Bonnien ja Blisin Hoitokirja

[Salma]

Olin Seppeleessä jo aamulla ilman ollessa vielä harmaansininen ja liikkumaton. Oli tuntunut aavemaiselta narskutella äänettömän pihan poikki kohti Seppeleen pimeitä, lumettuneita ikkunaruutuja. Kasper olisi pian tulossa tekemään aamutallia ja minä olin luvannut auttaa häntä. Kymmeneltä lähtisin Jessen kyyditsemänä kisoihin.

Kasper oli ollut armoitettu kisakuskini pari kertaa kuluvana kautena, joten olimme sopineet eilen reilusta tasajaosta: minä huolehtisin isosta tuntipuolesta ja Kasper tallin pikkupuolesta ja aitasta. Punakuontalon työtä pienensi vielä Bonnie, johon olin poninomistajan rakkaudella kieltänyt koskemasta. Tamma oli seisonut toivottavasti koko yön paikoillaan ja unohtanut hyvät ideat kuten piehtaroimisen, niin pitkään ja hartaasti olin sitä edellisenä iltana kuurannut.

Astuessani keskiovista talliin yhden jos toisenkin puolioven takaa putkahti innokas hevosenpää. Kun napsautin valokatkaisijaa, Reino hörisi syvältä kurkustaan ja ojenteli turpaansa minua kohti. Minä taputin sitä ohimennen kulkiessani rehuvarastolle. Pikkupuolella oli vielä pimeää, Bonnien valkoinen hahmo häämötti epätarkasti karsinan hämäryydestä. Se torkkui liikkumatta.

Aamukauroja jakaessa toppatakissa tuli hiki. Olin päässyt vasta Eelan kohdalle, kun minun oli jo pakko kiskoa takkini vetoketju auki ja hieraista otsalle pyrkivä tukka pois silmiltä. Eela hermoili samaan aikaan karsinassaan – pelkäsi ehkä, että ei saisi lainkaan ruokaa – ja syöksyi kupilleen, kun kaurat rahisivat ottimesta sen pohjalle.

Hevosten syödessä kävin jakamassa heinät tarhoihin. Kasper oli herännyt ja tuli liimakenkäisenä minua vastaan rehulan ovella. Kauniisti sanottuna hän näytti zombin ja etanan risteytykseltä tuijotellessaan eteensä silmät puolitangossa. Tervehtiessäni reippaasti Kasper näytti värähtävän, ihan kuin energisyyteni olisi ollut myrkkyä. Hän taisi lukea pienen kiitoksen, kun painuin viileään ulkoilmaan heinäkärryineni.

Ehdin tarkastaa Bonnien tilanteen tuntipuksujen ruokaillessa. Poni oli topattu huolellisen loimikerroksen alle, jotta sen eilen pesty huutavanpuhdas karvapeite ei ottaisi yhtään harmaanruskeaa läikkää. Se hamusi ystävällisesti sormiani kauranjyvät pehmeisiin huuliin liimautuneina ja soi minulle jopa suosiollisen hörähdyksen. Tämähän alkoi mukavasti!

Ehdin muuttaa mieltäni mukavasti alkaneesta aamusta siinä vaiheessa, kun oli aika rahdata hevosia pihalle. Sentti ja Topi kulkivat herrasmiesmäisesti omiin tarhoihinsa, samoin yllätyskortti Väinö ja ei-niin yllättävä Frank. Siinä vaiheessa, kun käsipuolessani riekkui ison kokonsa tuomat etuudet äkännyt Alex ja hermostuksissaan säheltävä Rotta aloin toivoa, että hevoset osaisivat käyskennellä tallista itse tarhoihinsa. Minä kiertäisin mielelläni sulkemassa portit ja taputtamassa ansioituneimpia vielä palkinnoksi turvalle.

Muutaman shetlanninponijahtauksen ja valtamerialuksen lailla väärään suuntaan puuskuttaneen Lailan jälkeen jokainen hevonen seisoi oikeassa aitauksessa heinää syöden. Minä olin muuttunut hehkeästä kisaratsastajasta hikiseksi, takkutukkaiseksi ja hengästyneeksi. Kännykästä kelloa vilkaistessani kaiken muun rinnalle iski vielä paniikki: enää puolitoista tuntia lähtöön.

En ollut pitkään aikaan lappanut lantaa niin nopeasti. Kasperkin tuli avuliaasti ihailemaan vauhtiani Elmon karsinanoveen nojaillen. Hän oli vähällä livistää ”katsomaan hevosia” eli tupakalle, mutta pelasin kaikki maanittelutaitoni ja lopulta hontelo poika tarttui huokaillen talikkoon. Talikkopari viuhui vielä silloinkin, kun armas kisakuski Jesse purjehti tallille hyväntuoksuisena, hyvinsyöneenä ja hyvin huvittuneena. Hän seisoi nauramassa minun ja Kasperin pikatahtiselle huhkimiselle monta minuuttia ennen kuin hiihti hekottaen hakemaan kottikärryjä.

Onneksi Pikkulinnun tallille ajoi rapeat pari tuntia. Muuten minua olisi luultavasti pidetty metsästä kulkeutuneena mörrinkäisenä muiden ratsastajien joukossa. Sudin tärisevässä autossa naamaan meikkiä, kiskoin hiusharjaa tukkapehkon läpi ja kiemurtelin kisavaatteisiin Jessen vihellellessä ratissa rennosti.

Ja muuten - ilman satulaa -estekisaamista varten voin antaa muutaman vinkin.

Yksi: Vaikka sama poni olisi edellisenä päivänä pesty, älä luota siihen. Älä edes silloin, kun karva on jäänkirkasta vielä traileriin mentäessä. Jostakin kimoponi hankkii matkan aikana koipiinsa ruskeita ja keltaisia laikkuja, joiden kanssa se näyttää epäonnistuneelta jaguaarilta. Hyppytaidot eivät kohene jaguaarin tasolle.

Kaksi: Ota mukaan aurinkolasit, vaikka olisi talvi. Ota, vaikka niiden ja ratsastuskypärän kanssa tuntisit itsesi köyhäksi lumilautailijaksi. Pääset tekemään lähestymisiä parhaalle lämmittelyesteelle vain siitä suunnasta, josta kaikki marraskuun säteet tykittävät suoraan. Olet sokko kolmen hyppykerran jälkeen, mutta onneksi poni sentään näkee mitä tekee. Ainakin toivottavasti.

Kolme: Älä pese ratsastushousuja edellisenä iltana. Huomaat niiden heikkouden siinä vaiheessa, kun poni tosissaan laukkaa eteenpäin ja ottaa kivan kaarteen seuraavalle verkkaesteelle. Liu’ut selässä kuin voinappi saippuoidulla hylkeellä.

Neljä: Radan alkaessa ankkuroi nyrkkisi harjaan. Tee näin etenkin silloin, kun kisaat useamminkin ja tuppaat unohtamaan satulattomuuden ratakuumeessa. Tervehdittyäsi kerran ponin niskaa omalla nenälläsi muistat seuraavan kolmen esteen ajan istua suorassa.

Viisi: Varo pukkia, jonka poni heittää neljännellä esteellä. Kun olet päätynyt istumaan onnettomasti kaulalle, älä hermostu. Valut kyllä pois siitä viimeistään silloin, kun poni ajautuu esteiden väliin ja kääntyy hämillään täyskierroksen kaula alhaalla. Kun olet pyyhkinyt lumet takistasi, ponnaa kolmen toimitsijan avustamana selkään.

Kuusi: Kiitä mielessäsi toimitsijoita palatessasi laukkaan. Ponin hypätessä viimeisen esteen yli toivo, että olisit työntänyt kuulosuojaimet sen talvikarvaisiin korviin. Huomaa tässä vaiheessa, että tällä tallilla on hyvä henki. Lyö vetoa mielessäsi siitä, että desibelilukemat rikkovat joitakin suosituksia.

Seitsemän: Ponin singotessa ympäri kenttää ole iloinen siitä, että ainakin jalkojen jaguaaritäplät huuhtoutuvat lumipesussa pois.

Palattuamme illalla tallille minä otin Bonnien ulos trailerista ja heitin riimun tilalle suitset. Jessen kaartaessa parkkeeraamaan minä hoppasin lumipenkan päältä ponin lämpimään selkään ja käänsin sen kohti maastopolun alkua. Tunnit olivat alkaneet ja pari innostuneesti hihkunutta tyttölasta tallin kulmalla hiljeni seuraamaan menoamme.

Metsässä oli äänetöntä. Suuntasin valaistulle reitille Bonnien nyökytellessä tyytyväisenä päätään ja askeltaessa halukkaasti ohuella lumipeitteellä. Korkeiden lyhtypylväiden valossa puiden paljaat oksat muodostivat kehiä ja verkkoja, joiden sisällä paistoi lampun keltainen tai sininen valosydän. Oksasormet karmivat, mutta vain suloisella tavalla. Varjopaikoissa oli aivan sinistä, talvi teki pesiään puunjuurille ja sai puuhakkaat kuusipuut näyttämään juhla-asuun tälläytyneiltä havunneulasineen.

Bonnie oli lämmin, ohjat kulkivat turvallisesti sormieni lomasta ja minä vedin syvään henkeä nautiskellen ennen kuin käänsin ponin takaisin kohti Seppelettä. Se kulki rosoiseksi jäätynyttä polkua ja kuljetti minua varovaisesti kotia kohti.

[Salma]

”Voi takapuolten takapuoli!”
Tällä kertaa tallin pikkupuolella kajahtava kirpakka mielenilmaus ei kuulunut suorasanaisuuden kuningattareksi kruunatulle Cellalle vaan minulle. Huudahdukseni sai lumet tippumaan tallin katolta, linnut lentämään pelästyneinä etelään ja Windiä satuloineet junnuratsastajat kalpenemaan naapurikarsinassa.

Kyykin Bonnien karsinan turvepohjalla syynäten ponin oikeaa takajalkaa kuin johtolankoja etsivä yli-innokas (mutta surkea) salapoliisi. Olin huomannut hetki sitten pyöreän kintereen alapuolella rosoreunaisen, kapean halkeaman, jonka reunoille oli jähmettynyt kuivunutta verta. Haava oli muutaman sentin mittainen ja kulki vinosti jalan takana.

Tarhassa se oli tullut, siitä olin varma. Toissapäivänä olin pessyt Bonnien niin tarkkaan kisoja varten, että olisin kärsinyt hetkellisestä sokeudesta, jos haava olisi ammottanut ponin koivessa jo silloin. Tietysti oli mahdollista, että Bonnie olisi jotenkin onnistunut kolhimaan itseään kuljetusautossa, mutta sitä varten meidän olisi pitänyt vähintään ajaa rallia vuoristotiellä. Olin seurannut Bonnien riekkumista tarhassa Elmon ja Vennan kanssa ja söisin ratsastuskypäräni sinapin ja melassin kanssa, jos toinen niistä ei olisi pukannut Bonnieta hokkikaviollaan.

Haavoittunut Bonnie ei ollut moksiskaan. Hetken se oli jaksanut tuijotella minua uteliaasti, mutta kun olin vain nököttänyt sen jalkojen juuressa, se oli selkeästi tylsistynyt ja päättänyt keskittyä elämän tärkeisiin asioihin kuten syömiseen. Hamuttuaan joka ikisen karsinaansa ripottelemansa heinänkorren ja nuuhkittuaan taskuni läpi se huokaisi tyytyväisenä ja sulki silmänsä päivälevolle.

Siinä vaiheessa minä olin tuijotellut haavaa ja voivottanut riittävästi. Kipaisin ulos Bonnien karsinasta (Windin ratsastaja ja hänen seuraneitinsä tuijottivat minua silmät suurina) ja jatkoin ketunlaukkaa pesarille. Emmy oli vallannut sen Patronin kanssa.
”Heippa”, tervehdin blondia sujahtaessani Patronin kiinnitysnarun alitse. Kapea poninpää kääntyi katsomaan ystävällisesti perääni.
”Terve, tuliks avuksi?” Emmy virnisti. Hän hinkkasi itsepäisen näköistä kellanruskeaa läikkää pesusienellä ponin tummalta lautaselta.
”Sori, mä toimin tällä hetkellä eläinlääkärinä”, vastasin arvokkaasti ja kolusin seinällä seisovalle isolle punaiselle lääkekaapille. Sideharso ja desinfiointiaine olivat tutulla paikallaan alahyllyllä.
”Bonalle? Mitä sille on käyny?” Emmy pysähtyi hetkeksi ja vilkaisi minua kuin tarkistaakseen, ettei tilanne ollut vakava.
”Ääh, ihan vaan pikku haava. Mutta en mä tänään sillä kyllä lähde ratsastaan.”
”Oi, harmi”, Emmy sanoi. ”Me oltiin lähdössä Pipsan, Tuulian ja Fiian kanssa käymään pihatolla.”

Pihattoidea jäi kaihertelemaan mielessäni, kun pyllistelin puhdistamassa Bonnien haavaa. Poni oli saanut hienon punaisen riimunsa päähän, ei siksi, että näyttäisi hyvältä, vaan siksi, että näytti luulevan kirvelevää desinfiointiainetta myrkyksi ja raastoi hampaat irvessä karsinan seinää. Pipsa, joka tuli Siken varusteiden kanssa satulahuoneesta, jäi katselemaan meitä.

”Tarviks apua?” hän kysyi, kun Bonnie ei ottanut rauhoittuakseen ja alkoi huitoa takajalkaansa.
”Kiitos”, huoahdin. Pipsa laski varusteet karsinan puoliovelle (Bonnie tuijotti niitä pöyristyneenä ja viskasi harmaata päätään) ja tarttui riimun poskihihnaan. Valkoinen karvareunus painui hänen sormiaan vasten.
”Mitä te meinasitte siellä pihatolla?” kysyin ääni painuneena paljosta pää alaspäin nojailusta. Haavan puhdistaminen oli helpottunut noin satakymmenen prosenttia.
”Mennään katsoon hevosia. Inksu on vissiin kans nyt siellä, kun sillä on se varsa.”
Nyökyttelin.
”Voithan sä tulla mukaan vaikka Bonalla ei voi ratsastaa.” Pipsa sanoi katseltuaan hetken minua.
”Ai kävellen?”
”Kysy Annelta antaako se jonkun kopukan lainaan”, tyttö hymyili. No, houkuttelemisekseni ei tarvittu enempää.

Siispä Annen puheille. Pihalla pyrytti valkeana sakeana muurina lunta ja minä juoksin liukastellen pihan poikki maneesille. Jatkotuntilaiset kulkivat juuri välikäyntejä, kun viheltäen avasin matalasti jyrisevät ovet. Lunta tuiskusi sisään niin, että juuri ohi kulkenut Gitta venkoili syrjään uralta ja tomera ratsastaja komensi sen johtavalla ohjasotteella takaisin.

Anne mittaili minua kuultuaan toiveeni. Hän näytti laskeskelevan mielessään ja vilkaisi uraa kiertäviä tuntihevosia.
”Jos se Bonnie kestää kävellä, niin ota se talutukseen. Voisit ottaa Lailan muuten, mut laitoin sen iltatunnille”, kuului Annen tuomio. Nyökkäsin ja hipsin takaisin tallille.

Ei takajalasta maastoon kyllä olisi, tuumin arvioidessani haavaa. Jos tarkoituksena olisi kiertää maneesia olisin voinut ottaa Bonnien, mutta muiden ravatessa tai laukatessa löytäisin itseni takuulla lumipenkereestä ponin juoksennellessa onnellisena heppakavereiden perään. Siinä vauhdissa ei yksikään sideharso pysyisi.
”Ei sillä Annella ollu vapaita hevosia”, huikkasin käytävän toiseen päätyyn Pipsalle. Hänen päänsä ilmestyi karsinasta niin nopeasti, että tummanruskea palmikkopari vain heilahti.
”Harmi!” hän sanoi. Siken leveä turpa ilmestyi hamuten hänen vierelleen ja hän työnsi tamman kauemmas.
”Mutta mä voisin kyllä tulla mukaan. Siis kävellen”, jatkoin. Olin tehnyt päätökseni jo palatessani maneesista tallille. Ulkona oli täydellinen talvi-ilma.

Pyrytys ei ottanut lakatakseen. Oli lauhaa, mutta silti hiutaleet olivat kuivia ja tuoksuivat mukavasti tuulelta. Hestia, Patron, Sikke ja Elmo haistelivat ilmaa päät korkealla ja tekivät pitkiä jälkiä pihaa peittävään puuterilumeen. Pensaiden ja puiden oksat painuivat pehmeän hiutalekerroksen alla.
”Me mennään hitaasti”, Fiia lupasi Elmon satulasta huomatessaan, että Bonnie oli jäänyt talliin.
”Sikellähän vissiin vois mennä kakspäällä…” Pipsa tuumaili äkkiä, kun tytöt olivat saaneet kiristettyä vyöt ja siirsivät hevosiaan käyntiin.
”Testataanko?” ilahduin.
”Käynnissä ainaki. Ravissa ja laukassa se kyllä viskaa alas selästä”, Pipsa hymyili pysäyttäen Siken. Muut ratsukot jäivät odottamaan lumisateeseen kuka mihinkin.

Matka sujui näin paljon reippaammin. Minä istuin aivan satulan takana ja tunsin selvästi Siken lihasten työntelevän eteenpäin ottaen voimaa maasta. Pidin käsiäni Pipsan lämpimän talvitakkivartalon ympärillä.
”Eikö oo nättiä!” huutelin jonon etuosaan. ”Me mentiin täällä eilen illalla Bonnien kanssa!”
”Miten teillä meni kisoissa?” Pipsa kysyi edestäni. Hänen hengityksestään nouseva höyry näkyi tytön kapean olkapään ylitse.
”Oltiin ekoja”, vastasin tyytyväisyyttä hehkuen. ”Vaikka mä tipuin kerran.”
”Se ilman satulaa meno kuulosti niin hauskalta”, Pipsa sanoi haaveillen ja sormeili Siken harjaa.
”Mä voin olla huomenna puomityttönä jos haluut hypätä”, lupasin Pipsalle. ”Vähän niin ku vastalahjana kyydistä.”

Tuntui, kuin olisimme olleet kylmän, valkoisen lumihöttöeläimen muodostamassa kiepissä. Siniset varjot muodostuivat outoihin paikkoihin ja hevoset askelista ei kuulunut lumipeitteen läpi ääntäkään. Minua alkoi palella jossakin vaiheessa, vaikka muiden ravatessa hölkkäsin ratsukoiden perässä ja otin lämpöä takaisin. Pihaton vilkkuminen valkeiden puunrunkojen välistä oli lopulta tervetullut näky. Tumma, upean näköinen Blade, johon olin ollut salaa ihastunut sen ollessa Seppeleessä, hamuili heinää aidan vieressä. Kun Sikke näki sen, se kohotti päätään ja hirnui kovaan ääneen.

Bladen luokse aidalle käyskenteli puurakennuksen takaa Tuulian kiiltävän kimo ponitamma Rosa. Se kulki pitkässä käynnissä kaula alhaalla ja höristeli ystävällisesti korviaan. Viimeisenä näkyviin tuli tuttu pieni Pampula – poni aiheutti ihastuneen huokauksen meissä kaikissa – ja tikuttavassa ravissa hypähtelevä Solbritt. Sen perässä juoksi kompastellen ja liukuen Inkeri.
”Mä TIESIN että joku on tulossa! Mä olin harjaamassa tätä ja yhtäkkiä eka livistää Pampu ja sit tää makkara!” Inkeri hihkui.

”Täällä mä puuhailen tän kanssa”, Inkeri selitti, kun hevoset oli saatu varusteistaan ja ne käyskentelivät rauhallisesti isolla laitumella. Patron oli kadonnut jonnekin aidan viereen tekemään tuttavuutta viereisellä laitumella olevien ruunien ja orien kanssa. Näin pimeän läpi sen seurustelevan tumman hevosen kanssa, joka saattoi olla Huijari.
”Oma varsa”, Fiia toisti ehkä miljoonannen kerran.
”Siitä tulee kyllä hyvä”, Tuulia vakuutteli. ”Mä oon nähny ku oon ollu täällä Rosan kanssa.”
”Sun pitäis kuvata jotain vlogia”, Pipsa sanoi. ”Kyllä mä kattoisin kun sä koulit varsaa.”
Inkeri nauroi.
”Hah! Jäisin juoruaan Eetusta ja koulusta ja Sipe yrittäis raukkana saada huomiota mun selän takana”, hän nauroi.
”Ja jos sä unohdut liian pitkäksi aikaa tänne niin voidaan asentaa netti Siirin karsinaan. Se voi kattoa sun vlogia sieltä”, sanoin virnistäen Inkerille.
Inkeri näytti minulle kieltä ja hihitti.

[Salma]

CRASHIN ESTEKISAT

Olin saanut pitkän jonotuksen jälkeen hammaslääkäriajan itselleni, ja totta kai se oli napsahtanut kisojen kanssa samalle aamulle. Lannistumatta siitä olin pyytänyt poikaystävääni sanomaan Seppeleen juoksupoika-hevosenhoitaja-Kasperille, että pakkaisi Bonnien traileriin ja minä tulisin valmiiseen kisa-autoon.

Niinpä poski tunnottomana löllykkänä pyöräilin kaupungista lumisohjon läpi tallille, tarkistin kisa-arkun lepäävän takapenkillä ja ponnasin autoon Kasperin viereen. Kaikki hyvin.

”Menikö ponin lastaus kivasti?” kysyä mussutin. Kasper vilkaisi minua oudosti ja käynnisti auton.
”Ihan hyvin se käveli sisään, mutta eikö se oo muutenkin sellanen laama”, lauseen loppuosaa seurasi epämääräinen survaisu kaasupolkimelle ja mollosilmien kysyvä mulkaisu minua kohti.
”Öö…” minusta kipakka ja herkkäkavioinen Bonnie oli aika kaukana laamasta, mutta päätin jättää sen sanomatta hyvän hengen nimissä. ”No. Kiitos että autoit.”
Kasper nyökkäsi tuijotellen lumista tietä. Kapeat, valkoiset kädet rattia puristaen ja hoikka selkä vänkkyrällään hän ajoi pois pihasta.

Olimme ajaneet puoli tuntia, kun Kasper viritti yllättäen keskustelun.
”Sulla on vissiin väärä satula”, hän sanoi kääntymättä minua kohti.
”Mitä?”
”Siis musta sillä Voinaamalla on ollu sellanen erilainen istuin…”, Kasper katsoi syrjäkarein minuun. Tuijotin häntä kulmat kurtussa enkä käsittänyt mitään.
”A: Mikä VOINAAMA? B: Miks sä sanot sen vasta nyt? Ja C: Mistä asti sä oot erottanu hevosten eri satuloita?” kysyin lopulta hitaasti.
”No Voinaama Voinaama, kun se on semmonen keltanen”, Kasper vastasi kiusaantuneena ja väisti satulakysymyksen. Minä aloin aavistella pahaa.
”Voiks pysäyttää auton?” kysyin laskien sormeni turvavyön lukolle.

Kasper kurvasi epävarmoin vedoin tiensivuun heti päästyään liikennesumasta ja auto jäi hyrräämään lauhaan talvi-ilmaan savupilven keskelle. Minä pomppasin ulos ja kipitin yskien ja pakokaasua naamaltani löyhytellen trailerin sivuovelle. Avatessani oven kirosin samalla sekunnilla Kasperin oppimiskykyä mitä nimentunnistukseen tuli. Minua vastaan kurkisteli ujosti pieni, superpörröinen, pitkäharjainen Edi-eestinhevonen. Eikä todellakaan Bonnie!
”Kasper!” kiljuin kuljettajanpaikan suuntaan. ”Ei hätää, se satula on tälle ihan oikee. Mutta sulla on autossa väärä HEVONEN!”

Teimme luultavasti ajoennätyksen suhatessamme takaisin tallille. Koko matkan Kasper mutisi: ”Olisit sanonu että Hyppyharmaa, mistä mä voin tietää mikä hevonen se on jos ei sanota suoraan että Hyppyharmaa…” Saatuamme hämmentyneen Edin takaisin karsinaansa ja Bonnien loimiin upotettuna sen tilalle minä käytin loppumatkan opettamalla Kasperille Seppeleen hevosten oikeita nimiä. Toivottavasti pelastin jonkun tulevaisuuden kisaajaparan.

[Salma]

Kello oli neljä aamulla. Istuin auton hyrryttävässä rauhassa silmät ummessa tuntien, miten katulamput muodostivat valopilareita ylleni. Heijasin unen ja väsyneen horroksen välimaastossa pää selkänojaa vasten nojaten ja tunsin, kuinka auto keinahteli kevyesti tiellä kääntyillessään mutkista. Oli viileää ja päälläni oleva viltti kutitti laiskasti leukaani. Auto hidasti ja pysähtyi urahtaen.
”Salma”, matala miehenääni herätteli minua. En avannut silmiäni, mutta ynähdin vastaukseksi. ”Me ollaan perillä.”

Seppele näytti oudolta aamuyöllä. Tallin valot olivat poissa ja ikkunoille kasautunut lumi sai sen näyttämään talviuntaan nukkuvalta. Aitan kannatuspuissa paloi eläen kaksi lasisuojassaan tanssivaa liekkiä. Päärakennuksen automaattivalo oli syttynyt, kun auto ajoi pihaan, ja värjäsi lumen keltaiseksi. Taivas tuntui roikkuvan kaukana lumisten kuustenhuippujen ja talojen valojen yläpuolella.

Jaakko, joka oli istunut ratissa, avasi auton oven ja hyppäsi ulos. Hänen isot kenkänsä jättivät ohuet painaumat lumeen.
”Tuu, otetaan poni heti ulos”, hän sanoi minulle hiljaa, melkein juhlallisella äänellä. Minä keräsin itseni penkiltä ja taapersin omalta puoleltani vetoauton laskuovelle. Vinkasta oli jäänyt lumeen kaksi selvää uraa. Minä tunsin olevani vielä aika lailla unessa. Lumi tussahteli hiljaa olkapäilleni ja kasvoilleni se suli pieniksi pisaroiksi.

Bonnie kääntyi katsomaan meitä, kun Jaakon kanssa yksissä tuumin laskimme lastaussillan alas. Ponin riimussa roikkui ilonaiheeni: sinipunavalkoinen ykkösruusuke, jonka olimme voittaneet kür-luokasta. Saatoin jo aavistella minkälaisia nauruntyrskähdyksiä se aiheuttaisi seppeleläisissä. Esteratsukko Salma ja Bonnie ansioituivat taas koulukisoissa, vielä jossakin niin höynähtäneessä kuin kürissa.

Sinipunavalkoinen ruusuke näyttäisi erikoiselta myös kisakaapin ykkösrivistössä sinivalkoisten rinnalla. Se kieli siitä, että kisat, joista olimme palaamassa, oli järjestetty Norjassa. Olin pitkään jahkaillut osallistumista, mutta ottanut sitten itseäni niskasta kiinni ja pistänyt ilmoittautumisen menemään. Ulkomaanreissu oli aina ulkomaanreissu, vaikka mukana olisikin draama-aivoinen poni ja paikallaoloaika maassa alle kymmenen tuntia.

Tollo ja Sikke työnsivät päänsä ulos karsinoista, kun talutin Bonnien sisään talliin. Jaakko oli avannut minulle oven ja lähtenyt sitten parkkeeraamaan vinkkaa. Tuupin liian innokkaana päätään ojentelevan Tollon omaan karsinaansa ja annoin Bonnien maleksia perässäni karsinaansa. Se kulki kaula matalalla ja harmaa, sileä harja rauhallisten askelten tahdissa heilahdellen. Tai kaikki harja joka näkyi, sillä pitkää kuljetusta varten se oli käytännössä paketoitu loimiin. Poni oli loukkaantunut sydänjuuriaan myöten, kun oli joutunut seisomaan pitkään autossa, ja riekkunut joka ikisellä pysähdyksellä Lapin korkeudelta asti. Onneksi se oli nyt väsynyt.

Karsinassaan oleva Windi toi mieleeni Cellan. Kuvittelin kateellisena, miten hän olisi jo nukkumassa – tai lauantai-illalle uskollisena sipsuttelisi juuri lumikenttien läpi baarista kotiin. Minulla olisi edessä vielä kaiken sen loimikerroksen kuoriminen, ponin harjaaminen ja kisa-arkun tärkeimpien osasten purkaminen. Hyvällä tuurilla ehtisin livahtaa tallista ennen aamutallia tekevää Kasperia.

Silti olo oli aika ihana. Tuntui, kuin olisi ollut ison lumensinisen peiton sisällä. Bonnien ikkunasta näki kaistaleen öljynmustaa taivasta, johon kirkkaat tähdet repivät pieniä aukkoja. Tuijottelin niitä availlessani loimien solkia ja aivastellessani valkeaa irtokarvaa nenästäni.

Bonnie käänsi laiskasti päätään ja hamusi olkapäätäni pehmeällä turvallaan. Minä suukotin sitä. Parempaa ei ollut.

[Salma]

Lumi työntyi paksuna vyörynä edessämme, kun talutin Bonnieta hämärän läpi tarhasta talliin. Aamu oli vasta nousemassa ohuena vaaleanpunaisena rantana mustan taivaan keskellä. Vuoden pimein päivä ei ollut turhaan saanut nimeään. Nenänpäätäni myöten kylmissäni sukelsin takkini pehmeän kauluksen alle ja vilkaisin sivusilmällä harmaata ponia, joka kulki rennosti vierelläni. Sen ohut karva oli sähköistynyt toppaloimen alta pilkistävällä kaulakaistaleella. Bonnie ojensi kaulansa pitkäksi, haisteli lunta ja jatkoi sitten hanakasti kahlaamistaan hangen läpi kohti tallin ikkunoista loistavaa lämmintä valoa.

Nyt oli hyvä hetki. En ollut pitkään aikaan vain ehtinyt olla samalla tavalla, hengittää kylmää talvi-ilmaa ja antaa sen virrata lävitseni. Viime viikot olimme treenanneet perjantaisiin kenttäkisoihin kuin pimeäpäiset. Olin suhtautunut eiliseen starttiin puhtaalla kauhulla. Syyskuussa olimme osallistuneet kenttäkisoihin ensi kertaa ja jo silloin, kun maa oli ollut turvallisen paljas ja näkyvyyttä ei häirinnyt yksikään hiutale, minä olisin halunnut ennen lähtöä karata traileriin ja piiloutua sen taakse. Sama tunne potenssiin kolme miljoonaa oli tehnyt minusta takakireän panikoijan, jonka vatsassa kieri kattilallinen hermostuneisuutta.

Vaan hengissä me olimme niistäkin kisoista selvinneet. Bonnie oli puhkunut innosta ja kauhonut eteenpäin kuin vetokoira ennen maastorataa, minä taas käytännössä kyynelehdin ja hyvästelin mielessäni kaikki rakkaani. Nyrkit ponin harjaan turvallisesti juurrutettuna olin antanut Bonnien päättää reitin ja niin me keinuimme liukastelematta metsän poikki maaliin. Tulikokeen jälkeen olin saavuttanut vähän menetettyä itseluottamustani (tai vaipunut endorfiinipöllyyn tajutessani, että olen vielä hengissä) ja liidellyt loppukisat pää sameana oikein tajuamatta mitä minä tai poni teimme.

Eilisten kisojen miettiminen alkoi naurattaa minua. Onneksi oltiin jo tässä päivässä! Tänään tallilla järjestettäisiin Lucia-kulkue. Olin paikalla reilusti etuajassa, jotta ehtisin työtonttuna ripotella kaiken liikuteltavan päälle jouluhilettä ja minituikkuja, kiikuttaa eilen leivotut pullat satulahuoneeseen ja vielä piilottaa ne uteliaiden sormien (Kasperin) ulottuvilta. Olin tuonut jo eilen tallille hoippuvan valkoisen kangaskasan, josta taikoisin ennen kulkuetta siistin rivin sulokkaan tyylikkäitä Lucia-mekkoja. Tekstiilitunnilla harottuihin lerpattaviin patalappuihin nähden panokset olivat siis kovat.

Mutta ennen sitä minulla oli hetki Bonnien kanssa. Hetki ilman kiirettä, ilman pakollisia tehtäviä ja ilman harjoiteltavia liikkeitä. Nostin käteni ponin harjan alle ja hymyilin itsekseni, kun se levitti sieraimiaan ja puhalsi siron turpansa ympärille valkean huurupilven.


HM1

[Salma]

Pimeä väsyttää. Kello on kuusi ja tuntuu siltä, kuin seisoisi tiheäsilmäisessä säkissä. Lumi tuikkii laiskasti ikkunalaudalle kasautuen ja huurrekukat pyörteilevät kylmää hohkaavassa lasissa. Pihalla ikkunan toisella puolella voi nähdä pienen, lumen läpi kahlaavan vantteran hevosen siluetin. Hanki yltää parhaimmillaan hevosen kintereisiin asti ja pöllyää hienona sen askelten myötä. Pieni hahmo tarpoo hevosen rinnalla ja pitää itseään tasapainossa upottamalla kätensä sen paksuun harjaan.

Talli vetää kaksikkoa puoleensa kuin hunajakenno kahta kylmästä pökerryksissä olevaa mehiläistä.. Kaulahuivein ja karvareunuksin suojatut hevosenhoitajat ovat liukastelleet samalla kylmällä pihamaalla koko päivän ja hevoset ovat puuskuttaneet rinnalla energisinä tietäen, että sisällä odottaa suullinen heinää tai nuolaisu suolakivestä.

Minä istun oleskeluhuoneen tupapöydän ääressä yksikseni. Kynttilä palaa heijaavalla, tasaisella liekillä kirkkaana ja elinvoimaisena. Tuijotan sitä käsi kuuman kaakaokupin ympärille kiedottuna kunnes silmiä räpytellessä näkökenttään jää haamutäpliä valosta. Olo on rauhallinen, minua ei odota kukaan eikä kukaan halua minun tekevän mitään. Kun hörppään teetä, se ehtii maistua puolukkaiselta ja lämmittää ennen kun valuu nielaisun myötä vatsaani. Lämpö leviää sinne asti ja sieltä edelleen hartioihin ja käsiin, jotka eilen vielä kivistivät kaikesta ponin puunaamisesta ja varusteiden laitosta. On niin ihanaa, että melkein itkettää.

Kännykästäni soi joululaulu. Olen jättänyt puhelimen tarkoituksella kauemmas, ovensuussa olevalle pikkupöydälle asti, ettei mikään saisi minua eksymään Facebookiin tai tarkastamaan Seppeleen Whatsapp-ryhmää. Tässä on vain minä ja kynttilän liekki, joka polttaa mustan kynttilänsydämen alle pientä läpinäkyvää steariinilammikkoa. Minulla on aikaa laskea uurteet, jotka kynttilän pintaan on vedetty.

Ovi käy. Eikä mitenkään kevyesti, vaan paukahtamalla ja iloisten äänten sorinan saattelemana. Ovi kolahtaa pöytää vasten. Seuraa kenkien kopinaa, hihitystä ja sekasortoista puheenpulputusta ja minulla kestää hetki tajuta, että sisään on rynnännyt sekopäisen maahisjoukon sijaan Cella, Emmy, Inkeri ja Sussu.

”Mikä joulun pyhä hetki sulla on menossa!” Cella kailottaa vaalea tukka pörröllään. Hän lampsii puhelimeni luokse ja muutaman näppärän näpäytyksen jälkeen iskee sen takaisin pöydälle.

”Tuu! Mennään kattoon ku Jesse yrittää hypätä Tollolla!”
”Mitä, ei se oo tallilla…” aloitan, mutta Emmy keskeyttää minut kättään heiluttamalla.
”On on, Anne hälytti sen tänne. Anne on ollu rakentamassa koko päivän ja halus jonku riittäävän hullun itselleen koekaniiniksi! Jesse tuli just!” hän selvittää.
”Mitä rakentanu?” kysyn tyhmänä.
”Shh, älä kysele, tuu, mennään nyt!” Inkeri hoputtaa käytännössä suoraa kurkkua huutaen ja kiskoo jo minua mukanaan ylös puupenkiltä. Ehdin nipin napin napata puhelimeni mukaan pöydältä.

Cellan arvoituksellinen ”yrittää hypätä” aukenee minulle, kun takkia yhä ylleni kiskoen minut juoksutetaan varsatarhalle. Tarhassa nousee outoja rakennelmia: korkeita, muurimaisia valkoisia kinoksia, joiden sivuilla on hassuja harottavia kuusenoksia. On niin hämärää, että minulla kestää hetki tajuta mitä ne ovat.
”Tää on esterata!” äimistelen.
Jesse kulkee käynnissä Tollolla toisella puolella tarhaa. Kun hän huomaa meidät, hän ohjaa Tollon lumiesteiden ohi pujotellen meidän luoksemme. Iso hevonen pärskii innoissaan ja heiluttelee päätään niin, että Jesse joutuu pidättämään sitä. Tollo ojentaa turpaansa sieraimet ammollaan lähimpänä seisovaa Sussua kohti ja tutkii hihittävän tytön takinrintamuksen läpikotaisin.
”Tuutte näkeen täydellistä estehyppelyä”, hän lupaa pontevasti ja kumartuu sitten toisen jalustimen varaan painaakseen suukon suulleni. Huuliani polttelee ihanasti Jessen suoristautuessa takaisin satulaan.

Anne palaa isossa talvitakissa päärakennuksen suunnalta Kasper kannoillaan. Jos ei tietäisi paremmin voisi melkein luulla, että Kasper on innoissaan lumirakennelmista.
”Jos nää on hyviä ja turvallisia, sä voit Kassu jäädyttää nää yön aikana”, Anne kuuluu sanovan tullessaan lähemmäs. Näen Kasperin ilmeestä miten hän miettii mitä supersankarillisimpia tapoja jäädyttää rata.
”Menkää te vaikka tuonne aidan viereen”, Anne sanoo meille. Lampsimme tottelevaisesti aidalle ja asettelemme lumisia lapasia ja pipoja jäisille pienoille, jotta voimme nousta istumaan niille palelluttamatta takamuksiamme.
”Lämmittele eka isolla ympyrällä!” Anne huutelee Jesselle, joka on jo kannustanut Tollon raviin ja keventää hengitys höyryten. Käsittämätöntä miten komealta hän näyttää!

Kasper on livahtanut huomaamatta meidän viereemme, kun Jesse nostaa laukan. Tollo on innoissaan: se kirmaa valkeana aaveena hämärän poikki ja viskaa aina välillä häntäänsä niin, että se suhahtaa takajalkoja vasten. Anne seisoo kädet taskuissa ja seuraa silmät sirrillään ratsukon menoa.

Jessen hidastaessa kuumuneen Tollon raviin Annen käskystä ja rauhoitellessaan sen hiiltyneitä hermoja minä jään huomaamattani tuijottamaan Kasperia. Hän seisoo vihreässä takinkauhtanassaan nenänpää punaisena, vähän kyyryssä ja kelmeänpunainen tukka kasvoja roikkuen reunustaen. Kasper tuijottaa Tollon ja Jessen suuntaan keskittyneen näköisenä eikä näytä kuuntelevan Cellan ja Emmyn kovaäänistä juttelua vieressään.

Minuun iskee äkkiä suunnaton sääli ja hellyys Kasperia kohtaan. En ole oikeastaan ikinä kysynyt häneltä onko hän edes kiinnostunut hevosista. Hänet on työnnetty yksin vieraaseen maailmaan ja laitettu selviytymään harjakammoista ja riviepäilyistä ilman – no, oikeastaan minkäänlaista kykyä käsitellä kymmenpäistä joukkoa superenergisiä tallityttöjä. Ehkä hän on surullinen iltaisin ja haluaisi matkustella tai ainakin istua joskus iltaa kaupungilla iltakymmenen jälkeen.

Minä annan Kasperille joululahjan. Päätän sen niin varmasti, että olen jo vähällä tarttua Kasperin kapeisiin hartioihin ja halata häntä helpottuneena. Silloin hän ainakin tajuaa, että kaikki se lannanlappaminen ja hevosten perässä juokseminen ei ole mielestäni turhaa.

Olen niin tyytyväinen keksintööni, että unohdan melkein kokonaan katsoa Jessen hyppäämistä. Tollo on mennä sekaisin matalista lumimuureista. Se haluaisi hypätä jokaisen yli, mieluiten kahteen kertaan ja vielä yhden ylimääräisen kerran ilman Jesseä keikkumassa selässään. En ole varmaan koskaan nähnyt oria yhtä täpinöissään. Pari kertaa Jesse on keikahtaa alas satulasta ja saa minut puristamaan huuleni jännittyneenä yhteen, mutta aina hän kampeaa itsensä sisukkaasti pystyasentoon. Anne loistaa tyytyväisyydestä ja neuvoo hyppyjen jälkeen kovaan ääneen Kasperille miten esteet kannattaa jäädyttää.

Muut ovat Annen tapaan niin innoissaan lumiesteistä ja maalavat jo haaveillen eteensä kuvia ilman satulaa hypyistä ja leikkiratsastuksesta, että minun on helppo livahtaa heidän luotaan. Tallilla on aika paljon porukkaa, joten pihistysretki askartelua varten Annen toimistoon kestää pitkään. Joka toinen askel joudun pysähtymään ja vaihtamaan pari sanaa jonkun jouluhullaantuneen seppeleläisen kanssa, joka haluaa jakaa parhaat palat maastoreissusta tai siitä, miten jouluisesti oma hoidokki söi äsken ruisleipää. Kun lopulta pääsen kirmaamaan toimistosta sylissäni kartonkia, hilettä ja pari hienoa tussia, lukittaudun vessaan ja tarkistan kolmesti, että ovi on varmasti kiinni.

Seuraavan puoli tuntia minä hikoilen kortin kanssa. On ehkä vähättelyä sanoa, että en ole Suomen uusi askartelumestari. Liimattuani kortin lavuaariin ja irrotettuani sen hiki selkää pitkin virraten katson viimein, että kaikki taiteellinen näkemykseni on kaadettu ja sekoitettu. Punaisen kartongin keskelle hatarasti liimattu melkein-oikealta näyttävä kuusen kuva lepattaa somasti nostaessani kortin.

Sydämeni hakkaa kuin ala-astelaisella diskossa, kun lähden etsimään Kasperia. Olen jo melkein luovuttanut ja todennut (helpottuneena), etten saakaan toimitettua korttia tänään, kun hän kävelee vesiämpäri kädessään kulman takaa tallin pikkupuolella. Isken jarrut pohjaan hänen edessään ja piilotan pelästyneenä kortin selkäni taakse. Kasper tuskin vilkaisee minua.
”Hei, öö… Kassu!” aloitan ja tunnen, miten poskilleni nousee vääjäämättä puna. Jos Kasper nauraa, tämä on viimeinen kortti jonka ikinä annan kenellekään.

Kasper pysähtyy ja jää katsomaan minua varautuneena. Vesi ämpärissä loiskuu laitoja pitkin. Hetken seisomme hiljaa vastakkain ja minä toivon, että olisi sosiaalisesti normaalia livistää takana olevaan Bonnien karsinaan ja kyykistyä sinne piiloon.
”Mulla on sulle tämmönen. Kortti”, sanon ja sysään joulukortin Kasperin vapaaseen käteen. Hänen kapeat kulmansa kohoavat aavistuksen verran ja hän jää tuijottamaan korttia avaamatta sitä.
”Mikä?”
”Siis se on joulukortti. Öö, tota… multa”, änkytän korvat poltellen. ”Kiitokseksi ku oot ajanu mua kisareissuille. Ja kaikkea.”
Minua alkaa nolottaa ja haluaisin kääntyä pois. Kasper tuijottaa korttia edelleen ja kääntää sen hitaasti. Hän lukee tekstaamiani hyvänjouluntoivotuksia ja korurimpsuja pitkään ennen kun kohottaa katseensa. Vihreäsilmäisen katseensa, huomaan ja tajuavan katsovani Kasperia ehkä ensimmäistä kertaa silmiin kunnolla ja lähietäisyydeltä. Ihan kuin silmät melkein hymyilisivät.
”Joulukortti”, hän sanoo ja jatkaa sitten matkaansa.

Pakenen Bonnien karsinaan ja alan harjata tarmokkaasti ponia purkaakseni hermostustani. Lopetan vasta, kun Jesse saapuu huvittuneen näköisenä satulahuoneen suunnalta kantaen Tollon harjapussia.
”Onks Kassu saanu sulta joulukortin?” hän kysyy suupielet nykien. Nyökkään.
”En ihmettelis vaikka se asettelis sen kunniapaikalle sen luolaan! Sehän oli melkein ku hyvällä tuulella” Jesse jatkaa ja virnistys valtaa hänen kasvonsa.
”En ihmettelis mäkään, en oo nimittäin vähään aikaan nähny yhtä makeeta korttia”, vastaan ja nojaudun karsinan puoliovea vasten.
”Makee oot sä”, Jesse sanoo hiljaa. Hänen vihreät silmänsä tuikkivat ja hän vaihtaa harjapussin kädestä toiseen. Laskettuaan kätensä puolioven metallille minun käsivarteni viereen hän liikauttaa kasvojaan lähemmäs omiani. Suutani kuivaa.
”Tai no en nyt tiiä, oot aika sellanen semi-suolanen ellei sun iholle ripottelis sit sokeria”, hän jatkaa, suoristautuu ja suo minulle kaikista rakastettavimman ja ärsyttävimmän hymynsä.
”Sä oot ääliöin ihminen jonka mä tunnen!” kiljahdan nauraen.
”Eli tosi hyvä valinta, Salma”, hän jatkaa turvallisen välimatkan päästä ja kohottaa somasti kulmiaan. ”Mä valitsen tyttöystävän myös samalla periaatteella. Otan sen joka on pöljin niin saan eniten viihdykettä elämään.”

Jesse joutuu juoksemaan pihalle asti harjapussi kädessään heilahdellen, kun luikahdan ulos Bonnien karsinasta ja ryntään hyökkäykseen häntä vastaan. Hän yrittää käyttää pussia kilpenä hypätessäni häntä vasten hanska märkänä siihen kauhaistusta nuoskalumesta. Nopealla pyöräytyksellä hän nappaa minut vyötäröltä syliinsä ja humauttaa pehmeään kinokseen. Nauravina, märkinä ja kylmissämme ja pyörimme kinoksessa ja annamme lumen työntyä takinkaulustemme ja saappaittemme sisään.

HM2

[Salma]

Jo viime vuonna luonani vieraillut ranskalainen yllätykseni onnistui tänä jouluna yllättämään minut uudelleen. Tällä kertaa se tapahtui pärisyttämällä puhelintani maanantaiaamuna ennen kuutta. Olin makeilla unosilla Jessen kainalossa enkä luultavasti olisi herännyt, ellei Jente olisi mennyt käytännössä katsoen sekaisin puhelimesta. Se aloitti kymmenen koiran vahvuisen räkytyskuoron ja pongahteli ympäri puulattiaa kuin jousien päälle viritettynä. Kun lattian läpi alkoi kuulua alakerran pariskunnan Robin-koiran kumea haukku, minun oli pakko kammeta itseni istuvaan asentoon ja vastata. Silmät sikkuralla en edes tajunnut katsoa kenen nimi ruudussa oli.

”Salma! I’m coming to Finland! Can I stay at your place?” iloinen miehenääni kälkätti korvaani laulavalla englannilla.
”Mitä?”
”Mita? Mita? Speak English darling!” ääni nauroi tutusti korvassani. Uniset aivoni tajusivat viivytellen, että kaveri puhui englantia. Pläräsin mielessäni kaikki ihmiset, jotka tunsin.
”Lionel?” kysyin varovaisesti.
”Of course, dummy! Who else? Are you having conversations with other handsome and intelligent Frenchmen?”
“Sä oot, siis, I mean… you are coming to Finland?” piuhat yhdistyivät viimein päässäni. “Jesse, herää. Täällä on yks mun kaveri. Lionel. Se on tulossa Suomeen.”

Jesse ei ollut tavannut Lionelia kuin vilaukselta edellisenä vuonna. Olin nähnyt hänen katseestaan, että hän suostui kovin pitkin hampain rakastajannäköisen Lionelin punkkaamiseen luonani.
”Tai eihän mulla oo siihen oikeastaan mitään vastaan sanomista”, hän oli vielä pehmentänyt ennen kun oli lopullisesti suostunut ehdotukseen. Jesse käytännössä nukkui joka yön minun luonani, joten olimme käyneet hakemassa Lionelille alakerrasta patjan ja hätistelleet loppupäivän siltä pois Jenteä, joka halusi tasapainoilla luisevilla koivillaan pitkin patjan pehmeää pintaa.

Niinpä Lionel siis lensi Suomeen ja lampsi matkalaukkuineen alaovelleni vielä samalla viikolla. Hän näytti ihan samalta kuin vuosi sitten: komealta, pitkältä ja solakalta kuin tanssija. Hopeanhohtoinen karvalakki reunusti hänen tummia kiharoitaan ja taisteli huomiosta suoran valkean hammashymyn kanssa.
”Where’s your boyfriend?” Lionel kysyi suorasukaisesti, kun oli vaihtanut parit poskisuukot kanssani. Hän kuikuili olkani ylitse sisään ja hänen liikahtaessaan hyvä miehentuoksu kutitteli nenääni.
”He’s at stable”, vastasin.
”Well, let’s go there then!” Lionel innostui ja vilkutti silmää. “I want to meet the chosen one.”

Lionel oli ratsastanut itse jossakin vaiheessa elämäänsä, joten olin arvannut hänen haikailevan Seppeleeseen. Heitettyään matkalaukkunsa yläkertaan ja moikattuaan rakastavasti alakerran pariskuntaa (olivathan he nähneet jo kerran aiemmin vuosi sitten jouluna) hän kiskoi talvikengät jalkaansa ja riensi ovelle kuin ekaa kertaa treffeille lähdössä.
”Let’s go, let’s go!” hän hoputti minua.

Bonnie oli jo haettu sisälle. Kiitin mielessäni mahdollisia hyväntekijöitä, Annea tai Kasperia, luoviessani Lionel kannoillani tallin pääovesta sisään ja ruuhkaisen tuntipuolen poikki. Hoitajat heittivät satuloita hevosten selkään ja käärivät pinteleitä sormet niin nopeasti vilistäen, että tuskin ehtivät vilkaista tummaa ranskalaisromeota. Emmy, jonka pää sattui sopivasti pilkistämään Patronin karsinasta, tosin huuteli ihastuneena meidän peräämme:
”Hi Lionel… ja hei Salma, hyvä jouluylläri!”

Pikkupuolella oli samanlainen häslinki kuin isolla. Cella ja Rosa hääräsivät hevostensa kimpussa punakat pikkuratsastajat tönöttivät karsinoissa. Windi ja Kössi olivat valinneet päivän ilmeeksi mörön ja niin Cella kuin Rosakin saivat joka toinen sekunti hätistellä niiden pitkiä keltaisia hammashymyjä kauemmas.

Cella oli ensimmäinen, joka huomasi minut ja Lionelin.
”Hei Salma… oho, vau, hei, kuka sä oot? Moi!” loppuosaa ei yllättäen ollut osoitettu minulle. En olisi ihmetellyt, vaikka Cella olisi kapsahtanut poseeraamaan Windin kaulaa vasten ja heittänyt paria lentosuukkoa, niin ihastuneen äimistyneeltä hän näytti.
”Moi, I’m Lionel”, Lionel esittäytyi hymyillen. Rosan pää ponkaisi Kössin karsinasta kun hän kuuli pojan äänen.
”I’m Rosa, nice to meet you!” hän henkäisi ja näytti, jos mahdollista, vieläkin kauniimmalta kuin tavallisesti. Ehkä hänessä oli geeni, joka tuplasi kauneusprosentit aina kun paikalla oli salskea tyyppi?
”Yeah, NICE to meet you! What bring you here?” Cella kysyi silmät kiiluen. Hänen kätensä olivat jatkaneet keskeytyksettä hevosten varustamista, mutta katse ei irronnut sekunniksikaan Lionelin hienoista piirteistä. Hän olisivat todennäköisesti jyrännyt huomaamattaan ratsastajatytön ylitse, ellei hän olisi loikkinut ketterästi pois alta.
”I’m Salma’s friend. Came here from France”, Lionel selitti.
“From FRANCE?” Cella toisti näyttäen luultavasti samalta kuin kullanhuuhtoja, jonka verkkoon on ajautunut juuri jääkarhun kokoinen möhkäle aitoja karaatteja.
”Mitä ihmettä Salma, sä toit tänne aarteen!” Rosa liittyi puheeseen karsinan ovelta, jota vasten hän roikkui onnellisen näköisenä.
”How long are you going to stay here?” Cella jatkoi paahtamista. Minä ja Lionel vilkaisimme toisiamme ja Lionel kohautti virnistäen olkiaan.

”Miten mieletön tyyppi! Ihana! Miksei tuollasia oo Liekkijärvellä!” Cella voivotteli, kun oli saanut saateltua Windin ratsastajineen maneesiin ja palasi sisään. Hän luotti ihmeen vahvasti siihen, ettei Lionel osannut suomea: poika seisoi Bonnien karsinan oveen nojaillen noin metrin päässä Cellasta ja kuunteli hänen tykitystään vienosti hymyillen.
”Just said that my horse is having pretty nice winter coat”, Cella englannisti Lionelille viattomin silmin ja suoristi Windin ovessa roikkuvaa loimea.

Toisin kuin muut, Bonnie ei ollut edelleenkään erityisen ihastunut Lioneliin. Se suostui nuuhkaisemaan mustat turpakarvat vipattaen hänen kättään, kun poika ranskaksi maanitellen tarjosi sitä, mutta kääntyi sitten pois ja höristi odottavaisen näköisenä korviaan tallinoven suuntaan. Hetken päästä sisään kopistelivat Jesse ja Tollo.
”He’s my one”, vinkkasin puoliääneen Lionelille.

Harvoin olen nähnyt tapaamista, joka olisi niin täynnä ristiriitaisia tunteita. Minun piti oikein keskeyttää Bonnien tiheän talvikarvan harjaaminen ja kurottaa roikkumaan karsinan ovelle. Kun Jesse oli saanut kermakarkkihevosensa sisään, Lionel oli jo kiiruhtanut riekkumaan Tollon karsinalle.
”Hi, I’m Lionel, I’m staying at your girlfriends place”, hän aloitti mutkitta. Jesse näytti aluksi suunnilleen samalta kuin koira, jonka eteen kissa on kantanut hiiren radon, mutta sitten hän karautti kurkkuaan ja vastasi.
”I’m Jesse.”
”Jesse, like Jesse Carmichael?” Lionel kohotti tummia kulmiaan merkitsevästi.
Ja suunnilleen siitä sekunnista alkaen he tulivat juttuun. Minä olin niin äimistynyt kaikki-miehet-ovat-uhka –Jessen reaktiosta, että seisoin kuuntelemassa heidän jutteluaan harja kädessäni hervottomana roikkuen. Palasin nykyisyyteen vasta, kun Bonnie tuli tuuppimaan selkääni tarkistaakseen olinko nukahtanut seisaalleni.

Yllättävimmän Lioneliin reagoi kuitenkin ehdottomasti Nadja. Olin varustanut Bonnien kuunnellen Jessen ja Lionelin yltyvää juttelua ja jo taluttamassa ponia pihalle, kun Nadja asteli muina tyttöinä tallin pikkupuolelle.
”Hei Salma, ootko nähny Edin suojia täällä?” hän ehti kysyä ennen kun sai silmiinsä Lionelin tummat piirteet. Suu sulkeutuen hän – ihan totta – kalpeni pari astetta ja jäi seisomaan paikoilleen kuin yllättävän loitsun iskemänä.
”How are you?” Lionel kysyi kohteliaasti Tollon ovenpieleen nojaillen. Nadja nyökkäsi, nyökkäsi uudelleen ja hymyili sitten hermostuneesti.
”Nice. Cool. Hi”, hän sanoi niska ja posket somasti punoittaen. Luotuaan minuun kauhistuneen katseen hän heilautti hermostuneesti kättään ja poistui pikkupuolelta.

Naureskelin mielessäni Lionelin hurmuriegolle ratsastaessani Bonniella. Meillä oli vielä kahdet kisat edessä, joten kuntoa ylläpitääkseni olin taluttanut ponin kentän hienolle lumipohjalle ja kuljeskelin siellä ympäriinsä. Bonnie pärski innoissaan ja singahteli aina välillä muutaman askelen verran laukan ja ravin välimaastossa. Minä pidätin hyväntuulisesti satulaan istuen, pehmeään hankeen tippuminen ei minua erityisemmin pelottanut. Lumi pöllysi mukavasti ja ponin vaaleassa harjassa oli tallin valoissa loistavia jäähileitä.

Sormet kohmeisina kannoin Bonnien varusteita satulahuoneeseen reippaan tunnin ratsastuksen jälkeen. Ehdin juuri sysätä satulan telineeseen, kun Nadja sinkosi luokseni Wenla ja Elina vanavedessään.
”Kuka se tyyppi on?” he kysyivät toistensa suuhun. Minua alkoi naurattaa.
”Ai mikä tyyppi?” kiusasin. ”En oo nähny ketään tyyppiä.”
”Anna olla! Se TYYPPI! Tumma tukka ja muuta! Puhuu englantia!” Wenla huokaili kärsimättömänä.
”Lionel vai?” armahdin.
”Lionel! Oi mikä nimi!” Elina innostui.
”Onko se englantilainen?” Wenla jatkoi tykitystä.
”Ranskalainen.”
Kiljahdukset kuulostivat suunnilleen samalta kuin jos olisin sanonut Lionelin olevan world cup –esteratsastaja.
”Mitä se tekee täällä? Voitko sä esitellä meidät?” Nadja rukoili silmät suurina.
”Se on mun vieras, en tiiä tuleeko se enää tän jälkeen Seppeleeseen…” venytin tyttöjen hermoja niin pitkälle kuin uskalsin ennen kun jatkoin. ”No totta kai voin. Mutta se on kakskyt, eli älkää yrittäkö mitään. Teille on yks Eetu jaettavaksi.”
”Pah! Inkeri vei sen jo! Mekin halutaan joku!” Wenla kiljui innoissaan.

Olin käsittämättömän onnellinen siitä, että Jesse tuli toimeen Lionelin kanssa. Palatessani Bonnien karsinalle riisumaan sen suojia he kulkivat ohi ja sanoivat lähtevänsä kahville yläkertaan. Olin stressannut viime syksynä niin paljon Nuutti-Jesse –kuviosta, että kiitin hiljaa mielessäni kahvipariskuntaa ja suikkasin mielissäni Bonnielle yhden ylimääräisen suukon. Se käänsi toisen sileän korvansa minun puoleeni ja jatkoi heinien hamuamista. Kohotin katseeni, kun portaista kuului kopinaa ja niitä alas palasi kaksi askelmaa kerrallaan pompaten Jesse.
”Jätin kännykän tänne. Ja toi Lionelhan on ihan hyvä tyyppi”, hän sanoi ohimennen.
Jessen suusta se tuntui samalta, kuin jos hän olisi luvannut minulle sata uutta satulahuopaa joululahjaksi.


HM3

[Salma]

”This is the end of the world.”
Lionel nojasi huolestuneen näköisenä maalattuun ikkunalautaani. Ikkunasta kulkeva kelmeä vastavalo sai ohuen sädekehän nousemaan hänen tummien hiustensa ympärille. Hän tiiraili ulos hartiat kumarassa ja selkä jännittyneenä. Lionelin puhuessa Jesse, joka oli loikoillut pitkät jalat levällään sängylläni ja näpeltänyt puhelintaan, nousi ylös. Hän liittyi hitaasti tassutellen Lionelin viereen ikkunalle ja pyyhkäisi oman vaalean kuontalonsa pois kasvoiltaan. Lionel vilkaisi Jesseä silmäkulmastaan, mutta ei malttanut pitää katsettaan erossa ikkunasta avautuvasta näkymästä. Hän nieleskeli.

Minusta tuntui, kuin huoneessa olisi ollut yhtäkkiä kylmempi. Kiedoin kädet villapeiton laskoksiin ja kutsuin hiljaa Jenten luokseni. Koira nousi minua tuijottaen ja tuli lähemmäs häntä matalalla vipattaen, ja minä painoin käteni tiukasti sen lämpimille, karheille kyljille. Olimme niin hiljaa, että saatoimme kuulla kevyet, tössähtelevät äänet ikkunassa.
”It’s not the end of the world”, Jesse sanoi äkkiä. ”It’s a snowfall.”

“I’m gonna drown in snow!” Lionel kauhisteli, kun puolta tuntia myöhemmin kävelimme saappaanpohjat narskahdellen pimeällä tiellä. Katulamppujen kiilat paljastivat sankan valkean pyryn, joka kinostui tien molemmille puolille. Jälkeemme jäi lentävää, höttöistä puuterilunta ja siihen kolmet jalanjäljet.
”You have been here last year”, Jesse sanoi. ”And you say you didn’t see a pure snowfall?”
“Täällä oli aika leuto talvi”, vastasin. ”Eikä Lionel ollu täällä kovin pitkään. Sillon sato aluksi melkein vettä.”
”Speak English, please! Or I’m all alone in strange universe with aliens who speak strange language”, Lionel maalaili ja kiskoi karvalakkiaan tiukemmin korvilleen.

Matkan varrella lumisade yltyi yltymistään. Lionel hypähteli jalalta toiselle hytisten ja näytti totaalisen raukalta hiutaleiden kasautuessa hiljalleen hänen lakkinsa päälle.
”This is crazy, this is crazy”, hän hoki.
Kylmä kaivautui jo minunkin vaatteitteni alle, vaikka vieressäni, käsi kädessäni, oli lämpöpatterina hohkaava Jesse. Nyin huppua tiiviimmin päähäni. Kuin vastauksina minun äänettömiin ja Lionelin äänekkäisiin rukouksiin vierellämme kuului yllättäen auton matalaa hyrinää ja jarrujen ääni liukkaalla lumipohjalla. Lumen alla nuokkuva pikku Ford liukui madellen näkökenttäämme ja kuskinpuoleinen ikkuna rullautui nytkähdellen auki.
”Haudi! Tarvitteks kyytiä?”

Auton lämmitys tohotti täysillä ja ilma takapenkillä oli raskasta. Jessen ja Lionelin polvet kolisivat omiani vasten ylöspäin sojottaen, kun heilahtelimme vieretysten. Cellan valkoinen tukkapehko loisti hämärässä kiemurrellen ja ilmavana lennellen.
”You look like three snowmen”, hän sanoa paukautti startatessaan auton.
”You look beautiful”, vastasi Lionel yhtä nopeasti. Minä ja Jesse vilkaisimme toisiamme vaivihkaa. Lionel alkoi selvästi vähitellen toeta lumishokistaan.

Tallilla minä ja Jesse liukenimme hakemaan hevosiamme sisälle. Bonnie seistä tönötti portilla pikku raukkana, valkoisena ja kärsivän näköisenä. Marianne-loimen päälle ja ponin harjaan oli kohonnut pieni höttöisä lumikinos. Ehdin hädin tuskin kiinnittää notkean riimunnarun ja avata portin, kun poni jyräsi jokainen kavio lunta pöllyttäen ohitseni. Kiepautin sen ympyrälle ja taiteilin portin kiinni samalla kun Bonnie ravisteli päätään ja näytti myrtyneeltä. Talliin kuljimme sellaista hanhenmarssia, että hyvä kun lumi ei vauhdista sulanut allamme.

Huomisten kisojen vuoksi en aikonut ratsastaa Bonnieta tänään hikeen. Kuorin sen loimista ja aloin harjata lämmintä harmaata kylkeä. Alkusyksyn klippaus oli jo, jos niin voi sanoa, menneen talven lumia. Karva harotti selässä pitkänä, harmaana ja sähköisenä. Harjatessani sitä se painui kevyesti littanaan. Yksittäiset karvat olivat niin ohuita, että näkyivät melkein läpi.

”Missä täällä on saha?”
Harjaamiseni keskeytti keljuuntuneen näköinen Kasper, joka seisoi punainen tukka lumisateesta kosteana Bonnien karsinan ulkopuolella.
”Saha? Siis eikö se oo autotallissa…” vastasin viivytellen. Kasper nyökkäsi vastaukseni ilmeisesti hyväksyen ja kääntyi kannoillaan poistuakseen. Kurtistin kulmiani hämmentyneenä.
”Mut oota Kasper… mitä sä sahalla?”
Kasper näytti kiusaantuneelta.
”Mä meen kaataan joulukuusen”, hän sanoi. ”Anne pyysi.”
Minulle oli äkkiä hyvin selvää, miten halusin liikuttaa Bonnieta tänään.

Tuli ilmi, etten ollut ainoa joka oli ajatellut samaa. Olin urkkinut Kasperilta, että hän aikoi sahan haettuaan varustaa Huiskan ja lähteä savotalle. Satuloituani salavihkaa Bonnien ja hipsittyäni se ohjanmitan verran perässäni pihalle törmäsin Wenlaan, Lunaan, Helgeen ja Pihlaan, jotka kiristelivät juuri hoidokkiensa satulavöitä.
”Salma!” Pihla ilahtui huomatessaan minut. Pieni Pella höristeli korviaan Bonnielle ja päristeli paksun höyrypilven sieraimistaan. ”Ootko säki lähdössä hakeen joulukuusta?”
”Oon”, nauroin. ”Mitä, mä luulin että olisin ainoa.”
”Me kuultiin kun Anne käski Kassun lähteen”, Luna sanoi Humun selästä. Tytöt vaihtoivat jännittyneitä katseita.

Ehdin nousta satulaan ja kiristää häntäänsä huiskivan Bonnien vyön, kun Kasper ilmestyi tallista Huiskaa taluttaen. Kun hän huomasi meidän kuusipartiomme, hän näytti harkitsevan kannoillaan kääntymistä ja talliin palaamista.
”Mitä te teette siinä?” hän äyskähti lyhyesti.
”Me tullaan sun mukaan hakeen kuusta”, Helge vastasi onnellisen kuuloisena ja pidätti Vennaa, joka steppaili ympäriinsä ja haisteli ilmaa.
”Ääh, mä aion kyllä mennä yksin…” Kassu yritti urheasti.
”Anna olla! Me autetaan sua löytään täydellinen kuusi!” Wenla huudahti antamatta Kasperille mahdollisuutta vastustella. Minä virnistin anteeksipyytävästi pojalle, mutta hän ei vastannut hymyyni vaan kääntyi Huiskan puoleen. Kömpelösti saha ja köysivyyhti rintansa ympärillä roikkuen hän kiinnitti kypärän leukahihnan ja horjahteli hevosen leveään selkään.

Näki, ettei Kasper tosiaankaan tuntenut oloaan ryhmänjohtajana kovinkaan mukavaksi. Huiska lähti tarpomaan innokkaasti lumisten puitten väliin ja Kasper heilahteli epävarmasti sen selässä ohjia puristaen. Järjestäydyimme hänen peräänsä, Humu kakkospaikalla, sitten Bonnie, Gitta, Venna ja perää pitämässä Pella. Pihla sulki turvallisesti kätensä ponimuorin harjaan sen kulkiessa puunoksien alta.

”Eihän näistä kuusista näe mitään!” Wenla voivotteli selkäni takana, kun olimme päässeet syvemmälle metsään. ”Kaikki lumen peitossa.”
”Mistä sä Kasper tiedät minkä otat?” huikkasin Humun pienen hahmon ohitse. Huiska kahlasi polun hankipeitteellä kuin höyryjuna, eikä Kasper aluksi vastannnut.
”Mä otan sen, joka on lähimpänä tien reunaa”, hän suostui lopulta sanomaan armeliaasti.
”Se ei tiedä, minkä ottaa”, Helge kuului kommentoivan selkäni takaa.
”Mä antaisin Pellan valita, se ottais kaikkein herkullisimman. Sillä on varmaan eniten kokemusta joulukuusista”, Pihla järkeili Pellan pörröistä kaulaa taputtaen.

Kuljimme hetken käynnissä niitä näitä jutellen. Bonnie tuntui tarkkaavaiselta metsän hämärässä, sen korvat kääntyilivät ja kyljet tuntuivat aavistuksen jännittyneiltä. Kauniisti se kuitenkin kuunteli rauhallista pidätystäni ja askelsi ilman sivuloikkia tai muuta hölmöä. Humun karvainen takamus suoraan edessä olisi pakottanut sen hyppäämään syvään hankeen, eikä poni tainnut nähdä hankikahlausta säpsyilyn arvoisena.

”Pysähdytään.”
Huiska jäi kömpelösti seisomaan jalat epätasassa, kun Kasper nykäisi sen äkkiä paikoilleen. Hän osoitti mustalla hanskasormellaan lumen alla raskaana nuokkuvaa kuusta.
”Otetaan tuo.”
Luna sai mennä pitelemään Huiskan ohjia sillä aikaa, kun Kasper liukui alas sen kyljeltä. Töyssähdettyään lumihankeen hän pyyhki polvensa ja kahlasi sitten uppolumen poikki valitsemalleen kuuselle. Parilla vahvalla heilautuksella hän ravisteli enimmät lumet oksilta. Bonnie säpsähti maahan humpsahtavaa ryöppyä ja pyörähti takajalkojensa ympäri, mutta kuolaintaan tylsänä pureskelevan Gitan turvan edessä pysäytti sen.

Kasper veti sahan selältään ja kyykistyi kinosten keskelle. Aseteltuaan antaumuksella terää sopivaan kohtaan karkealla kuorella hän vilkaisi meitä ja veti pienen ujon rahahduksen kaarnan poikki.
”Anna mennä Kassu! Tai voidaan mekin tulla sahaamaan!” Wenla hoputti heilutellen jalkojaan Gitan kyljillä.
Kasper ei antanut mennä. Hän nirhaisi puuta uudelleen, asetteli sahan uuteen asentoon ja kiersi sitten puun ympäri. Oksilta tipahteli lumiryöppyjä hänen päähänsä ja niskaansa. Kokeiltuaan tuloksetta sahaustekniikkaansa puun toiselle puolelle hän lasketteli niin sulavan ja pitkän kirouslitanian, että minun olisi tehnyt mieli peittää kaikkien korvat hevoset mukaan lukien.
”Huiska saa kiskoa tän nurin. Tää saha ei pure”, Kasper sanoi synkeänä polviaan myöten hangessa seisten. Minua alkoi naurattaa, vaikka en tiennyt oliko hän tosissaan.
”No ei todellakaan”, vastasin kätkien hihitykseni lapaseeni.
”Olispa Emmy täällä…” Pihla haaveili. ”Sehän pelasti meidät siltä sähkökatkokseltakin.”

Tulistuneena siitä, että hänen tukkijätkyyttään arvosteltiin, Kasper kyykistyi takaisin puun viereen ja iski sahan sen varteen. Siinä hikoillessaan ja hampaitaan purren hän näytti pieneltä punatukkaiselta metsänpeikolta. Bonnie tuijotti uteliaasti Kasperin suuntaan turpakarvat vipattaen ja otti pari sivuaskelta pojan ponkaistessa ylös. Lumeen puun vierelle alkoi vähitellen kasaantua vaatimaton sahanpurukasa.
”Menkää kauemmas, nyt se kaatuu!!”
Sen sanottuaan Kasper otti askeleen sivulle ja tuiskahti kyljelleen hankeen.

Helge, minä ja Wenla saimme käydä vuoron perään auttamassa ennen kuin puu todellakin kaatui. Kasper antoi pitkin hampain sahan meille ja suostui hevosnaulakoksi lumen sulaessa hänen niskassaan. Bonnien ohjiin hän kieltäytyi tarttumasta, joten Helge pääsi minun sahausvuoroni ajaksi taluttelemaan tammaa vähän matkan päähän. Se osoittautui iltapäivän järkevimmäksi valinnaksi, sillä täysin yllättäen saha tökkäsi tyhjään ja puu notkahti narahtaen. Huiskakin hätkähti, kun puu humahti pehmeästi lumelle.
”Nytkö se kaatu?” Helgen pieni musta hahmo huuteli kauempaa säpsäkän näköinen valkea Bonnie rinnallaan.

Meidän piti järjestää jono paluumatkaa varten uusiksi, sillä Bonnie pelkäsi kuusta järjettömästi. Se suostui haistelemaan sitä ja nipistämään sievästi etuhampaillaan pari havunneulasta, mutta kun puu sidottiin Huiskan perään, ponin hermot pettivät. Bonnien selässä istuminen tuntui suunnilleen samalta kuin vuoristoradassa, paitsi tässä tapauksessa minulta puuttui turvavyö ja metalliset kaiteet.
”Sehän on käytännössä maastoeste!” yritin takoa järkeä ponin päähän. Bonnie ei kuunnellut, vaan ravisti vaaleaa päätään ja puri kuolainta. Ohjasin säikkyvän ja hyppivän ponin tiukasti Humun häntään ja annoin turvallisen pienhevosen johdattaa meidät takaisin tallille. Kuusi jätti paksun vanan perässään ja tuprutti lunta molemmilta puoliltaan.

Tuntui ihanalta katsella sitä. Nyt joulu toden teolla oli täällä.

[Salma]

Jouluaatto oli sininen, rauhallinen ja kirpeän kylmä. Tallin edustalla paloi rivi lepattavia lyhtyjä, joiden lasit olivat kuurassa ulkoa ja hehkuvat sisältä. Hengitykseni huurusi ja huuru sekoittui taivaalta hitaasti leijuviin lumihiutaleisiin. Oli niin kaunista, että sisälläni puristi ihanasti. Bonnie kulki allani punaisessa loimessaan ja ojenteli vaaleaa kaulaansa. Lumihiutaleet sulivat sen karvaan. Minä vilkaisin ponia silmäkulmastani enkä voinut olla hymyilemättä. Se oli minun, niin ihana ja soma etten saattanut käsittää sitä.

Pitkänä letkana saavuimme aattoratsastukselta tallipihaan. Reki helisytti kellojaan edessämme ja Bonnie hyppäsi sivulle, kun se pysähtyi urahtaen pihalle. Tartuin lennähtävään harjaan ja pysyin tasapainossa ponin tuijotellessa korviaan höristellen reestä jalkautuvaa Pyryä.
”Kiitos ratsastuksesta!” Anne kuulutti pienen pörröisen Edin selästä. Poni vilkuili ujosti otsatukkansa alta. ”Voitte laskeutua!”

Osa meistä hinkui oleskeluhuoneeseen ahtamaan sisäänsä jouluherkkuja, mutta minä nostin jalustimet ja löysäsin Bonnien vyötä kaikessa rauhassa. Huomaamattani jäimme viimeisiksi pihalle. Bonnie kuikuili aittaan katoavan Pellan perään ja kääntyi sitten mulkaisemaan minua kuin sanoakseen, että minusta oli tullut oikea vätys. Pörrötin hymähtäen ponin harjaa ja vedin ohjat sen korvien ylitse.
”Älä ilmeile, pupu”, sanoin. ”Mennään sisään.”
Lämmin, höyryävä hevonen perässäni lähdin astelemaan kohti tallia.

Joulu tuntui hyvältä ja rauhalliselta vatsanpohjassa. Askel oli kevyt kantaessani varustepinoa satulahuoneeseen. Nostettuani suitset koukkuunsa olin jo palata ponin karsinalle, kun muistin äkkiä lokerossani odottavan yllätyksen. Huoneeseen tulleiden Pyryn ja Tuulian välistä kirmaten minä kiidin yläkertaan.

”Bonnie, kato tänne”, kuiskuttelin hetken päästä karsinalla korsia hamuavalle ponille. Bonnie käänsi korvaansa minua kohti, mutta jatkoi keskittyneesti pientä välipalaansa. Naksautin kieltäni ja poni nosti laiskasti päänsä.
”Tää on sulle”, sanoin ja ojensin kirkkaankeltaisen, pyöreän aktivointipallon ponin karsinaan. Pallon pinnassa oli kulmikkaita kuvioita, joiden sisältä syyti heppanameja jos sitä pyöritteli. Sydämeni pamppaili ihanasti, kun poni venytti turpaansa lahjaa kohti ja nuuhkaisi sitä.

Sitten Bonnie siirtyi nuuhkimaan turvetta pallon vierestä täydellisen tyytyväisen näköisenä.
”Bonnie!” henkäisin epäuskoisena. Minua alkoi naurattaa. ”Maailman kiittämättömin poni!”
Bonnie ei lotkauttanut korvaansakaan, vaan jatkoi joululihottamistaan kaikessa rauhassa. Minun oli pakko nauraa ääneen. Pallo kökötti ponin vieressä koskemattomana.
”Hölmö”, sanoin hellästi. ”Mä ostan sulle viidenkympin luksuslelut ja sä viihdytät itseäs heinillä. Oikea hevonen.”
Kurotin silittämään Bonnien pehmeää selkää. Se kääntyi kuuntelemaan ääntäni ja hörähti jostain syvältä kurkustaan.

[Salma]

Olin tullut tänään tallille pelkästään Lionelin mieliksi. Ulkona olevat pakkasasteet huitelivat rapsakasti kolmenkymmenen paikkeilla, mitä ranskalainen helle-eläjä ei oikein näyttänyt tajuavan. Jo Jenten ulkoiluttaminen oli ollut jo niin, no, jäätävää, että olin palannut sisälle mukanani kinoksellinen hyvin suunniteltuja tekosyitä. Lionel oli tuijottanut minua tummat kulmakarvat hiusrajassa ja käskenyt yksinkertaisesti lopettamaan hölmöilyn. Tallille me menisimme, hänhän olisi Suomessa enää hassun viikon tai jotain sen suuntaista. Kohtalooni alistuneena soitin Emmylle ja kiitin mielessäni tuhannesti, kun hän lupasi ottaa meidät kyytiin.

Tallille päästyämme Lionel katosi kuin suklaalahjat jouluaattona. Jotakin vihiä hänen olinpaikastaan taisi antaa Windin karsinan edustalla roikkuva Cellan hanskapari. Windi hamuili hanskoja tympääntyneenä ja luimisteli pilkullisia korviaan minulle. Anne oli armahtanut hevoset ja jättänyt ne täksi päiväksi sisälle, mitä ainakaan Windi ei näyttänyt erityisemmin arvostavan. Käykää taluttelemassa niitä tai päästäkää juoksemaan maneesiin, Anne oli sanonut ennen kun sulkeutui toimistoon piparirasian näköistä kekoa peitellen.

Bonnie hamuili rauhallisesti heiniä karsinassaan. Minä olin harjannut sen ja tuijotellut vartin ajan laiskana ponia. Lahjaksi ostamani keltainen aktivointipallo seisoi kiltisti koskemattomana karsinan nurkassa. Bonnien mielenkiinto sitä kohtaan rajoittui niihin lyhyisiin sekunteihin, joina poni tuuppi palloa pois tieltään heiniä etsiessään. Huokaisin sopivasti ohi kulkevalle Jesselle:
”Bonnie ei leiki yhtään.”
Jesse kantoi Tollon suitsia kevyesti olallaan ja hidasti hetkeksi kimon karsinalle.
”Pidä sitä nälkäkuurilla, niin eiköhän se ala pyöritellä”, hän vastasi yksioikoisesti, läpsäisi minua kevyesti takamukselle ja jatkoi Tollon karsinalle. Minä heitin hymyn hänen peräänsä ja tunsin, miten poskiani poltteli mukavasti.

Jesse ja minä juttelimme niitä näitä hiljaisella pikkupuolella sillä aikaa, kun hän varusti energistä Tolloa.
”Mä meen sillä käyntitreenin maneesissa”, hän kertoi vetäessään harjaa otsahihnan ylle. ”Siellä oli nyt tyhjää. Ei tää heikkopää muuten jaksa sisällä.”
”Mä meinasin tuoda Bonan jonku ajan päästä juoksemaan”, sanoin puolioveen nojaillen ja heinänkortta sormissani pyöritellen. ”Mut ootan ehkä että joku tulee toiselta puolelta kaveriksi.”
”Tuntiponien juoksukisat”, Jesse irvaili hellästi ja vilkutti silmää. ”Voin mennä käyntitreeniä siinä rinnalla.”
”Käyntitreenit sulla on pöksyissä”, vastasin rakastavasti ja heitin Jesseä korrella.
Jesse oli jo lähtenyt, kun Bonnie viimein tuli valmiiksi huolellisen ruokailunsa kanssa. Se nosti päänsä turpeen seasta, huokaisi tylsistyneenä ja kääntyi sitten keltaista palluraa kohti. Kuin se olisi tehnyt niin aina, poni kohotti toisen etusensa koukkuun ja kuopaisi pallon pois nurkasta.

”Emmy! Emmy! Bonnie leikkii sen lahjalla!”
Olin kipittänyt tallin toiselle puolelle viemään ilouutista. Emmy, joka rapsutti paraikaa likaa Patronin kapealta kyljeltä, riensi kiltisti perässäni.
”Ei yhtä kuopaisua voi vielä leikkimiseksi sanoa”, kuului blondin tuomio karsinalla. Näytin varmaan mahdottoman surkealta, sillä Emmy kiiruhti pehmentämään: ”Mutta nyt se varmaan tajus sen! Luulis että se nyt alkaa pelaamaan.”
Katsoin arvioiden Bonnieta tulkitakseni sen peli-innostuksen. Poni seisoi häntä minuun päin ja hamusi turvetta siitä kohdasta, jossa pallo oli äsken ollut.

”Kuuliks muuten että Helge lopetti?” Emmy kysyi hetken kuluttua.
”Mitä? Ihan noin vaan?”
”Joo, tai ainakin niin mä kuulin”, Emmy jatkoi Bonnieta tuijotellen. Ponin harmaa karva kiilsi kaulalla ja sävyttyi kauniisti turkoosia loimea vasten.
”Onks Venna nyt ilman hoitajaa? Sen perässä on saman tien muuten miljoona halukasta.”
”Ne saa kyllä pettyä”, Emmy vilkaisi minua ja kohotti sitten katseensa ikkunaan, jonka pieluksille lumisade kinostui hiljaa. ”Anne oli ottanu sille jonku ilman hakuja. Se on joku estejunnu.”
”Este?” mutristin hyväksyvästi suutani. ”Hyvä Vennalle.”
”Joo, vaikka harmi ku Helge lähti. Etenki näin joulun alla…”
Nyökyttelin vastaukseksi. Estejunnu! Se kuulosti mielenkiintoiselta.

Meinasin palata talliin ja piiloutua ylisille lämpimään kerään sillä samalla sekunnilla, kun astuin Bonnie kannoillani pihalle. Pakkanen hyökkäsi puremaan nenänpäätä, poskia, kulmia, korvia – joka ikistä senttiä minusta, vaikka olin yrittänyt hautautua villaan ja toppakankaaseen. Bonnie painoi korvansa luimuun ja vilkaisi minua kuin sanoakseen, että tämä oli hölmöistä ideoistani hölmöin. Suostuvaisesti se kuitenkin liukasteli perässäni jäätyneen kynnyksen ylitse. Hokit painuivat narskuen kivikovaan lumipohjaan.

Maneesin ovella meitä vastaan tuli jäähileinen Jesse ja Tollo, joka näytti säähän nähden käsittämättömän iloiselta. Se hörisi ihastuneena Bonnielle ja hanasi meidän peräämme, kun parivaljakko oli kulkenut ohi ja Jesse kiskoi isoa hevosta kovaa kyytiä talliin.
”Siellä ei oo yhtään lämpimämpi”, Jesse varoitti kun jyräytin oviparin auki.
Kattovalon keltaisuudessa Emmy ja Nadja, jotka olin houkutellut mukaani maneesiin, taluttelivat jo rinta rinnan hoidokkejaan. Patron näytti kapealta ja ketterältä pörröisen Edin rinnalla. Riimunnarut roikkuivat löysinä ja hengitys höyrysi sakeana kohti korkeaa kattoa.
”Sieltähän te tuutte!” Emmyn ääni kaikui maneesin poikki. Bonnie höristi korviaan ja nosti päänsä korkealle.
”Tullaan niin ku kaks jääpuikkoa! Mä laitan oven kii, päästetään nää sitten irti.”

Bonnie, Edi ja Patron pyrähtivät yksissä tuumin rauhalliseen raviin, kun pääsivät irti riimunnaruista. Edi seurasi turpa Patronin hännässä ja väisteli Bonnieta, joka muutti suuntaansa ja pärski energisenä. Tumma ja vaalea poni nostivat vierekkäin laukan ja kaarsivat takaisin meitä kohti. Pörrö-Edi kipitti uskollisesti perässä.
”Olispa makeeta ratsastaa”, Nadja huokaili hypähdellen paikoillaan. ”Mua paleltaa niin, että en tunne enää mitään reisistä alaspäin.”
”Mä voisin kääriytyä peittoon ja kulkea sen kanssa ympäriinsä”, Emmy sanoi kädet suojassa takin sisällä.
Minua ei itse asiassa paleltanut erityisen paljon. Tai no, palelsi, mutta olin niin iloinen, etten ehtinyt erityisesti miettiä sitä. Bonnie näytti hienolta laukatessaan kaula korkealla. Se venytti Patronin edelle ja heitti pari iloista pukkia, ennen kun kääntyi kavionkärjillä ja ravasi tulosuuntaansa. Harja heilahteli kylmässä ja kuivassa ilmassa sileänä. Käsittämätöntä, että niin hieno poni oli minun!

Ensi vuodesta tulisi mahtava.

[Salma]

Pakkanen ei ottanut laantuakseen. Yritin keksiä hyväksyttäviä syitä istua kotona viltin sisällä villasukat jalassa, mutta kylmää pelkäämätön Jesse (Lionel innoittajanaan) ajoi minut joka aamu ylös. Tallilla nyhväsin käynnissä ympäri maneesia ja kiskoin enkkuvilttiä jaloilleni valittaen, että keuhkoja pisteli yhtä paljon kuin varpaita vartti sitten. Satunnaiset hoitohevosettomat olivat onnensa kukkuloilla, kun pääsivät hakemaan Bonnien tarhasta minun katsellessani silmä kovana ikkunasta. Olin löytänyt itsestäni vilukissan.

Niinpä ensimmäinen ajatukseni oli kieltäytyä, kun Lynn, Fiia ja Rosa pyysivät minua mukaansa maastoon.
”Eläinlääkäri tulee raspaamaan neljältä Bonan hampaat”, yritin laimeasti. Neljään oli aikaa vielä puoli päivää.
”Me käydään vaan pieni lenkki”, Lynn houkutteli juuri pihalta tulleena, vaalea tukka täynnä jääkiteitä. ”Käydään lainaamassa Ruolammesta lukkosulaa.”
Olin vähän eri mieltä ”pienestä lenkistä”, mutta jahkailtuani hetken en kehdannut kieltäytyä Lynskän pyytäviltä silmiltä.
”No kyllä me ehkä ehditään”, lupauduin. ”Eikö Dani oo tallilla, vai miksi se ei tuu?”
”Se on linnoittautunu toimistoon Annen ja Oden kanssa, ei sitä saa sieltä ulos”, Lynn nauroi. ”Däni sano, että ne keskustelee Alexin treenauttamisesta, mutta oikeasti Ode valittelee miten maha on isompi ku Jasonin aikaan ja Anne syö jouluruokien jämiä. Ne on siellä yöhön asti.”

Bonnie meinasi kieltäytyä astumasta pihalle, vaikka olin heittänyt sen päälle niin monta loimea kuin uskalsin. Takanamme Kössin kanssa kulkeva Rosa nauroi meidän vaappuvalle olemuksellemme.
”Ootko varma että ette palellu?” hän naljaili lumen narskuessa saappaittemme alla.
”Hiljaa pörrökorva!” vastasin arvokkaasti. Rosa virnisti ja nykäisi kypärän alle vedettyjä harmaita korvalappujaan. Lumen narskahtelu rytmittyi hauskasti, kun hyppelin jalalta toiselle luotsatessani Bonnieta kohti etupihaa.

Lynn oli jo korkealla kullankeltaisen Sentin satulassa. Ori heitteli innokkaana päätään hänen kumartuessaan kiristämään jalustimia.
”Mihin se Fiia jäi?” hän ihmetteli tukkaryöppy olkapäillä lainehtien.
Kuin tilattuna Fiia saapasteli tallin pääovista yrmeän näköinen Elmo perässään. Tumma ruuna veti hännän suppuun takajalkojensa väliin ja puhalteli pieniä sakeita höyrypilviä. Aavistelin, että suorastaan rakastin talvisäätä siihen verrattuna.
”Elmon pitäis saada talvitalli Afrikasta”, Fiia sanoi ponnistaessaan hevosen satulaan. Vieressä minä koetin taivuttaa toppalahkeen kangistamaa jalkaani jalustimeen. Bonnie ei olisi malttanut seisoa aloillaan ja pomppi sivusuunnassa jalat jäykkinä.
”Mä ottaisin mielelläni pestin samasta tallista”, vastasin kaulahuivikerroksen lävitse. Rosa hymyili minulle ilkikurisesti.
”Älä sano, Bonnie ja sä sovitte tänne ku lumiukot pihalle”, hän hihitti Kössin satulasta.
”Jos mä en olis Bonan selässä, sä olisit hangessa”, heitin takaisin. Rosa näytti iloiselta ja käänsi Kössin nähdäkseen koko porukan.
”Kaikki on vissiin valmiita. Mennään!”
Pihan haalea sini alkoi vaipua taivaanrannassa tummemmaksi. Lähdimme kirkkaan, jääkylmän talvi-ilman poikki kohti maastopolkua.

Kaikki polut oli silattu jääkerroksella. Kuljimme varovaisesti käynnissä, Sentti vetohevosena ja Kössi, Bonnie ja Elmo hyvässä järjestyksessä sen perässä. Hevoset hakeutuivat toistensa häntiin puskien urheasti eteenpäin. Ratsastajat keikkuivat hytisten selässä.
”Mä aina unohdan, että talvi on tällasta”, Fiia sanoi takaani nenänpää yhtä punaisena kuin kuurainen tukka.
”Tässä säässä olis hyvä viedä uudet ryhmät maastoon”, Rosa kailotti edestä. ”Yhdenkään hevosen aivot ei taipuis keksimään näin kylmässä kepposia.”
Bonnien enkkuviltti lepatti jalkojani vasten tuntuen säälittävän ohuelta.
”Miettikää jos me nyt eksyttäis…” Rosa maalaili. ”Meidän pitäis tehdä satuloista nuotio ja käpertyä kaikki alasti lämmittelemään tuon Bonnien loimipinon alle.”
Lynn käännähti Sentin selästä tuijottaakseen Rosaa. Sekunnin kuluttua hän purskahti nauruun.
”Yritätkö sä jakaa jotain sun fantasioita?” hän hihitti Sentin satulassa niin, että hyvä kun ei tuiskahtanut kinokseen. ”Kaunis ja rohkea ratsastajanelikko napajäätiköllä taivaltaa edessään jäätävä erämaa ja yllättävän lämpimät tunteet. Uu!”
”Pässinpää”, Rosa vastasi rakastavasti. ”Tässä on parempi pohja. Ravataan nyt vähän, te meette ihan sekaisin muuten.”

Rosan pettymykseksi emme eksyneet. Ruolampi nökötti tutulla paikallaan seinät hämärän läpi valkeina hohtaen. Siinä vaiheessa koko seurueemme oli niin jäässä, että hytisimme melkein samaan tahtiin.
”Joku saa tulla irrottamaan mut satulasta!” Fiia voihki takanani.
Tarhoilta käveli pitkä tyttö tummaa lämminveristä taluttaen. Meidät huomatessaan hän pidätti hevosta ja heilautti kättään uteliaana.
”Moi! Ootteko Seppeleestä?” hän kysyi.
”Oi, me ollaan melkein julkkiksia”, Rosa sanoi puoliääneen ja taputti Kössin lumista kaulaa. ”Hyvä Kössyrä, sut tunnistettiin.”
”Pälli”, Lynn sanoi ystävällisesti Rosalle. ”Joo, moi, oon Lynn”
”Mä oon nähny ton sun hevosen ennenki. Oon Evia”, tyttö esitteli ja kiiruhti pidättämään lämminveristä, joka hinkui tutustumaan hevosiin. Bonnie pyöräytti tyrmistyneenä korvansa luimuun. ”Tää on Luppa.”
”Luppa, ja miten söpö korva! Siitäkö se tulee?” Fiia ehti ihastella väliin.
”Tulitteko te muuten vaan käymään?” Evia jatkoi ja kihnutti Lupan toista korvaa, joka nuokkui somasti lurpallaan.
”Meidän pitäis löytää lukkosulaa”, Lynn kertasi asiallisesti.
”Teidän pitää löytää Tatu”, totesi Evia ykskantaan.

Lähetimme Fiian selkeäsanaisimpana talliin Evian kannoilla. Sillä aikaa minä jäin pitelemään Elmon ohjia. Bonnie seisoi toisella puolellani ja nyki maassa nököttävän heinäkasan suuntaan. Lumisade oli yltynyt niin, että ponin satulalle kertyi nopeasti paksu kinos höttölunta.
”Paleltaako teitä?” Lynn kysyi tähyillen korkealla nousevia koivunhuippuja kohti. Lumi oli sivellyt ne niin valkeiksi, että näytti melkein kuin niillä olisi ollut yllään vetyperoksidilehvästö. Taivas oli kauniin musteensininen ja varjosti maan haalean punertavilla varjoilla.
”Mä en erityisemmin tunne mun varpaita, mutta yritän olla ajattelematta sitä”, vastasin Elmon kaulaa rapsuttaen.
”Kun mä pääsen tallille, aion täyttää kaks ämpäriä kuumalla vedellä ja työntää molemmat jalat sinne”, Rosa haaveili.
Tallin ovi kävi ja Fiia saapasteli ulos. Puuska sankkaa lumipyryä iski yllättäen hänen kasvoilleen.
”Hitto! Kohta me ei nähdä enää ratsastaa kotiin”, hän huokaisi silmiään pyyhkien.
”Saitko sen lukkosulan?” kysyin.
”Sain”, Fiia sanoi esitellen kylmänsinistä purkkia. ”Lähdetään takas!”
Ojensin Fiialle Elmon ohjat ja hän ponnisti takaisin selkään. Lähdimme hitaana letkana laskeutumaan Ruolammen mäkeä. Maisema ympärillämme oli kuin postikortista.

Jatkuu seuraavassa merkinnässä

[Salma]

Jatkoa edellisestä merkinnästä

Rosan harmiksi emme eksyneen paluumatkallakaan, vaikka lumisade tuntui suunnilleen yhtä tiheältä kuin hiekka uimarannalla. Kyyristyimme hevosten kauloille emmekä edes yrittäneet puhua tuiskun läpi.
”Tältä tuntuis jos olis islantilainen lampaankasvattaja”, oli ainoa matkan aikana kuultu, Rosan urheasti ilmaan heittämä kommentti.
Olimme jo melkein valaistulla reitillä, kun Fiia äkkiä löi järkyttyneenä kätensä taskulleen. Pidätin Bonnieta kylmiä hiutaleita silmissäni, nenässä ja, mieletöntä kyllä, kypärän lipan alle tunkeutuneena.
”No?” kiirehdin kysymään. Bonnie näytti nyrpeää naamaa ja viskasi päätään koti-ikävissään.
”Ei oo todellista. Oottakaa, pysähtykää”, Fiia hermoili.
”No? Mitä?” Lynn ja Rosakin liittyivät kuoroon. Fiia taputteli taskunsa läpi, kurkisti Elmon kummallekin puolelle ja nosti sitten meihin alistuneen katseen.
”Se lukkosula on tippunu.”

Olimme ankea nelikko, kun käänsimme hevoset kapealla polulla ja lähdimme haravoimaan tietä.
”Täällä on niin valkosta, että ei sitä löydy”, Rosa totesi heti synkästi.
”Katsotaan edes vähän matkaa”, Fiia sanoi, vaikka hänkään ei kuulostanut erityisen toiveikkaalta.
Lynn oli laskeutunut satulasta ja pysähtyi silloin tällöin tuuppimaan satunnaista lumikinosta.
”Tulee aika paljon uutta lunta”, hän virkkoi.
”Mistä me sitten keksitään lukkosula Annelle?” Fiia sanoi kuulostaen melkein kiukkuiselta. Hiljenimme kaikki.
”Olisko parasta palata takas tallille? Se eläinlääkäriki tulee tunnin päästä.”
”Mä en kehtaa mennä sanomaan Annelle, että hukkasin lukkosulan”, Fiia vastasi minulle tomerasti. ”Se oottaa, että pääsee ajamaan.”
”Me ei tulla löytämään sitä ennen kevättä”, Rosa sanoi suorasukaisesti. Lumi kasautui hiljaa hänen olkapäilleen ja Kössin selälle. ”Oikeasti, kato miten paljon täällä on lunta!”
”Te voitte mennä. Mä jään etsimään”, Fiia tiuskaisi.
”Ei me sua jätetä tänne yksin”, Lynn huoahti rasittuneena.
”Auttakaa sitten etsimään.”

Minä olin hiljaa. Varpaat, sormet ja takinalus jäässä olisin kaikista mieluiten painunut Seppeleeseen ja sieltä suoraan kotiin. En kuitenkaan halunnut kääntyä Fiiaa vastaan. Purkin etsiminen oli tyhmää, mutta Fiia ei näyttänyt suostuvan uskomaan sitä. Vaikka ketä se olisi haitannut, kyllähän Anne olisi saanut joltakulta autoa lainaan. Huomenna joka ikisestä kaupasta saisi ostettua pullollisen lukkosulaa.
”Mitä mieltä sä olet Salma?” Lynn kysyi kiltisti. Kolme silmäparia kääntyi tuijottamaan minua. Fiian katseesta luin päättäväisyyden, Rosasta turhautumisen ja kodinkaipuun. Ystävällinen Lynnkin näytti väsyneeltä palaamaan takaisin ja etsimään yhtään mitään.
”No… kai me voidaan mennä vielä jonkin matkaa takaisin”, sanoin kaikkien silmiä vältellen.

Miten matka oli muuttunut äkkiä niin paljon? Ruolammessa meillä oli vielä ollut niin kivaa, vaikka kylmä oli nuollut joka ikisen jäseniä. Nyt tuntui, että joka ikinen ratsasti tuppisuisena eteenpäin ja varoi sanomasta mitään. Hevoset jurottivat haluttomasti kohti Ruolampea, Bonniekaan ei enää viitsinyt säikkyä pirteänä oksilta tippuvaa lunta.
”Me tultiin tuolta”, Fiia sanoi lyhyesti ja me käännyimme hänen perässään risteyksestä leveälle tielle. Koko maisema oli laveerattu valkoiseksi. Jos tunnelma ei olisi ollut niin ankea, minun olisi tehnyt mieli ottaa valokuva.

Tie jatkui loputtomiin. Fiia päivysti ojansuussa ja kulki mateluvauhtia Elmolla. Hän näytti niin huolestuneelta ja jäykältä, että minua alkoi säälittää. Fiia-raasu, kyllähän Anne olisi häneen edelleen luottanut, vaikka hän olisi palannut tallille ilman sulaa.

Kössi näytti täydellisen kyllästyneeltä metsäretkeen. Se koikkelehti Rosan alla, kohotteli etuosaansa ärsyttävästi ja ajautui Bonnien kylkeen niin, että poni hermostui ja alkoi kalisutella kuolaintaan. Rosa puri hampaitaan yhteen ja tuijotti kiukkuisena Kössin mustaa niskaa. Ohjasin Bonnien kauemmas Kössistä ja toivoin, että lukkosula kannettaisiin yhtäkkiä meidän syliimme ja pääsisimme tästä kylmän ja märän lumen pesästä.

Olisimme varmaan vaeltaneet vihaisina ja märkinä koko seuraavan yön, jos emme olisi sattuneet leveälle tielle juuri siihen aikaan. Fiian laskeuduttua pari kertaa turhaan potkimaan lumikinosta Rosa alkoi näyttää yhtä jurolta kuin allaan pätkivä Kössi. Laskin jo sekunteja siihen, että hänen suustaan putoaisi vihainen sammakko, kun takaamme alkoi kuulua kevyttä kulkusten helinää.

Bonnie oli ensimmäinen, joka tajusi reagoida ääneen. Se singahti polun sivuun korvat harallaan ja potkaisi pelästyksissään lumitilsat takakavioistaan. Elmo ja Kössi tuskin kuulivat soivaa ääntä mökötykseltään, Sentti taas kuikuili hauskasti taakseen.
”Sieltä tulee reki”, sanoi Lynn, joka oli kääntynyt katsomaan samaan suuntaan kuin ratsunsa. ”Mennään tien sivuun.”
Järjestäydyimme sekalaiseen riviin tien toiselle laidalle ja jäimme tähyilemään lumen läpi. Sileää tietä pitkin kiisi rivakkaa vauhtia vaaleaharjainen suomenhevonen kiskoen pientä kevyttä rekeä. Lumisten turkishuopien välistä hymyili kolme leveää hammasriviä.
”Prrrr, Väiski!” kuskipukilla istuva nuori vaaleatukkainen nainen pidätti hevosta. Hän heilautti meille kättään ja tuli rauhallisessa käynnissä lähemmäs. Bonnie tuijotti varuillaan rekeä ja nytkähti kauemmas.
”Hei! Tehän ootte Seppeleen tyttöjä!” meidät tunnistettiin jo toista kertaa parin tunnin sisään. ”Oon Enni tuolta Ruolammesta.”
”Me tultiin just sieltä”, Rosa sanoi ja kuulostaen paljon lempeämmältä kuin äsken.
”Tulitte? Ai jaa!” Enni ilahtui niin, että hänen naamalleen näytti syttyvän valo. ”En hoksannu teitä! Mitä varten kävitte? Olisitte tullu koputtaan toimistoon!”
”Nää on vissiin ne, jotka pyys Tatulta sitä lukkosulaa”, toinen vällyjen välissä nököttävistä hahmoista kailotti.
”Ahaa, se selittää”, Enni hymyili. ”Ootteko palaamassa Seppeleeseen?”
Vaihdoimme katseita.
”Itse asiassa me hukattiin se lukkosula”, Rosa sanoi lopulta.
Jos minun olisi pitänyt valita vuoden viimeisen viikon pelastaja, se olisi ollut ehdottomasti Enni. Kun hän kuuli kadonneesta lukkosulasta, hän nauroi ja puisteli päätään.
”Ratsastakaa vaan takas tallille. Mä voin henkilökohtaisesti tuoda sen teille. Ajan toisen hevosen tän Väiskin jälkeen, voin hyvin tehdä lenkin sillä Seppeleen kautta.”
Fiia näytti niin kiitolliselta, että olisin halunnut rutistaa häntä ja sanoa, että kaikki kääntyi parhain päin.

Väiski jatkoi rekiseurueineen tietä ohitsemme, me käännyimme uudelleen kohti Seppelettä. Lumisade oli jo häivyttänyt hevosten kavionjäljet. Hevoset taisivat siitä huolimatta tietää palaavansa kotiin ja tuntuiva saaneen eloa koipiinsa. Leveällä tienpätkällä pystyimme ratsastamaan melkein rinnakkain. Tienoo oli aivan äänetön.
”Hei kuulkaa…” Fiia sanoi arasti. ”Anteeksi että mä en suostunut jättään sitä lukkosulaa.”
”Fiia-nöpö”, Rosa kääntyi ja hymyili kauniisti Fiialle. ”Anna anteeksi, että mä tiuskin sulle. Mä olin lopen kyllästynyt tähän säähän, en missään nimessä suhun.”
”Ja kaikkihan meni hyvin”, minä lohdutin. ”Hevosetki sai liikuttua koko päivän tarpeen edestä.”
Fiia hymyili varovaisesti.

Olin melkein unohtanut miltä tuntui, kun ei palellut. Talliin palaaminen tuntui saunaan astumiselta. Kun Pipsa ja Jesse näkivät minun ja Rosan ylle laskeutuneet lumikinokset, he olivat pyörtyä nauruunsa.
”Ei haittaa vaikka olisitte tippunu selästä, kyllä tuollanen lumikinos kypärän päällä olis pehmentäny”, Jesse ulvoi silmät kyynelissä.
”Salma muuten, eläinlääkäri kävi tässä kyselemässä sua”, Pipsa sai sanotuksi hahatuksen lomasta. ”Se meni ottaan Vennan eka ku ette ollu vielä täällä.”
Bonnie lensi karsinaansa sellaista harakankyytiä, että lumet sulivat yltämme pelkästä nopeudesta.

Tunnin kuluttua Bonnie seisoi nyrpeänä karsinassaan hammasrivistö sileämpänä ja Fiia luovutti juhlallisesti lukkosulapullon Annelle. Minä, Lynn ja Rosa haahuilimme takavasemmalla partaamme hymyillen, kun Fiia selosti hakureissua.
”Mä mietinki että mikä ihme karavaani tuossa pihalla pyörähti”, Anne nauroi. ”Kiitos.”
”Kiitos teille”, Fiia sanoi meille ja hymyili ohimennen, kun pujahti toimiston ovelta takaisin Elmon karsinaan. ”Mä tykkään teistä just tuollasina, senkin kiukkupussit!”
Rosa jäi hymy huulillaan katsomaan Fiian perään.

[Salma]

LOPPIAISMAASTO SIMORASSA

Bonnie tuijotti pöyristyneenä kärryjä, joiden kiiltävälle pinnalle lumisade laskeutui pehmeästi. Aisojen välissä seisova läsipäinen, jykevärakenteinen suomenhevosori puhalsi tylsistyneenä ilmaa sieraimistaan ja painoi päänsä kyhnyttääkseen polveaan. Hevosen kiiltävälle kaulalle valahtavassa pitkässä harjassa oli pari hassua heinänkortta.

Bonnie päästi ujon kurkkuhirnahduksen orille ja jatkoi steppailuaan Simoran jäisellä pihamaalla. Minä niiskutin lauhaa ilmaa ja katselin, miten lumisateesta kostea kaula kaareutui. Valkea korvapari oli terävästi pystyssä ja kääntyili muita hevosia kohti.
”Aika suokkipainotteista”, totesin hymyillen Odelielle, joka istui läsipäänsä kärryjen laidalla ison mahansa kanssa. Hän yritti kurottaa kenkiensä nauhoihin ja ähkäisi, kun vauvavatsa painui tielle.
”Te ootte hyvää vastapainoa. Etenki tuo Allu, se näyttää ihan taivaasta pudonneelta”, hän nauroi ja osoitti hansikaskädellään punaisena himmeästi hohtavaa täysiveristään. Eetu istui paraikaa sen selässä satulavyötä kiristämässä ja jutteli kirjavaa shettistä pitelevälle Inkerille. Tytön vaalea tukka ryöppysi kypärän ja huivin alta.
”Inksu ei kyllä pääse ikinä noista shettiksistä eroon”, hymähdin.

Olimme tulleet Simoraan loppiaismaastoa varten. Aamutuimaan minä olin kiiruhtanut tallille huomatakseni, että ainoastaan Eetu oli ilmaantunut paikalle. Hiljaisuudessa olimme varustaneet hevosemme kumpikin omalla puolellaan tallia ja nousseet satulaan vaivautuneina tallipihan hämärässä. Olimme niin kummallinen parivaljakko, että luultavasti harakatkin nauroivat meille ratsastaessamme metsän poikki. Eetun niska oli jäykkä ja minä hinkkasin aivonystyröitäni vastakkain miettiessäni, olinko ikinä vaihtanut kolmea sanaa enempää pojan kanssa. Tunnelma oli keventynyt vähän siinä vaiheessa, kun petollinen oksa oli muiskauttanut märän lumiryöppysuudelman Eetun takin alle.
”Lunta se oli”, kommentoin pehmeään kinokseen kavahtaneen Bonnien selästä. Samassa purskahdin nauruun ja läppäisin lapasella otsaa. ”Olipa outo kommentti. Anteeks. Miten sun kanssa pitäis puhua?”
”Ollaanko tavallisesti?” Eetu kysyi kaivaen lunta paljaalla kädellä ja virnisti kypäränsä alta.
”Ollaan.”

Pälyilin uteliaasti vieraita kasvoja Simoran tallipihalla. Porukka oli pääosin tallin omaa väkeä. He kiristivät itsevarmasti satulavöitä, kurottivat suoristamaan huovan kulmaa tai pyyhkivät hevosten kauloilta lunta. Pitkästä aikaa minua alkoi vähän jännittää. Kaikki näyttivät niin reippailta ja isoilta hevostensa selässä. Minä tunsin olevani vähän tiellä kevytkaulaisen ja pyörivän Bonnien kanssa.

Meidät pelasti pieni musta fellponi, joka tunki eteemme jonossa. Sen selässä istuva virkun näköinen, ehkä Inkerin ikäinen tyttö, pidätti äreää poniaan tomerasti. Bonnien korvat vilahtivat niskaan.
”Sori! Tää hinku tähän. Me voidaan siirtyä kyllä teidän taakse”, tyttö huikkasi satulasta.
”Ei se haittaa, olkaa vaan siinä!” vastasin. Tyttö soi minulle hymyn.
”Kiva! Mä oon Iida, moi. Tää on Jenni.”
”Salma ja Bonnie.”
”Kumpi on kumpi?” Iida hihitti ja kääntyi satulassa nähdäkseen Bonnien paremmin. ”Hurjan söpö poni!”
”Kiitos!”
”Hei sori, mahdutaanko me tähän? Moi Iida!” sirokasvoinen tyttö tummine, sileine hiuksineen toi mustan hevosen peräämme. Sillä oli pitkät hontelot jalat ja jokainen senttimetri sen keskenkasvuista sähläystä kieli, että se oli vielä aivan nuori.
”Tulkaa vaan”, myönnyin. Bonnie käänsi korvansa taakse kuunnellakseen kavioiden solahtelua lumeen.
”Mikä siisti poni!” taakse asettunut tyttö huudahti äkkiä. ”Keitä te ootte? Mä oon Mikasa.”
”Lähdetään!” Ode kuului huutelevan edestä. Minä käännyin hymyillen vastaamaan Mikasalle ja Bonnie pompahti matkaan Jennin perässä.

Maasto näytti jotenkin ihan erilaiselta, kun sitä kulki Simoran suunnalta. Metsä oli tiheämpää ja maa tasaisempaa. Tuntui kuin olisi ollut satumetsässä, etenkin kun ilma oli näin mukava ja puut täynnä suuria harmaanvalkeita lumilehtiä. Bonnie askelsi halukkaasti ja minä nautiskelin sen hyväntuulisuudesta. Pakkasettomuus teki sille hyvää.

Ilma oli hyväntuoksuista. Vedin sitä pitkään keuhkoihini ja käännyin vilkaisemaan Mikasaa. Ira, hänen ratsunsa, säpsähteli aina silloin tällöin ja jäi tuijottamaan puunrunkoja tai varjopaikkoja. Inkeri näkyi heiluttelevan jalkojaan jossakin Mikasan ja Iran takana. Hän oli täällä ihan kotonaan.
”Ravi!” Odelien ääni kimmahteli puista. Bonnie nosti päätään ja siirtyi miellyttävän pehmeästi liikkeelle heti, kun hölläsin ohjasotetta. Se kulki halukkaasti eteenpäin ja pärskähteli muutaman kerran. Ohjat valuivat sormieni lomasta ponin venyttäessä kaulaansa. Minä kevensin pikkuhiljaa ja kuuntelin iloisena kavioiden ääntä lunta vasten.

Retki oli ihanan rento. Kuljeskelimme sinne tänne, pääasiassa käynnissä ja ravissa, valiten koko ajan ihania leveitä metsäteitä. Sekä minun että Bonnien mielestä tuulettui viimeinenkin ajatus kisatreeneistä ja pitkistä automatkoista. Poni kulki tasapainoisesti ja tuntui niin hyvältä, että olisin halunnut pysähtyä ja laskeutua selästä pussaillakseni sen turvan läpikotaisin. Palatessamme Simoraa kohti ohjat pitkinä ja hevoset kosteina minulla oli niin hyvä mieli, että laskin jalustimet jaloistani ja liityin Inkerin heiluttelukerhoon. Olisipa ratsastus aina näin rentouttavaa!

[Salma]

Aurinko teki taivaasta vaaleanpunaisen ja kullankarvaisen. Hentoa vaaleaa sinistä raidoitti meri ohuenohuita harsopilviä, jotka kerääntyivät kauas horisontin kajoon. Jos katsoi suoraan ylöspäin ja siristi silmiään saattoi melkein kuvitella, että oli kesä.

Harmi, ettei hevosilla ollut samanlaista taitoa. Istuin Bonnien selässä rennosti takakenossa, jalkani roikkuivat mitenkuten jalustimilla ja ohjat valuivat sormien lomasta kuin pyykkinarut. Hengitin tyytyväisenä lauhaa ilmaa ja annoin voimakkaan kevätauringon hehkuttaa punaa poskilleni. Niinpä olin helppo nakki, kun Bonnie äkkiä karahti lumisen tien sivuun. Keikahdin ponin satulasta ja sinä lyhyenä hetkenä, jona olin ilmassa, minut valtasi huima painoton keveys. Se unohtui mätkähtäessäni kontilleni jäiseen maahan.

Bonnie jäi seisomaan jalat tanassa tien viereen ja tuijotti menosuuntaamme. Ohjat roikkuivat kaulalle valahtaneina sen kuultavaa talvikarvaa vasten. Seurasin ponin tummien silmien katsetta ja varjostin kädelläni nähdäkseni mikä oli säikyttänyt sen. Samalla tapailin maasta tukea ja kömmin polvet kivistäen ensin istumaan ja sitten seisaalleen.

Tien päästä, kaiken valkoisuuden keskeltä, lähestyi kummallisesti veivaava hahmo. Ehdin juuri parahiksi Bonnien ohjiin, kun auringon vastavalo väistyi ja näin, että meitä lähestyi pyöräilijä. Tamma veti päänsä ylös ja tuijotti kauhistuneena, kun minä hihkaisin ilosta.
”Emmy! Moi!”
Ja kukas muu sieltä veivasikaan kuin Emmy, vaalea palmikko takin alta liehuen ja pyörän eturengas jääpinnalla sutien.

”Mun auto on tänään katsastuksessa”, Emmy selitti ajoneuvovalintansa, kun minä olin ratsautunut ja Bonnie lopulta hyväksynyt nitkuttavan pyörän rinnalleen. Se tosin loi siihen edelleen epäileviä silmäyksiä, mutta oli lopettanut pyörimisen ja ojaan kavahtelun. Annoin ohjien olla puolipitkinä ja nautin ponin hitaasti keinuvasta käynnistä.
”Kauheeta vauhtia sä veivasit!” naurahdin Bonnien harjaa sormeillen.
”Haluun ehtiä talutella silakkaa ennen iltatunteja”, Emmy selitti. ”Oot onnekas kun kerkesit jo nyt päivällä ratsastaan! Olisin tehny mitä vaan jos työt olis loppunu aiemmin ja olis kerenny maastoon tässä säässä.”
”Oltais voitu lähteä pellolle kisaan!” innostuin. ”Bona on ihan sikaenerginen.”
”Mennään huomenna”, Emmy lupasi ja niiskautti nenäänsä. ”Tai joku päivä kun saadaan paljon porukkaa mukaan.”

Olimme jo melkein tallin pihassa. Aura-auto oli kasannut tien viereen jyrkän lumipenkereen, jonka reunoilla sojotti harmaapintaisia lumilevyjä sikin sokin. Bonnie käänsi korvansa kasaa kohti ja pysähtyi.
”Bona, oo kiltti”, pyysin ponia pehmeästi pohkeella. Emmy oli jäänyt pyörineen vierellemme. Poni viskasi häntäänsä, tuijotti kasaa ja astui sivuun.
”Mikä ihme kouluponi se on”, Emmy nauroi. ”Sehän väistää!”
Niin minä syvensin istuntaani, tein puolipidätteen ja kuljin pohkeenväistöä pitkän varjon heittävän lumikasan ohitse. Bonnie kaarsi tohkeissaan kaulaansa ja tahditti askeltaan kuin se olisi parasta, mitä olimme koko päivänä tehneet.
”Bonnie! Yritä edes esittää kunnon esteratsua!” minä hihitin tamman siirtyessä raviin ja jatkaessa tasaista väistöä.
Emmy kulki pyörineen perässä ja nauroi koko matkan tallipihalle asti.

[Salma]

Kuljin pimeän illan läpi talliin Bonnie ohjanmitan verran perässäni ja tunsin itseni kertakaikkisen väsyneeksi JA onnelliseksi. Tihuttava, kostea räntäsade laskeutui höyryävän ponin lautasille ja suli saman tien osuessaan lämpimään karvaan. Satulan päälle heittämäni enkkuviltti oli rullaantunut ponin liikkeissä ja roikkui nyt hieman pidempänä toiselta sivulta. Raskas kangas heilahteli hiljaa Bonnien askelten tahtiin.

Poskiani poltteli ihana onnistumisen puna. Vaikka tuijotin loskaisia saappaitani ollakseni liukastumatta, tuskin tajusin palelevia pikkuvarpaitani.

Ja silti mitään erikoista ei ollut tapahtunut. Minä olin ratsastanut tunnin tyhjässä maneesissa, hakenut pyöreitä voltteja ja kiristellyt hampaitani ponin oikoessa kulmissa. Hallivalo oli sirittänyt yläpuolellamme tuttua nuottiaan ja sekoittunut Bonnien kavioiden ruopahduksiin.

Tänään minä olin yksinkertaisesti vain niin iloinen siitä, että Bonnie oli minulla. Se oli hölmö, hieno ja omapäinen, kaikessa tuittupäisyydessään niin ihana etten voinut kuin rakastaa sitä. Nytkin, kun se kopisteli perässäni tallin betonilattialle ja hyppäsi sivuun Tollon lattialle valahtanutta loimea, minä saatoin vain nuhdella sitä kiltisti ja painaa pusun sen turvan suuntaan. Jesse, joka oli Tollon karsinassa harjaamassa omarkarkin väristä lapaa, kääntyi vilkaisemaan minua.
”Sä hemmottelet ton piloille”, hän sanoi vinosti virnistäen.
”Pah, oo hiljaa, senkin söpöpylly”, sanoin lipuessani ohitse. Jesse kumartui salamannopeasti puolioven ylitse, läppäsi minua pehmeästi takamukselle ja loi minuun hykerryttävän katseen kulmiensa alta. Jos Rosa ei olisi samalla hetkellä astellut satulahuoneen suunnasta pikkupuolelle, olisimme luultavasti ottaneet tarmokkaan erän huulitaistelua.

”Wou! Mä näin mitä täällä oli tapahtumassa, laittakaa joku ikärajasuositus pliis”, Rosa sanoi ja nosti teatraalisesti käden silmilleen. Minä juoksutin Bonnien karsinaansa hihittäen sisäänpäin ja aloin availla kostunutta satulavyötä. Rosa jäi nojailemaan Kössin karsinan oveen ja haukotteli niin, että näin hänestä suunnilleen pelkästään kitarisat.
”Mee nukkumaan, hyvä nainen”, sanoin laskiessani satulan puoliovelle. Bonnie käänsi takamuksensa minua kohti ja alkoi jyystää Kasperin karsinaan heittämää heinäkasaa.
”Meenki, mä odotan vaan Cellaa hakemaan mua.” Rosa vastasi. ”En oo nukkunu ehkä kuukauteen. Kössillä on ollu milloin hulluna avustettavia tuntilaisia, milloin niin vähän ratsastajia että joudun itse liikuttaan sitä tukka tanassa.”
”Missä Cella sitten on?”
”Se puhuu vissiin puhelimessa. Mä oon siinä käsityksessä, että Lionel soitti sille. Ranskasta siis”, Rosa sanoi tummia kulmakarvojaan kohotellen.

Lionel oli päättänyt reilu kuukausi sitten pitkäksi venähtäneen Suomi-vierailunsa. Hän oli ollut melkein itku kurkussa käydessään viimeistä kertaa Seppeleessä. Minä olin yrittänyt takoa hänen päähänsä, että hän saisi tulla takaisin koska ikinä tahtoi, mutta Lionel katsoi parhaaksi heittäytyä dramaattiseksi ja käydä vollottamassa estevajan takana. Minä olin lohduttanut häntä puoli tuntia, halannut ja käynyt läpi kaikki parhaat kannustukseni. Joukko estejunnuja oli näyttänyt järkyttyneeltä lampsiessaan ohitsemme ja olin saattanut melkein kuulla, miten he supisivat yksityispuolen hevosenomistajien rakkauselämästä.

Luulin, että Lionelin lähtöhaluttomuuteen liittyi jollakin tavalla eräs vaaleatukkainen hevosenhoitaja. Olin jutellut pari kertaa pojan kanssa Facebookissa hänen lähtönsä jälkeen ja joka toinen lause oli liittynyt jollakin tavalla Cellaan. Minä olin käskenyt häntä ottamaan yhteyttä ja tunsin salaista ylpeyttä siitä, että Lionel oli saanut itseään niskasta kiinni.

Bonnie keskeytti ajatukseni kääntämällä kaunista päätään ja tyrkkäämällä sen suoraan rintamukseeni. Toppaliiviin jäi pitkä ruskea hevosenkuolaraita.
”Bonnie!” älähdin.
”Niinpä!” Rosa yhtyi puheeseen. ”Bonnie! Oo kiltti ja karkaa karsinasta tai jotain, niin Cella viimein lopettaa sen puhelun.”
”Se on SÖPÖPYLLY, ei se mihinkään karkaa!” Jessen vaimea ääni kuului Tollon karsinasta.
”Sä käsitit väärin pässi, ei Bonnie…” aloitin.
”Hei rakkaat ystävät, te ootte seurustellu ikuisuuden. Lopettakaa kuhertelu ja suostukaa osaanne vanhanaparina!” Rosa nauroi käsiään levitellen. Minä virnistin hänelle.