Post by Reega on Feb 16, 2010 18:39:51 GMT 2
No niin, ihmiset. Reega-täti päätti pitkästä aikaa vetäistä teille rennon maastokäppäilyn (kuten otsikko kertoo) keväisissä merkeissä 6.3. Päätin että teemme oikein pitkän lenkin ja istumme hevosten selässä ainakin parisen tuntia. Mukaan otan halukkuudesta riippuen 2-4 ratsukkoa, ja voi olla että joudun hieman valikoimaan (eli jos kaikki muut menee esim. suokeilla niin en voi ottaa yhtä shettistä mukaan).
Jokainen saa itse päättää ratsunsa, eikä ole mitään väliä ovatko ne Seppeleen yksityisiä/tuntsareita vai jostain muualta. Ainoa kriteeri että täytyy olla piirretty. Ja ratsukoilla sitten asianmukaiset varusteet, kypärä on pakollinen ja turvaliivi suositeltava. Ja kaikilla hepoilla on sitten oltava satula, tämä ei ole ilmansatulaamaaston-tunti, sori.
Tässä reitti, se on siis tuo punainen viiva: i45.tinypic.com/2wd382d.png
Ratsukot:
Reega / Roki
Ilu / Tiia
Lynn / Floora
Jassu / Sikke
Maksuksi kelpaa panostettu, kunnon tarina/kuva, mutta ei runot tms.
-----------------------------------------------
06.03.2010 - Tuntitarina
Musta ori korskahteli ja steppasi hieman stressaantuneen oloisena edessäni kun kiristin satulavyötä. Maaston oli tulossa ainoastaan tammoja Rokin lisäksi, joten jännitin hieman miten matka sujuisi. Tosin en ottanut mukaan ainuttakaan ponikokoista karvaturpaa, Sikke nyt oli siinä rajoilla. Saatoin vain toivoa että kaikki pysyisivät mukana.
Satula natisi rytmikkäästi ja rauhallisesti kun lähdin taluttamaan Rokia hoitopuomilta pois Seppeleen pihalta. Sovimme että tuntilaiset tulevat heppoineen tienpäähän yhdeksi. Kello tosin näytti jo varttia yli, eikä ketään näkynyt. Tuhahdin hieman kyrsiintyneenä että eikö ihmisillä ole nykyään kelloja tai kännyköitä mukana tallilla. Roki tönäisi minua kysyvästi selkään ja käännyin orin puoleen. Taputin mustaa suomenhevosta kaulalta ja puhelin sille hiljakseen. Roki nyökytteli päätän ja louskutti kuolainta suussaan. Se selvästikään ei pitänyt odottamisesta, enkä kyllä minäkään.
Onneksi päivä oli kaunis, kevättä oli selvästi ilmassa. Linnut visersivät ja kujersivat, jokainen omalla tavallaan. Puista oli kaikki lumi tippunut alas ja kattojen reunoilta roikkuvat jääpuikot tippuivat vettä. Asfalttitietkin olivat lähes kuivat, mutta muualla lunta oli kinoksittain. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta kalpeasti, eikä se vielä juuri lämmittänyt. Minua se ei haitannut, sillä olin pukeutunut asianmukaisiin varusteisiin ja toivoin että tuntilaisetkin olivat.
Pian ensimmäinen ratsukko saapuikin tietä pitkin ja Roki selvästi valpastui. Pidin varmuuden varalta kunnolla kiinni ohjista, jotta ori ei lähtisi käsistä. Jassu tepasteli yhtä pirteänä kuin aina Sikke vierellään. Vaalea tamma näytti vireältä ja selvästi valmiina lähtemään matkaan. Kun parivaljakko saapui puhe-etäisyydelle, kysyin Jassulta oliko tämä nähnyt muita ratsukoita. Olivat kuulemma pian tulossa.
Tottahan se, sillä pian Ilu ja tämän lehmännäköinen hoidokkinsa sekä Lynn Looran kanssa astelivat jonon jatkoksi iloisesti rupatellen. Kerroin tytöille minkälaisen reitin menisimme, pyysin heitä pitämään korvat auki siltä varalta että huutelisin heille neuvoja ja mikäli vauhdissa on vaikea pysyä mukana niin sitten ilmoittaa asiasta minulle. Sain vastaukseksi nyökkäilyjä ja ”joojoo”:ta. Sanoin myös että jos olisi jota kysyttävää niin nyt sitten olisi aika avata suunsa. Kaikki kuitenkin pysyivät hiljaa, joten oletin että kaikki on päivänselvää.
Pyysin kaikkia kiristämään ratsujensa satulavyöt ja hyppäämään selkään. Käännyin Rokin puoleen ja heitin ohjat orin kaulalle. Kiristin satulavyötä muutaman reiän verran ja nousin ratsaille. Säädin jalustimia vielä vähän sopivimmiksi ja käännyin katsomaan ovatko kaikki valmiina. Lynnillä oli jotain ongelmia Flooran kanssa, mutta tyttö pääsi kuitenkin pian tamman selkään. Kysyin, oliko kaikki valmiina ja sain reippaan ”joo!” vastaukseksi.
Keräsin ohjat ja painoin pohkeet Rokin kylkiin. Ori lähti reippaasti matkaan ottaen pitkiä rivakoita askelia. Asfalttitie osuus meni nopeasti rauhallisessa käynnissä ja käännyttyämme vasemmalle pienemmälle tielle ajattelin että voisimme mennä käynnissä vielä ainakin vähän matkaa.
Käyntiosuus venähti pidemmäksi mitä ajattelin kun vaivuin ajatuksiini. Pysähdyimme ennen kuin lähdimme ylittämään autotietä ja sen jälkeen päätin että ohittaisimme Seppeleen maastoesteet kevyessä ravissa. Maiskautin Rokille eikä suomenhevosta tarvinnut kahdesti käskeä. Ori lähti reippaaseen raviin, mutta jouduin hieman pidättämään innokasta ratsuani. En ollut varma pysyisivätkö kaikki perässä.
Siirsin pian kevyeeseen raviin, sillä minun oli helpompi pidättää Rokia kun en kokoajan pomppinut ylös alas satulassa. Kurkkasin katsomaan olivatko kaikki ratsukot mukana. Sikke tuli omaa, ponimaista tyyliään perässämme, toisin kuin Floora joka oli synnynnäinen juoksija. Näytti siltä että tamma haluisi lähteä kilpa-ajoon kanssamme, mutta Lynn hallitsi hevosensa hyvin. Viimeisenä tulivat Ilu ja Tiia, hyvässä hillityssä ravissa. Vaikka Tiia olikin isokokoinen ja sillä oli reipas ravi, Ilu selvästi tiesi miten tamman kanssa toimia.
Kesantopellon jälkeen siirsin Rokin vähitellen takaisin käyntiin ja taputin orin mustaa kaulaa. Kävelimme pitkin ohjin metsämättään läpi ja annoimme hevosten hieman huilia, sillä ajattelin että seuraavaksi voisimme ottaa lyhyen laukkapätkän kun tulisimme leveämmälle tielle.
Metikön jälkeen käännyimme vasemmalle, ja siirsin Rokin ravin kautta laukkaan. Ori teki työtä käskettyä, ja nosti reippaan ja lennokkaan laukan. Jouduin jälleen kuitenkin pidättämään aika reippaasti, muuten suomenhevonen olisi lähtenyt käsistä. Myös muut takanamme ottivat mallia ja nostivat laukan.
Laukkasimme noin kaksisataa metriä, kunnes siirsin orini ravin kautta takaisin käyntiin. Sen mitä olin sivusilmällä vilkuillut, Flooralla näytti olevan laukan kanssa hieman vaikeuksia, ja toivoin että Lynnillä ei takamus olisi ihan tohjona kun saapuisimme takaisin tallille. Sikke ja Jassu pysyivät hyvin takanamme ja Tiia ja Ilu pitivät hyvin perää, vaikka laikukas tamma vaikuttikin aika energiseltä.
Kuljimme käynnissä Zardalle vievän risteyksen ohi aina uimarannalle. Liekkijärvi näytti nukkuvan jään ja lumipeitteen alla, mutta heräämisen merkkejä kuitenkin kuhisi joka puolella. Käänsin Rokin polulle, joka lähti viemään meitä ylös Liekkikalliolle. Maasto oli hieman vaikeakulkuista, koska lunta oli todella paljon eikä selviä polkuja tahtonut erottaa. Teimme kuitenkin toisille tietä, ja orin puhdilla olisimme kahlanneet varmaan järven poikkikin jos olisi ollut tarve.
Pysähdyimme Liekkikallion huipulle ihailemaan lumista maisemaa. Kysyin ratsukoilta oliko vauhti sopiva, ja kuuleman mukaan sitä saisi olla hieman lisääkin. Ehdotin että kunhan pääsemme alas kallioilta, voisimme ottaa pienen spurtin lumihangessa. Sain myöntäviä vastauksia joten käänsi orini alas vievälle polulle.
Kun pääsimme alas, Roki nosti laukan suoraan käynnistä ennen kuin ehdin siirtämään jalat edes oikeille paikoilleen. Ori oli ilmeisesti oppinut että kun aloin säätämään jalkojen paikkoja niin silloin oli tiedossa laukannosto. Korkeassa lumihangessa oli kuitenkin haastavaa nostella jalkojaan, ja musta suokki melkein hyppeli eteenpäin. Kun lumikinoksen korkeus pieneni, pääsimme vasta kunnolla vauhtiin. Roki harppasi heti ensimmäiseksi reippaasti eteenpäin ja lähti sitten laukkaamaan pitkin askelin ja selvästi vauhdista nauttien.
Laukkasimme ehkä muutaman sata metriä, kunnes siirsin Rokin raviin. Menimme kevyttä ravia koko metsäpätkän loppuun asti, ja ennen tienylitystä hidastimme käyntiin. Ylitimme reippaassa käynnissä Pyöstivuoren, mutta kyllä ihmettelen miksi paikan nimi oli vuori. Pieni nyppylähän se oli. Tosin voi olla ettei talvisin paikan todellista kokoa oikein nähnyt, lunta kun puski joka paikasta kyytiin.
Pyöstinvuoren ylitettyämme saavuimme jälleen tielle. Se oli otollinen paikka hieman ravata, joten annoin Rokille ohjia ja päästin sen ravaamaan aika vapaasti. Pidin orin harjasta kiinni ja pyrin myötäilemään suomenhevosen liikkeitä parhaani mukaan. Taakse katsoessani Floora näytti nauttivan kun se pääsi vapaasti juoksemaan, toisin kuin Tiialle näytti olevan ongelma pysyä vain ravissa. Tamma olisi selvästi halunnut laukata lisää.
Hokit kopisivat hieman pahaenteisesti jäistä hiekkatietä vasten, joten pidätin Rokia ja siirsin sen käyntiin hieman ennen kuin käännyimme Seppeleeseen johtavalle metsäpolulle. Päätin että kävelisimme loppumatkan pitkin ohjin, ja antaisimme hevosten hieman hengähtää. Reitti jonka kuljimme oli kieltämättä aika pitkä, mutta kaikki ratsukot, Sikke ja Jassu mukaan lukien, näyttivät pysyvän hyvin isompien hevosten vauhdissa.
Roki pärskähteli ja heitteli päätään. Taputin oria reippaasti kaulalle, ori oli käyttäytynyt äärimmäisen mallikkaasti vaikka olimmekin naisseurassa. Herrasmieshän oripojastani oli tullut, se oli pakko myöntää. Viimeiset metrin tallille Roki lepuutteli rennosti päätään ja pystyin pitämään ohjista kiinni vain yhdellä kädellä.
Pihamaalle saavuttuamme hyppäsin alas orini selästä ja otin ohjat sen kaulalta. Muut ratsukot kaarsivat viereeni ja tekivät samoin. Kiitin kaikkia hyvästä tunnista ja ehdotin että ottaisimme joskus uudestaan. Kaikki ainakin näyttivät hyvin tyytyväisiltä, punaposkisilta ja pirteiltä, mitä nyt Lynn hieman valitti takamustaan. Itse jäin riisumaan Rokin pihamaalle, muiden mennessä hoitamaan hevosensa sisätiloihin.
// kirjoitin tämän hieman väsyneenä, joten älköö välittäkö kirjoitusvirheistä.
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!