakaan, sehän yritti HYPÄTÄ lampaan yli”, naurahdin. ”Se pitää niitä vaan liikkuvina maastoesteinä.”
Isoin osa lampaista oli valkoisia, tai niin valkoisia kuin turkissa roikkuvissa oksissa ja multakokkareissa nyt saattoi olla. Ratsastimme hitaasti niiden ohitse. Ne olivat levittäytyneet koko niityn eteläpäätyyn sekasortoiseen rykelmään, villava lampaanpeppu toista peppua vasten.
”Hei katsokaa, tuo on varmaan joukon musta lammas!” Cella sanoi Oton selästä osoittaen pientä mustanpuhuvaa karitsaa, joka seisoi lappumainen häntä viuhtoen katsomassa meitä.
”Haa haa”, Rosa nauroi kuivasti hänen puujalkavitsilleen.
Bonniekin oli huomannut pikkulampaan. Se pysähtyi töksähtäen, puhalsi järkyttyneenä ilmaa sieraimistaan ja tuijotti liikahtamatta kähäräkarvaista otusta. Kun yritin kannustaa sitä eteenpäin, se alkoi peruuttaa ja painui takaosalleen tavalla, josta tiesin sen suunnittelevan nopeaa pakomatkaa kotiinpäin.
”Bonnie-kiltti, anna olla”, maanittelin ponia. Musta karitsa tuijotti pölhönä meitä ja jauhoi ruohoa.
”Haa!” Cella ilahtui. ”No nyt mä käsitän! Se luulee että noi valkeat on samaa lajia kuin se, pikku-Bonnieita koko niitty täynnä! Tota se ei tunnista samaksi eläimeksi. Nyt Salma tiedät minkälaisena sun poni näkee itsensä.”
”Käännytään takaisin”, Clara sanoi, kun Bonnie korskahti ja otti matalan sivuloikan. Tarrasin ponin harjaan. ”Turha kiusata Bonnieta.”

Bonnie kiilasi etunenään, kun Clara käänsi Netan heinikon keskellä. Lampaat jäivät tuijottamaan heinänkorret suupielistä roikkuen suuressa villaisessa ryppäässään, kun juhannusseurueemme lähti niityn poikki kohti kotia. Tällä kertaa käynnissä.

[Salma]

Minut oli oikeastaan luvattoman helppo suostutella mukaan. Annen vilkkuva katse kieli, että hän tiesi varsin hyvin, miten vähän kenttäkisoja jännäävät poniratsastajat nukkuivat kisapäivien aikana. Vaikka eilisen maasto-osuuden jälkeen olisin halunnut valua Bonnien kyljeltä ja maata viileällä nurmikolla noin viikon ajan liikahtamatta, olin tänään ollut kärppänä pystyssä vartin yli neljä. Jesse oli heittänyt minua tyynyllä, kun nousin ylös ja hipsin keittokomeroon avaamaan valkeat pitsiverhot. Auringonpaiste rapisteli viimeiset unihiekan rippeet epäilyttävän sirkeiltä silmiltäni. Mieli tuntui levottomalta ja iloiselta.

Anne oli pyytänyt kierrellen ja anoen minua ja Pipsaa, joka oli sattunut valittamaan tylsistymistä väärään aikaan, tekemään aamutallin tänään. Hän tulisi tietysti itse jossakin vaiheessa, mutta oli oma työnsä paimentaa huolesta suunniltaan olevia kisaajia, jotka rynnivät toimistoon kuudelta kyselemään oliko rataesteosuus kentällä vai maneesissa. Sitä liikuttavaa paniikkia hallitessaan hevosten hoitoon ei erityisemmin liiennyt aikaa, Anne oli selittänyt. Kaiken lisäksi Kasper oli lomalla.

Jotkut tulivat baarista kotiin tähän aikaan, mietin pyöräillessäni viileitä pikkuteitä kohti Seppelettä. Kisavaatteet, jotka oli ollut pakko pestä yöllä, roikkuivat hienossa tikkikuvioisessa pussissa pyörän sarvessa. Aurinko heitteli pellon reunan takaa kujeilevia säteitä, ja ujo tuuli nyökytti silloin tällöin ojassa rehottavaa sinistä, keltaista, punaista, valkoista ja violettia kukkamerta. Kaikkialla oli kultaista ja ihanaa.

Pipsa hurautti tallin pihalle juuri, kun lukitsin omaa pyörääni. Hän pujotteli vierastrailerien ohitse, kiskotteli ja irvisti sitten hyväntahtoisesti.
”Mä en enää koskaan lupaudu Annelle mihinkään”, hän sanoi ystävällisesti.

Talliin astuessa tuli melkein kylmä. Pipsa oli varautunut järkevästi pitkähihaisella ja hassulla lipallisella lätsällä, joka jätti päälaen paljaaksi. Ruskea tukka oli yön jäljiltä vielä sojottava ja homssuinen.
”Onneksi melkein kaikki on ollut yön pihalla”, Pipsa kiitteli napsauttaessaan katkaisijasta valot talliin.
”Jos mä alan viemään loppuja ulos niin sekoitatko sä sapuskat?” ehdotin räpytellen silmiäni, jotta ne tottuisivat tallin keinotekoiseen valoon. Aamuauringon jälkeen näin vain vaaleita ja sinisiä läikkiä. Hämärästi erotin, että Pipsa nyökkäsi.

Näkökyky palautui vähitellen. Talli oli melkein kokonaan tyhjä, homma osoittautuisi vielä helpommaksi kuin olin ajatellut. Parista karsinasta kurkki varovaisesti vieraita kisahevosia – heti tallin pääovia vastapäätä isosta karsinasta shettikset oli häädetty pihalle jo perjantaina hienoa, hyvin suittua kisaruunaa varten. Se käänteli korviaan ja hörähti minulle kohteliaan ruokatervehdyksen.

Ponit ja suokit olivat melkein poikkeuksetta pihalla. Pienen järjestelyn jälkeen raijasin tarhaan ainoastaan Eelan, joka hyppi ja sotki kuin sitä olisi viety ritariotteluun, hyttysverkkojen ja loimien alla hiipivän ötökkämyrkyltä tuoksahtavan Kössin, Rotan, jonka kilttiä päätä rapsuttelin hetken pihalla ja perässäni varovaisesti kuikkivan Hypen. En uskaltanut ennen Annen tuloa koskea Windiin, joka mulkoili pahasti karsinassaan juuri herännyt Tornadot jaloissaan koikkelehtien.
”Sä et nyt tule”, sanoin ohimennen Bonnielle, joka tunki kärkkäästi päätään oven ylitse. Se huokaisi ja kääntyi niin, että vain värähtelevä vaalea kaula ja tiukka rivi pikkuisia kisasykeröitä näkyi.

”Bonniella on vissiin uusia pöperöitä”, Pipsa huuteli rehuvarastosta, kun palasin viimeiseltä tarhareissulta. Kömysin hänen luokseen rehusaavien ja –säkkien välistä.
”Joo, tilasin niitä EQProlta”, sanoin Pipsan pyöritellessä kiiltäviä pusseja käsissään. ”Se on syönyt niitä vasta jonku viikon, mä sekoitan nyt kaks osaa uutta rehua ja yhden osan vanhaa.”
”Voi ei, mitä näistä pusseista laitetaan milloinkin?” Pipsa nauroi.
”Nyt aamulla tulee tuota Sport Mixiä ja kauraa. Sitä just, missä on kahden hevosen kuva. Ja lisäksi vähän mineraaliöljyä tuosta pullosta… no vähän lisää vielä”, neuvoin, kun Pipsa lorautti kellertävää lientä myslin ja kauran päälle.
”Sikke syö vihreetä ja hyvällä lykyllä kauraa”, Pipsa sanoi silmää vilkuttaen. ”Susta on tullu ruokahifistelijä, Salma.”
Virnistin anteeksipyytävästi.

Jaoimme taas vuorot. Pipsa lähti tarkistamaan laitumien vesitilannetta ja minä lappasin täydet rehuämpärit leveään kuljetuskärryyn. Sen matalat renkaat pomppasivat huterasti liuskakynnyksellä. Hevoset, Bonnie etunenässä, tunnistivat kärryn mukavan nitkeen ja tunkivat höristen apajille. Annen selkeällä käsialalla tekstattua listaa seuraten aloin lappaa aamupaloja oikeisiin luukkuihin. Vihelsin keskittyneesti etuhampaiden välistä.

Kun puhdistimme tyhjiä karsinoita, kalpeita kisaratsastajia alkoi hypähdellä talliin. Monella oli mustat rinkulat silmien alla, ja yksi jos toinenkin vältti portaitten kiipeämistä jumiutuneiden lihasten juiliessa ikävästi. Heidän näkemisensä sai minut hermostumaan niin kovasti, että Pipsa iski lantakottikärryt eteeni ja käski tyhjentämään ne. Kai hän ajatteli, että lantalaan tärisevät kisaajat eivät harhailisi parantamaan hermojaan. Lämmin aurinko ja edessä siintävä estekoitos sai askeleeseen lisää pontta, palasin tyhjien kottikärryjen kanssa jo silloin, kun Pipsa vielä viimeisteli Frankin karsinaa.
”Salmannopeaa”, hän kommentoi kuivasti.
Ihana Pipsa vinoine huumorintajuineen. Olo tuntui heti vähän tavallisemmalta.

”Keitetään kahvit”, sanoin otsaani pyyhkien, kun heitin viimeiset tummat kikkarat Edin karsinasta kärryyn. Pipsa oli jo kauan sitten riisunut pitkähihaisen ja sitonut sen vyötärölleen. Kummankin paidan selkämys oli kostunut, iho tuntui liukkaalta ja lämpimältä melkein kuin saunassa.
”Keitetään”, hän myöntyi talikkoon nojaten. Hiostunut tukka tarttui poskeen, ja hän huitaisi sen pois. Käsi jätti tumman rannun.
”Ja pestään naamat”, jatkoin merkitsevästi.
”Ainakin sun täytyy tehdä se!” Pipsa vastasi.
”Häh! Sullahan tässä on…” aloitin nauraen, mutta Pipsa oli jo ehtinyt kaivaa kännykän taskustaan ja pyöräyttää siitä esille peilin. Ruudulta minua vastaan katsoi hyvin hapsutukkainen, hyvin mustaposkinen Salma.
”Sun pitää sentään kisata tänään, metsänpeikko”, Pipsa hihitti ja pyyhkäisi pitkähihaisen hihalla tahraa poskessani.

Höyryävien kahvikuppien kanssa yläkerta, jonne kisaajat olivat levittäneet kassejaan ja nyssyköitään, alkoi tuntua hiostavalta. Vääntelehdimme Pipsan kanssa hetken hikoillen kuin makkarat grillissä, mutta varsin nopeasti Pipsa pomppasi ylös tupapöydän pitkältä penkiltä.
”Ei täällä uunissa voi olla! Mennään pihalle!”
Kahvit kupeissa heijaten kipitimme pihamaalle ja jäimme seisomaan neuvottomina hoitopuomin viereen. Yhtä vierashevosista harjattiin jo, sen kisahoitaja näytti väsyneeltä ja vilkaisi meitä vähän tympeästi. Ei yhtään tallityttöä hänen aamuhetkeensä, katse sanoi.
”Mennäänkö tuonne?” Pipsa supisi ja osoitti aittaa.
”Aittaanko?” kysyin hämmästyneenä. Siellä tuskin olisi kovin paljoa tallia viileämpi!
”Aitan katolle!”
Minä tuskin olisin minä, jos hetken pällisteltyäni Pipsaa ja aittaa en olisi sanonut kyllä.

Niinpä me sitten kökötimme hetken kuluttua aitan kaltevalla, mustana höyryävällä katolla. Pipsa istui hajareisin katonharjan yllä ja katseli onnellisen näköisenä tarhoja, jotka avautuivat edessämme. Pienet leikkihevosen näköiset hahmot laidunsivat rennosti häntiään huiskien, ja kauempana puunlatvojen tasalla väreili oranssinkultainen aamuhehku.
”Tää se vasta on elämää!”
Noin kolme neljäsosaa kahvista oli loiskunut kiipeämisen aikana kupeista maahan hajanaisiksi viilentyviksi lätäköiksi, mutta siitä huolimatta istuimme kauan aitan katolla. Katselimme hevosia, juttelimme silloin tällöin ja painauduimme silmät kiinni makaamaan tulikuumalle katolle. Vasta, kun Juuso saapasteli tallipihan poikki vaaleana kuin polttamaton kynttilä, katsoin parhaaksi kiivetä alas ja esittää, että olin koko aamun ollut pukemassa kisavaatteita ja voimistelemassa kuten kunnon kisaratsastajana kuuluu.

[Juuso]

Sunnuntai 5.7.2015

Mun elämän mittasen ratsastusuran aikana mä olin nähny, valmentanu ja auttanu tuhansia erilaisia ratsastajia. Jotkut oli rajuja, jotkut pitkäpinnaisia, jotkut jännitti ennen kisoja niin, että niiden tukkaa sai pidellä vessassa pitkin aamua. Joillain oli pakkomielteisiä onnenmantroja, jotkut huusi kisahoitajilleen, ja jotkut vaan välitti enemmän kisatakkinsa muodikkuudesta ja muiden ratsastajien pepuista kun itse lajista.

Ja sitten oli Salma, joka ei kuulunut oikein mihinkään yllämainittuun kategoriaan.

Siristelin silmiä kivistävän kirkkaasti paistavassa auringossa, kun kattelin tytön mittailua kisaviirein koristellulla kentällä. Sillä oli taas aivan omat reittinsä sen etsiskellessä Bonnielle parhaita kulkuväyliä, samalla kun viisi muuta ratsastajaa harppoi jäykästi ja oppikirjan mukaisesti esteiden hyppyjärjestystä. Salman nauru kantautui tuulenpuuskan mukana mun korviin, ja sen rennot eleet näytti siltä, että sitä ei ollut koskaan sen elämässä jännittänyt yhdetkään kisat. Mä pudistelin päätäni huvittuneena. Tietäispä vaan muu kisakansa, kuinka hiljaista tyttöä se oli eilenkin ollut pitkän maastoesteosuuden jäljiltä napatessaan Bonnien mukaansa, kadoten omiin oloihinsa rauhoittelemaan adrenaliinin jälkimaininkeja.

”Juuso”, Salman käden varjostamat silmät oli nyt kääntyny muhun päin. Emmy, joka oli palloillut mukana jonkinlaisena henkisenä tukena, heitti muhun terävänpuoleisen katseen jonka mä päätin ignoorata. ”Bonnieta vois viedä vähän kävelemään siksi aikaa, kun mä vaihdan vaatteet. Se siellä jo riehuu, kun ei päässyt tarhaan kavereiden kanssa.” Mä en vaivautunut edes kysymään mistä tyttö tiesi ponin sekoilevan, vaikka se oli piilossa monien seinien takana, koska jos mä jotain tiesin niin sen että brunelle oli muodostunut sellainen kummallinen vaisto kimoaan kohtaan, jonka jotkut äidit luovat vauvoihinsa. Siispä mä vaan tein työtä käskettyä, ja painaen lippaa syvemmälle silmille käännyin kohti tallin ovia.

Kiviseinien välinen viileys oli tervetullut ulkona vallinneen hiostavan tunnelman jälkeen. Pahinta kuumotusta ei tuonut edes hellepäivän suoraan suojattomalle kentälle paahtava aurinko, vaan ne pistävät katseet, joita mä ansaitsin osakseni ihan vaan seisomalla paikallani ja hengittämällä. Ei mua pahemmin ollut ikinä kiinnostanut, pitikö ihmiset musta vai ei. Mut pakko oli myöntää että tänään, kun oli menossa kolmipäivästen kotikisojen viimeinen päivä, olin harvinaisen tietonen siitä seikasta, ettei mulla ollut tällä tallilla yhen yhtä kaveria.

Huomasin kulkeneeni taas väärästä ovesta. Siitä, mistä piti kulkea melkein koko tallin halki päästäkseen pikkupuolen käytävään ja Bonnien karsinalle. Harpoin kärsimättömänä lähes autiota pääkäytävää pitkin, nyökäten nopean tervehdyksen yhdelle pari vuotta vanhemmalle kenttäkisoihin saapuneelle tytölle. Se oli virhe – tytön silmiin syttyi heti tunnistamisen pilke, ja se ryhdistäytyi jo sen näköisenä, että sen suusta purkautuisi pian auttamatta jokin kyllästyttävä keskustelunaloitus. Mä käänsin vaan pään äkkiä pois, ja koitin näyttää niin kiireiseltä kuin vain voin pikakävellessäni toimiston editse kulman taa pikkupuolen rauhaan. Vau, sepä oli töykeää, jopa meikäläiseltä, mä tuumasin hymähdellen kun kerin Bonnien maahan retkahtanutta riimunnarua. No, eipä pimu tainnut olla kukaan tärkeä, niin miksipä sillä vaivata päätään.

Salman äidinvaisto oli osunut oikeaan, Bonnie oli päättänyt kiihtyä siveydensipulista seinähulluksi siinä vajaassa puolessa tunnissa, kun me oltiin jätetty se yksin ruokailemaan. Niin kapoiseksi keijukaisponiksi sitä sai pidellä kiinni yllättävän kovaa, kun se huuteli ja poukkoili hysteerisenä, kuin olisi luullut jäävänsä karsinaan jumiin ikiajoiksi.

Kun olin pyöräytellyt tammaa tallipihalla muutaman kerran, se taisi tajuta ettei pääsisi mun käsistä karkuun kovinkaan nopeasti, ja asettui kävelemään kaikilla neljällä kaviollaan. Mun johdattaessa papurikkoa sähikäistä päätalon sivuitse kohti kapeaa hiekkapolkua, vilkaisin sitä silloin tällöin arvioivasti. Vaikka se olikin vain poni, se oli kieltämättä yks näteimpiä otuksia mitä olin kuunaan nähnyt. Kiiltävä karva, hienot piirteet, ryhdikäs ja kompakti pakkaus. Puhahdin turhautuneena, kun huomasin, että Salma oli taas tehnyt liian pienet lettisykeröt ponin harjaan – vähän suuremmat korostaisi nätimmin tamman siroa kaulaa. Mutta koska olin huomauttanut Salmalle asiasta jo perjantaina, ja silloinkin tyttö oli näyttänyt siltä että mottaa mua kurkkuun, päätin antaa koko asian tällä kertaa olla.

Pirteän ponin kävelytys ja kirkas heinäkuun aurinko sai munkin fiilistä vähän kohoamaan. Pitäisi kai näihin kotikisojen kahinoihin jo totutellakin, loppukesästä niitä oli tiedossa harva se viikonloppu. Ja niitä tulevia mä vasta vähän kammoksuinkin, ottaen huomioon miten pahasti Benkku ja Miku oli uhonneet Ruskamäen rökittävän Seppeleen kisaajat – ja sen, että ne oli tehneet haasteensa hyvin tiettäväksi myös sebeläisille itselleen. Penny oli eilen illalla meillä ollessaan sanonut viattomin silmin, että se oli vaan hauskaa läppää, leikkimielistä kisailua kahden tallin välillä, mutta mä en tiennyt uskoiko se siihen oikein itsekään. Sen verran kärkkäitä kommentteja välillä kavereiden kanssa iltaa istuessa lenteli.

Meidän reitti laahasi vaihtelevaan tahtiin varsalaitumen editse, jossa Windi varsoineen näytti pitävän majaa ihan kahden kesken. Oliko syynä se, että pikkunen saatiin kauemmas kisapaikan hälystä, vai se että sen äiti oli maistellut eilen hyvänkokoisen palasen Gitan ulkofileetä, sitä en tiedä.
”Hei paskiainen”, mä mörähdin pilkulliselle tammalle, joka näytti kovin tavalliselta ja harmittomalta näin kaukaa katsottuna. Se katsahti muhun huumorintajuttomasti, ja huiskautti hännällään karkottaakseen ötököitä ruohotahraiselta kyljeltään. Se ei ollut musta edes nätti, kummallisine vaaleanpunareunaisine silmineen. Se oli vaan 600-kiloinen muistutuskyltti mun elämäni kipeimmistä purujäljistä ja tamman lievästi sekopäisestä hoitajasta.

Mä tuuppasin Cellan mielestä yhtä nopeesti kun se oli sinne putkahtanukkin, mikä kävi aika helposti kiitos sen, kuinka paljon mä olin sitä viime aikoina harjotellut. Vilkasin Bonnien sievää, pitkää tienvierusheinikkoa hamuilevaa turpaa, ja sitten Hilfigerin äänettömästi tikittävää kelloa mun ranteessa. Pari tuntia kisojen alkuun. Kieltä naksauttaen mä käänsin tamman sievän nenän takaisin kohti tallialuetta, joka aaltoilevasta huminasta päätellen alkoi täyttyä kisaajista ja innokkaista katsojista.
Ei meillä ollut mikään kiire, mutta oli hyvä palauttaa poni ajoissa, jotta Salma pääsisi tekemään taikojaan. Ja jotta mä ehtisin salaa korjailla noita helvetin lettejä.

[Salma]

VIIKONLOPPULEIRI KUURALEHDOSSA 18-19.7.

Kun saavumme Kuuralehtoon, minun pitää tarkistaa erikseen leiriohjelmasta olemmeko ilmoittautuneet vahingossa orileirille. Pihalla pärskii, kuopii ja kukkoilee läsipäisiä ponioreja, monta kesätukkaista letkeää suomenhevosta ja muutama puoliveriori, jotka muodostuvat pelkistä väriseviksi kehittyneistä lihaksista. Bonnie kurkistelee huolestuttavan innokkaasti trailerista ja höristelee korviaan. Hieno pieni punarautias ratsuponi hirnuu sille syvältä kurkustaan.

Vaaleatukkainen nainen tulee luokseni, esittelee itsensä Saritaksi ja auttaa minua purkamaan Bonnien autosta. Poni näyttää olevan kuumissaan ohuenohuessa kuljetusloimessaankin, ja Sarita osoittaa minulle missä vierastalli sijaitsee. Lähden taluttamaan Bonnieta kohti kiltinnäköistä rakennusta, ja poni puhistelee tyytyväisenä perässäni orien huomiosta imarreltuna. Se kaartaa häntänsä korkealle ja keimailee häpeilemättömästi raskasrakenteiselle suomenhevoselle. Toivottavasti se ei harkitse tulevansa kiimaan leirin aikana.

Talli täyttyy vähitellen. Bonnie majoittuu valoisassa päätykarsinassa hauskan mustankirjavan puoliverisen naapurissa. Sen omistaja heittää juuri pitkiä kuljetussuojia karsinan edessä olevaan pussiin. Hän virnistää minulle.
”Hieno poni. Onko se tamma?”
”Joo. Bonnie. Sun hevosella on loistava väri!”
Omistaja nauraa.
”Joo, arvaa kuinka moni kisatuomari muistaa Vemmun ja sen jokaisen liikahduksen ikuisesti, kun on kerran nähnyt sen. Lisää hiukkasen paineita onnistua.”
Ihanan arkipäiväistä hevosenomistajien jutustelua. Alan rentoutua.

Leirillä syödään koko ajan. Ehdimme juuri ja juuri juttelun lomassa riisua Vemmun ja Bonnien, kun mustatukkainen tyttö heilahtaa tallin ovelle.
”Tulkaa tekin syömään!” hän huikkaa, ja katoaa matkoihinsa noin sekunnissa. Keräilemme viimeiset tavaramme, taputamme melko rennon näköisiä hevosia ja lähdemme Vemmun omistajan kanssa yksissä tuumin kohti päärakennusta. Kuunnellessani jossakin päin vierastallia yksinäisenä seinää potkivaa hevosta tajuan, ettemme ole vielä edes esittäytyneet. Mutta toistemme hevosista tiedämme jo paljon.

Lappaessani kurnivaan vatsaani kalakeittoa ja ruisleipää silmäilen pitkän pöydän ääressä istuvia leiriläisiä. Meitä on paljon. Isoin osa näyttää ahavoituneilta ja reippailta, latoo neljä leipäpalasta tarjottimelleen ja sujauttaa välipalaomenan taskuun hevosta varten. Sarita istuu pöydän päädyssä juttelemassa sirkeäsilmäisen naisen kanssa, jolla on jalassa mutaiset saappaat. Arvelen, että hän on kenties leirin valmentaja.
”Nyt kaikki taitaa olla valmiita!” Sarita sanoo, kun keskustelun taso on jo hetken ajan heijannut koko ajan kovemmaksi. Minä olen jutellut Milja-nimisen tytön kanssa, hänellä on ratsuponi, jota en ole vielä ehtinyt nähdä.
”Tässä on Paula, teidän tämän viikonlopun valmentaja. Leiritalon seinällä on aikataulu, mennään sen mukaan. Ensimmäisenä on kouluvalmennus heti tämän ruoan jälkeen. Tehdään kovasti töitä - ja pidetään hauskaa!”

Ehdin juuri ja juuri käydä heittämässä tavarani ison leiritalon eteiseen ja varustaa Bonnien, kun kouluvalmennus alkaa. Poni on ihastuksissaan muista hevosista, tekee itseään tykö ja keskittyy oikeastaan kaikkeen muuhun paitsi hyvään keskikäyntiin ja peräänantoon. Minua hävettää vähän Paulan tutkivan katseen alla, etenkin kun kenttä on pullollaan hienoja ratsuja, jotka selvästi pystyvät keskittymään ja lipuvat hiekan yllä kuin virtaviivaiset hevoslimusiinit. Etenkin iso musta puoliverinen liikkuu niin ilmavasti, että minun tekisi mieli tuijottaa sitä koko ajan. Yritän vaivihkaa ratsastaa niin, että näen puoliverisen samalla, kun suoritan omia tehtäviäni.

Valmennuksesta ei jää kovinkaan paljoa käteen. Ei suinkaan siksi, että Paula ei olisi hoitanut hommaansa – hän on tarkka ja sopivan vaativa, ja saa etenkin koulupainotteiset ratsukot näyttämään upeilta. Bonnie ei kuitenkaan keskity koko tunnin aikana minuuttia pidempää aikaa. Puolen tunnin kohdalla, kun se pääsee vähitellen yli muista hevosista, alkaa tihuttaa vettä, ja sen jälkeen se keskittyy väistelemään kentälle muodostuvia lätäköitä. Minä yritän istua satulassa sääret pitkinä ja edes näyttää hienolta koikkelehtivan ponin selässä.

Onneksi sade loppuu pian valmennuksen jälkeen. Koko välipalan ajan pohdin, uskallanko yrittää vikellystä Bonniella. Sen tuntien saatan hyvin löytää itseni puskasta sen siliän tien, kun edes ajattelen selässä seisomista. Muiden pajattaessa iloisina vikellyssuunnitelmiaan päätän rohkaista mieleni ja hipsin välipalan jälkeen talliin. Bonnie kääntää päätään voidakseen tuijottaa selkäänsä köytettyä vikellysvyötä, kun sormet täristen lähden taluttamaan ponia kohti kenttää. Onneksi tallilta sai lainaan vyön.

Sarita nauraa kauhistuneelle ilmeelleni.
”Mennään ihan rauhassa, hyvin se sujuu.”
Bonnie antaa minun hypätä kyljelleen ja hilautua sen selkään vikellysvyön kahvojen avulla. Tämä on sille tuttua, olenhan minä monesti ratsastanut ilman satulaa. Poni lähtee ystävälliseen laukkaan liinaa pitelevän Saritan ympärillä, ja minä tunnen yllätyksekseni oloni oikein tukevaksi kahvoista kiinni pidellessäni.
”Mä voin nousta saman tien seisomaan!” hihkaisen ilahtuneena. Sarita nauraa.
”Anna Bonnien ensin laukata pari kierrosta, ja kokeile sitten ihan hitaasti nousta ylemmäs.”
Bonnie painaa korvansa kysyvästi taaksepäin saman tien, kun alan keräillä jalkoja alleni. Se hidastaa ja kaartuu vähän vasemmalle, yrittää selvästi tasapainottaa minua selässään. Sarita koskettaa juoksutuspiiskalla kevyesti ponin takajalkoja, ja se parantaa tempoa pää epäluuloisesti tanassa. Seuraan ponin korvia kuin merkkilippua hilautuessani sentti sentiltä pieneen lysyyn sen selän päälle.
”Hyvä!” Sarita kannustaa.
Lopulta nökötän kyykyssä Bonnien selällä ja totuttelen jalkapohjieni alla nouseviin ja laskeviin lihaksiin. Tuntuu kuin olisi pienen ja tehokkaan laivan kannella. Hovikuvaajaksi lupautunut Milja napsii aidan toisella puolella kuvia pyngerryksestäni minkä kerkeää.

Yömaasto on päivän toinen kohokohta. Aurinko kuikkii vielä puiden takaa, kun lähdemme liikkeelle. Puikkelehdimme vuoron perään leveitä metsäteitä ja pehmeäpohjaisia pikkupolkuja. Bonnie painaa vähän kuolaimelle ja korskahtaa innoissaan, kun siirrymme laukkaan. Paula ohjaa meidät muutamalle kaatuneelle tukille, ja poni leiskauttaa mielellään niiden ylitse. Minä vilkaisen olkani ylitse takana rummuttavia ratsukoita, jotka ovat uusia mutta jo niin tuttuja, ja virnistän itsekseni tyytyväisenä.

Koska olemme riekkuneet koko lauantaiyön, tunnen herääväni kunnolla vasta lounaan aikaan. Aamun estevalmennuksessa Bonnie on onneksi toiminut hyvin itsekseen. Se jaettiin kauhukseni isojen esteiden ryhmään yhdessä Asta-suokkitamman, perlinon Rallin, kisaratsumaisen Eepin, Vemmun ja voikon Fleurin kanssa. Isoin osa hevosista kisaa maksimissaan 120 sentin tasolla, mutta Fleurin omistaja Steffy supisee minulle, että hänen hevosensa hyppää 160 senttiä. Olin tuijottanut kunnioittaen orin leveitä lapoja. Se näyttää vähän meidän kotitallin Tollolta. Lounaalla minulle selviää, että Fleur on kuin onkin samalta kasvattajalta kuin Tollo, Jessen serkulta nicalta. Puhumme koko loppuruuan ajan toistemme suuhun, minä ja Steffy. On melkein kuin olisi löytänyt kauan kadoksissa olleen kaverin.

Ratsastan maastoestevalmennukseen lämmittelyreittiä, ihanaa hiekkaista metsätietä, pitkin Hilden ja Wilhoodin välissä. Olen korviani myöten ihastunut heidän hevosiinsa. Hildellä on ihana eestiläistamma Eeva, vanha rouva, joka kulkee korvat jatkuvasti hörössä ja riistää aina välillä suullisen lehtiä tien vierellä kasvavista pensaista. Wilhoodin suomenheppa Karhukainen miellyttää myös huiskivaa ja hörähtelevää Bonnieta.

Paula on tarkkasilmäinen ja jakaa meidät ryhmiin pääasiassa heikkouksien perusteella. Bonnie on ilman muuta vesipelkoisissa, se ei ole suostunut astumaan lähellekään vedenpintaa eilen muiden uidessa. Meidän kanssamme samassa ryhmässä on ihana Eemeli-ori, pieni ja nopea Don Vican ja Vemmu. Uumoilen, ettei Don Vicanilla ole mitään vaikeuksia hypätä vesiesteitä: sen isoin haaste tuntuu olevan irrottaa silmänsä Bonnien flirttailevasti nostetusta hännästä. Eva, joka istuu Vicanin selässä tasaisesti kuin tukki, hymyilee anteeksipyytävästi.

Märkinä, mutta tyytyväisinä palaamme reilun tunnin kuluttua kohti tallia. Bonnie on suostunut hyppäämään vesiesteen kaksi kertaa, yhdesti minun kanssani ja yhdesti ilman. Olen melkein ylpeämpi sen yksinäisestä hypystä, niin hienolta poni näytti alhaalta päin, kun se keräsi kavionsa alleen minun istuessani vyötäröä myöten jääkylmään veteen tuiskautettuna. Myös Hamzi, Vemmun ratsastaja, on märkä. Mettalise ja Lottis, jotka ovat selvästi harjoitelleet jotain varsin muuta kuin vesileikkejä, nauravat hyväntahtoisesti nähdessään tiputtavat vaatteemme. Hamzi taluttaa Vemmua, hän ei halua pilata hevosen hienoa nahkasatulaa märällä takamuksellaan.

Otamme Hamzin ja Evan kanssa välipalan mukaan talliin, jotta voimme valmistella hevosia samalla leirikisoja varten. Bonnie hamuilee ylähuulellaan kohti omenaa, jota rouskutan sen karsinan oveen nojaillen. Katselen Vicania, joka kuikuilee ulos karsinasta Evan letittäessä sen harjaa. Että minä pidän heistä.

Ja äkkiä toivon, että leiri kestäisi vielä vähintään viikon.

[Salma]

Kävin ratsastelemassa Emmyn kanssa Liekkijärven rannalla. Bikinit olin pukenut ylleni ainoastaan tavan vuoksi (ja siinä hauraassa toivossa, että löytäisin vahvan koivun ja voisin sitoa Bonnien pienen pulahduksen ajaksi rannalle). En tiedä kuka meistä oli yllättynein - minä, kameraa hätäisin käsin esiin kaivava Emmy vai Bonnie itse -, kun poni äkkiä käveli vuohisia myöten vesirajaan ja kahlaili siinä tyytyväisenä monta minuuttia. Oma uima-asuni ei leppeässä ranta-aallokossa kastunut lahkeen vertaa, mutta taputtelin silti ponia läpeeni tyytyväisenä koko loppumatkan kotiin. Rohkea Bonnie!

[Salma]

KOOTTUJA TARINOITA SALMAN JA BONNIEN KISAURALTA
tarinakisaosallistumisia vuosilta 2014-2015

Kai sitä täytyi antaa itselleen anteeksi, vaikka juhannuksenalun vihreys ja ennennäkemätön lämpöaalto sai ratsastuskypärän alla hautuvan pääraukan kuumumaan liikaa ja luulemaan, että olin voittamaton, kuolematon ja pitkäsäärinen (not). Luultavasti jokainen hevosenomistaja olisi turvallisinta kahlita maneesin seinään aurinkoisten päivien ajaksi, ihan vain suojellakseen hellettä palvovien ratsastajien poniparkoja. Talvella jääkalikkaratsastajat eivät jaksaneet keksiä mitään ja pysyivät nöyrinä kurissa ja nuhteessa, mutta leutoina kesäöinä joka pellolla tuntui laukkovan joku ihastunut hevosenomistaja nukkuva poni allaan. Pitäisi ehkä perustaa suojelukunta omistajien ”loisto”ideoista kärsiviä poneja varten.

Loistoideoita tosiaan, kuten vaikka juhannuspäivänä kisaaminen.

Kaikeksi onneksi olin tehnyt pesäni tallin söpöihin sinisiin leirimökkeihin. Edellisilta oli muuttunut täksi aamuksi ja taivaanranta yön punaisesta leppeän siniseksi, ennen kuin kuukahdimme juhannustansseista nukkumaan. Kun heräsin kurkussa velloen, päässä mojottaen ja silmiä kirvellen johonkin pahuksen auringonsäteeseen, jouduin ensimmäisenä sylkemään suustani tupon Fiian pitkää punaista tukkaa. Noustessani pöllämystyneenä istuma-asentoon tajusin, että omien jalkojeni päällä lojui Cellan vaalea sääripari ja päänalusena olin käyttänyt Rosan littanamahaa. Eipä siis kannattanut ihmetellä päänsärkyä, vuoristomatkailijoillakin oli pehmeämmät kallionlohkareet tyynyinä. Liikutellessani puutuneita jalkoja teki melkein mieli herättää tytöt ja kysyä, mikä ihmeen idea oli saanut meidät kaikki tunkeutumaan leirimökin kerrossänkyviidakossa YHTEEN ja samaan yläsänkyyn. Muut näyttivät kuitenkin niin söpöisiltä ja nuhteettomilta nukkuessaan kitarisat mollottaen ja kuolatahroja poskilla, etten kehdannut päästää ääntäkään.

Olin juuri hivuttautunut sentti sentiltä pois Cellan alta (ette usko miten vaikea tehtävä se oli, kun Cellan kaltainen unimyyrä käpertyi tiukasti sääriäni vasten ja värisytti silmiään heräämisvalmiina koko ajan) ja pudonnut äänettömästi sängyn reunalta lautalattialle, kun ovelta alkoi kuulua maailmanlopputasoinen ryminä. Pelästyneenä kaahotin ympäri huonetta kuin huolestunut vahtikoira, kunnes viimein päässäni jalustinhihna solahti jalustimen reiästä ja tajusin, että avaamalla oven koputtajan saisi lopettamaan. Joku tuntui ryskivän suunnilleen koko painollaan ovenkahvaa vasten, niin kammottava meteli oli. Pienessä aivonnurkassa ihmettelin, miten tytöt eivät jo rääkyneet hereillä.

Oven takana oli kisahoitajani Juuso silmät iskien niin jäätävää puhuria, että pelkästään niiden tympeä katse sai päänsäryn melkein luikkimaan pakoon.
”Meidän pitää lähteä kisoihin vartin päästä”, hän sanoi ykskantaan näyttäen suunnilleen yhtä freesiltä ja hyvin nukkuneelta kuin Mister Finland hyvänä päivänä. Sinänsä uskomatonta, Juuso oli taatusti juhlinut vähintään yhtä pitkään kuin me. Aloin epäillä kloonia – kunnes tajusin jarruttaa ja ymmärsin, mitä Juuso oli ylevällä äänellään paukauttanut.
”Siis mitkä kisat?”
”Sä oot ilmoittanut itses johonkin estekisoihin. Bona odottaa jo trailerissa”, Juuso vastasi. Nyökkäsin älykkäästi vastaukseksi.
”Ahaa. Vai niin”, uniaivoni arpoivat vastaukseksi.

Automatkan aikana keräsin itseäni vähitellen. Möngersin etupenkillä juhannusmekon tilalle kisavaatteita ja tunsin, miten Juuso vilkaisi minua syrjäsilmällä ja kääntyi sitten tuijottamaan tietä niin tiiviisti, että ihmettelin kun siihen ei palanut reikää. Bonnie kolisteli takana omiaan ja vietti oikein kodikasta elämää.
”Mihin luokkaan mä muuten ilmoittauduin?” kysyin nolona, kun olimme navigaattorin nasaaliäänen mukaan melkein perillä.
”Sataankahteenkymppiin”, Juuso hymähti ja kohotti merkitsevästi haaleita kulmakarvojaan.
Mihinkäs muuhunkaan! Kyllä poniratsastaja omat juhannusvajavaisuutensa tuntee, vai miten se menikään.

Kisapaikalla minua alkoi naurattaa suunnattomasti, kun purin Bonnieta autosta. Poni oli innoissaan ja suhasi käytännössä laukkaa paikoillaan, jalat joka suuntaan viuhtoen ja korvat pyörien kuin kaksi seonnutta antennia. Näin kuvajaisemme heijastuvan ison kiiltävän trailerin seinästä: kimo tanttaralla, joka pörisi ja tuijotteli silmät väikkyen ruohonkorsiakin, minä tukka tötteröllä ja meikki edellispäivän juhlakajalien päälle sudittuna ja Juuso viileän vaaleana jääpuikkona meidän takanamme hönkimässä.

Näin sekopäiselle poppoolle pitäisi mielestäni antaa joku palkinto jo siitä hyvästä, ettei meitä oltu matkan varrella pysäytetty ja passitettu Linnanmäen Vekkulaan turistien huvitukseksi.

---

"B-luokkalaisille buuataan! Best Bonsku, bodariponi". bamlasin Bonnielle bensaisella böndebaanalla. Bakkanaaleihin bauttiarallaa biljoona bussipysäkkiä. Berberillä brassailubyysat, bling bling -bööna boostaa.

---

WHATSAPP
keskustelut
SEBELÄISET

Oon Latulan katsomossa. Järjetön joulutunnelma. Oon valmiina ottamaan videota, jos Bona räjähtää kaikista valoista ja ihme köynnöksistä.
Jesse 15:02

Hei kerro heti kaikki! Koska se starttaa? Voitko ottaa kuvan sieltä katsomosta?
Inkeri 15:02

En oo ikinä käynyt Latulassa.
Inkeri 15:02

Joko se lähti? Onko niillä muka enemmän koristeita kuin meillä viime jouluna?
Emmy 15:02

Kuus kertaa enemmän. Just oottaa lähtömerkkiä. Inkeri, ottaisin muuten, mutta nauran niin paljon Bonnielle että käsi tärisee. Se hyppii tasajalkaa kun pelkää esteitä.
Jesse 15:04

Hyvä Salma!
Pihla 15:04

Hyvä Salma!!!!!! Ihan hyvä Bona!!!
Inkeri 15:04

Inksu, älä lyö huutomerkiä!
Britta 15:04

Brisu, kirjoita oikein! Tää on virallinen keskustelukanava!
Inkeri 15:04

Inksu ja Britta olkaa hiljaa! Te ootte samassa huoneessa! Mitä se Salma tekee? Kerro Jesse jo!
Cella 15:04

Clara, ootko tallilla?
Nadja 15:04

Oon just lähdössä. Onko Walmuska menossa tunnille?
Clara 15:05

Joo, laitan sitä just kuntoon kun sua ei näkynyt. Mihin reikään tää häntäremmi kannattaa laittaa?
Nadja 15:05

Anteeksi arvon neidit, mun Whatsapp pätkii enemmän kuin teidän aivot aamutallin aikana. Laittakaa vähemmän viestejä!
Jesse 15:05

Mitä Salma tekee?
Britta 15:05

Jee, Jesse on täällä! IhQQ! Oon ponityttö ja syön kauraa aamupalaksi!
Inkeri 15:05

Eetu, me tunnistetaan sut! Älä yritä!
Britta 15:05

Sori! T. Eetu
Inkeri 15:05

Bona pukitti ehkä sata kertaa, mutta olis silti radan jälkeen halunnut jäädä syömään jotain hopeakuorrutetta esteestä. Sillä on ehkä joku identiteettikriisi. Nauran sille! Se tajusi vasta nyt pelätä jotain toimitsijaa, jolla oli tonttupuku. Huomaa että se on poni…
Jesse 15:07

Olin superhyvä! T. Salma
Jesse 15:08

Salma, onko sun puhelin varastettu vai miksi laitat Jessen kännykästä!
Britta 15:08

Äkkiä joku auttakaa!! Jesse on vienyt Salman kännykän!
Britta 15:08

Ne pussailee ja kehuu toistensa ratsastustaitoja!
Inkeri 15:08

Mä poistun tästä keskustelusta
Inkeri 15:08

T. Eetu
Inkeri 15:08

---

Misteli heilahtelee rajusti puolelta toiselle auton tuulilasin edessä, kun Anne nitkuttelee vetoautoa parkkipaikalle. Piha on liukas kuin lipeäkala: ratsastajat ja kisahoitajat horjuvat sitä pitkin uskaltamatta nostaa saappaitaan sileästä jäästä. Lucian päivän kunniaksi parkkipaikan reunoille hankeen on työnnetty kauralyhteitä.
”Otetaan poni äkkiä pihalle. Sun luokan lämmittely on vissiin jo alkanu”, Anne sanoo pysäyttäessään auton. Mistelin heilunta hidastuu ja pysähtyy.

Bonnie näyttää suunnilleen siltä, kuin sille olisi syötetty sammiollinen lipeäkalaa. Se kopsuttelee siro turpa mutrussa ulos ja ravistelee päätään. Harja heilahtelee vaaleana kuin ilman läpi lentävä kauralyhde.
”Nähdään myöhemmin”, sanon Annelle, kun olemme saaneet yhdessä tuumin kuljetuskamppeet pois ja kisavarusteet tilalle. Bonnie on hoksannut lumeen pystytetyt kauralyhteet ja ojentelee kaunista päätään niitä kohti. Anne nyökäyttää päätään ja kiristää viimeisen kerran vyötä.

Aurinko paistaa silmiini, kun ratsaudun kentän laidalla ja ohjaan Bonnien avoimesta portista sisään. Aidan vierellä värjöttelee pieni ruskea koira, jota Bonnie kavahtaa ympäri pyörähtäen. Istun syvemmälle satulaan.
”Misteli, tuu tänne!” hienoon kauralyhteen väriseen vaaleaan takkiin pukeutunut nainen huikkaa koiralle. Bonnie puhistelee vielä hetkisen, mutta hoksaa sitten esteet ja höristää ilahtuneena korviaan. Naksautan sen rauhalliseen raviin.

Lämmiteltyämme lähden tutustumaan varustehuoneeseen pykättyyn kisabuffetiin. Joulu muistuttelee itsestään: pöydällä on tarjolla sellaisia herkkuja kuin sekametelisoppaa ja lipeäkalaa. Päädyn turvallisempaan lanttulaatikkoon taatelikakkuineen ja poistun huoneesta pihamaalle kuuma foliorasia kädessäni. Kertakäyttöhaarukka taipuu paksussa muhennoksessa.

Bonnie on päässyt kauralyhteen kimppuun. Anne on luvannut talutella sitä ympäriinsä ja seisoo nyt juttelemassa Misteli-koiran omistajan kanssa. Bonnie kurottaa päätään pitkälle lumikasan ylle ja nyhtää kullankeltaisia tähkiä irti.
”Me startataan just”, sanon Annelle ottaessani ponin ohjia vastaan. Se puhaltaa ilmaa Mistelille, joka kyyristyy kasaan ja hipsii omistajansa jalkoihin.

Pieni nykerönenäinen tyttö seisoo ylpeänä portilla valmiina päästämään ratsukkoja kentälle. Hänen vieressään vielä pienempi tyttölapsi pureskelee lapastaan ja näyttää mahdottoman somalta pörröisessä karvakauluksessaan. Isompi heiluttelee kädessään tyhjää lautasta, jolla näkyy lipeäkalan rippeitä.
”Sun poni on saman värinen kuin mun!” hän ilahtuu, kun saavun portille. Toimitsija kuuluttaa meidät. ”Mä päästän sut nyt sisään!”
Ratsastan radalle.

Auton moottori hyrryttää tyynnyttävästi ja kevyt lumisade puskee pyrynä pimeän maiseman läpi etulasiin. Keilamaisen kapeat ajovalot heilahtelevat muhkuraisella, valkealla tienpinnalla ja valaisevat ohuen kaistaleen ojanpenkkaa, josta puskee jäätyneitä korsia kuin kiteisiä taideteoksia.

Minä istun pelkääjän paikalla villasukkajalat takamuksen alle vedettynä ja nuokun puoliunessa. Jesse on vierelläni vaalea tukka niskaan kihartuen ja painaa käsiään rattia vasten. Hän nojaa kevyesti eteenpäin ja näyttää yhtä raukealta kuin miltä minusta tuntuu. Neljäs tunti, laskeskelen, ja painaudun kevyesti turvavyötä vasten. Jesse huokaisee ja katsoo minua.
”Mun on pakko pitää tauko, silmät alkaa harottaa.”

Huoltoaseman valot saavat Jessen olemuksen kevenemään. Kurvaamme varovaisesti jäätyneen parkkipaikan poikki ja Jesse keplottelee auton trailereineen niin lähelle ovea kuin pääsee. Minä vedän jalat kippurasta, käännän radiosta joulukanavaa isommalle ja alan kiskoa kurasta ja lumesta ruskeanvalkoisia tallikenkiä jalkatilasta. Jesse, joka on päästänyt tervetulleen kylmän tuulahduksen avatessaan auton oven, pysähtyy.
”Tuutko sä mukaan?”
”Mä meen katsoon hevosia.”
”Haluutko jotain? Mä haen kahvia.”
”Glögiä, kiitos.”
”Glögiä”, Jesseä naurattaa. ”Mikä ihme joulunihme suhun on mennyt?”

Lumi naristen kuljen auton sivulle ja avaan trailerin sivuoven. Lämmin heinän tuoksu kutkuttelee vastaan. Bonnie ja yksi Mêl Serenin kisatykeistä, jota Jesse on luvannut kuskata, kääntyvät kuikulemaan minua. Bonnie ojentaa pientä somaa turpaansa ja hamuaa sormiani kiltisti – vaikka oikeasti luulen sen olevan vain porkkananpalan toivossa. Valkeassa, paksussa kuljetusloimessaan ja jalat hassusti harallaan se on kuin pieni tummasilmäinen lumiukko.

Ehdin kurkistella myös Bonnien takana seisovaa läsipäistä ruunikkoa. Kiinnostus ei ole lainkaan vastavuoroista. Se nyhtää korvat tanassa korsia heinäverkon silmukoiden lomitse eikä edes vilkaise minua, vaikka naksutan kieltäni sille.

Jesseä ei ala kuulua takaisin. Vilkuilen autorivistön ohitse lämpimänä hohkaavaa huoltoasemaa. Ihmisiä virtaa ovesta tasaisesti, mutta kukaan ei ole rentoliikkeinen blondi tai saa sydäntäni läpättämään kurkussa. Väsyn odottamiseen ja kolautan sivuoven kiinni. Ääni kuulostaa tarpeettoman kovalta autotien tasaisen murinan ja hipihiljaisen metsikön keskellä.

Huomaan Jessen heti astuessani huoltoaseman kahvioon. Hän istuu selkä minuun päin ja väkertää jotakin pöydällä. Onko hän syömässä? Vai selailemassa Facebookia? Minua alkaa ärsyttää. Meidänhän piti vain pysähtyä nopeasti, hakea juotavaa ja jatkaa matkaa.

Päästyäni riittävän lähelle kosketan Jessen lämmintä, lihaksikasta olkapäätä. Kahisevan takin kangas painuu sormiini, kun hän kääntyy minua kohti ja hymyilee.
”Hei, sä yllätit. Mä olin just tulossa. Tein vaan tätä sulle.”

Ärsytys räjähtää sisälläni rikki ja muuttuu pieniksi onnellisiksi sirpaleiksi, kun näen mitä Jesse tarkoittaa. Pöydällä on pieni kaksiosainen paketti: kansi on vielä asettamatta paikalleen, joten näen myös sisällön. Punaisella kuorrutetussa lahjapaperissa nauraa joulupukki ja paketin pohjalla lepää siro rannekello, jonka perään olen kultasepänliikkeen näyteikkunalla huokaillut pitkään.
”Hyvää joulua Salma. Sori, etten mä ehtiny paketoida tätä loppuun”, Jesse sanoo hiljaa. En saa vastattua. Silmien takana kutittaa ihanasti ja äkkiä minun pitää nieleskellä monta kertaa. Jesse nousee tuoliltaan, vie kätensä ympärilleni ja painautuu minua vasten. Yhtäkkiä meillä on vielä paljon aikaa.

---

Olin saanut pitkän jonotuksen jälkeen hammaslääkäriajan itselleni, ja totta kai se oli napsahtanut kisojen kanssa samalle aamulle. Lannistumatta siitä olin pyytänyt poikaystävääni sanomaan Seppeleen juoksupoika-hevosenhoitaja-Kasperille, että pakkaisi Bonnien traileriin ja minä tulisin valmiiseen kisa-autoon.

Niinpä poski tunnottomana löllykkänä pyöräilin kaupungista lumisohjon läpi tallille, tarkistin kisa-arkun lepäävän takapenkillä ja ponnasin autoon Kasperin viereen. Kaikki hyvin.
”Menikö ponin lastaus kivasti?” kysyä mussutin. Kasper vilkaisi minua oudosti ja käynnisti auton.
”Ihan hyvin se käveli sisään, mutta eikö se oo muutenkin sellanen laama”, lauseen loppuosaa seurasi epämääräinen survaisu kaasupolkimelle ja mollosilmien kysyvä mulkaisu minua kohti.
”Öö…” minusta kipakka ja herkkäkavioinen Bonnie oli aika kaukana laamasta, mutta päätin jättää sen sanomatta hyvän hengen nimissä. ”No. Kiitos että autoit.”
Kasper nyökkäsi tuijotellen lumista tietä. Kapeat, valkoiset kädet rattia puristaen ja hoikka selkä vänkkyrällään hän ajoi pois pihasta.

Olimme ajaneet puoli tuntia, kun Kasper viritti yllättäen keskustelun.
”Sulla on vissiin väärä satula”, hän sanoi kääntymättä minua kohti.
”Mitä?”
”Siis musta sillä Voinaamalla on ollu sellanen erilainen istuin…”, Kasper katsoi syrjäkarein minuun. Tuijotin häntä kulmat kurtussa enkä käsittänyt mitään.
”A: Mikä VOINAAMA? B: Miks sä sanot sen vasta nyt? Ja C: Mistä asti sä oot erottanu hevosten eri satuloita?” kysyin lopulta hitaasti.
”No Voinaama Voinaama, kun se on semmonen keltanen”, Kasper vastasi kiusaantuneena ja väisti satulakysymyksen. Minä aloin aavistella pahaa.
”Voiks pysäyttää auton?” kysyin laskien sormeni turvavyön lukolle.

Kasper kurvasi epävarmoin vedoin tiensivuun heti päästyään liikennesumasta ja auto jäi hyrräämään lauhaan talvi-ilmaan savupilven keskelle. Minä pomppasin ulos ja kipitin yskien ja pakokaasua naamaltani löyhytellen trailerin sivuovelle. Avatessani oven kirosin samalla sekunnilla Kasperin oppimiskykyä mitä nimentunnistukseen tuli. Minua vastaan kurkisteli ujosti pieni, superpörröinen, pitkäharjainen Edi-eestinhevonen. Eikä todellakaan Bonnie!
”Kasper!” kiljuin kuljettajanpaikan suuntaan. ”Ei hätää, se satula on tälle ihan oikee. Mutta sulla on autossa väärä HEVONEN!”

Teimme luultavasti ajoennätyksen suhatessamme takaisin tallille. Koko matkan Kasper mutisi:
”Olisit sanonu että Hyppyharmaa, mistä mä voin tietää mikä hevonen se on jos ei sanota suoraan että Hyppyharmaa…”
Saatuamme hämmentyneen Edin takaisin karsinaansa ja Bonnien loimiin upotettuna sen tilalle minä käytin loppumatkan opettamalla Kasperille Seppeleen hevosten oikeita nimiä. Toivottavasti pelastin jonkun tulevaisuuden kisaajaparan.

---

Puiden paljaat, kaarnaiset oksat olivat rumia ja roikkuivat kankean märkinä pääni yläpuolella. Ne näyttivät tummalta verkolta, joka oli tiputettu taivaankannesta heijaamaan pahaenteisesti, valmiina humahtamaan ylleni. Ilma oli kylmää ja kirpeää kuin myrkky.

Bonnie allani oli kireä kuin kaarimiekka. Sen niska oli korkea kieleke, jonka alapuolella pehmeät tummat sieraimet puhalsivat hermostuneita lyhyitä usvahahtuvia. Poni kulki lyhyessä ravissa eteenpäin ja tuntui hakeutuvan vierellämme keinahtelevan ison Frankin kylkeen. Hevonen näytti pimeässä luonnottoman valkealta, ihan kuin veri olisi imetty pois sen nahan alta. Sen selässä istui Loviisa suoraryhtisenä ja mietteliäänä.

”Tiedätkö sä mikä tuolla Pyöstinvuorella asuu?” Loviisa kysyi nyökäten päällään kohti rosoista, kosteana kiiltävää kallionseinämää, joka varjosti jo ennestään pimeän polun.
”Mitä? Ei kai siellä mikään asu…” minä hengähdin ja loin katseen Loviisaan. Hänen silmänsä paloivat villisti ja vakavien kasvojen ilmettä oli vaikea lukea. Loviisa alkoi kertoa.

Pyöstinvuorella nousi pieni tönö, jonka seinät kirkuivat kaatumaisillaan ja katto oli lahonnut monesta kohtaa. Korvasta korvaan kuiskattujen tietojen mukaan torppa oli ollut tyhjillään jo viitisenkymmentä vuotta. Ne, jotka asuivat kallion lähettyvillä, puistelivat kuitenkin hiljakseen päätään nämä puheet kuullessaan. Ei siellä tyhjää ollut.

Kavioiden ääniä kuulivat kaikki. Maahan ruopaissut syvät, hätäiset jäljet kielivät siitä, että jonkinlaista liikettä kalliolla oli. Mutta sitä, miksi kavioiden jäljet täyttyivät syvällä, loiskuvalla, tummalla verellä, sitä kukaan ei osannut selittää. Aamulla veri oli poissa ja siitä muistutti ainoastaan rautainen tuoksu ja hieno kuparinvärinen pölykerros, joka hajosi ilmaan kuin murennettu liitu, jos tuuli tarttui siihen.

Kerran pari nuorta ratsastajaa oli halunnut lähteä tutkimaan, mistä veriset kavionjäljet tulivat. He olivat pakanneet mukaan eväät, satuloineet tallin lammashermoisimmat ponit ja vilkuttaneet iloisesti tallipihalla matkan alkajaisiksi. Pyöstinvuorella he olivat levittäneet kirkkaanväriset makuupussit homeesta haisevan lattian kuiville kohdille ja vieneet hevoset pieneen hakaan torpan taakse. Ikkunasta he saattoivat seurata hevosten hidasta laiduntamista.

Alkuyöstä toinen ratsastajista oli herännyt siihen, että ikkunan lasi helisi kummallisesti. Noustessaan ylös hän näki, kuinka toinen hevosista painoi mustan turpansa ikkunaa vasten. Punasisuksiset sieraimet sotkivat lasin huurulla ja limalla. Hevosen korvat olivat luimussa aivan harjaa myöten ja silmät pyörivät levällään niin, että valkea reunus vilkkui. Hevonen iski lasia turvallaan kuin olisi yrittänyt hajottaa sen ja päästä mökkiin.

Toinen ratsastaja nukkui edelleen suloista untaan makuupussissaan. Hereillä olevaan iski suojelun tarve: hänen pitäisi tarkistaa hevosten kunto. Hän kompasteli ulos mökistä ja ehti ottaa muutaman askeleen hakaa kohti, kun molemmat hevoset nelistivät häntä kohti häntä lyhtynä liehuen ja katkonaisesti huohottaen. Niiden perässä laukkasi kymmenen, kaksitoista hallakkoa oria, joiden jalat olivat sysipunaiset ja turvat kuin pikeen kastettu. Hevoset hirnuivat kiljuen ja tuuli repi ratsastajan korvissa.

Seuraavana aamuna tallilla huolestuttiin, kun ratsukoita ei kuulunut takaisin. Pieni ryhmä lähetettiin Pyöstinvuorelle etsintöihin, mutta vaikka he kiipesivät kalliolle asti, mitään ei näkynyt. Tönön piha oli tyhjä, aitauksen portti siististi suljettu ja kaksi makuupussia nostettu roikkumaan talon takaseinälle auringonvaloon. Palatessaan takaisin tallia kohti eräs ratsastajista kuitenkin huomasi shetlanninponinsa selästä oudot, ennennäkemättömät jäljet, jotka oli isketty kallion tylyyn seinämään. Lähemmäs ratsastaessaan he huomasivat, että ne olivat kädenjälkiä.

”… ja molemmista jäljistä valui paksut norot verta”, Loviisa lopetti tarinansa. Minä pidätin hermostuneena pyrähtelevän Bonnien pysähdyksiin.
”Eihän tuo oo totta?” kysyin. Loviisa näytti salaperäiseltä.
”Katso tuonne, Salma”, hän sanoi lyhyesti ja osoitti olkani ylitse.

Käännyin katsomaan. Kallion seinässä, okaisen ja takkuisen ryteikön yläpuolella, oli kaksi syvää painaumaa. Huurre oli suudellut ohuen kerroksensa niiden päälle, mutta silti minä näin sen.

Painaumien pohjalla oli ohut kuparinvärinen kerros hienonhienoa pölyä, joka levisi tuulen mukana ja varisi hiljalleen oksistolle kuin punainen lumisade.

---

Mul on poni vöissä, ei missään koulutöissä.
Vähän jäissä, lievissä räissä.
Aamuun asti yskin ja juon Tazzii, Buranaa kolme satsii
Vähän jäissä, pienissä räissä.

Estekisois perjantait ja lauantait.
Koitan kamppailla, vaikka oon räis.
Ja istun nenä ihan limas,
tän kisan jälkeen pääkin sippas.
Mitä Salma? No eihäs täs, miksi?
Mää oon räis mut Bona ei hyydy silti.
Koutsil on puku pääl iha muista syist,
Kentän laidal vetää poni iha päädyis.
Aamul taas ihan hirvee hedari,
Meen aina rajojeni yli - Bonsku pukitti.
Kun kisa alkaa et tuu koutsii näkeen,
Sekin hakee yskänlääkettä käteen.
Poni syö kolme säkkii safkaa,
Viikonloput matkaa automatkaa.
Koska auttaako terve poni hädäs.
No ei jos se on näläs.

---

Hyvä Lissu T.!

Kiitos järjestämästänne kisoista. On hienoa, että suomalainen kilpailukulttuuri onnistuu aina silloin tällöin yllättämään. Vaikka kierrän kenttiä paljon, tämänkertainen kokemus oli omaa luokkaansa.

Kirjoitan tätä reklamaatiota kuljetusautossa, jonka ystävällisesti vuokrasitte meille kisamatkoja varten. Ikkunasta näkyy kolmenkymmenen metrin matkalta samankaltaisia kuljetusautoja, jotka ovat pakkautuneet parkkipaikallenne niin sanotuksi Tetris-muodostelmaksi. On ihailtavaa, kuinka haastavan esteradan parkkipaikkahenkilökuntanne on onnistunut järjestämään näyttäessään autoilijoille vapaita ruutuja. Minulla ei ole kuitenkaan hätää, sillä ystävällinen 12-vuotias toimitsijanne kertoi, että pääsemme lähtemään jo todennäköisesti kahdeksan tunnin kuluttua. Kiitos myös siitä, että annatte tilaisuuden kerätä lämpövarastoa tulevaa talvea varten. Vuokraamaanne autoa ei ole pilattu tilaavievillä ominaisuuksilla kuten tuulettimella.

Reklamaationi koskee kenttäratsastuskilpailujenne maastoesteosuutta. Oli hieno innovatiivinen ratkaisu antaa osallistujien päättää itse hetki, jona he haluavat startata. Toimitsijannekin varmasti kiittävät saadessaan tankata buffet-herkkujanne ( erityisesti "hiillos"makkaraa) juuri silloin kun haluavat.

Hevoset lähtevät liikkeelle taatusti nopeammin ja tekevät paremmat ajat käyttämänne nerokkaan starttipistoolin vuoksi. Sen ääni kuului luultavasti kotitallilleni saakka! Näin myös sinne jääneet kannustusjoukot tietävät, koska kannustaa toiselle puolelle Suomea matkustanutta ystäväänsä.

Luonnonesteet, jotka olitte merkinneet spray-maalamalla oksat neonväreillä, oli huomattavan helppo löytää. Kiitos myös kaiuttimista, jotka olitte asentaneet reitin varrelle tahdittamaan matkaa. Herkkäkorvainen hevoseni pisti tanssiksi etenkin kun vaihdoitte kanavan dubstepiin. Pääsin myös kärryille viimeisimmistä tarjouksista kuunnellessani Spotify-mainoksia kappaleiden välillä.

Esteiden valvojat, jotka halusivat lyödä high fiveja tai taputtaa laukkaavaa hevostani, toivat elämää radalle. Mieleeni jäi erityisesti vesiesteen kekseliäät valvojat, jotka uittivat design-kumiankkoja altaassa. Pillastunut hevoseni ehti rauhoittua, kun tiellemme hypännyt valvoja haastoi minut arvailemaan design-mallien nimiä.

Radan loppu oli kiitettävän haastava. Maaliviivan paikka oli hauskasti asetettu melkein tallinoven suulle ja toisen radan alku luonnollisesti kulkemaan meidän ratamme vierestä. Hevoseni sai harjoitella muutamaa haastavampaa estettä, kun ajauduimme epähuomiossa väärälle radalle.

Kiitos kuitenkin jännittävästä kokemuksesta! Reklamaation mukaan haluan liittää laskun niistä pinteleistä, jotka toimitsijanne kävi käärimässä pois hevoseni jaloista rajatakseen niillä puihin solmimalla talkootyöntekijöiden VIP-alueen. Heillä näytti olevan huiman hauskaa grillin ja vuvuzelan kera.

Mukavaa, että järjestätte kisoja, joista jokainen voi nauttia!

Ystävällisin terveisin,
Salma Stjärndahl

[Salma]

Heinäkuu oli ajanut tallin hiljaiseksi. Hevoset käyskentelivät pulskistuneina tarhoissa turpa ruohomereen juurtuneina ja viskoivat laiskasti häntiään. Katsoi minne tahansa, oli maisema idyllinen kuin maalauksessa: aurinko mollotti häikäisevänä sädekimppuna ja vihreä oli kirkasta taivaan leppeää sinisyyttä vasten. Hevosten ajoittainen pärskähtely tai tuulen havina puissa oli ainoa laajan pihan poikki kuuluva ääni, hoitajien ääniä kuuli yleensä vain illansuussa pieninä mukavina ryppäinä. Osaa tallilaisista en ollut nähnyt viikkoihin.

Olin viettänyt hevosaikaa viime viikkoina pääasiassa Juuson kanssa. Olimme ihmeellinen pari, hän viileine naamoineen ja minä Bonnien selässä hikipäisenä keikkuen. Olimme päässeet ponin kanssa kisamoodiin: sydämessäni tykytti jotenkin ihanasti aina, kun pakkasimme kisa-autoa aamun viileässä usvassa. Hyppäsimme pääasiassa sataakahtakymppiä, korkeutta, jolle olin koko viime vuoden haaveillut meidän pääsevän.

Olimme käyneet Iso-Britanniassa Juuson ja Bonnien kanssa toissaviikolla. Olin ihastunut kiiltävään valkeaksi rapattuun tallirakennukseen ja kumpuilevaan maisemaan niin, että olin puolitosissani yrittänyt myöhästyä laivasta saadakseni jäädä ponin kanssa vielä pariksi ekstrapäiväksi paistattelemaan korkearavisten, hyvin harjattujen hevosten loisteessa. Juuso oli näyttänyt siltä, että halusi antaa minulle ympäri korvia, kun neljännen kerran matkalla satamaan tahdoin ”tarkistaa, että Bonniella oli vielä varmasti heinää jäljellä”.

Nyt Iso-Britannia hienoine maisemineen oli enää makeana karkkina jossain takaraivossa. Onneksi Suomimaisema pitkine iltoineen ja kultaisine taivaanrantoineen oli kuitenkin vähintään yhtä hyvä. Vietin päivittäin pitkiä aikoja tarhan karheaan aitaan nojaillen ja katselin ajatuksiini vaipuneena Bonnien laiduntamista. Se näytti niin hienolta ja hyväkuntoiselta, lihakset näkyivät viistoina varjoina lyhyen valkean karvan alla. Aurinko oli nostanut talvea paremmin esille lautasten markanpilkut.

Teki mieli lähteä ratsastamaan. Olin odotellut Emmyä ja Brittaa mukaani maastoilemaan, mutta hetki sitten Emmy oli tekstannut, että keskustassa satoi kaatamalla. He olivat hänen luonaan ja odottaisivat sään paranemista ennen kuin lähtisivät matkaan. Täällä pilviä oli tuskin lainkaan, aurinko mojotti niskaan niin kovasti, että se jo melkein ahdisti. Olin näpytellyt takaisin, että lähtisin maastoon jo edeltä ja ratsastaisin heitä vastaan. Emmy vastasi pitkällä rivillä kuvia laukkaavista hevosikoneista ja pienistä punaisista suukkosuista. Työnsin hymyillen puhelimen takaisin taskuun.

Bonnie loi minuun hyvin merkityksellisen katseen, kun kumarruin aidan alitse riimunnaru nyrkissäni ja lähdin sitä kohti pehmeän ruohon poikki. Sillä oli ollut hyvät pelit uuden parhaan kaverinsa Netan kanssa: pieni rautias poni kyhnytti pitkillä etuhampaillaan Bonnien säkää, ja kimo seisoa möllötti paikoillaan nauttien kuin paraskin maharadza. Netta lähti Bonnien perään, kun tamma karahti iloiseen karkuraviin, ja niiden mukaan innostui vielä ihailtavan takkupesäkkeen harjaansa kasvattanut Siiri. Elmo vilkaisi minua myötätuntoisesti tummalla silmällään ja jatkoi ruohon nyhtämistä.

Pitkään aikaan poni ei ollut vastustellut kiinniottoa niin paljon. Kun lopulta kalastin sen intiaanihypyllä riimunnaruun, se vei minua monta kierrosta perässään kuin markan lanttia niin, että aurinko ja ruohonkorret vain vilistivät silmissä. Toivoin hartaasti, että Kasper ei kuikuilisi jostakin päärakennuksen ikkunasta ja hihittäisi harvaan partaansa Bonnien riepotellessa minua. Anne oli kai lomalla, ainakin hän oli näyttänyt parina iltana ratsastelevan ihanan onnellisenpulskeasti Topia kentällä.

Polvissani oli vihreänmutaiset ruohopaikat ja niskassa ikävä kivistys, kun Bonnie lopulta suvaitsi pysähtyä. Se tanssi ihastuneena, käänteli korviaan ja puhkui kasvoilleni lämmintä ruohontuoksuista ilmaa. Minua alkoi väkisinkin hymyilyttää.
”Hölmöläinen”, sanoin pehmeästi ja tukistin hellästi ponin valkeaa kapeaa harjaa. Söpöhän se oli, täysi pässinpää ja maailman söpöin.

Varustin Bonnien pihalla. Se ei olisi malttanut seisoa paikoillaan, vaan ruopi taivutetulla etujalalla multaa hoitopuomin alta ja oli hurjistua suunniltaan menohaluissaan. Satula luiskahti kerran ponin kapealta selältä pölyiseen maahan, kun tamma astahti sivuun sen alta riimunnarua nykien. Lohikäärmeen varustaminen olisi luultavasti tuntunut suunnilleen samalta.

Hyppäsin käytännössä vauhdista selkään. Kypärän lippa sojotti vielä silmilläni varjostavana raitana ja toinen jalustin heilahteli vapaana kyljellä, kun Bonnie karahti altani liikkeelle. Yritin tavoittaa puhelinta, joka oli harjakorissa hoitopuomin päällä, mutta selästä ei ollut toivoakaan yltää siihen. Jääköön sitten, Emmy ja Brittahan tulisivat meitä vastaan.

Bonnie tikitti pientä ompelukonemaista ravia leirimökkien suuntaan, ei onneksi autotielle päin, ja sain ratsastettua sen pysähdyksiin maneesin seinää vasten. Poni painoi päätään ryntäisiin ja korskui maitohorsmien heilahdellessa sen edessä. Se seisoi kuitenkin paikoillaan, ainakin jotenkuten. Lähdimme matkaan nykivässä käynnissä, Bonnie kuolainta innoissaan kalisuttaen ja minä läpeeni onnellisena kesästä.

Ajattelin ratsastaa metsiköiden ja peltojen poikki Simoralle ja sieltä isompaa tietä kaupunkia kohti. Emmy ja Britta olivat luvanneet tulla pyörällä samaa tietä pitkin. Auringon lämmössä korkealla havisevat koivut ja pehmeä, vaalea hiekkatie saivat mielialani kohoamaan vielä ennestään. Saattoiko olla parempaa!

Vaivuin unenomaiseen iloisuushöttöön Bonnien astellessa tyytyväisenä tietä pitkin. Ohjat heilahtelivat puolipitkinä kaulaa vasten, ja uskaliaasti laskin jalustimet voidakseni pyöritellä nilkkojani vapaasti. Poni keinahteli mukavan reippaasti, viuhtoi valkealla hännällään hyttysiä ja puksutti kuin pieni iloinen juna.

En kuullut ensimmäisiä jyrähdyksiä. Saatoin arvata että jotakin oli tapahtunut ainoastaan siitä, että Bonnie pysähtyi ja melkein istahti pelästyksestä takaosalleen. Sen korvat pongahtivat kahdeksi korkeaksi kolmioksi ja se puhalsi säikkynä lyhyitä henkäyksiä.
”Soo, Bonsku”, laskin käteni lämpimälle, kiinteälle kaulalle. Tamma oli nostanut päänsä ylös eikä liikahtanutkaan.

Seuraava jyrähdys kuului jo lähempää. Se oli outoa: aurinko paistoi terävästi keskitaivaalta, ja puunlatvojen välistä näkyvä kaistale oli kirkkainta sinistä. Olimme jo Simoran takaisessa männikössä, jossa puusto oli niin tiheää, että pilvien täytyi olla piilossa niiden latvuston takana. Bonnie sävähti jyrähdystä ja kääntyi ympäri, ja minä tartuin kiireesti sen harjaan istuessani syvemmälle satulaan. Tähyilin taivaalle ja yritin aavistella tulisiko ukkonen päälle.

Ei tullut, mutta sade sen sijaan tuli. Bonnie ehti hiipiä parikymmentä metriä pitkänä ja epäluuloisena, kun taivas äkkiä aukeni suoraan yllämme. Sade tippui kuin suihkusta, suoraan ylhäältä ja hengästyttävän jääkylmänä. Poni potkaisi takajalkansa ilmaan ensimmäisten pisaroiden osuessa sen lautasille, kiskaisi pään etujalkojen väliin ja nykäisi ohjat käsistäni. Yritin löytää tasapainoa kahmaisemalla käteni liukkaan kaulan ympärille, mutta Bonnie hyppäsi sivuun ja lensin kastuneelle hiekkatielle. Otin kipeästi käsivarrellani vastaan ja rojahdin ikävään kasaan kämmenen päälle. Hetken aikaa nieleskelin ja yskin pölyä nenänpää mudassa odottaen, että aivot alkaisivat taas toimia. Kesti hetki varmistua siitä, että minulla oli yhä neljä raajaa, tärähtämätön kallo ja yksi ehjä keskivartalo.

Bonnie häälyi epäluuloisen näköisenä kesäsateessa vähän matkan päässä. Ohjat roikkuivat pitkinä toisella puolella kaulaa, ja poni venytti uteliaana siroa päätään minua kohti. Mitäs siellä makoilet, sen katse sanoi. Keräilin itseni seisovaan asentoon, puistelin pahimmat mudat housuistani ja jäin katsomaan ponia kädet lanteilla. Takaisin selkään.

Yllätyksekseni Bonnie oli eri mieltä. Kun pääsin takovien pisaroiden läpi sen vierelle, se pärskähti ja hypähti muutaman askeleen kauemmas. Uusi yritys ei sujunut kovinkaan paljoa paremmin. Yritin äkkiloikalla kahmaista ohjat kaulalta, mutta Bonnie kääntyi näppärästi ja jäi muutaman metrin päähän. Se alkoi hamuta koivunlehtiä kaula venyen, mutta toinen korva sojotti tarkkaavaisesti minua kohti. Arvelin, että tähän leikkiin kuului, ettei se antaisi kiinni ennen huomisiltaa.
”Bonnie-kiltti…” yritin maanitella rapisutellen purkkapaperia taskussani. Ikiahne Bonnie oli nähtävästi saanut kymmenvuotiaan älynlahjat, sillä se vilkaisi paperia vain kerran uteliaasti ja jatkoi sitten ohuiden lehtien riipimistä. Oksat pongahtelivat sen kiskoessa kaikessa rauhassa lehtiä lehtien perään. Ja vesi putosi niskaamme.

Yritin lähestyä sitten miten rauhallisesti tahansa, Bonnie ei antanut kiinni. Se ravasi aina pari askelta eteenpäin ja jäi sitten sydämellisesti ja ymmärtäväisesti katselemaan minua leveän takamuksensa ohitse. Tie muuttui pehmeäksi ja upottavaksi, paljaat olkapääni kastuivat ja Bonnie huiteli tyytyväisenä edessäni kuin valkea ja irvokkaan suuri Hubertus-kettu. Kerran Bonnie kirmasi laukassa ohitseni, ja hassunhauska hippaleikkimme suuntautui sen jälkeen kohti tallia. Poispäin poutasäätä odottavista Emmystä ja Britasta, tahtoo sanoa.

Kiroilin mielessäni, että olin jättänyt puhelimen harjakoriin. Tie avautui edessämme pitkänä ja suorana viivana, se jatkui loputtomiin tiheän männikön saartamana. Bonnie ei kertaakaan ravannut kauempana kuin parin metrin päässä. Jos se sattui ajautumaan liian kauas, se pysähtyi ja jäi oikein huomaavaisesti odottamaan minua. Mutta ei takuulla antanut kiinni.

Kaukaa alkoi kuulua auton ääntä. Vilkaisin taaksepäin pelästyneenä – ja toden totta, tien päästä jurrutti pieni punainen henkilöauto. Bonniekin oli huomannut sen, tuijotti hetken sieraimiaan levitellen ja asteli sitten aivan ojanpenkalle. Yritin tarttua ohi heilahtavaan jalustimeen, mutta liikkuni arvaten poni pyrähti hetkeksi raviin ja jäi sitten kulkemaan eteeni häntä sileänä heilahdellen.

Auto hidasti mateluksi meidän kohdallamme ja ikkuna veivattiin auki. Iloinen tytönpää työntyi ulos.
”Moi! Oletko sä tippunut?” hän kysyi reippaasti.
”Joo, mutta mä oon ihan ok.”
”No hyvä!”
Tyttö vilkutti sormillaan ja kaasutti sitten römäkästi ohitsemme. Jäin tuijottamaan pöllämystyneenä hänen peräänsä. Mitähän se oli ollut?

Toinen auto tuli, kun olimme jo melkein Simoran kohdalla. Sade oli lakannut, Bonnie tarpoi pää matalalla ja nappasi aina välillä voikukkia tienreunukselta. Suupieli oli vihreänkeltaisessa vaahdossa.

Tämäkin auto hidasti kohdallamme. Se oli iso rapainen maastoauto, melkein jonkun hevosihmisen tyyppinen. Korkealla ajopenkillä oli pitkänaamainen mies, jolla oli samanlainen ilme kuin basset houndilla.
”Oletko sä tippunut?” hän kumartui armeliaasti avoimesta ikkunasta ja tuijotti Bonnieta.
”Joo”, nyökkäsin.
”Sattuuko suhun?”
Pudistin päätäni.
”Voi noita nuoria poneja!” mies sanoi ylhäisesti, loi Bonnieen surullisen toruvan katseen ja ajoi sitten tiehensä.

Kolmas auto ajoi jo melkein ohitsemme, mutta pysähtyi kirskahtaen vähän matkan päässä ja jäi odottamaan meitä. Bonnieta pysähtynyt auto hirvitti, se meni keinuhevoslaukkaa monta metriä ennen sitä ja sinkaisi sitten valkeana viiruna aina risteykseen asti. Sieltä se tuijotteli tummat silmät valkean harjan alta kauhistuneina loistaen.

”Oi voi, ootko sä tippunut!” nuori lätsäpäinen poika huudahti huolestuneen näköisenä, kun ehdin ikkunan kohdalle. Autossa soi hiljaisella jumputtava musiikki, se oli kai käännetty pienemmälle juuri äsken.
”Ei, mä ulkoilutan sitä aina tällä tavalla”, vastasin väsyneesti.
Poika oli halukas auttamaan. Hän jätti auton tienreunaan ja sipsutti sitten luokseni farkuilla, joiden haaraosa roikkui melkein polvissa asti.
”Mulla ei ole mitään hevosenruokaa mukana”, hän sanoi anteeksipyytävästi. Yritin pitää kasvoni tavallisina myötätunnon tulvahtaessa lävitseni. Ihan kuin jokaisen autoilijan pitäisi kantaa takakontissa varasäkillistä Race Pro Mixiä karanneita poninlurjuksia varten!

Harmi kyllä pojasta oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Bonnie tuijotti häntä järkyttyneenä tien keskeltä, ja kun hän yritti soveliaana ja anteeksipyytävänä lähestyä, se loikkasi ojan yli ilman vauhtia ja rämpi tiheänä kasvavaan ryteikköön. Pelkäsin, että se sotkeutuisi ohjiin tai taittaisi jalkansa, ja kiiruhdin selittämään että Bonnien hermoille olisi ehkä parasta pysytellä vähän kauempana.
”Se hyppäs loistavasti!” poika sanoi vaikuttuneena. ”Teidän pitäis harkita estekilpailemista! Siis sitten kun saat sen kiinni.”

Poika palasi autoonsa, kun Bonnie palasi itsetietoisella pikku hypyllä takaisin ojan tälle puolelle.
”Mä voin ajaa teidän perässä!” hän tarjoutui. ”Merkkinä muille autoilijoille, että ne huomaa hidastaa.”
”Me ollaan menossa Seppeleeseen asti, sinne on aika monta kilometriä tästä…” yritin estellä, mutta poika keskeytti minut kätensä nostamalla.
”Mä haluan auttaa! Ei siitä ole mitään vaivaa.”
No, jos hän TAHTOI käyttää tunteja matelemalla Bonnien ja minun perässä… en kehdannut kieltäytyä, kohautin vain olkiani ja hymyilin antautuvasti.

Olimme varmasti aikamoinen näky. Bonnie ravasi puhkuen ja puhisten ensimmäisenä, minä raahustin kypärää kädessäni roikottaen sen takana ja lätsäpäinen poika ajoi kävelyvauhtia viimeisenä taputellen hyväntuulisesti auton nahkarattia. Aurinko henkäili jälleen yllemme, mutta aamupäivän kirkkauden sijaan taivaalla vyöryi nyt mustanvioletteja, paksuja pilvikomppanioita. Kuljimme Artsilan peltojen ohitse, vilkutimme (minä hyvin alistuneesti) kyläkaupalla kahvitteleville mummoille ja hikoilimme itsemme tärviölle Ruolammen mäellä, lukuun ottamatta autopoikaa tietysti. Oli tie leveä tai kapea, poika huristeli uskollisesti perässämme ja näytti kiltiltä ja avuliaalta joka kerta, kun käännyin varpaanvälitkin hioten vilkaisemaan häntä.

Risteyksessä, josta pääsi isommalle tielle tai maastoesteradan suuntaan, meitä vastaan tuli ratsukko. Eetu istui korkealla punaisen Alexin selässä ja näytti typertyneeltä, kun Bonnie tupsahti käytännössä heidän syliinsä mutkan takaa. Hevoset korskahtivat, tunnistivat kaverin ja jäivät sitten höristelemään korviaan ja puhaltelemaan toistensa sieraimiin tyytyväisinä. Eetu kurotti Alexin kaulaa haistelevan Bonnien puoleen ja tarttui ohjiin. Huudahdin onnellisena.
”Eetu! Älä vaan päästä irti!”
”Mikä peli teillä on meneillä”, Eetu kysyi epäluuloisena ja ratsasti Alexilla lähemmäs. Bonnie oli nähtävästi sitä mieltä, että oli juossut riittämiin, sillä se kulki sävyisänä isomman hevosen rinnalla ja pysähtyi sen mukana.
”Mä tipuin ja toi karkasi”, tunnustin nolostuneena.
”Miks tuo auto seuraa sua?”
”Mä autan tässä”, lätsäpää huuteli rauhoittavasti ikkunasta. ”Onko se nyt kiikissä?”
”On”, huusin takaisin ja yritin päättää, halusinko itkeä vai nauraa hänen huolestuneelle ilmeelleen.
”Tosi hyvä!” poika näytti tyytyväiseltä. ”Nähdään sitten taas! Oli mahtavaa olla avuksi!”
Hän peruutti varovaisesti ohitsemme, vilkutti kauniisti ja kaasutti. Kun hän ajoi kauemmas, autokaiuttimet alkoivat jumputtaa tärisevää, sorasointuista suomiräppiä niin lujaa, että se kuului vielä kauan auton kadottua.

Eetu oli yksi niistä tallilaisista, joita en ollut vähään aikaan nähnyt. Kun kohtasin hänen katseensa ottaessani Bonnien ohjia, oli hänen ilmeensä niin mainio sekoitus sekopäiset-ponitytöt-iskeetä, miksi-tulin-tallille-juuri-tänääntä ja toivottavasti-kukaan-ei-näe-mua-tän-kanssaa, että yhtäkkiä koko rakkopesue jalkapohjissa ei ollutkaan niin kurjan tuntuinen.
”Tää on meidän uusi treenitapa, värvään sut avuksi joka maanantaille aina jouluun asti”, sanoin noustessani takaisin Bonnien selkään.
”Kiitos ei”, Eetu huokaisi ja käänsi Alexin kohti tallia.
”Kiitos”, sanoin pojan selälle.
”Häh, kiitos mitä?”
”Kiitos että tulit pelastamaan meidät.”
Eetu katsoi meitä olkansa yli, likaa polvissani ja Bonnien turparemmiin pinttyvää voikukkamössöä.
”Näytti tehneen kummallekin ihan hyvää”, hän naurahti ja siirsi Alexin kotiinpaluuraviin. Seurasimme heitä.

[Salma]

Se tuli järkytyksenä. Vielä pari päivää sitten olin ratsastanut Eetun kanssa tallille katsoen, miten hassu teinitakki roikkui hänen olkapäiltään ja myöhemmin kiivetä kolistellut yläkertaan juomaan kaakaota Britan kanssa.

Ja tänään, kun maleksin pääkäytävän vihreälle hyllylle katsomaan, oliko joku vahingossa piilottanut Bonnien korvahupun sinne, tuli Britta sisään pää painuksissa ja vettä olkapäiltä tiputtaen. Hype seurasi hänen perässään kuin iso koira musta harja silmillä. Hevonen katsoi minua ja käänsi korvaansa, mutta Britta tuskin nosti katsettaan viedessään Hypen karsinaansa. Hän irrotti vettyneen riimunnarun – ja sitten melkein lyyhistyi karsinan puoliovea vasten.
”Britta!” pelästyin unohtaen saman tien koko korvahupun. ”Onko kaikki hyvin?”
Britta nikotteli, pyyhki silmiään ja hautasi kätensä paksuun tummanruskeaan tukkaansa. Hän puisteli päätään hienoisesti.

”Moi Salma ja Britta!”
Emmyn pirteä ääni täytti tallin. Hän marssi pääovista taluttaen Kurbusta, joka oli sateesta luihuna ja hiippaili tytön reippaasti heiluvan poninhännän perässä märkänä ja kurjana. Hevosen vaalea takamus katosi karsinaan, ja hetken kuluttua Emmy palasi tyytyväisenä tallikäytävälle.
”No?” hän seisahtui kädet lanteilla katsomaan meitä.
En sanonut mitään, tuijotin vain hämilläni takaisin, ja vähitellen virne Emmyn kasvoilla värähti ja haihtui.

Britta oli alkanut keräillä Hypen harjoja ja sukia hevosen kylkeä, ihan kuin hukkuva, joka tarrautui vedessä kelluvaan puunkappaleeseen. Hänen silmänsä olivat oudon kiiltävät ja märät. Minä ja Emmy häälyimme karsinan ovella tietämättä pitäisikö lähteä vai jäädä.
”Meidän perhe…” Britta aloitti lopulta hangattuaan suunnilleen samaa kohtaa ryntäillä jo monta minuuttia. ”Me muutetaan takas Ahvenanmaalle.”
Koska kurkkuuni oli juuttunut niin itsepäinen pala? En ollut varma. Vaikka miten nielin ja nielin, se ei irronnut, vaan tuntui kovettuvan ja alkavan tiputella pistelevää lientä rintakehään.

Onneksi Emmy, kultainen ja järkevä Emmy, oli nähtävästi säilyttänyt järkensä. Hän avasi näppärästi Hypen karsinan oven ja astui halaamaan Brittaa. Seurasin hämilläni ja kauhistuneena perässä. Älä tee noin, olisin halunnut sanoa, silloin Britan sanat muuttuvat todeksi! Mutta Emmy rutisti jo Brittaa, jonka olkapäät hytkyivät tasaisesti itkun tahdissa. Hype seisoi karsinan nurkassa ja katsoi minua hämillään, toinen kylki sileänä, toinen vesipisaroiden ja pölyn sotkema. En saanut silmiäni irti sen orvosta katseesta.
”Mun täytyy lopettaa Hypen hoitaminen”, Britta ulvahti Emmyn sylistä. Emmy kietoi kätensä tiukemmin hänen ympärilleen, hyssytteli ja vilkaisi sitten onnettomana minua. Hänen vaalea palmikkopäänsä ei näyttänyt enää yhtään niin iloiselta ja reippaalta.
”Kaikki on hyvin, kaikki on hyvin”, hän rauhoitteli silitellen Britan selkää.
”Ei ole! Mä joudun muuttamaan, mä joudun lähtemään täältä!” Britta henkäisi raivostuneena.
Siihen sen enempää Emmy kuin minäkään emme osanneet sanoa mitään. Pala minun kurkussani oli sulanut ja pyrki nousemaan silmiini.

Kun Britta pitkän ajan kuluttua pyyhki rusottavat poskensa kyynelistä ja veti väristen henkeä, jätimme hänet Hypen kanssa kahden. Tuskin ehdimme ulos karsinasta ja hiljaisena parina yläkerran portaille, kun Inkeri viiletti odottelutilasta vihaisena ja punaposkisena. Vaalea tukka lensi viuhkana hänen perässään.
”Vau Inksu! Varo vähän!” Emmy huudahti Inkerin vilahtaessa ohitsemme. Hän pysähtyi, loi meihin pahan katseen ja parahti sitten kärsivästi.
”Mä en kestä! Mua ei vois vähempää kiinnostaa VAROA ketään!” hän ulvoi niin, että talli raikui.
”Älä huuda Inkeri!” supisin, mutta hän oli jo tarttunut meihin ja kiskoi kohti odottelutilaa.
”Teidän on pakko kuulla tää! Tää on KAMALAA!” hän mölisi vetäessään meidät ilmoitustaulun ja kaappien ohitse ja siitä pihalle. ”Laittakaa ovi kiinni, mä en kestä tätä.”

Seisoimme Emmyn kanssa epävarmoina räystään alla pidellen suojaa tihkusateelta. Aurinko paistoi kauempaa puiden välistä, sadekuuro putosi vain oudosti roikkuvista violeteista pilvistä. Inkeri tupsahti väliimme kumisaappaat jalassaan ja jäi nojaamaan tallin valkoiseen kiviseinään. Hän huokasi. Näin lähempää katsottuna näin, että hän näytti itse asiassa itkettyneeltä. Suupieli nyki alaspäin ja ripsiväri oli jättänyt poskelle märän pisterivin.

Emmy vilkaisi minua. Mikä talliin oli iskenyt tänään? Britan surun kyllä ymmärsi, mutta miksi Inkeri tuntui menneen aivan pois tolaltaan? Hän potkiskeli hiekkaa kengänkärkensä alla ja puri huuliaan yhteen.
”Tää on kamalin päivä koskaan”, Inksu huokaisi lopulta. Hän raaputti otsaansa, luulen hänen yrittäneen peittää kostuvat silmänsä. ”Miks se pässinpää ei voi olla huonompi jääkiekossa?”
”Ai Eetu vai?” hämmästyin.
”Eetu aikoo lopettaa täällä käymisen!” Inkeri parkaisi äkkiä lujaa ja löi nyrkkinsä tallin seinään. ”Se pääsi johonkin parempaan joukkueeseen! JÄÄKIEKKOJOUKKUEESEEN!”
Mitä enää saattoi sanoa? Ensin Britta ja nyt Eetu. Inkeri itki, ja ääni kuulosti samalta kuin laumaansa etsivällä vahingoittuneella eläimellä.

Kurjin mielin palasin Bonnien karsinalle satula käsivarrella roikkuen. Minun oli pakko päästä ratsastamaan. Satuloidessani hyörivää ja energistä ponia sekä vatsassani että kurkussani velloi, ihan kuin olisin tulossa sairaaksi. Oleminen tuntui vaikealta, eikä edes ponin iloisesti heilahteleva pää saanut suupieliäni nousemaan hymyyn. Suitsin Bonnien apeana enkä jaksanut rauhoitella sitä, kun se hönki niskaani ja yritti livistää ohitseni ulos.

Olisi pitänyt pukea enemmän vaatetta. Tihku alkoi saman tien hytisyttää paljaita käsivarsia. Ratsauduin tallipihalla steppaavan Bonnien selkään, pyöräytin sen parille voltille rauhoittaakseni menoamme ja päästin ponin sitten singahtamaan kohti metsäpolkua. Se kopsutteli iloisesti eteenpäin, väisti lätäkköä ja puhisi tyytyväisenä. Sitä ei tallilaisten meno liikuttanut.

Puiden välissä annoin kyyneleitten herahtaa silmistäni.

[Salma]

Lähtöuutisten ja muiden järkytysten keskellä nappasin ponin narunnokkaan ja lähdin syöttelemään vihreää. Kyllähän kesän rauha lopulta hetkeksi löytyi!

[Salma]

Jesse katsoi minua varovaisesti pälyillen ja näytti vakavammalta kuin koskaan. Vaaleat hiukset, joita hän oli tänä aamuna sukinut tyylitukaksi tavallista hermostuneemmin, valuivat sateen lannistamina korvien ympäri ja liimautuivat poskiin.

Nojailimme kentän aitaan estekopin vieressä ja tuijotimme mitään sanomatta irtojuoksutettavaksi tuotua Bonnieta. Olin vetänyt ponin selälle ohuen punaisen sadeloimen ja lainannut Ruusulta loimen värin kanssa irvokkaasti riitelevää pinkkiä kaulakappaletta. Bonnie ei näyttänyt olevan kovinkaan otettu sadeasustaan, se seisoi häntä supussa kentän keskellä meitä mulkoillen ja näytti vihaavan joka sekuntia. Kentän pehmentyvällä hiekalla se oli ravannut vain pari laiskaa kierrosta. Ei ihan esimerkillistä irtojuoksutusta, mutta tällä hetkellä en viitsinyt välittää siitä.

”Ihan tosi Salma, älä itke enää”, Jesse sanoi matalasti ja laski kätensä omalleni. Nikottelin, nielaisin kurjan kutituksen kurkusta vatsaan ja pyyhin kostuneella hihalla poskiani. En ollut varma kumpi kangasta oli kastellut enemmän, katkerat kyyneleni vai suuret taivaalta mollahtavat vesipisarat.
”Mutta sä olet lähdössä”, nyyhkin säälittävästi. Jesse kietoi pitkät, tutut käsivartensa ympärilleni ja antoi leukansa painua hiuksiani vasten.
”Mä olen lähdössä vaan Seppeleestä”, hän sanoi heijaten minua rauhoittavasti. ”Shh, Salma, älä pliis itke. Mä lähden vaan tältä tallilta. Sä joudut edelleen heräämään mun vierestä ja kuuntelemaan mun juttuja. Äläkä luulekaan etten mä tulisi vahtimaan, kun sä ja poni kaahaatte kisoissa.”

Tuntui siltä kuin oikea, tavallinen maailma olisi yhtäkkiä kaapattu ja siirretty johonkin vääristyneeseen rinnakkaistodellisuuteen, jossa häilyvät varjot pitivät hauskaa ihmismarioneteilla. Tolloa ei enää huvittanut hypätä ja siitä tehtäisiin tuntihevosruuna. Jesse lähtisi Seppeleestä. Minun Jesseni.

Olin ottanut sen aika raskaasti. Kyllähän minä tiesin, ettei Jesse minua hylkäisi, mutta sanat olivat tällä hetkellä aika laiha lohtu. Rakastin sitä, miten hän murisi aamulla ennen kun lähdimme ajamaan kohti Seppelettä, miten hän saattoi ilmestyä satulahuoneeseen ja suudella minua, miten hän roikkui Bonnien karsinalla ratsastuksen jälkeen hengästyneenä ja tyytyväisenä, kypärän leukahihna auki heilahdellen. Se oli Jesseä parhaimmillaan.

Luultavasti asia olisi ollut helpompi sisäistää, jos samaan syssyyn ei olisi tullut Britan ja Eetun lähtö. Vilkuilin hätäisesti muita seppeleläisiä peläten hiljaa itsekseni, että joku heistä murtuisi äkkiä ja kertoisi myös lopettavansa. Ja nyt sen teki Jesse, juuri se henkilö, jonka kohdalla se tuntui kaikista pahimmalta. Enkä voinut tehdä mitään.

”Rauhoitu, Salma.”
Itkuni oli yltynyt taas. Jesse puristi minua vasten takkinsa karheaa kangasta, silitti hiuksiani ja antoi minun tarrata käteni hänen ympärilleen.
”Sulla on täällä edelleen sata tallityttöä, joiden kanssa voit ratsastella ja seikkailla. Enkä mä ole menossa oikeasti mihinkään.”
Miten turvalliselta se kuulostikaan. Ja miten varmasti tiesin jossain puhtaan älyllisessä aivolohkossani, että se oli oikein. Ei Jesse voisi ratsastella haluttomalla Tollolla tuntihevosten rinnalla ja hylätä omia unelmiaan. Hänellä piti olla kasallinen nican huippuhevosia, joilla hän saattoi treenata iltakymmeneen asti ja kiroilla turhautuneena, miten patalaiskoja ja ponnuttomia ne olivat. Ilman ilmiömäisiä kisahevosiaan Jesse ei pärjäisi.

Pyyhin kyyneleet syvään huokaisten ja nostin katseeni Jesseen. Hänkin näytti vähän surkealta.
”Sä oot oikeassa. Eihän tässä mitään”, huokaisin.
”Valepukki”, Jesse nauroi.
”Otetaan Bonnie sisälle. Muuten se kohta pakenee ja laukkaa täältä suoraan preerialle. Se näyttää jo vähän Pollelta, yhtä paksu.”


Jessen piti lähteä Mel Sereniin ratsastamaan jotakin nican hevosista. Muiskuttelimme Bonnien karsinalla, kunnes se huokaisi niin raskaasti, että meitä molempia alkoi naurattaa.
”Sori poni, sä et saa edes poskisuukkoa”, Jesse irvisti Bonnielle, joka seisoi kuivassa enkkuloimessa harja takussa ja korvat harottaen.
”Nähdään illalla, mä ratsastan ehkä seiskaan asti”, hän sanoi vielä minulle ja painoi märän pusun suupieleeni.

Jäin katsomaan hänen peräänsä, kun hän kulki autonavaimia heilutellen kohti pikkupuolen ovia. Ehkä tämä sujuisikin oikein hyvin. Tollon karsinan kohdalla Jesse epäröi, hidasti ja harasi sitten nopeasti oven yli kuikuilevan hevosen harjanjuurta.

Toivottavasti tämä sujuisi hyvin.

Huomisesta alkaen juoksisimme kisoissa neljä päivää, joten Bonnien kuivuttua nappasin sen riimun jatkeeksi ja talutin pesukarsinan vihreiden kaakelien syleilyyn. Sade ropisi rauhoittavasti ikkunan takana. Netta ja Reino kolistelivat itsekseen karsinoissaan, ja tallikäytävän toisesta päästä kuului matalaa juttelua. Kiinnitin Bonnien kahdelta puolelta pesariin ja rapsutin tuttavallisesti puhisevan ponin otsaa.

Olin huoltanut Bonnien jalkoja nyt muutaman päivän ajan savella. Tamma onneksi tykkäsi hoidosta, olin nimittäin omasta mielestäni tuskastuttavan hidas savenvalaja. Poni sai seisoa tönöttää paikoillaan monta pitkää kymmenminuuttista minun hinkatessani sen valkeaan karvaan jähmeää savikerrosta. Hauskaahan se oli, kaikesta huolimatta, vähän samanlaista sotkemista kuin päiväkodin pihamaalla. Tällä kertaa kohde vain oli elävä ja nuuhki välillä kiltisti niskahiuksiani.

Olin päässyt toiseen takajalkaan ja sotkenut kokopaikkaiset pöksyni kauttaaltaan saveen, kun Lynn äkkiä ilmestyi nojailemaan pesarin seinään. Bonnie höristeli korviaan hänelle, muisti kai viime vappuisen vaihtariratsastajansa, ja antoi hänen kyhnyttää sileää kaulaa lyhyen harmaan harjan alla.
”Moi!” ähkäisin kyykkiessäni takajalan vierellä. Lynniä selvästi huvitti möngerrykseni lattianrajassa, mutta hän oli kohtelias eikä nauranut.
”Moikka vaan. Miten menee?”
Luin rivien välistä: miten Jessen suhteen menee?
”Hyvin”, vastasin tuijottaen jalkaa pitkin valuvaa savikerrosta. Sitten muistin, että Daniel oli lähtenyt Saksaan ja Lynn oli niin ikään jäänyt hevosleskeksi. ”Tai surkeaahan tää on, mutta ehkä se siitä.”
”Kyllä se siitä”, Lynn sanoi rauhallisesti. ”Aluksi se on kamalaa, mutta te olette kuitenkin samalla paikkakunnalla ja näette aina kun ette ole tallilla.”
Lynnin äänensävy oli tarkoituksettoman merkityksellinen. Tunsin itseni äkkiä surkeaksi ihmiseksi, Lynnillä oli sentään oikea syy ikävöidä.

”Kuulitko muuten Hypestä?” Lynn kysyi äkkiä.
”En?”
”Se lähtee tallilta.”
”Mitä, miks ihmeessä?” yllätyin. Lynn kohautti olkiaan niin, että valkea tukka valahti olkapäiltä.
”En kysynyt. Täällä tulee hetkeksi pula nuorista poikahevosista, kun Väinökin on ehkä lähdössä.”
”Hitto!” minulta pääsi. ”Onko Pirre ihan ok?”
”Itse se sitä suunnitteli”, Lynn nauroi. ”Väinöhän on kuitenkin kenttähevonen. Pirre ehdotti, että mä voisin silloin tällöin kisata sillä.”
Kohotin ihailevasti kulmiani. Lynn liikahti mielissään, hänellä oli selvästi muitakin uutisia.
”Ja Sentti jää eläkkeelle. Mä jatkan sen vuokraamista täällä.”
”Siitähän tulee sulle ihan kuin oma hevonen!” ilahduin.
”Joo, vaikka kiireistä siitä kyllä tulee”, Lynn myhäili tyytyväisenä. Sitten hän näytti vakavoituvan hiukan. ”Pirre nimittäin pyysi mua myös auttamaan Tollon ratsuttamisessa.”
Hän vilkaisi minua varovaisesti. Vedin hymyn kasvoilleni. Tollo, uusi tuntihevonen, tarvitsi totta kai läpiratsastusta. Lynn oli hyvä vaihtoehto, nyt kun Jesse enää olisi ratsastamassa sitä.

Talli oli tosiaan taas muutoksessa. Hoitajakurssi oli avattu ja ilmoitustaululle printattuun listaan ilmestyi silloin tällöin uusia nimiä. Anne oli sulkeutunut melkein joka päivä toimistoon jonkun jännittyneen näköisen hevosenomistajan kanssa, joka havitteli yksityispaikkaa Seppeleestä. Tuuliakin oli livahtanut eräänä päivänä toimiston ovesta silmäänsä vilkuttaen, hän toivoi saavansa Rosan pihatosta talliin.

Vanhojen hevosten lähteminen tuntui pohjattoman surulliselta. Ja uusien tuleminen – no, parempia asioita oli tuskin kovinkaan montaa. Elimme katkeransuloisia aikoja.

[Salma]

Yksityishevosenkin omistajana tiesi, että tuntihevosten viimeinen lomaviikko oli alkanut. Heinäkuussa niin hiljaisena ollut talli oli äkkiä purskahtanut täyteen ruskettuneita, pirteitä hoitajia, ja leirimökkien luona pihan päädyssä kävi jatkuva hulina ratsukoiden lähtiessä ja tullessa maastosta. Jossakin taka-alalla poltteli edelleen haikeus Eetun, Britan ja (minun kohdallani luonnollisesti erityisesti) Jessen takia, mutta iloiset kesätarinoita kertovat tallilaiset tekivät kyllä hyvää.

Väinö oli nyt lähtenyt, samoin Hype. Olin pari päivää sitten jutellut pitkään Pirren kanssa, ja hän oli kertonut, että joku näppärä junnuratsastaja oli saanut Hypen itselleen. Väinö jäisi periaatteessa perhepiiriin, sehän meni Lynnin luo Mallaspuroon.

Onneksi Bonnie oli ja pysyi, mietin katsellessani keskipäivän haaleassa auringossa laitumella nuohoavaa ponia. Se oli saanut kulkea käytännössä koko kesän pihalla, yöt ja päivät, aina kun sää oli antanut myötä. Bonnielle se oli tehnyt selvästi hyvää. Ohut valkea karvapeite oli karaistunut vähän, ja poni vaikutti valtavan piristyneeltä ja hyväntuuliselta. Hyttysloimen se tietysti kaipasi päälleen joka yöksi, mutta ulkopuvussaan se ravasi tyytyväisenä pitkin tarhan aitaa karvaisemmat ponikaverit nakuina perässään.

”Huomenta Salma”, Pipsa oli ilmestynyt selkäni taakse huppariin kietoutuneena. Hän hymyili suupielellään. Eilen illalla olimme nyhjöttäneet puoleenyöhön asti vinokattoisen huoneeni lattialla ja puhuneet loputtomiin elämästä. Pipsan mukanaan tuoma lämpöinen omenapiirakka oli kadonnut hujauksessa, ja silloin tällöin Jente oli käynyt nuuhkimassa toiveikkaasti murusia piirakkavadilla. Tuskin muistin huitoa sitä pois, niin ihanaa oli ollut jutella rakkaan ystävän kanssa pitkästä aikaa kunnolla.

”En millään raaskis ottaa Bonnieta sisälle”, naurahdin Pipsan tullessa aidalle. Hän nojasi viereeni katsellen silmät sirrissä Sikkeä, joka remusi yksikseen katkenneen koivunoksan kanssa. Pystyharja heilahdellen se heitteli oksaa ilmaan, spurttaili sen ympärillä ja oli juosta tielle laiduntaneen Netan kumoon. Pieni poni jäi katsomaan korvat sojottaen Siken perään.
”En mäkään”, Pipsa myönsi. ”Mennäänkö syömään yläkertaan? Mulla ainakin on kaamea nälkä.”
”Mulla myös”, nyökytin. ”Mä en ehtinyt syödä aamulla mitään, Jentellä oli eläinlääkäri ja heräsin Jessen kanssa myöhässä.”
”Mikä Jentellä on?” Pipsa säikähti, kun käännyimme aidalta ja lähdimme tallia kohti.
”Ei mitään hätää, sillä oli vaan yks hammas kasvamassa vinoon”, rauhoittelin. ”Eikä mikään ihme ottaen huomioon miten se jäystää kumibanaania.”

Jätimme hevoset auringon kalpeaan loisteeseen ja astuimme sisään talliin.
”Ai niin, mun täytyy käydä katsomassa jäikö Siken harjapussi eilen sen karsinalle”, Pipsa muisti äkkiä.
”Mä tuun mukaan”, lupauduin. Kiiruhdimme hiljaisen tallikäytävän poikki, taputimme nopeasti päätykarsinasta kurkkivaa Reinoa ja suhasimme tallin pikkupuolelle.

”Siis mitä?”
Pipsa tuijotti Siken karsinaa pöllämystyneen näköisenä. Takaisin tuijotti iso harmaa trakehner, joka ojensi kiltisti turpaansa ja puhalsi korvat höristyneinä ilmaa.
”Miks tää on Siken karsinassa? Mikä se on?” Pipsa kääntyi silmät ymmyrkäisinä minua kohti. Osoitin karsinan oveen kiinnitettyä lappua.
”Ransu. Nähtävästi.”
”Hei Pipsa, tämä on mun uusi hevonen Ransu. Se tuli eilen illalla. Sikke muuttaa Windin vanhaan karsinaan. Tee Pirre. Peeäs, käy Annen kanssa vielä sopimassa asiasta”, Pipsa tavasi lapusta ja kohotti kunnioittavasti kulmiaan. ”Ransu. Pirre on hankkinut aikamoisen jättiläisen!”
”Aika vaikuttava”, minunkin oli pakko myöntää. ”Näyttää tulevalta estekeisarilta.”

Ehdimme vain puoleenväliin yläkerran portaita, kun Pihlan iloinen ääni kuului takaamme.
”Hei Pipsa ja Salma! Tuutteko meidän mukaan hyppäämään?”
Katsoimme Pipsan kanssa toisiamme epäröiden.
”Tulkaa nyt!” Fiia oli ilmestynyt satulahuoneen ovelle Pihlan taakse ja näytti hurjan punatukkaiselta ja iloiselta. ”Aleksanteri on jo kokoamassa esteitä, me saatiin Annelta lupa rakentaa ne varsalaitumelle.”
Aleksanteri? Kokoamassa esteitä?
”Nooo… joooo…” vastasimme yhtä aikaa venytellen Pipsan kanssa. Molempia alkoi hymyilyttää. ”Me haetaan vaan hevoset ensin sisään.”

Oli oikeastaan hirveän hauskaa, kun Sikke ja Pipsa tulivat naapurikarsinaan. Tietysti tuntui oudolta, kun seinän takaa ei kuulunut Cellan tasaista sadattelua Windin runnoessa häntä kiukuspäissään pitkin seiniä. Viime aikoina Windin oltua muutenkin mamma-asunnossaan olin tosin jo melkein tottunut siihen, että naapuri oli hiljainen ja säyseämpi. Siken puolioven yli menoinnoissaan puhkuva pää oli kaiken lisäksi niin hervoton näky, että Windi-ikävästäni huolimatta aloin vähän fanittaa uutta naapuria.

Harjapussin olkahihnasta roikkui uututtaan jäykkä musta kypärä, jossa oli tanakka leukaremmi ja valossa hiljalleen kiiltelevä sileä pinta. Bonnieta varustaessani katseeni eksyi siihen vähän väliä. Se sai vatsaani mukavan vellovan tunteen, sellaisen, jota ei tehnyt mieli nieleskellä pois. Kypärä oli palkinto, tai oikeastaan muistutus palkinnosta, jonka olin saanut viime viikolla kenttäkisojen harrasteluokasta.

Minä ja Bonnie olimme nimittäin osallistuneet helppoon harrasteluokkaan – ja voittaneet! Kypärän ja palkintokaappiin painetun ruusukkeen lisäksi luokan voittaja oli saanut tuhat euroa. Se tuntui edelleen käsittämättömältä. Minä, Salma, olin saanut Bonniella ratsastamalla yhden päivän aikana tuhat euroa, jotka sain käyttää miten lystäsin. Minulla ei ollut mitään hajua, mihin rahat laittaisin.

Ja se oli oikeastaan aika ihanaa, mietiskelin tyytyväisenä taluttaessani Bonnien pihalle. Se kulki sähköisenä vierelläni ja olisi halunnut rynniä Siken vaalean takaliston ohitse. Eilen se oli ollut tahmea ja hajamielinen, mutta viileämpi ilma ja yöllisen sateen jättämissä lätäköissä kimmeltävät auringonsäteet saivat hevosen pompahtelemaan ja käännähtelemään energisenä. Ohjat kiristyivät sormieni lomassa ponin käännellessä päätään ja puhistellessa vihreiden koivunoksien havinalle. Valkeanharmaa kaula kiilsi ja värisi.

Jäimme Pipsan kanssa pöllämystyneinä seisomaan varsalaitumen portille. Sinne oli noussut pieni satumaa. Metsänrajasta oli raahattu katkenneita puunoksia ja pieniä koivunrunkoja, jotka oli rakennettu mataliksi, kyhmyräisiksi pystyiksi. Tavalliset estetolpat oli koristeltu havisevilla, vihreillä koivunoksilla, olipa joku jopa käynyt hakemassa estevajasta kiiltävän vesimaton erään pienen pystyn taakse. Esteiden alla ja sivuilla oli pitkiä, keveitä kukkapenkkejä, jotka tarkkasilmäinen ehkä muisti nähneensä päärakennuksen ikkunoiden alla. Kaikki näytti niin sievältä, kesäiseltä ja asetellulta, että tuntui kuin tuijottaisi kuvakirjaa.

Tuijotin ihastuksissani rakennelmia. Pikkuiset kesäesteet melkein huusivat, että jonkun täytyisi tulla ja hypätä niitä. Vilkaistessani Bonnieta tyrskähdin naurusta. Se oli nojautunut taaksepäin, tuijotti vuoron perään koivunoksapystyjä ja puunrunkokavaletteja ja näytti valikoivan, mitä niistä se inhosi eniten. Sieraimet olivat nyrpistyneet halveksivaan ryppyyn. Yhtä tyytymättömältä poni oli näyttänyt viimeksi ehkä silloin, kun tajusi joutuvansa paluumatkalla uudelleen laivan ruumaan Saksan-matkallamme.

”Bona kestää sen, että vieraille kentille tuodaan ties mitä esteitä. Mutta että oman tallin laidun on estekenttänä, se on selvästi pyhäinhäväistys”, huutelin päästyäni liitelevän Bonnien selkään. Kevyen lämmittelyravin sijaan poni juoksi laitumen aitaa myöten, pyöritti korviaan ja korskui hurjistuneena. Aleksanteri, Pipsa, Pihla, Fiia ja Inkeri, jotka ratsastivat hevosineen huomattavasti rauhallisemmassa tahdissa, väistelivät naureskellen Bonnieta. Siiri olisi halunnut riehaantua ja juosta Bonnien perään, mutta pitkäkoipinen poni liihotti sen ohitse niin lujaa, ettei Siiri jaksanut pitkään pysyä sen tahdissa. Selässä kypäränsä alta tiiraileva Inkeri näytti siitä ihan tyytyväiseltä.

Esteet olivat puomikorkeudeltaan pieniä ja kilttejä. Myntti isoimpana pystyi melkein astumaan niiden ylitse. Olin melko varma, että se vähän harmitti Aleksanteria: hän istui pienessä kyyryssä ratsunsa selässä ja yritti mutkitella mahdollisimman vaikeita reittejä, kai esitelläkseen loistavia aikaratsastustaitojaan. Myntti hyppäsi hyvin ja kääntyi tosiaan kuin lantin päällä, mutta Aleksanterin pröystäily tuntui vähän hassulta. Ei tämä kuitenkaan kilpailu ollut.

Bonnie halusi puhkua ja pärskiä esteille. Muiden jo hypätessä minä ratsastin käynnissä matalien puomien luo ja annoin ponin haistella niitä. Se hypähteli tärkeänä, säpsyi ja olisi mielellään halunnut kuopia pikku pystyn alla vaarattomana lojuvaa vesimattoa. Annoin ohjien roikkua melkein löysinä ja katselin naureskellen, miten poni nuuskutti ja kääntyi lopulta tyytyväisenä pois esteeltä. Ei hätää, sen rentoutuvat korvat sanoivat.

Ratsastin muutaman reippaan laukkaympyrän kevyessä istunnassa ja ohjasin Bonnien sitten aidanreunaa pitkin Loeken perään. Iloisen ruunan perässä Bonnie hyppäsi mielellään vänkkyräisen koivunrunkopystyn ylitse. Se pukitti, pureskeli päristen kuolainta ja suhahti aivan estetolppaan kiinnitettyä vehreää lehtiviuhkaa hipoen. Nojauduin kevyesti ylös satulasta ja nostin käteni ponin valkeaan harjaan.

Hevoset puikkelehtivat toisiaan väistellen isolla varsalaitumella, hyppäsivät mielellään vehmaiden esteiden ylitse ja kääntelivät korviaan, kun ratsastajat huudahtelivat iloisesti satulassa. Oli mahdotonta sanoa, kenen sydän pumputti kaikista onnellisimmin.

Selät hikeä valuen talutimme lopulta kosteakarvaiset hevoset takaisin tallin autuaaseen viileyteen. Pipsa oli hengästynyt ja taputti läiskyen Siken lihaksikasta kaulaa, kun hevonen lopulta kääntyi oikein päin karsinassaan. Hän työnsi päänsä Bonnien karsinan puolelle ja yritti tasata hengitystään.
”Mä kuolen nälkään”, Pipsa nauroi tukka kypäräkampauksella. ”Me ei syöty silloin aamulla.”
Tajusin vasta nyt itsekin, miten kädet tuntuivat heikoilta ja vatsassa murisi vaimeasti.
”Mä myös”, vastasin.
”Tiedätkö mitä me tehdään?”
”No?”
”Me tilataan tänne pizza.”

Pizzaidea sai nopeasti kannatusta. Pihlan, Fiian ja Inkerin jankatessa toistensa suuhun haluamiaan pizzatäytteitä Aleksanteri ja paikalle sattumalta osunut aurinkorasvalta tuoksuva Cella lähtivät hakemaan heinävintiltä paalia, jota voisimme käyttää pöytänä. Paali raahattiin pikkupuolelle Tollon tyhjän karsinan eteen, vastapäätä Ransua, jota Pirre juuri varusti huvittuneen näköisenä.
”Tähänkö laitatte piknikin?” hän kysyi. ”Kerätkää se sitten ennen hevosten ruokintaa.”
Autolla tallille tullut Aleksanteri suostui limukuskiksi, ja palasi vartin päästä tallille takapenkillä kuusi Jaffapulloa. Pizza tuli melkein samaan aikaan. Pizzakuski kurkki varovaisesti tallin suuntaan ja näytti epäilevän, että oli tullut äärimmäisen väärään paikkaan. Hän näytti melkein siltä, että kurvaisi pois, kun kuusi nälästä sekopäistä tallityttöä ryntäsi maksamaan apettaan.

”Mä syön tästä lähtien aina näin”, Cella mussutti pizzaviipale kummassakin kädessä. ”Ehkä jossain vaiheessa ei enää huomaa näitä pisteleviä heinänkorsia.”
Fiia istui hänen vierellään jalat siististi ristittyinä ja maisteli kasvispizzaviipaletta. Hän silitti korsista paalia.
”Voit perustaa tähän Cellan pizzabaarin. Oon melko varma, että joka ikinen tuntilainen ostais Pirren höykytystunnin jälkeen neljä kokonaista pizzaa”, hän mietiskeli.
”Ja sebeläiset myös”, Inkeri sanoi silmät merkitsevästi kiiluen. ”Ootteko te kuulleet uutisia?”
”No?”
”Anne sanoi, että Seppele on ensi kaudesta alkaen puoli kymmeneen asti auki. Puoli kymmeneen! Miettikää! Mun ei tarvi enää koskaan mennä kotiin!”
Tyrskähdimme.
”Sitä Anne on varmasti ajatellut! Mikä tekosyy jonka varjolla adoptoida kaikki sekopäiset tallitytöt!” Pihla hihitti.

[Salma]

Pöljä ideahan se loppujen lopuksi oli. Viikonloppuna olin katsellut kaipaavasti kentän aidan takaa, miten Cella, Luna ja Jason ratsastivat länkkäritaitoisilla hevosillaan. Viime kevään westernmaasto Huiskan leveässä satulassa oli jäänyt kutkuttelemaan mieleeni, ja minut valtasi suuri halu kokeilla, miten samanlainen lönkyttely sujuisi Bonnien kanssa.

Dokumentointivälineet koottiin valmiiksi. Aiemminkin tallin hovikuvaajana ollut Fiia jätti Elmon jouhien selvittämisen sikseen ja tarttui uteliaana mukaan, kun lähdin lainaamaan westernsatulaa ja turparemmittömiä suitsia Humun telineestä. Luna kipitti niin ikään perässä ja naureskeli veikeästi Bonnielle, joka nuuskutti suurta satulaa epäluuloisena.

Pääsimme lopulta kameran kanssa tallipihalle asti, jossa minun oli tarkoitus nousta selkään ja poseerata hetki aitan punaista kylkeä vasten. Heti ponkaistuani pallin päältä heijaavan westernjalustimen varaan Bonnie sinkosi sivuun ja heitti päänsä korkeuksiin. Luna joutui pitelemään ohjia kuolainrenkaiden alta ja juttelemaan mukavia silmiään muljauttelevalle ponille. 

Koko vartin kestäneen westernratsastuksemme ajan Bonnie kulki pääasiassa kuvan osoittamassa asennossa. Fiia räpsytti kameraa tiheämmin kuin itkua pidättelevä pikkulapsi räpsyttelee silmiään. Lopulta sain ohjattua hermostuneen Bonnien turpa tallin seinää vasten, ja tamman seisoessa kymmenen sekuntia paikoillaan liu'uin alas sen selästä.

Päätimme yhdessä tuumin, että näitä kuvia emme esittelisi Kristerille - ja että Bonnie saisi jatkaa uraansa esteponina.