|
Post by Cäpä on May 10, 2009 16:36:30 GMT 2
10.5.2009 – Hyvässä seurassa uskaltaa!
Perustuu Shinquan hoitotarinaan ; )
”No niin Pikku-boy! Seisohan aloillasi!” nauroin sitoessani jalustinremmiä ponin kaulan ympärille. Pikku kalisutti kuolaimia suussaan ja pärskähti. Se tiesi mitä oli luvassa. ”Odotahan nyt, Nana ei ole vielä valmis!” sanoin kärsimättömälle ponille kurkkiessani ulos karsinasta. Muut olivat jo tuoneet ratsunsa käytävälle, ja pian Nanakin jo tallusteli paikalle Siiri mukanaan. Oli Shinquan synttärit, joten olimme päättäneet lähteä uittoretkelle Liekkijärven rantaan.
Nousimme tallipihalla selkään, osa jakkaran kanssa ja osa ilman, riippuen siitä lähtikö retkelle satulan kanssa vai ilman. Itse päätin mennä ilman satulaa, vaikka tämä olikin ensimmäinen kertani, kun ratsastaisin Pikulla. ”No niin Poju, tästä tulee kivaa!” hihkaisin lyhentäessäni ohjia ja tarttuessani kiinni ponin harjasta. Olin onneksi Pikulle juuri sopivan kokoinen, mutta yhtään enempää en saisi kasvaa.
Lähdimme liikkeelle käynnissä, kohti Liekkijärvelle vievää maastopolkua. Mukaan olivat lähteneet minun ja Pikun lisäksi Shinqua Humulla, Elkku Epulla, Fiia Pellalla, Nana Siirillä, Pipsa ja Pampula, Tiia ja Ilu, Taiga ja Wear sekä Brenna Mankilla. Kuolaimet kalisivat ja satulat narisivat edetessämme kevyessä ravissa kohti uittorantaa.
”Ei kyllä sitten mennä uimaan!” Fiia huudahti Pipsan ja Nanan lopetettua kertomuksensa maastolenkistään Siirin kanssa. ”Ei varmasti!” kommentoin minäkin. Olin melko yllättynyt, sillä en yleensä ilmaissut mielipidettäni monien ihmisten kuullen. Kukaan ei kuitenkaan kiinnittänyt hämmennykseeni mitään huomiota.
”Vesi on liian kylmää uimiseen” Wearkin totesi. ”Mutta jos kävisimme vain kahlaamassa?” tämä ehdotti. Kuului myöntävää mutinaa, ja niin asia oli päätetty. ”Hei! Tästä alkaa maastoreitti!” Ilu huudahti huomattuaan jonkin matkan päässä olevan esteen. ”Hypätään muutama!” innostui Fiia. Nielaisin hermostuneena. Eihän Pikulla ollut edes satulaa!
Eppu oli kuitenkin jo huomannut esteen, ja kiisi nyt Elkku selässään sitä kohti. Myös Ilu ja Fiia nostivat laukan, ja lähtivät kohti estettä. Brenna, Pipsa ja Nana ratsastivat myös ilman satulaa, mutta aikoivat hekin hypätä muutaman. Esteet, jotka olivat edessäpäin olivat vain 50cm korkeita, mutta minua epäilytti silti. ”Tule Cäpä!” Brenna huikkasi rohkaisevasti laukatessaan Mankilla kohti estettä. Rohkaisin mieleni ja nostin laukan.
Este lähestyi kovaa vauhtia, mutta Pikun varmat askeleet poistivat huolet. Liisimme vakaasti yli ja suuntasimme muiden perässä kohti seuraavaa estettä. Hyppäsimme yhteensä neljä estettä, jonka jälkeen jatkoimme taas ravissa suoraa polkua. ”Hihi, se oli hauskaa!” nauroin taputtaessani Pikkua kaulalle. Kuvittelinko vain, vai oliko poni todella täydellinen? Se tiesi aina jos olin epävarma ja rohkaisi minua…
Pian edessä jo siinsi Liekkijärvi. Kannustin Pikkua eteenpäin, ja se lähtikin melkoista vauhtia. ”Huiii!” huudahdin ponin loikatessa metrin päästä rantaviivasta. Se läiskähti veteen, ja roiskeet kastelivat minut läpimäräksi! Myös Tiia laukkasi veteen innolla, ja pian olimme kaikki melkoisen märkiä. Satulat säilyivät melko kuivina vain ihmeen kaupalla…
Paluumatkalle vaihdoimme vielä hevosia, ja sain koettaa Humua. Tamma oli todella mukava ratsu, vaikka heiluttikin päätään. Tallille päästyämme sain kuitenkin Pikun ohjat takaisin käteeni, ja halasin mahtavaa ponia kiitokseksi upeasta maastolenkistä!
Cäpä&Pikku
|
|
|
Post by Cäpä on May 11, 2009 16:05:21 GMT 2
11.5.2009 – Sateiset iltapäivät vol.1
”Nooin, kyllä se sade kohta menee ohi…” rauhoittelin enemmänkin itseäni, kuin vieressäni seisovaa, valkeaa ponia. Pikku nakkasi päätään ja astui vielä huolellisemmin valtavan puun suojaan.
Sadekuuro oli yllättänyt meidät kesken maastolenkin, ja olimme kiiruhtaneet suojaan valtavan vaahteran alle. Nyt seisoimme siinä vierekkäin ja katselimme mustien pilvien kerääntymistä. ”Ei hätää… Ei tästä ukkosta tule”, vakuutin itselleni juuri ennen kuin valtava salama leimahti taivaalla. Pikku nykäisi päätään ylemmäs, mutta pysyi paikoillaan.
Sadepisarat rummuttivat kiivaasti orastavaa lehtikattoa yllämme, ja tiesin ettei Pikku pysyisi kauaa rauhallisena, ellen keksisi jotakin… Talli oli melko kaukana, olimme kaukana Pyöstin vuorella saakka, joten olisi typerää lähteä sinne ennen kuin myrsky hellittäisi. Vilkuilin epätoivoisena ympärilleni, kun toinenkin salama välkähti. Jyrinä kaikui vahvana ja lujana, ja Pikku alkoi hermostua. Rauhoittelin ponia samalla kun etsin parempaa suojaa.
Ja siellä se oli. Vanhojen raunioiden luona näin suuren luolamaisen raunion, jonne mahtuisi hyvinkin 14-vuotias tyttö ja pienikokoinen poni! Lähdin taluttamaan vastahakoista Pikkua kohti uutta suojaamme. Olimme molemmat aivan likomärkiä, ja olin onnellinen siitä, että olin lähtenyt matkaan ilman satulaa… Kompuroituamme muutaman minuutin raunioissa ja puunjuurissa pääsimme viimein suojaan sateelta.
Vanhan rakennuksen seinät olivat sortuneet juuri sopivasti, jotta Pikku mahtui seisomaan siellä. Istuin suurelle kivenlohkareelle, ja silitin ponin otsaa. ”Täällä me olemme turvassa, siitä ei ole epäilystäkään!” sanoin rohkaisevasti vilkuillessani kuitenkin jatkuvasti yhä tummenevalle taivaalle.
Samassa jyrähti todella lujaa. Pikku steppasi muutaman askeleen sivulle, ja otteeni ohjista melkein kirposi… Nousin nopeasti ylös ja rauhoittelin ponia. Tiesin kyllä, mitä pitäisi tehdä, mutta olisiko se kuitenkaan viisasta…? Tällä kertaa Pikku ei enää rauhoittunut, vaan se piti päänsä korkealla, sen sieraimet ja silmät olivat laajenneet, ja se pärskähti hermostuneesti. Silloin tein päätöksen.
”Nooin poika, ihan rauhassa”, puhuin pehmeällä äänellä samalla kun yritin hivuttautua ponin selkään. Pikku kuitenkin väisti, ja muksahdin inhottavasti maahan. Taas kuului jyrinää. Kompuroin pystyyn ja kipusin takaisin kivelle. Minua ei varsinaisesti pelottanut, mutta en koskaan ollut erityisemmin välittänyt ukkosesta.
Tartuin nopeasti ponin harjaan ja heitin itseni selkään. Pikku ravasi muutaman askeleen eteenpäin, mutta pysähtyi sitten kuuliaisesti. Olimme taas ulkona sateessa. Siirsin märät otsahiukseni nopeasti korvan taakse, ja keräsin ohjat. ”Nyt mennään takaisin kotiin, Pikku”, huudahdin pyytäessäni ratsuani siirtymään käyntiin.
Pujottelimme läpi tiheän kasvillisuuden, ja olin todella onnellinen siitä, että olin opetellut lähimaastoa kartasta. Pian löysimmekin taas tutun polun, jota pitkin jatkoimme ravissa. Pikku oli selvästi jännittynyt, mutta kuunteli kuitenkin apujani, eikä lähtenyt laukkaan edes laukkasuoran kohdalla. Puolimatkassa tallille alkoi ukkonen laantua. Sade ei näyttänyt vielä merkkejä loppumisesta, mutta koska olimme jo valmiiksi läpimärkiä, ei se haitannut.
Viimein edessämme näkyi tuttu ja ihana Seppeleen tallin hahmo muutaman sadan metrin päässä. Vähälehtiset puut paljastivat sen kokonaan. Pian olimmekin jo leiriläisten mökkien kohdalla, ja huokaisin helpotuksesta. Taputin rauhoittunutta Pikkua kaulalle, ja mietin, kumpi meistä oli mahtanut pelätä enemmän…!
”Cäpä ja Pikku! Siinähän te olette!” kuului huudahdus tallipihasta. Jossu huitoi meille helpottuneen näköisenä, ja tajusin olleemme maastolenkillämme miltei kaksi tuntia…! ”Juu, sade yllätti ja jouduimme suojautumaan vanhoille raunioille”, selitin hypätessäni alas selästä. ”No selvästi!” Jossu kommentoi huomattuaan Pikun läpimärät suitset.
Cäpä&Pikku
Juu eli tästä tulee sitten myös tavallaan kakkososa sitten myöhemmin ; D Näitä tarinoita tulee nyt oikein urakalla, kun inspis on taas palannut oikein kunnolla!
|
|
|
Post by Cäpä on May 15, 2009 14:26:04 GMT 2
15.5.2009 - KulmankiertoaTää onnistu kohtuu hyvin, olen kerrankin tyytyväinen =D Cäpä&Pikku-herra 15hm
|
|
|
Post by Cäpä on May 18, 2009 18:14:02 GMT 2
18.5.2009 - Raitapaita-PikkuPaintilla tein, anteeksi laatu...! Cäpä+Pikku 16hm
|
|
|
Post by Cäpä on May 19, 2009 16:29:28 GMT 2
19.5.2009 - Metsäretki mussukan kanssaEns kerralla tarina! Oli vaan pakko laittaa tää, kokeilin piirtistä, ja Pikkuhan siitä syntyi... ; D
|
|
|
Post by Cäpä on May 20, 2009 13:49:33 GMT 2
20.5.2009 – Aurinkoiset iltapäivät vol.2
”Nyt pidetään kevätsiivous!” olin huutanut innoissani vielä eilen ennen lähtöäni tallilta kotiin… Mutta siitä oli jo 19 tuntia aikaa, ja eikä minun tehnyt enää lainkaan mieli huutaa. Korkeintaan uupumuksesta ja turhautumisesta. Nakkasin ainakin sadannen heinäpaalin valtavaan kasaan ja lysähdin sen päälle istumaan.
”Cäpä hei, äläs vielä hyydy!” Brenna nauroi heittäessään heinäpaalin viereeni. Nousin mutisten ylös ja tartuin harjaan. Voisin mieluummin lakaista tallin.
Ilu, Jokeri, Nana ja Shinqua putsasivat varusteita tallin edessä, ja Brenna kantoi uusia, tuoreita heinäpaaleja talliin Elkun, Keikin ja Hennin kanssa. Vilkaisin ohimennen tallinovelle jätettyä eväskoria kävellessäni sisään. Minulla oli kauhea nälkä, ja päätinkin lakaista lattian ennätysvauhtia! Kauaa siinä ei mennytkään, vaan pian lattia alkoi taas näyttää hyvältä. Ulkoa alkoi tulla ihmisiä sisään, joten päättelin töiden olevan valmiita.
”Huh, viimein!” Keikki huokaisi heittäessään viimeisen heinäpaalin kasaan. Kiiruhdimme kaikki ulos ja levitimme vanhan loimen maahan. ”Odottakaas hetki, käyn hakemassa Cassun ulos!” Henni huudahti ja ponkaisi ylös. Pian tyttö jo kävelikin ulos tallista komea puoliverinen perässään. Kun Cassu oli viety tarhaan, avasimme eväskorin. Sieltä paljastui kolme pulloa mehua, voileipiä ja kanelipullia.
”Hihi, Cassukin haluaisi!” Shinqua nauroi hevosen kurotellessa aidan ylitse kohti pullantuoksua. Mussutin tyytyväisenä juustoleipää ja katselin tarhassaan nuokkuvaa Pikkua. Ponin pörröinen talviturkki oli vaihtunut siistiksi ja kiiltäväksi karvapeitteeksi pitkän harjaustuokion tuloksena. Käännyin takaisin muihin päin. Kaikki juttelivat iloisesti, ja nauroivat jollekin etäisesti tutun kuuloiselle asialle. ”Hei, minun pitää nyt mennä, oli kiva kevätsiivous”, mutisin noustessani ylös.
Suurin osa tytöistä jatkoi keskusteluaan, mutta muutama katse vilkaisi perääni kummissaan. Hain Pikun riimunnarun tallista ja kävin hakemassa ponin tarhasta. Sen vuoro loppuisi 15 minuutin kuluttua, mutta se pääsisi nyt sisään aiemmin. Tutkittuani tuntilistan tarkkaan, totesin Pikun olevan tänään vapaa tunneilta. Se tarkoitti vain yhtä asiaa. Olisi aika lähteä taas pitkälle maastolenkille. Viimekertaisen ukkosmyrskykatastrofin ollessa vielä tuoreessa muistissa, sieppasin satulan kainalooni. Mikään ei voittanut rauhallista maastolenkkiä ilman satulaa, mutta taivaalla leijuvat pilvet eivät luvanneet hyvää.
Nappasin mukaani myös netistä tulostamani kartan lähimaastoista, ihan vain varmuuden vuoksi. Varustettuani Pikun lähdimme kävelemään tallikäytävää pitkin kohti ovea. Muutama pikkutyttö kipitti ohitsemme ja vilkuili Pikkua ihailevasti. Olin jo kauan sitten huomannut, että pieni poni herätti välitöntä ihastusta pienissä tytöissä. Mutta olihan se aivan luonnollista, ja olihan Pikku todella upea kiiltävässä turkissaan…
”Mennään ihan vain kahdestaan, joohan…”, kuiskasin ponin korvaan noustessani sen selkään. Otin ohjat käteeni, ja lähdimme liikkeelle, ennen kuin kukaan ehtisi tarjoutua tulemaan mukaan. Aurinko alkoi taas paistaa, kun pääsimme leiriläisten mökkien kohdalle. Yritin karistaa ajatuksistani kaikki mieltäni painavat asiat kuitenkaan onnistumatta. Huokaisin. Koulua oli jäljellä enää viikko, ja sen jälkeen pääsisin lopullisesti eroon siitä idiootista, jota niin kovin vihasin. Mutta silti, riittikö se? Kaiken sen jälkeen mitä hän oli tehnyt, riittikö se, että pääsin hänestä eroon? Ei todellakaan riittänyt! Haluaisin kostaa! Ja kehtaa vielä käyttää ottamiani kuviakin…Niin, mitä jos vaikka ilmiantaisin hänet? Se vasta olisi hienoa. Mutta vasta, kun koulu on loppunut, sillä silloin hän ei voi iskeä enää takaisin. Silloin saan viimeisen sanan, ja viimein rauhan! Päätin tehdä niin.
Nyt nauttisin kuitenkin retkestäni Pikun kanssa, enkä keskittyisi moisiin turhuuksiin. Pyysin ponia ravaamaan, kun aloimme lähestyä laukkasuoraa. En ollut varsinaisesti laukkatuulella, mutta omantuntoani pisti jatkuva maastoilu kunnollisen treenauksen sijasta, joten päätin sekä laukata, että pistää maastopolut lakkoon. Tiesin kuitenkin päätökseni pitävän korkeintaan muutaman hoitokerran, sillä kaunis kesäsää houkutteli vastustamattomasti edes pienelle pyörähdykselle puiden lomaan… Okei, en pystyisi pitämään maastoilulakkoani, mutta ei minun tarvitsisikaan, kunhan vain reipastuisin myös treenaamisessa. Päätin käyttää seuraavan hoitokerran oikein kunnon estevääntöön. Pikkuponi tai ei, samalla tavalla tarvitsi treenausta Pikkukin.
Nostin laukan jo hieman ennen suoran alkua, ja kiihdytin vauhtia sille tullessamme. Annoin poikkeuksellisesti Pikun määrätä tahdin suureksi osaksi, vaikka pitelinkin ohjia tuntumalla. Pikulla oli pitkä askel, ja kaikki murheet putosivat kyydistä laukatessamme keskellä metsää, ponin harjan heiluessa kasvojani vasten ja tuulen humistessa korvissani. En voisi kuvitellakaan viettäväni kesää ilman hevosia, sillä tämä oli kesää parhaimmillaan!
Nousin pettyneenä pystymmäs satulassa laukkasuoran lähestyessä loppuaan. Hidastin Pikun raviin ja käännyimme ympäri. Olisi aika palata tallille, ennen kuin sade yllättäisi meidät. Niin oli käynyt viimeksi, enkä todellakaan halunnut sen toistuvan. Niinpä jatkoimme ravissa takaisin kohti Seppelettä.
Kun pääsimme leiriläisten mökkien kohdalle, alkoi mieleni taas täyttyä kaikella sillä, minkä olin yrittänyt unohtaa. Oliko se sittenkin ollut liikaa? Oliko se aivan varmaa? Halusin uskoa, että oli, mutta silti…kaikkihan voivat olla väärässä? Mutta jos se ei ollutkaan totta, en kestäisi sitä. En ollut samalla tavalla vahva, kuin jotkut. En pelännyt ihmisiä, ja pistin aina vastaan ilkimyksille, mutta jos se ei ollutkaan totta, niin sille en voisi tehdä mitään. Siinä tarvittaisiin toisenlaista vahvuutta, ja sitä minulla ei ollut alkuunkaan.
Huokaisin syvään, ja tunsin ärtymyksen palaavan moninkertaisena. Teki mieli vain istua maahan ja murjottaa siinä koko loppu ikänsä, mutta eihän niin voinut tietenkään tehdä. Talutin Pikun talliin ja istuin karsinan viereen heinäpaalille. Jos se ei olisikaan totta, niin mitä sitten? Mitä tekisin, mitä voisin tehdä? Ajatukset pyörivät kehää ja pian en tajunnut mistään enää mitään. En mitään muuta kuin sen, että silloin kaikki olisi ohi. En voisi tehdä mitään, eikä kukaan voisi auttaa. Joten ainoa toivoni oli vain uskoa, että se todella oli totta.
Silitin Pikun turpaa ja lausuin sille hyvän yön toivotukset. Bussi lähtisi pian, joten minun olisi kiirehdittävä. Kiirehdittävä, etten myöhästyisi, pettäisi odotuksia. Tehtävä parhaani, kuten aina tein.
Cäpä&Pikku
Lopusta tuli vähän vali vali...sry
18hm
|
|
|
Post by Cäpä on May 23, 2009 11:06:12 GMT 2
23.5.2009 – Västäräkistä vähäsen, pääskysestä ei päivääkään
Joo joutui armas aa-aika, jaa Suuvii suuloineen! Kauniistii jookaa paa-aikkaa, kooriistaa kuukkaaneen! Jaa siunaahustaan suoopi taas lämpöö auringoon, see luonnon uudeks luoopi, sen kutsuu eeloohoon!
”Hoplaa!” huudahdin Pikun loikatessa ketterästi esteen yli. Jatkoimme rytmikkäässä laukassa kohti ristikkoa. Yksi, kaksi… ja hyppy! Ja yksi laukka-askel väliin…pysty! Hidastimme raviin ja taputin ponia kaulalle. Se oli reippaalla tuulella, ja kaikki tuntui sujuvan hyvin. Pikun rytmikäs askel kyyditti meitä kohti ravipuomia, jonka jälkeen olisi lepokäynnin aika. Annoin ratsulleni pitkät ohjat ja annoin sen ravistella päätään.
”Enää viikko koulua, ajatteles sitä!” henkäisin silittäessäni ruunan kaulaa. ”Sitten ei tarvitse raahautua kouluun, ja ilmat lämpenevät, pääsee tosissaan uimaan, ja leirit! En malta odottaa että pääsen leirille…!” nauroin iloisena haaveillessani kesälomasta. Pikku nappaisi heinänkorren kentän laidalta, ja mutusti sitä tyytyväisenä. taivas oli pilvetön, ja lämpötila lähempänä kahtakymmentä. Vilkaisin leiriläisten mökkien suuntaan, jossa ratsukko oli matkalla kohti maastopolkua, ilman satulaa. Kenties uittoreissulle menossa?
Pikku oli sen verran innokas uimaan, etten viitsinyt liittyä seuraan, sillä minulla ei ollut uima-asua mukana. Eipä se kylläkään ollut estänyt minua hyppäämästä leirikoulussa vaatteet päällä 7 asteiseen meriveteen, mutta… ei tällä kertaa. Keräsin ohjat taas käsiini ja siirryimme raviin. Muutama keskiympyrä ja suunnanvaihdos ja olimme taas valmiita työskentelemään! Olimme hypänneet vasta pieniä, 40cm verryttely esteitä, mutta nyt voisimme alkaa hyppäämään toiseen päähän pystyttämiäni 60cm esteitä.
Yritin nostaa laukan, mutta Pikku oli tällä kertaa eri mieltä. Se vain kiihdytti raviaan. Hidastin vauhtia, ja käänsin ponin ympyrälle. Nostin laukan uudestaan ja tällä kertaa onnistuin. Laukkasimme kohti ensimmäistä estettä, jota ennen Pikku rikkoi kuitenkin raviin. Sen takakaviot kolauttivat pystyesteen puomia, mutta pääsimme kuitenkin kunnialla yli. ”No niin, nyt laukassa”, mutisin lähestyessämme estettä uudelleen. Tällä kertaa kaikki sujui hyvin, ja ylitimme esteen ilman ongelmia.
Vasta siirtyessämme loppukäyntiin huomasin pienen tytön kentän reunalla kameran kanssa. Tyttö napsi kuvia iloisen näköisenä. Kun Henni käveli ulos tallista Cassun kanssa, kääntyi tyttö kuvaamaan tätä toista parivaljakkoa.
Laskeuduin Pikun selästä ja taputin sitä kaulalle. ”Nyt pesen sinut haalealla vedellä, ja sitten saat olla viileässä karsinassasi, eikös kuulostakin hyvältä?” sanoin virnistäen ponille. Lähdimme kohti tallia, ja hyräilin vieläkin mielessäni suvivirttä.
Cäpä and Pikku
19hm
|
|
|
Post by Cäpä on May 29, 2009 14:27:20 GMT 2
27.5.2009 – Sateiset iltapäivät vol. 3, Kesäloma on täällä!
Satoi taas. Taivas oli tuhkanharmaa eikä pieninkään auringon säde päässyt tunkeutumaan pilvikerroksen läpi. Vettä satoi paljon, ei nyt ihan kaatamalla, mutta ei paljoa vähempääkään. Istuin tallin ulko-oven pielessä nurin päin käännetyllä ämpärillä. Taivaalla välähti taas, ja huokaisin. Rakastin sadetta, mutta se alkoi jo riittää! Tokihan kesällä satoi, sen tiesin, mutta… no, olihan eilen ollut sentään kaunis ja aurinkoinen päivä. Vilkaisin kelloa, joka näytti puoli viittä. Nousin ylös ja vilkaisin vielä kerran taivaalle, ja näin ilokseni horisontissa pilkahduksen sineä.
Vihelsin kääntyessäni takaisin tallikäytävälle. Odotin hetken, ja pian tumma shelttineitini jo juoksi luokseni häntä heiluen. ”Hyvä tyttö, kävitkös tarhoilla asti? Kohta saat kyydin takaisin kotiin” sanoin hymyillen silittäessäni koirani päätä. Näin vanhempieni auton kääntyvän tallin parkkipaikalle, ja annoin innokkaan pennun loikkia sen luokse. Itse jatkoin matkaani Pikun karsinalle. Tänään menisimme pitkälle lenkille! Sade oli viimein lakannut, joten mikään ei pysäyttäisi meitä...
"Ajatteles! Kaksi ja puoli kuukautta tätä ihanuutta!", nauroin taputtaessani Pikun kaulaa. Ponin pitkät askeleet kyydittivät meitä yhä syvemmälle metsään. Ponin puhtaana liehuva harja ja kiiltävä karva näyttivät ihanilta auringon paisteessa.
"Hei!" huudahdin huomatessani kaksi ratsukkoa edellämme. Punatukkainen Jokeri kääntyi katsomaan, ja tervehti Flooran selästä. Myös Ilu vilkutti iloisena Tiian satulassa. "Teilläkin loppui jo koulu?" kysyin hymyillen. Pikku laski päänsä alas ja haukkasin suuhunsa ison tukon tuoretta ruohoa. "Juu, loppuihan se!" tytöt vastasivat. Käänsin Pikun Flooran vierelle, ja jatkoimme matkaa. Tiesin, että tästä tulisi hyvä kesä!
Cäpä+Pikku
20hm!
|
|
|
Post by Cäpä on May 31, 2009 16:46:30 GMT 2
31.5.2009 - Siellä on koti missä on sydänPikku kesäauringossa, tähän panostin tosissaan! Huomenna lähden siis leirille, ja vasta perjantaina pääsen aikaisintaan taas koneelle, joten seuraava hoito tulee sitten joskus ; )
|
|
|
Post by Fiona on Jun 5, 2009 19:28:27 GMT 2
Fiona palailee lomalta ja tuo mukanaan kuvan <3 Pikku ja Fiona 15 hm??
|
|
|
Post by Fiona on Jun 7, 2009 11:45:53 GMT 2
7.6.09 ~Ratsastus odottelua~Pikku ja Fiona 16hm <3
|
|
|
Post by Cäpä on Jun 7, 2009 14:59:34 GMT 2
7.6.2009 – KukkaSeppeleetNypin Pikun valkoisesta harjasta pitkiä olkia, jotka olivat tarttuneet siihen piehtaroinnin jälkeen. Ponin äsken vielä niin siisti olemus oli nyt muuttunut pörröiseksi ja suttuiseksi, sillä se oli heittäytynyt pitkälleen tunnin harjauksen jälkeen, ja olin vaivoin ennättänyt alta pois! Nyt se mutusti heiniään silminnähden tyytyväisenä itseensä, ja siihen, että oli saanut hoitajansa työn turhaksi. Vilkaisin toiveikkaan ovelle kuullessani askelten lähestyvän Pikun karsinaa, mutta laskin pian taas katseeni ponin harjaan kun oven ohitse käveli pieni tyttö jota en ollut koskaan ennen nähnytkään. Toisaalta toivoin, että Pikun toinen hoitaja, Fiona olisi tullut paikalle, toisaalta taas en. Olin kuullut tytöstä pelkkää hyvää, mutta minua hirvitti silti! Mitä jos emme tulisi toimeen laisinkaan? Huokaisin syvän ja nyppäisin viimeisenkin oljenkorren ponin harjasta ja taputin sitä kaulalle. Olin kiintynyt Pikkuun jo tänäkin aikana kovasti, ja toivoin, että kaikki sujuisi vastedeskin hyvin. Olisi mukavaa saada kävelylenkille Pikun lisäksi myös ihmisseuraa, mutta tulisimmeko sittenkään toimeen? Mitä jos toinen hoitaja pitäisi minua typeränä aloittelijana? Tiesin, että olimme saman ikäisiä, mutta mitä jos hän olisikin vaikkapa 10 vuotta ratsastanut ja väheksyisi kaikkia vähemmän ratsastaneita? Aloin pikkuhiljaa itsekin tajuta ajatusteni typeryyden. Fiona olisi varmasti todella mukava, kunhan en vain itse mokaisi kaikkea! En ollut mikään maailman sosiaalisin tyyppi, ja tulin toimeen parhaiten vain tietynlaisten ihmisten kanssa. Saattaisin hyvinkin sanoa tai tehdä jotain tyhmää, ja sen jälkeen kaikki menisi pieleen! Päätin kuitenkin pyyhkiä asian mielestäni. Ajattelisin sitä uudestaan sitten, kun olisin tavannut Fionan. ”Noh, sinulla on pian leiri edessä, joten nyt otetaan hieman treeniä, jookos? Peruskoulua, notkistetaan sinua vähän ja sellaista, ei mitään liian vaikeaa!” lupasin pujottaessani kuolaimet ponin suuhun. Nostin satulan varovaisesti selkään ja kiristin satulavyön ensimmäiseen reikään. Kypärä vain päähän ja olimme valmiita! Puolimatkassa tallikäytävää vastaan tuli Jokeri, joka kiirehti laukku kädessään kohti tallin ovea, ja huikkasi minulle mennessään jotakin leiristä. Venyttelin sormiani uutuuden kankeissa ratsastushanskoissani, jotka olin saanut Shinqualta syntymäpäivälahjaksi. Talutin Pikun keskelle kenttää, laskin jalustimet ja hyppäsin selkään. Toisella puolen kenttää näin Keikin ja Blondin verryttelemässä alkukäyntiä ilman satulaa. Lähdimme Pikun kanssa liikkeelle ja suuntasin ponin uralle. Pikku pureskeli kuolainta ja käveli rennosti pitkin askelin, kuten aina. Pikkuhiljaa otin ohjia lyhemmäksi ja sain Pikun myötäämään. Ravasimme muutaman kierroksen suoraan, ja sitten aloin kääntää ponia suurille ympyröille. Se taipui hyvin, vaikka jouduinkin herättelemään sitä muutaman kerran. Kun verryttely oli tehty, laukkasimme pari kierrosta ympyrällä molempiin suuntiin. Kaikki sujui niin hyvin, että päätin lopettaa treenin siihen, ennen kuin poni alkaisi väsyä. Loppukäynnin tekisimme maastolenkin muodossa! Niinpä käänsin Pikun kohti meille jo tutuksi tullutta maastoreittiä, joka alkoi leiriläisten mökkien luota. Kun kävelimme pitkin metsäpolkua, en voinut olla huomaamatta kaunista kukkamätästä keskellä pientä aukeaa, joka oli aivan polun vierellä. Käänsin Pikun kohti aukeaa, ja hyppäsimme ravissa pienen ojan ylitse. Laskeuduin alas selästä ja istahdin keskelle sinikelloja, voikukkia ja pelto-orvokkeja. Pikku laski päänsä alas kukkien sekaan, ja nosti sen taas ylös suu täynnä tuoreita punaisia apiloita. Kellahdin selälleni voikukkien joukkoon ja hymyilin katsellessani Pikkua, joka rohmusi kukkia ja pitkää ruohoa suuhunsa. ”Älä syö liikaa, ethän..?” nauroin nostaessani ponin turvan ylös kukkien sekamelskasta. Nyppäisin kimpullisen kukkia syliini ja nousi istumaan. Näpersin kukkien päät yhteen ja lisäilin sinne tänne vielä muutamia kukkia koristeeksi. Nostin kukkaseppeleen nauraen Pikun päähän ja pyöritin sen paksua harjaa kiinnikkeeksi. Laitoin toisen seppeleen omaan päähäni ja nauroin ponin hullunkuriselle ilmeelle sen yrittäessä tavoittaa päässään repsottavaa kukka-asetelmaa. ”Näytät hyvältä se päässä!” vakuutin silittäessäni Pikun korvia. Poni pärskähti hyväksyvästi ja käänsi katseensa metsän siimekseen. Lintu liversi jossain lähellä, ja tunsin oikeasti, että oli kesä! Cäpä&Pikku 22hmOih, fantastisen söpö, ihana kuva ja kiva tarina! Piristi päivää! - Josefiina
|
|
|
Post by Fiona on Jun 7, 2009 21:02:09 GMT 2
7.6.09 ~Ensi tapaaminen Cäpän kanssa~- Moikka sit, sanoin Tuomakselle, poikakaverilleni ja annoin hänelle pienen suukon. - Joo moikka. Tuun sit illalla hakeen, poika sanoi ja päräytti mopoautonsä käyntiin ja huristeli kättä heiluttaen pois. Astuin sisään talliin ja kävelin Pikun karsinalle. Karsinan ovi oli auki ja nappasin riimun narun käteeni. Selässäni oli viellä reppu, jonka veisin tarha reissun jälkeen ylös kaapeille. Kävelin tarhoille päin ja viheltelin siinä, jotain todella iloista kesä kappaletta. - Pikku! Siinähän sää ootkin! Sanoin kimolle ponille samalla kun laitoin sille sinisen riimun päähän. Talutin Pikun ulos portista ja kävelimme tallille päin. Olin todella iloinen saadessani hoitaa Cäpän kanssa Pikkua. Yhdessä oli aina mukavempaa. Toivoin, että näkisimme pian. Olin vähän jännittynyt tytön suhteen. Vaikka olimmehan oikeastaan saman ikäisiä, mutta tulisimmeko toimeen? Olisinko vain velliä toisen hoitajan rinnalla? Valtaisiko hän Pikun? Omisiko itselleen?? En kyllä usko ihan kaikkeen... Pohjimmiltaan luulen, että hän on toodella mukava. Tulemme varmasti hyvin toimeen, ainakin toiveitteni mukaan. Sen verran olen kuitenkin Cäpästä kuullut.. Astuimme Pikun kanssa tallin varjoon ja suunnistimme karsinalle. Minä näköaistilla ja Pikku hajuaistilla. Karsinassa meinaan oli heinää ja jonkun ratsastajan jättämät porkkanat! Pikun askel oli pehmeä ja mukava ylipäätään ratsastaa tänään. Maneesi oli kuuma, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Kenttä oli tuntilaisten käytössä ja yksityis omistajat treenasivat siellä hevosiaan. Menimme Pikun kanssa ravia ja teimme erilaisia voltteja ja siirtymisiä. Viitsin vaivata ponia tänään koululla, vaikka tiesin haluani esteisiin. Tai Pikkukin varmaan olisi mielummin hypänny esteitä.. taii ollut syömässä karsinassa ilman olenkaan ratsastusta, jos olisi saanut vain valita. Kuulin maneesin oven käyvän. - Hei Fiona! Kuulin Jossun sanovan ja ratsastin Pikulla tytön tai voisiko sanoa naisen luo. - Miltäs tää meijän ratsatus näyttää?? Kysyin ja taputin kimoa kaulalle. - Joo hyvältä. Miltäs sen Pikun liikkeet tuntuu?? - Pehmeiltä.. Pehmeiltä. Jossu nyökkäsi ja lähti ovelle. - Mie tästä meenkin, kun pitää hoitaa lisää paperihommia. - Juupp, vastasin ja käänsin Pikun takaisin uralle ja jatkoimme ratsastusta oikein urakalla. Harjasin Pikkua karsinassa kovalla harjalla. Shinqua ilmestyi karsinan ovelle ja hymyili. - Mikäs ny noin hymmyilyttää? Kysyin ja tulin kanssa karsinan ovelle. - Eip mikkää ihmeellinen... Vaan se et vie se Pikku tarhaan viellä ennen kun se joutuu tänne tallin pimentoon yöks. - Okei. Vien, sanon ja katsoin kuinka Shinqua kiiruhti toisenkin hevosen karsinalle ilmoittelemaan jostain. Jatkoin harjausta ja vein sitten kaikki tarvikkeeni satulahuoneeseen. Laitoin tarhan portin kiinni ja jätin riimunnarun aidan viereen. Kävelin takaisin talliin ja kävin hakemassa repustani omenat jotka unohdin antaa Pikulle. Kiiruhdin sitten takaisin tarhoille ja avasin tarhan porttia juuri kun joku vähingossa tönäisee minua. - Oih. Anteeksi, ruskeatukkainen tyttö sanoo ja hymyilee. - Ei se mitään. Öhh.. ei olle varmaan ennen nähty? Kysyin ja tarjosin kättäni. - Oon Fiona. Tyttö jäi sanattomaksi ja tarrasi hetken jälkeen kiinni käteeni.- Cäpä, hän vastasi ja naurahti katsoessaan omena ''vuorta'' kädessäni. - Cäpä! Kiva tavata. Aloin myös nauramaan hänen omena ''vuorelleen''... - Pikku saa aika hyvän iltapalan kyl tänää, sanoin ja avasin portin ja kävelimme Pikun luo, joka tietenkään ei ollt moksiskaan omenoiden lukumäärästä. Se kun tyytyväisen niitä suukkuunsa pisteli. Olimme jutelleet Cäpän kannssa varmaan puolisen tuntia tarhoilla ja meillä oli ollut todella hauskaa. Olimme tutustuneet toisiimme ja molemmat meistä olivatkin jo kerenneet nolaamaan itsesnsä. Siittähän vasta lisää naurua vain syntyikin.. Nyt kuitenkin kuulin mopoauton tuttua hyrinää pihalta ja otin reppuni selkääni. Hyvästelin Cäpän ja menin autolle. - Moi Tuomas! Ootas nii kuulet.. ( Sori, aika huono kuva.. Sori Cäpä <3 piirsin sut toosi huonosti.. ja samoin Pikun<3 ) p.s sori tuli mieli kirjottaa.. tää voidaan vaikka laskee silla et oon kijottanu tän niinku huomenna =) Fiona ja Pikku 17hm
|
|
|
Post by Fiona on Jun 10, 2009 11:53:18 GMT 2
10.6.09 ~Alla riimunnarujen~
|
|
|
Post by Cäpä on Jun 10, 2009 12:21:02 GMT 2
10.6.2009 – Kymmenes kuudetta kaksituhattayhdeksän
”Heips!” huudahdin kurkistaessani Pikun karsinaan, jossa punatukkainen tyttö puhdisti ponin kavioita. Fiona laski jalan alas ja kääntyi karsinan ovelle päin. ”Moikka! Yritän tässä juuri puhdistaa Pikku-pojan kavioita, mutta se laittaa ihan tahallaan painonsa juuri sille jalalle jota puhdistan..!” tyttö nauroi ja taputti pientä ruunaa kaulalle. Moinen hienovarainen keppostelu kuulosti tyypilliseltä Pikulta, ja sai minut aina hyvälle tuulelle.
”Tänään pitäisi muuten putsata Pikun varusteet!” muistin yllättäen. Fiona huokaisi. ”Totta… Mutta onneksi ei sada, joten sen voi hoitaa ulkona. Putsaa sinä satula niin minä hoidan suitset! Ja se, kumpi on ensin valmis harjaa satulahuovan!” hän ehdotti. ”Jaahas, mukava palkinto nopeimmalle putsaajalle: lisää siivottavaa!” mutisin kuitenkin virnistäen. Jätimme Pikun nuokkumaan karsinaansa ja raahasimme sen varusteet aitan vierelle. Laitoin satulan kaiteelle ja aloin kiillottamaan sitä saippualla. ”Näitä suitsia ei ole pesty kunnolla aikoihin!” Fiona arvioi uittaessaan kuolaimia vesisaavissa.
Tunnin ajan huolsimme yhteisen kiinnostuksen kohteemme varusteita ja juttelimme samalla sekä koulusta että kesälomasta, mutta pian keskustelu kuitenkin kääntyi hevosiin. Kerroin siitä maastolenkistä jolla olin ollut Pikun kanssa, kun ukkonen oli yllättänyt meidät, ja kauhun hetkistä raunioilla. Silloin olisi todellakin ollut hyödyksi, jos mukana olisi ollut toinenkin käsipari Pikkua rauhoittelemassa! Sovimme, että menisimme seuraavalla kerralla maastoon yhdessä, ja kävisimmekin oikein kunnon lenkin, kenties Liekkijärvellä asti?
Kun satula ja suitset oli pesty, ja satulahuopakin yhteisvoimin siistitty, kipitin Pikun karsinalle. ”Hei poju… Tiedätkös, Fiona on todella mukava! Turhaan huolehdin, meillä tulee olemaan hauskaa, meillä kolmella. Mutta ei hätää, pidän huolta siitä, että kahdenkeskistäkin aikaa sinulle jää, kummankin hoitajan kanssa”, lupasin silittäessäni ponin turpaa. Pikku antoi minun silittää itseään hetken, mutta vetäytyi sitten kauemmas ja alkoi hamuta olkia karsinansa pohjalta.
♥:llä Cäpä ja Pikku 23hm
|
|