Bonnien ja Blisin Hoitokirja

[Salma]

Inkeri kaahasi skootterillaan tallin pihaan juuri, kun ratsastin Bonniella tallin kulman takaa. Poni pysähtyi töksähtäen, melkein istui takaosalleen yllätyksestä ja jäi tuijottamaan Inkerin pörisevää kulkupeliä varautuneesti pöllöttäen. Sen korvat pyörivät epäluuloisesti.
”Moi!” Inkeri heilutti ruskean nahkahansikkaan peittämää kättään ja huuteli skootterin pörinän ylitse. Hän heilautti itsensä kulkupelin satulasta maahan niin, että kuiva, vaalea maankamara pöllähti.
”Moi!” huikkasin takaisin taputellen rauhoittavasti Bonnien kaulaa. Poni päristeli pöyristyneenä sieraimiaan vastaukseksi skootterin ärinälle ja väräytti kaulaansa.
”Mikä sää!” Inkeri huoahti kiskaisten virtaviivaisen mopokypärän päästään. Vaalea tukka lennähti sähköisenä ja kevyenä olkapäille. Aurinko tarttui hänen hiuksiinsa ja sai ne kiiltämään kuin valkea, pellavainen kruunu. Skootteri urahti mukavasti Inkerin työntäessä sen tallin seinää vasten varjoon.
”Mihin te ootte menossa?” Inkerin ääni kuului vaimeana hänen pyllistellessään skootterin lukon kimpussa.
”Maastoon loppukäynneille”, vastasin. ”Treenattiin just kentällä, se oli jo ihan kuiva.”
”Oi vitsit!” Inksu ilahtui. ”Hei jos sulla ei oo kiirettä, niin oota, mä tuun mukaan! Haen makkaran niin nopeeta että et edes huomaa!”
”Anna mennä”, minua nauratti. ”Mä otan aikaa.”

Nopea Inkeri tosiaankin oli. Minun laskujeni mukaan meni kaksi minuuttia, ennen kuin hän talutti juoksujalkaa kaula pitkällä seuraavaa mini-Siiriä pihalle. Poni tikutti ilman satulaa Inkerin perässä pitkä hamppuharja silmillä pompottaen.
”Intiaani!” hihitin. ”Ilman satulaako sä tuut!”
”No tosiaankin!” Inksu levitteli silmiään pysäyttäessään Sirpan keskelle kuivaa pihaa. ”Nythän on jo melkein kesä!”
Bonnie pureskeli kuolaintaan ja käänteli kaulaansa niin, että vaalea karva läikähteli auringonvalossa. Inksu punnersi Siirin paljaaseen selkään ja kääntyi katsomaan minua.
”No niin! Mihin ratsastetaan?”

Huoltovaja oli luonnollinen valinta. Inkeri ei ollut ollut meidän mukanamme aiemmin, kun kykimme hiki niskassa vajan nurkassa ja kuuntelimme outoja ääniä. Minua tutkimusretkelle lähteminen suoraan sanottuna vähän kauhistutti, vaikka nyt oli alkuiltapäivä ja taivas loisti niin kirkkaana, että oli vaikea kuvitella maailmassa olevan mitään pahaa. Siluettina näkyvä parvi mustia lintuja lensi korkealla taivaankaarella ja hevosten kaviot ruopahtivat mukavasti kosteaan maahan. Lunta nökötti vinoina, kuoppaisina kekoina enää siellä täällä. Maa tuoksui vahvasti keväältä, multaiselta ja vanhalta kellertävältä nurmikolta. Paljaiden haapojen ja koivujen harmaat ja valkeat rungot muodostivat siivilän, jonka läpi aurinko siiloutui.
”Missä Eetu on?” kysyin, kun Seppele jäi taakse.
”Se joutu äänestyspaikalle keittään kahvia. Sen mutsi pakotti”, Inkeri sanoi heilutellen jalkojaan huolettomasti Sirpan kyljillä.
”Mitä! Voi ei!” nauroin. ”Se vihaa sitä!”
”No arvaa vaan!” Inkeri virnisti minulle. ”Se laittaa mulle tunnin välein kärsiviä tekstareita.”

Siiri ravata hurjasteli Bonnien rinnalla mutaisella tienpätkällä. Pikkuponi piti päätään hyväntuulisesti ylhäällä, tiiraili hampputukkansa alta ja pysytteli tiukasti Bonnien rinnalla. Bonnien valkea korva oli kääntynyt kenoon kohti Siiriä. Se tuntui ihmettelevän ponikaveria, ne olivat harvoin yhdessä maastossa kahdestaan. Satula narisi mukavasti allani tammojen kopsutellessa tietä pitkin.

Idyllinen metsähetkemme oli keskeytyä hullusti, kun mutkan takaa kaahasi äkkiä pyöreä tumma möhkäle. Bonnie karahti altani kuin kauralaarista karkaava hiiri ja melkein kiilasi Sirpan yli. Shettis ehti nippa nappa pompahtaa ojanpientareelle maitohorsmien ja koiranputkien rehottavaan pöheikköön. Inkeri heilahti rajusti Siirin kyljelle ponin liukkaalta selältä ja taisi välttyä tippumiselta vain pitkän, turvaverkon lailla roikkuvan harjan vuoksi. Minä tiputin vasemman jalustimen Bonnien stepatessa, mutta sain pidätettyä puhisevan tamman pysähdyksiin etujalat käytännössä ojassa. Ojan pohjalla lillui auringossa läikehtivää ruskeaa rapavettä.

”Anteeks! Karmeeta!” tuttu ääni huudahti. Uskaltaessani irrottaa katseeni Bonnien niskasta ja skannattuani maiseman kohtasin Wenlan pelästyneet silmät. Hän istui Gitan selässä tukka kasvoille lentäneenä ja piti kaksin käsin lyhyestä mustasta harjasta.
”Tekö sieltä tulitte!” äimistelin.
”Tulitte sellasta vauhtia kuin Liekkijärvi olis tulessa!” Inksu kauhisteli hilautuessaan Siirin kanssa takaisin tielle. Shettis höristeli korviaan Gitalle eikä näyttänyt olevan erityisen järkyttynyt kaverin yhtäkkisestä paikalle pölähtämisestä.
”Anteeksi!” Wenla sanoi. ”Mä olin takuuvarma ettei tähän aikaan kukaan ratsastais vastaan. Mihin te ootte muuten menossa?”
”Huoltovajalle”, vastasin.
”Taas! Saanko mä tulla mukaan?”
Inkeri nyökäytti.
”Jos sä uskallat! Kyllähän meidän täytyy ottaa selvää mitä siellä tapahtuu.”

Bonnie oli niin tottunut maastoradalla ramppaamiseen, ettei edes erityisemmin innostunut meidän saapuessamme polun alkupäähän. Tietysti se kohotti päätään ja kuikuili hassusti sulavassa maassa lojuvia märkiä tukkeja, mutta minun oli helppo pitää se käynnissä Gitan ja Siirin välissä. Gitta taisi luulla joutuvansa töihin ja muuttui niin liimakavioiseksi, että Wenla harkitsi jo ratsastavansa sen jonon viimeiseksi pois tulppailemasta.
”Onko siitä hyypiöstä kuulunu viime aikoina mitään?” Inkeri kysyi selkäni takaa. Puistelin päätäni.
”En mä ainakaan ole kuullut mitään. Siis sen jälkeen kun me oltiin täällä yks ilta”, sanoin.
”Me kyllä saadaan se kiinni!” Inkeri sanoi niin huolettoman itsevarmasti, että minun oli pakko kääntyä katsomaan häntä ja nauraa.
”Ihan tosi! Kyllä mä nyt yhdelle juopolle pärjään!” Inkeri sanoi, irrotti otteensa kaikessa rauhassa tarpovan Sirpan ohjista ja pullisti rimpulahauiksiaan itsevarmasti.

Inkerinkin hymy väljeni siinä vaiheessa, kun saavuimme vajalle. Pariovet olivat kiinni ja niitä yhdisti ylpeästi kiiltävä metallinen munalukko. Kaikesta päätellen joku tallin pääjehuista, Anne tai kenties hommaan pakotettu Kasper, oli käynyt kilauttamassa vajan ulkopuolelle kaikki ulkopuoliset.

Harmi kyllä vajan sisältä kuului ääniä.

Se oli samaa pientä laahaavaa livontaa ja tölkkien kolinaa, jota oli kuulunut viimeksikin. Jos ei keskittynyt pinnistämään korviaan, ääni hukkui lintujen lauluun ja hevosten rauhalliseen liikehdintään. Ihan seinän vieressä seistessään (minä, Wenla ja Inkeri olimme laskeutuneet satulasta hipihiljaa ja seisoimme nenätysten korva kylmiä puulautoja vasten) saattoi kuitenkin kuulla hiljaisen syömisen äänen selkeästi.
”Kuka siellä oikein on?” Inkeri puhui niin hiljaa, että käytännössä luin lauseen hänen huuliltaan. Hänen isot silmänsä pälyilivät minua pelästyneesti kuin odottaen, että osaisin vastata.
”Miten se on voinu päästä sisään jos ovi on lukossa?”
Tuijotimme toisiamme uskaltamatta sanoa mitään. Hetkeen kukaan ei liikkunut, mutta sitten Siiri huokaisi kyllästyneenä, kohotti päätään ja pärskähti kovaäänisesti. Olisimme tuskin säikähtäneet enempää vaikka hevonen olisi yhtäkkiä huutanut vierellämme.
”Se kuulee meidät!” Wenla inahti pelästyneenä.
Mutta järkähtämätön syömisen maiskutus ja hiljainen liikehdintä vajassa ei lakannut.

”Me ei voida mennä tuonne.”
Äkkiä olin hyvin varma siitä. Munalukko roikkui avaamattomana ovessa, enkä minä halunnut kohdata sitä, joka lukosta huolimatta oli päässyt sisään vajaan. Sekunti sekunnilta tuntui yhä paremmalta ajatukselta ratsastaa Seppeleeseen ja mennä nuokkumaan tarhan aidalle ponien auringonpalvontaa katsomaan.
”Pakkohan meidän on saada tietää kuka tuolla häiriköi!” Inkeri suutahti.
”Joo, mutta kerro mulle mikä tyyppi pääsee lukon läpi!” vastasin vakavana. Inkeri hiljeni.
”Haetaan apujoukkoja”, Wenla keksi. ”Ja tullaan sitten takaisin. Tänään me otetaan tuo tyyppi kiinni.”
Vilkaisin Inkeriä. Hän nyökkäsi. Vastentahtoisesti minäkin tein samoin.

[Salma]

Apujoukkojen kokoaminen huoltovajareissulle oli oma operaationsa. Minä, Inksu ja Wenla ratsastimme takaisin Seppeleeseen niin reipasta ravia, että harmaat, auringossa kuivuvat puunrungot vain vilahtelivat ohitsemme. Siiri tuskastui jäädessään jälkeen Bonnien harppauksilta, ja karkasi monta kertaa Inkerin avuilta pomppivaan laukkaan. Onneksi tiellä ollut jää oli lirahtanut vesilammikoiksi eivätkä pikkukaviot liukastelleet maanpinnalla.

Nadja, Tuulia ja Cella olivat hyppäämässä pöllyävällä kentällä. Kolme pientä punavalkeaa pystyä oli nostettu uran sisäpuolelle nousevaksi linjaksi, ja ratsukot paahtoivat reippaassa laukassa selvän tyytyväisinä kuivuneesta pohjasta. Pirre nojaili aitaan takin vetoketju auki ja seurasi pyöreää Ediä, joka ponnisti hakien ensimmäisen esteen ylitse. Meidät huomatessaan hän heilautti kättään ja varjosti silmiään tallin takaa loistavalta iltapäivän kultaiselta auringolta.
”Tuutteko loppukäynneille maastoon!” Wenla hihkui heti tallin kulmalta päästyään. Cella, jonka alla Windi ravisteli päätään ja steppasi haluttomasti, nyökkäsi puuskuttaen.
”Mä lähden vaikka saman tien! Sori Pirre, me palataan maastoköpöttelijöiksi.”
Pirre huusi jotakin vastaukseksi, mutta puiden välistä huokaiseva tuulenviri vei hänen sanansa. Cella kuitenkin nauroi vastaukselle ja heilautti uutta lyhyempää tukkaansa. Vaaleat käkkärät iskivät häntä kevyesti poskeen kypärän alta.

Kun Cella, Nadja ja Tuulia kuulivat mitä varten olimme maastoon lähdössä, he vakavoituivat ja vilkaisivat toisiaan merkitsevästi.
”Ootteko te varmoja?” Tuulia kysyi. ”Pitäiskö meidän pyytää vielä lisää porukkaa mukaan? Vaikka Anne?”
”Anne ei varmasti ehdi”, Inkeri sanoi.
”No Kassu sitten? Mä näin että se istu joku aika sitten aitan takana kännykän kanssa.”
”Jos sä saat sen houkuteltua piilosta mukaan”, Wenla naurahti.

Kaikkien yllätykseksi Kasper SAATIIN mukaan. Cella ja Tuulia olivat jättäneet Windin ja Rosan meille ja aseistautuneet Cellan takin taskusta löytyneellä paketillisella houkuttelukarkkeja ennen kuin lähtivät matkaan. Puolen minuutin pihalla seisominen jälkeen Bonnie oli alkanut kuopia maata ja väräytellä kärsivänä selkälihaksiaan, joten minä nappasin sen mukaani ja kipaisin sisään hakemaan loimea. Ulkona ei tosiaankaan ollut kylmä, mutta ehkä saksalaisgeenit pakottivat ponin palelemaan joka tilanteessa ennen heinäkuuta.

Matkan varrelta kalastin mukaani Jessen. Tai tarkemmin sanottuna Tollo se hoiti varsinaisen kalastamisen, se nimittäin kiukutteli karsinassaan ja käänsi leveän takamuksensa Jesseä kohti joka kerta, kun hän yritti kumartua kiristämään satulavyötä. Oli helppoa houkutella häntä vaihtamaan koulutreeni ’nopeaan maastoiluun’, kuten minä mainostin vähän valheelliseksi itseni tuntien. Jessen seura sai minun rohkeuteni kuitenkin hilautumaan ylös kokonaisen mittarillisen.

Kun palasimme pihalle (Jessen lämpimät sormet minun nahkahansikassormiini kietoutuneina), Kasper nousi juuri nyrpeän näköisenä Frankin selkään. Iso valkea ruuna käänteli tyytyväisen näköisenä korviaan ja levitteli tummia sieraimiaan.
”Siitä karkkirasiasta ei ollut mitään apua”, Cella supisi minulle silmää iskien, kun suoristin Bonnien villaloimen ja ponnistin takaisin ponin selkään.
”Meillä on sitten tunti aikaa”, Kasper sanoi kuulostaen suunnilleen Tylypahkan nipottavimmalta valvojaoppilaalta. Nyökyttelimme kaikki vakavina – paitsi Jesse, joka kääntyi katsomaan Kasperia yllättyneenä.
”No ei kai meidän mikään pakko oo tuntia maastoilla. Mä aion vielä mennä treenaamaan maneesiin ennen ku Däni menee sinne.”
”Voi Jesse, sä et tiedä mistään mitään”, Cella huokaisi lempeästi ja sai Jesseltä vastaukseksi kurtistuneen kulmakarvaparin.
Meitä oli pitkä jono, maastotunnillisen verran. Toin Bonnien letkaan heti isojen hevosten perään, turpa reippaan välimatkan päähän Tollon sileistä vaaleista häntäjouhista. Tuulia asettui Rosalla meidän taaksemme.
”Tää on itse asiassa ihanan jännittävää”, hän supatti, kun olimme päässeet tallipihalta metsikköön.
”Tiedoksenne että me mennään koko matka käyntiä!” Kasper kailotti samaan aikaan edestä. Punainen poninhäntä loisti hirvittävän kauniisti auringossa laskeutuessaan kypärän alta hänen selkäänsä.

Kasper ei saanut tahtoaan läpi, käytti hän valvojaoppilassilmänpyörittelyjään miten paljon hyvänsä. Hevoset olivat energisiä ja metsän auetessa pelloksi vasemmalla puolellamme ne tuntuivat melkein pomppivan paikoillaan. Cella kärjessä vilkaisi takanaan kulkevaa letkaa ja päästi sitten Windin liitävään raviin. Knabbi pärskähteli lujaa ja näkyi heittelevän pilkukasta päätään. Bonniekin pompahti iloisesti ilmaan ja ravasi sitten varjosta aurinkoon. Taivaanranta oli okrankeltainen.

Hidastimme hyvissä ajoin ennen huoltovajaa. Frank haisteli uteliaana polulla nousevien maastoesteiden suuntaan ja myrskynmerkin näköinen Kasper juurrutti sormiaan sen lyhyeen harjaan.
”Siis mä oon lukinnut sen oven, ihan turhaan te tänne ratsastatte”, hän manaili, kun Frank kiersi huolellisesti jäisen vesilätäkön. Gitta sen sijaan roiskutteli lätäkön läpi niin antaumuksella, että sen karvajalkojen lisäksi Edin ryntäät ja kaulanalus saivat ruskean mutakuorrutteen. Wenla ähkäisi satulassa ja veti polvensa koukkuun.
”Sieltä kuulu ääniä, usko nyt Kassu!” Inkeri huuteli jonon hänniltä. Siiriä ei tarvinnut kahta kertaa käskeä kiertämään lätäkköä: kun Inkeri oli saanut sen uskomaan, ettei sen yli kannattanut hypätä, poni livisti keltaiselle sänkipellolle ja jätti mustaan maahan rivin pieniä kavionpainalluksia.
”Joku hevosista on äännelly ja te ette ole paikantanu mistä ääni tulee”, Kasper yritti vielä jurona yksikseen.

Mutta vajalla hänenkin oli pakko myöntää, että sisältä kuului ääniä. Livonta ja maiskutus olivat kuitenkin loppuneet. Kun Tuulia ensimmäisenä painoi korvansa hilseilevää lautaseinää vasten, hän hyppäsi saman tien taaksepäin ja vinkaisi kauhistuneena.
”Kuunnelkaa!” hän supatti. Cella ja minä ähräsimme seinää vasten ensimmäisinä. Olimme kasvot vastakkain, Cellan silmät minun silmieni tasolla. Ei mennyt kuin sekunti nähdä, että Cella kuuli saman kuin minä. Ja pelästyi. Se oli melkein pahinta: Cella, se sekopäinen kaahottaja, pelästyi.
”Mitä tuo raavinta on?” kysyin, kun tajusin, ettei Cella saanut sanaa suustaan. Ääneni ei toiminut kunnolla, se tuntui jäävän jumiin kurkkuun.
Seinän toiselta puolelta kuului vimmattua raavintaa. Se jatkui taukoamatta, raivokkaana äänimattona, vaikka vajan ulkopuolella me aloimme kuhista säikähtäneenä ja keräännyimme yhteen. Wenla, Tuulia ja Jesse, jotka pitelivät hevosia, kiiruhtivat lähemmäs. Jesselle oli selitetty reissun tarkoitus vasta maastoradalle kääntyessämme ja hän oli puhissut kiukkuisena kuin ampiainen, että tämänkaltaisissa sekoiluretkissä meni aina koko yö. Nyt hän näytti leppyneen.
”Mitä siellä tapahtuu?”
”Joku raapii tuolla vajassa. Mä en todellakaan halua mennä sinne”, sanoin Jesselle. Hän rutisti minut nopeasti kylkeään vasten.
”Älä mee, lähdetään takaisin Seppeleeseen.”
”No ei todellakaan lähdetä!”
Yllätyin kuullessani Kasperin äänen. Hän seisoi meistä lähimpänä vajaa ja vaikutti – ehkä ensimmäistä kertaa minun nähteni – melkein innostuneelta.
”Mä meen katsomaan kuka siellä on! Mulla on avain tuohon lukkoon.”
”Et mee Kassu!” Cella huudahti tuimasti. ”Älä oo hullu!”
”Niinpä!” Tuuliakin puuttui puheeseen. ”Soitetaan poliisille, ei tän hoitaminen ole meidän homma.”
”No mä olen kuitenkin töissä Seppeleessä”, Kasper sanoi ja näytti häpeävän saman tien sanojaan. Hänen otsansa karahti yhtä punaiseksi kuin hiusraja, kun hän kääntyi lampsimaan kohti vajan ovea. Inkeri löi kädellä otsaansa.
”Lopeta typerys! Tuu takaisin!”
Kasper ei kääntynyt.

”Hei aletaan tehdä lähtöä”, Wenla sanoi, kun Kasper oli päässyt ovelle ja keskittyi ränkläämään munalukkoa. ”Kyllä se tulee mukaan kun näkee, että me lähdetään.”
”Joo”, Inkeri suostui, tarttui Siirin harjaan ja hilasi sen selkään. ”Paitsi mä aion ratsastaa pakoon, jos tuolta ryntää ulos joku hullu.”
”Pitäiskö meidän kuitenkin mennä Kasperin avuksi?” yritin ehdottaa Jesselle, mutta hän puisteli vaivihkaa päätään.
”En mä ainakaan halua olla naamakkain minkään sekopään kanssa”, hän sujautti suupielestään. ”Tai siis, mä haluan Tollon ehjänä koulutreeniin.”
”Nyt Kassu sai lukon auki!” Nadja vingahti kurotellen Edin viereltä. ”Ei oo totta! Se menee sisään!”

Jähmetyimme paikoillemme, kun Kasper katosi vajan ovesta sisään. Siirikin näytti tajuavan, että nyt tapahtui jotakin jännittävää, ja lopetti häntänsä ärsyyntyneen huiskimisen. Kukaan tuskin edes hengitti. Minä tajusin hämärästi, että sormiani paleli hanskan läpi, mutta en uskaltanut liikahtaakaan. Metsä ympärillämme oli keväänharmaa ja täysin äänetön.

Äkkiä Kasperin pää pilkisti ovesta. Hän tuijotti meitä outo ilme kasvoillaan ja viittoili sitten meitä lähestymään. Vaihdoin katseen Cellan ja Nadjan kanssa. Kuin yhteisestä päätöksestä lähestyimme vajaa, yksi askel kerrallaan kuin odottaen, että joku ryntäisi vastaan.
”Olkaa hiljaa”, Kasper kuiskutti siirtyen pois ovelta. Vedin pari kertaa henkeä ennen kun uskalsin vilkaista sentti kerrallaan ovenraosta sisään.

Kesti hetken tottua pimeään. Aluksi tajusin, että raapiva ääni oli loppunut. Katseeni laveerasi seiniä, yritti erottaa muotoja ja paikantaa pienenkin liikkeen. Mielessäni varauduin kaikkeen katonrajasta liitävästä ninjasta vesipumpun takana retkottavaan juoppoon. Siitä huolimatta säikähdin, kun näkökenttääni tarttui lattianrajassa oleva kiiltävä silmäpari.
”Mikä se…” aloitin, mutta Cellan terävä kyynärpää kylkiluissani sai minut nielemään loput sanat. En saanut silmiäni irti kellertävistä, pälyilevistä silmistä, jotka tuijottivat minua paikoillaan kyyhöttävästä tummasta otuksesta. Erotin suipon tumman naaman, vaaleat kolmiot korvien sisuksissa ja hapsottavan kermanoranssin kauluksen jossakin silmien alapuolella. Otuksen liikahtaessa tajusin sen olevan kauttaaltaan lyhyen, kiiltävän karvan peitossa.
”Mikä se on?” kysyin Cellan nipistyksistä huolimatta.
”Näätä”, Kasper vastasi yllättävän nopeasti selkäni takaa.
”Mitä?!”
”Se on näätä. Te ootte pelänny näätää.”

Näätä-raasu pakeni paikalta siinä vaiheessa, kun olimme saaneet viestin kuljetettua hevosia pitelemään jääneille ja he kipaisivat saappaankannat sutien ovelle. Matala, solakkarakenteinen eläin urahti ja pakeni kahden laudan väliin jääneestä viirusta pehmein tassuin. Inkeri juoksi vielä vajan kulmalle seuraamaan, miten näätä katosi viime syksyn heinikkoon.
”Tää ei oo todellista”, hän nauroi koko matkan, kun palasimme hevosten luokse. Oli hyvä, että hän pääsi kipuamaan Siirin selkään, niin kippuraan hihitys hänet veti.
”Me ollaan skitsottu NÄÄDÄN takia!” Nadjakin puisteli epäuskoisena päätään.
”Näätäparka, se on varmaan ajatellut että saa hyvän pesäpaikan ja raahannu kaikki metsään heitetyt ruokaboksit vajaan. Ja sitten se pelotellaan pois!”
Pulisimme koko paluumatkan. Cella halusi kertoa tarinan näädän naaman näkemisestä yhä uudelleen ja uudelleen. Ennen kuin olimme Seppeleessä hän oli jo ehtinyt sekä soittaa Rosalle että kirjoittaa yhdellä kädellä huutomerkkien olemassaoloa juhlistavan Facebook-päivityksen.

Myöhemmin illalla minä seisoin pesarissa Bonnien kanssa ja letkutin ruskeaa mutavelliä sen jaloista. Lämmin vesi valui sormieni lomasta ihanasti ja ropisi maahan ponin vuohiskarvoista. Bonnie, joka yleensä inhosi letkuttamista, seisoi nyt jalkaansa lepuuttaen kahden loimen alla ja torkkui alahuuli roikkuen. Päivän maastoilut taisivat tuntua senkin takalistossa. Talli oli hiljentynyt, mutta taivas ulkona oli edelleen vaalean harmaa. Siitä tiesi, että kevät oli jo pitkällä.

Tuulia ja Wenla istuivat pesaria vastapäätä ja pyykkäsivät vaahtoavassa ämpärissä Rosan ja Gitan pinteleitä. Vesi oli vaihdettu jo kolmeen kertaan harmaanruskeasta kirkkaaksi, mutta pinteleiden väri olisi edelleen sointunut paremmin Kössiin kuin Frankiin. Tuulia liotti käsiään mietteliään näköisenä ämpärissä heiluttaen vedenpintaa laitoja vasten.
”Mä mietin yhtä asiaa”, hän sanoi.
”Aika ilmeistä”, virnistin katsahdettuani tytön kasvoja.
”Ne kaikki tölkit ja ruokaboksit. Niitä oli niin kauhea määrä.”
”Onhan se näätä voinu raahata bokseja sinne”, Wenla sanoi nostamatta katsettaan juuriharjasta ja likomärästä pintelistä.
”Joo, mutta mistä se on löytäny niitä niin paljon? Ja ei eläimet kai juo kaljaa”, Tuulia jatkoi ja heilautti vaalean tukkansa pois kasvoiltaan. Jäin katsomaan häntä.
”Nii. Eipä kai”, vastasin verkkaisesti.
”Ääh, älkää miettikö noin syvällisesti”, Wenla tokaisi vimmatun harjaamisensa lomasta.
Näin Tuulian katseesta ettei hän edes kuullut mitä Wenla sanoi.

[Salma]

Olin pyytänyt Naatin ja Juuson seurakseni juoksuttamaan Bonnieta.

Sinitaivainen iltapäivä ennen tuntien alkua oli täydellinen hetki ponin verryttelylle. Olimme startanneet toissapäivänä ensimmäisissä porrastetuissa kisoissamme, ja koko eilinen päivä oli mennyt kisakauhusta palautuessa. Bonnie oli ollut sekopäinen hevosten määrästä (samoin minä pieniin parinkymmenen ratsukon kahinoihin tottuneena) ja ennen ensimmäistä starttia Naatin ja Juuson oli pitänyt suunnilleen ripustaa minut satulaan. Yhdeksänkymmenen sentin seuratasolla Bonnie ja minä olimme olleet 27:nsiä, ja sitä minä olin imeskellyt mielessäni kuin makeaa karkkia koko loppupäivän.

Selkää polttavat auringonsäteet ja kentän yli lakaiseva raikas tuuli saivat tuntilaiset kuhisemaan. Harjatessani leijailevaa, kutittavaa talvikarvaa pöllyävää Bonnieta aitan edessä he käyskentelivät tallin kulmalla kuin nälkäiset kissat. Oli hassua, miten paljon he keksivät toimitettavaa tyhjällä tallipihalla saadakseen seisoskella katselemassa harjaustani. Pieni kapeasilmäinen tyttö tuli tomerasti kysymään saisiko antaa Bonnielle heinää. Syötettyään pari hassua kortta huolellisesti ojennetulta kämmeneltään hän seisoi hartaana Bonnien pään vierellä riimusta pidellen, kunnes Naatti ja Juuso tulivat paikalle.

Naatti raaputti pörröistä tukkaansa ja kiskotteli talsiessaan mutaisen pyörätelineen luota. Hän oli tullut eilisiltana avukseni venyttelemään Bonnieta ja jäänyt vielä tikkaamaan kokoon kisoissa ratkennutta satulahuovan saumaa. Kun olin yhdentoista aikaan ollut lähdössä tallilta, olin löytänyt Naatin kippurasta satulahuoneen penkiltä ja passittanut hänet nukkumaan.
”Mä haen kapsonin”, Juuso sanoi käytännönläheisesti Naatin tarttuessa pölyharjaan. Bonnie käänsi hankalasti päätään ja kääntyi tarkastamaan kuka painoi harjan sen kutiavalle kyljelle. Valkeat irtokarvat leijailivat tuulessa läpikuultavina.

Bonnie seurasi minua kentälle korviaan pyöritellen ja kevyesti eteenpäin pyrähdellen. Juoksutusliina vasemmassa kädessäni oli iso, raskas, pohjettani vasten heilahteleva kieppi. Naatti asetteli kaulassaan roikkuvaa möhkälemäistä järjestelmäkameraa tasapainoon rinnalleen ja Juuso kulki Bonnien perässä seuraten sen takajalkojen astuntaa.
”Sille täytyy tilata hieroja heti näin kisojen jälkeen”, hän totesi toruvan kuuloisena.
Välillä minusta tuntui Juuson kanssa, että mukanani oli pieni hevoslääkärikandi, jonka tarkka katse sai minut kutistumaan.

Vaikka tunnit alkaisivat vasta kolmelta, kentän laidalla notkui jo kaksi ratsastuskypärää kyynärvarressaan puristavaa tyttöä. Toinen oli kapea kuin ruoko, sievänenäinen ja niin pitkäjalkainen, että hän olisi melkein voinut astua kentän aidan ylitse. Toinen oli pyöreämpi ja sillä tavalla hukassa olevan näköinen kuin osa noin kolmetoistavuotiaista on. Kun toin saattueineni Bonnien kentälle, he hiljenivät ja jäivät tuijottamaan.
”Tuo on se yksityinen poni”, kuulin pitkän sanovan tietäväisenä kaverilleen. Hän nyökytteli ja nojautui aitaa vasten nähdäkseen paremmin.

Tunsin tyttöjen paahtavan katseen niskassani, kun kerin juoksutusliinan auki ja naksautin kielelläni Bonnien käyntiin isolle ympyrälle. Juuso ja Naatti seisoivat kentän laidalla katsellen meitä. Naatti hymyili innostuneena ja näytti hirveän ylpeältä joka kerta Bonnien hypähtäessä energisesti sivuun uralta, Juuso seisoi kädet puuskassa irrottamatta katsettaan tamman harmaista jaloista. Kenttä pöllysi kuumana ja kevyt hiekkapöly sai nenäni kutiamaan. Bonniekin taisi tuntea sen, se heilutteli päätään kapsonin metalliosat kilisten ja otti sivuaskeleita aina kun sai tilaisuuden.

Olin kertonut Naatille ja Juusolle, että alkulämmittelyjen jälkeen halusin heidän juoksuttavan Bonnieta vuoron perään. Tällä hetkellä kaduin ehdotustani kuitenkin syvästi. Heti pyytäessäni Bonnien raviin se lensi kauas uralle asti, nykäisi liinaa puoli metriä pidemmäksi ja liihotteli sitten eteenpäin tyytyväisenä häntä kaarella. Keräillessäni liinaa käsiini kuulin tyttöjen äänet aidalla.
”Nuo risteytysponit on aina tuollaisia!” pitkä tuhahti nenäkkäästi.
Nuo risteytysponit! Vilkaisin hurjistuneena otsatukkani alta tyttöjä, mutta he olivat huolellisen keskittyneitä tuijottamaan Bonnien korkeaa ravia eivätkä huomanneet lähettämiäni tulipiikkejä. Pruuasin terävästi Bonnielle keräillen kunniaani ja taputin sitä myrkyllisesti kaulalle, kun se puhisi korvat hörössä tyytyväisenä luokseni. Sain tamman juuri kohtalaiseen käyntiin, kun lentokone jyrisi pilvettömän taivaankannen poikki mustana tahrana ja sai ponin lehahtamaan poukkoilevaan laukkaan.

Sievänenäisen kova ääni tarttui korviini siinä vaiheessa, kun olin saanut Bonnien lopulta kulkemaan pyöreässä käynnissä ja katselin jo Naatin ja Juuson suuntaan valmiina pyytämään heitä rattiin.
”Tuo johtuu vaan siitä että se on kiimassa”, sievänenäinen niiskautti nättiä nokkaansa tietäväisenä. Tunsin niskani punehtuvan ja yritin keskittyä kuuntelemisen sijaan Bonnien käynnin vetävän tempon ylläpitoon.
”Ilman kiimaa se saattaisi kävellä kunnolla. Nyt se vaan keimailee”, aidan takaa kuulua paukahti. En ollut koskaan toivonut niin hartaasti, että tuuli kääntyisi ja puhaltaisi tyttöjen äänet pois kentältä.

En ollut tavannut Seppeleessä kovinkaan paljoa kateellisuutta. Tietysti aina, kun oli poninomistaja ratsastuskoululla, osa tallilaisista otti asiakseen mielistellä kieli lipoen ja osa vihata hartaasti. Kahden ja puolen vuoden aikana Seppeleessä oli kaikeksi onneksi ollut enimmäkseen ensimmäisiä – oli paljon harmittomampaa pyytää jotakuta hakemaan heinäpaali ja tuntea itsensä oudolla tavalla hyväntekijäksi, kun paalin raahaaja palasi naama näkkärillä ja tarjoutui hakemaan saman tien toisen.

Minulla ei ollut hajuakaan mitä sievänokkaiselle olisi pitänyt sanoa. Oliko parempi esittää ettei kuullut mitään? Vilkaisin kärsivänä Juuson ja Naatin suuntaan, mutta he tutkivat järjestelmäkameraa, kai kuvasivat Bonnieta. Raavin itsevarmuuteni rippeet jalkojeni juuresta, ohjasin Bonnien pysähdykseen (se jäi seisomaan auringossa paistatellen tasajaloin ja näytti niin somalta, että sydäntä kiristi) ja huusin heitä. Naatin pää ponnahti ylös kuin se olisi viritetty vieteriin.
”Haluutteko te juoksuttaa nyt?” huutelin orpona kentän laidalle.

Juuso tuli ensimmäisenä. Hän otti liinan ja juoksutuspiiskan käsistäni niin ammattimaisesti, että minä melkein tunsin oloni poninhoitajaksi hänen sijastaan.
”Mee katsomaan kauempaa”, Juuso sanoi ja loi minuun katseen haalean sinisistä silmistään. Hänen ihonsa näytti melkein läpikuultavalta kirkkaassa päivänpaisteessa.
”Mä vähän laukkuutan tätä, ettei se jää vaan löntystelemään”, Juuso jatkoi vielä selälleni, kun lähdin talsimaan kohti Naattia. Pölyiset, mutaraitaiset käyttösaappaani painuivat kentän pehmeään hiekkaan. En irrottanut katsettani niistä. Oli vaikea myöntää se, mutta pelkäsin sievänenäisen hiljenevän Juuson päästyä hiljaisella rautaisuudellaan liinan päähän.

Löntystellä oli kyllä viimeinen sana, jolla Bonnieta pystyi tällä hetkellä kuvailemaan. Kun Juuso kosketti pitkällä pongahtelevalla piiskankärjellä sen kinnertä, se potkaisi molemmat takajalat ilmaan ja karkasi laukkaan. Hiekka ropisi ponin pienistä harmaista kavioista sen roiskahdellessa kiristyneen liinan nokassa pitkin kentän laitoja. Sievänenäisen kaveri aidan takana näytti hurjan ihastuneelta esityksestä ja nojautui pyöreine, auringon pilkuttamine käsivarsineen eteenpäin. Nättinokka hymyili maireasti. Minä purin huulia yhteen ja toivoin hartaasti, että olisin jo Liekkisaaressa mökkiretkellä. Siellä en kuuntelisi yhtään itsevarmaa besserwisseriä, joka tiesi täsmälleen miksi minun ponini käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Ja ehkä kirjoittaisin Bonnielle uuden treeniohjelman.

Juusosta näki, että hän oli juoksuttanut hevosia ennenkin. Sen sijaan, että hän olisi sotkeutunut liinaan ja jäänyt kyhjöttämään solmittuna kentän keskelle kuin pieni surkea haamu, hän maiskutti kenttä raikuen ja kannusti Bonnieta reippaampaan laukkaan. Tamma viskoi päätään hurjana, viuhtoi sileää harmaata häntäänsä ja painautui matalaan virtaviivaiseen kyyryyn. Korvat luimussa se suti huimalla ympyrällä, kiskaisi välillä takajalkansa ilmaan ja potkaisi ne sitten erilleen hiekkaa lennättäen.
”Eihän nuo saa tuota edes pysymään kurissa”, nättinokka äkkiä huokaisi laiskasti Bonnien vetäessä rallia heidän ohitseen.
Naatti liikahti viereltäni mitään sanomatta. Jäin seuraamaan hänen tummuvaa selkäänsä, kun hän tarpoi kentän poikki aidalle, nojautui sen yli ja näytti sanovan tiukasti jotain nättinenälle. Nenä nauroi, katsoi ystäväänsä ja veti kätensä puuskaan. Naatti ei luovuttanut, vaan osoitti ensin Bonnieta ja sitten minua suu käyden. Hän näytti vihaiselta.

Nättinokan kaveri oli vetäytynyt pois aidalta ja näytti siltä, että toivoi voivansa livistää turvaan talliin. Hän haahuili taka-alalla katsellen jokaiseen muuhun suuntaan, nyki käsiään ja loi outoja silmäyksiä Naattiin kulmiensa alta. Minun kävi häntä sääliksi. Sääli kuitenkin putosi vatsanpohjaani ja muuttui kovaksi möykyksi siinä vaiheessa, kun nättinenä loi halveksivan katseen Bonnieen ja sanoi kovaan ääneen:
”Mä en ottais tuollaista ponia vaikka maksettaisiin.”
Sitten hän lipui tallin pikkupuolelle kaveri anteeksipyytelevästi perässä luikkien.

Naatti palasi luokseni kasvot punaisina ja vihaisen näköisenä.
”Mitä sä sanoit sille?” kysyin. Melkein pelotti, että Naatti oli haukkunut tyttöparan maanrakoon.
”Kysyin haluaako se tulla juoksuttaan Bonnieta”, Naatti vastasi yllättävän rauhallisella äänellä ja sipaisi hiostuneen otsatukan silmiltään. Hän kääntyi katsomaan Bonnieta ihan kuin olisi käynyt kysymässä tytöiltä kuulumisia. ”Ei halunnut.”
”Ei selvästi”, henkäisin suupielestäni. Bonnie laukkasi edelleen, mutta nyt pyöreästi ja kaula väreilevällä harmaalla kaarella. Tietysti nyt, kun kukaan ulkopuolinen ei ollut katselemassa.

Talutin puolen tunnin kuluttua hikisen ja pirteän Bonnien yksikseni talliin. Kun oli ollut Naatin aika juoksuttaa ponia, se oli liikkunut jo niin kauniisti, että minua oli houkutellut hakea tallista satula ja ratsastaa sillä hetki. Naatti oli näyttänyt iloiselta pieneltä maahiselta pyöriessään verkkaisesti kentän keskellä ponia seuraten. Juuso, joka oli tullut vierelleni seuraamaan Bonnieta, ei hänkään sanonut mitään pistävää. Onneksi.

Anne oli kurkannut tallinovesta kun olimme lopettelemassa ja ilahtunut nähdessään uskolliset aisaparini. Heppatarha oli sula ja kottikärryt odottivat jo talikot rinnallaan reippaita talvikauden puhdistajia. Olin huikannut Juusolle ja Naatille kiitokset juoksutusavusta, kun he lampsivat Annen perässä kohti uutta taistoa. Yksi ryhmä avuliaita tallilaisia oli kuulemma jo käynyt kokoamassa lantakikkareita ja heinänkorsisotkua kolmen kottikärryllisen verran. Kuulin Annen kiittelevän, että hänellä oli mainio junnuesteryhmä, toimiva sekä satulassa että talikossa.

Bonnien karsinalla seisahduin. Iloinen olo, joka oli vähitellen virinnyt sisääni, valui pois. Energinen poni oli jyrätä ylitseni, kun jäin junnaamaan kynnykselle. Se vetäisi päänsä ilmaan ja puhahti niskaani.

Keskellä Bonnien karsinaa, ponin siistiksi tallaamalla turpeella, kohosi jykevä kasa jäisiä lantakokkareita. Ne oli aseteltu siihen kuin irvokas lumilyhty, niin tarkasti, ettei yksikään hevonen ollut voinut niitä pyöräyttää siihen.

Jos olisin ollut kuka tahansa muu, olisin saattanut tuntea pientä katkeruudensekaista ihailua. Pirullisen kekseliäs tapa näyttää keskisormea hevosmaailmassa.

[Salma]

Hoitopuomilla lojui siistissä rivissä tummanahkainen satula, taipuisat turparemmittömät suitset ja niin ruokottoman mutainen violetinsininen satulahuopa, että sen ympärillä melkein odotti lentelevän kärpäsparvi. Huovan tikattu kanttinauha oli läpimärkä ja tummunut melkein mustaksi arvatenkin toistuvista rapalammikossa ryvettyneen ratsastussaappaan hinkkauksista. Satulasiivellä roikkuvat joskus-ehkä-hopeiset jalustimet kielivät, että lammikot oli tosiaan kierretty läpi.

Merkit olivat selvät: olimme palanneet mökkiretkeltä. Kello oli puoli seitsemän, alkuillan aurinko loisti oranssina paljaiden puunlatvojen takaa ja retkellä ryvettyneet hevoset paistattelivat rentoina tarhoissaan. Ruusu taisi olla ainoa, joka oli innostunut vielä pukkilaukalle ja suti aitoja myöten pitkä häntä siimana liehuen. Ihana kiltti Frank, jota minä ja Pyry olimme jääneet pitkäksi aikaa taputtelemaan, seisoa nökötti vaaleana hahmona lähellä metsänrajaa. Se näytti etsivän hassuja alkukevään ruohonkorsia, jotka olivat jo Liekkisaaressa nyökytelleet siellä täällä haaleanvihreitä päitään.

Bonnie oli ollut Kasperin, Jaakon ja Annen hellän kolminaisuuden huomassa viikonlopun ajan. Olin vältellyt kiusausta ja laittanut vain kolme viestiä Annelle kyselläkseni ponin vointia. Hyvin sillä menee, oli Anne vastannut joka kerta loputtomalla kärsivällisyydellä. Kun olin tänä aamuna laittanut viimeisen kaartelevan mitä kuuluu –kyselyn, hän ei ollut vaivaantunut edes kirjoittamaan mitään. Haparoivilla teknikonkyvyillään hän oli lämäyttänyt puhelimeni ruudulle selfien omasta nenästään ja hiusrajastaan sekä harmaasta välähdyksestä taustalla, joka mahdollisesti saattoi olla armas ponini. Jossain taidekoulussa kuvasta olisi saanut hyvät pisteet.

Pyry oli ollut niin kultainen ja avulias mökkiretkellä minun koisatessani lauantaiaamuna pommiin, että olin luvannut puhdistaa Frankin mutahirviöiksi muuttuneet varusteet. En oikeastaan edes käsittänyt, miten kahdessa vuorokaudessa sellainen likakerros oli saattanut tarttua niihin. Epäilin syvästi, että varustefirmojen pönkittämiseksi nahkapinnan alle oli ujutettu pieniä magneetteja, jotka vetivät mutatahroja puoleensa.

Asetuin mukavasti lämpimään läikkään tallipihalle ja lajittelin ympärilleni läikkyvän vesiämpärin, rasiallisen pistävältä tuoksuvaa satulasaippuaa, kaksi punaista pesusientä ja kutsuvasti raollaan rapisevan karkkipussin. Olin yrittänyt houkutella muita seurakseni puhdistustalkoisiin, mutta yleisen innostuksen saattoi päätellä Cellan laukaisemasta maailman läpinäkyvimmästä kommentista:
”Mun pitää mennä tarkastaan Windin jalat, jos se on vaikka rasittunut.”
Koko viikonlopun aikana tasan kolme tuntia liisterikavioitaan nostelleen Windin jalat tuskin olivat kovin suuressa vaarassa, mutta annoin silmiään hierovan Cellan livahtaa talliin enempää mukisematta. Ehkä muurahaispataljoonan kanssa nukkumalla ja illassa 82 vaahtokarkkia syömällä sai pyytää erivapauksia.

Olin ehtinyt päästä jo puoleenväliin kokkareista satulansiipeä, kun Tuulia yllättäen rojahti viereeni. Olallaan hänellä oli Humun paksut suitset.
”Sä näytit niin yksinäiseltä täällä, sain satakertaisesti lisää puhdistusintoa”, Tuulia nauroi ja kurotti nappaamaan salmiakin pussistani.
”En mä yksinäinen ollu”, hymyilin. ”Tää on sentään ensimmäinen kerta kahteen vuorokauteen kun mun ympärillä ei oo kahtakymmentä sekopäistä ihmistä.”
Tuulia livautti omaa sientään satulasaippuassani ja alkoi pyyhkiä Humun suitsien otsahihnaa. Meidän ei tarvinnut sanoa enempää. Istuimme olkapää olkapäätä vasten, pyöritimme vaahtoavia sieniä tummaa nahkaa vasten ja vietimme oikein hyvää aikaa yhdessä.

”Kato, Jesse on tuolla”, Tuulia sanoi jonkin ajan kuluttua ja nyökkäsi kohti oritarhaa. Tollo keekoili aidalla pää hassusti kallellaan, sen karva loisti kuin kruununjalokivi ja Jesse seisoi kädet puuskassa hevosta katsellen. Minun rämä pyöräni, jota Jesse oli saanut armeliaasti lainata viikonlopun, nojasi koivun runkoon vähän matkan päässä.

Jäin katselemaan Jesseä. Näytti, että aurinko oli jo nyt tarttunut hänen hiuksiinsa ja haronut aiempaan vaaleuteen hunajankultaan kääntyviä raitoja. Jesse oli jättänyt takin kotiin, ja näennäisen rennon raidallisen pitkähihaisen läpi saattoi erottaa selän pehmeän kaaren. Terävät hartiat olivat nousseet korviin, ehkä Jesseä paleli kevään kohisevasta pilvettömyydestä huolimatta. Hän näytti niin komealta ja ylimaalliselta, että minun oli vaikea käsittää hänen olevan minun poikaystäväni.
”Eikö Jesse näytäkin vähän joltain skandinaaviselta marmorista veistetyltä patsaalta?” kysyin Tuulialta. Hän katsoi ensin minua ja sitten Jesseä ja kohotti lopuksi kulmiaan.
”Sä olet vain rakastunut”, hän kuittasi. ”Varo ettet sula siihen lammikoksi. Olis harmi jos Frankin varusteet kastuis.”

Kovaäänisesti jutteleva tyttöjoukko ajoi pyörillä autotieltä tallipihalle katkaisten minun näköyhteyteni Jesseen. Katseeni harhautui seuramaan heitä, kun he hyppäsivät kulkupeliensä selästä pyörätelineen luona ja kumartelivat lukitsemaan niitä. En ensisilmäyksellä tuntenut tyttöjä. Tuntipuolella pyöri paljon kerran tai pari viikossa käyvää porukkaa, ja yksityisponin kanssa satunnaisiin aikoihin liikkuvana en häpeäkseni ollut tutustunut varmaan ainoaankaan. Nämä tytöt näyttivät suunnilleen Tuulian ikäisiltä ja hevosennälkäisiltä tavalla, joka kieli heidän suostuvan vaikka kengittämään Kössin, jos saisivat tilaisuuden. Yhdellä tytöistä oli ihana cockerspanielin värinen käkkärä tukka ja vähän samannäköinen naama, toisella taas somat pienet kädet ja jalassa kuraiset tennarit. Kolmas riisui juuri pyöräilykypärää selkä minuun päin. Kääntyessään hän niiasi vähän pitkiä jalkojaan.

Kappas vain! Ihan kuin taivaalle olisi suhahtanut juuri musta, ruohonkorren kapea pilvi. Hän oli minun nättinenäni.

Halusin kovasti uskoa, etteivät ihmiset olleet tahallaan ilkeitä. Tai jos olivat, se tapahtui jossakin muualla kuin minun elämässäni, mikä oli – pakko myöntää – tekopyhää, mutta helpottavaa. Uskoni tähän kävi kuitenkin kovalle koetukselle, kun huomasin nättinenän vilkaisevan ympärilleen tallipihalla ja huomaavan minut. Hän tyrkkäsi cockerspanielitukkaista kylkeen, sanoi tälle jotakin ja hymyili hyvin tyytyväisesti. Sitten hän marssi siisteine säärineen Jessen luokse.

”Tunteeko Jesse nuo?” Tuulia tiiraili uteliaasti nättinokan perässä seuranneen tyttöjoukon suuntaan. Jesse kääntyi yllättyneen nopeasti heitä kohti, mutta näin kaukaa en nähnyt, oliko ilme hänen kasvoillaan kärsivä vai ilahtunut. Ainakin nättinenä näytti iloiselta, vei painoa jalalta toiselle ja nauroi jollekin, mitä Jesse sanoi. Minä huomasin vasta nyt, että olin jättänyt saippuaisen sienen roikkumaan ilmaan.
”Ei mun tietääkseni”, vastasin typertyneenä Tuulialle ja jatkoin puhdistamista. Cockerspanieli oli tullut aidalle ja raaputti hörökorvaisen Tollon otsaa niin että karva pöllysi, tennarijalkainen näytti kyllästyneeltä ja näpytti kännykkäänsä. Nättinokka, jonka nenä ei näyttänytkään enää yhtään niin kauniilta, seisoskeli Jessen vierellä melkein yhtä pitkänä kuin hän ja näytti ihastuttavan syventyneeltä keskusteluun.
”Toi tyyppi kävi torstaina heittämässä lantaa Bonnien karsinaan”, tunnustin Tuulialle ja nyökkäsin huomaamattomasti Nokan suuntaan.
”Häh?” Tuulia käänsi päätään ällistyneenä. ”Heittämässä?”
”Se sirotteli lantakokkareita keskelle karsinaa, vissiin joku mielenosoitus.”
”Mielenosoitus mistä? Tunnetko SÄ tuota?”
”En. Eikä mulla ole mitään hajua mitä pahaa mä olen sille tehnyt.”
Oloni tuntui keljulta. Käänsin katseeni pois Jessestä ja Nättinokasta toivoen, että jälkimmäinen alkaisi äkkiä vihata hevosia ja katoaisi iäksi Seppeleestä.

Tyttöjoukko purjehti ylväänä ohitsemme talliin ja Jesse seurasi jonkin ajan kuluttua heidän perässään Tollo riimunnokassa. Tollo oli pöllöllä tuulella, heitteli päätään sinne tänne ja lerpatti ylähuultaan.
”Moi”, Jesse siristeli silmiään tullessaan luoksemme ja painoi Tollon ryntäistä pysähdyksiin. Käden painallus irrotti pöllähdyksen lyhyttä tikkumaista talvikarvaa.
”Moi”, vastasin yrittäen kuulostaa normaalilta ja tavalliselta. Jesseä oli mahdoton huijata.
”Miks sä oot niin myrtsi”, hän hymyili minulle rakastettavasti hilliten samalla Tolloa, joka halusi työntää päänsä vesiämpäriin.
”Ääh, en mä mitenkään myrtsi ole”, valehtelin kitkaisesti kuin luistin hiekkatiellä.
”Aamulla sua ei olis erottanut hymytyttöpatsaasta. Molemmat iloisia ja valkeita kuin lakana”, Jesse vinoili.
Tuulia pelasti minut vaikuttamasta epätoivoiselta.
”Keitä ne tytöt muuten oli?” hän kysyi silmät valtavan kirkkaina ja taka-ajatuksettomina.
”Ai joo, en mä niitä sen pahemmin tunne. Jotain tuntilaisia, ne nosteli mulle puomeja tuossa viikonloppuna. Soile ja kaks sen kaveria.”
”Ahaa, Soile, vai niin”, Tuulia nyökytteli hirvittävän kiinnostuneena. ”Oliko se se pisin?”
”Joo, miten niin?” Jesse alkoi näyttää epäileväiseltä – tai ärsyyntyneeltä, Tollo nimittäin kaahotti hänen niskassaan sieraimiaan pärisytellen ja tempoi riimunnarua pidemmäksi. ”Hei mun on pakko viedä tää sisään, menee järki.”
Niine hyvineen Jesse saapasteli kuivuvan tallipihan poikki ja katosi näköpiiristä.

Frankin varusteet ottivat hyvän tovin puhdistuakseen. Kun lopulta nostin raskaan satulan telineeseensä, minun oli kuitenkin pakko myöntää olevani tyytyväinen lopputulokseen. Olin purkanut ärsytykseni nättinokka-Soilea kohtaan hinkkaamalla vastinhihnoja kunnes ne olivat notkeita ja kiiltäviä kuin kevätvarsat. Tuulia oli puistellut päätään vieressäni ja sanonut monta kertaa, ettei minun pitäisi suoda ajatustakaan kateellisille. Hyvähän hänen oli sanoa, kukaan ei koonnut lantakikkareista haisevaa tervehdyksiä hänen poninsa karsinaan.

Bonnie tervehti minua limaisella kaurapusulla. Kasper oli käynyt jakamassa iltasapuskat ja laitteli nyt tallia vähitellen kiinni. Nähdessään minut ponin karsinalla hän kiihdytti kottikärryineen vauhtia ja mutisi jotain siitä, kuinka autuas viikonloppu hänellä oli ollut ilman kaiken maailman ponityttöjä. Näytin salaa kieltä Kasperille ja tunsin itseni hyvin kypsäksi, mutta en lainkaan aikuisella tavalla.

Pikkupuolella oli hiljaista. Luulin jo hetken olevani yksin ja huokaisin koko iltapäivän turhautumisen suun kautta kaivaessani sopivaa harjaa Bonnien kangaskassista. Tollon karsinasta kuuluva jalkojen vaimea tumahdus sai minut nostamaan kaipaavana katseeni. Juuri nyt Jessen lämpimät käsivarret ja hyväntuoksuinen paita voittaisivat kaikki ruusukkeet ja rahapalkinnot.

Jessen sijaan Tollon karsinasta pilkistikin Soilen tumma tukka ja kapea naama. Katseemme kohtasivat. Minä tuijotin, Soile tuijotti takaisin ja jos ilman väreilyn olisi voinut nähdä, olisin lyönyt vetoa että siinä iski salamaa. Soile hymyili minulle kiltisti ja pudotti Tollon harjan harjalaatikkoon.
”Ai. Jesse pyysi mua harjaan tän. Suosittelen samaa sun ponille”, hän sanoi melkein lempeällä äänellä.
Mikä ihme hänellä oli minua vastaan?

[Deleted]

Tiistai 21.4.2015

klo 7.52
Herään. Huomaan olevani jo myöhässä, puen nopeasti tallivaatteet päälle ja nappaan aamupalan mukaan autoon. Kompastelen ulkoportaat alas, suu täynnä leipää, ja lopulta joudun vielä palaamaan lukitsemaan ulko-oven. Vihdoin autoon päästyäni ajelen mitensattuu, vaarantaen Liekkijärven maantie liikenteen. Heittelen ruisleivänmurusia takapenkille saakka, väkertäen hiuksiani samalla sotkuiselle nutturalle.

klo 8.04
Parkkeeraan autoni Seppeleen pihaan. Huiskin leivänmuruset penkeiltä lattialle ja syöksyn talliin.
- Anteeks Salma, nukuin pommiin! huikkaan nuorelle naiselle, samalla kun harpon hänen ohitsensa julmettua vauhtia ja pannutan tallin betonikäytävälle. Mihinkäs olin edes matkalla? Mihin oli niin hitonmoinen kiire? No, taishan pieni sekoilu olla ymmärrettävää, kun yks nimeltämainitsematon nukkuu pommiin ja ainoana ajatuksena on saada kaikki kipinkapin kuntoon.

klo 8.17
Kuuraamme koko kolmikko Bonnieta, eikun siis Pikku-Eelaa, että saataisiin poni näyttämään edes vähän kimolta. Meidän pitäisi lähteä jo puolelta, mutta taitaa lähtö vähän myöhästyä. Rupean määräilemään Salmaa ja Juusoa letittämään Bonnien harjaa ja kantamaan varusteita autoon, että lähettäisiin edes melkein puolelta.
- Tsillaa Naatti vähän! Juuso tuhahtaa huumorintajuisena pyyhältäessä ohitseni.
- Ei pysty, huikkaan vastaukseksi, samalla pyöriskellen käytävällä stressaantuneena.

klo 8.33
Bonnie reippaasti autoon ja matka voi alkaa. Pääsen vihdoinkin rentoutumaan ja heti matkan alkaessa puhetulva alkaa. Juuso näyttää suorastaan tuskaiselta, kun Salman ja minun ihastuttavat äänet kailottavat kovempaa kuin radio.
- Te viehättävät, Juuso mumisee itsekseen ja kääntää radiota kovemmalle.
- Hei, täähän on hyvä kipale! Time of my life, I never felt this way before! kailotan, kenties ihan vain kiusaakseni Juusoa.

klo 9.08
Perillä! Matka taittui mukavasti, Bonnien kolisteluista huolimatta. Yhdessävaiheessa luultiin koko poppoo, että Bonnie suurinpiirtein kaatuili traikussa! Salma lähti pukemaan kilpailuvaatteita, kun sillävälin minä ja Juuso suihkimme Bonnien karvapeitteeseen karvakiiltoa ja varustamme ponin.

klo 9.21
Salma noutaa ratsunsa ja lähtee lämmittelyyn. Bonnie kuolailee kaulansa täyteen vaahtoavaa kuolaa ja pyrähtelee ja poukkoilee kentällä ties minne.
- Nyt se kiima on sitten alkanut! julistan mahtipontisesti.
- Huomaan! Salma huikkaa huumorintajuisesti ravatessaan ohitsemme.

klo 10.07
Salma ja Bonnie lähtevät ensimmäiseen suoritukseensa, 90cm seuraan. Bonnie jatkaa sekoiluansa vielä radan alussa, mutta lopulta keskittyi viisaana ponina rataan. Lopputulos radasta oli muutama puominputoaminen ja yksi melkein kielto. Rata sujui omaan silmääni melkoisen hyvin, mutta eikös kisahoitajasta aina, kun sujuu vähänkin hyvin.

klo 10.16
Salma jättää Bonnien minulle ja Juusolle, jotta kävelyttäisimme ponia sillä aikaa, kun Salma käy opettelemassa 80cm radan.
- Selkään vaan! Salma huikkaa, ojentaa kypäränsä minulle ja tunkee Bonnien ohjat kouraani.
- Täh? tokaisen hämmentyneenä. Juuso virnuilee ilkikurisesti kentän laidalta.
- Katos vaan, pääset sekoilijan selkään!
- Älä viitsi, Bonniehan on ihan mukava ratsu!

klo 10.18
Kiikustelen Bonnien selässä ympäri kenttää. Poni pärskähtelee tyytyväisenä ja nauttii pitkien ohjien tuomasta vapaudesta. Rapsuttelen Bonnieta kaulalta. Sidon hupparini vyötäisilleni ja annan auringon päivettää olkapäitäni. Ilmassa tuoksuu kevään raikas, huumaava tuoksu. Kisakenttä tuntuu jäävän kaukaisuuteen ja ainoat äänet ovat lintujen rauhoittava sirkutus, hevosten kavioiden pehmeä tömähtely kentän hiekalla ja pärskähdelyiden kuoro.

klo 10.27
Kuuluu kolahdus ja punavalkoinen puomi tömähtää maahan. Salma vilkuttelee minulle hymysuin, raippa viuhuen kentän laidalla.
- Vaihdetaankos paikkoja? nuori nainen kysyy, kun ratsastan hänen ohitseen.
- Juu, toki! huikkaan ja pysäytän Bonnien. Liu'un tamman selästä ja rapsuttelen sitä otsalta samalla kun Salma nousee sen selkään.
- Mitä sä siinä virnuilet? kysäisen naamaansa vääntelevältä Juusolta.
- Naatti on ihastunut! kailottaa Juuso.
- Kui, kehen? tokaisen järkyttyneenä.
- Hiirenaivo! Bonnieen tietty!

klo 10.58
Salma on jumppaillut Bonnien 80cm luokkaa varten. Bonnie käppäilee rauhallisena, vaikka Salma hyörii ja pyörii tehden venyttelyliikkeitä tamman selässä. Aina kun kisakenttä pilkottaa tallirakennuksen takaa, Salma tuijottelee kenttää ja piirtää raipallaan koukeroita ilmaan.
- Mä olin ihan samanlainen raipanheiluttelija kun kisasin! naurahdan Juusolle.
- Minkälaisella ponilla, vaiko hevosella kisasit? kysyy Juuso.
- Se oli mun vuokraponi. Se oli semmone cremello connemaratamma, muistelen haikeana. Aikanaan olin joutunut jättämään Raisan seitsemän vuoden jälkeen, kun poni muutti. Onneksi Bonnie tuli Salmoineen päivineen juuri oikeaan aikaan mun elämään.

klo 11.14
Salma ratsastaa Bonnien kentältä hymyssäsuin.
- Mikäs noin hymyilyttää? kysyn ihmeissäni.
- No, eihän rata nyt erityishyvin mennyt, mutta Bonnie oli niin super! Salma hehkutti yritteliästä sponsoriponiaan.
- No joo, onhan Bonnie aika super, tokaisin vaisusti potkien maata toisella jalalla, kädet taskuissa, samalla vilkaisten Juusoa virnistäen.

klo 11.49
Tulokset. Kummassakin luokassa Salman ja Bonnien löysi alle kahdenkymmenen, toisessa jopa alle neljänkymmenen, mutta pääasia oli että koko poppoolla oli mukava kisapäivä - taas kerran. Minä ja Juuso Salman orjina lähdimme heti tilaisuuden tullen kantamaan varusteita autoon. Bonnien puunaus, poni autoon ja tyytyväinen nelikko kohti Seppelettä.

---

Lauantai 25.4.2015

Katriinan tallilla, Bonnie valmiina suoritukseen Salma selässä. Ratsukko kulkee kentälle ja Bonnie siirtyy rauhalliseen raviin. Salma tervehtii tuomareita ja ohittaa "lähtöviivan", hiljaisuus laskeutuu yleisön ylle. Bonnie poikkelehtii innoissaan sinne sun tänne, mutta Salma pitää silti tamman ruodussa. Ilmavaraa löytyy ja hyppytyyli on hyvä. Vauhti on nopeatempoinen, Salmalla ja Bonniella on ehdottomasti hyvät mahdollisuudet voittaa. Salmankin kasvoille leviää jo kesken radan mairea hymy.

Ensin kuuluu kolahdus, kun Bonnien takakaviot osuvat puomiin. Tämän jälkeen kuuluu rasahdus ja punavalkoinen puomi tömähtää maahan kahtena kappaleena. Salma on maalissa ja kääntyy satulassa katsomaan estettä. Salma purskahtaa nauruun.
- Bonnie the lekakavio! Salma kutsuu Bonnieta leikkisästi. Puomi viedään kahtena kappaleena kentältä pois ja tilalle tuodaan uusi.

***

Viimeiselle radalle. Salma tervehtii taas tuomareita ja pujottelee ravissa metrinkorkuisten esteiden lomassa.
- Olkaa hyvät, tokaisee yksi tuomareista arvovaltaisesti. Salma siirtää sisäpohjettaan hitusen verran eteenpäin ja ulkojalkaansa hän siirtää hieman taaksepäin. Salma puristaa pohkeillaan ja Bonnie siirtyy laukkaan. Salma ohjaa Bonnien kulmaan, jonka jälkeen kääntää tamman kohti ensimmäistä estettä. Bonnie imee upeasti esteelle ja tekee ilmavan loikan sen yli, joka tosin lähti hieman kaukaa. Esteestä selvitään silti ehjin nahoin.

Seuraavalle esteelle Bonnie melkein kieltäytyy, mutta hyppää loppujen lopuksi vielä vaivalloisen hissihypyn ja kolauttaa yläpuomiin. Puomi tömähtää maahan, mutta rata jatkuu energisen ponitamman voimin. Kolmannella esteellä kaikki sujuu mallikkaasti, ja Salman istuntakin suorastaan hipoo täydellisyyksiä. Neljännellä hyppyyn lähdetään taas melko kaukaa, mutta ilmavaraa on matkassa mukana, yli mennään! Viidennellä askeleet osuvat nappiin, Bonnien etukaviot kolahtavat yläpuomiin, mutta tiputusta ei tule.

Kaksi viimeistä estettä, kuudes ja seitsemäs olivat hieman erikoisempia tuttavuuksia. Kuudes hypättiin niin vinoon kuin olla ja voi, seitsemäs tultiin älyttömän korkealta, älyttömän kovaa.

Halusin kirjoittaa lauantain Katriinan tallin kisamaksujen mukaisesti : )

[Salma]

Ulkona oli ihana, kultainen kevät. Kuiva maa pöllysi hienoa hiekkaansa, keltainen ja ruskea ruoho väistyi vihreän tieltä ja iltapäivän taivaanranta oli kuin maalilla silattu. Pajupuiden oksille nousi pieniä hentoja hiirenkorvia, ja ne riitelivät sopuisasti tuoksullaan tallin seinustalle tuotujen kirkkaanoranssien ja viininpunaisten liljojen kanssa. Anne oli tuonut eilen äitienpäivän kunniaksi kolme sammiollista kukkia rännin alle, ja me pihalla hevosiamme harjaavat olimme saaneet keskittyä nykimään uteliaita päitä huumaavista kukkaisaromeista.

Alkuillan viileys oli saanut muut livahtamaan sisälle. Osa hoitajista talutti pää punaisena tunnilla, osa kuului papattavan tallin isolla puolella hevosenhoidon lomassa. Pääovet olivat kutsuvasti auki ja niiden välistä paistoi turvallinen valo. Bonnie, jonka olin sitonut hoitopuomiin, tuijotteli aina välillä ovien suuntaan ja näytti ihmettelevän leudossa kevättuulessa leijailevia ensimmäisiä hyönteisiä. Poni värisytti selkäänsä, jolla siisti kesäkarva oli jo sileää ja ohutta, ja puhisutti sieraimiaan.

Vatsan alla Bonniella oli vielä hassun sähköistä talvikarvaa. Kun pyöräytin sitä lempeästi kumisualla, karvat lennähtivät ilmaan ja laskeutuivat reisilleni ja lumisateeksi multamaahan. Bonnieta harjaus ei erityisemmin kiinnostanut: se hamuili ihanalla pehmeällä turvallaan vihreää takkiani, jonka olin heittänyt kuumissani puomille. Oli jo niin lämmintä, että tarkenin hyvin palmikoidussa villapaidassani. Olin käyttänyt sitä viimeksi viime keväänä: se tuoksui pehmeästi Bonnielle ja nuorelle ruoholle. Villapaita kuin turvallisena simpukkana ympärilläni tulin äkkiä niin hyvälle tuulelle, että aloin lauleskella puoliääneen ponin kylkeä hinkaten.

”Sinuna en erityisemmin laulais.”
Ääni kulki nenän kautta ja päättyi laiskaan tuhahdukseen. Kohottaessani katseeni melkein kuulin, miten länkkärileffojen vingutus alkoi kaikua tallipihalla ja risupallot pyörivät väkkäröinä tallin ovesta sisään. Soile seisoi pitkänä ja tummatukkaisena ratsastuskypärä kainalossaan tuijottaen minua ja Bonnieta. Hänen takanaan maleksi pari muuta ratsastajaa taluttaen Frankia ja Senttiä. Tunti oli juuri loppunut.

Minulta kesti hetki kerätä itseni. Voittaakseni aikaa laskin katseeni läpikuultavaan kumisukaan, nypin huolellisesti vaalean karvamaton siitä ja keskityin puremaan huuliani yhteen. Toivoin, että Soile olisi saapastellut näköpiiristäni ja saman tien vaikka Kuubaan, mutta nostaessani katseeni hän seisoa napotti siinä missä äskenkin. Tukka lensi tuulessa avoimena ja katse oli ärsyttävän itsevarma.
”Mitä sä tuolla tarkotat?” kysyin rauhallisuutta tavoitellen.
”En mä nyt mitään tarkota”, Soile venytti sanojaan ja niiskautti nenäänsä.

Uskomaton vastaus! Käännyin tuimistuneena Bonnien puoleen ja aloin pyörittää kumisukaa lautasella. Bonnie astui sivuun ja harasi ilmaa toisella takasellaan. Soile häilyi tietäväisen näköisenä taustalla.
”Anteeks, haluatko sä jotain?” tulistuin läväyttäen kumisuan kolisten Jessen lainaamaan muoviseen harjalaatikkoon. Soile naurahti epäuskoisena.
”Kai tässä nyt saa katsoa?”
”Katso pliis jossain muualla”, puhisin kumartuessani etsimään kaviokoukkua. Tunsin oloni keljuksi. Soile jumitti paikoillaan ratsastuskypärineen ja tuntui tuhahtavan halveksivasti jokaiselle liikahdukselleni. Nostaessani Bonnien kaviota en löytänyt sopivaa asentoa. Lopulta käänsin takapuoleni Soilea kohti ja tunsin lapsellisen humalluttavaa kapinaa.

”Hyvä kisahoitajavalinta muuten”, Soile jatkoi itsepintaisesti selkäni takaa. No niin, totta kai hän oli kuullut Cellan ja Juuson yhteenotosta! Kiroilin mielessäni vastaamatta mitään.
”Kannattais muuten rasvata ton kaviot, aika kuivan näköiset”, Soile jatkoi vielä. Minä TIESIN, ettei minun kuuluisi vastata mitään, pitäisi olla aikuinen ja lipua teini-ikäisten nättinenien ohitse ylpeänä – mutta siihen en pystynyt.
”Ole hyvä ja tuu itse hoitaan tätä, kun kerran tiedät täsmälleen mitä pitää tehdä.”
Soile sulki suunsa. Hän katsoi minua, sitten Bonnieta ja lopulta naurahti kuivasti.
”Johan mä oon sanonut etten koske tuollaseen pikkuhienoon pullahevoseen vaikka maksettaisiin.”

Olin kiitollinen, että ilma oli kaunis. Jatkosennut taapersivat ratsuineen kentälle eivätkä vilkaisseetkaan minua, kun katse sumeana nyin vetosolmua auki ja lähdin taluttamaan Bonnieta kohti maneesia. Kasper, joka oli heppatarhassa karsimassa kuolleita oksia puista, jäi katsomaan minun perääni.

Bonnie jäi hanaamaan maneesin ovelle korvat luimussa. Se tuijotteli pää korkealla pimeyteen, puhisi ja yritti peruuttaa seinustalla nousevaan piikikkääseen pöheikköön.
”Kyllä sä nyt yksin kestät tänne tulla”, puhisin. Ääni kulki kurkussa jotenkin oudon kireänä. Bonnie ravisti harmaata päätään, muljautti silmänvalkuaisiaan ja hyppäsi lopulta pitkällä loikalla auringonvalosta varjoon. Se jäi steppaamaan hurjistuneena omasta loikastaan ja oli räpytellä karkuun, kun jyrisytin maneesin oven kiinni. Vasta valokaistaleen kadottua muistin, että olin jättänyt takkini hoitopuomille, ja aloin heti palella.

Laskin Bonnien irti ja painoin katkaisijasta valot maneesiin. Sähkövalon syttyessä räpsyen tanssivat niin pölyhiukkaset kuin vapaudestaan ihastunut Bonnie. Hiekka nousi sen hienoista pienistä kavioista, häntä nousi itsetietoiselle kaarelle ja harmaa karva välkehti hyvin harjattuna. Minun oli pakko hymyillä surumielisesti.

Kännykkä värisi taskussani juuri, kun ehdin löytää sopivan kohdan katsomosta ja istua seuraamaan Bonnieta. Irrottamatta silmiäni hiekkaa haistelevan ponin kauniista selkälinjasta kaivoin puhelimen esille ja vastasin. Toisessa päässä oli Jesse.
”Moi! Missä sä oikein oot?”
”Maneesissa”, vastasin surkeana. Jessen äänen kuuleminen sai kyynelet kohoamaan uudelleen silmiini.
”Täh? Missä?”
”Maneesissa”, toistin yrittäen kuulostaa selkeältä. Jesse yskäisi.
”Mitä sä siellä teet? Mä oon nyt lähössä, luulin että tuut kyytiin.”
”No kun mä näin sen Soilen…” en saanut sanottua enempää. Pato purkautui ja tulvahti vesiputoukseksi. Nenä vuosi viehättävästi, posket punoittivat ja kyynelpuro muurasi silmät turvonneiksi. Tunsin itseni niin säälittäväksi, että toivoin pystyväni hautautumaan maneesin hiekkaan.
”Soilen? Ja?” Jesse jatkoi puhelimessani.
”Se sanoi Bonnieta pikkuhienoksi pullahevoseksi”, mökelsin orpona ja tunsin itseni nelivuotiaaksi.
”Voi hyvä elämä Salma, ethän sä loukkaannu tuollaisesta”, Jesse päivitteli.
”No en niin, jos SÄ sanot niin. Mutta se tarkoittaa sitä oikeasti. Mä en tajua mitä pahaa mä oon tehnyt sille.”
”Soilekin on ihan hyvä tyyppi, ei se varmaan oo tarkottanu mitään pahaa.”
Hiljenin.
”Ihan hyvä tyyppi?” toistin tiputtaen sanat yksi kerrallaan. Tuntui, että sisälleni oli auennut loputon rotko, jonka reunalla keikuin verkkaisesti. Yritin silmiäni räpyttelemällä saada rotkoa umpeutumaan, mutta se auttoi juuri niin vähän kuin olin arvellutkin.
”Niin. Älä Salma ota niin vakavasti sitä mitä se sanoo.”
”Niinpä kai”, sain sanottua vaimeasti.
”Tuutko siis mun kyydillä?”
”En mä nyt.”
”Ai”, Jesse kuulosti aidon yllättyneeltä. ”No… okei. Soita kun lähdet.”

Istuin pitkään hiljaa roikottaen puhelinta kädessäni. Olo oli uskomaton. Olinko MINÄ lapsellinen ja typerä, vai oliko Jesse törkeä käskiessään jättämään Soile omaan arvoonsa? Soile tuntui ilkeältä mustalta möykyltä minun ja Seppeleen välissä. Mutta mitä jos Jesse oli oikeassa ja hän olikin ihan hyvä tyyppi kaikessa tilannetajuttomuudessaankin?

Bonnie viipotti tyytyväisenä menemään ja toimi onneksi jonkinlaisena järkikapulana minun ja maailman välillä. Jos olisin ollut ypöyksin, olisin luultavasti parkunut ääneen ja valunut pieneksi onnettomaksi lätäköksi penkin alle. Sieltä Kasper olisi joskus luutunnut minut, jos hän nyt joskus ei olisi saanut jotakuta jallitettua hoitamaan sentyyppiset hommat puolestaan.

Maneesin ovi kävi vihellyksettä. Ponkaisin kiireesti puupenkiltä ja kopisuttelin katsomon portaat ottaakseni Bonnien kiinni. Se oli kuullut oven käyvän ja jäänyt onneksi korvat hörössä tuijottamaan. Tarttuessani Bonnien sileään harjaan ehdin tuntea hetkellisen toivon läikähdyksen vatsassani: Tollon iso vaalea pää pilkisti ovenraosta. Toivo kuitenkin kuivui nopeasti kokoon. Orin rinnalla oli Soile.

Hän näytti pelästyneeltä huomatessaan minut ja pysäytti Tollon ovien väliin. Hetken jo luulin, että hän peruuttaisi sama kyytiä pihalle, mutta sitten hän näytti tuimistuvan ja marssitti hieno nenä pystyssä Tollon sisään. Hevonen seurasi riimunnarun nokassa säyseästi ja yhteistyöhaluisesti.
”Mitä sä teet Tollolla?” kysyin kylmemmin kuin olin tarkoittanut. Soile ei katsonut minua, vaan keskittyi pysäyttämään Tolloa pituushalkaisijalle ja nypläämään sen lyhyttä harjaa.
”Mä toin sen tänne juoksemaan”, hän vastasi lopulta.
”Jessekö sua pyysi?” katkeruus ja kateellisuus ryöpsähtivät yhtä aikaa pintaan. Käänsin itsekin pääni toisaalle, jottei Soile näkisi silmiini nousseita kyyneleitä. Bonnie vaihtoi kyllästyneenä painoa takaselta toiselle.
”Pyysi…” Soile nielaisi ja kiepautti riimunnarua kädessään. Tuijotin selvittääkseni puhuiko hän totta.
”Eikä pyytäny”, sanoin lopulta.
Mihin teini-ikäisten ponitappeluun olin joutunut! Soile nosti ylpeänä nenäänsä ja sylkäisi hiekkaan.
”Huolehdi vaan omista asioistas, mä huolehdin omistani.”

Tollo näytti kyllästyvän seisoskeluun, kaarsi kaulaansa ja alkoi nykiä riimunnarua. Olin nähnyt sen tekevän Jessen kanssa joskus samalla tavalla. Jesse yleensä vain näpäytti hevosta rennosti riimunnarulla ryntäille ja käski lopettamaan pöljäilyn. Sitä Tollo totteli. Soile sen sijaan tarttui riimunnarun nahkaiseen poskihihnaan ja yritti pidellä vaaleaa päätä paikallaan. Tollo loi pöyristyneen katseen vaaleasta silmästään.
”Älä tee noin”, sanoin automaattisesti ja astuin lähemmäs auttaakseni Soilea. Hänen silmiensä musta vilkaisu sai minut pysähtymään aloilleni.
”Älä komentele mua”, Soile sähisi roikkuen Tollon poskella.
”Sä et tunne sitä”, yritin, mutta Soile tönäisi minua rajusti olkapäällään. Isku osui minua pehmeästi tumahtaen käsivarteen - ei fyysisesti erityisen kipeästi, mutta henkisesti se oli kuin salakavala miekka. Astuin taemmas nostaen sormeni paidanhihalleni.

Ja samalla maneesin ovi aukeni taas.
”Salma, ootko sä täällä?” tuttu ääni huhuili auringonvalon muodostaessa halon hänen hahmonsa ympärille.
”Jesse!”
Hämärään työntyvä Jessen pää näytti anteeksipyytävältä.
”Sä kuulostit niin kurjalta että mun oli pakko kääntyä takas ja tulla hakeen sua”, hän sanoi. Ja huomasi Tollon.
”Miks sä oot tuonu Tollon tänne?” Jesse kuulosti epäluuloiselta. Soile liikahti hevosen kyljellä ja Jessen katse kiinnittyi häneen.

Jesse tuijotti. Siis todellakin tuijotti, tavalla, jolla en ollut nähnyt hänen koskaan ennen katsovan. Ihanat kiltit silmät tummuivat hiljalleen pettymyksestä. Suu mutristeli hakien sanoja.
”Miks SÄ oot tuonu Tollon tänne?”
Soile oli irrottanut otteensa poskihihnasta ja pyöritti riimunnarua sormiensa lomassa. Silmät pälyilivät kenkiemme ja maneesin hiekan välimaastossa. Hän näytti eksyneeltä lapselta.

[Salma]

Kivenharmaa taivas oli auennut ja itketti pisaroitaan pehmeälle mutapihalle. Hevosten kaviot ruopivat syviä painaumia lätisevään ruskeaan velliin ja pesariin oli pitkä takkuinen jono. Anne seisoi johtotähtenä tallin ovella ja luotsasi alkeistuntilaisten ärsyyntyneet hevoset ryöpsähtelevän sateen alta maneesiin. Yhtä hevosista talutettiin erityisen juhlallisesti kahdelta puolelta. Sen perässäkin kulki pieni hajanainen saattue saappaat mudassa lonksuen. Lehmäponihan se siinä, Seppeleen oma Hestia. Tai itse asiassa – nykyään enää pelkkä Hestia. Oli vaikea tajuta, että enää se ei kuuluisi meille.

”Aivan kurjaa että Hese on lähdössä”, Loviisa sanoi haikeana ison Frankin selästä. Se ja Bonnie lotistelivat vierekkäin lyhyeltä maastolenkiltämme kohti tallia. Frank paineli lempeän ja myötämielisen näköisenä, Bonnie taas tikutti hermoja raastavaa märkäkoirakävelyä. Vaikka olin suojannut sen herkän ponibodyn sadeloimella, se oli vihannut joka sekuntia ja myyrynnyt ojanpenkkoja pitkin. Harja märkinä tuppoina kaulaa vasten se oli taistellut ihailtavan päättäväisesti päästäkseen takaisin kotiin. Nyt, kun Seppele näkyi, Bonnie nyökki ihastuksissaan ja tarpoi mudan ja veden läpi kuin pieni omapäinen valtamerialus.

”Se pääsee kuitenkin hyvään kotiin. Mä näin sen tytön joka sen ostaa, se vaikutti kauhean ystävälliseltä ja taitavalta”, vastasin Loviisalle sateen nyppiessä voimakkaasti hartioitani. Miettiessäni kirkassilmäistä perhettä, jonka olin nähnyt parveilevan Annen kanssa Hestian ympärillä, kuuntelin puolella korvalla hevosten kavioista kuuluvaa märkää ääntä. Siinä oli minusta jotakin kauhean lohdullista.
”Ja se uusi poni on tosi makee”, Loviisa innostui. ”Loeke! Sillä on herasilmä!”
”Siitä tulee tappelu”, ennustin. ”Se näyttää just siltä, että noin sata hoitajaa haluaa saada sen itselleen.”
Loviisa katsoi minua kummallisesti.
”Et kai sä pelkää että se Soile hakee sitä?”
”Ai mä?” käännyin katsomaan Lovvua ja naurahdin lyhyesti. ”Mä törmäsin siihen eilen maneesissa, enkä nyt ehkä sanois että pelkään. Voin vaikka sisällä kertoa koko jutun.”

Jalkautuessamme tallipihalla Bonnie astui kiukkuisena sivuun ja painoi korvansa kärsivästi luimuun. Loviisaa nauratti ponin käytös.
”Vitsit mikä diiva!” hän heitti iloisesti löysätessään Frankin satulavyötä. Vaalean hevosen selkä oli kastunut ja karva pakkaantunut märkiin jakauksiin. Frank tuskin lotkautti korvaansa niskaansa tippuvalle sateelle, vaan katseli kiltillä tummilla silmillään Bonnieta ja hamuili tallin seinää.
”Pakko myöntää, ei muakaan erityisemmin harmita mennä sisälle”, naurahdin. Kypärän lipalta tiputti vesipisaroita kurottaessani nostamaan jalustimia. Onneksi olin vaihtanut hyvien ratsastushanskojen tilalle tavalliset mustat sormikkaat. Ne olivat läpimärät, mutta hyvät hanskat olisivat olleet sen lisäksi läpipilalla.

Moikkasimme Loviisan kanssa tallin ovella. Läksin taluttamaan Bonnieta pitkin ohjin perässäni talliin. Hevonen puhisi tohkeissaan niskassani ja säikkyi räystäältä tippuvia pisaroita. Painessani käteni sen lämpimälle, elävälle kaulalle se kuitenkin hidasti ja katsoi minua ihmeissään. Mantelinmuotoiset silmät olivat niin tummat ja kauniit, että minun olisi tehnyt mieli halata Bonnieta siinä keskellä pihaa. Rakkaudenpuuskassani yritin suikata nopean suukon ponin otsalle, mutta se astui järkyttyneenä sivuun ja katsoi minua kuin olisi kysynyt, että mitä minä siinä oikein tulppasin. Naurahtaen tyydyin taputtamaan Bonnieta ja talutin sen sitten vesisateesta tallin kynnyksen yli. Tuntui mukavalta. Tässä me nyt olimme, ulkona pauhasi vesisade – mutta pian Bonnie saisi kuivan loimen ja minä kuivat sukat, enkä oikein tiennyt mikä voisi olla sen mukavampaa.

[Salma]

Söin kesän ensimmäistä tuuttia.

Kyllä, nyt sen saattoi myöntää: kesän! Tänä aamuna en ollut enää heittänyt noppaa, vaan paukauttanut aamu-uniselle Jesselle, että kurainen kevät oli viimein ohitse. Koivujen kauniit, valkeat sormet nuokkuivat vehreinä ja kylmä kevätilma puhalsi enää vain maanrajassa vasten nuoria ruohonkorsia. Aurinko hehkui pilvien takana ja aina välillä puhkaisi niihin reiän vilkutellakseen maahan. Ja hyvät ystävät, minä en jäätelöä syödessänikään tuntenut jähmettyväni jääpatsaaksi tippa nenästä roikkuen.

Olin kävelymatkalla tallille ehtinyt ihastua säähän niin syvästi, että puiden takaa pilkottava Seppele näytti mielestäni nuorelta ja sorjalta kevätvarsalta. Sokeuduin onnellisti talven jäljeltä haalistuneille puuaidoille ja melkein hypin nähdessäni oikeaa, tummanvihreää kesäruohoa tallin seinustan lämpimällä läikällä. Sunnuntaiset hevoset kuljeskelivat laiskasti aitojen takana ja tuskin vilkaisivat minua, kun kuljin niiden ohitse pehmeää, kuivaa hiekkatietä. Harmi sinänsä hevosille, minkä hupinumeron ne menettivätkään tuijotellessaan aurinkopöhnässä vain toisiaan!

Tallin ovella minä nimittäin törmäsin Emmyyn. Olin vetää mansikkajädet väärään kurkkuun, kun hän pompahti eteeni suoraan tallin lattian alta. Takanaan Emmyllä oli pieni hevonen, jonka karva taittui hienosti kultaan. Punainen riimu päässään se pysähtyi töksähtäen Emmyn mukana ja käänsi kaarevat korvansa kysyvästi eteen.
”Ai moi!” tervehdin yllättyneenä. Emmy hätkähti, ihan kuin olisi ollut tekemässä jotain salaa, ja tervehti viiveellä.
”Mikä hevonen tää on? Onks täällä vappuvaihtarit vol kaks?” nauroin siirtyen sivuun ovelta, jotta Emmy saisi jatkaa matkaansa. Hän naksautti kevyesti kieltään ruunalle ja se seurasi tallin viileydestä auringonpaisteeseen.
”Tää on Kurbus”, Emmy vastasi. Hän pysäytti hevosen keskelle tallipihaa, jotta saattoi katsoa minua, ja sukaisi jotenkin hermostuneena vaaleaa tukkaansa.
”Kurbus? Kenen se on?”
”Seppeleen.”
”Mitä!” hihkaisin innostuen. Kurbus katsoi minua pitkään, mutta joko se oli selväpäinen hevonen tai sitten ihanan värinsä takia tottunut järkensä menettäviin ihmisiin. ”Siis Anne on hankkinu Loeken ja Ruusun lisäksi KOLMANNEN uuden hevosen!”
”No itse asiassa – ” Emmy aloitti, ja nyt hän näytti vähän veikeältä, ”uusia hevosia on kylläkin neljä.”

Emmy oli ollut viemässä Kurbusta tarhaan, ja minä liityin luonnollisesti seuraksi. Matkan varrella kuljimme ponitarhan ohitse. Kaukana, ainoastaan pienenä somana miniatyyrihahmona, vaalea poni näkyi kyhnyttävän harmaata häntäänsä aitaan. Se oli ehkä Pellan kokoinen, töppöjalkainen ja kaikin tavoin satuponimainen. Muut tamman kyräilivät pikkuhevosta yhtenä rykelmänä – paitsi Bonnie, joka ravasi sekopäänä aidanviertä ja ravisteli kiukkuisena kaulaansa aina tullessaan lähelle kyhnyttäjää.
”Toi on Cottonessa”, Emmy sanoi viereltäni. Kurbus seisoa häälyi kiltisti hänen takanaan ja nojasi turpaansa riimunnarua vasten. ”Clara alkaa hoitaa sitä.”
”Ai niin, totta”, tajusin. ”Hoitajahaut! Kasper itkee onnesta, kun niin moni haluaa taas hoitaa työt sen puolesta.”

Lähdimme kulkemaan vieri vieren kohti Kurbusin tarhaa. Kävellessämme katselin mietteliäänä hevosen kapeaa valkeaa turpaa, tummia silmiä ja solakoita kylkiä. Se oli kapea ja näytti korkeammalta kuin todellisuudessa taisi olla.
”Eli uusia on Ruusu, Loeke, Cottonessa ja sit tää Kurbus”, summasin. ”Tuulialla on Ruusu, Hese lähti pois. Claralla on Cottonessa. Loeke menee hakuihin – ”
”Pihla alkaa hoitaa Loekea”, Emmy pisti nopeasti väliin.
”Oho!” ilahduin. ”Pihla kyllä ansaitsee sen. No sitten Pella vapautuu…”
”Pella lähtee pihattoon.”
Nyt hiljenin hetkeksi. Oli pakko nielaista. Pieni harmaa ihana Pella, jota olin nähnyt onnellisten pikku ratsastajien suukottavan salaa tunnin päätteeksi. Vasta, kun Emmy oli avannut tarhan portin ja kuljettanut Kurbuksen siitä sisään, pystyin jatkamaan hänen selälleen:
”Pella varmasti tykkää kun pääsee vähän rennompaan elämään.” ääneni kuulosti orvolta ja valheelliselta, vaikka taoin mielessäni, että näin aikuiset sanoivat.
”Niinpä”, Emmy nyökytteli irrottaessaan Kurbuksen riimunnarua. Ruuna jäi irti päästyään hetkeksi hyörimään hänen ympärilleen ja porhalsi pois vasta, kun Emmy hätisteli sitä lempeästi.
”Sitten on jäljellä vielä toi Kurbus”, huoahdin hänen palatessaan luokseni ja sulkiessa tyynesti portin. ”Eli se menee hakuihin, ja…”
”Ei se välttämättä mene”, Emmy keskeytti minut jälleen. Hän jäi nojaamaan aitaan, pisti kädet puuskaan ja katsoi minua vakavana. Sitten hän käänsi päänsä toisaalle. Tuuli puhalsi tarhan takaa niin, että vaalea tukka heilahti poskelle. ”Mä saatan alkaa hoitaa sitä.”

Emmy ja Patron olivat aloittaneet taipaleensa suunnilleen samaan aikaan kuin minä ja Bonnie. Kumpikaan meistä ei ollut ihan varma MITEN, mutta minä ja Emmy olimme ystävystyneet saman tien. Alkuajoista lähtien siellä missä oli Emmy, kuljin myös minä. Tai jos minä kipaisin jonnekin, hetken päästä perässä hiihteli Emmy. Ja hänen perässään Patron silakansileine kylkineen.

Tunsin itseni pahaksi ihmiseksi, kun jäin hetkeksi toljottamaan paljastuksensa tehnyttä Emmyä. Hän katsoi takaisin suoraan ja päättäväisesti. Vähä vähältä päässäni loksahti, että Emmy oli tainnut miettiä asiaa jo hetken.
”Entä Patron?” kysyin varovaisesti. Tuntui suunnilleen samalta, kuin jos olisin asettanut dynamiitin maahan ja heilauttanut tulitikkua sen ohitse.
”No. Mä en ole varma vielä”, Emmy vastasi yllättävän rauhallisesti. ”Katsotaan nyt. Mutta Kurbuksestakin mä tosissaan pidän.”
Keräsin kaikki hyvä ystävä – oppini ja vedin syvään henkeä.
”Mä tsemppaan sua, teit mitä hyvänsä”, sanoin, vaikka mielessäni näin pienen Emmy-Patron – ratsukon laukkaavan niin kauas, etten enää saattanut nähdä sitä.

Olin hakenut Bonnien sisälle (koko matkan ajan Cottonessaa niin tiiviisti tuijottaen, että kompastuin maakuoppaan) ja harjasin sitä, kun yllätyspommi numero kaksi iski. Pyöritin vimmatusti kumisukaa ponin kyljellä ja seurasin karvojen tanssimista valoisassa karsinassa, Naatin askeltaessa kulman takaa ja jäädessä norkoilemaan ponin karsinalle. Moikkasin häntä yllättyneenä.
”Mä en tiennyt että sä oot tänään tulossa!” sanoin hymyillen. ”Oon menossa treenaan puomeille. Nyt kun kerran oot siinä, saat käydä loppukäynnit maastossa jos haluat.”
Naatti pudisti päätään vähän vaikean näköisenä. Vilkaisin häntä heinänkorsia etsivän Bonnien selän ylitse. Emmyn kiemurtelusta ja Kurbus-paljastuksesta viisastuneena aloin epäillä, että tänään jokainen kantoi synkkää salaisuutta.
”Onko kaikki ok?”
”No joo”, Naatti vastasi. Ei tarvinnut olla mestarietsivä tajutakseen, ettei se ollut totta.
”Ihan tosi, Naatti”, yritin lempeästi. ”Ota harja, tuu seuraksi ja kerro mikä sua painaa.”
”Ehkä mun ei pitäis nyt harjata Bonnieta”, Naatti sanoi, ja äkkiä kuulosti siltä, kuin hänellä olisi pieni pala kurkussaan.
”Miten niin? Sä oot sen kisahoitaja”, naurahdin.
”Mut Salma”, Naatti sanoi hiljaa, ” mä haluaisin lopettaa hoitamisen.”

Loppujen lopuksi se oli aivan ymmärrettävää. Viime aikoina olin törmännyt Naattiin yhä useammin hoitamassa asioita, jotka eivät varsinaisesti kisahoitajalle kuuluneet. Kun olin yllättänyt hänet yhtenä tavallisena lauantaipäivänä siivoamasta karsinaa, hän oli näyttänyt suunnilleen rikoksesta kiinni jääneeltä. Oli mennyt pitkä aika vakuuttaa Naatille, että en halunnut hänen palauttavan kikkareita karsinaan, vaan hän saisi kaikessa rauhassa siivota loppuun.

”En mä toivottavasti Seppelettä kokonaan hylkää”, Naatti sanoi surumielisesti, kun olin saanut Bonnien harjattua. Hän oli seurannut karsinan ovelta ponia tuijotellen, mutta hymyili nyt urheasti.
”Toivottavasti et!” vastasin sydämeni jokaista sopukkaa myöten tullessani ulos karsinasta. Seisoskelimme hetken vastatusten mitään sanomatta, mutta sitten astuin lähemmäs ja halasin Naattia hellästi. Hän kietoi kätensä ympärilleni lämpimänä ja hyväntuoksuisena.
”Mä meen hakeen varusteita”, sanoin hienotunteisesti, kun lopulta irrottauduimme. Naatti nyökkäsi. Satulahuonetta kohti lähtiessäni hän jäi seisomaan paikoilleen.

Kun palasin, Naatti oli lähtenyt. Tuntui äkkiä hirvittävän tyhjältä. Meistä oli tullut nopeasti tiimi - minusta, Naatista ja Juusosta. Kaiken lisäksi oli pitkälti Naatin ansiota, että kisareissuilla minä ja Juuso emme olleet ottaneet kertaakaan yhteen. Tuntui melkein pelottavalta, että hän lopetti.

Lopetti Bonnien kisahoitamisen, muistutin mielessäni. Tallilla oli neljä uutta hevosta, hoitajakaruselli ja pian toivottavasti koko läjä uusia hoitajia. Tällä hetkellä mistään ei voinut mennä aivan varmasti takuuseen.

[Salma]

Talliin oli muuttanut mörkö.

Limaa niiskuttava, punaharjainen, basiliskinsilmäyksiä holtittomasti sinkoava monsteri körmysi rehukärryjen kanssa tallin pikkupuolella. Se viskoi tyhjiin karsinoihin sylillisiä heinää, kirskutteli hampaitaan kuin tylppiä sahanteriä ja ropisutti kauraa laareihin silmät vetisesti kiiltäen. Jos uskalsi tulla riittävän lähelle, saattoi kuulla mörön sylkevän kirosanoja rasittuneiden huultensa välistä.

Ai niin, mörkö oli Kasper.

”Nyt mä tiedän mitä se aamutuima tarkoittaa”, Lynn supatti minulle, kun hipsimme hakemaan Senttiä ja Bonnieta sisälle. Kello oli vasta vähää vaille kymmenen, mutta olimme sopineet jo eilen, että tulisimme ratsastamaan hevoset ennen tunteja. Olimme istuneet juoruilemassa a) uusista hevosista ja b) elämästä yleensä tallin edustalla eilen iltayhteentoista asti, ja lopulta unisen näköinen Anne oli tullut kysymään, odotimmeko ehkä kasvavamme tallinseinään kiinni.

Tarhojen yllä roikkui vielä ohutta sumuista usvaa. Hento, vaaleanvihreä ruohomatto nautti ensimmäisistä kasteistaan ja taipui, kun hevoset käyskentelivät rauhallisesti parhaita korsia etsien. Tammatarhassa Cottonessa värjötteli lähimpänä porttia ja katsoi pitkien ripsiensä alta minua, kun sujahdin lautojen välistä sisään. Sen vaalealla selällä oli märkä raita, kenties poni oli piehtaroinut vasta.

Bonnie seisoskeli ohuessa fleeceloimessaan ja tehden selvää levinneestä heinäkasasta. Venna mökötti vähän matkan päässä korvat luimussa ja oli rynnätä syliini, kun tulin lähemmäs. Bonnie oli selkeästi ajanut sen pois herkkuapajalta. Pyöräyttämällä riimunnarua ilmassa niin, että shakkikuvio vain vilahti, sain pitkäharjaisen tamman muuttamaan kurssiaan ja puksuttamaan kiukkuisesti ohitseni. Se potkaisi takajalkansa ilmaan päästyään riittävän välimatkan päähän ja jäi sitten pörisemään yksikseen. Sikke tuijotti uteliaana toiselta heinäkasalta pystyharja keikkuen.

Kun sain heinäkasaansa rakastuneen Bonnien tarhasta hoitopuomille, Lynn harjaili jo Senttiä siellä. Ison hevosen kiiltävä kylki pöllähti aina, kun hän laski jäykkäharjaksisen suan sille. Lynnin vaaleat kiharat heilahtelivat pontevasti selkää vasten ja hän puuskutti kevyesti.
”Järkyttävää minkä määrän pölyä tää hevonen kerää itseensä!” hän sanoi minulle kulkiessaan Sentin kaulan alitse.
”Ja karvoja!” lisäsin. Bonnie oli siisti ja linjakas poniksi, mutta sain minäkin aina silloin tällöin nyppiä ja sylkeä irtokarvoja itsestäni. Bonnie ei sille lotkauttanut korvaansakaan – nytkin, kun ensimmäinen harjanveto sai talvikarvan pölähtämään villisti ilmaan, se keskittyi vain hamuilemaan puista hoitopuomia huulillaan.
”Sinänsä ymmärrän Claran hoitsuvaihdon”, Lynn heitti. ”Sehän olis voinu tehdä uudet pöksyt niistä irtokarvoista, joita sen housuissa oli jos se oli ratsastanut ilman satulaa.”
”Walma syö niin paljon takuulla vaan siksi, että saa kasvatettua karvaa”, nauroin. ”Yks kauranjyvä per yks sentti paksua mustaa poniturkkia.”

Kasper kolisteli ohitsemme ryystäen ja niiskuttaen. Rehukärryt olivat vaihtuneet kukkuraiseen kottikärryyn, jota hän tärisytteli kohti lantalaa meitä katsomatta. Hiljenimme Lynnin kanssa seurataksemme Kasperin menoa.
”Onko se kuumeessa?” kysyin Kasperin mentyä ohitse. ”Ei se yleensä ihan noin punainen ja vihainen ole.”
”Tai heinänuhassa. Tai väistelee työntekoa, mistä mä tiedän”, Lynn naurahti. ”Ehkä sitä kiukuttaa, että sen pikku apulaiset on päivällä koulussa. Monta karsinaa enemmän siivottavaksi, you know.”
Puhdistin Bonnien harjaa kumisukaan pohtiessani Lynnin sanoja.
”Olis hienoa olla vielä 12-vuotias ponityttö”, tuumailin. ”Mieti, mekin ehkä itkettäis nyt onnesta, kun saadaan harjata hevosia kahdestaan pihalla. Ja nyt sitä vaan harjaa eikä erityisemmin mieti muuta kuin että mukava sää ja rapaiset vuohiset.”
”Ja välillä että pitäiskö kylmätä jalkoja tai hieroa hevosta enemmän. Kaikkea käytännöllistä”, Lynn yhtyi.
”Mä oon itse asiassa ihan iloinen, että mun eka oma hevonen oli vasta nyt aikuisena”, tunnustin Lynnille. ”Muistaa edelleen miten suuri juttu tää on.”
Bonnie nyökkäsi päällään kuin ollen samaa mieltä ja töytäisi sitten hoitopuomin päässä roikkuneen harjapussin maahan. Kumartuessani jupisten keräilemään harjoja Lynn hihitti Sentin luona.
”Muista Salma, tää on tärkeää! Saat kerätä joka ikisen harjan, Bonnie vielä kiittää sua siitä!”

Maastolenkki oli ihana. Olimme ajatelleet köpötellä, mutta keskellä laukkasuoraa Lynn innostui tamppaamaan pohkeenväistöä Sentillä. Kolmen sekunnin kuluttua Bonnie siksakkasi perässä lennokkaassa ravissa niin, että kuiva tie vain pölisi. Lynn osoitti talven jäljiltä ruovittua ja avointa peltoa, ja pienellä askeleen venytyksellä Sentti ja Bonnie astahtivat sille. Hiki niskaan nousten ja iloisesti jutellen venyttelimme hevosia notkeiksi kuin vahakynttilät. Pilven takaa kuumottava lempeä aurinko paistoi paistamistaan.

Huomasin vasta tallilla, että sormeni olivat kylmettyneet kohmeiksi ja hitaiksi. Riisuessani rivakasti Bonnien varusteita sain veren hiipimään takaisin sormenpäihin, mutta vasta oleskeluhuoneessa käsiin painettu kaakaomuki pelotti kankeuden pois. Tai sitten se oli noin kuudensadan desibelin voimalla vieressäni kälkättävä Cella.
”Poneja ihan sataa, onhan se nyt käsittämätöntä. Ja Windi on niin paksuna, että mä joudun spagaattiin jos istun sen selkään!”
Nuutti, joka täytteli Hevoshullun ristikkoa Cellan vierellä, hymähti.
”Odotapa vaan kun se saa varsan. Sitten siitä tulee sellainen ruikuli, että saat jalat sen ympärille kolme kertaa”, hän sanoi vilkaisten Cellaa otsatukkansa alta.
”Nää rimpulat vai!” Cella rääkäisi iloisena ravistellen somia pohkeitaan ilmassa.

Oleskeluhuoneen ovi kävi ja sisään astui minulle vieras lyhyttukkainen tyttö. Hän oli ehkä kolmetoistavuotias ja näytti tomeralta jäädessään pällisteltäväksi ovensuuhun. Tytön selän takaa ovenraosta kurkisti kolme uteliasta silmäparia. Hoitajat pöydän ympärillä ja syvällä violetilla sohvalla olivat hiljenneet ja jääneet tuijottamaan kysyvästi ilmestystä.
”Mä haluan puhua tuolle Cellalle”, tyttö paukautti kuin intiaanipäällikkö.
”Ahaa”, Cella kohensi asentoaan ja heitti minulle riehakkaan hymyn. ”Puhu vaan ole niin hyvä!”
”Onko totta -”, tyttö aloitti ja rykäisi sitten virallisesti, ”onko totta, että sä ja Juuso pidätte kesähäät Seppeleessä?”
Huone kohahti. Sohvalla lojunut Inkeri pompahti pystyyn ja levitti silmänsä niin suuriksi, että pelkäsin niiden tippuvan matolle. Sussu alkoi yskiä keksinmuruja kurkustaan ja minun oli kaiken tirskunnanhalun keskellä taottava häntä selkään. Omiaan puuhaillut Eetu heitti käden kasvoilleen ja näytti häpeävän sitä, että ylipäätään kävi Seppeleessä. Cella oli ainoa, joka istua nökötti juhlallisen suoraselkäisenä.
”Kyllä on”, hän lausui vakaasti, kuin toistaisi jo vihkivalaa. ”Me pidetään kesähäät. Mä aion järjestää virallisen hakutilaisuuden morsiusneidoille.”
”Ookoo”, tyttö ovensuussa ei näyttänyt yllättyneen tippaakaan. ”Kiitti.”
Niine hyvineen hän poistui huoneesta ja työnsi oven perässään kiinni.

Huone oli räjähtää. Inkeri hyppäsi sohvan käsinojan yli tiikerinloikalla takoakseen Cellaa olkapäähän, Wenla taas kierähti lattialle pystymättä lopettamaan nauramista. Tuulia tuijotti pöydän toiselta puolelta suu ammollaan ja kulmat kurttuun jähmettyneinä.
”Mitä ihmettä? Mitä?” hän hoki ojennellen käsiään Cellan suuntaan.
”Haa! Arvon sebeläiset, mulla on ilmoitusasiaa”, Cella lirkutti onnellisen näköisenä. ”Mä ja ARMAS JUUSO ollaan menossa naimisiin!”
”Miks sä sanoit sille niin?” Tuulia ravisteli päätään epäuskoisesti hymyillen.
”Niille pitää antaa jotain aivopähkinöitä”, Cella vilkutti muikean näköisenä silmää.

Anne saapasteli pahimman vyöryn lauhduttua yläkertaan ja huokaisi nähdessään, miten hänen rakkaat heppatyttönsä lojuivat naurusta raukeina kuka pöytää, kuka käsinojaa vasten.
”Ootteko kilttejä”, hän sanoi pyyhkäisten tumman hiussuortuvan poskeltaan. ”Ja käytte purkamassa heinäkuorman Kasperin apuna. Se tuli just tuohon pihalle.”
Hänen palatessaan alakertaan perässä kopisivat kiireisten hoitajien kengänkannat.

”Ootteko miettiny uusille hepoille lempinimiä?” Tuulian ääni kuului jostain karheana sojottavan heinäpaalin takaa. Olin vienyt juuri oman paalini ja vastasin puistellen paidan rinnusta korsista:
”Kurbus nyt on ainakin ihan selvästi Kurttu!”
Sussu parkaisi takanani.
”Ei! Ei se oo nätti nimi yhtään! Kurre tai joku vastaava, Kurki esimerkiksi.”
”Entä Cottonessa?” Nuutti mietiskeli kammetessaan heinäpaalia syliinsä. Paalinnarut painuivat korsia vasten himmeän punaisina.
Tuulia ja Cella vastasivat yhteen ääneen:
”Nella!”
”Nessa!”
”Voi ei”, nauroin. ”Ne ei tuu ikinä oppimaan omia nimiään tätä menoa.”
Ohi kulkeva Kasper niisti jurosti nenäänsä.
”Nössö”, hän murisi tarttuen heinäpaaliin. ”Jos te puhutte siitä matalasta jolla on outo harja.”
Cella kätki hymynsä Kasperin selän takana.

Heinäpaaliurakan jälkeen käsiä särki ja hauikset olivat epämääräisillä maitohapoilla. Vaikka yritin nyppiä irtokorsia vaatteistani, aina jostain pisti uusi. Pöksyissäni kiemurrellen, mutta hyväntuulisena, astelin Wenlan perässä seuraamaan estejunnujen tuntia. Soile istui satulassa ja keinahteli suoraselkäisenä tumman Myntin askelten tahdissa. Wenla tuuppasi minua kylkeen nähdessään hänet.
”Vieläkö sulla on kränää tuon kanssa?” hän kysyi matalalla äänellä ja osoitti Soilea.
”Mä kerron sulle sisällä tallissa”, vastasin tavallisella äänellä. Oloni oli lapsekkaalla tavalla voitonriemuinen.

[Salma]

”Nyt kerrot”, Wenla sanoi tuijottaen minua Gitan tummien jalkojen välistä.
”Todellakin!” Tuulia yhtyi pyöritellen Ruusun punaisen riimunnarun päätä käsissään. ”Sä oot pantannut sitä jo varmaan viikon!”
”Ja me ei ihan totta mennä sisään ennen ku susta on lirutettu koko tarina pihalle!” Inkeri paasasi tärkeän näköisenä. Siiri haahuili kaukana hänen takanaan. ”Että puhu siihen malliin, ettei mun Nugetti ehdi saada kaviokuumetta!”

Istuimme ponitarhan keskellä nuorella kevätruoholla. Gitta, Ruusu, Siiri, Bonnie ja juron näköinen Elmo nyhtivät vihreää sitä tahtia, että näyttivät pelkäävän tämän olevan koko kesän ainoa laidunhetki. Inkerin piti aina välillä käydä irrottamassa Siiri nurmikosta ja kävelyttää sitä hetki, ettei se ehtisi juurruttaa turpaansa maahan.
”Emmykin tulee jo tuolta! Nyt! Puhu!” Inkeri hoputti minua tallille päin viittoen. Aurinko heitti hänestä pitkän varjon ylleni.
”Okei, no niin, mä kerron”, nauroin. ”Tässä se tulee!”
*
Minulle ennestään tuntematon estejunnu, Soile, oli tuntunut ottaneen aiempina viikkoina kunniatehtäväkseen ahdistella minua. Melkein joka ikinen päivä tallilla hän ilmestyi jostain niiskuttamaan halveksuvasti tai heittämään rumia kommentteja minusta ja Bonniesta. Olin alkanut törmätä myös pieniin sattumiin, jotka eivät yhteenlaskettuina enää olleetkaan niin kovin SATTUMIA. Karsinassa möllöttävä jäinen kasa lantaa, tuntipuolelle raijattu harjapussi ja ojaan heitetty riimu olivat loksauttaneet eheäksi kurjan palapelin.

Tasan viikko sitten, kun irtojuoksutin Bonnieta maneesissa, Soile oli sattunut paikalle mukanaan Tollo. Olin ehtinyt käydä läpi mielessäni kaikki pahimmat vaihtoehdot (no, luulen, että keksitte ne itsekin), kun parivaljakon perässä sisään oli törmännyt Jesse. Ei mennyt monta sekuntia tajuta, että pahimmat vaihtoehdot pyörähtivät myös Jessen mielessä, kun hän tajusi Soilen pitelevän Tolloa.

”Miksi sä oot tuonu Tollon tänne, Salma?” oli kuitenkin Jessen ensimmäinen kysymys. No, kai se piti ottaa jonkinlaisena sokeana lojaaliutena tyttöystävää kohtaan.
”MÄ en voi ottaa mitään kunniaa tästä, kiitos vaan”, vastasin tympeästi. Soile vaihtoi painoa jalalta toiselle ja näytti toivovan, että katoaisi maanrakoon. Tollo sen sijaan ojenteli letkeänä kaulaansa nuivasti luimistelevan Bonnien suuntaan.
”Ootko sä tuonut Tollon tänne?” Jesse kääntyi hitaasti Soilen puoleen ja näytti vasta nyt käsittävän, että hevosen leuan alta roikkuva riimunnaru oli sama kuin se, jota Soile pyöritteli hermostuneena.
”Olen.” En ollut ikinä kuullut Soilen ääntä niin pienenä ja matelevana.
”Miksi?!”
”Mä…” Soilen silmänurkat alkoivat punoittaa. ”Mä halusin vaan vähän liikuttaa sitä.”

Olisin minäkin samanlaisessa paahteessa itkenyt. Vimmastunut pariskunta puhkumassa niskaan molemmin puolin ja vieras, seisoskeluun kyllästyvä käsihevonen vierellä poukkoilemassa. Täytyi kuitenkin antaa pisteitä Soilelle, sillä hän imaisi kyyneleet takaisin ja loi minuun katseen, jolla olisi sytyttänyt Liekkijärvenkin tuleen.
”Sä et ansaitse mitään tästä!” hän sylkäisi huuliensa välistä, ihan kuin olisi yrittänyt lennättää sanatkin pisaroina päälleni. Niine hyvineen hän heitti Tollon riimunnarun hevosen jalkoihin ja purjehti ulos maneesista. Ovien auetessa olin melkein näkevinäni, miten kirkkaat pisarat kimmelsivät hänen poskillaan. En kuitenkaan voinut olla ihan varma.

Jesse oli kerännyt ensin Tollon ja sitten parkuvan minut, painanut Bonnien riimunnarun käteeni ja passittanut meidät ulos maneesista. Niiskutin nenä vuotaen ja tylsistynyttä Bonnieta rutistaen maneesin seinustalla, kun Jesse työnsi pariovet kiinni. Sitten hän katsoi minua väsyneesti.
”Mä oon saattanu muuttaa mielipiteeni Soilesta”, hän sanoi värittömällä äänellä ja kumartui suukottamaan kyynelet poskiltani. Romanttinen teko, mutta olin ihan tyytyväinen, ettei kukaan ollut ikuistamassa sitä jälkipolville. Kapsahdin nyyhkien Jessen kaulaan ja tuhrin hänen takkinsa etumuksen kyynelillä, kuolalla ja räällä.

Olin jo ehtinyt rauhoittua, kun talutimme hevoset tallin pikkupuolelle. Nenäni oli kuivunut ja tunsin itseni jo aivan arvokkaaksi ja hallituksi suukottaessani Jesseä Tollon karsinalla. Olimme kuljeskelleet hevosten kanssa pitkän lenkin tallin ympärillä, eikä Jesse ollut valittanut kertaakaan metsässä kuljeskelun tyhjänpäiväisyydestä. Tollo oli ollut riemuissaan, säikkynyt iloisesti oravaa ja kuopinut monta minuuttia mutaista lätäkköä. Vierellä seisonut Bonnie näytti mutapilkkuineen enemmän papurikolta kuin kimolta.

Niinpä ulvahdin kuin loukkuun jäävä kettu, kun saavuin Bonnien karsinalle. Poni kavahti huudon pelästyttämänä monta askelta taaksepäin, mutta minä tuskin huomasin kyyneleiden tulvahdettua taas silmiini. Bonnien hyvä suklaan ja mintun värinen lopputalven loimi, jota se ei ikinä yrittänyt hinkuttaa pois päältään, lojui heitettynä puolioven päälle. Se oli turpeen peitossa ja märkä - ja jos minä mitään loimista tiesin, yhdenkään ei kuulunut repsottaa tuolla tavalla kiiltävä sisäpinta esiin kiskottuna. Loimen selkäosa oli leikattu siististi auki kuin leikkaushaava, aina sään kohdalta lautasille asti.

Melkein heitin Bonnien karsinaan. Nyt Soile oli ylittänyt mittani. Paukautin puolioven tahattoman kovaa kiinni, napsautin häthätää riimunnarun lukon irti Bonnien päässä yhä olevasta riimusta ja paiskasin narun harjapussia kohti. Naru roikkui hetken pussissa ja luikersi sitten läpsähtäen betonilattialle, mutta siinä vaiheessa porhalsin jo poispäin kohti Annen toimistoa.

Niissä kymmenessä askeleessa, jotka kattoivat matkan karsinalta toimiston ovelle, laadin suunnitelman. En itkisi, en huutaisi, en syyllistäisi Soilea. Viileänä ja vaarallisena kuin alligaattori minä esitelisin rikki saksitun loimen Annelle ja antaisin hänelle kaiken ylituomarin vallan. Yhyttäisimme Soilen vasta ehkä seuraavalla estetunnilla, jolloin häntä nöyryytettäisiin julkisesti laittamalla hyppäämään esteet ilman hevosta tai muuta sopivaa.

Mutta kun revin koputtamatta Annen toimiston oven auki, Soile oli jo siellä. Hän nökötti jäykkänä kuin vahanukke ruskealla sohvalla, pitkät sääret hermostuneesti toisiaan vasten painettuina. Anne oli nojautunut pöytänsä ääreen ikkunan alla ja hieroi otsaansa. Pöydällä oli piripintainen höyryävä kahvikuppi.
”Salma, sähän tulit kuin tilauksesta”, Anne huokaisi ilahtumatta. Soile ei katsonut minua.
”Joo”, henkäisin älykkäästi ovensuussa roikkuen.
”Tuu sisään ja laita se ovi vaan kiinni”, Anne jatkoi ystävällisesti. ”Siihen sohvalle vaikka. Selvitetään pari asiaa.”

”Mä oon kuullut, että teillä on ollut ongelmia”, Anne sanoi, kun olin päässyt sohvalle mahdollisimman kauas Soilen suorasta olemuksesta. ”Molemmat vois kertoa mitä on käynyt. Salma, aloita sä.”
”No…” vilkaisin Soilea silmäkulmastani. ”Mä en oikein keksi mistä koko soopa on lähtenyt.”
Luettelin lantakikkareet, paikkojaan vaihtaneet varusteet, Tollon ihmeellisen lainaamisen ja kylmänrauhallisen haukkuvirran, joka oli kaikunut perässäni Bonnieta ratsastaessani. Kun pääsin rikkinäiseen loimeen, ääneni värähti.
”Sen loimen takia mä Soilen tänne pyysinkin”, Anne sanoi nojautuen taaksepäin. Hän loi soimaavan silmäyksen Soileen. ”Ei oo ihan tavallista löytää yhtä parhaimmista estejunnuistaan leikkaamassa tallin sponsoriponin loimea kahtia.”
Soile niiskaisi. En ollut ihan varma johtuiko se häpeästä vai ylpeydestä.
”Soile, kerro sä”, Anne kuulosti kiltimmältä kuin äsken. ”Mitä on tapahtunut?”
”Toi Salma on vaan niin itseään täynnä”, Soile pullautti sanat suustaan yhdellä kertaa. ”Se ei arvosta meitä joilla ei ole ikiomaa hevosta. Kaiken lisäksi ei sen ponissa edes ole mitään kehumista, se on surkeahermoinen leikkiponi. Ainoa mitä mä olen sanonut on se, etten itse ikinä haluais samanlaista.”
Loin pelästyneen silmäyksen Anneen. Avasin suuni, mutta en tiennyt yhtään, mitä minun olisi pitänyt sanoa. En minä ole itseäni täynnä, se olisi kuulostanut surkealta piipitykseltä Soilen tuskaisen purkauksen keskellä.
”Soile.” Anne keskeytti tytön tiukan lempeällä katseella. ”Bonnie on ollut Seppeleessä jo ennen Salmaa. Ole kiltti äläkä hauku tallin hevosia.”
”Se seurustelee Jessenkin kanssa vaan siksi, että Jesse kisaa esteillä ja sillä on oma hevonen”, Soile puhui ihan kuin en olisi edes paikalla.
”Tuo ei oo totta!” parkaisin. Anne kohotti minulle kulmiaan kuin sanoen, että halusi kuulla Soilen puhuvan loppuun.
”Eikä Salma siedä sitä, että musta ja Jessestä on tullu ystäviä”, Soile sinkaisi.
”Sä toit Tollon tänään ilman lupaa maneesiin!” livautin väliin.

Anne kohotti kätensä rauhoittelevasti ilmaan.
”Okei, kiitos, mä oon kuullut nyt teidän mielipiteet”, hän korotti ääntään, jotta se kuului ylitsemme. Hiljenimme ja käännyimme katsomaan tallinomistajaa. Kahvi pöydällä ei enää höyrynnyt.
”Sä Soile olet rikkonut Salman omaisuutta. Voitte itse sopia tavan, mutta sun täytyy korvata se”, Anne lateli.
”Salma, sä…” Anne haki sanoja. ”Muista olla nöyrä. Sulla on hyvä hevonen. Olkaa tästä lähtien sovussa, molemmat. Seppeleessä ei kaivata tällaista. Jooko?”
Anne katsoi minuun ja sitten Soileen odottaen. Nyökkäsimme töksäyttäen.
”Eiköhän tää keskustelu ollut tässä.”
Soile loi minuun tumman katseen.
”Sä oot kääntänyt Annenkin mua vastaan”, hän suhautti tunkeutuessaan ohitseni pois toimistosta. Ovi narahti kiinni ja jäimme Annen kanssa kahdestaan.

Minua pelotti katsoa Annea. En tiennyt pitikö minun nousta sohvalta ja poistua myös, vai aikoiko Anne pitää nyt henkilökohtaisen saarnan kunnioituksesta ja ystävällisyydestä. OLINKO minä ollut ylimielinen? Sillä olihan se totta, etten minä tuntenut tuntilaisia erityisen hyvin. En pyytänyt heitä yleensä auttamaan Bonnien hoidossa, mutta olin luullut sen olevan itsestäänselvyys. Poni oli vaikea – ja yksityinen - ja tallilla oli monta hoitajaa, minun ystäviäni, jotka tunsin ja joiden tiesin pärjäävän Bonnielle.

Anne huokaisi ja hörppäsi kahviaan. Hän irvisti.
”Ehti kylmetä”, hän sanoi, kuin olisimme keskustelleet äsken suunnilleen kengityksestä. Toljotin epävarmana.
”Salma, ystävä hyvä, älä näytä noin kauhistuneelta”, Anne naurahti laskiessaan kupin takaisin pöydälle jääneeseen kahviläikkään. ”Se loimiasia ja voit olla varma, että jos Soile jatkaa, mä otan sen uuteen puhutteluun.”
”En mä sitä…” takeltelin ja naurahdin hätäisesti. Tuntui kauhealta tunnustaa ajatukseni Annelle. Mitä jos hän sanoisi, että minä olin itsekäs ja luulin liihottelevani jossain ylimystössä? ”Mä vaan mietin, että en mä oikeasti tunne niitä tuntilaisia kovin hyvin. Oonko mä - ylimielinen niitä kohtaan?”
Annen kasvoilla läikähti monta ilmettä yhtä aikaa. Naurattiko häntä?
”Älä huolehdi siitä”, Anne rauhoitteli. ”Tai itse asiassa, huolehdi vähän, niin et ikinä pääsekään ylpistymään. Mutta ei sulla oo mitään suurta hätää sen suhteen.”
Epämukavasti vatsassani lepattanut tunne laantui hiukan. Vedin huuliani hymyyn.

*
”Annehan oli kuin Buddha!” Wenla tirskahti nurmikolla loikoillen.
”Huh Salma, miten sä jaksoit tuollaista höykytystä siltä Soilelta”, Fiia ihmetteli nostamatta katsettaan tenttikirjastaan. Hän oli kuunnellut juttuani puolella korvalla.
”Samaa mäkin mietin”, huokaisin. ”Nyt siitä ei oo onneksi viikkoon kuulunut mitään. Tai tunneillaan mä oon sen nähnyt, mutta ei Bonnien karsinaan ole ilmestynyt enempää revittyjä varusteita.”
”Entä Jesse?” Inksu tahtoi tietää.
”Se vartioi Tolloa yhden päivän ihan sissinä, mutta kyllästyi sitten ja arveli ettei Soile nyt uudelleen sitä yritä viedä. Eikä vissiin ole yrittänytkään”, vastasin kyhnyttäen laiduntavan Bonnien otsaa. Siitä irtosi keveitä irtokarvoja.
”No niin”, Inkeri nousi, puisteli vihreää collegehousujensa polvista ja tarttui Siirin paksuun otsatukkaan. ”Nyt tälle paksumahalle riittää. Hei täällä alkaa tulla jo kylmä, lähdetään kaikki sisään!”
Hevoset nyhtivät kiireesti viimeiset eväät ja seurasivat meitä vastahakoisesti talliin. Minä tunsin oloni keventyneen. Soile-ongelmat olivat jääneet ponitarhaan ja painuivat paraikaa maahan.

[Salma]

”Me ei olla pitkään aikaan oltu kahdestaan missään.”
Nuutti katsoi minua mietteliään näköisenä heilahdellessaan korkealla Lailan satulassa. Hevosen mustat kyljet kiilsivät kauniisti ja se käänteli leppoisasti korviaan käyskennellessään kuivaa hiekkapolkua pitkin. Bonnie napotti vieressä lyhyemmin askelin ja jäi aina välillä tuijottelemaan vihertyviin pensaisiin.
”Ei ollakaan”, huokaisin. ”Molemmat on tainnu juosta aika lailla koko kevään, sä Zetan kanssa ja mä treeneissä.”
”Ja aina on niin paljon porukkaa ympärillä”, Nuutti hymähti. ”Meluamassa ja huutamassa.”
Hymyilin itsekseni. Ujopiimä-Nuutti, hän oli niin herttainen istuessaan oleskeluhuoneessa kuin katon läpi tiputettu tonttu ja katsellessaan hämillään Inkerin, Cellan ja muiden rämäpäiden pirskahtelua.

Nuutti oli hetken hiljaa ja katseli pellon yli lintuja, jotka mustina piirtoina singahtelivat puunlatvoihin. Bonniekin huomasi lentäjät ja pärisytti hurjasti sieraimiaan niille. Painoin pohkeeni ponin kylkiin, myötäsin sen jatkaessa matkaansa ja nojauduin rennosti taaksepäin satulassa. Aurinko lämmitti ohuen kevätneuleeni avonaista selkää ja pitkäksi kasvanut tukka kutitti ihanasti lapaluita.
”Vaikuttaako Jesse siihen?” Nuutti sanoi äkkiä, kuin olisi muuttanut ajatuksensa kesken kaiken sanoiksi. Kesti hetken ennen kuin tajusin, että hän puhui edelleen hänestä ja minusta.
”Mitä? Ai meidän näkemiseen?” kysyin hölmistyneenä. ”Ei tietenkään.”
”Hyvä jos ei”, Nuutti virkkoi vilkaisten minua vinosti. Hän kuitenkin hymyili.

Vaikuttihan se vähän, minun oli pakko myöntää itselleni, kun jatkoimme matkaa hiljaisuuden vallitessa. Tai ei minun puoleltani, minä näin Nuutin vain ihanana pörröisenä pikkuveljenä. Jesse sen sijaan näytti myrkyn nielleeltä joka kerta kun erehdyin mainitsemaan hänet. Ei auttanut vaikka kuinka vertasin häntä Emmyyn, Cellaan tai muihin hyviin Seppele-kavereihini. Olin pari kuukautta sitten paukauttanut kypsästi, että alkaisin kuherrella tallin nurkan takana Nuutin sijaan jonkun tyttöpuolisen kaverini kanssa. Se oli laittanut Jessen hetkeksi mietteliääksi.

Kuljimme päämäärättömästi leveitä metsäpolkuja pitkin. Hevoset tuntuivat energisiltä ja astelivat mielellään alkukesän lämmössä. Minun teki mieli heittää jalustimet jaloista ja antaa jalkojen roikkua pitkinä Bonnien kyljillä. Ponin pelästyttyä pari kertaa lehahtavaa pikkulintua ja heittäydyttyä Lailan kylkeen katsoin kuitenkin parhaaksi istua tiukasti kuin koulupenkissä. Nuutti katseli lempeästi ympärilleen ja antoi Lailan ohjien roikkua pitkinä.

Tulimme Liekkijärvelle. Bonnie puhisi nähdessään heräävien puunrunkojen takaa ystävällisesti kimaltelevan veden. Se liplatti voimakkaasti kiviä ja puunrunkoja vasten, välkkyi ja muuttui silmien edessä häikäiseväksi ja jälleen tummaksi. Kesti hetki huomata, että veden pinta heijasi puunrunkojen ympärillä ja sai ne näyttämään hassusti siltä, kuin ne kasvaisivat suoraan järvestä.
”Liekkijärvi tulvii!” Nuutti huudahti huvittuneena.
Laila ei lotkauttanut korvaansakaan vedelle, kun veimme hevoset lähemmäs tutkimaan ihmettä. Se lotisteli märässä sammaleessa samalla intensiteetillä kuin alkeistunnin istuntaosiossa. Nuutti ehti kaikessa rauhassa nousta seisomaan jalustinten varaan ja tiirailla kauas järvenselälle. Ja sen jälkeen kääntyä nauramaan makeasti Bonnielle, joka muljautteli silmiään ja puhkui kuin pieni lohikäärme.
”Mä en saa tätä kymmentä metriä lähemmäs”, valitin nauraen. Bonnie harasi joka sentillä vastaan, luimisteli hurjistuneena ja heitteli höperöä päätään kuin olisin usuttanut sitä hyppäämään Mariaanien hautaan. Laila pysähtyi kaviot vesirajassa katsomaan Bonnieta ja höristi sille tummia korviaan. Mitäs siinä hölmöilet, se tuntui sanovan.

Jatkoimme kohti uimarantaa, Laila tyytyväisenä loiskutellen, Bonnie kaukana rantaviivasta pomppien kuin kauhistunut jänö. Toivoin, että olisin saanut etiäisen tai jonkin transsikohtauksen ennen reissua ja tajunnut köyttää itseni turvavöillä satulaan. Bonnie suunnilleen leijaili, niin paljon sitä hirvitti laskea somia harmaita kavioitaan surkeaan mutavelliin.
”Walmalla on vissiin uus hoitaja”, Nuutti sanoi ohimennen, kun värjöttelimme uponneella hiekkarannalla tuijotellen Liekkisaarta. Järvi oli niellyt senkin rantaviivaa ja saari näytti pieneltä, hassulta vuorenhuipulta noustessaan tummasta vedestä.
”Kuka?”
”Joku pieni tyttö. En oo nähnyt sitä, mutta tytöt yläkerrassa tiesi”, Nuutti virnisti minulle.
”Hah, sä oot istunu hiljaa niiden keskellä ja painanu mieleen kaiken, mitä ne sanoo!” ilakoin. Nuutti nauroi.
”No joo. Ja Karoliina on kans lähdössä, se sano sen mulle itse. Nadjakin vissiin, tai ainakin siltä on ponit lähteny”, Nuutti jatkoi.
”Tietopankki”, heitin järvenselälle katsellen. Bonnie oli rauhoittunut ja käänteli korviaan kuunnellen veden silkkistä liplatusta. Tuntui oikealta kesältä.

Paluumatkalla päätimme kiertää huoltovajan kautta. Hevoset ravasivat tyytyväisinä maastoradan sisäpuolella roiskutellen mutakokkareita ja sameaa lätäkkövettä kavioistaan. Ruoho vihersi täällä vasta verkkaisesti.
”Onko siitä hyypiöstä kuulunu mitään?” Nuutti kysyi hengästyneenä kevennyksen tahdissa. Laila narskutteli hyväntuulisesti kuolainta ja viuhtoi niin, että Bonnie oli monta kertaa yrittänyt rikkoa laukalle.
”Viimeisin havainto oli silloin, kun löydettiin se ihme eläin”, raportoin. ”En mä ole edes varma onko siellä ollut mitään ihmistä.”
”Kumma juttu”, Nuutti mietiskeli. ”Sitten me varmaan uskalletaan käydä vajalla? Tai siis että siellä on rauhallista. Mä voisin istahtaa hetkeksi.”

Vaja näytti melkein kauniilta laskevan auringon viistossa valossa. Tumma katto hohkasi lämpöä ja vinot seinät värittyivät lempeämmin kuin aikoihin. Hidastimme hyvissä ajoin käyntiin ennen vajan ruohottunutta pihaa ja annoimme hevosten venyttää kaulaansa. Bonnie höyrysi ja painoi turpansa melkein maahan asti kulkiessaan venyvää, pitkää käyntiään Lailan rinnalla. Pidin sormiani ohjien lukkokohdalla, muuten ne heilahtelivat vapaina ponin vahvan kaulan molemmin puolin.

Se oli niitä hetkiä, jolloin ratsastuksenopettajan saarnat unohdettiin ja ajateltiin, että hevonen lukee tilanteen täsmälleen samalla tavalla kuin minä. Olin väsynyt, raukea ja iloinen Nuutin seurasta, enkä olisi jaksanut edes säikähtää, vaikka koko metsän olisi romahtanut vierellämme. Bonniekin NÄYTTI siltä lerpattaessaan korviaan ja huokaistessaan raskaasti.

Silti se lensi kuin kuuraketti, kun huoltovajan kulmalta irtosi kolme hahmoa. Olin lyödä nenäni Bonnien kohonneeseen niskaan, kapsahdin hengähtäen ponin kaulaan ja purin itseäni kieleen maailman kallistuessa tyylipuhtaasti puoli kierrosta ympäri. Päässäni heitti, rakennus ja puunrungot muuttuivat lentäviksi viiruiksi ja yhtäkkiä jokin kova mätkähti kylkeäni vasten. Vasta sohaistessani multaa ja soraa poskea pitkin ja suoraan suuhuni tajusin, että olin tipahtanut Bonnien selästä.

Kylki ravassa kömmin istumaan ja tarkensin katseeni pelästyneen näköiseen Nuuttiin. Hän valui paraikaa Lailan selästä alas ja lähti hoputtamaan hevosta kohti minua. Miten nopeaa olin tipahtanut? Mihin Bonnie oli mennyt? Hain hurjana katseellani ponia, ja lopulta spottasin sen parin reilun poninlaukka-askelen päästä. Se seisoi kuin pieni harmaa haamu huoltovajan vierellä tuijottaen minua. Ohjat olivat tippuneet kaulalta ja niistä piteli vieras ihminen.
”Ootko sä ok?” Nuutti oli ehtinyt luokseni ja heittäytyi huolestuneena vierelleni lätäkköön. Märkä putoamispaikka oli luultavasti Bonnien kosto siitä, että olin vienyt sen tulvivalle järvelle.
”Oon, oon. En tainnut lyödä edes päätä”, rauhoittelin koskettaen kypäräni takaraivoa. Se tuntui kuivalta ja mudattomalta. ”Sotket sun pöksyt.”
Nuutti huitaisi kädellään ja tunki polviaan syvemmälle mutalammikkoon tarttuessaan minua kainaloon.
”Eihän sillä ole väliä. Nouse ylös, sattuuko sua johonkin?”
Annoin Nuutin auttaa itseni ylös ja tutkiskelin sisimpääni. Jalat ja kädet toimivat, samoin pää, vaikka se oli vähän pyörällä. Nuutti tuijotti minua. Leuka, josta kasvoi vähän hentoja vaaleita haituvia, oli pureutunut huolestuneeseen ilmeeseen.
”Kaikki ok.”
”Ootteko te ok siellä?” joku huudahti takaamme. Kurkistin Lailan ohitse parikymppistä poikaa, joka asteli ratsastussaappaissaan lähemmäs nykien Bonnieta vierellään. Poni hyppi ja näytti jännittyneeltä.

Olin luultavasti lyönyt sittenkin pääni ja joutunut hevoskirjaan. Lähestyvä poika oli kuin paraskin Eli B. Toresenin tumma, vieras komistus. Sileät kahvinväriset kiharat tippuivat silmille ja kehystivät teräväpiirteisiä kasvoja. Hän oli itsevarma, nenäkkään näköinen – ja piteli Bonnieta niin hellästi, että arvelin hänen olleen ennenkin tekemisissä hevosten kanssa. Sen tosin olisin voinut päätellä jo mustista ratsastussaappaista ja ärsyttävän huolettomasta-mutta-seksikkäästä paitapuserosta, jonka rinnuksessa oli jotain etäisesti Bonnien kuolalta näyttävää.

”Tuossa on sun poni”, poika sanoi ojentaen ohjat minulle.
”Joo. Kiitos”, mutisin nolona ja rutistin Bonnien päätä nopeasti. Poni näytti ihastuneelta ja höristi iloisesti korviaan taluttajalleen.
”Sori että tultiin noin yllättäen. Oltiin menossa ryypiskelemään”, poika naurahti. Se kuulosti hauskalta, vähän kuin hän olisi haukahtanut sisäänpäin.
”Ai minne?” Nuutti kysyi selkäni takaa. Poika heilautti kättään.
”Tuonne vajaan. Ollaan oltu siellä muutaman kerran ennenkin.”
Tunsin, miten jäykistyin ja aistin Nuutin tekevän samoin. Telepaattinen keskustelu alkoi villinä välillämme. Tässäkö oli huoltovajan hyypiö? Todellako, tämäkö se nyt oli?
”Mä oon Benjamin. Noi on Melissa ja Penny”, poika sanoi nyökäten päällään huoltovajan ovella juttelevia tyttöjä kohti. He kantoivat molemmat pahvisia mäyräkoiria eivätkä näyttäneet erityisen kiinnostuneilta meistä. Kummallakin oli upeat hiukset, ja Benjaminin tapaan he näyttivät vähän liian siisteiltä ja nokkavilta seisoakseen keskellä metsää saappaat kurassa.

Mutisimme esittelyt hämillämme. Rikolliset olivat paljastaneet nimensä! Toivoin, että olisin voinut nykiä Nuutin kauemmas ja rukoilla häntä painamaan jokaisen pikku yksityiskohdan mieleensä.
”Tuutteko muuten seuraksi?” Benjamin kysyi oudolla kohteliaalla hymyllä.
”Ai ryyppäämään?” kysyin vähän epäkohteliaammin kuin olin tarkoittanut. Eivätkö nämä kauniit, hyväntuoksuiset (oikeasti, sitä ei vaan voinut olla huomaamatta) ja harkitusti poseeraavat ihmiset tajunneet, että huoltovaja oli MEIDÄN? Joko he olivat karanneet hevoslehden kuvauksista tai sitten he eivät kunnioittaneet muita ihmisiä pätkääkään.
”Nii, tuolla on ihan lämmintä. Me ollaan laitettu joskus nuotio tuohon vajan taakse. Sisällä on jotain vanhoja lahoavia tukkeja, joita ollaan käytetty.”
”Ei me tulla”, vastasin pontevasti yrittäen suunnata kaiken aggression porukan idioottimaisuudesta ystävälliseen hymyyni. Nuutti riensi pehmentämään:
”Meillä on nää hevosetkin mukana.”
”Joo, tosiaan”, Benjamin tiiraili Bonnieta ja Lailaa vuoron perään. ”Mistä nuo muuten on?”
”Seppeleestä”, Nuutti vastasi lauhkeasti.
”Se ratsastuskoulu? En oo ikinä käyny siellä”, Benjamin kohautti olkiaan. ”Ihan kivan näköisiä kopuja.”
”Mistä te olette?” uskaltauduin kysymään. Kopu-sanan käytön jälkeen aloin olla melko varma, että hevoslehden mallikuvauksista Benjamin ei ollut. Vastatessaan hän näytti tyytyväiseltä kuin kissa, joka sai ylimääräisen kerma-annoksen:
”Ruskamäen tallilta.”

[Salma]

”Oi hyvänen aika.”
”Kato, nyt se taas keksii jotain.”
”En mä halua katsoa, mä en enää uskalla ratsastaa sillä.”
”Mikä loikka! Vau!”
”Ruusu jää kyllä alle!!”
Ihastunut joukko vakiotuntilaisia seurasi kentän menoa eteenpäin nojautuneina kuin joukko saalista vartovia lintuja. He roikottivat kypäröitä kyynärvarsistaan ja kaivoivat leukojaan toistensa olkapäihin tuijottaessaan janoisesti aurinkoiselle kentälle. Pari luultavasti samalla tunnilla olevaa sennuratsastajaa seisoskeli vähän matkan päässä ruohomättäällä ja puhui aikuisasioita.

Gitta oli järjestänyt jälleen jännitysnäytelmän. Jatkotunnin alkaessa se oli iskenyt korvat luimuun ja heittänyt päänsä kohti pilvetöntä, kirkasta taivasta. Kapeapohkeinen ratsastaja oli kyyristynyt sen korvien taakse sentti sentiltä ja vetänyt kasvoilleen kauhistuneen ilmeen. Gitta oli käyttänyt kylmähermoisesti tilannetta hyväkseen ja jurnuttanut suunnilleen koko tunnin joko puoliksi pois uralta tai kamelimaisessa köyryssä kentän keskellä. Anne oli käynyt jututtamassa ratsastajaa kahden kesken, mutta hän oli vain vetänyt polviaan tiukempaan luimuun satulansiipiä vasten. Gitta kalisutteli kuolainta ja ravisteli ärsyyntyneenä päätään muiden tehdessä raviharjoituksia sen ympärillä. Wenla istui vieressäni kentän laidalla ja yritti supista hoitajan auktoriteetilla käskyjä ohi känkkyilevälle ponille.

Minä katselin hajamielisesti kentälle ja kuuntelin puolella korvalla hurjistuneiden vakiotuntilaisten juttelua. Heidän mukaansa hevonen oli pöljäillyt samalla tavalla joka ikinen päivä ja tiputtanut tällä viikolla jo kolme ratsastajaa. Wenla, jota juoruilijat eivät joko huomanneet tai tunnistaneet Gitan hoitajaksi, pyöräytti minulle silmiään. Hän olisi takuulla jo kertonut, jos hänellä olisi ollut KOLME muikeaa kakkutarinaa.

Minun olisi tehnyt mieli mennä itsekin ratsastamaan. Oli ensimmäisiä kunnon kesäpäiviä: ruoho oli oikeasti vihreää, aurinko illansuun mollottava oranssi pallo. Tuuli kävi mukavasti kylkeen ja toi hyvää hevosen tuoksua mukanaan. Jos kenttä olisi ollut tyhjä, olisin luultavasti käynytkin hakemassa Bonnien ja kruisaillut ympäriinsä kuin lomalainen valkohiekkaisella merenrannalla. Tai tarkemmin ajateltuna en olisi – meillä oli ollut tänään pyykkipäivä eikä ajatus saippuaisesta läntistä ratsastushousujen takamuksessa innostanut. Bonnien varusteet leyhyivät kiiltävinä ja pehmeinä kuivumassa tallin edustalla, poni itse niin ikään kiiltävänä ja hurjan hyväntuulisena vihertyvässä tarhassa. Siitä oli tullut niin kauniin valkea ja hohtava, että olin melkein itkenyt laskiessani sen pihalle kaiken mudan ja tahra-ansojen keskelle.

Tuuli kävi kentän yli nopeana puhurina. Gitta hyppäsi sivuun, potkaisi molemmat jalat ilmaan ja kuikkelehti sitten uralle muiden sekaan. Ratsastaja päästi ohjat pyykkinaruiksi.
”Roosa, ota tuntuma ja komenna se raviin!” Anne neuvoi siristäen silmiään auringolta. Gitta siksakkasi kaula vinossa ja painui pohkeen läpi aidalle asti. Se jäi mateluvauhtiin turpa Elmon hännässä. Ruuna käänsi korvansa Gittaa kohti, ja melkein samalla sekunnilla sen kiva eteenpäinsuuntaava ravi muuttui hölkyttäväksi jolkotukseksi. Elmon ratsastaja pamautti tomerasti pohkeillaan.

Uusi tuulenpuuska tuli suoraan avoimesta maastosta puiden välistä. Venna, joka oli juuri kääntynyt lyhyeltä sivulta, lennähti puhuria pelästyen keskihalkaisijalle. Se ravisteli päätään niin, että pitkä valkea harja sotkeentui sen silmille. Vennan pikkuinen ratsastaja halasi ponin kaulaa pelästyneen näköisenä ja yritti keräillä ohjia takaisin. Gitta, joka tuli Elmon perässä samaan kulmaan, hyppäsi riemastuneena ja plörähti sen jälkeen epätasaisessa laukassa Vennan perään. Tallinpuoleisella kulmalla ne säikähtivät melkein yhtä aikaa aidalle tullutta aikuisratsastajaa ja painuivat jalkojaan potkien muiden sekaan.

Oli vaikea sanoa säikähtelikö Gitta oikeasti vai vetikö se meitä nenästä. Ainakin se lävisti kentän nopeaa raviratajuoksua Venna perässään kuolaimeen pureutuen. Elmo oli pysähtynyt ja tuijotti kaula korkealla niiden päristellessä kohti muita. Edi ja Patron väistivät, Ruusu taas ilahtui ja kirmasi matalassa laukassa pois uralta. Sen ratsastaja mätkähti satulasta kaarella, josta olisi uimahyppykisoissa saanut hyvät pisteet.

Anne oli kaaoksen keskellä ja yritti luovia turvallista tietä Ruusun ratsastajan luokse. Minä livadin aidan alitse ja kiiruhdin tarttumaan peruuttavan Elmon ohjiin. Ratsastaja vilkaisi minua kalpeana ja heitti ohjat pitkiksi – jaha, vastuu jaettu siis.
”Pidä vaan tuntuma”, sanoin kääntäessäni Elmon päätä poispäin kentän keskellä hyörivästä sirkuksesta. Vakiotuntilaiset, joiden olin toivonut seuraavan esimerkkiäni ja tulevan apuun, olivat tulleet aidan luo seisomaan nähdäkseen paremmin. Wenla sentään oli tullut perässäni ja hivuttautui hermostuneiden hevosten ohitse kohti Gittaa, jonka ratsastaja valui hiljalleen sen kylkeä pitkin suu kauhistuneessa ammotuksessa. Vasen jalustin oli vapaa ja heilahteli ponin rasvaiseen kylkeen niin, että se kavahti sitä joka toisella raviaskeleella.

Loppujen lopuksi Ruusun ratsastaja oli ainoa, joka tipahti. Gitan jäätyä Wenlan hyppysiin poni oli höristänyt korvansa ja näyttänyt sarjan kaikista somimpia poninilmeitään. Kyljellä roikkuneen tytön Wenla oli käytännössä ripustanut paikoilleen leveään selkään. Ruusun ratsastaja palasi ratsunsa luokse tomutettuaan hiekat itsestään ja kapusi rohkeasti takaisin satulaan. Anne nyökytteli tyytyväisenä, mutta Gittaan hän loi tuiman katseen:
”Se käyttää kaikki tilaisuudet hyväksi näinä alkukesän päivinä.”

Wenla huokaili ja näytti kärsivältä, kun palasimme aidan toiselle puolelle.
”Mä joudun oleen tuon ponin lapsenlikkana vielä viikkoja”, hän valitti venyen penkillä alemmas.
”Ei se nyt niin pitkään jaksa innostua ulkoilmasta”, rauhoittelin. Sisimmässäni tunsin myötätuntoa Wenlaa kohtaan, Bonnie olisi varmasti näinä ensimmäisinä tuulisina kesäpäivinä ihan samanlainen.
”Onpa hurja poni”, joku aikuisratsastajista kuului sanovan Gitan kulkiessa heidän ohitseen. Nyt se ravasi ihan siististi uralla.
”Kauhistuttava, mä en päästäisi mun lapsia sen selkään”, toinen jatkoi. Wenla näytti kärsivältä ja vilkaisi minua.
”Kukaan ei sano oikeassa elämässä KAUHISTUTTAVA”, hän supisi korvaani tuohtuneena.

Minun oli pakko pysähtyä hihittämään, kun kuljin Gitan karsinan ohi puolisen tuntia myöhemmin lähtiessäni hakemaan Bonnieta sisälle. Gitan karsinan oveen oli teipattu ilmavirrassa heilahteleva paperilappu, jonka tussattu teksti oli Wenlan käsialaa.
”XXX-KAUHUHEPPA”, lapussa luki.
Jos jollakulla, niin Wenlalla oli huumorintajua, mietin jatkaessani matkaa. Ja sisua!

[Salma]

Viime sunnuntaina tallilla oli järjestetty hoitajakurssi. Aiempien hullunmyllyjen jälkeen olin kiittänyt kaikkia maailman mahteja, kun tämänkertainen kurssi oli ollut suhteellisen siisti ja pieni. Vajaa kymmenen kurssilaista oli vienyt vain kulmauksen satulahuoneesta, pihistänyt vain pari hevosta hoitelua varten karsinoita ja pitänyt vain yhden sekopäisen jännittyneen ihmisryppään verran pulisevaa ääntä. Muutama hakija oli ollut suunnilleen aikuisikäinen, mikä oli ollut minun mielestäni ihan lupaavaa.

Tänään satoi vettä. Taivas oli auennut pitkän, hiostavan kuuman hellepäivän jälkeen kuin ruokkivan emolinnun armollinen suu. Pisarapurot valuivat tallin ikkunoita pitkin ja jättivät lasiin rummuttavan taustaäänen, joka sekoittui hevosten rauhalliseen liikehdintään ja matalaan puheensorinaan. Tuntipuolella raijattiin mutaisia ja märkiä hevosia karsinoihin, pihalle ja pesariin, ja siellä meno oli kuin markkinoilla parhaaseen tinkimisaikaan. Pikkupuolelle, jossa minä kyykin Bonnien karsinassa, eksyi vain silloin tällöin satunnainen tuntilainen. Useimmiten he kääntyivät kauhistuneena kannoillaan saavuttuaan vieraalle maaperälle ja kipittivät satulahuoneeseen tai takaisin pitkälle karsinarivistölle.

Nyhjötin Bonnien etujalkojen vierellä tutkimassa herkkää vuohiskuoppaa. Valkea karva kaartui putouksena hennon vaaleanpunertavan ihon suojaksi ja jokunen turvepaakku oli liimautunut kavion kovaan pintaan. Hevosen sääressä taas oli kerran rosoreunainen nirhauma, jonka laidoille oli kuivunut verta ja mutaa. Haava oli matalalla paikassa, josta terävä hokinpiikki oli hyvin saattanut louskaista sen.

Sateen vaimeassa taustakohinassa painelin haavan reunoja varovaisesti puhdistusaineeseen kastetulla vanulapulla. Bonnie, se teräsponi, imi heinää kiduksiinsa eikä vaikuttanut edes huomaavan mitä tein. Noustessani ottamaan puhdasta valkeaa pinteliä karsinan edustalta se kääntyi hölmistyneenä katsomaan minua heinänkorret suupielistä roikkuen. Rapsutin heltyen ponin valkeaa otsaa.

Tänään ei siis erityisemmin ratsasteltaisi. Tallipiha oli muuttunut vellovaksi, tummaksi mereksi, jonka läpi hevoset puskivat kuin valtamerialukset. Anne oli evakuoinut loput ratsastustunnit maneesin sirittävien sähkövalojen alle. Suunnitelmissani oli ollut treenata koulua, mutta olisin voinut lyödä vetoa, että maiskuvan pehmeäpohjaisella kentällä Bonnie ei suostuisi liikkumaan askeltakaan. Enkä minä pehmeänpuhdas suojapinteli jalassa sitä sinne laskisikaan.

Sikke tunki päätään käytävän päässä karsinan puolioven ylitse. Sulkiessani Bonnien karsinan oven se veti kaulansa hassusti kallelleen ja harotti pehmeällä ylähuulellaan minua kohti. Kaksiväriseen otsatukkaan oli tarttunut jokunen heinänkorsi.
”Sä söit jo omat sapuskas”, heitin ystävällisesti hevoselle. Se kolautti etujalkansa karsinan puolioveen ja katsoi minua kauniilla tummilla silmillään.

Menin hellittelemään Sikkeä. Se höristi korvansa kaareviksi kupeiksi, kun kyhnytin sen vaaleaa otsaa. Otin Siken paksun harjan käsieni väliin, tukistin siitä hellästi ja jäin pyörittelemään jouhia hajamielisesti sormissani. Vuonis painoi harmaan turpansa rintaani vasten ja jätti pitkähihaiseeni tummanharmaan tahraviirun. En oikeastaan edes huomannut sitä.

Siken harjaa vanuuttaessani mietiskelin Ruskamäkeä. Ihme talli, se oli putkahtanut kuin salavihkainen sieni ja livahtanut sen jälkeen seppeleläisten keskusteluissa yhä yllättävämmissä paikoissa. Olin melkein kävellyt tyrmistyksestä seinään, kun olin nähnyt Eetun kulkevan tallissa ylväs ja upeatukkainen Penny perässään – se sama, joka oli ollut huoltovajalla. Kun kävimme ratsain tallilla, olin melkein odottanut jonkun seppeleläisistä hyppäävään tallirakennuksen kulman takaa ja huutavan, että kaikki oli vain suurta kevätpilaa. Sebeläiset tuntien en olisi ollut siitä mitenkään erityisen yllättynyt.

Laskin käteni karsinan puolioven kylmälle metallivahvikkeelle ja nojauduin sitä vasten. Sikke katsoi minua moittivasti, tönäisi turvallaan kyynärvarteeni ja kallisti hassusti päätään. Huitaisin kädelläni rennon rapsutuksen hevosen harjamartoon keskittyen edelleen Ruskamäen pallotteluun. Mitä ihmeen porukkaa ne olivat? Olin kallistellut mielessäni pitäisikö kertoa Annelle, että juuri he olivat käyneet ryyppäämässä huoltovajassa. Kaikki tallilaiset tuntuivat tietävän sen jo, se oli julkinen salaisuus, enkä olisi ihmetellyt vaikka tieto olisi päätynyt Annenkin korviin. Jotain hevostelijoiden maailmanlaajuista lojaaliutta olin kuitenkin selvästi tuntenut ruskamäkeläisiä kohtaan, sillä itse en ollut vielä kaahottanut Annen puheille.

Sikke tuuppasi minua kämmenselkään. Kun kohotin katseeni siihen, se tapitti takaisin molemmin silmin pää luotisuorassa rapsutuslinjassa. Se ei selvästikään pystynyt käsittämään mitä tein sen ovella, jos aikomuksenani ei ollut lellitellä sitä. Taputin nauraen hevosen vaaleaa kaulaa.
”Sori, nyt saat oottaa Kirsikkaa tai Pipsaa toimimaan sun hovitaputtajana”, sanoin kääntyessäni kannoillani ja lähtiessäni karsinalta. Sikke jäi ojentelemaan kaulaansa perääni.

Olin tehnyt suunnilleen kaiken, minkä sille päivälle saatoin keksiä. Bonnie nykersi rakkaiden heiniensä parissa karva kiiltävänä, karsina oli puhtaampi kuin imuroituna, varusteet olin ehtinyt puhdistaa jo aiemmin tällä viikolla. Olin jo ottamassa odottelutilan nurkassa lepäävän harjan lakaistakseni käytävät, kun satuin kurkkaamaan tallin pääkäytävän puolelle. Kokonaista kolme lettipäistä pikkutyttöä viuhtoi kastellulla betonikäytävällä harjanvarressa ja loi merkitseviä silmäyksiä ripsiensä alta Annen toimiston oven suuntaan. Siinä sitä kerättiin pisteitä hoitajahakuja varten.

Niinpä keräsin itseni yllättävästä vapaudesta humaltuneena ja livuin portaat yläkertaan. Jo oleskeluhuoneen taakse kuuli, että siellä pidettiin elämää. Lattia tömähteli ja ystävällisen puuoven takaa kuului hurmioituneita huudahduksia. Minulta kesti hetki tajuta syy yllättävään riemuun. Uudet hoitajat! Joko Anne oli ehtinyt valita heidät?

Oikeassa olin! Kurkatessani sisään kunniapaikalla tupapöydän ääressä istui kolme uutta naamaa. Mielessäni välähti hienoinen sääli tallikäytävää täyttä häkää harjaavia pikku apulaisia kohtaan, kun livahdin sisään. Kiharatukkainen tyttö, joka oli luultavasti minun ikäiseni, kohotti katseensa kuullessaan oven käyvän ja moikkasi. Hän näytti sopivan hyvin talliin, naposteli keksiä pöydällä olevasta avonaisesta peltirasiasta ja oli selvästi ollut juuri juttelemassa vieressään istuvan Inkerin kanssa.

Toisen tytön nenän päällä oli hurjasti ihania auringon painamia pisamia. Hän oli vähän nuorempi kuin kaksi muuta, ja hymyili vaivihkaa minulle, kun tulin sisään. Mehulasista, jota hän pyöritteli käsissään, päättelin, että häntä jännitti vähän. Ainoa minulle vieras poika oli kiharatukkainen ja vähän pitkästyneen näköinen. Hän oli ahtautunut vaikeasti tyttöjen väliin ja piti pitkiä jalkojaan tiiviisti toisiaan vasten. Kun istuin häntä vastapäätä Rosan ja Tuulian väliin, hän katsoi jonnekin minun suuntaani, muttei ihan silmiin asti.
”Salma! Tässä on tätä uutta verta!” Rosa kiljahti osoittaen pöydän toiselle puolelle.
”Ilona, tämä tässä, hoitaa Ediä, Olivia Senttiä ja Aleksanteri Mynttiä”, hän tiedotti ylpeästi.
”Moi, mä olen Salma, mulla on toi Bonnie sponsoriponina”, nyökkäsin hymyillen uusille. He niksauttivat takaisin.
”Ota keksiä! Tuulia on leiponut!” Inksu touhotti ja työnsi täyttä rasiaa pöydän ylitse.

Keksit olivat suklaisia ja keskeltä ihanasti vähän raakoja. Sulatellessani niitä kieleni päällä vilkuilin vaivihkaa uusia hoitajia. Olivia – se, jolla oli Sentti – näytti niin onnelliselta istuessaan tupapöydän ääressä, että minut valtasi suuri hellyys häntä kohtaan. Aina silloin tällöin hän painoi katseen käsiinsä ja hymyili itsekseen.

Juuri siltä uuden hevosenhoitajan kuuluikin minusta näyttää.

[Salma]

Pipsan valmistujaiset olivat päättyneet. Tai no – päättyneet oli ehkä vähän väärä sana. Rosan riemubiili oli startannut Pipsan kotipihalta täynnä satsi iloisia seppeleläisiä ja rullannut Liekkijärven yöelämään juhlakalun kestitessä vielä viimeisiä vieraita. Nuoressa kesäillassa ”yö” oli valoisa, lämmin ja humalluttavan kaunis vihreine koivunoksineen ja avarine peltoineen. Aurinko paistoi matalalta ihanaa myöhäistä valoaan ja kimalteli jokaisesta ikkunasta tervehdykseksi vastavalmistuneille.

Olin tullut kakkosautolla Fiian kyyditsemänä. Inkeri ja Eetu istuivat molemmilla puolillani ja lämmin ilta oli saanut heidät niin rakastuneelle tuulelle, että heidän kuhertelunsa välissä saatoin hyvin kuvitella, miltä tuntuisi olla suljettuna siirappitehtaalle. Kun tunsin Inkerin käden luikertelevan selkäni taakse etsien (toivoakseni) Eetun sormia, aloin äkkiä kaivata raitista ilmaa.
”Fiia! Viitsiks pysäyttää?” nojauduin penkkien välistä taputtamaan Fiiaa paljaalle olkapäälle. Hän katsoi minua kysyvästi peilin kautta.
”Mä menisin käymään nopeeta Seppeleessä”, selitin.
”Kello on varmaan jo puoli kymmenen”, Fiia kohotti tummiksi meikattuja kulmiaan.
”Mä tuun kyllä juhlimaan”, vakuutin nopeasti. ”Soitan Emmylle että se ottaa mut kyytiin. Käyn vaan nopeesti katsomassa Bonnieta.”
”Emmy lähtee varmaan ihan kohta Pipsan kanssa, kannattaa soittaa pian”, etupenkillä istuva Kuú huomautti. Hänen säkkärä tukkansa kiilsi auringossa kuin musta metalli.
”Mä en oo pitkään, käsi sydämellä”, lupauduin. Fiia kaarsi jo kohti tiensivua autoa jarrutellen.

Tuulenvire tarttui minuun heti, kun olin ängennyt ulos autosta Inkun ylitse. Hän hihitti läpeensä tyytyväisenä, pussasi hyvästiksi ikkunalasia (ruutuun jäi pinkki huulipari, jota Fiia ei onneksi huomannut) ja auton rullatessa tielle näytti kömpivän keskipenkille Eetun viereen. Hymyilin itsekseni pöljälle Inkerille auton pienentyessä ja kadotessa lopulta mutkan taakse. Matalan murinan hiljettyä käännyin ympäri ja jäin katselemaan koivukujan takana nousevaa Seppelettä. Talli näytti samalta kuin aina. Se siinä olikin ihaninta, mietin lähtiessäni hiekkatietä pitkin. Ihana, kodikas Seppele, jonne saattoi tulla aina.

Korkokengissä tuntui siltä, kuin hiekkatie olisi miinoitettu täyteen pieniä muhkuraisia kiviä ja kuoppia. Puristaen kiiltävän taftimekon helmaa pysähdyin puolessa välissä tietä kiskomaan kenkien remmejä auki. Laskiessani jalkapohjan kengästä kuivalle hiekkapohjalle olisin voinut huutaa helpotuksesta. Voisin lyödä pääni pantiksi, että korkokengät oli keksitty vasta asfalttiteiden jälkeen, sillä kukaan täyspäinen ei suostuisi sipsuttamaan neljää askelta pidempää matkaa hiekkapohjalla.

Vilkaisin siistejä ihonvärisiä sukkahousujani, jotka nyt imivät hiekkapölyä ja likaa itseensä tien pinnasta. Tarkastettuani nopeasti, että nautin ylhäisestä yksinäisyydestä, kumarruin melkein kyykkyyn ja kiemurtelin sukkahousut mytyiksi nilkkoihin. Astuessani vuoron perään yhdellä jalalla loikkien ulos niistä melkein tunsin, miten kakkupalat heittivät kärrynpyörää vatsassani. Tuuli osui paljaisiin sääriin ja hiekka painui ihanasti varpaisiini, kun painoin paljaat jalat tielle. Keräilin kenkäosastoni toiseen käteen, myttäsin sukkahousut korkkarin varvastilaan ja jatkoin matkaani. Tunsin itseni suunnilleen Mittumaariaksi.

Tallin pikkupuolen ovi oli vielä auki. Työnsin sisään aluksi pääni, kuikuilin pitkin käytävää, ja huhuilin varovaisen tervehdyksen. Kun kukaan ei vastannut, tuuppasin oven takamuksellani kokonaan auki ja livahdin sisään. Betonilattia oli jäätävän kylmä paljaissa jaloissa, ja auringon keveiden suukkojen jälkeen aloin kaivata paljaiden käsivarsienkin peitoksi jotakin. Vain varpaiden kärjet lattiaan koskien kipitin Bonnien karsinalle, heitin riimun naruineen ponin päähän ja kilautin karsinan oven auki. Kimo poni katsoi minua tylsän näköisenä ja näytti miettivän, mikä sekopäisyys tällä kertaa oli kyseessä.

Pihalle päästyään poni kuitenkin piristyi. Toin sen tallin eteen vihreälle ruohokaistaleelle, tarkistin että aurinko paistoi mukavasti suoraan meihin ja päästin riimunnarun roikkumaan pitkänä käärmeenä. Bonnien porautuessa nurmikkoon soitin nopean puhelun juuri viimeisiä kakkupaloja nassuunsa kiskovalle Emmylle.

Ja sitten ponnistin Bonnien lämpimään, paljaaseen selkään. Asettauduin mukavasti mahalleni kasvot ponin ryöppynä laskeutuvaa häntää kohti ja annoin paljaiden jalkojeni hipoa sen kohoilevia kylkiä. Riimunnaru roikkui löysänä Bonnien jauhavien poskien ja minun sormenpäitteni välillä. Silitin tamman lyhyttä, valkeaa kesäkarvaa ristiselän kohdalta, painoin leukani käsien päälle ja suljin silmät. Aurinko lämmitti taftimekon alta pilkistävää selkää ihanasti.

Siinä maatessani Bonnien selässä tulin ylevään mielentilaan. Kohotin katseeni siniselle taivaalle, jolla lipui yksinäinen pilvenriekale. Sitten vedin keuhkot täyteen ilmaa ja lauloin Suvivirren Bonnielle, joka ikisen säkeistön ja niin hartaasti, että liikutuin itsekin. Poni käänsi korvansa minua kohti keskeyttämättä syömistään. Minä suljin silmäni ja annoin laulun vetää suupieleni hymyyn.

[Salma]

Yön aikana siniselle taivaalle oli pakkautunut repeilevä massa tummanvioletteja ja hiirakonharmaita pilvilauttoja. Kumpuilevina ja höttöisinä ne valuivat maiseman ylitse jättäen kauas taivaanrantaan paljaan vaaleankeltaisen juovan taivasta. Lokin suhahtaessa valkeana kaarena pääni ylitse hahmotti, miten nopeaa pilvet liikkuivat. Kisaillen ne painuivat näkymättömiin puunlatvojen taakse uusien kumpujen työntäminä.

Johtui luultavasti kesästä, että Pipsan valmistujaisjuhlien jälkeisenä aamuna minua ei väsyttänyt ja etonut. Jesse, joka oli hautautunut untuvapeiton alle ja vetänyt uniselle naamalleen kärsivän ilmeen, oli rukoillut minua tarhaamaan Tollon. Itsekin yllättyneenä omasta hyvinvoinnistani olin kliksauttanut Jenten remmin päähän ja ottanut sen mukaani Seppeleeseen.

Pikkukoiran häntä väpätti jäykkänä kuin antenni, kun se tuijotti ojanpenkereellä pörräävää laiskaa ampiaista. Sen kurkusta pääsi matalia innostuneita urahduksia. Se nousi poukkoilemaan takajaloilleen niin, että hihna kiristyi välillämme, ja kuono värähdellen alkoi kauhoa ampiaisen perään. Pörröinen öttiäinen surrasi kaikessa rauhassa apilasta voikukkaan ja antoi tuulen sitten viedä itsensä mukanaan.

Seppeleen pihalla Jente liimasi kuononsa maahan ja aloitti nuuskutuksen, joka kuului taatusti meille kotiin asti. Tassut innostuksesta sotkeutuen se nuohosi hiekkatien reunasta reunaan. Huomatessaan oritarhassa laiskanpulskeasti keskipäivän aurinkoa palvovan Sentin, se meni niin pähkinöiksi, että kiepahti melkein voltin remmin nokassa ja pelmahti jalkoihini kertomaan ilouutista. Nappasin Jenten yhdellä kädellä kainaloon ja väistin, kun sen karhea naama ja pehmeä, iloinen kieli paiskautuivat päin. Koira nakkasi minua ystävällisesti leuasta ja tuki tassunsa rintaani voidakseen tuijottaa Senttiä.

”Moi Salma, en osannu odottaa sua!” Anne tuli vastaan tallin pääovella Topia taluttaen. Jente oikein kiskaisi henkeä aloittaakseen haukkukuoron äkätessään punaruunikon hevosen, ja minä kiiruhdin painamaan sormeni sen kuonon peitoksi. Koira pyristeli otteensa irti tuijottaen Topia haukankatseella.
”Mäkin oon vähän yllättynyt”, naurahdin.
”Pikku apurikin tuli mukaan”, Anne siirsi ohjat toiseen käteen ja rapsutti Jenteä ohimennen leuan alta. Hän näytti ihmeen viralliselta ratsastuskypärä päässään ja pitkä raippa ohjaskädessä. ”Täällä on ollut sunnuntaisin näin tyhjää viimeksi varmaan, no, viime valmistujaisten aikaan.”
”Erikoislaatuinen tapaus aina kerran vuodessa”, heitin hymyillen.
”Kivaa että sä kuitenkin tulit. Ja oli tuolla pari muutakin yllättäjää”, Anne sanoi ohjatessaan Topin ohitseni lempeän kesäiselle tallipihalle.

Laskin Jenten alas vasta oleskeluhuoneen ovella. Olinkin elätellyt toiveita, että tallilla olisi yksi tai kaksi innokasta hoitajaa, joille voisin antaa Jenten päivähoitoon siksi aikaa kun puuhailin Bonnien kanssa. Jenten tunkiessa ensimmäisenä oleskeluhuoneen sentin levyisestä ovenraosta kuulin tyytyväisyydekseni koirarakkaita kiljahduksia. Sujahdin Jenten perässä todistamaan, ketkä olivat selvinneet tallille.

”Kenen koira! Kenen koira!”
Tunnistin kimeän pojanrääkäisyn ennen kuin ehdin edes kunnolla sisään huoneeseen. Jason tuijotti Jenteä silmät selällään ja ryysti pillimehutetrasta viimeisiä pisaroita. Kohistuaan huoneen nurkat nopeasti läpi Jente jäi pää kallellaan kuuntelemaan outoa ääntä. Siitä Jason riemastui:
”Äiti, se katsoo mua!”
Ilahduin huomatessani Odelien istuvan mehulaseineen tupapöydän ääressä. Hän näytti ahavoituneelta ja hyväntuuliselta ja nauraa hihitti Jasonin ihmetykselle. Clara ja Lynn istuivat vaaleatukkaisina ja ihanan toimettoman näköisinä häntä vastapäätä.
”Se on Salman koira. Moikkaa Salmaa myös”, hän neuvoi nikaten minulle silmää.
”Moi, tää hyvä koira”, Jason ilmoitti tomerasti minulle kyykistyessään polvilleen Jenten viereen. Suljin oven perässäni ja kävin kytkemässä remmin irti pannasta.
”Kiitos! Saat leikkiä sen kanssa niin paljon kuin tahdot.”

Jasonin ja Jenten mennessä kylkimyyryä lattioita pitkin (oli ihailtavaa, miten Jasonin iso mies –syndrooma laantui koiran tultua huoneeseen) minä istuin Odelien viereen.
”Oliko hyvät juhlat?” hän kysyi. ”Lynnistä ja Clarasta ei saanut oikein mitään irti.”
Lynn haukotteli.
”Mä mietin sitä Danielin Saksanmatkaa koko illan. Muistan suunnilleen vaan se, että mentiin Pipsan luo ja laulettiin onnittelulaulu.”
”Eli noin ensimmäiset kolme minuuttia”, kohotin merkitsevästi kulmiani. ”Mut hauskaa siellä oli. Pipsalla oli mennyt tosi hyvin! Miten teillä meni Clara?”
Täysi-ikäisten lähtiessä baariin oli alaikäisten leiri jäänyt Pipsan pihalle luomaan jatkosuunnitelmaa.
”Siinä Pipsan lähellä oli yks ihana puisto, me jäätiin sinne!” Clara kertoi.
”Mä söin eilen kakkua ja pidin pukua päällä, olisittepa te nähny. Olisitte kyllä tykänny musta!” Jason heitti väliin Jente kainalossaan pöllyten.
”Me ollaan muuten lähdössä maastoon Claran kanssa”, Lynn sanoi. ”Tuutko mukaan?”
”Tuun!” ilahduin. ”Tuutko sä Ode?”
”Mä lupasin pitää Jasonille tunnin kentällä”, Ode vastasi ja kohautti hymyillen olkiaan. ”Toisella kertaa sitten.”

Jason oli riemuissaan, kun jätin Jenten hänen ja Oden hoiviin. Hörpättyämme mansikkamehut pöydällä olevasta kannusta minä, Lynn ja Clara keräsimme tavaramme ja lähdimme hakemaan hevosia. Kävin heittämässä Tollon pihalle kuten olin luvannut ennen kuin hain Bonnien tarhasta. Voikko oli kevyt ja jotenkin ihmeellinen pomppiessaan vierelläni kesäilmaa haistellen. Minusta tuntui, että käteni roikkuivat taivaankannessa asti, kun tarhan portilla Tollo nosti päänsä ja hirnui pontevasti aidoissa seisovalle Sentille. Orin alkaessa kuopia etusellaan ilmaa minä ja Lynn totesimme yksissä tuumin, että olisi täydellisen järkevää ottaa yksi sisään samalla kun toinen tuli ulos.

Ketään ei huvittanut olla tallin hämärässä. Hoidimme hevoset lämpimässä tuulenvireessä hoitopuomilla ja rapsuttelimme niitä pitkään rupattelun lomassa ennen kuin nousimme satulaan. Bonnie oli energisellä tuulella, pörisi Cottonessalle ja hakeutui onnellisena Sentin kylkeen. Kääntyessämme kohti vehreää koivukujaa olin varma että jokainen meistä, sekä ihmiset että hevoset, tunsivat onnen kouraisun vatsanpohjassaan.

”Hei olisko ihan hullu ajatus jos ratsastettais Artsille?” Lynn kysyi äkkiä korkealta Sentin selästä. Kuljimme rentoa ravia rinta rinnan pehmeästi pöllyävää hiekkatietä pitkin.
”Eikö se oo kauhean kaukana?” tiiviiseen tahtiin keventävä Clara huikkasi.
”Ei sinne nyt ihan älytön matka ole…” aloitin, kun Lynn jatkoi päälleni:
”Mä haluaisin nähdä onko Artsi ollut juhlimassa! Ja jos totta puhutaan, kesä alkaa oikeastaan vasta siitä, kun näkee Artsin hevoset laitumella.”
Niinpä päätimme määränpään yhteistuumin. Hevoset kulkivat halukkaasti puolipitkin ohjin. Tällaisena kesäpäivänä edes maraton Liekkijärven ympäri ei olisi luultavasti tuntunut liian pitkältä.

Tummien pilvien lomasta loisti kirkas valkea valokaistale, kun ratsastimme rahisevaa hiekkatietä Artsin pihaan. Cottonessa oli ollut ihailtavan sinnikäs kipittäessään isompien hevosten vierellä, mutta nyt sen karva oli kostunut ja harja tuivertunut hassusti pystyyn. Se katseli uteliaasti ympärilleen hiljaisella pihalla.

Äkkiä ladosta kuului sarja niin rehellisiä kirosanoja, että minua alkoi naurattaa valtavasti. Vaihdoimme katseita Lynnin kanssa ja näin hänen ilmeestään, että hänenkin olisi tehnyt mieli hihittää. Clara, jolle Artsila taisi olla vielä minuakin vieraampi paikka, näytti epäluuloiselta.
”Artsi on tuolla, mennään katsomaan mitä se on keksinyt”, Lynn sanoi järjesteltyään kasvonsa peruslukemille.
Emme kuitenkaan ehtineet pitkälle. Kun olimme saaneet käännettyä hevoset, Artsi talsi tallin kulman takaa taluttaen perässään tähtipäistä tummanruunikkoa suomenhevosta. Sormissaan Artsi roikotti multaista hevosenkenkää, joka oli miehen happamasta ilmeestä päätellen juuri irronnut.
”Jaa, mitä pimuja täällä on”, Artsi heitti kulkiessaan ohitse. Iso hevonen jyräsi lapsekkaan tyytyväisen näköisenä hänen rinnallaan.
”Tultiin moikkaamaan”, Lynn sanoi pidättäen kiinnostuneena hörähtelevää Senttiä.
”Moi”, Artsi meni jo sammalkattoisen pikkutallin ohi kohti unelmannäköisiä laitumia. Lynn viittoi meitä ratsastamaan perään.

”Kuule Artsi”, Lynn sanoi veikeän näköisenä, kun kolmikenkäinen suomenhevonen oli saatu laitumelle. Bonnie tuijotteli hevosta lumoutuneena ja levitteli sieraimiaan.
”No?” Artsi urahti. Hän ei pysähtynyt hetkeksikään, vaan suuntasi jo takaisin kohti etupihaa. Auringonpolttama niska näytti keskittyneeltä.
”Saadaanko me käydä raviradalla?” Lynn ratsasti Sentin Artsin rinnalle. Minä ja Clara jäimme poneinemme seuraamaan hänen väsytystaistoaan.
”Jos tuut tekeen aamutallin ensi viikolla. Mä tuun tunnin sisään sinne Pimun kanssa, lähtekää siihen mennessä. Ja juottakaa hevoset ensin, toi poni ei ainakaan juokse askeltakaan ennen sitä”, Artsi kuului sanovan. Lynn vilkaisi meitä riemastuneena olkansa kiharapilven ohitse.

”Täällä on ihan valtavasti tilaa!” Clara huokaili, kun ratsastimme sisään radalle. Bonnie näytti miettivän samaa. Se lyheni, kapeni ja otti keskittyneitä pikku loikkia katsellessaan kauas raviradan toiselle puoliskolle, joka näkyi tummana viiruna kaukana metsänrajassa. Kahdella suunnalla aukeavat tummat kevätpellot jännittivät sitä.
”Ratsastetaanko ympäri?” Lynn ehdotti. Nyökkäsimme.

Avaralla paikalla tuuli tunti kylmemmältä ja voimakkaammalta. Bonnien käännellessä herkkiä korviaan ja hypähdellessä sivuloikkia aloin katua, etten ollut ottanut korvahuppua mukaan. Cottonessa kiri ravaten Bonnien rinnalle, ja saattoi melkein tuntea, miten kilpailuvaihde naksahti päälle kimotamman aivoissa. Se painoi korvansa luimuun (minä yritin keventää kaikessa rauhassa ja pitää tuntumaa) ja lähti sitten hölkkäämään Sentin perään sellaista kyytiä, että olisin toivonut jonkun ottavan aikaa.

En ole varma kenestä se lähti. Yhtäkkiä tajusin Lynnin istuvan satulassa ja Bonnien laukkaavan allani. Maisema muuttui kiitäviksi raidoiksi, Bonnien harja lensi sormieni lomassa ja silmiin nousi kyyneleitä. Tunsin ponin sydämen tykyttävän pohkeitani vasten. Cottonessa pärski jossain takanapäin ja Bonnie madaltui pieneksi, kiitäväksi hahmoksi, jonka selässä minä keikuin aivan käsittämättömän onnellisena.

Paluumatka Seppeleeseen oli hikinen. Juotimme hevoset uudelleen ennen Artsilasta lähtöä ja Lynn kävi pihistämässä meille limsapullot kanttiinin jääkaapista.
”Mä maksan Artsille näiden hinnan kun tuun tekeen sitä aamutallia”, hän vakuutti, kun otimme Claran kanssa kylmät pullot epäileväisinä vastaan. ”Kaiken lisäksi nää on lojunut tuolla joulusta asti, mä olen vuorenvarma.”

Kun tulimme tallipihalle, Jente ja Jason odottivat meitä kunniavartiossa.
”Äiti sano, että mä voisin ottaa Jenten meille hoitoon tänään, jos meillä ei olis vauvoja”, Jason kuulutti samaisella sekunnilla ratsastaessamme leirimökkien välistä.
”Saat oikeasti hoitaa sitä aina kun haluat, pyydä vaan”, lupauduin jalosti liukuessani alas Bonnien kyljeltä. Poni laski turpansa maahan ja huokaisi tyytyväisenä.
”Ota meistä kuva! Äiti ei ehtinyt kun se meni hakemaan Huiskaa sisälle”, Jason intoili ja tarjosi minulle kännykkäänsä. Sujautin Bonnien ohjat kyynärvarteeni ja viittilöin innostunutta parivaljakkoa tallin seinän viereen. Clara ja Lynn seurasivat puolella silmällä löysätessään ratsujensa satulavöitä.

Jason ja Jente olivat paikoillaan noin puoli sekuntia kekkaloidessaan ja hakiessaan hyvää asentoa. Jentellä ei ollut kuvaussessiosta mitään hajua, se vinkui innoissaan ja olisi halunnut nuolla Jasonin leukaa. Näppäsin kaksitoista kuvaa ja selasin ne nopeasti läpi ennen kuin palautin kännykän Jasonille. Hän kumarsi ylpeästi.

Joka ikisen kuvan olisin voinut kehystää seinälleni kaikesta tärähtäneisyydestä huolimatta. Kuvien reunassa häämötti huonon tähtäyksen myötä kaistale Bonnien turpaa ja Lynnin pohje. Jason hymyili hurmaavan leveästi kameralle ja Jente oli epämääräinen vaaleanruskea viiru, jonka jalat sojottivat Jasonin sylissä joka suuntaan. Niin kesäisiä kuvia en muistanut ottaneeni aikoihin.