|
Post by Daniel on Feb 8, 2013 23:42:22 GMT 2
Jännyyksiä tiedossa 8. helmikuuta 2013 "Anne, Topi taitaa joutua poseeraamaan", kuuluivat mun ensimmäiset sanat, kun törmäsin tallille perjantaina ja näin Topin omistajan. "Jahaa", Anne vastasi ja kohotti kulmiaan. "Kerrotko vähän lisää?" "Yks valokuvaajakaveri tahtoo kuvata hevosia. Se on kärttänyt aikansa pääsyä kuvaamaan mua ja mun uljasta ratsuani", virnistin, mutta virne pyyhkiytyi kasvoiltani äkkiä. "Se tahtoo kunnon luksuskoulumeininkiä. Tajuatsä, tyylillä frakki ja ne valkoset sukkapöksykisahousut. Putsplanksaappaat. Liekö mä tartten silinterinkin." "Ja sustahan on hirveän vastenmielistä pynttäytyä", Anne sanoi, enkä mä ollut ihan varma, oliko se kovinkin sarkastisesti sanottu. Ainakin Anne piilotteli hymyä. "No siis", mä alotin, enkä sitten heti tiennytkään, miten vastata. "Onhan se aika pellepuku. Ei mua haittais näyttää hyvältä, mutta... kouluratsastus, niin mun juttu kuin se onkin, on kyllä välillä ihan turhaa koreilua ja pönöttämistä." Jatkettiin juttelua jonkun aikaa. Keskusteltiin mun kaverin suurista valokuvaussuunnitelmista ja siitä, milloin Topi olisi käytettävissä niihin tarkoituksiin. En voinut kiistää, etteikö mua itseäni olisi moiset pläänit vähän epäilyttäneet. Toisaalta - eipä kai sellaisen kokeileminen mitään ottaisi, ellei antaisikaan. Ehkä se olisi hauskaa. Tai totta hitossa olisi, tiedossahan oli päivä parin kaverin, Lynnin ja Topin kanssa. Olkoonkin, että mun sitten välillä pitäisi pöllöillä siinä kaikissa pelleimmässä kisa-asussani, mikäli en saisi neiti valokuvaajan päätä käännettyä. Ehkä saisin. Tai pistäisin kaverini kääntämään sen, sen tyttöystävähän Anna oli. Rupattelutuokion päätteeksi käväisin moikkaamassa Topia. Harjailin sitä vähän, enempään toimintaan kun ei oikein ollut aikaa. Mä olin vähän niin kuin ohikulkumatkalla vain. Topi oli ilkikurisella päällä ja halus maistella vähän kaikkea mitä vaan kuvitella saattaa. Eikä välttämättä edes saattanut kuvitella. Anne saapui pian karsinan ovelle Topin varusteet mukanaan. Niitä vilkaistessani tulin miettineeksi, että vaikka olinkin ne juuri pesaissut, joutuisin varmasti kuuraamaan orhin varusteita lisää, ennen kuin ne kelpaisivat kameralle. Tai ehkä pistäisin Annan kuuraamaan ihan itse, hah. Laitoin Topin kuntoon sillä välin, kun Anne kävi neuvomassa jotakuta, joka tarvitsi apua Elmon kanssa. "Kiitos", Anne kiitti saadessaan valmiiksi varustetun hevosen ohjat käteensä. "Ei mitään, sitä vartenhan hevosenhoitajat on", naurahdin. "Kivaa ratsastusta, mä alan tehdä lähtöä hakemaan blondia ravitallilta." "Jeps, sano Lynnille terveisiä. Me lähdetään tän hevosen kanssa vähän metikköön haahuilemaan."
|
|
|
Post by Daniel on Mar 11, 2013 23:12:42 GMT 2
Kohdistakaa valokiila 11. maaliskuuta 2013 - Anna kertoo: Valokuvaajana pyrin monipuolisuuteen. Aina se ei ole helppoa, sillä kaikenlaisia villeissä haaveissani kuvaamia kohteita ei yksinkertaisesti ole tarjolla harjoitteluvälineiksi. Pitkäaikainen haaveeni päästä harjoittelemaan hevoskuvausta on kyllä toteutumassa, sillä olen Danin ja Lynnin kanssa matkalla tallille. Lynn lupautui mukaan apukäsipariksi. Harmillista kyllä Dänski on pikkuhippasen kipeä, eivätkä haaveilemani siluettimaiset kouluratsastuskuvat pellolla onnistu, vaikka olosuhteet olisivatkin piakkoin mitä täydellisimmät. Höh. Mutta ei se mitään - pääsenpähän kuitenkin kuvaamaan. Lynn käy hakemassa Topin sisään. Dani käy sillä välin viemässä koiransa hetkeksi sisätiloihin ja minä innostun räpsimään lähestyvästä yhteensä kuusijalkaisesta kaksikosta pari kuvaa ihan rennolla, hifistelemättömällä otteella, sillä pidän valaistuksesta ja taustan väreistä. Haluan näistä muutamista kuvista heijastuvan huoletonta iloa ja hevosharrastuksen leppoisaa puolta. Päivässä on ripaus kevään tuntua, ja mikäs sen parempaa. Pian on kevät ja sitä seuraa kesä ja sitten koittaakin jo suosikkini kaikista vuodenajoista. Syksy hurmaa minut monipuolisuudellaan; alkusyksyn leimuava väriloisto haalistuu pian suloiseksi synkkyydeksi ja lopulta läpitunkemattomaksi pimeydeksi. Pidän kaikesta syksyyn liittyvästä. Huomaan pitäväni myös Seppeleestä - ja Topista! Ori on komea, mutta niin osasin odottaakin. Enhän minä nyt mikään järin taitava ratsuihminen ole, mutta pidän hevosen olemuksesta ja väristä. Sen punaisena hehkuva karva sopii mitä loistavimmin päivän kuviin. Ja niin, aivan täydellisen täysi maallikko en hevosten suhteen ole. Olen hengannut lähinnä ravitalleilla, kunnes tutustuin poikaystäväni parhaan ystävän - Danielin - kautta mallaspurolaisiin. Ravityttö päätyi kärryiltä ratsaille. Tai kärryiltä ja kärryiltä, lähinnä minä harjailin niitä ravipolleja. Olihan se luksusta, kun välillä pääsi vähän ajamaankin, mutta enemmän minä pidin siitä kaikesta muusta touhuamisesta. Suhteeni ratsastukseen on melkolailla samanlainen; pidän kyllä uuden kokeilemisesta ja oppimisesta, mutta hoitaminen on enemmän minun makuuni. Lievästi allerginen minä kyllä olen, mutten anna sen haitata. Antaisin toki, jos allergiaoireet olisivat pahempia, mutta kuten sanoin: lievä. Lievästi allerginen. Hyvin lievästi. Puunaamme Topin yhdessä oikein kiiltäväksi. Lynn letittää hevosen harjaa, kun minä ja Daniel harjataan sitä, eikä ori pistä lainkaan pahakseen. Ehkä se vaikuttaa pikkuhippasen jopa nauttivan saamastaan huomiosta. Kun orhi on edustuskunnossa, viemme sen tyhjälle kentälle. Piakkoin päästämme sen irti ja sitten kentällä riittääkin vauhtia ja liikettä, kun Topi innostuu meille esittämään liikevoimaansa. Yritän pysyä kameran kanssa vauhdissa mukana. Komeaa hevosta on mukava kuvata ja aika hurahtaa kuin siivillä. En malta uskoa todeksi, kuinka hyvä tuuri minulla kävikään sään suhteen. Lopulta Daniel nappaa hoidokkinsa kiinni ja kiinittää ohjat takaisin sen kuolainrenkaisiin. Lynn on kipaissut hakemassa kaikessa kettumaisuudessaan varsin viehättävän Peto-koiran sisältä. Lähdemme kävelyttämään Topia. Koira kiinnostaa sitä, muttei lainkaan pelota. Peto ei korvaansa lotkauta isolle lenkkiseuralaiselleen; se on mitä tottunein tallikoira ja käyttäytyy kuin Topia ei olisikaan. Sitä kiinnostavat enemmän oravat, jotka säksättävät sille puun oksilta. Kävelymme aikana saan idean ja pysäytän muun poppoon. Daniel, tuo herra turhamainen, vastustelee hieman. "Mä näytän ihan joltain nistiltä kipeenä, et varmaan ota kuvaa." "Otanpas. Valo on kiva ja kyllä noi muut edustaa tarvittaessa vaikka sunkin puolesta, oo hiljaa vaan ja koita näyttää siedettävältä", komennan. "Tästä tulee hyvä." Dani pärskähtää epäuskoisena. Pfft, odottakoon. Viimeistään muutaman vuoden päästä se pitää kuvasta, onhan se sitten kiva muisto. Lisää päivän kuvasaldoa ilmestynee kevään mittaan pikkuhiljaa päikkyyn! Superkakkonen ansaittu mahtavasta hoitokerrasta!! Kaikki kuvat ovat kauniita ja taidokkaita ja teksti sulavaa ja hauksaa luettavaa. =)
~Anne
|
|
|
Post by Daniel on Mar 29, 2013 13:42:23 GMT 2
Virvon varvon 29. maaliskuuta 2013 Pääsiäinen. Siitä on muodostunut sellainen kekkeriaika, josta mä pidän. En kyllä piittaa sen uskonnollisesta perustasta enkä koskaan pentuna tykännyt käydä virpomassa muiden muksujen mukana (löysin toki yksityisemmät virpomisen ilot sitten vähän myöhemmällä iällä, mutta se onkin sitten ihan eri tarina). Pääsiäismunia etsin pienempien puolisisarusten ilon ylläpitämiseksi heidän mukanaan, mutta nyt nekin hyypiöt on jo niin isoja, ettei tarvitse ylläpitää riemuteatteriaa. Mämmiin en ole suostunut koskemaankaan sen jälkeen, kun mut huijattiin sitä pienenä maistamaan. Ne rumat, keltaiset pikku pörrötiput, joita aina ilmestyy pääsiäisen tienoilla joka puolelle... pffft. Ehei, pääsiäisessä itsessään ei sinänsä ole montaakaan asiaa, joista kovin ylitsevuotavasti pitäisin. Se kuitenkin on mitä selkein kevään merkki. Kävin tänään Seppeleessä. Niin hassua ja järjenvastaista kuin se onkin, mä olen välillä avustanut ponikerhon kanssa, kuten aikanaan Annelle lupasin. Hätätilanteessa mä kuulun ponikerhoremmiin. Ponikerhon varatäti Daniel, saanen esittäytyä. Tänään oli vuorossa sellainen tempaus, että sinne mut tarvittiin, vaikka Ellikin oli paikalla. Palkinnoksi ahkerasta uuden opettelusta ponikerhon parissa ponilapsille oli luvattu pääsiäistalutusratsastus. Minun astellessani talliin siellä oli jo muutamia innokkaita ihmispentuja pörisemässä. Heitä jännitti, sen huomasi kaikesta ja kauas. Kihinää, hihitystä, yhden osalta jopa lakananvalkeat kasvot ja suurimmalla osalla vaikeuksia pysytellä pöksyissään. Ponilapset tunnisti kyllä mut. Pari rohkeinta tuli tervehtimään ja mä kätkin huvittuneisuuteni. Kyllä, ponikerhon myötä osa lapsista on jotenkin omaksunut mut melkein kaverikseen. Mä en edes pidä lapsista. Se ei näemmä ole tähän päivään mennessä estänyt niitä pitämästä musta, ja kyllä mä sitten niiden mieliksi olen yrittänyt olla kiltisti. Se onkin ollut yllättävän helppoa. Ärräpäiden karsiminen puheista nyt on välillä tuottanut hankaluuksia, mutta muuten... mä kai olen pärjännyt ihan hyvin niiden muksujen kanssa. Tällä kertaa lapset odottivat tavallista malttamattomampina sitä hetkeä, kun kerhotuokio julistettiin alkaneeksi. Lapset pääsivät koristelemaan yhdessä muutaman ponin varusteita. Elli ja mä pidettiin jöötä ja pidettiin huoli, ettei millekään varusteille käynyt pysyvää vahinkoa. Sitten mentiin ja varustettiin ne muutama poni. "Käy sä hoputtamassa ylhäältä pari hoitajaa vielä taluttamaan", Elli pyys mua ja mähän tottelin. Ponilapset pääsi kiertämään kenttää. Osa niistä on kyllä tuntiratsastajiakin, joten niille ponin selässä istuminen oli ihan tuttua kauraa. Mukana ponikerhossa on kuitenkin sellaisiakin muksuja, jotka eivät syystä tai toisesta ratsasta. Ehkä perheellä ei ole varaa tai lupaa ei vaan anneta. Oli ilo päästä näkemään, kuinka ne lapset ilahtuivat saadessaan köpötellä turvallisesti talutettuina poneilla kenttää ympäri. Jokunen vanhempikin seisoi aidan takana katselemassa, ja kyllä mun mielessä silloin kävi pieni toiveikas ajatus. Ehkä siellä oli muutama sellainen vanhempi, jotka eivät olleet antaneet lupaa säännöllisiin tunteihin. Ja ehkä, ehkä he nyt, nähtyään kersojensa ilon, sitten pyörtäisivätkin päätöksensä. Ken tietää? Ehkä se on mahdollista. Sitä ainakin kovasti toivoin nähdessäni lasten iloisia hymyjä ja säkenöiviä silmiä. Kun ponikerhohässäkkä saatiin hoidettua alta pois, mä menin ja aloin puunailla Topia. Se oli ollut edellisellä ratsastuskerrallani vähän jähmeä ja haluton, joten tänään tein päätöksen keksiä sille jumppaa, joka ehkä saisi sen innostumaan. Ajatukseni askartelivat päivän tehtävien parissa, kun harjasin hevosen ja kävin hakemassa sen varusteet. "Jumppahyppyjä", sanoin joko itsekseni tai Topille, kun palasin takaisin karsinalle. Satuloituani uljaan ratsuni vein sen maneesiin ja rakentelin hevonen perässäni käyskennellen erilaisia estetehtäviä. Melko pieniä esteitähän ne, mutta kyllä kai nekin herättelisivät Topin. Harmittelin siinä maneesia mittaillessani, että kentän pohja sattui tänään olemaan sohjoinen. Siellä en uskaltanut hevosta kunnolla lähteä ratsastamaan, olisi vaan jumiutunut entisestään liukastellessaan. Loppuverkka maastossa, siinä kauniiden kevätpäivien patenttiratkaisu. Ensin kuitenkin hypättiin. Topia sai, tuttuun tyyliin, ratsastaa ensin kunnolla eteen. Aloitin verkan sen kanssa käynnin jälkeen reippailla laukoilla. Kannustin sitä vähän kiihdyttelemäänkin, kun se ei oikein muuten saanut ajatustaan kulkeutumaan eteenpäin. Annoin hevosen laukata pitkänä ja pikkuhiljaa se alkoi saada ihan uudenlaista eloa itseensä. Kun siirsin sen laukan jälkeen raviin, se tuntui oikein hyvältä. Lompsuttelimme yli ravipuomeista. Ratsastuksen aikana ehdittiin harjoittaa pääty-ympyrällä kolmen esteen kaarevaa jumppisloikkakoikellusta, pitkällä sivulla kunnon pitkää jumppasarjaa ja lävistäjälle mun oli ihan pakko koota vähän isompi este. Topi oli koko ajan paremmin hereillä ja vaikutti innokkaalta päästessään vähän loikkimaan. Kerran se ajautui lävistäjällä nököttävän nousuokserin juureen ja teki niin hassun hypyn, että melkein lennähdin itse kyydistä. Siinä sitten roikuin kaulalla jonkun aikaa, ennen kuin sain itseni kammettua takaisin satulaan. Muuten hypyt olikin sitten varsin hyviä. Koska olin vähän laiska, päätin kerätä esteet maneesista ennen kuin lähtisimme maastoon. En olisi jaksanut mennä keräämään niitä enää sitten jälkikäteen, enkä kyllä tullut ajatelleeksikaan, että olisin toki voinut kysyä, jos joku muu ois sattunut haluumaan hypätä niitä. Niputin Topin ohjat niin, ettei se voinut sotkeutua niihin ja ajoin sen juoksentelemaan vapaana sen aikaa, kun itse kasasin tolppia ja puomeja paikoilleen. Luotin siihen, ettei kukaan tulisi ihan heti maneesiin. Osa hoitajaporukasta oli lähtenyt maastoon ja tunneista ei siihen ajankohtaan tarvinnut huolehtia. Topi saikin siinä päivän mittaan itseensä niin paljon eloa, että mun oli melko vaikea saada se rauhoittumaan kiinninapattavaksi. Antoihan se kyllä sitten periksi, kun vähän aikaa maanittelin. Sitten lähdettiin maastoon. Maastolenkillä oli hyvin rauhallista, toisin kuin Vänrikinmäen päärakennuksen keittiössä nyt. Tällä hetkellä täällä meillä valmistellaan oikein suuren luokan ateriaa. Oli kieltämättä ilo palata Seppeleestä nykyiselle kotitilalle, sillä täällä mua odotteli luksusmainen loppupäivä. Pääsin suihkuun ja myöhemmin illalla on sitten saunan vuoro. Ensin syödään hyvää ruokaa hyvässä seurassa - ja oh boy, kyllähän tallipäivän aikana jo ehtikin tulla nälkä. Kohta siis virvon varvon... haarukalla ja veitsellä ruokaa kitaani.
|
|
|
Post by Daniel on Apr 16, 2013 9:42:18 GMT 2
Laukkavoltti 15. huhtikuuta 2013 Tuuri on omituinen asia. Kuka sitä sitten ikinä jakaakaan, jakaa sitä kyllä mitä ihmeellisimmin perustein. Kun huono tuuri alkaa puhallella naamalle, se ottaa ja puhaltaa kunnolla, perusteellisesti ja valitettavasti aina vähän turhan pitkään, usein kaikilla elämänalueilla yhtä aikaa ja on kaikin tavoin kokonaisvaltaista. Yhtä huonon onnen sävyttämää häpeninkiä seuraa toinen ja toista usein vielä kolmas. Sitten tuuri kääntyy aivan yllättäen. Hyvät asiat ketjuttuvat siinä missä huonotkin, mutta kuinka kauan onnekkuus viipyy vieraana... sitä ei koskaan tiedä etukäteen. Auto oli alkanut toimia arvaamattomasti ja järjestänyt itselleen lomamatkan huoltoon. Niinpä mä sitten lähdin taittamaan matkaani Seppeleeseen bussilla. Olisin mieluusti pumminut joltain kyydin, mutta Vänrikinmäellä oli hiljasta, kun mä aloin tehdä lähtöä. Mutsi oli Kerstin kanssa käyttämässä yhtä meidän tallin hevosta klinikalla, Ilpo nakuttelemassa kenkiä hevosille jossain muualla, velipuoli Santeri nökötti töissä. Lynnkin oli poissa. Aamulla oli hassu heräillä ja hapuilla kädellä sängyn toista puoliskoa vain löytääkseni tyynyn, joka ei ollutkaan pitkien vaaleiden kutrien peitossa. Enpä sitten aloittanutkaan päivääni silittämällä niitä. 1 Tyttöystävä otti ja matkasi edellisenä iltana kotipuoleensa katsomaan isäänsä, joka oli telonut itsensä ja päätänyt lasarettiin. Mäkin menisin käymään, mutta vasta tänään illalla, sillä olin jo luvannut Annelle liikuttavani Topin tänään, minkä lisäksi mun oli pitänyt käydä aamupäivällä pyörähtämässä työpaikalla. Bussista hypätessäni olin vähällä joutua todistamaan luonnon raadollisuutta. Varjomainen liikahdus silmäkulmassani sai mut kiinnittämään huomioni mustaan kattiparkaan, joka meinasi jäädä auton alle luikkiessaan tien poikki. 2 Kissa selvisi säikähdyksellä ja jatkoi matkaansa, mistä olin varsin tyytyväinen. Ei huvittanut nähdä ruumiita. Tallissa oli porukkaa. Siellä oli myös Jaakko, joka asetteli tikkaita sopivaan kohtaan kavutakseen niille turvallisesti. "Mitäs, meinaatko ylentää ittes?" kysäisin tallimeseltä lähestyessäni tämän työpistettä. "Joo, pitää saada jalat irti maasta... Eikun pitää kattoa, jos saisin tän lampun fiksattua omin pikku kätösin." "I see", hymähdin ja jatkaakseni matkaa jouduin kumartumaan tikkaiden ali, sillä lauma ponityttöjen vanhempia oli jumittunut juttelemaan käytävälle. 3 "Jos tarttet apua ni huikkase vaan." "Kiitti, Dani. Mä muistan ton tarjouksen, jos en pärjää itse." Ylhäällä oli väkeä, kun kapusin sinne käydäkseni kaapilla ja ehkä kenties saadakseni kupin kahvia. Kahdeksan pientä ponikerholaista puuhasi jotakin Ellin ohjauksessa. Heidän lisäkseen ylhäällä olivat myös Fiia, Salma ja Emmy. 4 Tervehdin kaikkia kollektiivisesti ja kiiruhdin tarkistamaan, oliko tarjolla elämäneliksiiriä. Kahvia löytyi puolikkaan kupin verran. Se oli kylmää, mutta kyllä se mulle kelpas. Hörpin sen jutellen muiden tilassa olijoiden kanssa ja vilkaisin sitten kelloa. Oli parempi mennä laittamaan Topi kuntoon, jos meinasin päästä matkaamaan anoppilaan edes suunnilleen valoisan aikaan. Topi oli leppoisalla tuulella. Puunasin sen pikaisesti, viskasin kamat niskaan ja kiskaisin mukaani maneesille. Tarkoitus oli ratsastaa ihan vain rennosti, käydä kaikki askellajit läpi ja vähän venytellä ja vanutella. Maneesissa oli menossa tunti, mutta Anne oli jakanut maneesin kahtia. Neljän hengen tuntiryhmä pärjäsi hyvin hieman vajaammalla maneesilla ja mulle riitti hyvin se maneesin kolmasosa, joka oli vapaana. Anne kerkesi tunninpitonsa lomasta vähän morjenstaakin ja mä toki moikkasin takaisin. Kiipesin punertavan ratsuni selkään ja pian me käpsyteltiin pitkin ohjin ympäri maneesin kolmasosaamme. Kun aloin keräillä ohjia kätösiin, saapui maneesiin myös kermaheppa fruideratsastajansa kanssa - siinä olivat Tollo ja Jesse, jonka kanssa en juurikaan ollut kerennyt tehdä tuttavuutta. Ehkä pitäisi, tuumasin. Meitä ratsastavia noin parikymppisiä kolleja ei turhan montaa ollut, voitaisiin vaikka tulla toimeenkin. Vahingossa. Keventelin rennosti Topin ravatessa ja kannustin hevosta vähän liitelemään. Kun se vaan sai ruhoonsa kunnolla liikettä, se alkoi tuntua varsin miellyttävältä. Topi oli letkeällä tuulella ja sainkin ratsastaa sitä ilman, että se heittäytyi nihkeäksi. Laukannosto tuntui piristävän tehokkaalta ja hallitulta. Ei jälkeäkään mistään jähmeydestä tai vetelyydestä, jota olin silloin tällöin joutunut Topin selässä kokemaan - nyt se oli sellainen, kuin se miltei parhaimmillaan oli. Mä ehdin viedä sen ajatuksen loppuun pääni sisässä, kun maa yhtäkkiä katosi hevosen jalkojen alta. Kaikki tuntui hidastetulta. Yhdessä hetkessä Topin etujalkojen alla ei ollutkaan kantava maneesin pohja. Se hukkasi tasapainon ja niin mentiin nurin. Paiskauduin irti satulasta hevosen ollessa polvillaan ja pienen hetken ajan kiitin onneani siitä, ettei Topi kellahtanut päälleni vaan keikahti kyljelleen viereeni. Sitten iski kipu, joka sai mut haukkomaan vähän henkeä. Sen jälkeen seuraava aistimus olivat äänet maneesissa. Rypistin silmäni kiinni ja yritin saada kiinni siitä, mitä joku kuului jossain sanovan. Avatessani silmät mä näin maneesin katon ja sitten näkökentän laitamille ilmestyivät Annen kasvot. Topi oli mitä ilmeisimmin sätkinyt jaloilleen ja pinkaissut jonnekin. Anne kysyi multa jotain, mutta mä en ihan keskittynyt siihen, sillä särky vasemmassa käsivarressa ja olkapäässä vei huomioni. Ihan kuin silloin, kun vastaanotin ison, ruman taklauksen kaukalossa ja olkapää loksahti sijoiltaan. "Däni", Anne sanoi painokkaasti. "Huhuu? Kerro mihin sattuu." "Mä - olkapää - mä laskeuduin sille. Tekee hellvetin kipeetä", urahdin ja yritin liikahtaa, mitä sitten seurasikin pitkä lista sellaisia painokelvottomia sanoja, joista kaikkia mä en edes ollut tiennyt osaavani. "Kumpi puoli?" Anne kysyi - pitääkseen mun huomion keskustelussa, veikkasin - ja huomasin naisen kaivelevan taskua puhelimen varalta. "Vasen", puuskaisin ja tunsin oloni pihvinuijalla mukiloiduksi lehtipihviraukaksi. "Se on menny aiemmin pari kertaa paikaltaan... ehkä nytkin? Mutta mä - mä en ymmärrä... mitä tapahtui." "No se oli kyllä melkoinen laukkavoltti", Anne mumahti ja nosti puhelimen korvalleen. Odottaessaan vastausta hän käski jonkun tuomaan katsomosta viltin. Pfft, liikaa hyörinää yhden pikku kuperkeikan takia, tuumasin itsekseni, mutta täytyi mun kyllä myöntää, että ehkä se hyörinä tuli tarpeeseen. Teki kipeää. Tuijottelin kattoon. Mieli oli turta, vaikka kehoon sattuikin. Myöhemmin mä sainkin sitten ilmoitella tapahtuneesta puhelimitse Lynnille, joka kuulosti typertyneeltä. Olin mäkin vähän. Että voikin asiat mennä pieleen. * * * * * 1) Vaalean tukan silittäminen tuottaa hyvää onnea - sitä ei tänään ollut tarjolla 2) Musta kissa ylittämässä tietä... huonoa onnea tiedossa 3) Tikkaiden ali kulkeminen tietää huonoa tuuria 4) Daniel oli 13. henkilö, joka saapui oleskelutilaan Sattumaa...? Enteiden toteutumista...? Ken tietää, ken tietää...
|
|
|
Post by Daniel on May 6, 2013 8:04:45 GMT 2
Pentti perusmies 6. toukokuuta 2013 Kuperkeikkamme jälkeen Topi oli kuuleman mukaan käynyt jäykemmäksi ja alkanut hangoitella vastaan ratsastaessa enemmän kuin se tavallisesti teki. Eläinlääkäri ei ollut siitä löytänyt mitään, mille olisi kyennyt mitään parantavia hokkuspokkuksia tekemään. Hän oli kuitenkin suositellut Annelle hoitomuotoa, jota nainen oli sittemin pienen harkinnan jälkeen päättänyt kokeilla. Sullottuaan eläinlääkärin ojentaman puhelinnumeron takkinsa taskuun Anne oli tuumannut katselevansa ensin, josko ori taas vertyisi ja alkaisi saada työskentelyintoaan takaisin ihan omin avuin. Lopulta bossi sitten kuitenkin kilautti hevoshieroja Pentti Heikkiselle, joka lupasi tulla esittelemään osaamistaan. Mä paitsi loksautin olkapään sijoiltaan tippuessani, hankin myös pikkiriikkisen murtuman solisluuhun. Eipä sitten ollut juuri tullut käytyä Seppeleessä pyörimässä hetkeen, mutta epävakaisena kevätpäivänä suuntasin sinne todistamaan Topin hemmotteluhetkeä. Mua kiinnosti nähdä, mitä se hevoshieroja sitten oikein mahtoi elukalle tehdä. Pentti Heikkistä odotellessamme me harjailtiin Topia Annen kanssa. Punertava ori tuntui oikein nauttivan saamastaan huomiosta ja sen alahuuli lörpötteli välillä vähän kuin mun ja Lynskän talon nurkilla sijaitsevan ikivanhan pikku puutarhavajan ovi. Ei me oltu sitä jaksettu fiksata, niin että siellähän se heilui avoimena tuulessa. Ehkä pitäis joskus iskeä se vaikka kettingillä kiinni, kun ei se muuten kyllä pysynyt, tuumasin viskatessani harjan rennosti takaisin pakkiin. Kello löi tasan yksi. Sillä samaisella hetkellä, suorastaan taianomaisen täsmällisesti, aukesi myös tallin ovi. Pentti Heikkinen oli saapunut talliin. Mua alkoi välittömästi naurattaa, kun mä huomasin, miten Annelle tuli kiire kätkeä yllättyneisyytensä. Kyllähän tuo Pentti perusmieheksi etukäteen otaksumani otus mutkin löi ällikällä - se olikin pikemminkin Pentti paskat-tavallisuudesta-mies. Mies liikkui äänettömästi kuin fisu vedessä, kissamaisuutta liikkeessään, mutta onnistui silti olemaan jäyhä. Kasvoilla ei näkynyt ilmeen ilmettä. Katsoessani Pentti Heikkistä mä ehdin tovin verran miettiä, että sen täytyi kyllä olla eksyksissä eikä mikään hevoshieroja alkuunkaan. Jalassaan sillä oli maiharit, jotka oli hämmentävällä tavalla sekä elämää nähneen näköiset, että puhtaaksi nuollut. Housuja ei kukaan takuulla olis onnistunut kuvailemaan yhdellä sanalla - ne olivat harmaat maastokuvioidut lökärimalliset pökät, joita oli revitty ja raastettu. Paita oli jollakin kieroontuneella tavalla kai aika makee, muttei kyllä kaikessa tyköistuvuudessaan ja jenkkimäisessä showmeiningissään istunut lököttävien housujen pariksi. Sitten sillä oli sivukaljut ja niiden seurana päälakea peittävät pitkät rastat, jotka oli sidottu taakse paksulle ponnarille. Joukossa oli mitä kiehtovimman värisiäkin rastayksilöitä. Mä en voinut olla miettimättä, miltä tyyppi olisi näyttänyt, jos sen rastat olisi jotenkin saatu nostettua pystyyn irokeesin tapaiseksi viritelmäksi. Ne varmaan olisi kyllä hiponeet kattoa. Tuo tallimaisemassa varsin silmään tökkivä miesilmestys oli yhtä pitkä kuin se ainokainen näkemäni Twilight-leffa oli pitkästyttävä, ja kapea kuin Kustaanmiekka. Korvissa sillä oli korurojuja yhtä monta kuin Korvatunturilla tonttuja. Siinäkö meidän hevoshieroja? Kumma kun ei kilissyt kävellessään, korviksineen päivineen. "Pentti", se virkkoi ytimekkäästi tullessaan lähemmäs ja ojensi Annelle kätensä sen näköisenä, ettei varsinaisesti olisi välittänyt sosialiseerata meidän kanssa senkään vertaa. "Hieromaan tulin." Ja mä kun jo ehdin kuvitella, että siinä meillä vasta räväkkä persoona olikin. Vaan ei. Räväkkyys loppui ulkomuotoon. Pentti ei turhia sanoja suostaan suoltanut eikä juuri katsellut ympärilleen uudessa paikassa, saati muuten osoittanut kiinnostusta mitään ympärillään tapahtuvaa kohtaan. Mun kuvitelmani valuivat vetenä sormien lomasta. Ulkonäkö petti jälleen kerran. Pentti Heikkinen esitti pari kysymystä hevosesta ja sitten se halusi työskentelyrauhan. Me siirryttiin Annen kanssa vähän kauemmas, mutta meitä kumpaakin kiinnosti hierojan touhut sen verran, että jäätiin kumminkin vähän vilkuilemaan. Siellä se teki taikojaan. En mä oikein osannut tarkemmin määritellä, mitä se teki, mutta kai se jotain suuren suurta keskittymistä vaativaa puuhasi ilmeestään päätellen. Olisi tehnyt mieli mennä utelemaan ja kyselemään, että mitä se touhusi, mihin se touhu vaikutti ja millaisessa kunnossa Topi sen mielestä oli. Ehkä se vielä kertoisi. Kertoihan se. Pentti perusmies viittoi meidät luokseen ja alkoi luritella, mistä se löysi jäykkyyttä, mitä se sille teki ja mitä kaikkea me voitaisiin tehdä ehkäistäksemme jumeja. Poissa oli se harvasanainen ukonturilas, jonka alussa tapasimme. Työasioista puhuessaan Pentti Heikkinen taisikin olla elementissään. Kaikki, mikä liittyi hevosen hyvinvointiin, tuntui olevan hänelle sydämen asia. Mä huomasin arvostavani tuota asennetta kovasti. Topi hamusi välillä Pentin hartiaa ja vaikutti sanovan: "Tervetuloa tiimiin." "No olipas se", Anne sanoi Pentin mentyä. "Toi jannu oli cool", mä ilmoitin. "Jotenkin vinksahtaneella tavalla. Ja ammattimies, vissiinkin, ainakin innoissaan asiastaan." "No juu. Kyllä mä vähän kuulin, että se on varmaan paras hieroja näillä seuduin. Katsotaan, miten tuo nyt sitten Topiin vaikutti", pääjehu puheli hevostaan rapsutellen. "Tää ukko kyllä näyttää nyt ihan tyytyväiseltä oloonsa." "Näyttää kyllä", myönsin ja sipaisin vähän hevosen otsaa. Anne loimitti Topin ja mä vaan rapsuttelin sitä. Vasenta hartiaa vähän vihloi, mitä ei ollut hetkeen tapahtunut. Se saamarin solisluu oli kyllä lähtenyt parantumaan hyvin, eikä lähtökohtaisestikaan ollut ollut järin pahasti tuusannuuskana, mutta jotenkin sen ympäristö onnistui välillä tuntumaan kipeältä. Ratsaille mulla ei vielä ollut asiaa, mutta ehkäpä vielä pian. Ehtisin sitten PKK Cup -karkeloihinkin jossain kohti. Nyt mun ainoat karkelot olivat lätkän MM-kisat. Mä en nyt harjoittanut jääkiekonpeluutakaan, mutta kyllä mä sitä silti seurasin. Tuleviakin kekkereitä oli jo tiedossa. Jahka kesä tulisi, me pidettäisiin vihdoin tuparit Lynskän kanssa. Johan me oltaisiin siinä kohti vajaa vuosi talossamme majaa pidetty, mutta syksylläkin kaikki oli vielä niin rempallaan, ettei vieraita huvittanut kutsua. Me aherrettiin edelleen pikkujuttuja pienellä budjetillamme, mutta kyllä taloa kehtasi jo esitellä. Ei nyt ehkä sisustuslehdille, mutta tuttaville. Anne lähti viemään Topia tarhaan ja mä kapusin ylös käydäkseni kaapillani. Napatessani vähän tavaraa matkaani multa jäi huomaamatta jotakin. Mun kaappiin oli ilmestynyt poissaoloaikanani lippulappunen, jonka olemassaoloon mä en nyt kuitenkaan kiinnittänyt mitään huomiota. Minulle selviäisi vasta myöhemmin, mikä oli tuon mysteerilappusen tarina.
|
|
|
Post by Daniel on May 14, 2013 14:20:27 GMT 2
Tapaus Salainen rakkaus 14. toukokuuta 2013 - Osa 1 Pitelin käsissäni tunnustusta, joka sai kylmät väreet kiirimään selkäpiitäni pitkin ja ihokarvat nousemaan pystyyn viimeistä kropansopukkaani myöten. Tuijotin tuota kummallista paljastuskorttia epäuskoisena ja tunsin, kuinka sen olemassaolo kammoksutti mua. Kuka sairas ihminen sen oli mun kaappiini tunkenut? Kuka ilkimys halusi järkyttää mun maailmaani näin? Rumat harakanvarpaat suorastaan puistattivat mua. Ei, kyllä meidänkin huushollissa oli jokin syy siihen, miksi Lynn aina kirjoitti kauppalistat. Neitosen turkasen siististä pikku käsialasta kun sai selvää sokeakin. Mun vielä pienemmästä suttuisesta vastineesta teki selvän vain hyvin harva, ja olisi ollut kohtuutonta pistää Lynskää kauppareissulle sellaisen koodikielellä rustatun elämänvaikeuttajan kanssa. Mulla ei siis oikeastaan ollut minkään sortin oikeutta arvostella edessäni tököttäviä haparoivia kirjaimenkuvatuksia. Se vain, että se käsiala yhdistettynä tekstin sisältöön tarkoitti vain yhtä asiaa. Muhun oli ihastunut joku lapsi. Vähän itserakkaaltahan se kuulostaisi ääneen sanottuna, mutta itsekseni saatoin hyvin miettiäkin, että kyllä mä siihen olin tottunut, että muhun oltiin retkussa. Lätkässä. Kusessa. Pihkassa. In lööv, suorastaan. Olihan noita aina ollut, neitoihmisiä vailla kuumaa, hellää rakastajaa, jonka roolin ne mielellään olisi mulle kästänneet. Mä olin ottanut siitä hyödyn irti vielä vapaalla jalalla ollessani, mutta nyt mua ei kyllä olisi suuntaan tai toiseen hetkauttanut, jos joku kutakuinkin ikätoveri olisi ruvennut juoksentelemaan perässä. Mutta kun lapsi. Joku pikkuinen ponityttö. Eikö vain ollutkin ihan tervettä, että mussa, päälle parikymppisessä jannussa, sellainen aiheutti kaihertavan kaipuun päästä karkuun? Mitä mä oikein olin tehnyt väärin saadessani jonkun pienen tytön niin lääpälleen, että se ihan näki vaivaa ja tuhersi haparoivalla lapsenkäsialallaan värikkään rakkauskirjeen, jonka sittemmin sujautti mun lokerikkooni? Senhän oli täytynyt vahdata mua niin paljon, että tiesi, mikä kaapeista oli juuri mun kaappini. Eihän siinä mitään nimeä lukenut. Apua. Hirmuista. Teki mieli pälyillä vainoharhaisena ympärilleni; ehkä joku tarkkailia mua nytkin. Mistäs sen tiesi. Pää yhä pyörällä lähdin alas. Tallin käytävillä pyöri ihmisiä, pieniä ponityttöjäkin. Niitä mä katsoin vähän karsaasti ja epäluuloisena, mutta huomatessani tekeväni niin komensin itseäni lopettamaan. Pitäisi käyttäytyä coolisti, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, eihän tässä mitään. Mä menisin ja tekisin sen mitä lupasin Annelle tänään tekeväni; menisin nostelemaan puomeja, kun bossi hyppäisi punaisella kauraferrarillaan. Topi varmaankin tykkäisi hyvää, kun pääsisi liikkumaan ja loikkimaan. Anne oli jo likipitäen varustanut Topin valmiiksi. Mä mietin, mainitsisinko pääjehulle sen tallissa pyörivästä vinksahtaneesta pikkutytöstä, joka katseli yli vuosikymmenen verran itseään vanhempia jamppoja sillä silmällä. Päätin kuitenkin, ettei sitä kannattanut ottaa puheeksi ainakaan tallissa, jossa kuulevia korvia olisi ihan joka puolella. Ties vaikka se reppana pikkutyttö sattuisi olemaan kuulolla ja häpeäisi silmät päästään, kun tajuaisi, että sen epätoivoinen rakkaudentunnustus olisi nyt kaikkien tiedossa. En mä sentään halunnut häpäistä ketään tai aiheuttaa mielipahaa. Painuimme Annen ja Topin kanssa kentälle, missä oli esteitä valmiina. Mitään ei kuulemma tarvinnut rakennella lisää, mikä olikin kiva. Ei muuta kuin nostelisin toisella kädellä puomeja jos niikseen tulisi. Varmaan säätäisin korkeuksiakin. Ehkä saisin enimmäkseen istuskella ruskettumassa kentällä, johon aurinko kiltisti paistoi. Taivaalla oli kyllä pilviäkin, mutta nyt oli mukavan lämmin. Vielä toipumisvaiheessa oleva vasen hartiakin kiittäisi, jos en ihan ylen määrin joutuisi tolppia siirtelemään ja kantamaan puomeja paikasta A paikkoihin B ja C ja D. Anne verkkaili uljaan ratsunsa, joka näytti kyllä vetreältä. Hieroja Pentti Perusmiehen käynnistähän oli saattanut olla hyötyäkin. Pian Anne ratsasti Topia pienten verkkapomppujen yli ja heppahan näytti siltä, kuin olisi päässyt keskelle riemun ihmemaata. Oli hauska katsoa, kuinka innoissaan hevonen oli. Estekorkeuden noustessa Topin tarkkuus lisääntyi. Pienemmillä esteillä se saattoi välillä huolimattomuuttaan lakaista pari puomia alas, vaikka hypyllä oli lähtökohtaisesti kaikki edellytykset kantaa yli esteestä. Kenties kolahduksista oppineena kopukka rupesi nostelemaan kinttujaan huolellisemmin. Pari kertaa se pääsi karkaamaan Annelta lähestyessä turhan pitkäksi, painui pohjaan eikä uskaltanutkaan lähteä hyppäämään. Näitä muutamia kieltoja lukuunottamatta Topi hyppäsi melkolailla empimättä kaiken, mitä kohti Anne sen ohjasi. Ratsukko vaikutti olevan hyvässä vedossa. Ei sitä kouluheppaa tarvinnut hävetä estehommissakaan, vaikka näkihän siitä aika ajoin, että Annella oli monissa onnistumisissa näppinsä suuresti pelissä. Topissa riitti ratsastettavaa. Paremman tekemisen puutteeksi päätin lähteä kävellen mukaan, kun tallin omistaja hevosineen lähti loppukäynneille maastoon. Kerroin kaapissani odottaneesta yllätyksestä ja Annea hymyilytti. "Älä, Daniel, huoli. Tuskin sua vainoaa mikään kovin suuri stalkkeri. Pienet tytöt nyt tapaavat välillä ihastua, eikä se tarkoita, että ne ketään tosissaan jahtaisivat. Kunhan ihailevat kaukaa ja saavat perhosia vatsaansa", pääjehu virkkoi. "Aika herttaistahan toi tommonen on. Ei niitä pikkutyttöjä kannata pelätä, ne ei pure eikä ainakaan pussaa." "Ihan kiva etteivät. Saisin syytteet niskaani kuitenki", mä tokaisin ja virnistin pienesti. "Kaikennäköistä sitä tallilla pääsee kokemaan." Tallilla autoin Annea pesemällä kuolaimet, viemällä varusteet paikoilleen ja pyyhkäisemällä ne pikaisesti puhtaaksi. Mä olin viskaisemassa pesusientä takaisin paikoilleen, kun kuulin Robertin äänen. "Danny, sulta tais pudota jotain!" Käännyin vilkasemaan ja sen pahaisen rakkauskirjeenhän Robert oli lattialta poiminut. Sen oli täytynyt tippua mun taskusta. En kerinnyt nappaamaan sitä itselleni niin nopeasti, etteikö Robert olisi ehtinyt jo hieman tutkia löytöään. Ilme pojanklopin kasvoilla oli näkemisen arvoinen. Lopulta se päästi ilmoille pienen huutonaurun. "Ahaha! Miten söpöä. Mitenkäs sä olet ajatellut menetellä tämän rakastajattaresi kanssa?" "Mä mitenkään menettele. Annan asian olla", vastasin olkiani kohauttaen. "Pitää katsoa tätä suhtautumista uusiks, jos mun villi rakastajattareni alkaa viestitellä mulle enemmänkin. Sitten voi harkita lähestymiskieltoa tai jotain, emmä tiiä..." "Eikö karskiin sydämeen mahu ku yks ämmä?" Robert virnisti, ojensi kortin takaisin mulle ja kipitti hakemaan Vennan varusteita. "No voishan siellä tilaa olla yhdelle pienelle... Tai no ei oikein", sanoin runnoessani korttia farkkujen takataskuun ja jatkoin: "Kyllä se niin on, että yksikin nainen piisaa tekemään elämästä vähän monimutkaisempaa ja jännittävämpää." "Joo, Vennassa ainakin on kyllä kylliksi naista sekottamaan koko pakan..." "Niiiin varmaan", naurahdin. "Meinaatko ratsastaa sillä vai muutenko vaan hipelöit sen kamoja?" "Jep, mennään maastoon Britan ja Hypen seuraksi. Kiva keli. Kesä tuli." Niin totisesti. Kesältähän se alkoi pikkuhiljaa tuntua, tuumailin, kun astelin tallipihan poikki kaaranrutjakettani kohti. Aurinko paistoi, perhosiakin näkyi välillä ja lehdet alkoivat puskea puihin. Ja pikkutytöt postaili rakkauskirjeitään lokerikkoon. * * * * * Jatkoa seuraa aikaisintaan ensi viikon loppupuolella, stay tuned! Meikäläinen piipahtaa tässä välissä Turkin auringon alla. Kevät 2 -merkki suoritettu keväisestä hoitomerkinnastä:
~Anne
|
|
|
Post by Daniel on Jun 5, 2013 1:09:18 GMT 2
Tapaus Salainen rakkaus 5. kesäkuuta 2013 - Osa 2 Yhtäkkiä tuntui, että kaikki tiesivät mun salaisesta ihailijasta. En tiedä, missä vaiheessa tapahtuneesta oli tullut yleistä tietoa. Robert myönsi jutelleensa Britan kanssa ja Elli sanoi kuulleensa Annelta, ja sitten kai lumipallo oli lähtenyt vyörymään ja kasvanut. Nyt Jesse kysyi multa virnistäen, että olinko mä mahtanut saada uusiakin kirjeitä. "En mä ole, mutta enpä mä ole vielä käynyt tarkistamassa, josko mun kaapista olis nyt tullut taas postilaatikko... sieltähän mä viimeksikin sellaisen löysin." Bingo. Kaapin oven avatessani huomasin jälleen uuden paperilapun. Se ei ollut ensimmäinen, muttei toinenkaan - jo edelliskerralla, kun olin tallilla käynyt, olin löytänyt kaapistani kartongista askarrellun kortin. Siihen ei oltu kirjoitettu juuri mitään, vaan piirretty; uumoilin, että kuvassa oltiin mä ja Topi. Kuvan alle oli kirjoitettu kaksi sanaa, "hieno ratsukko", ja sanat näyttivät siltä, että niiden kirjoittaminen oli ollut hyvinkin vaivalloista. Vapisevia kirjaimia katsoessani mä pohdiskelin, että minkähän ihmeen ikäinen muksu muka kirjoitti noin haparoivasti? Siitä päätellen, että se kävi tallilla, sen kai täytyi olla ainakin ala-asteikäinen. No, ehkä sillä oli vaan poikkeuksellisen huono käden ja silmän yhteiskoordinaatio. Tämä tuorein, eli kaiken kaikkiaan jo kolmas kortti, oli todellinen taidonnäyte. Sitä oli selvästi askarreltupaskarreltu hyvä tovi. Mua melkein puistatti se glitterin ja liimattujen pienten koristeiden määrä. Tähän korttiin oli upotettu paljon vaivaa, mikä sai minut tuntemaan oloni vaivaantuneeksi. "Däniel, mitäs sä... oh! Oletko sä saanut postia?" kuulin jonkun heläyttävän hyväntuulisesti ja katsahtaessani äänen suuntaan kohtasin Fiian katseen. "Jep, jo kolmanen. Kato nyt tätä", mä ähkäisin. "Ohoh, onpas siihen panostettu", Fiia naurahti. "Hieno. Joko Lunni tietää sun rakastajattarestasi?" "Ooppa nyt ihmisiks", sanoin ja virnistin. "Tietää se, se nauroi ittensä melkein tärviölle kun mä kerroin sille." Se nauroi, koska mä esitin asian hyvin dramaattisesti. Mä tykkäsin välillä vähän liiotella ja heittäytyä teatraaliseksi. Mutsi tapasi ehdotella, että lyöttäytyisin johonkin kesäteatteriporukkaan joskus. Pfffft, as if mulla joskus olisi muka aikaa semmoiseen... vaikka hauskaahan se varmasti olisi, jos vaan porukka olisi mukava. "Oli muuten kiva kävästä maastossa. Houkuttaisko hyppääminen tänään?" kysäisin Fiialta. "Mä ratsastin Elmon jo, mutta voin mä tulla nostelemaan puomeja", tyttö tarjoutui. "Siistiä, kiitti! Mä käväsen rakentelemassa esteet kentälle, ellei siellä jo ole jotain, niin sun ei tartte muuta kun korotella niitä esteitä sitten." "Ja nostaa kaikki teidän alas lakaisemat puomit", Fiia härnäsi. "Ei me mitään puomeja tiputella", sanoin pöyhkeäksi tekeytyen. Topi oli energisellä päällä, sen huomasin heti kentälle päästyäni. Oli harvinaista, ettei se meinannut malttaa pysyä aloillaan selkään noustessa, mutta ehkäpä sitä vaan häiritsi jotkut ötökät. Heti alusta asti sen käynti oli rivakkaa ja kunhan vain pääsimme ravailemaan, oli ravissa potkua vaikka muille jakaa. Tuntui hyvältä ratsastaa hevosta, jossa piisasi virtaa ja joka työskenteli mielellään. Tiesin, että hyppäämisestä tulisi kivaa, kun Topi oli niin menevällä tuulella ja niinpä; jo verkkahyppyjä ottaessa se esitti oikein mallikkaita loikkia. Sitä oli semmoisenaan helppo tuoda esteille, kun se itse halusi hypätä niitä eikä ollut lainkaan jähmeä tai tarvinnut patistelua. "Taisi se maasto tehdä hyvää tälle kopukalle", huikkasin Fiialle. "Täähän on ihan innoissaan!" "Se näyttää tosi hyvältä. Joko sä tuut ton trippelinkin?" "Joo, aattelin tulla linjan ristikolta punavalkoselle ja siitä jatkaa trippelille", sanoin. Ei muuta kuin tuumasta toimeen. Pieni ristikko oli ihan lasten leikkiä. Sen jälkeen Topi eteni sen verran reippaasti eteen, että huomasin joutuvani tuuppaamaan sitä hieman kohti pystyä pudottaakseni yhden askeleen välistä pois. Linja olisi jäänyt ahtaaksi, mutta eteenratsastus ja askeleen vähentäminen pelasti tilanteen. Trippelille ratsastin rauhassa. Ensimmäisen kerran Topi syystä tai toisesta harkitsi jarruttelemista ennen pitkää estettä, mutta hyppäsi sen sitten, hieman liioitellen, mutta hyppäsi kuitenkin. Toisella yrittämällä se jo hypähti esteen yli kuin minkä tahansa naurettavan pienen kyhäelmän. Koska oli melko lämmin, me ei hypätty kovinkaan paljon. Muutama hyvä hyppy jokaisesta esteestä yli ja parina eri yhdistelmänä riitti hyvin. Topi oli alusta loppuun saakka hyvän tuntuinen, ja ai että sitä ravia, mitä se loppuverryttelyä tehdessä esitti! Mä olisin voinut jatkaa sen ravin ratsastamista vaikka miten pitkään, mutta oli parempi lopettaa, ennen kuin hevonen väsähtäisi tai itse kuukahtaisin nestehukkaisena alas maankamaralle. Pesin Topin runsaalla vedellä ratsastuksen jälkeen. Se vaikutti varsin tyytyväiseltä oloonsa, kun jätin sen kuivattelemaan karsinaansa. Mä ite odotin vaan saavani juotavaa mahdollisimman pian. Yläkerrassa oli jonkun verran porukkaa. Tietysti oli, olihan kesälomatkin jo koululaisilla alkaneet. Emsku ja Akku selaili yhdessä jotakin hevoslehteä, Britta, Robert ja Inkeri naureskeli nurkassa vasemmalla kädellä kirjoittelua kokeillen ja Jesse, fruittaripoika, puhdisteli saappaitaan Sallan ja Salman notkuessa lähettyvillä juttelemassa keskenään. Ilmapiiri oli jotenkin niin seppelemäinen, että mun suupieliä alkoi nykiä. Täällähän kesälomille karanneet hoitajat tulisivat notkumaan taatusti koko kesän juuri niin kuin tänään tekivät, tekemässä ei oikeastaan mitään tärkeää ja ylläpitämässä leppoisaa tallifiilistä. Mä oon aina ollut kesäisin kaikista eniten elossa, ja justiinsa sillä hetkellä muhun iski fiilis, että ehkäpä sama päti Seppeleeseen. Ainahan siellä riitti elämää, mutta hei - kesä on aina kesä.
|
|
|
Post by Daniel on Jun 10, 2013 0:00:50 GMT 2
Tapaus Salainen rakkaus 9. kesäkuuta 2013 - Osa 3/3 Topi oli viimeisimpinä päivinä ollut varsin pirteä ja hyväntuntuinen ratsastettava. Lauantaina mä ratsastin sen Petrin valvovan silmän alla. Kokenut kouluvalmentaja sai meistä kyllä puristettua kaiken irti ja geez, miten hyvältä tuntuikaan, kun yhteistyö ratsun kanssa pelitti likimain saumattomasti ja hevonen tuntui suorastaan kasvavan mun alla jokaisella askeleella, jonka se otti. Sitä energian määrää, joka Topista eilen pursusi! Lynskän olin saanut hyvinkin helposti maaniteltua mukaani videoimaan valmennustuntia. Oli mukava huomata videoita katsellessa, että hevonen näytti ainakin yhtä hyvältä kuin miltä se oli selästä käsin tuntunutkin. Sunnuntain kunniaksi mä päätin päästää Topin pois treenikierteestä ja viedä sen palauttavalle, joskin reippaalle lenkille maastoon. Se oli rennon löysäilylenkin ansainnut. Niinpä me livahdettiin kaksissa miehin metsään, Topi ja mä. Olisin mä saanut seuraa, jos olisin pyytänyt, mutta mua huvitti mennä retkelleni epäsosiaalisesti yksin. Punertavakarvainen ratsu huitoi kärpäsiä laiskasti loitommaksi hännällään. Sen kaviot muksahtelivat metsämaahan, kun me samottiin polkuja. Mä tunsin oloni todelliseksi ponipojaksi nauttiessani maastofiiliksestä täysin rinnoin. Kundit olisivat kyllä nauraneet mulle, jos olisin niille ruvennut kuvailemaan sitä fiilistä; muijista suurin osa olisi vaan huokaillut, että ihanaa kun kaikki jannut ei ole tunteettomia tolvania, vaan uskaltavat nauttia elämän pienistä iloista, kuten hepan keinuvista käyntiaskeleista. Ei mulle oikeastaan enää pahemmin vinoiltu ratsastusharrastuksesta. Silloin tällöin vaan, mutta se oli hyväntahtoista leikinlaskua. Kaikki olivat kai jo kerinneet tottua ajatukseen, ja kun en mä siitä koskaan suurta numeroa tehnyt, mun annettiin sitten vaan harrastaa. Sitä paitsi mä olin kyllä onnistunut rakentelemaan itselleni sen verran kunnioitetun aseman porukassa, että mä olisin takuulla saanut vaikka tanssia balettia tai soittaa didgeridoota ja se olisi ollut kaikkien mielestä vaan coolia. Vähän hassua, mutta coolia. Me tehtiin kiherryttävän kiva lenkki ja loikattiinpa ohimennen pari hassua maastoestettäkin. Topi liikkui lennokkaasti ja irtonaisesti, enkä voinut olla olematta vähän tyytyväinen siihen, miltä se tuntui. Nyt meillä taisi olla menossa joku superkausi, kun aina hevosen selästä laskeutuessa teki mieli vaan hypettää kaikille, miten hieno se olikaan ollut. Tallille palasikin siis rento ja hyväntuulinen ratsukko. Talutin Topin sisään talliin ja sitten paikalle ilmestyi Inkeri, joka iskikin rentouden säpäleiksi. Oli kuin Inkku olisi iskenyt muhun sähköiskun nauravalla äänensävyllä lausutuilla sanoillaan: "Dani! Sä et kai ole nähnyt ilmoitustaulua? Siellä on jotain sulle." Ilmoitustaululla. Jotain mulle. Mitä ihmettä se saattoi ol...la... oh crap. "Älä pelleile", mä ähkäisin, kävin sysäämässä Topin varusteineen päivineen karsinaan ja kiirehdin katsomaan. Hiisi. Musta tuntui sillä hetkellä hurjemmalta kuin joskus ala-asteella, kun yksi tyttö pyysi mua lähtemään kanssaan koulun jälkeen kioskille ostamaan irtokarkkeja ja sitten kaupungintalon nurkilla nököttävään leikkipuistoon syömään niitä. Se vaan, että silloin se oli ollut musta siisti juttu. Tämä ei nyt ollut. Mun salainen ihailijani, kuka se sitten ikinä olikaan, oli päättänyt siirtyä avoimeen toimintaan. Olihan se piirtänyt musta kuvan aiemminkin ja livauttanut mun kaappiin, mutta se nyt oli ollut ihan fine. Ei sitä sieltä kaapista kukaan nähnyt. Ilmoitustaululla se oli vähän turhan hollilla ja kaikkien nähtävillä. Hiisi, tosiaan. Kurotin nappasemaan kuvan parempaan talteen ja pälyilin ympärilleni. Eihän kukaan muu kuin Inkeri vaan ollut nähnyt sitä? Toivoin kovasti, ettei, mutta Kasper puhalsi mun toiveet savuna ilmaan saapumalla vähän virnuilemaan mulle. Mä en tuntenut jamppaa sen kummemmin, pari kertaa oltiin jotain juteltu ja todettu mahtuvamme kyllä samaan paikkaan ja kaiketi molemmat ajateltu salaa huojentuneina saavamme vähän lisää vertaistukea tallilla. Nyt mokoma punapääepeli taputti mua olalle ja lohkaisi jotain puumamiesjuttua. En mä halunnut olla mikään miespuuma. Liukenin yläkertaan pähkäillen kuumeisesti, kuka kumma tuo hullu vaanijani saattoikaan olla. Ei se ainakaan ollut ihan maailman kääpiömittaisin yksilö, mikäli oli itse kurkottanut lappunsa ilmoitustaulun ylänurkkaan. Käsiala oli melkein yhtä ruma, kuin jos mä olisin kirjoittanut vasemmalla kädellä. Vasemmalla kädellä. Pam. Epäilys iski muhun kuin nuija. Enkös mä juuri aiemmin tällä viikolla nähnyt erään kolmikon käyttelevän vasempia käsiään? Kyllä vain. Britta, Inkku ja Robert. Olisivatkohan he voineet...? Käännyin kannoillani ja lähdin etsimään Inkeriä, joka oli kolmikosta ainoa, jonka mä tiesin varmuudella olevan tallilla. "Inksu!" kajautin vaativasti nähdessäni kyseisen tytöntyllerön. "Dänski!" tyttö vastasi reippaasti. "Mitä sä oikein tiedät mun ei-enää-niin-kovin-salaisesta ihailijasta?" paukautin kysymykseni suoraan. Hämmennys, joka Inkerin kasvoille levisi, oli taatusti aitoa. Petyin. Ei se tainnutkaan tietää yhtään mitään. "Miten niin mä tiedän? En mä tiedä mitään muuta kuin mitä huhut kertoo", Inkeri sanoikin pahoittelevasti. "Luuletko sä, että se voisi olla pelkkää pilaa?" mä kysäisin sitten. "Vaikkapa... Britan ja Robertin keksimä källi?" Inkerin silmät laajenivat. "Meinaatko sä, että ne olis juonineet tän koko jutun keskenään?" tyttö kysyi silmät ymmyrkäisinä. "Ja siksi viettäneet niin paljon aikaa yhdessä viime aikoina? Eikä suinkaan siksi, että niillä olis säpinää?" "Ai ne on viettäneet aikaa yhdessä", hymähdin vain lievästi kiinnostuneena mistään mahdollisista säpinänpoikasista - mulla oli ihan muut jutut nyt selvitettävinä. "No, musta vaan alkoi tuntua, että tässä jutussa on jokin pielessä. Tiedätkö sä, onko ne tallilla?" "Ne sanoi menevänsä maneesiin rakentelemaan vähän esteitä." Mä suuntasin sitten kulkuni kanssa maneesille ja sain Inkerin varjoksi perääni. Maneesin ovea raottaessani mä luulin ensin, ettei siellä ollut ketään. Sitten mä bongasin kaksi kumarassa hihittelevää hahmoa katsomossa. Parivaljakon päät olivat lähellä toisiaan, eivätkä he olleet vielä huomanneet mun ja Inkerin kurkkivsn ovenraosta. Siinä pällistellessämme satuimme kuulemaan raskauttavan keskustelunpätkän, joka paljasti Britan ja Robertin miettivän, kummankohan reaktio olisi enemmän näkemisen arvoinen: Jessen vai Kasperin. "Vai suunnittelette te toiminnan laajentamista?" heläytin mä ja sain aiheutettua kaksikolle melkein paskapaniikin. Sitäpä seurasikin sitten ensin kiertelyä ja kaartelua ja lopulta sitten tunnustus. Britta ja Robert myönsivät olevansa ihailijakirjeideni takana. Heistä oli ollut herkullista päästä aiheuttamaan vähän hämminkiä. Mä tunsin painon putoavan pois mun sielulta tai miltä lie. Homma oli selvinnyt. Yksi juttu mua kuitenkin vielä kiinnosti. "Kiva tietää, ettei tallilla vaellakaan mitään pihkaantunutta pikkutyttöä, mutta yksi juttu vielä. Mistä ihmeestä te tän ideanne alunperin keksitte?" Kaksikko vastasi kuin yhdestä suusta: "No siitä ensimmäisestä kortista, jonka sä sait." Hölmistyin. "Miten niin siitä ensimmäisestä kortista... eikö se muka sitten ollut teidän käsialaanne?" "No ei", Britta kiisti vakuuttavasti. "Musta se oli niin hilpeetä, kun sä silloin satulahuoneessa olit jotenkin niin kiusaantunut sen korttis johdosta, tai siis kun mä satuin huomaamaan sen", Robert kertoili. "Niin että kun me lähdettiin Britan kanssa maastoon, mä en malttanut olla kertomatta sille ja sitten me alettiin leikitellä ajatuksella, ja... no, sitten se oli vähän niin kuin tuumasta toimeen." Pheeeew. Hetken jo luulin mysteerin selvineen, ja olihan se osittain selvinnytkin. Päässä myllersivät ajatukset, enkä oikein osannut päättää, miten suhtautua koko kuvioon. Vasta kotioloissa saunan lauteilla lojuessa sain todettua itsekseni, että tuskinpa asialla tarvitsisi enää vaivata pollaa. Se, joka oli parane pian -kortin väkerrellyt mulle alun alkaen, ei ollut antanut kuulua itsestään sen yhden ainokaisen kerran jälkeen. Loppu oli ollut Robsun ja Britan käsikirjoittamaa teatteria, jolle oli nyt tullut päätös. Tapaus Salainen rakkaus taisi olla selvitetty keissi, uumoilin mä ja viskasin löylyä kiukaalle kuin pisteeksi sille ajatukselle. Kesä 2 ansaittu kesäisestä suorituksesta!
~Anne
|
|
|
Post by Daniel on Jul 4, 2013 12:37:20 GMT 2
Menestystä Harjoituskoulukilpailut 21. kesäkuuta Topi kiilsi kuin punainen jalokivi ikään. Edessä häämöttivät harjoituskoulukilpailut, ja mä ainakin halusin, että mun hevonen näyttäisi hyvältä ja edustavalta. Harjaa en jaksanut alkaa harkkakisoja varten letitellä, vaikka huomasinkin muutamien tyttöjen tekevän niin. Riitti, että hevonen ja sen varusteet olivat hohtavan puhtaita ja mulla oli jalassa ratsastushousut ja -saappaat tavallisen chapsityylin sijaan. Kyllä siinä oli tälläytymistä jo kylliksi. Satuloin uljaan orhin ja lähdin sitten ulos savuille ja tarkkailemaan, josko Keinäsen Petri pian saapuisi mun toisen ratsuni kanssa. En ehtinyt kuin sytyttää tupakkani ja imaista ensimmäisen henkosen, kun tuttu traileri jo kaarsi pihaan. Petrihän se siellä, ja Lynn, joka oli lähtenyt mukaan auttamaan Zinkan kanssa. Marssin autolle, kun Petri sai sen koppeineen parkkeerattua Jaakon viittomaan paikkaan. Hypätessään autosta mun valmentaja tuhahti tervehdyksensä: "Tervakeuhko, eikö me olla jo puhuttu tosta tavasta?" "Olen mä vähentänyt, paljon", sanoin totuudenmukaisesti. "Niin varmaan", Petri sanoi päätään pyöritellen ja näin pienen hymyntapaisen sipaisevan miehen suupieliä. "On se, usko pois", Lynn vahvisti. "Toi on nykyään harvinainen näky. En pistä pahakseni. Joko me otetaan poni ulos kopista?" Poni, niin. Zinka, nuori ja valtavaliikkeinen friisiläistamma oli kyllä mun mielestä aika kaukana ponista. Kun diivatamma peruutti ulos autosta, ympärillä olevien katseet kyllä nauliintuivat siihen. Se katseli ympärilleen pää korkealla ja sieraimet laajoina ja päästeli jännittyneitä pörähtelyitä. Lynn piteli tammaa ja mä kumartelin räpsimään kuljetussuojia pois hepan karvaisten säärien ympäriltä. Mun oli määrä ratsastaa Zinkalla helppo A ja vaihtaa lennossa Topin selkään ratsastaakseni silläkin alle samainen rata ennen toista koetustamme, vaativaa B:tä. Mulla oli melko hyvä fiilis tästä päivästä; molemmat hevoset olivat toimineet aikamoisen hyvin koko kuluneen viikon ajan ja parantuneet vain kohti tätä perjantaita. Zinka oli kyllä siinä mielessä vähän villi kortti, että vaikka se olikin jo ihan hieno hevosen alku, oli sen elämä välillä täynnä vähän muita suurempaa draamaa. Tylsäksi ei elo tuon Petrin omistaman tamman kanssa käynyt, mutta jos me tosissaan aiottiin saada se kunnolla kisaradoille, sen piti saada niin paljon rutiinia alle, ettei se ehkä enää pöllöilisi jokaikisessä uudessa paikassa. Seppeleen harjoituskoulukilpailut olivat loistava tsäänssi ratsastaa sillä taas yksi rata vieraassa paikassa ilman suuren suurta yleisöä ja kaikenlaista muuta pelottavaa. Satuloimme Zinkan ja sitten kapusinkin jo kyytiin. Lähdin kävelemään Zinkan kanssa ympäriinsä. Se päristeli, pöristeli ja tuijottaa muljotteli kaikkea mahdollista. Moikkailin mustan ratsuni selästä tuttuja hoitajatyttöjä ja -poikia ja annoin Zinkan ihmetellä. Se asettuisi kyllä, kunhan saisi pällistellä uutta ympäristöään kylliksi. Tai ei välttämättä asettuisi; Zinkasta ei koskaan tiennyt. Jonkin aikaa käveltyäni ratsastin Zinkan verryttelyalueelle, jonka laidalle Petri tuli päivystämään. Koutsi huikkaili välillä ohjeita, kuinka ratsastaa Zinkaa rennommaksi. Tamma tuntui alkuun kamalalta, mutta pian sain siihen otteen ja sain nautiskella Zinkasta parhaimmillaan. Luokka kuulutettiin alkavaksi ja pian oli meidän aika astella estradille. Huomasin sivusilmällä Lynnin jo taluttelevan satuloitua Topia. Niin mä voisin hypätä Topin selkään ja ruveta suoraan verkkailemaan ilman kummempia alkukäyntejä. Topi saattoi toisinaan olla sen verta jähmeä, että pitkäkin verkka tuli välillä tarpeeseen - ja nyt sellaiselle ei olisi oikeastaan aikaa, sillä ratsukoita ei mun ja Zinkan ja sitten mun ja Topin välissä ollut hurjan montaa. Pitäisi hyödyntää kaikki väliin jäävä aika kunnolla. Se Topista, nyt oli aika keskittyä Zinkaan. Ennen lupaa aloittaa suoritus kiersin kouluaitojen vierustaa ja näytin hevoselle kaiken, minkä ehdin. Radalla jatkui sama meininki kuin verkassa; ensin Zinka hieman jännittyi ja kadotin sen pieneksi hetkeksi, mutta sitten löysin tuntuman jälleen. Loppua kohden ehdin jo ajatella Zinkan tekevän toistaiseksi parasta suoritustaan. Se ei pöllöillyt, vaan teki kuten pyysin sitä tekemään. Ratsastin tyytyväisenä ulos radalta, laskeuduin tamman selästä ja ojensin sen ohjat Petrille. Itse sain käsiini Topin, jonka kyytiin mä kiipesin rennolla mielellä. Kyllä tämä tästä. Topi oli rutinoitunut kilpailija, jonka ei tarvinnut edes poistua kotitalliltaan; suurin haaste piili nyt siinä, että siihen täytyi saada tarpeeksi ytyä, jotta se olisi oikein parhaimmillaan. Verryttelyssä annoin Topin laukata rennosti eteenpäin ja kevensin itse istuntaa. Se tuntui toimivalta keinolta, sillä sen jälkeen hevosta ei enää tarvinnut lainkaan patistella liikkumaan, vaan se oli radalla irtonainen, letkeä ja ponteva. Omaan ratsastukseeni mä olisin voinut iskeä vähän lisää tarkkuutta, niin hepastakin olisi tullut vielä vähän terävämpi, mutta ehkä sitä piti vain säästellä paukkuja viimeiseen luokkaan. Sain orin viritettyä vielä pykälän verran parempaan vireeseen vaativaa B:tä varten ja ratsastin kolmatta kertaa päivän aikana kouluaitojen sisälle iloisen luottavaisena. Rata meni nautiskellessa. Topi esitti parhaita puoliaan ja mä tsemppasin itseni ratsastamaan niin tarkasti kuin mahdollista. Rikkoja ei tullut, vaikka muutama siirtymä olisi voinut olla vielä parempikin. Kun sain arvostelut kaikista kolmesta radasta käsiini, olin tyytyväinen - Zinkan kanssa seitsemänkymmenen prosentin pintaan ratsastettu tulos oli tässä kohti oikein hyvä ja Topin papereista löytyi muutamia ilahduttavan hyviä numeroita ja muuten tasaisen tyydyttävää suoraa. Hymyssä suin kävin poimimassa parit rusetit matkaani ja mietin olleeni hölmö, kun aikoinani lopetin ratsastamisen. Onneksi olin nyt tullut järkiini. Parempaa fiilistä ei ollutkaan kuin onnistuneen ratsastuksen jälkeinen olotila. Tai ehkä oli, mutta se olikin sitten jo taas ihan toinen tarina.
|
|
|
Post by Daniel on Aug 14, 2013 19:49:26 GMT 2
Sydän kurkussa 14. elokuuta 2013 Heitä sydän edellä ja mene itse perässä, niinhän sitä sanotaan. Vaan kuinka heittää sydän edellä, kun se on jumittunut kurkkuun? Topi oli hädin tuskin askeleen päässä suurimmasta esteestä, jonka ylittämistä olin koskaan edes harkinnut, ja tällä kertaa vääjäämättä lähestyvä ylitys oli täysin minun tahdostani riippumatta tapahtuva. Mä en koskaan päättänyt, että hiphei, hypätäänpä yli tuosta typerästä pensasaidasta. En todellakaan. Loikkaan johtanut tapahtumaketju tuntui uskomattomalta, mutta juuri siinä hetkessä en ehtinyt miettiä, kuinka saisin ketään uskomaan, mitä todella tapahtui. Mulla oli liian kiire mukautua hyppyyn ja pelätä henkeni edestä. Nyt me kyllä kuoltaisiin, molemmat. * * * * * Topi oli ollut ahkerassa treenissä jonkun aikaa. Mä päätin lähteä sen kanssa rennolle maastolenkille vastapainoksi eiliselle kavalettikouluvalmennukselle, jonka Anne oli mulle pitänyt kiitoksena siitä, kun olin hänen lomansa ajan hoitanut Topia kuin omaani. Valmennus oli ollut huikean kiva, sillä mä sain aivan uusia oivalluksia Topin laukan ratsastamiseen liittyen. Hyväntuulisesti vislaillen varustin hevosen ja vein sen ulos, missä kiipesin selkään. Lähdimme kaikessa rauhassa käppäilemään maastopoluille ja mennessämme kiinnitin huomiota siihen, että Topi oli aivan valtavan skarppina. Viileähkö, hitusen sateinen kelikö sitä piristi, mene ja tiedä. Mun mielestä se oli jo jonkun aikaa ollut aika mahtava ratsastaa; siinä piisasi energiaa ja mulla oli jotenkin ihan uudenlainen ote siihen. Tuntui, kuin meidän kahden tiimityöskentely olisi yhtäkkiä noussut uudelle tasolle, mikä oli tietysti varsin ilahduttavaa. Me saatiin maastoilla ihan rauhassa. Taivas oli kyllä pilvisen harmaa, mutta onneksi ei satanut. Mä otin pari reippaampaa laukkapätkää, mutta pääasiassa me mentiin aika rauhallisesti ja rennosti. Pitkän, leppoisan ravipätkän jälkeen mä annoin Topin kävellä löysällä ohjalla. Me tultiin pienen asuinalueen laitamille ja pian kopsuttelimme pitkin muutaman talon välissä kulkevaa hiekkatienpätkää. "Sieltä niitä taas tulee!" Ääni oli melko kimakka, ja tajusin sen kuuluvan pojalle vasta nähdessäni vilauksen velmusti nauraa käkättävästä punapäästä, joka viskasi tielle jotain. Seuraavaksi olisinkin kironnut rankasti, jos olisin ehtinyt. Papatteja. Rätisevä ilotulitusmatto. Topi sai sydärin ja päätti - kuten hevosen varmastikin tuossa tilanteessa kuuluukin - livistää paikalta, mutta helvettimme olikin kuumempi kuin mä olin tajunnut. Myös takanamme vähän matkan päässä rätisi. Topi toimi ennen kuin mä ehdin tehdä yhtään mitään. Se näki ainoaksi pakoreitikseen sen saakelin pensasaidan, jonka takana saattoi olla mitä tahansa. Sydän kurkussa koetin päästä tasapainoon hevosen selässä, kun se otti ritolat loikkaamalla pari äkkinäistä laukka-askelta kohti aitaa. Kun Topi keräsi kaiken voimansa ponnistaakseen meidät aidan toiselle puolelle, mä valmistauduin kuolemaan. Hitto, miten Lynn suuttuisikaan, kun menisin kuolemaan juuri päivää ennen hänen 21. syntymäpäiväänsä. Juhlista tulisikin hautajaisten suunnittelun alkupiste, ellemme sitten... Topin hypätessä mä tein kaikkeni ollakseni häiritsemättä sitä. Niin käsittämättömältä kuin se tuntuikin, me laskeuduttiin - hieman kompuroiden mutta silti ehjinä - omakotitalon säntillisen siistille nurmikkopihalle. Sillä hetkellä en kyllä kerinnyt harmitella pilalle tallomaamme nurmikkoa. Topilla oli tasan yksi tavoite, ja se oli päästä kotiin mahdollisimman pian. Enpä mä voinut tehdä muuta kuin pysytellä kyydissä, kun hevonen karautti talon vieritse etupihalle ja siellä yli kivimuurista, joka, luojan kiitos, oli vain korkeintaan metrin korkuinen. Mulla meni hyvänlainen tovi saada itseni ja ajatukseni järjestykseen. Koetin pidättää pakokauhuista puoliverioria, mutta se ei ottanut kuuleviin korviinsa eikä osoittanut aukomustakaan hidastaa ennen kuin vasta kaukana, kaukana pääkallopaikalta. Siinä kohti mulla ei ollut enää hajuakaan, missä me oltiin. Me samoiltiin jonkun aikaa, kunnes löysimme vahingossa tallille johtavan tien. Mä tärisin yhä tallin pihassa hevosen selästä liukuessani. Polvet olivat heikkoina säikähdyksestä ja Topikin hengitti raskaasti ja pälyili ympärilleen epäluuloisena. Tulisiko täälläkin joku uhkaamaan hevosparan henkeä? Pitäisikö pian taas paeta henkensä edestä? Toivoin todella, ettei tapahtuisi mitään, mikä saisi Topin harkitsemaan paikalta poistumista, sillä mussa ei juuri siinä hetkessä olisi ollut hevoselle pitelijää. Kasvot liidunvalkoisina talutin hevosen talliin ja heti Annen nähdessäni pihahdin hänen nimensä. Anne seisoi juttelemassa ponyboy Kasperin kanssa jostakin ja vilkaisi mua ensin lyhyesti. Sitten se kääntyi silmät pyöreinä katsomaan meitä Topin kanssa. "Daniel, mitä kummaa?" Anne sai kysyttyä. "Sitä mäkin mietin", sanoin kiihdyksissä. "Topi esitti justiinsa vuosisadan hypyn pensasaidan yli tieltä suoraan jonkun talon takapihalle ja lähti sitten taittamaan kotimatkaa sellaista vauhtia, ettei Ascotissakaan olla taatusti koskaan moista nähty." "Mitä ihmettä te olette puuhanneet?!" Selitin tilanteen kaikessa kummallisuudessaan. Olin ehtinyt päästä pahimmasta säikähdyksestä yli, ja nyt huomasin olevani erittäin vihainen niille kahdelle pojalle, joista olin ehtinyt nähdä vain vilauksen ja jotka olisivat hyvin voineet aiheuttaa tappavan onnettomuuden toilailuillaan. Kasperkin vain tuijotti hoomoilasena, kun kuuli, mitä oli tapahtunut. "Siis - mitä ihmettä? Kenelle tulee mieleen tehdä tommoista?" Gäspär kysyi ja mietin, olisikohan ehkä hänelle joskus hevosista mitään tietämättömänä pikkupoikana voinut tulla. Ei kai sentään? "Ne ei ehkä tajunneet, mitä tosta olisi voinut seurata, mutta hittolainen, kyllähän tommoinen pistää vihaksi", puuskahti Anne. "Siinä olisi voinut käydä vaikka kuinka huonosti." "Niin olisi", urahdin synkeänä ja kirosin rankasti perään. Anne ei edes torunut mua räävittömästä, ratsastuskoululle sopimattomasta kielenkäytöstä. Sen sijaan nainen auttoi mua hoitamaan Topin oikein hyvin. Me molemmat tarkistettiin sen koivet pariinkin otteeseen, mutta ei siinä vaikuttanut mitään vikaa olevan. Väsynyt se kyllä oli, ja niin olin mäkin. Kun pahin tunnekuohu laskeutui, huomasin olevani kuolemanväsynyt. Parempi kuolemanväsynyt kuin kuollut, tuumasin mennessäni yläkerran oleskelutilaan. Hitsi, kun tytöt kuulisivat, mitä oli tapahtunut. Toivottavasti loput tallilaiset välttyisivät vastaavalta. * * * * *
Kuva & tutoriaali Luonnossnag.gy/94ZJy.jpg - Summittainen luonnos, jossa olen käyttänyt löyhästi apuna mallikuvaa. Yleensä ensimmäinen luonnokseni on äärimmäisen suttuinen ja näyttää vain suurin piirtein asennon ja asettelun (missä kohti kuvaa hevonen on, summittaista taustan suunnittelua...). Tuo on jopa poikkeuksellisen "yksityiskohtainen" mun ensimmäiseksi luonnoslayeriksi. (Layer2:lla on joku ihan toisenlainen luonnos, en alkuun osannut päättää, mimmoisen kuvan teen). Luonnos 2snag.gy/f1T79.jpg - Nyt on kuvalle luonnosteltu tausta. Ratsukkoakin on tarkennettu. Vielä on jotain epämääräisyyksiä ratsukossa, mutta alan seuraavaksi tehdä lineä ja korjailen siinä sen, mitä nyt sitten aion korjata. Jos osaan. Lineäminensnag.gy/4guGi.jpg - Zoomaan lähelle ja alan piirtää lineä haalennettujen luonnoslayereiden ollessa uuden linelayerin alla. Linelinja syntyy pikkuhiljaa aivan pienillä vedoilla ja tässä kohti ctrl+z (eli "kumoa") on ahkerassa käytössä. Jos viivanpätkä ei näytä siltä kuin haluaisin, kumoan sen. Teen tällä kertaa melko paksun linen, koska sellaisen värittäminen innostaa nyt eniten. snag.gy/l8yv2.jpg - Pikkuhiljaa hyvä tulee. Mitä vähemmän tässä vaiheessa pitää kiirettä, sitä parempi line on palkintona, ja hyvää lineä on aina kivempi värittää kuin hutaisten kasaan kyhättyä. snag.gy/AagcE.jpg - Välillä tarkistan, miltä line näyttää ilman luonnoslayereita allaan sekä vähän pienemmäksi zoomattuna. Näin on helppo huomata, jos joku kohta on jäänyt lineämättä / linetty turhan katkonaisesti. Valmis linesnag.gy/RJ26O.jpg - Taustan jätän (toistaiseksi tai mahd. kokonaan) lineämättä. Hieman paistaa kyllä läpi se, että ihmisten piirtäminen on mulle hevosia vieraampaa. Se näkyy siinä, ettei maltti Danielin lineämiseen ollut aivan yhtä suuri kuin Topin ja jälki on ratsastajan kohdalla haparoivapaa. Koska ihmisten piirtäminen on haastavaa, en kykene turhautumatta nyhertämään niitä kovinkaan kauan... vaikka pitäisi. Sillähän sitä oppisi. Enimmäkseen olen kuitenkin nyt tyytyväinen lineen ja pääsen - jee - värittämään! Taustan pohjaväritsnag.gy/yQkMM.jpg - Tässä kohti en tee taustalle mitään tuon kummempaa. Poistin "turhat" layerit, jotta on helpompi pysyä laskuissa, mitä milläkin layerilla on (olen liian laiska nimeämään noita... ehkä pitäisi nimetä!). Näpsäisin taustan luonnoksen sisältävän layerin näkyville, jotta osasin iskeä värejä suunnilleen oikeaan kohtaan. Seuraavaksi päästään ratsukon värittelyyn. Oh boy, siinä sitä sitten riittääkin työnsarkaa ja nyhertämistä! Topin pohjavärisnag.gy/jQqmI.jpg - Ylimenneitä alueita en pyyhkäise pois ennen kuin olen saanut väriteltyä heppaa vähän valmiimmaksi, koska mulla menee varjostellessa kuitenkin väriä yli ja sitten joudun taas käyttämään pyyhekumia. Ratsastajalle ja varusteille (pl. pintelit) tulen todennäköisesti tekemään oman layerin, mutta koko hevonen tulee kehittymään tuolle yhdelle layerille. Hahmottelin jo vähän, mihin tulee valoja ja varjoja. Vielä toistaiseksi brushin opacity (läpinäkyvyys) on ollut satasella (olkoonkin, että mulla ko. brushi satasellakin näkyy vähän läpi, mistä itse pidän, kaikki eivät). Seuraavassa vaiheessa, kun lähden sävvyttämään hevosta toden teolla, alan säädellä opacityä tarpeen mukaan pienemmäksi. Etuosan värittelyäsnag.gy/Sptwn.jpg - Mitäpä tästä sanomaan. Opacityä oleen tosiaan pienentänyt ja alkanut lätkiä sitten satunnaisia värejä satunnaisiin paikkoihin, joissa ne mun mielestä näyttää hyvältä. Tällä hetkellä en katso mallia siitä, mihin valojen ja varjojen oikeasti pitäisi osua - ei mulla ole sopivaa kuvaa (kun en asentomallin mukaan tahdo tehdä). Tämän kohdan suurin vinkki lienee seuraava: käytän värittäessä enimmäkseen "pistemäisiä" painalluksia (ks. nuo harmahtavat valoalueet, siinä näkyy palleroita). Tämä siksi, että värityspinnasta tulee kivan elävä. Pallerot kyllä tasoittuvat vielä värityksen edetessä, mutta ne luovat kivan pohjan eloisalle lopputulokselle. Neiti epäjärjestelmällisyyssnag.gy/q1jTg.jpg - Heppa ei ole valmis, mutta pyyhkäisin ylimääräisiä värejä pois ja päätin, että teen seuraavaksi ainakin pohjavärit ratsastajalle ja varusteille. Seuraava vinkki: suosittelen unohtamaan turhan järjestelmällisyyden piirtäessä ja hyppimään suosiolla värittelemässä sitä kohtaa, joka sillä hetkellä eniten houkuttaa... Voisin ihan hyvin tehdä hevosen valmiiksi ja väritellä Dänskyn ja kamppeet vasta sitten, mutta nyt ei tunnu siltä, joten fiiliksen mukaan tehdään ja pompitaan vaiheissa ympäriinsä. Danin ja varusteiden pohjaväritsnag.gy/8CfjY.jpg - Heti näyttää kuva "kokonaisemmalta"! Ei muuten kannata tehdä niin kuin mä hyvin usein teen, eli unohtaa värittää jalustimet ja/tai ohjat ja/tai ratsastushanskat. Nyt oikein tsemppasin, jotten unohtaisi niitä. Näyttää vähän hoopolta, jos on muuten ihan valmis kuva, mutta joku tommonen pikkuosa loistaa värittömyydellään. Sekalaista värittelyäsnag.gy/Vw3Oz.jpg - Trööt, tähän saakka päästiin ja nyt on aika mennä nukkumaan. Huomenissa (okei, myöhemmin tänään) jatkuu, mikäli vain suinkin synttärihumppailulta ja muilta elämää jännittävämmiltä menoiltani kerkeän 8) Viimeistelyjä vaille valmis ratsukkosnag.gy/HqZjg.jpg - Hups! Huomasinpa, että eihän Topille tulekaan sukkaa molempiin etusiin. Mä en vielä tänä päivänäkään muista, miten sen jalkojen merkit oikein menee... No, onhan mulla aikaa opetella! Mutta jooh. Näin aamutuimaan pääsin tähän asti - ratsukko alkaa olla sekalaista viimeistelyläjää vaille valmis ja tahdon siirtyä seuraavaksi etualan taustan tekemiseen. Nyt kuitenkin on vähän hoppu, joten kuvan teko jatkuu taas myöhemmin - voi olla, että vasta ensi tiistaina. Täydennän ja jatkan tutoriaalia sitä mukaan, kun kuva edistyy.
|
|
|
Post by Daniel on Aug 22, 2013 20:00:11 GMT 2
Kasteinen aamu 22. elokuuta 2013 Aamu oli vasta alkanut valjeta, kun mä palasin koirani kanssa sisään aamulenkiltä ja mietin, että mitäs sitten. Mulla oli edessäni harvinainen vapaapäivä vailla minkäänlaista ennalta sovittua ohjelmaa. Ei ollut treenejäkään. Mä olin tehnyt jotain, mitä olin kauan suunnitellut, ja siirtynyt pelaamaan lätkää niin sanottuun pappaliigaan. Totta hitossa mä olin nuorin siinä porukassa, mutta minkäs tein, kun ei mulla enää ollut aikaa eikä sitä suurta intohimoakaan pelata ja treenata monen monta kertaa viikossa. Nyt me käytiin pelailemassa huvin päiten vanhempien partojen kanssa parina iltana viikossa, mä ja pääasiassa perheelliset miehet, ja kaikki muu treenaaminen jäi meidän omille harteille. Ei tiukkaa valmennusohjelmaa, ei mitään semmoista. Rentoa hauskanpitoa. Ratsastus ja heppahommat söi yhä isomman palan mun ajasta, enkä pistänyt yhtään pahakseni. Halusin nauttia siitä nyt kun vielä voin. Suunnittelin, että alkaisin pian opiskella töiden ohessa. Mitä, siitä en ollut aivan varma. Hevoshommat kiinnostivat toki, mutta tekisinkö sitä työkseni loppuelämäni? Rupeaisinko Petriksi tai Iisaksi tai Ilpoksi? Ammattia miettiessäni keksin lähteä Seppeleeseen nauttimaan aamun hiljaisuudesta. Jätin Peto-hurtan kotiin, hyppäsin autoon ja huristin Seppeleeseen, jossa tavallinen ihmispaljous loisti tyhjyydellään. Livahdin hiljaiseen talliin, jossa oli vain Anne viimeistelemässä aamutallia jonkun miekkosen kanssa. Kasper se ei ollut, liekö häiskällä vapaapäivä tai jokin iltavuoro tai jotain. Tervehdin kaksikkoa ja sainkin vastauksen hiljaiseen kysymykseeni. "Kas, Daniel, huomenta! Tässä on Krister", Anne sanoi ja kyllähän mä tiesin, kuka Krister on - tallitytöt ne oli semmoisesta häiskästä juoruilleet ja nyt mä sitten tervehdin tuota länkkärisetää. Se tervehti vähän kuivakkaasti takaisin, ei tainnut olla suurimpia huumorimiehiä tai sitten oli vaan vähän kohmeessa näin aamusta. "Tulit, Dani, kuule oikein sopivaan aikaan. Lähtisitkö sä Topin kanssa maastoon? Mä ajattelin ottaa Mustan Leidin ja Krister kokeilee vähän tota Aristoa." "Johan toki lähden", sanoin hyvilläni. Maastoon mä olin suunnitellut suuntaavani muutenkin, enkä pistänyt lainkaan pahakseni seuran saamista. Satuloimme hevoset ja lähdimme. Mä ja Topi johdettiin joukkoa ja meitä seurasi sulavaliikkeinen musta varjo, Blade. Porukan viimeisenä kulki Aristo, joka vaikutti mitä hauskimmalta hevoselta. Se oli kieltämättä upean värinen, kun usvan läpi loimottava aamuaurinko loitsi sen karvan helottamaan tulenpunaisena. En tiennyt uudesta hevosesta paljonkaan, ja mietinkin, millainen se mahtoi olla ratsastaa. Ehkäpä vielä toivoisin sitä jollekin tunnille. Päädyimme sänkkärille ravailemaan ja laukkailemaan. Mentiin kaikki omaan tahtiimme ympäri ämpäri peltoa eikä niinkään lähdetty skabailemaan, kunhan testailtiin hevosten kuuliaisuutta ja annettiin niidenkin rentoutua. Topi sai venyttää niin paljon eteen ja alas kuin siitä vaan lähti, ja lähtihän siitä. Se liikkui rennon halukkaasti ja mä nautin niin allani kulkevan hevosen hienoudesta kuin ympärilleni levittäytyvän maiseman kauneudesta. Kasteinen, sumuinen alkusyksyn aamu sänkipellolla hevosten kanssa. Ei pöllömpää.
|
|
|
Post by Daniel on Nov 26, 2013 21:29:43 GMT 2
"Topiakin hävettää olla sun hoitohevoses!" 26. marraskuuta 2013 (oho, huomasin vasta nyt ton hihakämmin! pitää korjailla sitten kun seuraavan kerran omalle koneelle kerkeän...)
|
|
|
Post by Anne on Jan 21, 2014 15:57:14 GMT 2
TalvitreeniäTopi oli viime aikoina ollut hieman löysä ja hidas. Anne passitti Dänin maastoon oriin kanssa, jos siihen saisi hieman säpäkkyyttä ja muutoinkin maastoilu oli jäänyt liian vähälle. Hyväpohjaisella aukiolla Däni päätti ratsastaa Topsua hieman enmmän alle, ja kyllähän punaruunikko jo enemmän hevoselta näyttikin. Spessu Dänille!(Montakohan eri versiota syksyn mittaan tästä väänsin? En muista. Julkaisuun päätyi tällainen tekele =D)
|
|
|
Post by Daniel on Feb 9, 2014 20:34:27 GMT 2
Poika ja hevonen 9. helmikuuta 2014 Tallin kotoisa ilmapiiri sai Danielin pohtimaan, miksi hän koskaan saikaan päähänsä lopettaa hevosharrastuksen. Pienenä poikana hän oli seurannut tallille äitinsä jalanjäljissä, ja sillä tiellä hän oli pysynyt aina siihen saakka, kunnes teini-ikä ja kapinoinnintarve veivät hänet mukanaan. Niin, ja tietysti jääkiekko. Daniel rakensi itselleen uuden identiteetin, johon hän ei tahtonut liitettävän sanaa ponipoika. Ei Daniel taukoaan oikeastaan katunut. Hän oli ehtinyt tehdä paljon asioita, jotka olisivat varmasti muuten jääneet tekemättä. Silti hän mietti välillä, kuinka paljon hän olisi voinut edistyä niinä vuosina, jotka hän vietti poissa satulasta. Danielille edistyminen, oppiminen ja kehittyminen olivat harrastuksen suola. Pienestä pitäen häntä oli kaikessa tekemisessä ajanut eteenpäin luja kunnianhimo ja voitontahto. Kun ketään muuta ei ollut voitettavana, hän lähti päihittämään itse itseään, haastoi itsensä yhä uusille äärirajoille ja oppi. Lynnin houkuteltua hänet uudestaan satulaan muutaman vuoden tauon jälkeen hän muisti jälleen, miltä tuntui, kun harjoitti paitsi itseään, myös hevosta. Daniel tiesi, että hän sai olla Topille ja Annelle paljosta kiitollinen. Topin hoitaminen ja sen selkään pääseminen tulivat mitä sopivimpaan paikkaan. Laadukas, korkealle koulutettu ratsu takasi hänelle mahdollisuuden kehittää itseään ratsastajana. Suuren ratsastuskoulun arki opetti hänelle muutakin kuin vain ratsastustaitoja. Daniel alkoi nähdä ratsastamisen rentoutumiskeinona ja yhä yhteisöllisempänä harrastuksena. Oltuaan Topin kanssa yhtäjaksoisesti tekemisissä pidempään kuin melkein minkään hevosen siihen asti hän huomasi myös hänen tavallisestikin korkeassa arvossa pitämänsä yhteistyön sisältävän yhä useampia tasoja. Vaikka hän tunneille osallistuessaankin pyrki saamaan ratsuistaan kiinni ja halusi tietää, miten ne toimivat ja mitä niiden päässä liikkui, oli Topin kanssa jo pelissä aivan erilaiset voimat. Topista ja hänestä oli kovaa vauhtia tulossa poika ja hevonen, kahden muodostama yksikkö, joukkue, tiimi. Hän ei tarvinnut enää kahtakaan vilkaisua tietääkseen, millä tuulella tuo punakarvainen puoliverinen oli. Topilla ratsastaminen ei ollut vain tavoitteellista eteenpäinmenoa. Hienoimmillaan se oli tuntemista, fiilistelyä ja yhteen hiileen puhaltamista parhaasta päästä. Hän luotti siihen, että hevonen teki parhaansa hänen eteensä ja auttoi kaikin keinoin sitä pystymään siihen. (Hups... kummituksia leijailemassa ilmassa!) Useimmiten Daniel jalkautui Topin selästä hyväntuulisena ja tarmokkaana, seuraavaa ratsastuskertaa odottaen. Topin ei tarvinnut olla parhaimmillaan eikä heidän tarvinnut tehdä mitään monimutkaista, jotta hän sai kiinni siitä tunteesta, joka ajoi hänet ratsaille kerta toisensa jälkeen. Yhteistyö. Se riitti. Yhteistyö oli kylliksi juovuttavaa saadakseen hänet haluamaan lisää.
|
|
|
Post by Daniel on Feb 13, 2014 23:43:45 GMT 2
Ystävänpäivän maasto 14. helmikuuta 2014 Ystävänpäivä. Eikös jo pelkkä nimikin kertonut, että silloin piti tehdä asioita ystävien kesken? Niin me ainakin oltiin päätelty, ja niinpä me nyt sitten oltiin siinä; Salma, Ilona, Fiia, Loviisa, Akku, Odelie, Robert, minä ja Lynn. Me oltiin lähdössä maastoon. Lynn oli ilahtunut ikihyviksi, kun olin sanonut sopineeni Annen kanssa, että hän saisi lähteä Sentillä meidän matkaamme. Tuskinpa olisin sen parempaa ystävänpäivälahjaa osannut tyttöystävälleni antaa, vaikka olisin kiertänyt koko maailman sellaista etsien. Sentin seuraa parempaa lahjaa ei ollut. Keli ei ollut ollenkaan pöllömpi retkeämme ajatellen. Olimme suunnitelleet reittimme huolella. Kävisimme laukkasuoralla kokeilemassa, kuinka hyvin kaasu ja jarru pelittäisivät, kiipeäisimme Pöystin vuorelle ja jatkaisimme matkaamme maastoesteradan kautta kotiin. Tuskin hyppäisimme yhden yhtä estettä, sillä esteiden ja pohjan kunnosta emme voineet olla varmoja. Topi tuntui mukavan pörheältä, kun ohjasin sen letkan kärkeen. Se sai peräänsä karsinanaapurinsa Sentin, ja muut seurasivat puoliveriorien johtoa. Luotsasin retkueemme matkaan halki verrattain vähälumisten maiden ja mantujen. Laukkasuoralle päästessämme kaikki olivat jo varsin valmiita vaihtamaan askellajin ripeämpään. Topi hypähti laukalle kiitettävän terävästi ja tarmokkaasti, ja selkäni takaa kuulemastani naurahduksesta mä päättelin, että myöskään Senttiä ei tarvinnut kahdesti kehottaa seuraamaan Topin esimerkkiä. Salma kuului ensin toruvan Bonnieta ja sitten nauravan. Mitä kipakka kaunotarponi ikinä olikaan tehnyt, mitään vakavaa se ei ratsastajan iloisesta naurunkiherryksestä päätellen ollut. Mutta kun Bonsku tahtoo mennä lujaa! Pidin Topin melko rauhallisessa laukassa suoran päähän asti, missä käännyimme kävelläksemme takaisin suoran alkuun. "Kaikki valmiina?" kysyin punaruunikon tepakoidessa allani. Sain vain myöntäviä vastauksia ja niinpä päästin puoliverisen juoksemaan. Reipas pyrähdys piristi kummasti itse kunkin mieltä, ja matka jatkui iloisen rupattelun säestämänä kohti Pöystin vuorta. Kyllä porukassa maastoilu on aina kivaa, mietin, kun Seppele alkoi jo häämöttää. Tallin pihassa jalkauduimme ja ihasteltiin hetki sitä, että vieläkin oli valoisaa. Musta se oli enemmän kuin kiva juttu. Me hoidettiin hevoset ja kuulin sen suuntaisia lausahduksia, että pitäisi joskus lähteä uudestaan isolla porukalla metikköjä kiertelemään. Totta hitossa pitäisi. Ehkä saataisiin vielä isompi porukka kasaan ensi kerralla! "Salma, ootko nähnyt Lynniä?" kysäisin Bonnien sponssiratsastajalta vähän myöhemmin. "Enpä oo, mutta sinuna kyllä melkein aloittaisin etsimisen Sentin karsinasta", Salma vastasi hymyssä suin. Niinpä tietysti. Kurkistin hiiskahdustakaan päästämättä sisään. Siellä tyttö istui ison orin seistessä lempeän näköisenä aivan lähettyvillä. Päätin käydä yläkerrassa kahvilla ja mahdollisesti, jos sattuisin matkalla Anneen törmäämään, päivittämässä Topin kuulumiset ajantasalle. Kulutin jonkun aikaa joristen joutavia hoitajapimujen kanssa, ja sittenpä se oma pimunikin suvaitsi saapua paikalle. "Mennäänkö, Dani?" Lynskä kysäisi hyväntuulisena. "Mennään vaan", nyökkäsin, kiskaisin blondin kainaloon ja painoin sen poskelle pusun juuri, kun Inkeri lompsi paikalle. "Yööök! Kenen luvalla te ootte noin ällösöpöjä?" "Ystävänpäivän", sanoin samaan aikaan kun Lynn vastasi: "Kevään?" "No hyi. Menkää kotiinne kutemaan", Inksu sanoi suutaan mutristellen, mutta suupielet kiipesivät väkisinkin ylöspäin. "Mennään, mennään", lupasin hövelisti ja jatkoin vielä: "Ja sitä paitsi, mitä lupia me muka tarvitaan? Luvat on nössöjä varten." Iloista ystävänpäivää seppeleläisille!-- <3 <3
Superia myöhästynyttä ystävänpäivää Däni/Lynn/Pirrelle!
|
|