|
|
Post by Salma on Sept 25, 2014 18:49:49 GMT 2
Oli keskiyö, siltä minusta ainakin tuntui, kun kännykkäni innostui pärisyttelemään laivatorven lailla äänenvoimakkuuttaan nostavaa sävelmää. Olin ollut keskellä onnellisia unosia, joten minulta kesti monta sekuntia tajuta, että epämääräisillä digitaalisoittimilla luotu renkutus oli herätysääni. Jesse, joka oli ollut luonani yötä, sen sijaan tunnisti äänen ihailtavan nopeassa ajassa. Hän tuhahti unisen turhautuneena ja hyökkäsi pimeässä ylitseni painelemaan puhelinta sammuksiin. Heräsin kunnolla pojan ylävartalon painautuessa romanttisesti henkitorveani vasten ja ähkäisten kiemurtelin pois Jessen alta. Sain luikerrettua käteni sängyn reunan ylitse ja silmät sikkaralla haparoin kännykkää näppeihini. ”Anna mä sammutan sen, mun pitää nyt nousta”, hätäilin uniäänellä. Jesse luovutti, rojahti takaisin omalle puolelleen ja kiskoa suhisteli peiton kaulaansa asti. Hän oli unessa ennen kuin ehdin nousta ylös sängynreunalta. Ulkona satoi edelleen räntää. Siitä oli ehtinyt muodostua maahan jo kostea valkea lumikerros, huomasin natustaessani ruisleipää seisaallani keittiössä. Ikkunasta säteili kaunista harmaata aamuvaloa ja puunlatvassa, joka levisi suoraan ikkunan alla, nakerteli tuuheaturkkinen orava. Nakerreltuani oman leipäni loppuun nakkasin raitakupissa odottavan aamuteen kurkusta alas ja tallustelin käytävän yli makuuhuoneeseen herättämään Jesseä. Hän oli luvannut kuskata minut tallille. ”Mä meen nukkuun yläkertaan”, Jesse sanoi, kun pysäytti auton Seppeleen parkkipaikalle. Renkaista jäi pitkät tummat varjot peräämme. ”Älä kerro Kasperille että mä oon siellä, muuten joudun rahtaan hevosia pihalle.” ”Mun huulet on sinetöidyt”, vastasin juhlallisesti. ”Eikä se edes sais sua hereille…” ”Mitä sä sillä meinaat?” ”Kun mä olin yrittäny herättää sua kaikilla maailman ystävällisillä tavoilla, leyhytelly kahvia nenän alla sun muuta, sä lopulta heräät ku peipponen siihen että muistat mun luvanneen siivota Tollon karsinan.” muistutin vinosti hymyillen. ”Diili mikä diili”, Jesse virnisti. ”Luontaisetuja kun seurustelee ponitytön kanssa.” Minä yritin tuupata Jessen loskaojaan ja sain vastaukseksi lämpimät sormet, jotka kietoutuivat omieni lomaan. Bonnien harja oli letitetty illalla Sandran avustuksella niin tiukoille sykeröille, että ponin silmätkin näyttivät vetäytyvän vähän kieroon. Se kohotti reippaana päänsä minun talsiessani tallin pikkupuolelle. Vaalea häntä, jossa kulki kaunis (eli ei omatekemäni, kiitos Sandralle) kalanruotoletti, oli muutamaa heinänkortta lukuun ottamatta kirkkaan lumen värinen. Olin innostuksissani suihkinut Jessen lainaamaa vaaleille hevosille tarkoitettua suihketta niin paljon, että lopulta Bonnie oli kääntänyt päänsä hitaasti minua kohti ja näyttänyt kysyvän, olinko muuttunut idiootiksi. Hevosten hörisivät matalasti, kun painoin valokatkaisijasta sähkövalon päälle. Sikke työnsi muitta mutkitta päänsä karsinan puolioven ylitse ja nyökkäili ruoanhimoissaan. Windi taas tyytyi hienovaraisempaan ruokakutsuun ja raastoi pitkiä keltaisia hampaitaan karsinat erottaviin metallikaltereihin niin, että minun piti käydä hätistelemässä se keskikarsinaan. ”Kasper ruokkii teidät, pysykää kavioissanne”, sanoin hevosille. Bonnie oli onneksi pysynyt loimensa alla siistinä. Kävin kärräämässä kisa-arkun satulahuoneesta, leväytin sen ovet auki karsinan edustalla ja aloin varustaa ponia kuljetusta varten. Se näytti tietävän, mitä oli tulossa ja pörhisteli innoissaan. Kuljetussuojat ja häntäpinteli kääntyilivät tottuneesti käsissäni, vaikka mieleni olikin edelleen pitkälti tyynyä vasten ja peiton alla. Olin saanut Bonnielle kuljetuskamppeet ylle, kun Jesse raahusti portaat alakertaan venytellen. Kasper oli jo käynyt siinä vaiheessa yrmeänä jakamassa aamurehut hevosille. Vaikka hän oli viime päivinä näyttänyt tavallista enemmän hymyilevää naamaa, aamuherätykset taisivat edelleen puskea pinnalle vanhan kunnon jörmy-Kasperin. ”Mä näin yläkerran ikkunasta et Kasper oli valmis puurojen kanssa”, Jesse tunnusti. Hän näytti jo paljon pirteämmältä kuin tunti sitten istuessaan auton ratissa kuin nukkuva patsas. Nyt hän tuli viereeni, rapsutti Bonnien otsaa ja pussasi minua sitten poskelle. ”Sähän sait Annelta kyydin? Mä jään tänne hyppään Tollolla. Nähään illalla”, hän jatkoi. ”Ja tärkein: voita!” Kisat järjestettiin Petäjävaarassa. Paikka oli minulle ennestään vieras. Bonnie, joka tuntui kunnioittavan Annea, kopsutteli kauniisti autoon ja antoi minulle nukkumarauhaa melkein koko matkan ajaksi. Vasta kymmenen kilometriä ennen Petäjävaaraa sille iski koti-ikävä ja se alkoi kolistella niin paljon, että minun piti käydä lenkki trailerin sivuovella. Poni lopetti seinän kopisuttelun heti, kun avasin oven ja tillitti minua kirkkain, energisin silmin. ”Oo kauniisti”, komensin Bonnieta ystävällisesti. ”Me ollaan jo melkein perillä. Et joudu tällä kertaa Saksaan asti.” Tallipihalla kyhjötti jo loskan ja lumihötön keskellä muutama hevosauto. Kisaluettelon perusteella uumoilin, että loppujen lopuksi osanottajia tulisi vain kymmenkunta. Sen parempi minulle ja Bonnielle, mietin – ponille oli edelleen vaikea keskittyä, jo ympärillä pörräsi läjäpäin lajitovereita. Anne, joka kävisi hoitamassa ennen luokkien alkua asioita kaupungissa olevalla klinikalla, auttoi minua taluttamaan Bonnien ulos kopista ja jätti meidät sitten seisomaan kahdestaan tallipihalle. Hän tarkisti kunnon tallinomistajan tavoin, että minulla oli puhelin mukana ja kisa-arkussa evästä ponille ja peruutti sitten tarkasti pihalta isolle tielle. Minä lähdin etsimään karsinapaikkaa Bonnielle. Kisakarsinoita oli siellä täällä tallin omien hevosten joukossa. Vaikka omia ratsuja oli melko paljon, minä pidin tallin ystävällisestä ja rauhallisesta tunnelmasta. Muut kisaajatkin tervehtivät minua ja näyttivät hymyileväisemmiltä kuin joillakin radoilla, joilla olin aiemmin ollut. Ehkä tallin hevoset levittivät hyväntuulisuutta ympärilleen. Bonnien paikka löytyi pinkin post it –lapun perusteella voikon ja rautiaan suomenhevosen välistä. Ne olivat tyylikkäiden, tarkasti tehtyjen nimikylttien perusteella tallin omia. Saatuani ponin sisään ja vähän heinää sen eteen kurkkasin tarkemmin nimikylttejä. Kulmani kohosivat ja suu tuntui aukeavan hämmennyksestä lukiessani tummemman hevosen nimen pariin kertaan. Möljä-Esko! Minua nauratti niin, että tirskahdus karkasi huulteni välistä. Kiiruhdin tarkastamaan toisen hevosen nimen. Tasaisilla tekstauskirjaimilla luki A.I. Maanantaikappale. Hauska sekin! Möljä-Eskon nimi edelleen mielessäni pomppien kuin iloinen vappupallo lähdin vaihtamaan omat kamppeeni kisavaatteisiin. Tallin yläkerta oli hyvä ja rauhallinen. Saatoin nähdä siellä olevasta leveästä ikkunasta, kuinka lisää hevosautoja parkkeerasi loskaiselle autokentälle. Kisapäivästä tuli loppujen lopuksi hauskempi ja kiireisempi kuin olin osannut odottaa. 80 sentin luokassa, joka oli ensimmäisenä, Bonnie tuli kuuden hevosen joukosta toiseksi. Minä taputtelin sitä luokan jälkeen mielissäni ja annoin sille palan eväsruisleipääni sillä aikaa, kun metrin luokka hyppäsi. Bonnie tuijotteli pirteänä ympärilleen, kohotti kaunismuotoista päätään ja näytti minun mielestäni koko kisapaikan somimmalta ponilta. Ja metrikympin luokassa minä ja Bonnie tulimme ensimmäiseksi! Puhtaan radan jälkeen minua nauratti ja vähän itkettikin, niin hyvin poni oli mennyt. Selatessani paluumatkalla pimeässä autossa tekstiviestejäni minua nauratti vähän lisää tajutessani, minkälaisen keskustelun olin kisahuumassani käynyt Jessen kanssa.
Lähettäjä: Salma
Vastaanottaja: Jesse
25.09.2014 14:42
Moi! Bonsku on kolmosluokassa vasta toiseksi viimeisenä, meillä menee luultavasti iltaan asti. Voitko laittaa ponille puuron valmiiksi?
--
Lähettäjä: Salma
Vastaanottaja: Jesse
25.09.2014 14:44
Yläkerran jääkaapissa on muuten linimenttiä, tuotko sen siihen ponin karsinalle niin saan sutaistua sen tälle jalkoihin heti kun palataan kotiin?
--
Lähettäjä: Salma
Vastaanottaja: Jesse
25.09.2014 14:45
Tuli kuulutus, että meidät Bonnien kanssa on siirretty luokan ensimmäisiksi. Täällä oli sattunut joku sekaannus! Ääk! Täytyy juosta varustamaan ponia, se seisoo korvia myöten kaurassa ja viettää kivaa elämää trailerissa.
--
Lähettäjä: Salma
Vastaanottaja: Jesse
25.09.2014 14:47
Mihin mä oon voinut yhden luokan aikana hukata molemmat takajalan pintelit? Pakkasinko mä eilen illalla yhdet varalta mukaan? PS. Älä välitä kirjoitusvirheistä, suitsin Bonskua samalla.
--
Lähettäjä: Salma
Vastaanottaja: Jesse
25.09.2014 14:48
Anteeksi, vielä yks juttu! Piti varmistaa tuliko meille laastaria mukaan. Poni puri olkapäähän kun tajusi, että kauratarjoilu on ohi. Mä lähden radalle yksikätisenä!
--
Lähettäjä: Salma
Vastaanottaja: Jesse
25.09.2014 14:49
Löysin laastaria! Anne lähettää terveisiä, sillä on ketsuppia suupielissä.
--
Lähettäjä: Salma
Vastaanottaja: Jesse
25.09.2014 14:52
Oon nyt selässä ja odotan lähtömerkkiä, liitteenä on kuva musta ja Bonniesta! Eikö ole mahtava ilma! Bonsku näyttää niin makealta!
--
Lähettäjä: Salma
Vastaanottaja: Jesse
25.09.2014 14:53
Kuva tärähti vähän, tässä on uusi. Me startattiin just, laukka rullaa kivasti alla! Nyt pitää lopettaa!
--
Lähettäjä: Salma
Vastaanottaja: Jesse
25.09.2014 14:53
Sejkjfsoi fejifjos ovjisjeio oeijfoisj brrrrrrrrrrrrrrrrrRRRRRRRRrrrr
--
Lähettäjä: Salma
Vastaanottaja: Jesse
25.09.2014 14:55
Sori, lähetin sulle vahingossa viestin radalta! Haha! Mentiin puhtaasti ja nyt odotetaan päästäänkö uusintaan! Bonsku pukitti radan jälkeen kuin hullu, otin sulle siitä videon!
--
Lähettäjä: Salma
Vastaanottaja: Jesse
25.09.2014 14:56
Katsoin itse tuon videon, ei siitä saa kauheasti selvää. Se musta ja lentävä on mun saapas.
--
Lähettäjä: Jesse
Vastaanottaja: Salma
25.09.2014 16:50
Salma, sitten kun tuo puhelin hajoaa, hanki tilalle sellainen, jolla voi lähettää vain yhden tekstarin tunnissa.
(Tekstiviestikeskustelu on voittajaosallistuminen Petäjävaaran tarinakisan 110 sentin luokkaan.)
|
|
|
|
Post by Salma on Oct 3, 2014 12:25:11 GMT 2
Minä ja Nuutti olimme löytäneet toisemme. Olimme viime aikoina törmänneet useampaan kertaan tallilla sattuvasti samaan aikaan toimettomina ja jääneet juttelemaan milloin minnekin. Tuntilaiset olivat luikahdelleet ohitsemme satuloineen, Kasper oli kärrännyt kolisevia kottikärryjä meidän välistämme tai Bonnie oli tunkenut turpaansa kasvojani vasten huomiota saadakseen. Nuutti oli nauranut silloin iloisesti. Nuutti oli kuin honkkeli, hymyileväinen ja ujon lempeä pikkuveli, jota minulla ei ollut ollut. Hän käsitti minua. Kaiken lisäksi, mikä parasta - Nuutista puuttui se kipakoin tulisuus, joka esimerkiksi Jessessä ärsytti minua joskus. En minä Jesseä tietenkään olisi ikinä pois vaihtanut, mutta joskus tuntui mukavalta, kun Nuutti reagoi kaikkeen niin pohdiskelevasti ja hyväksyvästi. Maleksimme Nuutin kanssa Liekkijärven jäähtyneellä rannalla ja nautiskelimme perjantaipäivästä. Aurinko paistoi mukavasti sinistä hupputakkiani vasten ja vaalea hiekka oli kiinteää ja kosteaa. Bonnie ja Laila askelsivat meidän vierellämme. Laila oli rento ja näytti valtavine mahoineen mustalta vuorelta, joka heilahdella vyöryi eteenpäin. Edestä katsottuna sen himmeän kiiltävät, tumman sametin näköiset kyljet olivat pyöreät kuin pehmohevosella. Kimotäplät nousivat selkeinä esille pingottuneista kyljistä. Bonnie hyöri ja oli innoissaan. Maassa lojuvat oranssit, käpertyneet lehdet saivat sen hypähtelemään säikähtäneenä ja pörhistelemään sitten innoissaan. Minä olin aluksi yrittänyt taluttaa ponia, mutta kun se oli muka-pelästynyt linnunlaulua ja jyrännyt melkein ylitseni, olin Nuutin tuuppaamana noussut sen lämpimään selkään. Tällä ilmalla Bonniekin sai olla nakuna. Nuutin olkapää heilahteli minun vyötäröni tasalla ja Bonnie tahditti askeltaan niin, että minä heilahtelin sen selässä kevyesti puolelta toiselle. Ponin karva oli lämmintä ja kiilsi kauniisti auringossa. ”Kohta se tulee”, Nuutti sanoi tarkoittaen arvatenkin varsaa. Minä nyökkäsin raukeana. Bonnie värkkäsi edelleen, vaikka istuin sen selässä, mutta minun oli helppo mukautua sen puolittaisiin hypähdyksiin. Jatkoimme matkaa hiljaisuuden vallitessa. Ei meidän tarvinnut sanoa mitään. Puhelin värisi takkini syvässä taskussa, kun käännyimme rannalla paluusuuntaan. Pidätin Bonnieta ja vedin toisella kädellä vetoketjun auki. ”Oota, mä vastaan”, sanoin Nuutille. Hän painoi kätensä Lailan leveille ryntäille ja musta tamma pysähtyi huokaisten. Se sulki silmänsä ja painoi päänsä alas, melkein hiekkaa vasten. Vesirajasta kuului hiljainen liplatus. ”Jesse”, kujersin heilautettuani puhelimen korvalleni. ”Moi. Missä sä oot? Mä tulin nyt eikä sua näy missään. Tollo oottaa kamat päällä”, Jesse kuulosti ärsyyntyneeltä. Minun mahassani kouraisi. Aamulla, kun olin lähtenyt ennen häntä tallille, Jesse oli pyytänyt minua mukaansa maastoon. ”Hitto! Anteeksi, mä unohdin…”, henkäisin. ”No, ei se haittaa”, Jesse aloitti. ”… mä oon Nuutin kanssa taluttelemassa hevosia”, jatkoin lauseen loppuun. Sitä seuranneesta hiljaisuudesta päättelin, että äskeinen ”ei se haittaa” oli vedetty mentaalisesti takaisin. ”Jaa.” Jessen ääni puhelimessa oli etäinen. Ihan kuin hän olisi puhunut virallista puhelua ikävän kisasihteerin kanssa – paitsi että heille hän ei olisi yhtä törkeän lyhytsanainen. ”Mutta voithan sä tulla meidän kanssa…” sanoin hakien Nuutin katseesta hyväksyntää. Nuutti kohautti leveitä, kulmikkaita olkapäitään. ”Katotaan nyt”, Jesse tuhahti ja katkaisi puhelun. Rento fiilis oli tiessään. Bonnie sähläsi hiekka kavioista ropsahdellen, levitteli tummia sieraimiaan ja tunki pientä siroa turpaansa suunnasta toiseen etsien syitä säikkymiselle. Minua alkoi ärsyttää ponin kauhonta. ”Älä tee noin, se hermostuu vaan entistä enemmän”, Nuutti sanoi tyynesti, kun nykäisin Bonnien pysähdyksiin korkeasta jännäravista. Minä suutahdin. ”Kiitos vaan. Mä oon ratsastanut tätä ponia kaks vuotta ja luulen kyllä et tiedän miten se tehdään”, tiuskaisin. Nuutin katse toi mieleen pettyneen isän. ”Et sä oo tollanen, Salma. Anna olla”, hän jatkoi samalla ärsyttävällä rauhallisuudella. Minusta tuntui, että samaa tahtia kun Nuutti keräili aikuispisteitä minä taannuin 16-vuotiaaksi. Painoin huuleni toisiaan vasten vaaleiksi viivoiksi ja pidätin vastaan, kun Bonnie ravisteli päätään. Sen pehmeistä suupielistä roiskahti huttumaista vaahtoa. Olimme jo kääntyneet takaisin tallia kohti, kun iso vaalea hahmo kääntyi polun mutkan takaa ja alkoi lähestyä meitä. ”Tuo on Jesse”, totesin synkästi. Nuutti vilkaisi minua ja sitten edessä letkeässä ravissa lähestyvää ratsukkoa, enkä osannut tulkita hänen ilmettään. Jesse pysäytti Tollon, kun oli päässyt niin lähelle, että erotin hänen ilmeensä. Sen perusteella päättelin vahvasti, että jos kummallakin puolella ei olisi ollut hevosen jalat auki repivää pöheikköä, Jesse olisi kolistellut muina ratsastajina pois polulta ja kadonnut puiden väliin kuin mikäkin samoilija. Hän moikkasi minua lyhyesti ja hiljaisesti. ”Onpa Laila pyöreä”, hän jatkoi kovemmalla äänellä. Se taisi olla tervehdys Nuutille. ”Sen varsa tulee kohta”, Nuutti vastasi jäyhästi. Minä luulin äänensävyn johtuvan hermostuksesta, mutta Jesse taisi ottaa sen suorana kettuiluna. Hän loi tarkkaan harkitun lyhyen silmäyksen Nuuttiin ja käänsi sitten Tollon minun viereeni. ”No niin. Ratsastetaan nyt sitten”, hän sanoi värittömällä äänellä. Ainakin minussa ja Jessessä oli jotain yhteistä, mietin. Tuntui, että kumpikin oli muuttunut yhden puolituntisen aikana viisi vuotta nuoremmaksi ja tuplasti typerämmäksi – etenkin Jessen tapauksessa. Jos meistä nyt olisi saanut kuvan, pahantuuliset ilmeet olisivat varmasti sointuneet kivasti yhteen. Etenimme metsässä yhtenäisenä kolmen rintamana sanomatta mitään. Nuutista näkyi vain pellavaista tukkaa ja Lailan säkää sivelevä pitkäsorminen käsi hänen siirryttyään hevosen toiselle puolelle. Jesse ei ollut katsonut minua enää ja paineli pitkäkoipisella Tollolla hartiat kiukkuiseen lysyyn painuneina. Bonnie oli pökertyä onnesta vieressään seilaavasta orista ja hakeutui pörhistellen sen kylkeen. Sisälläni oleva painekattila kiehui ja vinkui korvissa asti. Kiitin mielessäni, kun tallipiha aukeni lopulta edessämme ja ah-niin-piristävä maastoratsastus päättyi. Nuutti nyökkäsi minulle ystävällisesti, kun liu’uin alas Bonnien selästä, ja paineli sitten Lailan kanssa talliin. Jos päivä olisi ollut tavallinen, me olisimme luultavasti syötelleet vielä hetken hevosille kellastunutta syysruohoa, nojailleet niiden kylkiin ja pohdiskelleet laiskasti tulevan varsan elämää. Nyt minä sen sijaan kuljetin Bonnieta tallin pikkupuolelle pahantuulisen Jessen kanssa. Bonnie kopisteli rautakavioitaan betonilattialla ja höyrysi kiireellä karsinaansa kohti. Päästyään sisään se kääntyi hätäisesti oikein päin ja upotti päänsä melkein silmiä myöten päiväheiniin. Korret sojottivat kahteenkymmeneen suuntaan sen ympärillä ja se näytti niin typerältä leuat jauhaen, että minun oli pakko pikkuisen hymyillä. ”Mennään tuonne pihalle”, Jesse oli ilmestynyt karsinan ovelle. Hän näytti surulliselta ja pettyneeltä, enkä minä uskaltanut tarttua hänen käteensä, vaikka olimme pikkupuolella kahdestaan. Seurasin hänen perässään tuntien itseni pahantekijäksi. Pihalla jutteleminen kuulosti asialta, joka ei päättyisi kovinkaan hyvin. Jesse piti minulle ovea auki ja jäi sitten seisomaan tallin seinän viereen. Katto jätti hänet varjoon ja korosti entisestään kasvojen onnetonta ilmettä. Hänen silmänsä näyttivät harmailta ja kulmakarvojen väliin oli ilmestynyt surullinen juova. ”Miksi sä hyysäät sen Nuutin kanssa?” Jesse kysyi. Hän ei kuulostanut syyttävältä, ei vihaiselta – pelkästään petetyltä, mikä oli vielä pahempi. Minä yllätyin, miten suoraan hän oli mennyt asiaan. ”Mä olen sen ystävä”, vastasin automaattisesti. ”Miks te sitten ootte joka paikassa kahdestaan? Jossain heinävintilläki ja maastossa ties miten usein”, Jesse jatkoi. Hänen silmänsä kulkivat kasvojeni yllä kuin hakien totuutta. ”Koska me ollaan ystäviä ja halutaan viettää aikaa yhdessä”, toistin. Aloin näpeltää hermostuneena taskussani olevaa irtolankaa. Kiersin ja kiersin sitä kerta toisensa jälkeen sormieni ympäri. ”Ethän sä oo kenenkään muun kanssa…” Jesse yritti aloittaa. ”Jesse, älä viitti vääristellä asioita. Mä näen Nuuttia ehkä kolmesti viikossa. Mikset sä hermoile siitä että mä näen vaikka Kasperia joka ikinen päivä täällä?” ”Koska se on takuulla retkussa suhun! Sä seurustelet mun kanssa!” Jessen ääni koveni ja sanat purskahtivat hänen suustaan vihaisina sylkäisyinä. Säpsähdin. ”Mutta mä en oo siihen!” älähdin. ”Vaikka mä seurustelisin kahdeksan Jessen kanssa, mulla voi siitä huolimatta olla poikapuolisia kavereita.” ”Mitä te edes teette yhdessä?” Jesse jatkoi. Hänen äänensä oli kohonnut jo niin kovaksi, että tarhassa heinissä seisova Myntti kohotti päätään ja jäi katsomaan. ”Samaa mitä kenen tahansa kanssa. Puhutaan hevosista. Ratsastetaan. Mä saatan esitellä sille paikkoja, koska se on uus täällä”, tiuskaisin. Jessen vihaisuus ärsytti minua. ”Esitellä paikkoja!” Jesse takertui. ”Ei kukaan esittele paikkoja ihan huvin vuoksi!” ”Jotkut ihmiset tykkää toisten auttamisesta. Meidän suhde on aika hataralla pohjalla, jos sä et voi luottaa muhun”, napautin loukkaantuneena. Jessen silmät olivat nyt vihaiset. ”Onks tää mun vika? Sä vaan runoilet menemään ja syytät siitä mua!” ”Mä en oo missään vaiheessa syyttänyt sua!” kirahdin. Tunsin, miten kyyneleet alkoivat poltella vatsassa ja silmäkulmissa. ”Nuutti on herranen aika seitsemäntoista! Mä oon aatellu sitä jonain pikkuveljenä!” ”Mitä väliä sillä on minkä ikäinen se on”, Jesse jatkoi jääräpäisesti. ”Mä en tajua…” ”Mä en tajua miten sä saatat epäillä mitään tuollasta musta!” keskeytin hänet. Vedin nopeasti henkeä, mutta puskin sitten edelleen, ettei Jesse kerkeäisi saada sananvuoroa. ”Mä en ikinä pettäis sua! Miks mä ylipäätään seurustelisin sun kanssa jos samalla tiirailisin jotain Nuuttia?” kysyin. ”Eikse oo kiva kun on joku odottamassa sua?” Jesse kysyi pirullisesti. Minä heitin kädet turhautuneena ilmaan. ”Yrittäisit edes olla aikunen, Jesse!” ”MÄ en oo kujerrellu täällä tytöille, vaikka ne olis kuinka hyvännäköisiä tahansa”, hän väitti. Päätin olla ottamatta mitään kantaa Jessen kaverityttöihin, sillä sen hyökkäyksen jälkeen iloluontoinen keskustelumme ei loppuisi koskaan. ”Mä en muutenkaan KUJERTELE kenellekään siksi, että se on hyvännäköinen”, nokitin vastaan. ”Ahaa, no niin, meillä on täällä tyyppi joka ei välitä vaikka mies olis sysiruma, hei HENKINEN YHTEYS ON TÄRKEINTÄ!” Jesse kailotti raivostuttavasti. Minä käänsin katseeni pois ja yritin olla tarttumatta koukkuun. ”Oo hiljaa”, sihahdin hampaitteni välistä. ”Miks?” Jesse kysyi. ”Etkö sä halua muka väittää vastaan? Eikö sua kiinnosta puhdistaa sun mainetta mun silmissä?” ”Mitä mainetta?!” kyynelallas oli täyttynyt ja vuosi nyt reunan yli. Jessen kulmat kohosivat sekunniksi, kun hän tajusi poskillani valuvat märät norot. ”Mitä ihmeen mainetta? Mä en ole ikinä halunnut pettää sua!” ”Miksi sä sitten olet sen Nuutin kanssa?” hän kysyi, nyt jo vähän tasaisemmalla äänellä. ”Siksi että mä pidän siitä. Ystävänä. Mitä väliä sillä on, että se on poika?”, nikotin kyyneleiden läpi. ”Mistä mä voin sitten olla varma että sä et halua jotain lähempää…” Jesse aloitti. Hermostuin hänen kiertelyynsä. ”Siitä että”, vedin henkeä ja hyppäsin sitten suoraan syvään päähän. ”Mä rakastan sua.” No niin. Nyt se oli sanottu ensimmäistä kertaa ääneen. Ehkä huonoimmalla hetkellä, jonka voi parisuhteessaan valita, mutta ainakin se pysäytti sanat Jessen suuhun. Hän hiljeni, kohotti toisen kätensä ja hieroi sillä hitaasti silmiään. Luomatta katsetta ylös hän kaappasi minut sitten itseään vasten ja puristi lujasti. |
|
|
|
Post by Salma on Oct 8, 2014 16:26:29 GMT 2
Kaksi vuotta!
Sisälläni poreili epäuskoinen nauru, kun käveleskelin Bonnien rinnalla poni narun nokassa ja mietin kalenterissa killuvaa päivämäärää. Ilma oli syksyisen haalea ja niin kirkas, että nenäni painui sikkuraan ja hymy tuntui susihukkamaiselta irvistykseltä auringonpaisteessa. Bonniella oli päässä hieno, punainen kangasriimu ja se puhalteli täpinöissään. Tummat sieraimet levisivät ja niitä ympäröi ohut höyryharso.
Kaksi vuotta minä ja Bonnie olimme olleet tiimi. Tuntui, että kaikki yhdessä kokemamme kupli päässäni iloisen kattilan tavoin. Poni oli ollut aluksi käsittämättömän tuittupäinen, se oli yrittänyt tossuttaa minua ja väläytellyt suuria kauriinsilmiään, jos olin komentanut sitä. Ei se tietenkään nytkään miksikään lampaanhermoksi ollut muuttunut, mutta ehkä vähän järkevöitynyt siitä huolimatta. Olihan sillä ollut kaksi vuotta aikaa oppia.
Tie rasahteli kylmänä minun saappaitteni ja Bonnien rautakavioiden alla. Poni sai touhottaa omiaan, se nyki riimunnarua kädestäni ja halusi työntää turpansa jokaiseen tienreunan keltaiseen lehtikasaan tai risukkoon. Minä pysähtelin ystävällisesti ja nojailin Bonnien paksuuntuneeseen harmaaseen selkäkarvaan, kun se pärskähteli ja säpsyi. Kirpeä ilma sai sen hurjan energiseksi.
Kello oli tuskin yhtätoista. Tie aukeni vaaleana, hiekka rajautui terävästi ruskeisiin ojanpenkkoihin ja pelloilla kasvoi terävä, pistävännäköinen sänki. Minä kiedoin toisen käteni Bonnien kaulan yli ja tunsin ponin vahvojen lihasten liikahtelevan kaulan molemmin puolin. Tamman karva oli sileää ja tuoksui hyvältä.
Jatkoimme matkaa tietä eteenpäin. Jälkeemme jäi huurteisia painaumia tiehen. Meidän matkamme oli vasta alussa.
119. hoitomerkintä
|
|
|
|
Post by Salma on Oct 10, 2014 15:31:01 GMT 2
Oli olemassa joitakin päiviä, jolloin minä toivoin Bonnien olevan ihan tavallinen laiskanpulskea ratsastuskouluponi, jota saisi tuuppia liikuttamaan kavioitaan raippa kummassakin kädessä. Näinä päivinä minua yleensä vähän ärsytti tamman hätäinen hölmöily ja minä laskeskelin mielessäni numerosarjoja pysyäkseni rauhallisena.
Ja sitten oli niitä päiviä, jolloin toivoin Bonnien kavioiden muuttuvan äkkiä betoniporsaiksi ja ponin herkän pikku pään tilalle pongahtavan työhevosen hitaat aivot. Nyt oli sellainen päivä.
Pientä ärsyttävää lumitihkua satoi käytännössä vaakatasossa puhaltaen. Terävät lumikiteet pureutuivat paljaisiin poskiini ja löysivät tiensä paksun valkean villapaidan läpi. Punottu villa ei muuten lämmittänyt parin tunnin ulkona olon jälkeen enää yhtään: olo oli yhtä mukavan vilpakka kuin Jäämerellä t-paita päällä. Ilma sattui syksyyn tottumattomiin keuhkoihini ja huomasin vetäväni pieniä, ärsyyntyneitä henkäyksiä niin, että kurkkua alkoi särkeä. Silmät olivat venyneet kahdeksi viiruksi.
Kultapupu-Bonnie kulki varustettuna rinnallani ja oli kaartanut kaulansa niin kaarelle, että korkea niska näytti epäaidosta piirustuksesta lainatulta. Harja ponnahteli kevyenä tuulessa ja sotkeentui ponin silmille, kun se hyöri eteenpäin ja puhalteli tohkeissaan ilmaa. Minä kompastelin polvet jäässä ja saappaat kohmeisella pihamaalla liusuen puoli askelta Bonnien jäljessä. Näytti luultavasti siltä, että poni talutti minua kohti tallia. Miten kiva päätös treenille.
Olin Annen luvalla saanut tulla ratsastamaan junnutunnin mukana. Suoraselkäiset teinitytöt, joiden pitkät letit kiemurtelivat takin kauluksen yli puoleenselkään, olivat luoneet pitkiä katseita minuun, kun ratsauduin keskihalkaisijalla. En ollut nähnyt ketään heistä aiemmin – minun silmissäni he olisivat voineet olla sisaruksia kauriinsilmineen ja suttaantuneine ripsiväreineen.
Minun ”ilokseni” tunnilla oli hypätty simppeliä jumppasarjaa. Olin jättäytynyt aina letkan keskivaiheille, jotta saisin keskittyä ratsastukseen rauhassa ilman silmiä selässäni. Bonnie oli kuitenkin ollut selkeän yksimielisesti toista mieltä omasta rauhasta ja pörhisteli rakastuneena muiden hevosten perään jo tunnin alussa. Sille oli mitä selvimmin hieno juttu liikkua samaan aikaan maneesissa niin monen heppakaverin kanssa. Kivat ponille.
Bonnie oli nähtävästi ajatellut, että sillä ja Hestialla oli joku yhteinen juttu molempien ollessa nättejä ja nopeita. Joka kerta, kun Hestian pitkäsäärinen ratsastaja oli kannustanut lehmäponin laukkaan, Bonnie oli yrittänyt pomppia ulos varusteistaan ja kiitää perään. Kerran olin erehtynyt ratsastamaan ravivoltilta Hestian perään ja Bonnie oli hiostanut niin lähellä ponin sileää kaksiväristä häntää, että Hestia oli painanut korvansa tanaan ja ravannut kauhuissaan karkuun. Ratsastajien ilmeet olivat olleet näkemisen arvoisia.
Bonnie kiiruhti viimeiset askeleet tallia kohti kuin olisi pelännyt jäävänsä muuten yöksi ulos. Minä pruuasin ja kiepautin ponin viime hetkellä voltille, ennen kuin se livahti puoliksi avoimesta oviparista sisään. Bonnie väläytteli minulle tuomitsevasti tummia silmiään ja puri kuolaintaan kulkiessaan ravin ja käynnin sekoitusta ympärilläni. Vasta sen ojennettua kaulaansa ja hidastettua talutin sen sisään.
Kopistellessani lunta ja multaa kengistäni kurkkasin automaatiolla Tollon karsinaan. Iso hevonen käänsi kirkkaat silmänsä minuun ja jäi tuijottamaan hölmöllä katseella pitkään meidän jälkeemme. Bonnie, jonka rakkauspörhistelyt oreja kohtaan olivat kaikeksi onneksi painuneet talvilevolle, sinkautti ärsyyntyneenä häntäänsä ja paineli vierelläni eteenpäin kuin huomiosta loukkaantunut teinityttö.
Olin niin tottunut näkemään vaalean tukkapörrön Windin karsinassa, että moikkasin hevosta harjaavaa tyttöä vailla sen suurempaa intohimoa. Vasta pyöräytettyäni Bonnien karsinassaan oikein päin ja alettuani availla suitsien notkeita remmejä mielessäni yhdistyi numero toiseen. Eikö uusien hoitajien pitänyt…?
Jätin suitset sikseen ja kurkistin varovaisen hitaasti karsinat erottavan seinämän ohitse. Söpö tyttö, jolla oli paljon pellavaista valkeaa tukkaa ja leveät ruskeat silmät, tuijotti takaisin vino hymy huulillaan.
”No mä jo mietinki että ootpas sä tyyppi, kun tervehdit vaan ohimennen”, hän virkkoi.
Windin uusi hoitaja Cella oli käsittämättömän topakka. Hän oli pikkuinen, varmaan vielä minua lyhyempi, mutta kurotti harjaamaan tamman lautasia tekemättä asiasta minkäänlaista numeroa. Luulin, että jos joku olisi tullut kommentoimaan hänen lyhyyttään, olisi tyyppi saanut merkityksellisen pitkän katseen ja nopean heiton.
”Sä oot vissiin ennenki ollu hevosten kanssa?” sanoin saatuani Bonnien riisuttua varusteista ja palattuani satulahuoneesta. Cella puhdisti harjaa kumisukaan niin, että ilma pöllysi sakeana hienoisesta vaaleanruskeasta liasta.
”No joo, oon mä jonku viistoista vuotta”, hän vastasi suurpiirteisesti.
”Oho!” minun suustani lipsahti. Olin ajatellut Cellan o l e v a n suunnilleen viisitoista – tai ehkä vähän yli, nippa nappa täysi-ikäinen. Cella hoksasi yllätyksen äänestäni ja nauroi rennosti.
”Mä oon kakskyt. Babyface”, hän letkautti. Minä virnistin hänelle takaisin.
Saatuamme hevoset kuntoon Cella lähti omien sanojensa mukaan varaamaan parhaan lokerikon itselleen ja minä saapastelin tallin isolle puolelle. Jos Windin hoitaja oli valittu, Edillä ja Taigallakin olisi taatusti uusi lellijä. Ainakin tallikäytävän reunoilla nuokkui yksittäisiä ryppäitä minulle vieraita tyyppejä, joiden arvelin olevan hauissa ponitta jääneitä. En tunnistanut yhtään heistä, mutta sydämessä kouraisi ikävästi etenkin erään pienen saparopään kohdalla, jonka alahuuli oli työntynyt onnettomaksi saarekkeeksi ja joka puristi isomman blondin tytön kättä.
Edi kurkisteli ujosti karsinastaan tallikäytävälle ja sen kauniit kullanvaaleat korvat kääntyilivät hälyn mukaan. Minä laskin käteni karsinan puolioven kylmälle metalliraamitukselle ja vilkaisin karsinaan. Hevosen pörröisellä kyljellä, valkea harja ryöppynä välissämme, hääräili kapea, tummatukkainen tyttö. Kun hän käänsi katseensa minuun, käteni lennähti tunnistuksen myötä suulleni.
”Nadja!”
Nadja oli palannut kotiin Seppeleeseen.
|
|
|
|
Post by Salma on Oct 13, 2014 12:03:03 GMT 2
Oleskeluhuoneen tupapöydälle oli levittynyt iloinen viuhka kirjekuoria. Ne lojuivat päällekkäin, konekirjoitetut osoitteet tasaisina riveinä, ja tuoksuivat kevyesti postilta ja tulostetulta paperilta. Avatuista kuorista kurkisti kisalistoja, sähköfirmojen leimoja ja EQPron tyylikkäitä logoja. Minä istuin maksamassa laskuja. Huoneessa kävi laiska keskustelunsorina. Jesse istui minua vastapäätä ja oli työntänyt jonkin hevoslehden avulla sivuun kirjekuoriani. Kirkkaasti kuvitettu lehti lojui tietokoneeni varjossa ja Jesse käänteli hitaasti sen sivuja. Emmy istui toisella puolellani, Tuulia toisella, ja he juttelivat ohitseni nojautuen vuoroin eteen, vuoroin taakse. Nadja ja Cella olivat käpertyneet syvälle sohvaan ja juttelivat Lailan ja Topin varsasta. Inkeri oli käynyt yläkerrassa, mutta vastannut sitten soivaan puhelimeen ja painellut salaperäisen näköisenä heinävintille kuulevien korvien ulkopuolella. Hän oli ollut puhumassa nyt jo vartin, ja aina välillä heinävintin oven takaa kuului ihastuneita nauruntyrskähdyksiä. Jesse kurotti noukkimaan yhden tyhjänä lojuvista kirjekuorista, jonka sisältö nökötti tärkeänä juuri maksun alla, ja roikotti sitä sormiensa välissä. ”Hitto sulla on Salma pitkä sukunimi”, hän virkkoi. ”Stjärndahl”, minä kohotin katseeni tietokoneen ruudusta. Olin itse asiassa iloinen Jessen keskeytyksestä, sillä silmissäni pyöri jo pieniä valoisia pisteitä näytön tuijottamisesta. Nauroin. ”Vissiin sä oot nähny mun sukunimen ennenki.” ”No joo, mutta tuolleen koko nimenä se näyttää vaan niin pitkältä”, Jesse hymyili minulle takaisin. ”Ihan ku sä oisit ylhäinen. Stjärndahl.” ”Jos te joskus meette naimisiin, älä vaan ota Salman sukunimeä”, Tuulia puuttui puheeseen merkitsevä virne kasvoillaan. ”Jesse Stjärndahl. Se ei kuulosta kauheen ylhäiseltä, ennemmin joltain pop-tähdeltä.” Minä ja Jesse vaihdoimme katseita syrjäkarein. Jesse oli meistä nopeampi letkautuksensa kanssa. ”Jos me joskus mennään naimisiin, me otetaan yhteinen sukunimi joka kuvaa meidän romanttista hevoshistoriaa. Niinku Tonnie. Tai Bollo”, Jesse keskeytti Emmyn ja Tuulian purskahtaessa nauruun. Cella ja Nadjakin olivat lopettaneet juttelunsa sohvalla ja jääneet kuuntelemaan meitä. ”Jesse Bollo! Sä kuulostaisit italialaiselta kouluratsastajalta!” Inkeri livahti vaivihkaa heinävintin ovenraosta ja työnsi samalla puhelinta uudentiukkojen ratsastushousujensa taskuun. Hän pysähtyi tajutessaan meidän nauravan. ”Mitä te hirnutte?” hän kysyi. ”Jessen salainen koulutausta paljastuu”, Emmy käkätti. ”Ei se mikään salainen tausta oo, se on mun tulevaisuus!” Jesse intti. Hän heilautti otsatukan silmiltään virnistäen ja näytti hetken niin söpöltä, että vatsanpohjassani tuntui kutittavan kymmenet pienet iloiset sormet. ”Pässit”, Inkeri hymähti nähtävästi tajuamatta lainkaan, mistä puhuimme. ”No, lähdetään katsoon Lailan varsaa. Mä en oo vielä nähny sitä.” ”Joo!” Nauru katkesi ja niin sohvalla kuin penkilläkin tuli liikettä. Minä keräsin häthätää kirjekuoret läppärin näppäimistölle ja painoin kannen suojaksi niiden päälle. Vasta työnnettyäni tietokoneen sivuun ikkunan alle ja kohotettuani katseeni tajusin, että Jesse istui yhä paikoillaan. Hän oli painanut katseensa hevoslehden western-sivuille ja näytti niin kiinnostuneelta, että tiesin hänen bluffaavan. ”Jesse?” ennemmin kysyin kuin sanoin. Hän kohotti katseensa ja vihertävissä silmissä oleva katse oli teeskennellyn asiallinen. ”Mä oon nähny sen jo. Mä jään tänne lukemaan”, hän sanoi. Nyökätessäni minusta tuntui, että pakenin keskustelua, joka meidän olisi pitänyt käydä. Sipaisin Jessen pehmeää kädenselkää ja seurasin sitten muiden mukana ulos oleskeluhuoneesta. ”Sä siis seurustelet ton Jessen kanssa?” Cella oli liimautunut kylkeeni, kun kopistelimme portaita alas. ”Joo”, vastasin. Minulla oli omat epäilykseni siitä, miksi Jesse ei halunnut lähteä Nuutin hoitohevosen karsinalle, mutta päätin pitää mietteet omana tietonani. ”Kauan te ootte ollu yhessä?” Cella jatkoi uteluaan. ”Ööö…” laskeskelin mielessäni ja yritin samalla lakaista pois hölmön surun siitä, että Jesse ja Nuutti eivät tulleet toimeen. ”Jostain kesän alusta asti vissiin.” ”Hullun söpö”, Cella paukautti. Minun aivoni jumittivat puoli sekuntia myöhässä enkä tajunnut edes hämmentyä hänen kommentistaan. Pitikö tähän sanoa niinpä vai kiitos? ”Joo. Se on myös hyvä ratsastaan”, vastasin häkeltyneenä. Laila seisoi suojelevasti varsansa ja maailman välissä. Minä, Cella, Inkeri, Nadja, Tuulia ja Emmy hiljenimme jo kauan ennen kuin pääsimme karsinalle. Kun kurotimme varovaisesti puolioven yli, Laila käänsi ison, kauniin päänsä meitä kohti ja huokaisi alistuneesti. Varsasta sen tummana kiiltävän kyljen takana näkyi vain pitkät, hontelot neljään suuntaan harottavat jalat. ”Tosta tulee Danin hevonen”, Emmy tiesi. Huhuja varsan tulevaisuudesta oli kiertänyt tallilla enemmän ja vähemmän. Tämä oli se, jota olin kuullut viljeltävän eniten. ”Laila, tuu vähän sivuun niin me nähdään sun vaavi”, Inkeri maanitteli. ”Laila Laila Laila…” Varsa kiinnostui Inkerin kiltistä äänestä ja sen pää pilkisti Lailan hännän alta. Mustat jouhet laskeutuivat pikkuhevosen korvien väliin kuin paksu tumma tukka. Se kohotti pienenpientä turpaansa, jonka lävisti valkea laikku, ja huojahteli sitten sohien kolmen päivän ikäisillä jaloillaan meitä kohti. Minä huomasin pidättäväni hengitystäni, niin soma varsa oli. ”Zeta”, Tuulia oli saanut hipaistuksi tammavarsan kevyttä kiharaa harjaa ja toisteli ihastuksissaan hiljaa sen nimeä. ”Ihan käsittämättömän söpö”, Emmy huokaili vierelläni. Zeta heilutti ylähuultaan hamuten Cellan sormia ja oli sitten muksahtaa turvalleen mennessään jalkoineen sekaisin. ”Mä en kestä tuota”, Inkeri näytti siltä, että läkähtyisi pian varsan ihanuudesta. ”Mä voisin ottaa tuon syliin ja paijata sitä koko talven.” ”Mieti kuinka hyvä tarina se olis kertoa Danille”, hymähdin. ”Kannoin sun varsaa sylissä ennen kun sä ratsastit sillä.” Kun olimme saaneet tarpeeksemme Zetasta, minä lähdin takaisin yläkertaan ja muut taapersivat hoitohevostensa karsinoille. Olin saanut pakattua tietokoneen reppuuni lokerikkohuoneessa ja kurottelin juuri varpaillani penkin päällä saadakseni repun turvaan lokerikkoni ylähyllylle, kun Jesse tuli huoneeseen. Melkein kuulin, miten hänen kasvoilleen levisi hymy. ”Senkin marakatti”, hän sanoi kiltillä äänellä. Minä vilkaisin olkani ylitse, työnsin repun yhdellä reippaalla liikkeellä hyllylle ja hyppäsin alas penkiltä. Jesse näytti taas pitkänhuiskealta, kun olin palannut lattiatasolle. ”Marakatti oot…” aloitin, mutta Jesse keskeytti astumalla luokseni. Hän kietoi käsivartensa lämpiminä ympärilleni ja suukotti minua monta kertaa suulle yläkerran hiljaisuudessa. Minä painoin pojan itseäni vasten ja nykäisin hellästi hänen otsatukkaansa. ”Marakatti oot itse. Mennään ratsastaan hevoset.” Laskeuduimme portaat alas rinta rinnan. Jessen sormet olivat minun sormieni lomassa ja irtosivat vasta, kun Kasper kärräsi kottikärryt meidän välistämme ja päivitteli kovaan ääneen ihmisiä, jotka luistivat tallitöistä rakkaushöpinään vedoten. |
|
|
|
Post by Anne on Oct 20, 2014 15:15:34 GMT 2
Ketynmetsästys-löööv!Spessu Jesselle ja Salmalle! |
|
|
|
Post by Salma on Oct 21, 2014 18:27:48 GMT 2
Bonnien typerys oli alkanut pelätä pimeää.
Aikaisempina vuosina meidän syystalviset vaelluksemme tallista maneesiin olivat olleet mukavia. Poni oli pörhistellyt hyväntuulisesti ja ottanut ehkä pari raviaskelta, mutta kaikki tyyni kulkenut yhteistyöhaluisena minun kanssani. Nyt, bonniemaiseen tapaansa ilman erityisiä varoitteluja, se oli päättänyt alkaa kammota jokaista pimeää metriä tallinoven ja maneesin välillä.
Parissa päivässä ponista oli tullut täysin mahdoton. Jo useamman kerran minä olin liukunut sen perässä koppuraisella pihamaalla ja kiroillut sitä, että en ollut ehtinyt tallille valoisan aikaan. Ennen puoli kuutta siis! Halusin minäkin välillä nukkua pitkään, olla koiran kanssa ja – mikä tärkeintä – tehdä töitä.
Yleensä minä sain leikkiä Bonnien kanssa pihalla kahdestaan, mutta tänään Inksu oli sattunut saapastelemaan sopivasti satulahuoneen ovesta. Bonnie, joka oli minuuttia aiemmin jähmettynyt jäähevoseksi hoksattuaan Jaakon päärakennusta vasten jättämät alumiinitikkaat, käännähti vauhkona kuullessaan oven pamahtavan kiinni. Minä horjuin sen perässä ohjat käsissä heiluen ja kiiruhdin tarttumaan varmuuden vuoksi ponin siloiseen harjaan. Ärsytti.
”Oho, poni on tuima”, Inkeri ihmetteli tultuaan meidän luoksemme. Bonnie ei osoittanut erityistä luottamusta hänen pientä hahmoaan kohtaan, vaan painoi hyvin selkein merkityksin korvansa luimuun ja vetäytyi niin taakse kuin kavioitaan nostamatta pystyi. Toisella puolella sitä paahtoi nyt Inkeri, toisella puolella katalat tikkaat.
”Mä voin kyllä auttaa suat aluttaan sitä jos tarviit”, Inkeri tarjoutui auliisti ja lähti käsi ojossa meitä kohti. Minulla oli omat aavisteluni avun onnistumisesta, mutta siirryin siitä huolimatta tamman toiselle kyljelle. Inksu halusi kuitenkin hyvää.
Bonnie teki erityisen selväksi, ettei suvainnut Inkeriä taluttamaan itseään. Se kiskaisi turpansa osoittamaan yläilmoihin, heitti takajalat korkealle ilmaan ja kääntyi samassa hötäkässä tallin suuntaan. Luullakseni se suunnitteli kivaa kirmaisua takaisin karsinaansa, mutta onneksi Inkeri sotkeutui jalkoihinsa, oli kompastua ja otti töytäisten tukea Bonnien kyljestä. Poni loukkaantui Inkerin tönäisystä niin sydänjuuriaan myöten, että unohti karkaamisen ja jäi päätään puistellen, kaula hurjalla kaarella puhisemaan paikoilleen.
”Jösses!” Inksu huudahti kovalla äänellä ponin puistellessa päätään ja sai minun kiukkuisen irveeni hetkeksi hapertumaan. Minä käännyin katsomaan häntä tukka silmille tuullen.
”Mikä?” kysyin ponin kaulan ali kurkistaen. Inkeri loi minuun tyhmän katseen, ihan kuin pitäisi minua vähän hitaana.
”Jösses! Pelästyin niin karmeesti kun tää lähti riuhtomaan!”
Yritimme uudelleen. Inkeri asettui meidän eteemme rapistellen satunnaista pussia, jonka oli löytänyt taskustaan. Bonnie höristi armeliaasti korviaan, mutta ei liikuttanut kavioitaan. Sen ravisteli päätään tikkaiden suuntaan ja näytti päättäneen mihin jäädyttäisi koipensa siksi talveksi.
”Muuten, Salma”, Inkeri sanoi ojennellessaan kättään ponin sievää turpaa kohti. Minä mymähdin vastaukseksi. Koko huomioni meni siihen, ettei poninkuvatus kiskonut notkeita ohjia sormieni lomasta ja ravannut iloisena pois.
”Onko Jessellä ja Rosalla jotain juttua?”
Minä pysähdyin. Juttua? A, mihin ihmeen Salkkarimaailmaan olin joutunut ja B, mistä Inkeri oli saanut sellaista päähänsä?
”Mitä sä meinaat tuolla?” kysyin kiusaantuneena.
”Mä näin yhtenä päivänä kun ne nojaili toisiaan vasten ovensuussa ja kävi sit maastossa yhdessä”, Inkeri selitti. Minä mutristin suutani merkiksi siitä, että samainen info ei ollut saavuttanut minua. Muistin kyllä, että olin nähnyt parivaljakon tulevan yhtenä päivänä maastoilemasta, mutta Jesse oli ollut vaitonainen retken syystä. Enkä minä ollut pahemmin kysellytkään.
”No, itse asiassa se ei kuulu mulle”, henkäisin vastauksen nopeassa sisuuntumisenpuuskassa. Inkeri kohautti olkiaan.
”No joo, aattelin että haluut tietää”, hän vastasi ja jatkoi rapistelua. Draamanhaluinen pikku Inkeri.
”Ei tästä oikein mitään tule”, Inksu totesi kyllästyneenä hetken kuluttua. Minua oli alkanut taas kiukuttaa.
”Voitko hakea Kasperin?” minä kysyin hammasmuurin takaa kilteimmällä äänellä, jonka löysin siihen tilanteeseen. Kun Inkeri kipaisi huolettomasti takaisin talliin, minä jäin seisomaan pimeälle pihalle kypärä päässäni ja raippa kädestä sojottaen. Minä kihisin sekä ärsytyksestä että kylmästä, joka hipsutteli vähitellen kohti varpaita.
Kasper näytti pettyneeltä huomatessaan, että avun tarvitsija olin minä.
”Mun lempiheppako se täällä”, Kasper huomautti kuivasti ja jäi seisomaan vähän matkan päähän Bonniesta.
”Mä tarvisin sut taluttaan sitä toiselta puolelta”, hoputin Kasperia käsieleillä. ”Se on ihan ok kun on joku molemmilla puolilla.”
”Joo, sitä Inkkukin sanoi…” Kasper sanoi kaulahuiviinsa hiippaillessaan lähemmäs Bonnieta.
Lähdimme taluttamaan ponia välissämme kuin epätavallisen pöyristynyttä ja itsepäistä kuninkaallista kunniavartiossa. Minun saappaani narskahtelivat hiljalleen huurteiseen maahan. Vilkaisin varovaisesti Bonnien kaarevan kaulan yli Kasperia, mutta hän piti tiukasti katseensa edessäpäin. Tai, jos ollaan ihan tarkkoja, hänen katseensa haahuili koomaisen näköisenä puurajan tasalla.
”Ööö…” sanoin älykkäästi keskeyttääkseni hiljaisuuden. Minä ja Kasper emme käytännössä koskaan viettäneet aikaa kahdestaan. ”Meinaatko sä hankkia uuden kissan?”
Kasperin ilme olisi voitu laittaa sanakirjaan siihen kohtaan, jossa kuvailtiin myötähäpeää.
”Se ei oo ollu ihan ekana suunnittelulistalla”, hän vastasi pidellen Bonnieta melkein käsivarrenmitan päässä itsestään. Tavallisesti se olisi voinut näyttää nätisti sanottuna naurettavalta, mutta Kasper oli kehittänyt niin tomeran marssityylin, että oli kuin hontelo punatukkainen kanalintu talsiessaan pihan yli.
Maneesissa Tuulia ravaili letkeästi valkealla Rosa-ponillaan. Hänen kellertävä poninhäntänsä pompahteli selkää pitkin ja meidät ohittaessaan hän huikkasi nopean tervehdyksen. Tuulian posket olivat punaiset.
”Ai, Rosakin on täällä”, huomautin ääneen. Kasper vilkaisi säikkynä ympärilleen ja näytti melkein siltä, kuin olisi yrittänyt työntyä maneesin hiekan läpi piiloon.
”Ai missä?” hän kysyi skannattuaan maneesin poikki ja tajutessaan, ettei paikalla ollut muita Tuulian ja kimon ponin lisäksi.
”No tuossa”, sanoin ja osoitin ratsukon suuntaan. Kasper näytti keljuuntuneelta kääntyessään jälleen minua kohti. Hän tuhahti ja mutisi itsekseen jotakin tallitytöistä, jotka juonivan keskenään saadakseen pulautettua ulos tietoja, kun laskin jalustimet ja nousin Bonnien selkään.
”Oota Kasper! Kehtaatko sä laittaa pari estettä pituushalkaisijalle?” maanittelin kumartuessani kiristämään vyötä. Bonnie kohotti päätään ja katseli puuhakkaan oloisena Tuulian ja Rosan menoa. Tietysti se oli lakannut pelkäämästä heti, kun olimme tulleet maneesin valoihin.
Kasper oli jo ollut kääntymässä kannoillaan ja lähtemässä maneesista. Kun hän pyörähti takaisin minun puoleeni, hänen kasvoillaan oli mitä uskottavin kärsivä ilme.
”Salma PLIIS, mä en oo työajalla…” Kasper nurisi. Arvasin, että hän luikahtaisi pois sillä sekunnilla kun vain pystyisi.
”Mä lupaan tulla huomenna aamulla puhdistaan Bonnien karsinan”, lupasin toivoen salaa, että Kasper suostuisi kauppaan. Se nopeuttaisi hänen aamutallinsa tekoa luultavasti ruhtinaallisella kahdella minuutilla.
”Ei tuu mitään, Salma… Salma…” Kasper takelteli, kun ei tiennytkään minun sukunimeäni. ”Salma! Mä en tee orjatyötä. Ei tuu mitään.”
”Teen pikkupuolen ja sen lisäksi toisen rivin ison puolen karsinoista”, alistuin. Kasper pudisti edelleen ylhäisesti päätään.
”Ja putsaan tarhat?”
”Ei.”
”Tuun keittään sulle kahvit joka aamu tällä viikolla?”
”Ööö... Ei todellakaan.”
”Siivoan pikkupuolen karsinat ja sen lisäksi tyttöjen vessan”, heitin uskaliaasti luottaen siihen, että Anne oli riittävän raaka laittaakseen Kasperin siivoamaan vessoja.
Ainakin se toimi. Kasper hämmentyi, näytti kiusaantuvan vähän – ja painui sitten kokoamaan esteitä.
Bonnie hyppäsi peruskivasti. Olin pyytänyt Kasperia tekemään kaksi 60-senttistä pystyä, ja keskityin niiden kanssa kivoihin lähestymisiin ja tasapainoisiin hyppyihin. Rosa kuumotteli muutamaan otteeseen esteille, mutta totteli kuitenkin suopeasti Tuulian ohjatessa sen maneesin ovista loppukäynneille. Se ei ainakaan pelännyt pimeää.
Lopetin hypyt pian sen jälkeen, kun Rosan valkea häntä oli kadonnut ovenraosta. Kuljin käyntiä pitkin ohjin, kun maneesin ovet äkkiä jyrähtivät auki ja ilman vihellyksen pihaustakaan Jesse rynnisti sisään. Bonnie oli niellä kuolaimensa ja ponkaisi jäniksenkyytiä pois ovilta niin, että minä pysyin satulassa vain hyvällä tahdolla ja rautaisilla istuinluillani.
” Hyvä että oot täällä!” Jesse kailotti riemukkaasti tajuamatta, että Bonnie tuijotti häntä järkyttyneenä ja oli laskenut painonsa niin vahvasti takajaloilleen, että melkein seisoi niillä. ”Hoida poni äkkiä sisälle! Nica on tullu käymään täällä.”
Jessen juoksuttamana Bonnie oikein liisi talliin pimeän poikki. Minua vähän ärsytti, miten luottavaisena Bonnie ravasi blondin rinnalla, höristeli onnellisena korviaan ja jopa puski häntä tummalla turvallaan olkapäähän, kun minä riisuin tammalta satulaa. Minua Bonnie tuuppasi sieraimet limassa rintaan ja tuntui sanovan, että oli jo heinätarjoilun aika.
”Se haistaa Tollon testosteronin”, Jesse lohdutti minua Bonnien haistellessa täysin siivosti hänen takkinsa hihaa. Testosteronin, niinpä niin.
Pudistelin limaista jälkeä edelleen rintamuksestani, kun poni seisoi siistinä turkoosin loimen alla karsinassaan ja Jesse hoputti minua kohti tallin yläkertaa. Oleskeluhuoneen oven takana hän pysäytti minut, kun olin jo käsi ovenkahvalla, ja katsoi arvioiden päästä varpaisiin.
”Kyllä Nica susta tykkää”, hän vakuutti ihan kuin olisin väittänyt jotakin muuta.
Nica oli Jessen serkku. Siinä oli kaikki info, jonka minä hänestä tiesin. Jesse mainitsi hänet suunnilleen kerran viikossa kun selvitti jotain Mêl Serenin juttuja, mutta minä olin saanut muodostaa mielikuvani Nicasta ilman suurempaa tietopohjaa.
Siinä hän nyt sitten istua tapitti siinä Seppeleen oleskeluhuoneessa ja luki hevoslehteä. Nicalla oli tummat hiukset, otsatukka ja nätti kuulas iho. Hän oli paljon nuorempi kuin olin luullut (no totta kai, mietin häkeltyneenä, hän oli Jessen serkku eikä mikään äiti).
Kun Nica kohotti katseensa minuun, minun alkoi tehdä mieli nieleskellä. Jostakin syystäs minua oli alkanut jännittää kaameasti. Istuin Jessen tönäisemänä Nicaa vastapäätä tupapöydän penkille ja tajusin vasta sitten, että olisi ollut ehkä kohteliasta esitellä itsensä. Ponkaisin takaisin seisaalleni.
”Moi. Salma”, sanoin ja ojensin käteni pöydän ylitse. Tunsin Jessen vimmaisen tuijotuksen niskassani, ihan kuin olisin ollut näyttelykoira, joka on tuotu ensikilpailuihinsa. Nica pyyhkäisi kätensä ratsastushousujensa reiteen ja nousi kättelemään minua. Hänen ihonsa oli pehmeää.
”Nica. Oon ton Jesperin serkku ja omistan Tollon”, nainen sanoi ja nyökäytti kevyesti päätään. Jesse näytti yhtä tyytyväiseltä kuin pappi, joka on juuri saanut rakastavaiset sanomaan tahdon. Minä istua muksahdin penkille Nicaa vastapäätä ja yritin näyttää älykkäältä ja hauskalta.
”Salma on siis mun tyttökaveri”, Jesse kiiruhti selventämään. Jotenkin sain hänen ulosannistaan sen kuvan, että hän yritti samaa kuin minä.
”Kivaa että Jessellä on nyt sit ihka oikee tyttökaveri”, Nica sanoi. Hänen silmänsä näyttivät pilkahtelevan vähän. ”Kaikkien Suvien ja Rosien jälkeen.”
Rosien? Minä unohdin nauraa Nican mukana. Hän kuulosti yllättävän paljon Jesseltä, kummankin ääni rähähti samalla tavalla suloisesti, minä tajusin jollakin tasolla. Mutta että Rosa ja Jesse?
Nica ei jutellut meidän kanssamme pitkään. Hän oli tullut tapaamaan Annea ja kiiruhti oleskeluhuoneen ovelle heti, kun illan viimeinen ryhmä kuului palaavan maastosta. Ovella hän kääntyi vielä katsomaan meitä.
”Oottepa te söpöjä yhdessä. Pidä Salma hyvää huolta Jessestä”, hän sanoi, kääntyi ovensuussa ja lähti.
|
|
|
|
Post by Salma on Oct 22, 2014 13:10:50 GMT 2
(otsikko tulossa)
Kostea sieni pyörähti pistävältä tuoksuvaa satulasaippuaa vasten ja nousi satulan siivelle nahkean liukkaana. Sieni liukui ruskean nahan ylitse ja jättäen sen kiiltäväksi ja notkeaksi. Se vaelsi alemmas, kietoutui kapean jalustinhihnan ympärille ja nousi ja laski sitä pitkin. Ohuenohut virta saippuaista vettä tipahteli sienestä lattialle.
Ja ratsastussaappailleni. Havahduin saapasta vasten ropiseviin pisaroihin ja hieraisin ne toisella jalalla pois. Tilalle jäi saappaan pohjasta ruskea jälki.
Istuin yksin satulahuoneessa puhdistamassa Bonnien varusteita. Oli alkuiltapäivä, tunnit olivat juuri alkaneet ja hoitajat olivat huokaisseet helpotuksesta saatuaan mussukkansa tunneille. Kukaan ei astunut tähän aikaan vapaaehtoisesti satulahuoneeseen, sillä Kasper oli ottanut tavakseen vaania sinne laiskottelemaan tulevia ja passittaa heidät hoitamaan hänen töitänsä. Kasperista oli tullut pelottavan hyvä lymyilemään muka työnteossa suitsitelineen luona ja sohaisemaan sieltä uusilla työtehtävillä.
Minulle yksinäisyys sopi kuitenkin paremmin kuin hyvin. Olin pudistanut päätäni kun Pipsa ja Odelie olivat kysyneet minua mukaan ratsastamaan ja linnoittanut itseni Bonnien varusteiden taakse. En ollut varmaan ikinä kuurannut niitä samanlaisella vimmalla.
Oikeastaan minä odotin. No, pakko myöntää, se oli tyhmää ja luultavasti ylireagointia. En kuitenkaan voinut mitään sille, että rintaani oli jumiutunut suuri lukko ja silmäkulmissa kutitti ikävästi. Siitä asti, kun Jessen serkku Nica oli maininnut Jessen olleen Rosan kanssa, minä olin pyörinyt huolestuneena ympäriinsä ja hoitanut Bonnieta automaattisormin.
Rosaan minä törmäsin vasta kauan sen jälkeen, kun olin saanut Bonnien varusteet puhdistettua. Tytön kaunokutrit heilahtivat pesarin suunnalla ja riimunnarujen välistä paikansin hänen sydänkäpysensä Kössin. Toivon mukaan hänen AINOAN sydänkäpysensä, mielessäni välähti myrkyllisesti. Rosa ei ensin huomannut minua, hän letkutti Kössin jalkoja keskittyneen oloisena ja hänen pitkäripsiset silmänsä loivat katseen hevosen tummiin sääriin. Kössi heilutti päätään yrmeänä.
”Rosa.”
Ääneni oli viileämpi kuin olin tarkoittanut. Tyttö kääntyi yllättyneenä minua kohti. Hänen kasvonsa levisivät hymyyn hänen tunnistaessaan minut, hymy haipui pois hänen nähdessään ilmeeni ja niiden tilalle nousi pieni huolestunut kurttu tarkkalinjaisten kulmakarvojen väliin. Olisipa Rosa näyttänyt rumalta ja ilkeältä!
”Moi, onko kaikki hyvin? Onko Bona tehnyt jotain?” Rosa kysyi kiltillä silkkisamettiäänellään. Minä kuulin sieluni korvin, miten hän puhui samalla äänellä Jesselle. Rintakehän lukko tuntui muuttuvan raskaammaksi ja jysähtävän alemmas kohti vatsaa.
”Ei oo”, vastasin. ”Mä haluaisin jutella sulle yhdestä toisesta jutusta.”
”Okei…” Rosa vastasi epäröiden. ”Totta kai.”
Tapaan olisi kuulunut heittää hevosille varusteet niskaan ja ravata tallipihalta myrskypilvet päiden päällä kiehuen. Minun aiemman puhdistusvimmani takia Bonnien varusteet roikkuivat kuitenkin raivokkaan kiiltävänä satulahuoneessa. Niinpä käännyin kannoillani ja talsin ponin karsinalle, kun Rosa lupasi tulla letkutuksen jälkeen juttelemaan.
Bonnie sähläsi kyllästyneenä karsinassaan, kun yritin harjata sitä. ”Harjaaminen” oli ehkä vähän liioiteltu nimitys. Pitelin kyllä sukaa kädessäni ja heiluttelin sitä ponin karvaa vasten mutaisissa kohdissa, mutta en olisi luultavasti huomannut, vaikka kuiva muta olisi alkanut jutella minulle. Koko ajan odotin Rosan kevyttä saapassipsutusta ja Kössin pahantuulisia kavionääniä. Pikkupuoli oli tyhjä.
Rosa näytti raivostuttavan hyvätapaiselta ja sievältä, kun hän palasi Kössin kanssa ja pyöräytti hevosen karsinaansa. Kössin tummat, ohuet vuohiskarvat sojottivat avuttomasti kuuteen ilmansuuntaan pyyhekuivauksen jäljiltä. Minua vilkaistuaan Rosa yskäisi hermostuneesti ja tarttui esimerkkiäni seuraten harjaan. Minuutin-pari puunasimme hevosia mitään sanomatta.
”Mikä on hätänä, Salma?” Rosa jallitti hiljaisuuden lopulta.
”Mä en tiennyt mitään sun ja Jessen historiasta”, möläytin yrittäen kuulostaa normaalilta. Ei onnistunut. Ääneni oli kuin tikkuisia piikkejä.
”No niin…” Rosa huokaisi, pysähtyi ja alkoi pyöritellä harjaa kädestä toiseen. ”Me selvitettiin se yhtenä päivänä maastossa. Se teki kyllä hyvää.”
”Selvititte? Mitä sä meinaat?”
”Mä taoin vähän Jesseen järkeä”, Rosa vastasi ja hymyili varovaisesti. Takoi järkeä? Mitä muuta se saattoi tarkoittaa kuin kujertelua ja huulien yhteen hinkkaamista?
”Ai jaa”, vastasin epäluuloisesti. ”Mikset sä kertonut mulle mitään?”
”No ei siinä oikein ollu mitään kerrottavaa. Ja mun ja Jessen välithän siinä kinnas”, hän sanoi rauhallisesti.
”Mutta mä…” hain sanoja. ”Mä luulin, että me ollaan ystäviä. Sä olet pettänyt mun luottamuksen, Rosa!”
Kuiskasin viimeiset sanat. Rosa näytti yllättyneeltä ja avasi sievän ruusunpunaisen suunsa, mutta ei ehtinyt sanoa mitään. Tallin ovista lampsi Cella taluttaen perässään pilkullista Windiä. Hevonen näytti Kössin kaksoiskappaleelta tympeän ilmeensä perusteella.
”Moro! Mistä te juttelette täällä?” Cella kysyi rempseään tapaansa. Minä ja Rosa tuijotimme toisiamme kuin pysäytyskuvassa ja lopulta minä riistin katseeni irti hänestä.
”Ööö… tuota… hevosista.” vastasin takellellen. Cella tuijotti minua ja hänen kulmansa kurtistuivat hitaasti.
”Aahaa…” hän vastasi ja nyökkäsi kummissaan päätään. ”No… hyvä aihe näin tallilla. Antakaa mennä.”
Kuten arvata saattaa, keskustelu jatkui erityisen lyhytsanaisena.
”Kössi on piehtaroinut”, Rosa avasi keskustelun vaivaantuneesti vastapäisestä karsinasta.
”Bonniekin oli. Mä harjasin sen jo.” vastasin. Sanat tulivat ulos väkipakolla. Mielessäni pompahteli vastenmielinen kuva Rosasta ja Jessestä.
”Niin näkyy. Se on kyllä siisti…” Rosa jatkoi urheasti. Cella keskeytti meidän letkeän juttelumme.
”Mikä ihme teitä vaivaa? Te ootte ku ekaa kertaa appivanhemmilla. Rentoutukaa!”
Rosa ja minä yritimme aloittaa lauseen yhtä aikaa, mutta Cella huokaisi raskaasti.
”Teillä on joku juttu kesken, menkää hyvät ihmiset jutteleen se läpi! Pois täältä tallin puolelta pelottelemasta tuntilaisia noilla naamoilla!"
Cella otti tilanteen tottuneesti haltuunsa. Rosa oli painanut huulensa loukkaantuneina toisiaan vasten ja kääntänyt katseensa Kössin kylkeen, minä olin niellyt raivokkaasti kyyneleitä. Cella noukki harjat käsistämme, taputti hevosia kauloille ja talutti meidät yläkertaan.
”Istukaa siihen vastakkain”, hän sanoi tomerasti ja asetti meidät vastakkain tupapöydän ääreen. ”Mä meen jatkaan Windin kaa. Jos kuulen täältä huutoa niin tiiän tulla kattoon kumpi on kummankin kurkussa.”
Cellan lähdettyä oli hiljaista. Minä ja Rosa mittailimme toisiamme pöydän ylitse. Rosa näytti, kuten tavallista, käsittämättömän sievältä ja puhtaalta. Hänen silmissään oli huolestunut katse ja iiriksien pienet tähdet loistivat, kun hän tuijotti minua. Minun oli pakko huokaista.
”Mä kuulin… monelta taholta, että sulla on ollu jotain juttua Jessen kanssa”, tokaisin. Rosa naurahti epäuskoisesti, mutta minä keskeytin hänet, ennen kuin hän ehti aloittaa.
”Ja eilen mä kuulin, että teillä olis EDELLEEN jotain”, jatkoin, vaikka salaa mietin, että draamadaami Inksu ei ollut ehkä paras lähde tällaisissa asioissa. Hiljensin äänen mielessäni.
”Ja nyt musta tuntuu…” nieleskelin kyyneleitä, ”että mut on petetty. Mä ajattelin että sä olet mun ystävä.”
Rosa tuijotti minua hiljaa. Melkein kuulin, miten sanani pyörähtelivät ja kopsahtelivat hänen aivoissaan. Niiskutin surkeana ja yritin pidätellä kyyneleitä, mutta pari pulleaa karpaloa pyörähti silti poskelleni. Rosa laski katseensa ne nähdessään.
”Kuule Salma…” hän virkkoi hitaasti. ”Sä olet käsittänyt väärin.”
”Jos sä aiot piilotella teidän hommailua, niin se on jo myöhäistä”, älähdin puoliksi suuttuneena, puoliksi sydän surusta korventuen.
”Ei, ei, en mä”, Rosa kiiruhti sanomaan ja toppuutteli minua käsieleellä. ”Ei mun ja Jessen välillä ole mitään.”
”Mutta mä pelkään, että se ihastuu suhun uudelleen. Sä olet noin…” sanoin puoliksi kuiskaten. Ääni tuntui kadonneen jonnekin kaulan ja suun välimaastoon. Rosa painoi siron kätensä otsalleen ja laski silmänsä.
”Salma, ei oo mitään UUDELLEEN ihastumista. Jesse ei oo ollu ihastunu muhun, vaan mun siskoon.”
”Mitä?”
”Mun ja Jessen välillä ei ole ikinä ollut mitään”, Rosa toisti rauhallisesti ja kohotti katseensa minuun.
”Mutta yks tyyppi… siis Nica sanoi, että Jessellä on ollu Suveja ja Rosia”, änkytin puoli maustemitallista varmuutta äänessäni.
”Mulla on sisko, jonka nimi on Rosie.”
Sulattelin tietoa hetken.
”Rosiella ja Jessellä oli juttua joskus kauan sitten Mêl Serenissä”, Rosa toisti selkokielellä. Minä tunsin itseni kymmenen pisteen idiootiksi.
”Voi ei”, naurahdin väkinäisesti ja pyyhin kyyneleitä poskiltani. Niitä oli ehtinyt vierähtää huomaamattani aikamoinen puro. ”Voi ei, Rosa. Nyt… mä tajuan. Anteeksi.”
Rosa hymyili.
”Sä oot aika omistushaluinen, Salma”, hän sanoi varovaisesti. Minä tunsin pienoisen syyllisyyden pistoksen.
”Anteeksi Rosa, mä olin ihan kauhea sulle”, toistin hiljaa. Rosa huitaisi kättään vähättelevästi. ”Mä pelkään vaan, että mä menetän joskus Jessen.”
”Mä ja Jesse käytiin puhumassa Rosiesta. Mä sanoin Jesselle ettei pilais sua. Yhtä vähän mä haluan, että sä menetät sen”, Rosa selvensi.
”Mä… siis… kiitos. Mutta mä ihan totta luulin, että teillä oli jotain. Et Jesse olis ihastunu suhun kun sä oot niin…” hain sanaa.
”Nätti?”
”Tai ehkä enemmänkin maailmanräjäyttävän kaunis.”
Rosa näytti äkkiä väsyneeltä.
”Tiäks, mä oon jo yhen sebeläisen kanssa käyny samantyyppisen keskutelun”, hän sanoi. ”Mä en… mä toivon aina, että mua ei tuomittais mun ulkonäön perusteella. Etten mä olis se paha tyyppi joka vie muiden miehet.”
Tunsin itseni vähän syylliseksi tajutessani, mitä Rosa tarkoitti. Nousin tummalta tupapenkiltä, kiersin pöydän ja kiedoin käteni Rosan ympärille. Hän tuoksui vienosti joltakin hyväntuoksuiselta kukalta.
”Anteeks, Rosa”, sanoin hiljaa tytön korvaan. Hän halasi minua takaisin ja tunsin poskeani vasten painuneesta poskesta, että hän hymyili. ”Mä en halua menettää ystävää.”
”Saat anteeksi”, hän vastasi. ”Etkä sä ole menettänyt mua missään vaiheessa. Mä olen sun ystävä.”
|
|
|
|
Post by Salma on Oct 27, 2014 19:35:55 GMT 2
Oli sateisen leuto syysiltapäivä, sellainen, jota saattoi yhtä hyvin rakastaa tai vihata. Tuntihevoset roiskuttelivat kurasta ja märän mudasta muodostuneen vellovan ulapan (”tallipihan”) poikki turvat tympääntyneessä rytyssä. Niiden hoitajat ja ratsastajat puskivat tuulta vasten kaulukset pystyssä. Heidän ilmeistään ei pystynyt sanomaan paljoa, sillä yhdeksässä tapauksessa kymmenestä kasvoilla heilahteli kunnioitettava pehko tuulentuivertamaa tukkaa. Näkyvissä olevat kasvot valuivat vettä kuin suihkusta tulleella. Minä istuin oleskeluhuoneessa ja tunsin itseni suunnilleen kuningattareksi saadessani olla sisällä. Olin heittäytynyt sohvalle ja annoin jalkojeni roikkua koko lyhyellä varrellaan pyöreän käsinojan ylitse. Sohvannurkkaan oli muodostunut ihana kolo ja minä haahuilin unen ja valveen välimaastossa. Rintani päällä komeili kirkasvärinen hevoslehti alibina, jos joku tulisi pyytämään minua johonkin. Olin hipsinyt piiloon levätäkseni ja aioin ottaa siitä kaiken irti. Viime viikonloppuna minä olin levännyt luultavasti vähemmän kuin vastasyntyneen vanhemmat. Torstaina olin pakannut ponin (se höristeli iloisena luullessaan pääsevänsä kisareissulla) ja lähtenyt kolmen tallin järjestämälle yhteiselle viikonloppuleirille. Kuten asiaan kuuluu, kaikki tapahtumat osuivat päällekkäin ja kivan syysleirin keskellä minä körryyttelin takaisin Seppeleeseen maastoestetunnille. Onneksi tallien välimatka oli taitettu parissa tunnissa, joten takana kopisteleva Bonnie ei ehtinyt saada ihan rajatonta kiukkukohtausta joutuessaan jälleen kyyditettäväksi. Ja eilen tallilla oli järjestetty harjoituskisat! Olin vetänyt aamulla leiriläisten suopealla avustuksella Bonnien tukan tötterölle ja palannut sopivasti lämmittelyä varten Seppeleeseen. Bonnie oli ollut vähän pahalla tuulella paikanvaihdosten johdosta, mutta pomppoillut hetken päästä jo lauhtuneena ympäri kenttää, kun pääsi tuttujen hevosten luokse. Nyt Bonnie seisoi onnellisena karsinassaan loimitettuna korvista kintereisiin. Cella oli nauranut itsensä tärviölle nähdessään tamman harmaan turvan pilkistävän vilttien alta. ”No nyt on eliittiponi”, hän oli hirnunut ja Bonnien hölmöläinen oli höristänyt hänelle ystävällisesti suippoja korviaan. Ovelta kuului kolinaa. Raotin varovaisesti silmiä, ettei niiden välistä pääsisi liikaa häikäisevää sähkölamppuvaloa, ja yritin niskaa vääntämällä nähdä kuka rikkoi onnellisen rauhani. Sekunnissa kampesin itseni voltin kautta pystyyn. Inkeri ja Eetu olivat peruuttaneet huoneeseen yhteenkasvaneena monsterina ja yrittivät läpäistä toisensa suun kautta. Heidän huulistaan kuulu niin kova muiske, että ihmettelin jos pihattolaiset eivät jääneet hämmästelemään ääntä. Ja mikä pahinta, uussöpö pariskunta ei näyttänyt huomaavan minua. Ehdin vinkaista nopean ”Oon täällä”-henkäyksen, kun huulimonsteri jo pamautti oven perässään kiinni. Eetun suuteluasento oli tanakka haara ja hän – pakko myöntää – kannatteli Inkeriä melko sulokkaasti käsivarsillaan. Vaikka mielessäni kävi hassunhauska ajatus jäädä seuraamaan huulten muiskintaa ja läiskintää katsoin parhaaksi yskäistä merkitsevästi. Pari hyppäsi toisistaan kuin olisivat jääneet Annelle kiinni heinävintin sotkemisesta. Kuka tietää vaikka he olisivat päätyneet sinne asti ilman minun armoitettua paikallaoloani, mietin ja annoin itselleni henkisen mitalin teiniraskauksien vähentämisestä. ”Salma!” Inkeri sai vedettyä nopeammin niin monta kertaa henkeä, että hänen äsken saavutettu happivajeensa laantui ja puhekyky palautui. ”Mitä sä teet täällä?” ”Vähän outo kysymys ottaen huomioon, että tää on tallin taukohuone”, vastasin vinosti hymyillen. ”Kivasti pussattu muuten.” Eetun poskille nousi kauniin vieno puna. ”Me tultiin tänne tiputtaan heiniä hevosille. Kassu halus apua”, Eetu selitti minulle silmät viattomilta näyttäen. Pah, ihan kuin minä en tietäisi mitä heillä oli ollut mielessä! Huulet rohtuneina kyyhkyläiset vaeltelivat pitkin tallikäytäviä ja hymyilivät kuin hullut. ”Jo vain, älkää antako mun häiritä teitä”, sanoin ja vinkkasin Inkerille. Hän hymyili minulle takaisin ja näytti niin pöllämystyneen ihastuneelta, että minua alkoi naurattaa. Kun kipaisin ovesta ja annoin sen sulkeutua takanani olin varma, että ihastunut kujertelu jatkui sillä samalla sekunnilla, kun minun kantapääni katosivat söpöläisten näkökentästä. Tallin alakerrassa oli rauhallista. Oli sopivasti tuntien väli. Edelliset ratsastajat olivat juuri lähteneet ja seuraavalle tunnille tulevat estejunnut maleksivat karsinoiden välillä ja kurkistelivat hevosia. Minä ohitin heidät ja jatkoin matkaa Lailan karsinalle. Kuten olin arvannutkin, Nuutti oli siellä harjailemassa hellästi ison hevosen tummana kiiltävää kylkeä. Lailan takana vaappuili pitkäkoipinen Zeta, jonka karva oli soman kiharaa otsaa läikyttävässä valkoisessa kuviossa. Varsa oli rohkaistunut niinä reiluina kahtena viikkona, jotka se oli tallannut Seppeleen maaperää, ja tuli touhukkaana pehmeine turpineen karsinan ovelle. Minä annoin pikkuhevosen haistella sormiani. ”Oho, onpa se kasvanut!” selkäni takaa kuuluva ääni sai minut säpsähtämään. Kun käännyin ympäri, olin kirjaimellisesti törmätä Odelieen. Hän kurkki olkani ylitse maha eteenpäin työntyneenä pikku kumpuna ja valtasi paikkansa karsinan ovensuusta, kun minä siirryin syrjempään. ”Joko se käy pihalla?” Ode kysyi touhukkaana Nuutilta. Poika nyökäytti päätään – ihan kuin hän olisi vähän ujostellut Odelieta – ja kävi heittämässä Lailan harjan takaisin pussiin. ”Kyllä mä olen käynyt jo taluttelemassa sitä”, hän sanoi. ”Annen ja Danin kanssa totta kai. Siitä tulee kiva hevonen.” ”Totta kai siitä tulee ku sillä on tuollaset vanhemmat”, Odelie suipisti suutaan Lailalle ja moiskautti ilmaa. Nuutti hymyili varovaisesti. Idyllisen keskustelumme keskeytti kaksi asiaa, jotka tapahtuivat käytännössä yhtä aikaa. Ensin tallin pimeänä ammottavista ovista ravasi ikionnellinen Hestia kuraisena ja nyöritetty riimunnaru jalkoja vasten hakaten. Ponin innoissaan kipsuttavien kavioiden takana puuskutti punakasvoinen Tuulia jalkoihinsa kompastellen. Samaan aikaan Kasper lipui tyylikkäästi satulahuoneen ovesta punainen tukka pystyssä ja nenänvarressa varmaan yhtä paljon pisamia kuin tavallisella väellä heinäkuussa. Oli hienoa huomata muutos, joka Kasperissa tapahtui, kun hän huomasi valtoimenaan ravaavan Hestian. Hän kyyristyi kasaan ja aloitti hiippailun, joka oli yhtä sulavaa kuin dinosaurus viidakossa. Saatoin melkein kuulla seikkailumusiikin, jonka hän kuvitteli mielessään. Kirjava tamma yritti parkkeerata Hypen karsinan edustalle, jossa vihreässä ämpärissä muhi hevosen iltamuona, mutta Kasper hyökkäsi sivulta sen viereen ja tarrautui punaisen, laihajäsenisen punkin lailla ponin harjaan. Hestia heitti tyytymättömänä päätään ja yritti astua syrjään Kasperin pinnistyksestä. ”Salma, ota köydestä kiinni! Pian!” Kasper huudahti hädissään Hestian kaulalta. Minä seisoin tuijottamassa ja yritin haalia kiinni tilanteesta. A, Kasper oli sanonut minua nimeltä ehkä ensimmäistä kertaa ja B, hän TODELLAKIN oli syvällä jossain action-seikkailussa. Hyvä kun päässä ei pyörinyt stetsoni. ”Mä hoidan, mä hoidan”, tirskahdin kipittäessäni Hestian luokse. Tamma näytti jo suostuneen kohtaloonsa olla tavallinen ratsastuskouluponi preeriavillin sijaan ja loi enää kaipaavia silmäyksiä Hypen muhennoksia kohti. ”Nyt se on aisoissa”, Kasper sanoi rauhoittuneena. Hän näytti äkkiä tajuavan, miten koko tallikäytävä tuijotti häntä, ja karahti sievän punaposkiseksi. Hän karautti hämillään kurkkuaan ja ojensi Hestian ”köyden” Tuulialle. ”Siinä se on, Tui-… siis Tuulia. Joo”, Kasper takelteli. Hän kääntyi kannoillaan ja mutisi mennessään jotakin asiantuntevan kuuloista tarhan aidoista, lumen kasaantumisesta ja karkaavista hevosista. Minä, Tuulia, Ode ja Nuutti katsoimme toisesta toiseen ja purskahdimme sitten nauruun. Hestian pöllöpää yritti liittyä ilonpitoon (tai saada meidät unohtamaan livistyksensä) ja hirnui pitkään ja iloisesti. Zeta vastasi sille kimeän kirkkaalla äänellä. |
|
|
|
Post by Salma on Oct 29, 2014 16:59:38 GMT 2
Anne selaili Bonnien kisatuloksia sisältävää paperinivaskaa otsa kurtussa. Minä istuin häntä vastapäätä toimiston pyörivällä tuolilla ja tunsin itseni alakoululaiseksi, joka on ensimmäistä kertaa rehtorin kansliassa. Anne oli tuijotellut papereita jo hyvän tovin ja minä yritin tulkita hänen ilmeestään antaisiko hän minulle satikutia vai tikkarin hyvästä käytöksestä. Anne kohotti katseensa. ”Täällähän on hyviä tuloksia”, hän sanoi verkkaisesti. ”Teillä on syyskaudella ollu tähän mennessä seitsemän starttia. Viidessä ootte sijoittunu ekaksi. Tiedäthän sä että se on jo ihan hyvin kisattu?” Nyökäytin päätäni. ”Mutta…” Annen kasvoille nousi outo väreilevä ilme. ”Ekasijoista kolme on koulukilpailuista. Ootko sä vaihtanut lajia?” ”Ne on vaan sattunu lähistölle, ne kisat”, sanoin ja näytin Annelle parhaan kunnon ratsastaja –hymyni. ”Mä en meinaa raaskia pyytää sua ajaan kisareissuille toiselle puolelle Suomea.” ”Hyvä että oot saanu välillä sen Jessen käyttöön”, Anne myönsi. ”Koulun pyörittämisen jälkeen mun tekee välillä tiukkaa ajella yötä myöten. Vaikka kivoja reissuja ne on,” hän kiirehti vielä lisäämään. ”Voithan sä tietysti pyytää Kasperia mukaan. Sitten voisitte kisata oikeasti enemmän esteillä. Kassu vois ajaa vaikka nyt, kun perjantaina lähdette”, Anne jatkoi kuin ohimennen. ”Mulla on silloin varmaan aika kiire Halloweenin kanssa.” Kasper the kisakuski. Kohotin kulmiani. Se kuulosti huolestuttavalta. Katsoin parhaaksi etsiä Kasperin heti käsiini ja kysyä häntä. Ratsastuskoulun pelastava sankari ei ollut piiloutunut kovinkaan hyvin, vaan löytyi tallikäytävältä Lailan karsinan kohdalta. Hän tuijotti karsinassa seisoskelevaa tammaa ja varsaa (minä olin varma, ettei hän räpyttänyt silmiään), ja jos en olisi tuntenut Kasperia olisin melkein luullut, että hän piti näkemästään. Laahasin varmuuden vuoksi saappaankantojani kovaäänisesti lattiaa vasten etten olisi yllättänyt Kasperia lähestyessäni. Kun kohtaat kavaljeerin, tee itsesi tiettäväksi ettei hänen hento mielensä järky, vai miten niissä vanhoissa rakkausoppaissa opetettiinkaan. ”Moi Kasper”, tervehdin reippaasti päästyäni karsinalle. Kasperin minuun luoma katse kuvasti mitä suurinta epäilystä. ”Hei”, hän vastasi ja kurtisti hitaasti otsaansa. Luultavasti hänen mietti parasta pakopaikkaa. ” Anne ehdotti, että…” aloitin, mutta Kasper ennätti väliin: ”Mulla on hommaa, sori, mä olen menossa… tukkimaan aitoja”, hän sanoi hätäisen kiiluva katse silmissään. Oli melkein ihailtavaa nähdä paniikki, jonka mahdollinen hommiin joutuminen aiheutti talliTYÖNtekijässä. ”Ei se oo tän päivän homma”, rauhoittelin. ”Anne ehdotti, että sä voisit ajaa mut kisareissulle ylihuomenna. Jos… siis jos sulla ei oo silloin mitään erityisempää hommaa.” Näin, miten Kasper kävi mielessään kaikki työtehtävänsä ja näytti toivovan, että ne muuttuisivat äärimmäisen akuuteiksi. Niin ei näyttänyt käyvän. Oli pakko antaa kuitenkin pisteet Kasperille, sillä urhoollisesti hän vielä yritti: ”Miksei se sun… poikaystävä”, Kasper livautti sanan kuin se olisi ollut pieni oksennus, ”voi ajaa sua?” ”Jessellä on omia kisareissuja”, kohautin olkiani. ”Olisiks sä niin kiltti?” Hetken miettimisensä aikana Kasper katsoi kaikkialle muualle paitsi minuun. ”Joo”, hän huokaisi lopulta alistuneesti. ”Kai mun on pakko.” ”Kiva!” esitin kauneimman hymyni Kasperille. Kehen tahansa muuhun ihmisolentoon se olisi tehonnut ja kirvoittanut vastahymyn, mutta Kasper näytti vetäytyvän vielä tiukempaan juntturaan, heilautti kättään ja talsi tallikäytävää poispäin. Pahaksi onneksi hän ei ollut tarkastanut suuntaa ja päätyi harhailemaan hölmistyneen näköisenä hoitopakkihyllyn eteen käytävän päätyyn. Minä käänsin hienotunteisesti katseeni poispäin, kun Kasper tyylikään poistumisensa menetettyään suhasi uudelleen ohitseni ja painui tallin keskiovista pimeälle pihalle. Hymyilin hyvin vienosti ja ystävällisesti Lailalle ja Zetalle. Varsa nosti ylähuultaan ja heilutteli sitä kuin sitäkin olisi naurattanut. |
|
|
|
Post by Salma on Nov 1, 2014 16:52:13 GMT 2
Tallinoven huurretimantit loistivat miljoonittain, kun palasin treenin jälkeen Bonnien kanssa talliin. Kylmä värisytti, villahuivi kutitti leukaa ja maa kenkieni alla oli liukas ja kova kuin luistinrata. Oven yläpuolella hehkuva pieni valo loi turvallisen kehän ovensuuhun.
Pikkupuoli oli rauhallinen kuin jouluaattona. Tuntihepat olivat käyneet aamutuimaan palelemassa maastossa ja viettäneet sitten pitkän päivän tarhoissa, jotka näyttivät huurteisina oikealta talven ihmemaalta. Valtaosa seppeleläisistä oli ollut Pirren apuna aamutallissa, joten olimme saaneet kirvelevin mielin katsella, miten väsymättöminä ja energisinä hevoset ravailivat ympäri aitauksiaan. Ainakin minä olin painunut aamutallin jälkeen rättiväsyneenä takaisin nukkumaan.
Eilisen kisaparin ja Halloween-pippaloiden vuoksi minun ja Bonnien treeni oli tänään sisältänyt pääasiassa hytisevää käyntiä ja pari leppoisaa temponlisäystä, kun poni alkoi viskoa kyljet kylminä päätään. Maneesin seinät olivat hohkanneet pakkasesta. Olin hylännyt metallijalustimet jo ensimmäisen viiden minuutin aikana ja käärinyt jalat loimeen toivoen, että löytäisin tallilta ylimääräiset talvijalustimet ennen varpaiden tippumista.
Talliin astuminen tuntui samalta, kuin olisi tullut jälkilämmöllä olevaan uuniin. Kiskoin ratsastushanskoja hampaita apuna käyttäen samalla, kun talutin Bonnien tallikäytävän poikki omaan karsinaansa. Sikke heitti päänsä ilmaan korvat tomerassa hörössä ja hirnui meidän jälkeemme.
”Ruokakuski tulee varmaan kohta”, huikkasin hevoselle.
Bonnie tunki ensimmäisenä turpansa kaurakuppiin päästessään karsinaansa. Tyhjähän se tietysti vielä oli. Minä viskasin hevoselta tuoksuvat hanskat ponin harjapussin päälle, naksautin kypärän leukahihnan auki ja aloin kuoria ratsuani esiin loimen alta. Bonnie kolisteli kupin kanssa omiaan ja melkein sylki kuolaimet suustaan, kun siirryin sen pääpuolelle. Sen karva oli painunutta ja mukavan lämmintä varusteiden alla.
Jätin varusteet odottamaan karsinan edessä olevaan koukkuun ja loimitelineeseen alkaessani irrotella suojia Bonnien jaloista. Tarranauhat rasahtelivat tutusti. Ehdin päästä jo viimeisen takajalan sottaiseen (ainoassa märässä mutalammikossa uitettuun) suojaan, kun Bonnie äkkiä terästäytyi ja hörisi syvältä kurkustaan. Minusta välittämättä poni nyhti jalkansa irti otteestani ja tunki karsinan puoliovea vasten. Se olisi varmaan nojannut itsensä läpi siitä, jos olisi pystynyt.
Minä möngersin perässä ja risauttelin auki viimeisen suojan. Suoristautuessani kohtasin silmästä silmään Kasperin, joka melkein katosi valtavan heinäkärryllisen taakse. Bonnie ojenteli onnellisena päätään ruosteisennäköistä kärryä kohti ja yritti hamuta huulillaan heiniä. Se näytti hurjan somalta siinä kaula kaarella, lämpimänä ja tarkkana kuin kärppä.
”Moi”, Kasper ynähti tapansa mukaan lyhyesti. Luulen, että olimme lähentyneet pikkiriikkisen eilisen kisakuskireissumme aikana. Kasper oli ajanut minua ympäri maakuntaa (voitte vaan kuvitella miten kiusallisia ensimmäiset, no, sata kilometriä olivat olleet) ja näyttänyt epäilyttävän helpottuneelta, kun Jesse oli koukannut minut jälkimmäisestä kisapaikasta kyytiin ja luvannut ajaa Seppeleeseen.
Moikkasin Kasperia takaisin, heitin suojan karsinan eteen betonilattialle ja kaivoin kangaspussista harjan. Alkaessani sukia Bonnien kylkeä tajusin vähitellen, että Kasper ei ollut jatkanut matkaansa vaan seisoi käsittämättömän vaivaantuneen näköisenä karsinan ulkopuolelle. Huomaamista nopeutti Sikke, joka hörisi päätykarsinassa tauotta kuin käynnistyvä autonmoottori. Kössi heilutteli päätään vastapäisessä karsinassa ja näytti sieluaan myöten raivostuneelta ruoan seisoessa liikkumatta sen ahneen turvan edessä. Lopetin harjaamisen.
”Ööö… haluuks sä apua?” kysyin Kasperilta. Windi liittyi ruokakuoroon hakkaamalla etusellaan karsinan ovea.
”Siis, tota…” Kasper hieraisi niskaansa. ”Mä meinaan antaa ruokaa sille. Voitko sä… tulla pois sieltä?”
”Tulla pois?” ihmettelin. ”Miks? Kyllähän se syö samalla kun mä harjaan.”
Ja niin minä kuulin pienen herkän tarinan Kasperista, joka oli männäviikolla ollut yksin ruokkimassa hevosia. Hän oli ollut samana päivänä Tapin kanssa jossain ja näpytteli heiniä jakaessaan innokkaasti tyyliluuriaan voidakseen jatkaa ravipojan kanssa juoruilua. Bonnien karsinalle tullessaan kännykän näytölle oli juuri muodostunut erityisen mehukas viesti. Ja kas kummaa! Heiniä heittäessään Kasper ei ollut malttanut lopettaa villiä näpyttelyä ja sormista irtosi heinäsylillisen lisäksi älypuhelin. Älykkötyyppinä Kasper ei ollut kuitenkaan hätkähtänyt, vaan oli avannut Bonnien karsinan oven ja luikkinut sisään hakeakseen puhelimensa. Kumartuessaan tonkimaan heiniä hän oli äkkiä tuntenut huippuunsa teroitetut hampaat takalistossaan. Bonnie oli ajanut häntä kipakasti monta kierrosta ympäri karsinaa ennen kun Kasper oli päässyt pelastautumaan heittäytymällä tiikeriloikalla puolioven ylitse. Puhelimen hän oli hakenut nöyrästi vasta sitten, kun Bonnien alla ei ollut enää korttakaan heinää.
Minä ulvoin ääneen Kasperin kertomukselle. Nähdessäni hänen loukkaantuneen ilmeensä kiirehdin kuitenkin selittelemään:
”Sori, anteeks, tuo kuulosti vaan niin absurdilta!” hihitin. ”Viskaa vaan tänne, ei se mua syö jos en pöyhi sen sapuskaa.”¨
”Kandee varoa kun heitän, saattaa tulla mukana puhelimia”, Kasper sanoi verkkaisesti ojentaessaan Bonnielle iltasapuskan. Poni hyökkäsi onnellisena otsaansa myöten hyvältä tuoksuvaan kasaan, mutta minä käännyin kasvot yllätyksestä kirkastuneina Kasperin puoleen. Saattoiko se olla totta, tuohan oli ollut vitsi! Murahtelevalla ja nyreällä Kasperilla oli siis ainakin pikku tujaus huumorintajua.
Olin jo lähtemässä tallilta, kun huomasin, että aitan ovi oli raollaan ja sisältä paistoi siivu valoa. Olikohan Kasper unohtanut sen ruokkiessaan aittaponeja? Hengitys huuruten ja kengänpohjat narskahdellen poikkesin reitiltäni ja astelin pihan poikki aitan varjoon. Livahdin ovensuusta sisään – Humu nosti päätään pitkä harja silmille valuen – ja olin jo sammuttaa kattovalon, kun huomasin äkkiä ylimääräistä liikettä karsinassa. Kurkkua kuristi, kun ehdin käydä mielessäni vaihtoehdot möröstä, karhusta ja Artsista wokkivihannesvarsaan, mutta sitten tunnistin hahmon.
”Luna!”
Pienit tyttö oli kyykistynyt Humun etujalkojen väliin ja näytti ruskeassa toppatakissaan vähän menninkäiseltä. Hän hätkähti yllätettynä kuullessaan ääneni.
”Onks kaikki hyvin?” kysyin sydän jyskyttäen.
”On”, Luna melkein nauroi minun huolestuneelle ilmeelleni. ”Mä vaan oon täällä Humun kanssa.”
”Ootko sä yksin?”
Luna pudisti päätään.
”En oo”, hän vastasi. ”Tulkaa näkyviin, se on vaan Salma!”
Taigan ja Pellan päiden viereen pomppasi varoen kaksi tytönpäätä. Nadjalla ja Pihlalla oli vähän heiniä hiuksissaan.
”Huh, mä olinki jo aika varma että se oli Salma. Meinasin tulla esille”, Pihla huoahti.
”Mitä te teette täällä?” kysyin hölmistyneenä.
”Me jäädään aina joskus hengaamaan tänne”, Pihla kohautti olkiaan kuin olisi ollut istumassa oleskeluhuoneessa. ”Kassu ei huomaa meitä, jos me mennään ihan karsinan seinää vasten piiloon. Jos se on jakamassa iltaheiniä se ajaa meidät muuten pois.”
”Mitä te siis hommaatte täällä?” kysyin ällistyneenä. Kolme olkapääparia nousi ja laski.
”Kunhan hengaillaan”, Nadja sanoi. ”Silitellään hevosia. Ja jutellaan.”
”Ja Kassu ei siis tiedä mitään?” jatkokyselin kuin orpo lehtihaastattelija.
”Ei kukaan tiedä”, Luna paljasti silmät loistaen.
”Ei me olla täällä pitkään ruokinnan jälkeen. Me kuullaan kun Kassu menee päärakennukseen, se yleensä laulaa tuossa pihalla. Sit me laitetaan ovi säppiin ja mennään kotiin”, Nadja selitti kuulostaen vähän syylliseltä siitä, ettei tallin johtotaho tiennyt heidän illanistujaisistaan.
”Eikä me yleensä ruukata jättää tuota ovea raolleen”, Pihla tunnusti. Minä nyökkäsin hitaasti.
Hitaasti tajusin, että kolmikon katse oli huolestunut ja he tuijottivat minua oudon nälkäisesti. Äkkäsin ryminällä, että he pelkäsivät minun vasikoivan Kasperille tai Annelle. Minun oli pakko naurahtaa epäuskoisesti.
”No… se kuulostaa aika rennolta”, sanoin. ”Saanko mä olla hetken täällä teidän kanssa?”
Pihlan, Nadjan ja Lunan helpotus oli sydäntäriistävän somaa. He nyökkäsivät rivissä ja näyttivät rentoutuvan.
”Sä voit tulla vaikka tänne Pellan karsinaan”, Pihla lupasi auliisti.
Vedin ulko-oven perässäni kiinni ennen kun hipsin Pellan karsinaan. Pyöreä russi hamusi hiuksiani hajamielisesti, kun istahdin Pihlan viereen. Humu kurkisteli matalan väliseinän ylitse ja puhalsi lämmintä ilmaa sieraimistaan.
Aitassa oli mukavaa. Puhuimme vain pari sanaa, pääasiassa istuskelimme seuraten hevosia ja nautimme rauhasta ja hiljaisuudesta. Pella käyskenteli muutaman askeleen karsinassaan ja laskeutui sitten huokaisten makuulle. Se veti pienet harmaat kavionsa alleen ja ravisteli uneliaasti päätään. Ponimuorin runsas tumma harja kiilteli himmeässä valossa.
Tuntui uskomattoman vaikealta nousta ylös, pudistella vaatteista turve pois ja lähteä kylmään iltaan. Hyvästelin Lunan, Pihlan ja Nadjan tallipihalla heidän lähtiessään yksissä tuumin kohti parkkipaikkaa. Sisälläni hykerrytti. Pieni ihana salaisuus!
|
|
|
|
Post by Salma on Nov 3, 2014 17:20:10 GMT 2
Sumu tuntui kostealta kasvoilla ja sai selkäpiin palelemaan, vaikka olin vetänyt toppaliivin vetoketjun alahuuleen asti. Metsä ympärillämme oli lauhan kostea ja syksyisen hämärtynyt. Puiden oksilta riippui vesipisaroita kuin timanttikorvakoruja ja maata täplitti nuoskaisia lumiläikkiä. Hevosten kavioista kuului välillä hassun maiskahtavia ääniä, kun ne sotkivat mutalammikoiden läpi. Minä, Emmy, Kirsikka, Sussu ja Tuulia olimme hevosinemme koulutreenin jälkeisessä maastossa. Tuulia se oli meidät sinne houkutellut tultuaan tallille treenaamaan soman Rosa-poninsa kanssa. Olimme pyörineet märällä kentällä huput kypärien yli vedettynä kolme varttia ja tulleet sitten yhteistuumin siihen lopputulokseen, että marraskuussa se oli aivan riittävästi. Mutta maastoon meidän teki mieli päästä. Olimme alusta asti päättäneet lähteä seikkailemaan. Loiskuttelimme tallin ympäristöstä päästyämme vieraammille poluille, etenimme rennossa ravissa ja annoimme hevosten välillä samoilla haluamaansa suuntaan. Sikke omaksui nopeasti maastoveturin roolin ja rämpi pahimman aluskasvillisuuden läpi niin, että herkkähipiä-Bonnie jäi loikkimaan polulle koivet jäykkinä ja niska vinossa. Polut mutkittelivat koivikkojen, sekametsän ja kellankarvaisten peltojen poikki. Me juttelimme laiskasti estetunnista, jolla Tuulia ja Sussu olivat aiemmin päivällä olleet. Ilma tuntui helpolta hengittää ja Bonnien kyljet lämmittivät ihanasti varpaitani. Poni puhisutteli ilmaa ja käänteli korviaan tarkkaavaisena vieraassa maastossa. Ylitimme juuri lakastunutta sänkipeltoa. Kaukana oikealla siinsi tummia neliskanttisia laatikoita – rakennuksia. ”Näyttää jotenki oudosti tutulta”, Emmy mietiskeli vierelläni. Hänkin oli kääntynyt katsomaan sateen vihmonnan läpi rakennusten jykeviä hahmoja. ”Jatketaanko tuonne pikku metsään?” Kimi kysyi nyökäten edessä aukeavaa umpinaisen näköistä risukkoa. Hän oli meistä selvästi seikkailunnälkäisin kaiken läpi puskevan Siken selässä. Me muut nyökkäsimme hyväksyvästi ja minä jättäydyin vähin äänin jonon viimeiseksi. Bonniella oli pahana tapana laittaa poikkiteloin, jos tie oli sen mielestä liian kapea tai huonokuntoinen. Kaikeksi onneksi maahan oli painautunut pieni ruohikkoinen polku. Keinahtelimme sitä eteenpäin ja olimme tyytyväisiä, että tiheä oksakatto suojasi meitä sateelta ja sumulta. Puiden välissä oli hiljaisempaa ja tuuli jäi ulvomaan jonnekin kauas. Melkein kuin olisi tullut ruskeanvihreään käytävään. ”Hei, mikä täällä tuoksuu?” Sussu kysyi äkkiä ja nuuskutteli tarkkaavaisena pientä nenännykeröään. Rottakin oli nostanut päätään ja availi sieraimiaan. ”Savua!” Tuuliakin hoksasi. ”Vitsit, palaakohan täällä joku?” ”Se tulee varmaan sieltä rakennuksilta”, Emmy järkeili. ”Seurataan sitä!” minä innostuin. ”Siellä voi olla vaikka jonku kesämökki.” Me kannustimme hevoset raviin. Liikkumattomassa ilmassa savuntuoksuista vanaa oli helppo seurata. Asiaa auttoi se, että polku myötäili yllättävän hyvin savun alkulähdettä. Aina välillä tuntui, että ratsastimme vinoon, mutta hetken päästä polku kääntyi ja antoi taas oikeaan suuntaan. Bonnie pärski ja viskoi päätään savun osuessa sen herkkiin sieraimiin. ”Tuolla näkyy joku möksä!” Kimi hoksasi hetken ravailun jälkeen jonon kärjestä. ”Hidastetaan!” Jatkoimme pehmeällä polulla käynnissä. Bonnie kulki pää ylhäällä ja hakeutui jäykästi Rotan häntään. Haju jännitti sitä. ”Se tulee piipusta”, Sussu näki. Metsä halkesi edessäpäin pieneksi aukioksi. Olimme kulkeneet huomaamattamme pienen kirkasvetisen lammen rantaviivaa myötäillen. Vesi näytti hyiseltä ja luotaantyöntävältä ja sen pinnalla uiskenteli muutama syksystä tummunut lumpeenlehti. Suoraan edessämme oli pieni, vinokattoinen hirsirakennus, jonka katolla kasvoi paksu mätäs sammalta. ”Mikä tuo on?” minä henkäisin. ”No sauna totta kai!” Tuulia oli jo kannustanut Rosan raviin ja kulki rohkealla valkealla ponilla lähemmäs. Katonharjalla tönöttävästä piipusta nousi kiemurtelevaa ja tuulessa nykivää harmaata savua. ”Ei oo totta, miksi täällä on jonku sauna!” Kimi päivitteli silmät loistaen. ”Mennään tutkimaan sitä!” Bonnie oli selvästi eri mieltä muiden innostuneiden joo-hihkaisujen kanssa. Se tepsutti kauemmas, viskoi päätään ja oli sävähtää altani, kun saunan kulmalle päästyään sen näkökenttään piirtyi puskan takana lymyilevä vinoseinäinen kaivomonsteri. Muut painelivat jo lähempänä saunaa ja kurkistelivat innoissaan sen ikkunoista sisään. ”Tuolla on niin sumuista ettei näe kunnolla!” Kimi harmitteli noustuaan seisaalleen jalustimien varaan, jotta voisi nähdä leveästä seinäikkunasta. ”Käydään tutkimassa sisältä!” Sussu innostui. ”Jonku täytyy jäädä vahtimaan hevosia”, minä huomautin. Bonnie ei ainakaan suostuisi seisomaan yksinään koivuun sidottuna. Vaihdoimme keskenämme katseita. Kukaan ei näyttänyt erityisen innostuneelta jäämään ulos odottamaan. ”Mä keksin!” Emmy äkkiä sanoi. Hän käänsi Patronin ja rämpi sen kanssa lähimmän pajupensaan luokse. ”Vedetään pitkää tikkua.” Viiden hevosen kanssa odottamaan jäi lopulta Sussu. Piimähermoisimmat – Patron, Rosa ja Sikke, joka oli jumittunut suustaan vettyneeseen syysruohoon – kiinnitettiin puihin ja Rotta ja Bonnie jäivät seisomaan Sussun hoikan hahmon molemmin puolin. Hän hymyili urheasti, kun me avasimme varovaisesti saunan oven ja hiivimme sisään. Olimme tulleet pukuhuoneeseen. Lämmin ilmapatsas tervehti meitä heti, kun saimme nenänpäämme viileästä iltapäivästä saunan puolelle. Savun haju oli voimakas ja tuntui imeytyvän syvälle vaatteisiin ja hiuksiin. Seinällä oleva pyöreä peili oli höyryyntynyt, pitkällä vänkyrällä puupenkillä oli vaatekasa ja harmaan puulattian poikki kulki kaksi paria märkiä jalanjälkiä. Lattialla oli erinäisissä pahvilaatikoissa tyhjiä ja täysiä viinapulloja ja niistä nousi imelä lemu. ”Täällä taitaa olla jo joku…” Kimi kuiskasi ja alkoi perääntyä takaisin pihan puolelle. Hänet keskeytti kiukaan sihahdus, joka kuului saunahuoneen puolelta. ”Joo”, Emmy puuttui puheeseen hiljaisella äänellä. ”Mennään.” Me olisimme luultavasti ehtineet lähteä mukavasti ja hipsiä takaisin hevostemme luokse, ellei Bonnie olisi hirnunut pihalla sydäntä särkevästi ja saanut meidät kaikki hypähtämään pelästyneinä. Hetken sekasorron aikana, jona työnsimme vedettävää hirsiovea auki, saunan ovi avautui ja alaston hahmo astui pukuhuoneeseen. Ensin kiljui saunasta tullut tyttö. Vastasimme hyvätapaisesti samanlaisella kiljahduksella ovensuussa avuttomina pyörien. Saunan sisältä kuului vielä kuin jälkihuikkauksena yksi kiljahdus ja sitten saunakiulun kolinaa ja veden loiskahdus. Ovesta tullut tyttö piiloutui pystypuisen oven taakse yhtenä puhtaana loistavan ihon ja märän tukan suhahduksena ja kirahti uudelleen, kun oli liukastua märällä lattialla. Punaiset jalkapohjat heilahtivat ilmaan ja siro käsipari tarttui karmeihin palauttaakseen tasapainon. Raskas ovi heilahti nytkähtäen otteen voimasta. Tyttö hiljeni, suoristi ryhtinsä ja kurkisti sitten epäluuloisesti oven takaa. Neljäs kiljaisu kuului minun suustani: ”Fiia!” Ja Fiiahan se tosiaan oli. Märkätukkaisena, nauravana ja pyyhettä päälleen kiskovana muutkin tunnistivat hänet. Saunasta pilkistävä toinen pää kuului Lynnille, jonka kiharat vaaleat luciakutrit heiluivat hänen ulvoessaan naurusta. ”Siis mikä ihme salasauna teillä on keskellä metsää!” Tuulia kiljui toivuttuaan järkytyksestä. ”Te ootte Artsilassa, ääliöt!” Fiia hirnui penkille vaipuneena. ”Miten te ootte onnistunu ratsastaan tänne jotain metsäpolkua pitkin?” Lynn hihitti ihastuneena, hän niin ikään pyyhe ympärillään. ”Tää on paras juttu mikä on tapahtunu ikinä!” ”Artsilassa!” Emmy kauhisteli. ”Totta kai! Siks ne hökkelit näytti tutulta.” ”Mitä te teette Artsin saunassa?” Kimi kysyi äimistyneen näköisenä. ”Siis… eikö täällä käy vaan Tappi ja välillä Kasper leikkimässä kovaa tyyppiä?” ”Mulla on täällä russi, Svante”, Fiia vastasi virnistäen. ”Ja Lynskällä…” ”Mä hoitelen täällä yhtä Simoa”, Lynn jatkoi. ”Miten voi käydä tällanen tuuri”, Emmy päivitteli. ”Me ratsastetaan pusikossa ja poks, yhtäkkiä ollaan teidän salaisessa saunaillassa mukana!” ”Tulkaa saunomaan jos haluatte!” Fiia kutsui. ”Kyllä tuonne mahtuu!” Saimme nopean pikabriiffin Artsilan pihapiiristä. Fiia ja Lynn kiskoivat vaatteet tulipalovauhtia ylleen ja hihkuivat sitten kylmästä hypätessään käytännössä suoraan lauteilta marraskuiseen syyssäähän. Ulkona oli tullut jo aika hämärää. Sussu, joka oli näpytellyt kännykkäänsä hevosten ympäröimänä, näytti ällistyneeltä nähdessään Fiian ja Lynnin. ”Mikä ihmeen teleportti tuolla saunassa on?” hän kysyi kerta toisensa perään. Fiia ja Lynn juoksuttivat meidät pientä hämärää polkua pitkin raviradalle. ”Nyt täällä näyttää jo tutulta!” Sussu huuteli radan lakeuden auetessa edessämme. ”Täällä on ihan koko vierastalli tyhjänä”, Lynn esitteli hyvillään. ”Ponit viihtyy täällä takuulla saunareissun ajan.” Vierastallissa oli neljä karsinaa. Rosa ja Bonnie saivat jakaa yhteisen karsinan ja me riisuimme Tuulian kanssa hevosilta varusteita sillä aikaa, kun muut hakivat alusia ja vesiämpäreitä. Olin pelännyt Bonnien järkyttyvän paikanvaihdoksesta, mutta nähtävästi se oli tottunut kisareissuihin ja ajatteli tämän olevan taas joku minun outo päähänpistoni. Kun hevoset oli hoidettu ja jätetty lepäämään karsinoihin, me hilpaisimme takaisin saunalle. ”Voitte ottaa pyyhkeitä tuolta naulasta”, Fiia touhusi. ”Ne on ihan puhtaita.” Minä valitsin vihreän pyyhkeen, riisuin itseni ilkosilleni ja kömmin lämpimän saunan puolelle. Saunassa oli mukavaa. Se oli vanha, hyväntuoksuinen ja savuinen, ja sen seinät hehkuivat kuumuutta ja polttivat ihoa. Vastoja oli levitetty hyväntuoksuiseksi kasaksi matalalle penkille lauteiden alle ja suuressa vesisammiossa väreili lämpöisää vettä. Sammio näytti pohjattomalta lammelta, ja Emmyn ja Lynnin välissä istuessani minä kurotin pari kertaa kurkistelemaan tummana silmänä katsovaa tyyntä vettä. ”Olipa hyvä, että satuttiin just tänne”, Tuulia tuumi taaksepäin nojautuneena. ”Hevoset oli takuulla sopinu tän etukäteen ja ohjaili meidät huomaamatta Artsilaan”, Kimi oli varma. ”Nehän pääs reissulta lepuuttaan karsinaan.” Fiia heitti lisää löylyä. Kiuas sihahti ystävällisesti ja pölläytti ilmaan paksun pilven vesihöyryä. Saunan tuli paloi pieninä oransseina liekkeinä ritilän takana. Minä jäin katselemaan sitä. Idyllisen hetkemme keskeytti oven käyminen. ”Sieltä tulee vissiin Ros”, Lynn arveli nostamatta katsettaan. Me muut lukuun ottamatta Fiiaa olimme terästäytyneet ja yritimme turhaan kuikuilla huuruisen ikkunan läpi. Pukuhuoneessa kuuluvat askeleet olivat raskaat. Liian raskaat hentoiselle Rosille, minun aivoissani ehti välähtää niiden kulkiessa ovelta sisemmälle huoneeseen. Muuta en ehtinytkään miettiä, kun pukuhuoneen ovi aukeni ja kaksi karvaista pojannaamaa kurkisti ovenraosta. Taas lisää kiljuntaa, johon tällä kertaa sekoittui myös kaksi bassoedustajaa. ”Tappi!” ”Artsi!” ”Sulkekaa jo se ovi!” ”AAAAAAGH!” Parivaljakko näytti puolittain järkyttyneeltä, puolittain haltioituneelta toljottaessaan saunan pimentoon. Lynn toimi nopeimmin. Hän loikkasi alas keskilauteelta, läpsytellä kipitti märän lattian poikki ja työnsi hiuskuontaloista Artsin ja Tapin pukuhuoneen puolelle. Ovi paukahti heidän perässään kiinni. Hetken oli hiljaista. ”Hei antakaa meidänkin tulla saunaan…” Tapin ääni kuulosti tarkoituksellisen säälittävältä. ”Me voidaan istua alalauteella”, Artsi yhtyi maanitteluun. ”Rankka treeni! Varpaita paleltaa!” Tappi lisäili. ”Istukaa siellä pukkarissa!” Lynn huusi oven läpi. ”Me kestitään Fiian kanssa Seppeleen-vieraita!” Pukuhuoneesta kuului oven käymistä ja epäilyttävää kolinaa. Artsi ja Tappi istua nököttivät kuin kirkkopojat pukuhuoneessa, kun me lopulta livuimme ulos saunasta. ”Teidän vuoro”, Fiia sanoi armollisesti. ”Me jätettiin vettä kiuluun.” Mutta luultavasti Tappi ja Artsi eivät olisi mainettaan ansainneet, jos olisivat yhtä kultaisia kun antoivat olemuksellaan ymmärtää. Fiian kääntyessä pukeutumaan he kiskaisivat puupenkin alta kaksi ämpärillistä pohjoisnapa-asteista vettä ja heittivät ne ystävällisesti karjuen meidän niskaamme. Hetken päästä saunan ympäri juoksi kaksi märkätukkaista ravipoikaa ja heidän perässään hihkuva ja kiljahteleva rypäs tallityttöjä käpyjä viskoen. Kohmeiseen ruohoon jäi sulaneita jalanjälkiä. |
|
|
|
Post by Salma on Nov 9, 2014 17:11:53 GMT 2
Isäinpäivä oli ajanut Seppeleen käytännössä autioksi. Kasperiakaan ei näkynyt lymyilemässä tupakalla parkkipaikan takana (vaikka minä tosin pidin todennäköisenä myös sitä, että hän oli päärakennuksessa nukkumassa darraansa pois). Minä ja Jesse kuljimme näin ollen riitteisen pihan poikki kaksistaan. Jessen paljas käsi lämmitti suloisesti omaani. Ilma tuoksui kirpeältä ja lauhalta. Tallipihalla olimme erkaantuneet suukotellen ja Jesse oli lähtenyt hakemaan Tolloa omasta tarhastaan. Minä lampsin ohuen lumihötön poikki kohti Bonnieta. Luonnollisesti – olihan vasta aamupäivä – poni oli pirskahtelevan energinen ja ravasi iloisesti minua karkuun. Sen häntä seurasi perässä tummanvaaleana viirinä. Normaalisti minä olisin ärsyyntynyt ympäri tarhaa rämpimiseen, mutta tänään minulla oli hyvä päivä ja kaartelin ponin perässä kuin paraskin hevosenkesyttäjä. Harmaa taivaskin näytti mukavalta. Jesse ja Tollo olivat ehtineet talliin jo edeltä. Kun Bonnie viimein oli narun nokassa ja seurasi minua pää pitkällä ja ihanasti hevoselta tuoksuen, minä sain viekkaan idean. Päästessämme syystuulesta talliin huikkasin Bonnien selän yli Tollon karsinan suuntaan: ”Ai niin muuten Jesse – hyvää isäinpäivää!” Hölmö pila upposi kuin kivi kaivoon. Tollon karsinasta kuului kolinaa ja sitten kiroilun ähkintää, kun Jesse noukki tippunutta harjaa hevosen jaloista. Minä liitelin tyytyväisenä Bonnien kanssa käytävän päätyyn ja rapsutin vielä matkan varrella Windiä, joka tunki päätään puolioven ylitse. Tollon karsinan ovi kävi ja Jesse hipsutteli perässäni Bonnien osoitteeseen. ”Mitä sä Salma sanoit?” hän kysyi. Jessen ilme oli niin orpo, että minua alkoi säälittää. ”Pässi, se oli vitsi!” hihitin ihastuneena. Jesse katsoi minua kärsivästi ja töytäisi minua hellästi otsaan. ”Sä oot raaka”, hän sanoi kohtalokkaalla äänellä. ”Isäinpäivää, ja pah! Mä teen sulle saman tempun ens äitienpäivänä.” ”Ja mä kustannan sut silloin johonki ihmisbiologian kouluun”, kurotin puolioven ylitse ja suukotin Jesseä suulle. Jesse halusi käyttää tyhjän maneesin hyväkseen ja päästä treenaamaan puomeja. Minua sen sijaan laiskotti käsittämättömän paljon. Jessen kiinnittäessä suojia Tollon etusiin minä hain verkkaisesti satulahuoneesta Bonnien suitset, heitin loimen ponin selkään ja vedin kypärän päähän. Samassa ajassa Jesse oli ehtinyt delegoida puomitytöksi Pipsan, joka oli tullut pahaa aavistamatta moikkaamaan Sikkeä, ja kadota hänen vanavedessään ulos tallin ovesta. Minä kiinnittelin rauhassa suitsien viimeiset nahkaremmit ja talutin pirteän Bonnien pihalle. Lähdin maastoon. Ylläni oleva heijastinliivi kahahteli hiljaa, kun lantioni keinahteli puolelta toiselle ponin askelissa. Bonnie kyljet pohkeitteni molemmin puolin olivat lämpimät ja pehmeät. Maleksimme kohti valaistua reittiä, Bonnie korviaan pyöritellen ja minä rennosti hengittäen. Puut hiljensivät metsän äänet, ainoastaan raudoitetut kaviot kilahtivat vaimeasti käydessään tiukasti pakkautuneeseen lumipohjaan. Värisytti vähän. Minulla oli kännykkä tutussa paikassa toppaliivin taskussa. Päästyäni hyvän matkaa pois tallilta pysäytin Bonnien, liu’uin alas sen liukkaalta kyljeltä ja kaivoin luurin esille. Kohotin puhelimen yläviistoon, napsautin kameran päälle ja nyin Bonnieta lähemmäs saadakseni sen mukaan kuvaan. Räpsäytyksen jälkeen avasin nimiluettelon ja selasin i:n kohdalle. Yhtäkkiä minua alkoi jännittää. ”Hej Salma”, puhelimessa vastattiin rauhallisella äänellä. ”Hej, iskä, jag ville ringa och säga”, nielaisin, ”grattis på farsdag.” ”Kiitos”, kuulin luurin läpi, että iskä hymyili. ”Du är med ponnyn nu?” ”Juu”, myönsin ja tunsin etäistä häpeää siitä, että en ollut kotona antamassa jotakin itseväkerrettyä lahjaa ja kantamassa kahvia sänkyyn. ”Jag skickade fotot också, hoksasiks?” ”Hoksasin”, iskä myönteli. ”Just tittar på det. Ponnyn är väl söt.” ”Nii, du har ju sett hon tidigare”, nauroin. ”Söt är hon. Lika söt som en treårig i trotsåldern.” ”Du var hur söt som helst när du var tre. Även med trotsåldern”, muisteli iskä. Minua alkoi vähän nolottaa. Kohta hän varmaan kaivaisi kuva-albumin eteen ja alkaisi selostaa kuvia vauvauinnista. ”Vad gör äiti?” kysyin. Bonnie oli kyllästynyt seisoskelemaan ja alkoi nykiä ohjista, joten naksautin kieltäni ja lähdin tarpomaan sen rinnalla tietä eteenpäin. Korkealla killuvat sähkövalot loivat valopilareita ja synkkiä varjoja matkallemme. ”Äiti korjaa televisiota”, iskä vastasi yllättäen suomeksi. ”Korjaa?” kohotin kulmiani. ”Något med kanaler”, iskä selitti. ”Jag trodde en sekund att hon jobbade som elektriker”, nauroin. Iskä naurahti takaisin ja sen jälkeen puhelimessa tuli hetkeksi hiljaista. Saappaitteni alla lumi narisi. ”No… jag slutar nu”, sanoin. ”Ja iskä… mä rakastan sua.” ”Mä rakastan sua myös”, iskä vastasi. Minun sydämeni oli keventynyt, kun työnsin puhelimen takaisin taskuun. Etsin hyvän lumettoman kannon, ponnistin sen päältä Bonnien selkään ja annoin kimoponin livahtaa raviin. Ilma oli kevyttä ja Bonnie allani ihana kuin karamellipussi. |
|
|
|
Post by Salma on Nov 12, 2014 21:25:33 GMT 2
KRJ-KISAT PIKKULINNUN TALLILLA Taas minä löydän itseni rämäpäisen esteponini kanssa koulukisoista. Naurattaa ja huokailuttaa yhtä aikaa. Siinä minä istun pikku lumisateessa Bonnien selässä ja katselen ohitsemme ravaavia pöyheitä, luotilinjansa tuntevia kouluratsuja. Kaipaan etäisesti lämmittelyesteitä ja hermostuneiden ratsastajien karjumia "Este!"-huutoja. Olen jo ehtinyt tietyllä tavalla hyväksyä, että Bonnie on luokan ainoa poni. Muut - isot - hevoset ovat raamikkaita, kiiltäviä ja liikkuvat kuin virtaava vesi. Eikä mikään pikkuvesi, vaan kunnon notkea ja pyörteilevä intiaanijoki. Luulen, että kimon holsteinin kavioihin on asennettu jonkinlainen vastamagneetti, sillä se näyttää leijuvan ilmassa pyörähtäessään laukkaan. Sisälläni kiertyykin siis pieni tyrmistys ja kateus, kun hoksaan paikalla olevan toisen ponin. Talven valossakin sen karva läikähtelee punaisenruskeana ja pikku korvat hörössä se katselee muita ratsukoita. Vaikka oma Bonnienikin on soma kuin karamellikaniini, minun uskoni sen koulutaitoihin lirisee maahan samaa vauhtia kuin sadevesi rännistä. Pakkohan tässä on alkaa lämmitellä tosissaan, enää en voi vedota ponikorttiin. Bonnie on tohkeissaan muista ratsukoista ja liitelee ihastuneena väärässä tempossa tai pää kenossa heilahdellen. Sitä ei pahemmin kiinnosta pikkutarkka asetukseni. Taas mennään hyppäämään ja olemaan huiman nopeita, se tuntuu ajattelevan. Minä kaivan vaivihkaa takapuoleni syvälle satulaan ja päästelen hampaitteni välistä rauhoittavia suhahduksia. Bonnie jättää onnellisena ne kuulematta ja vastaa ainoastaan viskaamalla häntäänsä. Hiekka ropisee sen kaviosta kylmää hohkaavaan maahan. Koulurata nielaisee ratsukot yksi kerrallaan. Lämmittelykentällä alkaa tulla kylmä. Minut ja Bonnie on arvottu luokan viimeisiksi, joten jäämme kentän nurkkaan kuin orpona lentelevät syyslehdet. Katsojien odottava tuijotus hengittää niskaan kuin kimppu lasersäteiltä. Sitten olemme radalla. Bonnie ravaa sisään kaulallaan nyökytellen. Ja saatatteko arvata - minä unohdan koko radan! Tajuan etäisesti pysäyttää ponin keskihalkaisijalle aivojeni plaratessa kaikkia tuntemiani kouluratoja. Kimo korvapari kääntyilee edessäni laskiessani käteni tervehdykseen. Jumitettuani pari sekuntia liian kauan kannustan Bonnien varovaisesti keskiraviin. Niinhän se meni? Oikealle vai vasemmalle? Bonnien askeleet kurovat matkaa seuraavaan liikkeeseen. Kaula kaartuu vasemmalle ja toinen korva kääntyy kysyvästi minua kohti. Tuonneko? Annan ponille hiukan ohjaa ja pidätän hengitystäni. Pillin kimeää vihellystä ei kuulu. E:n kohdalla poni tiivistyy jälleen ja lähtee tahdittamaan. Ja silloin, kuin päässäni olisi auennut kirja, minä muistan ohjelman. Pohkeenväistöä tästä G:hen! Melkein nauraen minä tuen Bonnieta pohkeella ja painan itseni satulaan sen pompahdellessa oikealle. Bonnien ketale! Tuittupäinen esteponini on sittenkin painanut radan päähänsä paremmin kuin minä. Kiitoksissa taputan Bonnieta kaksin käsin kaulalle ennen kun poistumme hämärtyvään iltaan pitkässä käynnissä. Psst! Salman ja Bonnien kisaelämää voi seurata täällä! |
|
|
|
Post by Salma on Nov 21, 2014 15:38:26 GMT 2
Bonnie, Kössi, Windi ja Taiga höyrysivät maneesissa kuin neljä kostean karvaista patteria. Maneesin ikkunoiden takana lumisade tuiskutti vaakatasossa sankkana pyrynä ja kasaantui kapeisiin ikkunanpieliin. Yksi jos toinenkin ratsastaja oli vetänyt villaa ja karvaa ylleen pysyäkseen lämpimänä. Uran sisäpuolella nökötti sievä kokoelma punapuomisia esteitä. Ne seisoivat hiljaa ja jykevinä kattolampun sähköisessä valossa. Katsomon päätyyn oli koottu matalammat ”poniesteet”, joita Taiga ja Kössi ylittivät vuoron perään suloisen eripuraisena parina. ”Heppaesteiden” ympäri kiertelivät Bonnie ja Windi tarkasti ympyrän vastakkaisilla laidoilla. Cella istui hyvässä tasapainossa Windin selässä ja hehkui ilosta. ”Tää on mahtavaa!” hän oli toistellut samaa siitä asti, kun olimme tulleet maneesiin ja muut vasta kiristelivät satulavöitä keskihalkaisijalla. ”Tää on niin mahtavaa!” Windi viskasi takapäänsä ilmaan ja Cella pidätti sitä nauraen. Paksu pehko ihanaa vaaleaa tukkaa heilahteli hänen niskassaan. ”Varo ettei Windi innostu niin, että kiitää seinästä läpi”, Rosa huuteli rakastettavasti lähestyessään Kössillä ravissa pientä pystyä. Hevonen keinahteli isona ja tummana puolelta toiselle. ”Hiljaa ponipäädyssä!” Cella vastasi onnellisena ja kurvasi hyppyyn. Sandra, Wenla ja Helge olivat tulleet puomitytöiksi ja istuivat hommansa hoidettuaan juoruamassa katsomossa. Heistä näkyi vain nenännykeröt ja punakat posket huppujen, tumppujen ja säärystimien alta. Helge, joka olisi tallilla koko päivän, oli varautunut nerokkaasti ottamalla mukaan termospullollisen kaakaota. Olin siitä salaa kateellinen heidän lörpötellessään iloisesti ja kierrättäessään lämmintä pulloa kädestä käteen. Vaikka ei minuakaan erityisemmin palellut. Toisin kuin muut ratsukot, minä en ollut liittynyt satulavöiden kiristelijöihin. Olin taluttanut paljasselkäisen Bonnien maneesiin ja Sandran avustuksella hopannut sen selkään muovisen pallin päältä. Ponin selän tiheä talvikarva oli suloisen lämmintä ja minusta oli ihana tuntea, miten Bonnie kääntyili ja liikkui allani. Itse hyppääminen oli silti parasta. Aina muutamaa askelta ennen estettä minua alkoi hirvittää: voisin liukua ponin selästä alas kuin kimpale saippuaa ja siinä sitä sitten lojuttaisiin esteen seassa. Harjaan tarraten minä kuitenkin painoin jalkani ponin kylkiin ja nojasin eteenpäin antaakseni selälle tilaa liikkua. Paksu tuppo haaleanharmaita jouhia kasvojani hivellen minä suljin silmät ja pidätin henkeäni, kun Bonnie hyppäsi yksinkertaisesti ja sulavasti esteen ylitse. Joka kerta se tuntui yhtä ihanalta. ”Onko teillä taas tulossa jotku estekisat?”, Nadja varmisti, kun kuljimme välikäyntejä pitkin ohjin. ”Joo, ollaan menossa ilman satulaa -luokkaan”, vastasin taputellen Bonnieta. Poni venytti harmaata kaulaansa ja käänteli rennosti korviaan. ”Sitä varten me nyt treenataan.” ”Oi, mäki tahtosin kokeilla!” Cella innostui. ”Hei Sandra ja muut, otatteko Windin satulan siihen katsomon aidalle?” Meni tuskin kahtakaan minuuttia, kun yhden nakuhevosen sijaan maneesissa kulki neljä. Rosa, Nadja ja Cella kiersivät tyytyväisyydestä hyristen jalkojaan hevosten lämpimille kyljille. Wenla oli juuri pudottamassa heppaesteen puomeja matalammalle, kun siirryimme raviin. Nadja pompahteli Taigan pienten askelten tahdissa ja hihkui tipahtavansa. ”Kahmase sitä kaulasta!” Cella neuvoi hengästyneenä Windin jolkotellessa menemään. Nadja teki hihittäen työtä käskettyä. Hyppäämisestä tuli saman tien kuusi kertaa mukavampaa – ja hitaampaa. Taiga suhtautui satulattomuuteen yhtä letkeästi kuin olisi ollut itsekseen hyppimässä laitumella. Se sujahteli isompien hevosten ohitse ja Nadja pääsi triplaamaan hyppykertansa pienen ponin höristellessä iloisesti korviaan ja sinkauttaessa vuoroin katsomon päädyssä, vuoroin toisessa. Windi seurasi melko järkevästi sen perässä, mutta Kössi pisti täysin ranttaliksi. Se alkoi hötkyillä kaikkea: puomeja, maneesin ovea, katsomossa seisaalleen nousevaa Helgeä ja pohkeita antavaa Rosaa. ”Nyt se vaan pöljäilee”, Rosa sanoi lopulta olkiaan kohauttaen ja hidasti Kössin rauhallisempaan harjoituslaukkaan uralle. ”Me mennään vähän aikaa tässä ja jatketaan sitten.” Hetken päästä iso tumma ruuna liittyi takaisin hyppyihin ja ylitti pikkuesteet minun ja Bonnien perässä. Tamma keinui turvallisesti allani ja sen siro kaula kaartui, kun ohjasin sen laukassa uralle. Hymyilytti. |
|
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!