|
Post by Daniel on Nov 20, 2011 22:14:23 GMT 2
Sunnuntairetkellä 20112011 Erikoinen päivämäärä ja erikoinen päivä. Mä olin täysin vapaalla tänään, vapaa töistä ja harrastuksesta, johon olin uponnut niin syvälle, että sitäkin saattoi jo kutsua välillä työksi, vaikken sillä itseäni yrittänytkään elättää. Lyndelläkin oli vapaapäivä, ja kun me kerran oltiin niin harvinaislaatuisessa tilanteessa, että kummankin oli mahdollista lähteä tallille, me tehtiin niin. Mä keräsin romuluisen koirani autoon ja ajelin nappaamaan Lynninkin kyytiin. "Vähän hassua olla menossa Seppeleeseen", vaaleaverikkö mutisi ja tuijotteli tietä. "Siellä on varmaan kaikki ihan muuttunutta enkä mä tunne ketään..." "Saatat yllättyä", tuumasin ja räpsäytin vilkun viittilöimään vasemmalle. "Aika moni siellä tuntuu vielä muistavan sut. Kyllä multa sun kuulumisias käydään kyselemässä, omistani viis." "Kuulostatko sä vähäsen katkeralta?" Lynn nauroi heläjävää nauruaan. "Kun et aina saakaan huomion keskipiste ja kaikkien kiinnostuksenkohde?" "Mä olen sataprosenttisen katkera siitä hyvästä", virnistin. "Ettäs sen tiedät." "No voi, ikävää", pelkääjänpaikalta hymähdettiin. Lynn tuntui olevan täpinöissään, kun me lähestyttiin ratsastuskoulua, joka oli ollut tytölle miltein toinen koti yli kahden vuoden ajan ja tarjonnut varmasti huikaisevan määrän muistoja mukana kannettavaksi. Täpinöissään oli myös pentukoirani Peto, jonka mukaanottamista mä olin harkinnut pitkään. Siitä oli jo alkanut tulla koira, joka osasi pääsääntöisesti käyttäytyä, mutta kyllä mua vähän epäilytti ottaa sitä ihan uuteen ympäristöön, jossa oli paljon virikettä pienen pennun ylikieroutuneelle mielelle. Mä päästin Peton loikkaamaan ulos auton takapenkiltä ja se olisi ehdottoman mielellään lähteny heti ryntäilemään pää viidentenä jalkana ympäriinsä tutkimaan kaikkea jännää. Muistutin sitä siivosta käyttäytymisestä ja vilkaisin Lynniä, joka katseli hyväntuulisen olosena ympärilleen. "Ihan tutulta näyttää", tyttö naurahti. "Talli ei ole muuttunut neonvihreäksi eikä pihalla kasva psykedeeliviidakko... Mennään peremmälle, mä tahdon nähdä hevosia!" "No mennään katsomaan hevosia, muistat sitten ettet syötä sormiasi niille ja -" "Voi isi, mä olen iso tyttö ja osaan pitää huolen itsestäni", Lynn vakuutti ja tarttui mun ojentamaan käteen, ennen kuin me jätettiin auto taaksemme ja lähdettiin tassuttelemaan tallia kohti. "Mutta enkö mä saisi edes pikkuisen syöttää...? Jos hevosilla on nälkä!" "Hevoset syö heinää, lapsikulta", opastin tyttöystävää kuin pientä muksua - tietysti, pitihän isin rooliin eläytyä. "Sormista saattaa tulla niille vatsanväänteitä." Ja Lynn nauroi. Mä virnistin ja avasin oven. "Teidän jälkeenne, ma belle mademoiselle", sanoin ja viitoin Lynniä käymään peremmälle. "Ja Peto ei kisko!" Me pölähdettiin tallikäytävälle ja Lynn pysähtyi katselemaan haltioituneena ympärilleen. Mä pysähdyin myös ja Peto istahti mun viereeni, kun vähän vinkkasin sitä tekemään niin. Hyvä koira. "Onko Sentti vielä samassa paikassa kuin ennen?" Lynn kysyi, eikä tarvinnut kuin pienen nyökkäyksen. Sitten se viipotti jo käytävällä kohti entisen hoitohevosensa karsinaa, joka kuitenkin osoittautui tyhjäksi. Mä en ehtinyt sanoa mitään siitä, että ehkä hevonen oli ulkona, ennen kuin joku muu ehti ääneen. "Hetkinen, tän blondin mä taidan tuntea!" murjaisi Epun karsinasta ulostautunut Jaakko nähdessään Lynnin, joka pyörähti ympäri katsomaan tallimestaria ja kapsahti tämän kaulaan. Mä katselin tyynesti kauempaa Petoni kanssa, kun Jaakko virnisti vähän hämmentyneenä moisesta reaktiosta. Tuskinpa hänenkään kaulaansa ihan joka päivä joku tallitytöistä kapsahti tuohon malliin, sellainen, joka oli ollut melkein vuoden poissa kuvioista. Lynn kyllä rutisti seuraavaksi mua ja pelmahtipa paikalle saapuneen Zöyzefiininkin kaulaan. Lynnillä taisi olla meneillään onnenpäivä, ja mä olin tyytyväinen, kun olin keksinyt ehdottaa sille reissua Seppeleeseen. "Lynn! Hei", Josefiina nauroi ja sittenpä multa ryövättiin tyttöystävä, tai se ryöväsi itse itsensä toimistolle kuuntelemaan uusimpia juttuja Jossun, Annen ja Ellin suusta. Minä ja Peto avustettiin Jaakkoa putsaamalla Topin karsina. Peto oli sen lajin koira, että se tykkäsi kovasti napata kikkareita suuhunsa, ei kiva. Hevosenkakka oli monen mun tuntemani koiran suurta herkkua ja suosikkihengenraikastin. Talikko sai pennun riehaantumaan ja loikkimaan sitä vasten, mutta ainakin kettumainen kaverini pysyi hiljaa. Pienet on pienellä riemut, tuumailin, kun liikautin talikkoa äkkinäisesti pennun riemuksi. Ja sehän tykkäsi. Mikäs siinä, hyvähän toista oli viihdyttää, kun se kerran viihtyi noin vähällä. Lynniä ei näkynyt enää toimistolla, kun karsina oli puhdistettu, mutta yläkerrasta löysin tytön kyllä. Sinne se oli linnoittautunut Fiian ja mustan Blade-tamman hoitajan seuraan. Jälkimmäisen nimeä mä en saanut päähäni, mutta mä olin nähnyt sen kyllä monesti. "Lunnilainen, otatko Petolaisen huomaas, kun mä käväsen hakemassa Topzien sisään?" kysyin. "Jepa, Peto tänne, tule, porsas", Lynn huhuili pentua, jonka hihnan mä pudotin kädestäni. Peto kipitti häntä koiraa heiluttaen ja hihnaansa perässään vetäen tyttöjen luo ja aiheutti ihastuneet hihkaisut Fiiassa ja Blade-tytössä. Naisihmiset, tuumasin mielessäni päätäni pudistellen. Kuinka hassuja olentoja ne olivatkaan... Niiden silmissä vilkkui aina sydämet, jos ne näki lapsen, koiran, kissan, hevosen tai jotain muuta ihan yhtä arkipäiväistä. Topin silmissä ei suoranaisesti pinkeät sydänkuviot hekumoineet, kun mä menin ja nappasin sen julmasti sisään kesken rentoiluhetken. Talutin orhin pihan poikki talliin, ja se innostui ihan vähän steppailemaan ja leikkimään suurta ja hurjaa hevosta. Leikkikööt nyt kun vielä voi. Kohta sitä kutsuisivat työt. Lynn oli näemmä saanut kyllikseen rupattelemisesta ja valmis käymään hommiin, aulis palvelijani. Mä jätin sen puunailemaan mun uljasta ratsuani ja lähdin itse Petskun kanssa hakemaan Topin varusteita. Koira seuraili nätisti mukana ja mä muistin kyllä kehua sitä, pientä repolaista. Kyllä siitä vielä kunnon koira kasvaisi. Mä en oikein tiedä, miksi mulla oli jotenkin sellainen kutina, että mä halusin saada ratsustani nyt kaiken irti. Ei mua jännittänyt tai mitään, mutta kyllä mä halusin, että Lynn saisi sellaisen kuvan, etten mä ihan turhaan tän hevosen kanssa pyörinyt. Että se näkisi, miten hieno se voi olla. Mun taidot ja puutteet se tiesi, omaa ratsastustani mun ei juuri tarvitsisi esitellä, ellei nyt sitten siinä määrin, että osasin mä saada tämänkin hevosen kulkemaan aika ajoin. Mä annoin Topin kävellä. Sitten oli aikaa keräillä ohjia ja aloitella verkkailu. Lynn katseli kaikkea silmä tarkkana sen mikä Peton hiljaisena pitämiseltä kerkesi, muttei kommentoinut mitään. Mä aloin tehdä ihan perusjuttuja ja Topi toimi ihan kivasti, joskin oli hieman tahmea ja laahaava, ennen kuin sain sen heräteltyä. Se herättely vaatikin napakkuutta, ja kerran Topaasi meinasi ottaa vähän nokkiinsa, kun jouduin oikein käskemään sitä yhdessä kohti - vaan minkäs tein, kun ei pyyntö kuulunut hevosen korviin asti? "Höllää sisäkädellä", mä kuulin yhtäkkiä Lynnin huutelevan katsomosta. Hätkähdin pienesti. Mä olin jo ihan unohtanut, että se istui katsomossa. Sitten mä katsahdin sisäkättäni - mikä vika siinä on? "En mä sanonut, että tuijota sisäkättäsi, höllää vähän." Kas niin, neiti opiskeleva ratsastuksenohjaaja, tehdään kuten tahdot, tuumasin ja tein. Topi vastasi heti pehmenemällä yhden pykälän edestä, ja kun mä en puristanut sisäohjaa, se alkoi askeltaakin paremmin. Rennommin ja letkeämmin, vähemmän rajoitetusti. Oho. "Muita neuvoja?" kysäisin tyttöystävältä ratsastaessani ohi. "Ei... Pidä sisäkylki yhtä pitkänä ulkomman kanssa." "Ei ulkompi ole sana..." "Puhu vähemmän ja ratsasta enemmän", kuulin huvittuneen tuhahduksen. "Pyysit neuvoja, älä sitten kyseenalaista niitä tai niiden kieliasun oikeaoppisuutta, nuori mies." "Selvä, selvä! Annahan tulla sitten, rääkkää mut hengiltä, kultzi. Mä olen ihan sun armoillasi... Ota ilo irti." "Varmasti otan. Nyt mies, suu suppuun ja katsotaan, saadaanko susta leivottua ratsastajaa vai onko sut tuomittu olemaan pelkkä wannabe." "Suuret on naisella puheet." "Mä sanoin, että suu suppuun." Okei, sanoit sanoit. Annoin Lynnin nauttia vallantunteestaan ja pistää mut ja Topin todella töihin. Se olikin sitten varsin hedelmällinen ratsastustuokio se. Joskus kannatti alistua naisen tahtoon, eikun... stop tykkänään, kaikki moiset ajatukset. Topi oli hionnut kevyesti ja niinpä sitä odotti huolellinen hoito. Peto alkoi olla väsynyt. Lynn paijaili naapurikarsinan Senttiä ja mä puunasin omaa hoidettavaani. Heitin Topille lopuksi loimen niskaan ja poistuin karsinasta sulkien oven visusti perässäni. Jäin nojailemaa Sentin karsinan oveen ja katselin hevosta, joka otti entisen hoitajansa huomionosoitukset tyynenä ja tyytyväisenä vastaan. Lynn hymyili hevoselle vähän hajamielisen näköisenä, sipaisin sen puolikuumerkkiä vielä kerran ja kääntyi sitten katsomaan mua. "Mennäänkö?" tyttö kysyi. "Mennään vaan, jos sä olet valmis." "Olen", Lynn sanoi ja loi vielä vilkaisun Senttiin, ennen kuin suoristautui täyteen (pieneen) pituuteensa. Siinä vilkaisussa oli paljon ikävää. "Voithan sä tulla mun kanssa kattomaan sitä kun taas kerkeät. Tai yksinkin, mikäpä sua estää tänne ajelemasta..." "Mm, niinhän mä voin. Voi Petoa, kato miten väsypäsy se on!" "Ottanut sunnuntairetki voimille", naurahdin ja katsahdin honteloa nuorta koiraa. "Yritähän nyt jaksaa autolle, napero, niin pääset kotiin pilkkimään." Peto huokaisi syvään ja keräsi luunsa lattialta, jolle se oli asettunut makaamaan. Koira talssi meidän mukana autolle ja asettui sitten varsin tyytyväisen oloisena nukkumaan takapenkin jalkatilaan, jossa sillä oli tapana matkustaa. "Se oli sitten sellainen reissu se", hymähdin Lynnille lähtiessäni ajamaan. "Mm, sellainenpa hyvinkin", sanoi tyttöystävä ja hymyili. "Hauska nähdä vanhoja paikkoja taas, ja tyyppejä... ja hevosia."
|
|
|
Post by Daniel on Dec 17, 2011 1:14:33 GMT 2
Iik, hiiri! 17. joulukuuta 2011 Mulla oli ollut peliä pelin perään ja mä olin reissaillut ympäri Suomea rakkaan, mölisevän jätkälauman kera. Jätkien ja Sirpan, fysioterapeutin, joka oli päättänyt lähteä messiin, kai karkuun jouluvalmisteluja tai jotain. Siinä oli riuska täti, joka pisti järjestykseen jannun kuin jannun, naps vain eikä kukaan aukonut päätään. Päitä ei auottu, koska jos niin oltaisiin tehty, oltaisiin voitu herätä siihen tilanteeseen, ettei olisikaan enää päätä, jota aukoa. Hups. Mutta niin, joulutauko oli enää parin pelin takana kytiksellä ja sitten mulla olisi aikaa hevosille ja no, muistin ja tunsin omantunnon pistelevän, myös esimerkiksi eräälle pellavapäälle, joka oli kiltisti ottanut mun piskini hoidettavakseen. Joulu toki toi myös työkiireitä. Hassua ajatella, että joulumyynti oli meillä rautakaupassakin huimaa, vaikken mä uskonut, että meiltä juuri remonttikamaa meni akuuttiin tarpeeseen remonttireiskojenkin joululöysäillessä. Jotakin muuta tarpeellista tai tarpeetonta tilpehööriä tai rompetta varastoon odottamaan käyttöä. Jouluna ihmiset vaan ajautuivat shoppailumanian valtoihin. Nyt mä marsseerasin talliin. Mä olin päättänyt olla hyvä poika ja kiillotella kuvajaistani meikää tarkkailevien tonttusten silmissä. Putsaisin siis varusteet ja pistäisin nekin kiiltämään oikein kunnolla. "Voi jumanjumanjumankekkuliperskana", mä kuulin jonkun ähisevän, kun mä kävelin kohti varustehuonetta. Jaakko, vekkuli velikulta. Mikähän sillä mahtoi olla vikana? Tai siis, olihan sinä vaikka mitä vikaa, päänupissa ainakin (vitsi vitsi ja ihan ystävyydellä vaan), mutta jotain tavallisesta poikkeavaa tässä nyt täytyi olla. Ei kukaan muuten tommosia kummastuksia suustansa päästelisi. "No, bro? Mikä hätänä?" käväsin sitten kysäsemässä. "No nämä hätänä, hittolainen, kato", syvä huokaus ja viittaus selviin tihutyöjälkiin. "Katos perhanaa, hiiruksiako täällä on käynyt?" kysyin ja kohotin kulmiani. Siltä rehuvarastossa kyllä kovasti näytti. "Varmaan joo, ja hitto, kuristan joka hiirulaisen jonka nään..." tallimese muristeli. "Okei, mä varotan niitä jos satun tapaamaan ja sanon, että paree kalppia ja kauas, jos henki on niille kallis", naureskelin. Jaakko murahti - siitä tää ei kai ollut yhtään hauskaa. Musta oli, oikeastaan. Jaakko oli hauska. Mä jätin sen mutristelemaan itsekseen ja menin hakemaan varusteet ja pesuvälineet, jotka päätin sitten seuran toivossa rontata yläkertaan. Ja kas, olihan siellä seuraa. Driimeri, jonka nimen mä olin oppinut, Fiia, jonka nimen mä jo osasin, Sara, jolla oli poni ja pari muuta tallityttöä, joista yksi kyllä taisikin olla se pikku ponipoika eikä mikään luudanvarsipimu. Muut olikin sitten tallityttömassaa, jota mä en niin osannut tunnistella. "Ooh, sä meinaat putsata varusteita", Sara huomasi ja alkoi pohdiskella, olivatkohan hänenkin poninsa varusteet puhdistuksen tarpeessa. "Älä viitti", joku nimettömistä tytöistä ähkäisi. "Baanan kamoistahan voi nähä oman peilikuvansa, hitto soikoon. Ihan toista ne on meidän hoitsujen kamat..." "Varusteidenpesupiiri? Hakekaa romppeet ja putsaillaan näitä sitten", ehdotin ja niin tapahtui. Ai hitsi, että mulla oli vaikutusvaltaa. Kingi. Eiku... Theeeh. Siellä me istuttiin puunaamassa remmejä ja hihneloita ja neliömillejä satulan pinnalla, kuin parhaatkin tallitonttuhahmot. Työn raskaan raatajat ja silleen. Sitten joku muisti kysyä, miksi Jaakko oli niin kärttyisänä ja minähän tiesin kertoa vastauksen. "Täällä pyörii hiiriä hakemassa talvisuojaa ja ruokaa", sanoin. "Niin että Jaakkoa rassaa, kun niille pitää tehdä jotain." "Hiiriä? Hyi", Melody-nimiseksi esittäytynyt tyttö ynähti. "Ei kiva." "Arvatkaa, alkoko musta nyt tuntua, et jossain nurkassa rapisee?" sanoi Dreamer ja sai aikaan puistatuksia muutamassa tytössä ja, hah, ehkä vähän ponipojassakin, ehkä? Tai sitten mä vaan toivoin sen paljastuvan pelkuriksi. "Älkää huoliko, Dani-setä suojelee teitä kyllä hiiriltä ja hirviöiltä", lupasin rennosti. "Oikea ritari rohkea", puhahti Fiia ja näytti mulle vähän kieltä. "No olen, kysy vaikka Lyndeltä." Kun me jossain kohti oltiin hiljaa, alkoi oikeasti tuntua siltä, että jossain rapisi. Ripirapiripi. Kipikipikipi, pieniä askeleita. Tai sitten kuvitelmaa. Mutta sitten liikahti matto. Mä huomasin sen silmäkulmastani ja mietin, kuinka saisin parhaiten säikäytettyä tytöt (ja ponipojan?) havaintoni avulla. Naurahdin vähän ja sain kaikki vilkasemaan itseäni. "Kelatkaa, kun tuolla maton alla ois hiiri ja astuisitte vahingossa sen päälle", huuliltani livahti. "Dani hyi! Älä viitti! Ei tommosia puhuta", protestoitiin äänekkäästi. "Hiiri maton alla, yäääk. Arvaa nukutaanko me enää ees kotona öitämme hyvin?" "Tuskin ne nyt teille kotiin asti tulee, mut mites vaikka toi matto?" vinkkasin äsken liikahtaneen maton suuntaan. Se jokin, mikä siellä alla oli tai oli olematta, oli ihan jähmettynyt paikoilleen. "Daniel, oikeesti", Sara puuskahti. "Särä, öikeestih", sanoin takaisin. "Pitääkö mun nyt sitten tsekata teille, onko tuolla maton alla mitään? Kun menin ajatuksen teiän pikku päihinne ujuttamaan." "Tsekkaa", tytöt sanoivat kuin yhdestä suusta. "Mutta odota, me mennään pakoasemiin, jos sieltä vaikka suihkaseekin jokin." Mä nautin. Mä niin nautin siitä tilanteesta. Mä olin ihan varma, ettei maton alla ollutkaan mitään, kuvittelin vaan koko liikahduksen ja nyt säikäyttäisin tytöt heilauttamalla mattoa, rääkäisemällä ja hyppäämällä taaksepäin niin kuin siellä olisi vaikka käärme. Tytöt lakoaisivat paniikissa suoraa päätä kentälle asti pakoon kiljuen ja huutaen ja mä saisin huvini. Aukotonta. Tytöt asettuivat pakoasemiin ja vetivät ponipojankin jaloilleen, jotta huoneeseen (olemattomien) tappajahiirien kanssa jäävien raukkojen määrä olisi mahdollisimman vähäinen. Mun ne luottivat pitävän huolta itsestäni tai olevan valmis kokemaan ritarillisen kuoleman heidän puolestaan. Voi toisia. Asetuin asemiin ja aloitin dramaattisen lähtölaskennan. Kuulin rumpujen pärinän korvissani. Drumdrumdrumtsäkätsäkätsäkätsäkätummm... Pum! Mä heilautin maton syrjään ja saakeli soikoon sitä slaagia, joka iski, kun siellä oli kuin olikin ei vain yksi vaan kaksi hiirtä, jumantsuka! Mä en tiedä, kuka se meistä oli, joka päästi ilmoille sen kaikista korkeimman rääkäisyn, mutta kyllä me varmasti kaikki huudettiin. Minä siitä hämmästyksestä, kun yllättäjä tulikin yllätetyksi itsekin, osa muista säikähdyksestä ja osa siksi, kun muutkin huusivat. Sitten me pingottiin alas, koko porukka. Hiirijahti, totta tosiaan! Hiiret jahtasivat ja me juostiin. Paitsi että tietenkään ne eivät jahdanneet. Mä kerkesin tiedostaa sen jo puolessa välissä portaita, tytöt ja mukana kiskottu ponipoika juoksivat pidemälle. Että mä tunsinkin oloni idootiksi. Ne hiirethän piti hoitaa pois sieltä ylhäältä. No, kääntäisinpä tämänkin tappion voitoksi - pysähdyin keskelle porrasaskelmaa ja aloin nauraa käkättää. "Hahhaha, olisittepa nähneet ilmeenne!" nauroin ja olin tietysti vain vedättänyt kaikkia. Eihän ne tietenkään olisi säikähtäneet yhtä aidosti, jos mä en olisi ollut säikähtävinäni. "Peloissanne ku pienet porsaat joulukinkkujonossa, priceless! Tuokaa luuta ja vaikka ämpäri ja mielellään parikin niitä, kun nyt siellä alhaalla olette. Hoidetaan ne veke tuolta. Ja jos ei teistä saa apua, niin kutsukaa se Jaakko nyt ainakin, en mä yksin noita kahta jahtaile." Tytöt näyttivät pöllämystyneiltä. Sitten Pipsalla tai jollakin sinne päin välähti just niin kuin mä olin halunnut tapahtuvan. "Dani, sä kusetit meitä! Lietsoit paniikkia!" "Voi beebi, ei teitä paljoa tarvinnut lietsoa..." "Sika." "Sietäisit joutua joulukinkuksi ihan itse, senkin porsas." "Helkkarin hirmulisko." "Mitä tontutkin sanoo tommosista toimista..." Niiden jupinaa oli viihdyttävää kuunnella. Ihasuttavaa, suorastaan. Mutta ylhäällä kutsuivat työt ja mä hoputin tyttäret hakemaan tarvikkeita ja apulaista. Me onnistuttiin paikantamaan ensin toinen hiiristä yhdessä Jaakon kanssa. Raukkaparkaa varmasti ahdisti, kun me ajettiin se luudilla jumiin, josta se pääsi pois vain kipittämällä kiltisti ja nätisti ämpäriin, jolla me kuskattaisiin se pois tallista. Siellä se kipitti ympyrää ämpärinpohjalla ja pisti varmaan kovasti päätään sekaisin, kun me koitettiin paikantaa toista siimahäntää. Me löydettiinkin ja jallitettiin se aika taitavasti toiseen ämpäriin. Sitten me kuskattiin ne alas. Ovella mulle tuli niitä surku. "Ei kai me voida niitä tonne pihalle vaan heittää, paleltuvat siellä, raukat", sanoin ja sain osakseni vinon katseen tallimestarin suunnalta. "Kyllä ne pärjää, vinkulelu. Etsivät kyllä jonkun mukavan, lämpimän pesäkolon itselleen eikä mun tarvitse kipautella hevosten kuppeihin rehua, jonka joukossa saattaa olla eloisa pihvi. Ja jos sua yhtään lohduttaa", Jaakko sanoi ja taputti mun olkapäätä, "ne on kahdestaan liikkeellä. Kyllä ne pärjää." "Okei sitten." Kun päivän jännäri oli ohi, oli vuorossa paluu takaisin arkeen. Topin varusteet olivat viimeistelyä vaille puhdistetut ja itse hevonen kaipasi harjausta. Anne oli sanonut, että sitä irtohypyteltäisiin vähän tänään ja tottahan sen täytyisi näyttää hyvältä siinä hommassa, ei miltään pölyiseltä... hiireltä. Hiiriä siellä, hiiriä täällä.
|
|
|
Post by Daniel on Dec 21, 2011 16:56:21 GMT 2
tähän tulee sarjis hoxypox, täällä ei netti toimi laisimkas, könnykällä pistin tän viestin että saan sitten joskus aikanaan sarjiksen oikeaan kohtaan. Laitan tähän samaan sit lomataukoilmon, joulun & netittömyyden ajaksi. Herkkua joulua vaan kaikille! tyoista syyttäkää kännykkää, liian vaivalloista korjailla enkä osaa kuutenkaan kirjottaa kerralla oikiein.
|
|
|
Post by Daniel on Jan 2, 2012 15:55:54 GMT 2
eiliselleVuoden ensimmäinen 1. tammikuuta 2012 2011. Kuollut ja kuopattu. Tervetuloa vaan, 2012. Tervetuloa 2012 ja kaaos kämpässä. Omassa kämpässä oli se hyvä puoli, ettei kukaan valittanut, vaikka karkasinkin katastrofivyöhykkeeltä suomatta ajatustakaan siivoamiselle. Kämppiskin koisi vielä ja nukkuisikin varmasti pitkään, armas velipuoleni. Tarkistin vain, että ne muutamat meille sammahtaneet kännikalat olivat yhä elossa ja lähdin sitten tallille. Auto seistä kökötti aloillaan parkkipaikan nurkassa ja sai tänään jäädäkin sinne. Raitis ulkoilma selkeytti pään nopeasti, kun kävelin bussipysäkille. Bussissa ei ollut ketään. Vilautin matkakorttia laitteelle ja vilkaisin sivusilmällä krapulaisen näköistä kuskia. Se vilkaisu sai minut toivomaan, etten olisi katsahtanutkaan mieheen. Nyt tuntui turvattomalta istahtaa tyhjään bussiin. En voinut kuin toivoa, että pääsisin hengissä perille. Saadakseni muuta ajateltavaa räpelsin kännykkääni, johon oli kilahtanut useita viestejä sitten viime näkemän. Vastailin muutamaan tärkeimpään, minkä jälkeen tungin kuulokkeet korviin ja uppouduin kuuntelemaan musiikkia. Uppouduin niin syvälle, että olin vähällä hurauttaa pysäkkini ohi. Onneksi havahduin painamaan Stop-nappulaa juuri yhdennellätoista hetkellä. Päästä katosivat viimeisetkin usvaisuuden rippeet siinä ajassa, joka minulta kului pysäkiltä tallille kävelemiseen. Tallissa oli melko hiljaista: muutamia hoitajia, ei tuntilaisia, käytävää lakaiseva ja väsyneeltä näyttävä Josefiina. Ihan kuin neiti Tallinomistaja olisi pistänyt menojalkaansa vähän vipattamaan edellisenä iltana... Pakkohan siitä oli sitten hupia vähän repiä, kun toinen unohtui vähän väliä nojailemaan luutaan tummat varjot silmiensä alla ja haukotteli niin, että leuat napsui. "Kas, Tötsefiina!" tervehdin ärsyttävän pirteästi ja sainkin osakseni pienen mulkaisun. "Mikäs murua noin painaa? Väsymys? Piristy, kulta rakas. Uusi vuosi pitää aloittaa valoisasti." "No hyvähän sun on sanoa, kun voit alottaa sen tähän aikaan valoisasti. Mä olen ollut hereillä hitto ties mistä asti." "Voi parkaa. Mulla on tosissaan ollut mukavan hidas aamu. Heräsin käyttämään koiran kahdeksan pintaan pihalla ja nukuin sitten sen jälkeen mukavasti puoli yhteen asti", sanoin ja aloin jo nähdä hienoista kateudenviherrystä Josefiinan kasvoilla. "Ja kun mä tästä ton Topin saan liikuteltua ja velvollisuudet hoidettua, mä painun takaisin tekemään ihan mitä haluan... ihana loma!" "Menes nyt siitä, ennen kuin mä isken sua luudalla päähän", Jossu uhkasi ja heristi lyömäasettaan. "Tai keksin sulle hommaa! Täällä ei mitään tommosia lorvailijoita katsella. Lomalaisia, perhana." "Katselet kummiski", virnistin kovastikin itsetietoista leikkien ja kulmaani kohauttaen, ennen kuin tein työtä käskettyä ja poistuin Zözzyn silmistä. Mä en halunnut luudasta päähäni. Sellainen ei oikein olisi ollut hyvä tapa aloittaa vuotta. Mä hain Topin sisään ja se vaikutti kovasti pettyneeltä, kun joutui jättämään heinät sikseen. Sitten se pörhöili matkalla talliin niin, että mä sain ihan tosissani komentaa sitä olemaan fiksusti. "Dorka, käyttäydy niin ku hevosen kuuluu käyttäytyä", tuhahdin Topille, joka leikki yliviritettyä kirahvia pää niin korkealla kuin suinkin ja etuosa melko keveänä. "Älä loiki!" Mä ja mun hyppivä hevoseni asteltiin talliin, ja kun mä päästin uljaan orhin karsinaan, se lähti ensi töikseen kiertämään ympyrää siellä. Sitten se räppäsi kerran hampailla ruokakuppia, mutta lopetti heti alkuunsa, kun murahdin sille. Vaikka olisi kuinka kertynyt virtaa, ei sitä sentään paikkoja saanut alkaa hajottaa. "Höhöö, karhu", kuulin Jecun puljahduksen ja käännyin katsomaan. "Ja mitähän sä olet eilen ottanut, kun kerta silmät vieläkin noin harittaa? Topi on käsittääkseni yhä hevonen. Vai mustako sä puhut?" "Susta, murisijamurre. Sä olet niin karhu, että kellistät mut pelkällä olemuksellas... leikkimään kuollutta, ettet syö mua." "Uh, ja sä, beibi, olet niin kuuma, että mä ihan rusketun", puhuin lämpimikseni matalalla, aistikasta käheyttä tavoittelevalla äänellä ja kohottelin kulmiani. "No toi oli jo aika huono", Jeccu naureskeli. "Ihan yhtä hyvä ku sun karhureplas", väitin minä ja vaihdoin sitten aihetta, niin kiehtovaa kuin surkeista iskurepliikeistä puhuminen olikin. "Maastoon?" "Ilman satulaa." "Vaikka sitten niin, kultu, jos niin haluat", sanoin liioitellun lauhkeasti, kuin tohvelimainen, alistettu poikaystävä konsanaan. "Sä olet ihana, muru", Jeccu lähti leikkiin mukaan."Treffit vartin päästä tallin pihassa. Älä myöhästy, tai muuten..." En mä myöhästynyt. Topi oli kuitenkin niin pörhöllään, ettei milloinkaan ennen mun kanssani, ei edes silloin tuulisena päivänä viime vuoden puolella. Ehkäpä se oli ihastunut raketteihin ja päättänyt leikkiä moista sähinkäistä itsekin. Kapusin hammasta purren kyytiin puntattuani jälleen Jecun Riinan selkään. Topi meinasi tiputtaa mut pois matkasta jo ennen kuin kerkesin kunnolla selkään asti: ehdin nippa nappa saada jalkani sen selän yli. Sitten se jo lähtikin. Topi ehti ottaa muutaman koikkelehtivan loikan ja säikäyttää Riinankin, ja musta alkoi rajusti tuntua, ettei maastoilu oikein nyt tekisi meille kutaa. "Jeccu kuule, mä luulen, että mulla tuli nyt pupu pöksyyn", sanoin maastoseuralle. "Mä en tiedä, onko järkevää aloittaa tää vuosi katkomalla niskat ja kuolemalla. Käydään kokeilemassa, mutta jos tästä ei tule mitään, sitten ei tule." "Kyllä se rauhottuu, kun pistät sen töihin", Jeccu vastasi vähän epävarmana. "Keksit sille tekemistä ja miettimistä, ehkä se siitä." "Mm, eiköhän, joo", sanoin mietteliäänä. Oliko tämä nyt sitten sitä hengellä leikkimistä, mitä aina kiellettiin tekemästä? Älä kokeile tätä kotona -matskua? No, turha maalailla piruponeja seinille. Topi koikkelehti maastossa aikansa ja pariin otteeseen oli lähellä käydä niin, että tasapainoani koeteltiin turhan tehokkaasti. Meinasin pudota. Sain roikkua kyydissä milloin mitenkin päin, mutta luojan kiitos korkeammat voimat, kuten tuuri ja sattuma, olivat nyt mun puolellani. Pysyin kuin pysyinkin kyydissä. Siitä tuli hiljainen maastoretki. Mulla oli tekemistä Topissa ja Jeccu keskittyi, niin, mihin se nyt sitten ikinä keskittyikään. Topin pöllöilyt eivät olleet juuri takertuneet Riinaan. Muutaman kerran valtava tamma oli säpsähtänyt uljaan orhin laotessa vierestä vauhtivaihteelle, mutta hattua täytyi kyllä nostaa sille, kuinka fiksusti tamma kuitenkin käyttäytyi. Moni olisi heti lähtenyt mukaan kaverin leikkeihin. Hiljaisella reissulla mä upposin ajatuksiini. Mietin kulunutta vuotta. Siihen oli mahtunut vaikka ja mitä, enkä mä oikein tiennyt, mistä aloittaa. Mulla oli yhä vakituinen työsuhde ja ihan kiva duuni rautakaupassa, mutta viime vuosi oli tuonut mukanaan ajatuksia opiskelemisesta. Ehkä se ei enää tuntuisi niin vastenmieliseltä - ja ehkä mun ei olisi pakko valita alaa, jolle olisi pakko lukea niin paljon ja jolla mä pärjäisin lukivaikeuksien ja keskittymishäiriön kanssa. Ratsastuksellisesti vuosi oli ollut yksi parhaista. No, vasta edellisvuonnahan olin varsinaisesti palannut satulaan, kiitos Artun, joka kiersi yhä kehää Mallaspuron tuntihevosena. Nyt menneeseen vuoteen oli sisältynyt kaikkea hienoa. Jere ja PKK-cup. Friisiläisen kanssa tahkotiin helppoa A:ta ja vaativaa B:tä niin, että sijoituttiin kummankin luokan loppupisteissä. Ja syksyllä starttasin vielä elämäni ensimmäisen vaativan A:n hienolla ruunallani. Se oli KRJ-cup, yleisöä piisasi ja osallistujia oli useita satoja - ja sitten kaikki loksahti kohdilleen ja me sijoituttiin. Ehkä mä olin vaan niin täynnä adrenaliinia ja näytöntahtoa - me pystytään tähän, hitto vie - ja niin siinä sitten kävi. Sitä mä en olisi osannut odottaa, en todellakaan, mutta se antoi hyvän pohjan seuraavaa kevättä varten. Sitten siirryttäisiin Jeren kanssa kokonaan vaativiin. Sitten mä löysin Topin. Se oli hassu, hyvä sattumus. Millaisten mutkien kautta päädyinkään Seppeleeseen hevosenhoitajaksi! Topin lisäksi olin saanut toisenkin uuden ratsastettavan. Keinäsen Petri sen mahdollisti. Nuori nelivuotias friisiläistamma Zinka oli jotakin, mikä oli aina vähällä saada mut leijailemaan puolitoista senttiä maanpinnan yläpuolella, kun ajattelin sitä. Siitä voisi tulla hieno. Se vaatisi paljon töitä, ennen kuin se olisi mikään hyvä ratsu, mutta... mä uskoin siihen suuresti. Kuluneeseen vuoteen kuului myös se tosiasia, että mä olin.. nalkissa. Pian vuoden kestäneessä nalkissa, hitto vie, ja se nalkki saisi mun puolestani jatkua tänäkin vuonna. Toivottavasti Lynninkin. Kyllä mä tiesin, etten mä ollut aina se kivoin ja mukavin seurustelukumppani, mutta kaiken se kestää, niin kai sitä sanottiin? Lynn saisi kestää. Mäkin kestäisin. "Mä menen Lynniä vastaan juna-asemalle, kun se tulee", katkaisin hiljaisuuden oikeastaan tarkoittamatta - ajattelin ääneen - ja Jeccu katsahti mua. "Ai. Missäs liesussa se on ollut? Eikö se ollut vuodenvaihdetta täällä?" "Oli se, mutta se lähti aamulla käväsemään porukoidensa tykönä." "Ja sua ei huolittu mukaan", Jeccu kiusoitteli ja mua alkoi naurattaa. "No ei tosiaan, mä olen punainen liina sen mutsille! Onhan se kova kolaus, kun tyttö ensin luuhaa oman kylän kunnollisen pojan kanssa, sellaisen, josta tulee lakimies vanhempiensa jalanjäljissä. Sitten jokin vinksahtaa tytärkullan päässä ja se ottaa koulut kesken jättäneen normiduunarin, jolla on, kauhistus, lävistys ja nahkatakki ja joka tupakoi ja on varmasti ihan rattiojuoppo. Ja kun me ollaan vielä melkein sukuakin, kun mä olen Aikun poika ja Aikku on Lynnin enon vaimo..." kuvasin tilannetta silmät tuikkien. "Kyllä muakin vituttaisi, anteeksi kansankielinen ilmaisu, pikku-Jeccu. No mutta ei, nyt liiottelin kyllä jonkin verran. Ihan hyvissä väleissä me ollaan. Ei mua silti huvittanut sinne mennä. Huomaaksä: Topi on rauhottunut!" En mä tiedä, mitä taikapölyä hevosen ylle oli viskelty. Nyt se käveli niin kuin mitään pöllöilyjä ei olisi alunperin ollutkaan, mokoma kettu hevoseksi. Noh, oli sille tapahtunut mitä oli, mä olin tyytyväinen. Topi oli kyllä yksi helkkarin hyvä sattuma. Viime vuosi oli ollut hyvä. Nyt mä toivoin vain, että tästä tulisi yhtä hyvä... tai parempi. Ja miksei tulisi.
|
|
|
Post by Daniel on Jan 6, 2012 16:18:23 GMT 2
Loppiaisena loppu löysäilylle 6. tammikuuta 2012 Ratsastaminen ilman suitsia ja satulaa oli ollut ihan piristävää vaihtelua. Mä olin saanut pikku-Nillan houkuteltua siihen hommaan, koska tietenkään se ei ollut voinut sanoa, ettei se uskaltaisi. Jos mäkin niin sekin. Mä olin ratsastellut niin joskus aikaisemmin - totta kai sitä oli joskus pitänyt kokeilla! - eikä viimeisinkään kerta ollut mihinkään katastrofiin päättynyt. Kuten sanottu, se oli ollut hauskaa vaihtelua. Nyt oli aika käydä todella töihin. "Vai tämmöinen paikka", sanoi Petri ja mä nyökkäsin. "Tämmöinen. Ja Topi on täällä." Petri Keinänen oli mun luottovalmentajani. Mä ratsastin sen valvonnassa niin kotona Jerellä kuin toisinaan sen luona sen hevosilla. Nyt meillä oli yhteinen projekti, Zinka, joka oli Petrin omistuksessa, mutta jonka mies oli hövelisti tarjonnut mun ratsukseni, "kun kerran noista friisiläisistä niin pidät". Mä en pistänyt pahakseni. Zinka oli, piru vie, hieno. Hieno ja haastava. Multa odotettiin paljon sen kanssa, kyllä mä sen tiesin, Zinkasta odotettiin paljon ja kun se oli mun vastuulla, mä en voinut mokailla. Olisin saanut sanoa hei hei vastuutehtävälleni. Mä olin kärttänyt Petriä käymään äkseeräämässä mua Topin kanssa, kun kerran sain Annelta luvan vähän valmentautua omakustanteisesti. Nyt Petrillä oli aikaa. Mä sain pulittaa moisesta huvista lantin jos toisenkin, mutta ei se haitannut. Mä en kyllä halunnut ajatellakaan, mitä Petrin valmennus olisi kustantanut ilman tuttavuusalennusta - mä sain valmennukset ihan mukavaan sopuhintaan. Sitä paitsi mä olin saanut muutaman valmennustunnin joululahjaksi, porvaripentu. "Vai tämmöinen hevonen", Petri sanoi ja mä nyökkäsin taas. "Tämmöinen. Hieno, vai mitä?" "Mm", mies mutisi. "Mä olen nähnyt tän kyllä aiemminkin. Kisoissa ja... niin. Kisoissa. Tullut vastaan siellä. "Kyllä mä ihmettelisin, jos ei olisi - sä päivystät joka helkkarin kisoissa, kuinka yksikään kilpaileva tai kilpaillut hevonen olisi välttynyt sun silmältäs?" virnuilin vähän. Petri ei vastannut. Mä olin harjannut Topin jo aikaisemmin, joten nyt mä vaan käärin pintelit, nostin satulan paikalleen ja pujotin suitset hevosen päähän. Sitten mä sujautin kypärän päähäni ja olin juuri taluttamassa Topia ulos karsinasta, kun hevosen omistaja saapasteli lähemmäs. "Hei! Mä olen Anne. Danny kertoi, että sä pidät sille valmennustuntia tänään ja mun kiinnostus heräsi. Mä tulisin mielelläni katsomaan, jos siitä ei ole haittaa", Anne sanoi reippaasti ja ojensi kätensä Petrin käteltäväksi. "Eipä ole, mä en usko että toi kakara kärsii ramppikuumeesta", Petri hymähti ja vilkaisi mua sivusilmällä. "Petri. Sä omistat tän Topin?" Ja sitten sitä juttua riitti. Anne ja Petri jutustelivat koko matkan maneesille ja sittenkin, kun mä olin noussut Topin selkään ja lähtenyt jo kävelemään alkukäyntejä. Jos mä en olisi tiennyt, että Petri oli naimisissa ja että Annellakin mitä ilmeisimmin oli jonkinlainen mies jossain, mä olisin alkanut kehrätä niiden välille suhdetta ihan vain piristääkseni päivääni. Tai miksei, jos ne olisikin uskottomia... Mutta ne puhuivat vaan Topista, siitä mitä se osasi ja mitä sen kanssa oli tehty. Tylsät tyypit, hevosiako ne aina vaan ajatteli? "Okei, Däns, otahan ohjia ja ala verkkailla itsenäisesti. Mä tässä selvittelin, miltä pohjalta me lähdetään työskentelemään", Petri kajautti. "Ihan kivalta." "Mitä me tehdään?" halusin tietää, kun ratsastin valmentajani ohi. Anne oli mennyt katsomoon istumaan. Nainen tulisi varmasti seuraamaan jokaista liikettä ja sanaa kuin haukkaemo. "Älä siitä huolehdi, kuulet kyllä, kun edetään. Sen voin sanoa, että sun joulukilosi voivat saada kyytiä." "Mitkä joulukilot?" olin heittäytyvinäni loukkaantuneeksi. "Mä sellasia oo kerenny kerätä, anteeksi vaan." "Sun perisyntisi", Petri aloitti luennoimisen, "on se, ettet sä osaa pitää suutasi kiinni ja keskittyä olennaiseen." "No mulla on keskittymishäiriö", kokeilin huvikseni sanoa. En mä tosissani pullikoinut vastaan, kunhan lämpimikseni löpisin. "Ei käy selitykseksi", Petrin tuomio oli armoton. "Naama umpeen ja mieti sitä hevostasi. Mä pistän teidät töihin ja auta armias, jos sä et ratsasta niin kuin mä tiedän sun pystyvän. Tänään ei alisuoriutumisia kattella vaan ne piiskotaan pois!" Petrin valmennustyyli oli yleensä kovin hillitty. Se oli niin pirskatin reilu, että joskus katsomossa istuessa teki mieli haukotella. Osasi se olla piiskurikin... ja mun kohdalla se ei nykyään muuta ollutkaan. Se tiesi, että mä olin luupää. Se pisti mut työskentelemään tai itkemään ja työskentelemään - noin kuvainnollisesti sanoen, tietysti. Ei se koskaan itkettänyt ketään ainakaan tahallaan. Ellei sillä ollut salaisia paheita kotioloissa, mitä mä kyllä vahvasti epäilin. Ei Petrinkaltaisilla ollut minkäänlaisia salaisuuksia. Tai oli sillä. Sillä oli salainen ase, jolla se sai ratsukoista parhaat asiat esille. Mä en tiedä, miten se sen teki: ehkä se oli sen ääni, ehkä haukansilmät. Se laukoi kommentteja, takertui tavallisiin asioihin ja poimi virheitä, joita ratsastaja ei itse huomannut. Niin toimi monikin ratsastuksenohjaaja, -opettaja ja valmentaja, mutta Petrissä oli jotakin, mikä sai mut toimimaan paremmin. Me tultiin juttuun ja meillä oli mitä hedelmällisin valmennussuhde. Hedelmät olivat tuloksia ja kehitysaskelia. "Dani hei, mitä hittoa sä oikein teet?" Petri kysyi multa ihan yllättäen, kun mä luulin, että meillä yhdessä vaiheessa meni ihan hyvin. "Miten niin mitä mä teen? Mähän ratsastan ja teen sun antamaa tehtävää!" "Etkä ratsasta! Sä kiikut ja luotat, että hevonen osaa", Petri sanoi painavaan sävyyn. Häh. Enkä kiikkunut. Mä kurtistin kulmiani ja pysäytin Topin saadakseni Petriltä tarkempaa selitystä. "Mutta sehän kulkee ihan kivasti", mä protestoin. "No kulkee, ja siinä se ongelma onkin." "En mä ymmärrä." "Katsos - hevonen kulkee ihan kivasti. Sä tyydyt siihen. Sä tyydyt ihan liian vähään. Nyt sä tuudittaudut siihen, että hitto, mehän ollaan ihan ok kun hevonen liikkuu oikeinpäin ja tekee mitä sä pyydät kun sä pyydät. Vastaahan se joo sun pyyntöihin, mutta kiinnitä huomiota siihen, että sekunnin murto-osan viiveellä siihen nähden kuin sen pitäisi ja löysästi. Se ei työskentele tosissaan, se ei tee ja halua tehdä kaikkeaan sun eteen. Sä et pyydä sitä siltä. Sä pyydät vähemmän, se tekee vähemmän. Jatka." Pitkä monologi päättyi niin äkisti, etten mä ihan tajunnut sen päättyneen. Mä istuin aloillani ja tuijotin Petriä, joka huokaisi syvään ja oli facepalmaavinaan. Silloin mä tajusin, että mun piti jatkaa ratsastamista. Ja pyytää jatkossa enemmän. Vaan miten? Siinäpä sitä sitten taas pähkäilemistä. Mä keskityin niin, että mun pää sauhusi. Mä en oikeastaan vieläkään tiennyt, mitä Petri oli tarkoittanut sanoessaan, että Topi vastasi mun pyyntöihin löysästi. Miten mun olisi pitänyt pyytää enemmän? Miten? Mä tunsin, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, oloni epävarmaksi hevosen selässä. Mä olin epävarma siitä, mitä mun piti tehdä ja se oli tunne, jota mä en ollut hetkeen kokenut. Mä olin jo luullut tietäväni, miten hevosen selässä toimitaan. Ei edes tarvitse sanoa, että olin puhki moisen tunnin jälkeen. Mä todella olin, ja niin oli Topikin - sen punertava karva oli kihartunut hiestä ja se puuskutti ja totisesti, se ihan höyrysi. Niin varmaan minäkin, ja uskoin punoittavanikin siinä missä punasävyinen ruunikkoratsuni. Hitto. Mä en ollut edes tajunnut olevani moisen rasituksen alaisena, minä, joka sentään urheilin minkä kerkesin. Koska olin palannut lenkiltä tai edes salilta yhtä halki, poikki ja pinoon -kunnossa? Mä käännyin katsomaan Petriä, joka, mokoma pirulainen, nauroi mun hämmentyneelle ilmeelleni. "No saitko ahaa-elämyksiä koko rahan edestä?" Petri kysäisi hyväntuulisena ja tuli kävelemään mun ja Topin vierelle. "En", sanoin totuudenmukaisesti. "Tai sain mä, mutta se yksi ahaa-elämys jäi tulematta. Miten niin mä en pyydä tarpeeksi? Kyllähän se meno tuntui vähän paranevan, kun sä olit saarnannut, mutta en mä tiedä... Ja eikö ideaali tilanne ole se, ettei tarvitse käskemällä käskeä vaan pieni pyyntö riittää?" "Voi poikakulta", Petri sanoi isällisesti kävellessään tummanpunaruunikon askelten tahdissa. "Siihen tilanteeseen sun pitäisi päästä, kyllä. Sä et vaan ole vielä siellä tän hevosen kanssa. Et niin, että se työskentelisi rehellisesti. Sä olet sillä tasolla, että sun pitää osata pusertaa jo hevosesta esiin enemmän, kuin mitä se itse tarjoaa. Hevonen toimii aina mieluiten omalla mukavuustasollaan, niin kuin ihmisetkin, tietysti. Monelle hevoselle se mieluisin, itse päätetty mukavuustaso vaan on tyyliä hölkäten ympäri uraa, koska on pakko, kaula kuin kirahvilla ja sitten äkkiä talliin syömään heiniä." "Mutta -" "En mä sano, että pitää tehdä ratsastus hevoselle epämukavaksi. Sitä mukavuustasoa vaan pitää kyetä säätämään niin, että kunnollinen työskentely on hevosesta kivaa. Sä olet löysäillyt tän hevosen kanssa ja tyytynyt ihan kivaan. Sun pitäisi tavoitella enemmän. Sähän olet kunnianhimoinen, eikö? Etkö sä sitten halua, että sun ratsastus on upeaa ihan kivan sijaan?" Petri kysyi ja mä nyökkäsin epävarmana. "Teetkö uudenvuodenlupauksen?" "Millaisen?" "Että lakkaat laiskottelemasta ja alat ratsastaa tätä. Ymmärrätkö? Vaatia asioita. Kehittyä. Sä et kehity mihinkään, jos sä ratsastat ihan kivasti." Mä aloin jo inhota mainintaa "ihan kiva", tiedoksi vaan. Sitä oli tänään kuultu jo tarpeeksi. Mä huokaisin syvään ja nyökkäsin lopulta Petrille, joka sitten taputti Topin kaulaa. "On se hieno hevonen. Se vaan menee hukkaan, jos sä -" "Hölköttelet sen kanssa ihan kivasti", täydensin kahta viimeistä sanaa painottaen. "Juuri niin. Välillä saa rentoilla, tietysti, kuuluukin, mutta -" "Ei kehity, jos vaan rentoilee." "Juuri niin." Topi oli saanut viltin selkäänsä ja mä tiesin, että se ansaitsi kunnon jäähdyttelyt ja hoidon. Petri lähti kotiin perheensä - ja omien hevostensa, arvasin, moinen mies kun eli hevosille, hevosilla ja hevosista - luokse, mutta Anne istua kökötti vielä katsomossa. Mä istuin Topin selässä, kun hevonen käveli. Mä en jaksanut edes ajatella, että kävelyttäisin sitä taluttaen, ehen! Mun jalkani eivät olisi suostuneet siihen. Mulla oli jano. Nestehukkaan en halunnut pyörtyä, joten kiitin onneani, kun Anne istui vielä katsomossa. "Viittitkö ojentaa sitä mun vesipulloa? Kiitos." "Voi pojat, mikä ihana valmentaja", Anne huokasi ja mä meinasin pärskäyttää vedet ulos sieraimistani. "Onhan se, mutta naimisissa", virnuilin. "Höh pöh sun kanssa, ammatillisesti mä vain ajattelin. Olet sä kyllä yks kanssa..." "Ja sinä toinen", hymyilin liioitellun kiltisti. "Ja tää hikiporsas kolmas." "Topilla taitaa huomenna olla palauttelevan liikunnan paikka..." "Hoidatko sä vai käväsenkö mä?" kysyin. "Mulla pitäisi olla huomenna vapaa. Treenit ei vie koko päivää." "Käy vaan, jos kerran kerkeät", Anne hymyili ottaessaan mun vesipulloni takaisin haltuunsa. "Mä taidan mennä tallille jo. Jätän tän vaikka toimiston pöydälle, käy siitä poimimassa sitten." "Jes määm."
|
|
|
Post by Daniel on Jan 21, 2012 10:28:02 GMT 2
Darr niin kuin Daniel 21. tammikuuta 2012 "Neiti Omistaja on hyvä ja ratsastaa... mä laitoin hevosen kuntoon." "No jopas. Heh, ei sulla sattuisi olemaan darra?" "Eh. Flunssaa pukkaa..." "Nii-in, kylläpä nuo lauantaiflunssat tunnetaan." "Neiti Omistaja on hyvä ja lakkaa ivailemasta. Mä laitoin sentään sulle hevosen kiltisti kuntoon. Ota nyt palvelu vastaan ja ratsasta." "No johan toki, kiitosta." "Ja Anne - oletko sä koskaan harkinnut vaihtavasi Topin huovan väriä? Kirkas oranssi särkee nyt silmiä...!" "Herra Hoitaja on hyvä ja hankkiutuu eroon kjaameesta kjapujasta niin ei särje enää." "No heh heh. Pitää kai kumminkin kokeilla tota keinoa."
|
|
|
Post by Daniel on Mar 27, 2012 18:06:23 GMT 2
8.2. Vaativampaa koulua tuntimaksu
|
|
|
Post by Daniel on May 5, 2012 0:01:43 GMT 2
Ponitäti Daniel 5. toukokuuta 2012 Lauantaiaamu, kello kymmenen. Luvattoman aikaista. Jonkinasteinen krapula. Ympärillä kymmenkunta muksua, joista joka helvetin iikka tuijotti. Siinä mä istuin ipanoiden silmänruokana ja pitelin käsissäni Topin suitsia. Eilinen meni vähän pitkäksi, oltiin Mikan luona pitämässä kisakatsomoa, kuinkas muuten. Hitto, MM-lätkää - pakko katsoa. Jokainen, joka suhtautuu johonkin yhtä intohimoisesti kuin minä harrastukseeni, tietää, että sellainen pakko todella tarkoittaa pakkoa. Jokainen, joka suhtautuu jääkiekkoon yhtä suurella intohimolla kuin mä ja kumppanit, tietää, ettei yksikään matsi ole turha ja tietääpä myös sen, kuinka suuri tunnelataus moiseen tapahtumaan voidaan liittää. Siinä se, eilinen, ja tässä nyt sitten tämä päivä. Kiirehän siinä tuli, kun armas tyttöystävä muistutti mua mun antamastani lupauksesta. Se lupaus tuli annettua Annelle, ja jos Anne da Bossille jotakin lupaa, sitä lupausta ei hitto soikoon jätä täyttämättä, ellei sitten ole vähän masokisti. Mä ehkä olen, mutten tarpeeksi, jotta olisin uskaltanut jättää tulematta ponikerhon tapaamiseen, kun kerran lupasin tulla. Opettajaksi. Siksi koska Tötsefiina on jossakin ja koska varamies-Elli nautti etelän auringosta ja koska Margaret Annethatcher määräsi mut astumaan remmiin. Dialogi meni kutakuinkin näin: Anne: "Palveluspoika Daniel...!" Palveluspoika Daniel: (huokaisee salaa syvään, kätkee huokaisunsa emännältä) "Niin, madam?" Anne: "Pidä ponikerho lauantaina." Palveluspoika Daniel: "Kyllä, madam." Okei, ei se mennyt. Anne laittoi itse asiassa tekstarin. Ensin teki mieli vääntää sille vähän vitsiä, kun sitä niin kiinnosti mun viikonloppusuunnitelmani, mutta mä vakavoiduin lukiessani viestiä eteenpäin. Voisinko mahdollisesti pitää ipanoiden ponikerhon lauantaina, kun hän itse, Josefiina ja Elli olivat kaikki estyneitä? Teki mieli tukehtua. Ponikerho. Minä. Seriously, man?! Mä ehdin kauhistella asiaa Lynnille, joka kätki hymynsä pirun ovelasti. Kyllä mä tiesin, että sitä nauratti, mutta mä erehdyin siinä, miksi mä uskoin sen mulle nauravan. "Naura pois vaan, kyllä mäkin tiedän, miten karmoyhtälö se on... minä ja muksut ponikerhossa!" "En mä sitä, pöhlä", tyttöystävä sanoi ja virne vaan pääsi karkaamaan sen kasvoille. "Sitä mä vaan, miten kauhuissasi sä olet. Pelkäätkö sä nolaavasi itsesi kymmenvuotiaiden tai-minkä-lie-ikäisiä-ovatkaan pikkutyttöjen edessä? Ihan tosi, Daniel. Ne on pikkusia ponityttöjä, jotka palaa halusta imeä itseensä jokaisen viisaan sanan, jonka sinä, suuri guru, yksityishevosen hoitaja ja Iso Hevosihminen, voit niille sanoa." Jos totta puhutaan, mua alkoi kutkuttaa koko ajatus. Mitä se kokeileminen muka maksaisi? Ei mitään, vaan rehellisesti sanoen mä saisin itse vähän pientä korvausta siitä. Ei oltu vielä sovittu, missä muodossa - ehkä opetuksena, ehkä pikkupikkuriikkisenä rahasummana, ehkä jonakin muuna, kuka sen tiesi. Ja sitä paitsi... kyse oli vain yhdestä kerrasta. Siinä ajassa mä en varmaan kovin pahasti osaisi tuhota kenenkään pikku ponitytön tulevaisuutta. Mä vaan näyttäisin, miten varusteita huolletaan oikeaoppisesti. Helppo nakki. Annelle lähti myöntyvä vastausviesti. Ja siitähän sitä sitten päädyttiin ojaan aka varustehuoneeseen demonstroimaan varustehuollon alkeita, tai mille tasolle tässä nyt sitten päästiinkään. Liekö perusvarustehuollossa edes kovin kummoisia tasoja? "Kello alkaa olla sen verran, että alotellaan, jos suunnilleen kaikki on paikalla. Puuttuuko jonkun kaveri?" Ei vastausta. "Okei... Alotellaan sitten. Mä olen tänkertanen ponikerhotäti ja mua voi kutsua Daniksi", yritin olla mahdollisimman rento. Huoneessa oli silti jotenkin jäinen tunnelma. Perhanan ipanat - miksi ne vaan tuijotti tolleen ja oli ihan tuppisuita? Ahdistavaa! Mä en tarkalleen tiennyt, miten tonikäsille kersoille piti puhua. Mitenköhän tarkkaa infoa niille saattoi antaa? Entä miten tarkasti asiat piti selittää? Mä koitin parhaani mukaan avata varustehuollon saloja ja tehdä niistä simppeliä peruskauraa. Kukaan ei kysynyt mitään, mikä kai oli sitten laskettavissa ihan hyväksi jutuksi. Jaoin ryhmän pareiksi ja sitten vaan kullekin parille jonkun ponin suitset käsiin. Helppoa kuin heinänteko, tuumailin, kun opetustuokio eteni suuremmitta kommelluksitta ja muksut tuntuivat viihtyvän. Tai en mä tiedä, miten hyvin ne viihtyi, mutta ainakaan kukaan ei lähtenyt itkien pois tai asettunut nurkkaan kädet puuskassa kieltäytyen tekemästä mitään. Kun yksi rohkea tyttö sai suunsa auki ja kysyi multa yhden kysymyksen, muutkin alkoivat saada puhekykyään takaisin. Joukossa oli pari oikein puheliasta pientä ponityttöä, joita kiinnosti kaikki hevosiin liittyvä. Huomasin, ettei heidän kysymyksiinsä vastaaminen ollut kovinkaan vastenmielistä puuhaa ja lopulta mulla oli ihan hauskaakin ponikerhokatraan kanssa, mitä en tietystikään kenellekään tunnustaisi. Mulla ja kymmenvuotiailla ei vaan koskaan ollut kivaa keskenään, koska asia nyt vaan oli niin. Tai no... kyllä mä pikkusia lätkäjunnuja olin koutsannut ja se on ollut ihan kivaakin. Kaiketi sitä tulee toimeen kenen tahansa kanssa, jos askarrellaan yhteisen kiinnostuksenkohteen parissa. Selvittyäni koettelemuksesta mua väsytti aivan saakelisti. Laahustin yläkerran tyhjään oleskelutilaan, pistin kahvia keittymään ja oikaisin odotellessani pitkäkseni sohvalle. En mä jaksanut edes tuijotella kattoa. Simahdin vain herätäkseni siihen, että kasa tallityttöjä lysähti mun päälleni ja huone oli täynnä elämää. Mun oli pakko ähkäistä, kun vatsan ja reisien päälle lässähti painoa. Aiemmin käyttämäni ilmaus kasa tallityttöjä oli ehkä vähän liioittelua: ei siinä ollut kuin Jeccu ja Riella. "Hei! Menkää poiiis! Mä olin tässä ensin!" protestoin. "Eikä mennä, muualla ei ole tilaa istua!" tytöt vastasivat yhteen ääneen. "Onpas, tuolla on penkkikaupalla tilaa... Mutta huoh, kyllähän mä tiedän, miten mun vetovoima teihin vaikuttaa. Voisitte silti säästä mut luisilta pyllynkannikoiltanne..." "Tykkäät kuiteski, vai mitä?" Riella kohotteli kulmakarvojaan. "Mä olen varattu mies, mä en sano mitään", torppasin moisen kulutetun lausahduksen. "Mutta oikeasti... älkää kiusatko krapulaista miestä! Se on ilkeää." "Miksi sulla on krapula?" Jeccu kiinnostui ja mä otin isällisen roolin käyttöön huokaistessani syvään. "Jeccu-kulta, krapula on olotila, joka saattaa iskeä ihmiselle, jos hän on nauttinut alkoholipitoisia juomia. Toisinaan joillakuilla tavataan myös niin sanottua henkistä tai moraalista krapulaa, jota myös morkkikseksi kutsutaan. Mulla ei ole taipumusta morkkistautiin, mutta tänään mulla on pieni krapulatila, koska eilen oli matsi ja sitten mä jouduin tulemaan tänne pitämään ponikerhoa, mikä, näin sivumennen sanoen, oli melkoinen koettelemus ja josta mä selvisin kunnialla. Kumartakaa kuningas Danielia", päätin puheenvuoroni. Jeccu ja Riella katsoivat mua pitkään. Sitten ne vaihtoi katseita keskenään. "Kuuluuko krapulataudin oireisiin puheripuli ja yleinen sekavuus?" "Pähkähullut jutut?" "Silkka sekopäisyys?" "Ei, ne on normaalia mua. Krapula näkyy mussa lähinnä siten, etten mä jaksa hakea kahvia. En mä kyllä pääsisikään, ja se on teidän syy, joten on myös teidän vastuulla, että mä saan sitä kahvetta", totesin. "Hop hop, Riella, juokse jo." "Miksi minä?" Riella nurisi, mutta, hähhä, teki juuri kuten mä pyysinkin - tiesinhän mä, ettei Riella osaisi sanoa mulle ei. Kahvikupin jälkeen elämä alkoi virrata reippaammin mun suonissani. En mä silti ihan vielä jaksanut lähteä maastoon, vaikka Jeccu ja Riella mua sinne houkuttelivatkin. Katsoin itseni oikeutetuksi palautumaan aiemmasta (ihan siedettäväksi osoittautuneesta) koettelemuksestani löysäilemällä vielä hyvän tovin, ennen kuin painuin hakemaan Topia. Harjasin hevosen ja pistin sille ponikerholaisia opettaessani putsaamani suitset päähän. Satulalle en nyt suonut ajatusta, ilmankin pärjäsi ja oli vähemmän laitettavaa. Me oltaisiin menty kentälle, mutta sielläpä olikin tunti meneillään. Mä harkitsin hetken ja päätin lähteä metsään käppäilemään. Mitä sitä suotta kevätpäivää maneesissa hukkaamaan, kun kerran keli oli ihan kiva? Metsään vaan, tosiaan. Anne oli ollut Topin kanssa edellispäivänä jossakin pykälää vaativammassa valmennuksessa, joten tänään vuorossa oli rentoa, palauttelevaa keventelyä. Väsypäsypäivänä mä huolehdin sellaisesta liikuttelusta ihan mielelläni. Mikäs siinä oli keikkuessa hevosen paljaassa selässä. Ravia ei tehnyt kauheasti mieli harrastaa, mutta vähän kuitenkin ja laukkaa sitten jonkin verran. Topi tuntui viihtyvän ja mua miellytti huomata, miten vetreä se oli. Ei jumituksia tai junnauksia havaittavissa, hieno homma. Se liikkui kuten hyvinvoivan hevosen kuului. Mäkin aloin jo tuntea itseni varsin hyvinvoivaksi. Eipä mulla varsinaisesti koskaan ollut suurta darraa, vaan enimmäkseen väsymysoireita, jos yö oli jäänyt lyhyeksi. Tai oli joskus pentuna tullut voitua huonosti, kun kurkkudesinfiointi oli ollut vielä silkkaa pämppäämistä sivistyneen taiteen sijaan. Kyllä, sivistynyttä taidetta, ehdottomasti. Sitä se nykyään oli. Tallilla mä hoidin Topin ja törmäsin Margaret Annethatcheriin, joka pysähtyi juttelemaan mun kanssani aamun ponikerhosta. "Miten meni?" nainen kysäisi. "En saanut ketään itkemään, vaikka kuinka yritin", vastasin. "Eli kaikki meni kuten pitikin", Anne käytti suomi-dani-suomi -sanakirjaansa kovin vikkelästi. "Eikä se ollut ylitsepääsemätöntä tuskaa?" "Khyl maar ja ei, ei se ihan ylitsepääsemätöntä ollut", myönsin. "Eli me voidaan hyvässä lykyssä saada sut tuurailemaan hätätilanteissa muulloinkin?" Anne, tuo viekas nainen, tarttui heti mahdollisuuteensa. Mä hieraisin niskaani. Miksi ei, niin. Miksikäs ei. "Noh... jos ei edellisenä iltana ole ollut Suomen matsia..." sanoin ja yskäisin. "Jääkiekko..." Anne mutisi. "Jalo laji", sanoin, pörhistin rintaani ja taputin sitä kohtaa, jonka takana piilotteli kiekkoilijan sydän. "Jalo laji." "En esitä eriävää mielipidettä", Anne naurahti. "Sut tuntien puhut mut vaan pyörryksiin, jos sen rohkenen tekemään." "Joskus sunkin tekee mieli tehdä sama sellaisille, jotka eivät tajua hevostelun hienoutta, eikö vaan teekin?" rohkenin veikata ja näin Annen silmien tuikahtavan pienesti. "Pakko kai se on tunnustaa. Mutta hei kuule - mites se sun mestaruusratsusi?" Ai niin. "Mä luulen, että mä kallistun sen Sinatran puolelle", sanoin mietteliäänä. "Blade voisi kyllä olla sellanen... jotenkin mun tyylinen hevonen kanssa, ehkä, mutta Fränzi kiinnostaa. Miten on? Sopiiko se, jos mä tuuppailen menemään koulua herra kimolla?" "Sopii. Te ootte kyllä ihan hauska ratsukko", Anne totesi, enkä mä ollut ihan varma, millaista hauskaa hän tarkoitti hauskalla. "Mene sillä sitten vaan. Mites Topi? Miltä se tuntui tänään?" "Hyvältä. Se oli vetreä ku mikäkin ja ihan oma itsensä. Käytiin maastossa vähän rentoilemassa", kertoilin ja vilkaisin kelloa. "Vaan nyt mä kyllä luulen, että mun olisi aika suunnata kotiin, ennen kuin mun koiralapseni tekee siellä mitään tuhoja. Näkyillään!" Ajelin Mallaspuron kautta. Sieltä nappasin kyytiin käsi yhä paketissa kulkevan Lynnin, jonka seurassa matka jatkui kaupan kautta kotiin. Peto ei ollut tehnyt tuhojaan, mikä ei yllättänyt minua - siitä oli kasvanut jo ihan fiksu koiranalku. "Hei... miten se ponikerho?" Lynn kysyi yhtäkkiä. "Ponikerho? Hmm. Ei mua varmaan ole ponikerhotädiksi luotu, mutta mä luulen, ettei se silti mikään täysi kaaos ollut." Salaa mä olin sitä mieltä, että mä olin selvinnyt oikeinkin hyvin. Mulla oli hyvä mieli päivän tallireissun jäljiltä. Olkoon lätkä mulle miten henki ja elämä tahansa, kyllä mä taisin ihan yhtä henkeen ja vereen ponipoikakin olla. Miten tylsää olisikaan ollut, jos ei olisi voinut jakaa aikaansa kahden niin erilaisen maailman kesken? Äijien lätkäkaukalo ja neitien hevostalli. Siinä sitä on balanssia kerrakseen, sanon mä.
|
|
|
Post by Daniel on May 19, 2012 18:26:58 GMT 2
Hyrskynmyrskyn 19. toukokuuta 2012 Möh, sanoin minä ja nousin jättääkseni äijät kotikatsomoon hoitamaan myttyyn menneen pelin jälkipuinnin. Lynnin otin mukaani heittääkseni tämän ravitallille. "Te senkin hemmetin hevosihmiset... nyt on lauantai ja nyt ollaan luusereita ja nyt vedetään lärvit!" huuteli Köpi, jota myös Kuppi-Köpiksi kutsuttiin, koska, ilmiselvää, tämä kaveri oli kova ottamaan kuppia. "Ei, me hemmetin hevosihmiset painutaan tallille", sanoin ja irrottelin kaulaani ripustautunutta Köpiä isällisen lempeästi. "Lynnin pitää käydä ravitallilla, kun päällysmiehet on kuulemma jossakin raveissa molemmat ja mä menen, koska..." Jätin lauseen roikkumaan ja poistuin paikalta kiskaisten tyttöystävän mukaani. Peräämme me saatiin tietysti ponipoika- ja ratsastusaiheisia huuteluita. Me hemmetin hevosihmiset, tosiaan. Kevät oli pitkällä, taittumassa kesään, ja kuten aina, kesän läheisyys oli jo ehtinyt puhaltaa muhun ihan uutta elämää. Mä en tosiaan ollut talvi-ihminen, en. Jätin Lynnin ravitallille ja lupailin tulla hakemaan, jahka olisin saanut Topin liikutettua. "Heeei muru muru muru!" huutelin ennen kuin Lynn ehti hilpasta paria askelta pidemmälle. "Mitä?" Lynn kääntyi hämmentyneen näköisenä takaisin. "Jotakin unohtui", sanoin. "Mitä?" tyttö toisti yhä yhtä häkeltyneenä. "Pusu." "Ai se", blondini sanoi lakonisesti, mutta silmät kyllä tuikahtivat. Ei se oikeasti noin välinpitämättömästi suhtautunut. Varastin suukkoni ja sitten mä saatoinkin lähteä ajelemaan Seppeleeseen hyvillä mielin. "Dändän!" kuulin Jecun kiekuvan. "Ketutusaste?" "Ei lähelläkään maksimia, kyllä ton arvasi", virnistin arvaten, että Jeccu viittasi lätkään. "Punakone on kova kone, tiedä se." "Lähdeksä kultsu maastoon?" Jeccu yritti katsella mua oikein viekoittelevasti, mikä pisti mun nauruhermot kutisemaan - ahhaha, olisinpa vielä kehdannut nauraa päin Jecun väännettyä naamaa. "Emmä, mä koitan paria puomiharjotusta", sanoin ja Jeccu näytti kieltään. "Hei, hei, ja säkö olet muka mua vanhempi aikuinen? Tosi kypsää käytöstä, wnb-aikuinen." "Kuka tässä on mitään mistään aik... DANI!" Lähdin nauraen hakemaan Topia tarhasta. Jecun hiusten pörröttäminen, check. Antoisa ratsastustuokio edessä, check. Vai...? Topi näytti olevan varsin tohkeissaan. Se juoksenteli tarhansa aidanvierustaa edestakaisin ja näytti yksinkertaisesti vajakilta. Kiihdyksissä olevalta vajakilta, tarkensin, ja sitten teki mieli tukkia korvat, kun ori päästi ilmoille kimakan, korvia särkevän kiljunnan. No voihan hitto, ähkäisin. Oliko elukalta valahtanut järki vesiastiaan edellisellä juomakerralla... vai mahtoikohan kyse olla vanhasta kunnon paritteluvietistä? Tottahan toki jokin tallin lukuisista tammoista saattoi pistää Topin päätä parhaillaan sekaisin viehkoilla tuoksahduksillaan. Se sellainen peli tarkoittaisi puhdasta rasittavuutta. Orhi antoi ottaa itsensä kiinni vähän pörhenneltyään ja käveli portista ulos herrashevosen tavoin. Sitten palasi maastosta porukka, jossa oli useampikin tammahevonen. Hyvänen aika sentään, miten Topin silmiin syttyikään kipinä! Se alkoi tepakoida ja kieppua ja kiljua, ja mä toivoin vaan, että olisin tiennyt ottaa suitset tälle hakureissulle. Sain mä sen pideltyä, kun maastoporukka kuitenkin katosi pian tallin nurkan taakse varmaankin mennäkseen kentälle. Mulla oli dorkassa hormonihirviössä pitelemistä ja ai että miten mun kärsivällisyyttäni koeteltiinkaan. Mä en yksinkertaisesti suostunut yliryysittäväksi ja niinpä sainkin vähän pyöritellä Topia ympäriinsä palauttaakseni edes jonkinlaisen ajatuksen käytöstavoista sen päänuppiin. Hermojaraastava elukka, mutta kyllä se vähän palas maan pinnalle kuitenkin, ennen kuin astuttiin talliin. Siellä se alkoi taas pöllöillä, ja jos mun ketutuskäyräni oli ollut kaukana maksimista, alkoi se nyt vähän nousta. Lopulta mun oli pakko vaan tyrkätä Topi karsinaan odottamaan. Ei ois ollut mitään järkeä laittaa se saman tien ratsastuskuntoon - tällä fiiliksellä musta ei olisi ollut ratsastamaan sitä oikeudenmukaisesti. Mä painelin sen sijaan ylös kiukusta tai turhautumisesta tai niiden kombinaatiosta kihisten. "Saakelin hormonimömmöpääori! Sen päähän ei mahdu mitään muuta ku pimpero, hitto niin!" äyskähtelin marssiessani oleskelutilaan tajuamatta varoa siltä varalta, että siellä saattaisi olla vaikkapa pieniä lapsia tai pöyristyviä tätiratsastajia. Hitot semmoisista, mua ärsytti! Sitä paitsi hoitajaporukkaa siellä vaan oli. Okei, moinen porukka koostui kyllä pitkälti lapsista, muttei sentään ihan ipanalapsista. "Sittenhän teitä on kaksi", rääkäisi enempiä miettimättä Elle (sikäli kun muistin tuon pienen tyttölapsukaisen henkilöllisyyden ihan oikein). Rääkäisyä seurasi laginen hiljaisuus, jonka aikana tuo teinipimatsukin taisi alkaa vasta tajuta, mitä tulikaan sanoneeksi. Elle alkoi hitaasti punastua, kun mä katsoin sitä. Multa kesti hetki toipua moisesta höläytyksestä ja vasta muiden alkaessa naureskella varovasti sain aikaiseksi pistää käteni puuskaan ja kurtistaa kulmiani. "Mä - mä ajattelen... mähän ajattelen kyllä muutakin!" puuskahdin närkästyneenä. "Sori vaan, mutta mä... ajattelen... paljon... enimmäkseen kaikkea ihan muuta." Yhtäkkiä oli kuin joku olisi painanut naurunappulaa. Varovainen naureskelu räjähti roimaksi remakaksi ja mä hieraisin niskaani. Elle oli ihastuttavan punainen kasvoiltaan ja mua alkoi vääjäämättä naurattaa. Topiturhautuminen oli pois pyyhkäisty ja saatoin varmaankin palata alas. Saatoin jättää hoitajaporukan naureskelemaan ja mennä itse ratsastamaan hormonihirviöorin. "Jeks, lähden mä sittenkin maastoon", huikkasin neitoselle, joka puunaili karvaista, ilkikurista hoitoponiaan. Mä en tosiaan käsittänyt, miksi blondi oli mennyt vaihtamaan hienon kilpahevosen tuohon poninkutaleeseen. No, ehkä se ei vaan juossut kehityksen ja oppimisen perässä... tai ehkä jekkuilevalta ponilta saattoi tosissaan oppia jotakin, mitä suuren suuri kilpatamma ei muka kyennyt Jeculle opettamaan. "Okeoke, oot sitten vartissa valmis." "Ehdottomasti, madam." Me lähdettiin maastoon, koska ei puomiharjoituksista olisi nyt tullut mitään. Jeccu hölpötteli, ettei olisi vielä yksin lähtenyt Januksella maastoon ja sitten se löpötti kokonaisen raamattumonologin, JanussitäJanustätäJaaanusJanusJanus. Opinpahan ainakin kyseisen ponieläimen nimen, jos en muuta. "Dani hei!" Jeccu huikkasi yhtäkkiä. "Mitä?" mä kysyin varautuen siihen, että mulle saarnattaisiin kohta kuuntelemattomuudesta - mutta ei, ei Jeccu ollut tainnut edes huomata, että mun ajatus oli vähän (paljon) harhaillut muilla poluilla. "Ketuttaako, kun sun tunkiollas on uusi kukko? Tai eihän se enää ole uusi." "Häh?" en tajunut yhtään. "No Robert", Jeccu sanoi ja nyt se tajusi, etten mä ollut kuunnellut sen juttuja. "Robert? Kukko mun tunkiolla?" kurtistelin kulmiani, ennen kuin tajusin ja sitten mä naurahdin. "Voi Jeccu-kulta, eihän se ole vielä kuin ihan vasta korkeintaan kananpoika! Siinä iässä mäkin kyllä luulin olevani vaikka mitä, mutta -" "Sä luulet, Dani, edelleen olevasi vaikka mitä." "Mä en enää luule, nyt mä jo tiedän", sanoin teatraalisesti, vaikka tiesinkin kyllä, että muutaman vuoden päästä tuumaisin kyllä luulleeni, kun vaan katsoisin elämääni taaksepäin. Muutaman vuoden päästä mä katsoisin elämääni taaksepäin ja toteaisin olleeni nyt vasta teini-iän teknisesti ottaen taakseni jättänyt mentaaliteini, jolla oli elämä ja pääkoppa yhtä hyrskynmyrskyn kuin Topillakin nyt. Se, mitä ajattelisin nykyisestä elämäntilanteestani riippuisi kyllä silloisista olosuhteista, mutta todennäköisesti nämä kesän alkua uhkuvat päivät maalautuisivat mieleeni nuoruuden huuman humalluttan pojan haaveiden, luulojen ja tunnepaljouden täyttäminä. No, ajattelin keventäessäni Topin näyttävän ravin tahdissa, enpähän ainakaan voisi sitten myöhemmin väittää, ettenkö olisi elänyt täyttä elämää nuoruuden huumani humalluttamana. Tässähän mä olin: toteutin intohimoani jääkiekkoon ja kouluratsastukseen, elelin parisuhteessa ihailtavan tyttöystäväni kanssa ja sosiaalinen elämä kukoisti kaikesta kiireestäni huolimatta. Elin täysipäiväistä elämää ja nautin siitä... ihan kuten nautin siitä, kuinka kesä jo täytti keuhkojani, kun hengitin syvään ja siirsin ratsuni kontrolloitua voimaa uhkuvaan laukkaan. Kevät 1 -merkki ansaittu erityisen keväisestä suoristuksesta:
-Anne
|
|
|
Post by Daniel on May 27, 2012 11:40:06 GMT 2
Sitä voinemme kutsua lisäykseksi 27. toukokuuta 2012 Topi oli parilla edellisellä ratsastuskerralla ollut tahmea. Nyt päätin, ettei sellainen meno saisi jatkua. Kiimaiset tammat pyöriköön orin päässä vapaa-ajalla, mutta kun oltiin töissä, silloin ei velttoiltu vain siitä syystä, että sattui tekemään mieli parittelemaan. Ratsastin oria alkuverkasta asti tarkasti ja keskittyen sataprosenttisesti vain ja ainoastaan siihen ja työntekoon. Se palkittiin, sillä pikkuhiljaa hormonihirviöheppakin alkoi keskittyä itse asiaan eikä aiheen vieruksiin. Ratsastelin Topin melko napakkaan pakettiin ja vaadin työntekoa. Jossain vaiheessa aidan taakse oli ilmestynyt pieniä tyttöjä, joista osa oli ollut vetämässäni ponikerhossa läsnä ja loput heidän kavereitaan. En erityisemmin kiinnittänyt heihin huomiota. Jeccukin ilmestyi ponityttöjen lähettyville nuohoamaan. Mä keskityin hevoseen, käänsin sen lävistäjälle ja annoin sen lisätä laukkaansa. Yllytin sitä ihan ja tuntui ihan hyvältä, kun sitä ei nyt tarvinnut patistella liikkumaan. Se liikkui ihan itse. "Dani hei, sä olet nyt tallin ponityttöjen sankari", Jeccu supatti mulle luottamuksellisesti myöhemmin, kun vein Topin varusteita satulahuoneeseen. "Häh?" "Ne katsoi sitä teidän lisäystä silmät pyöreinä ja tajusivat, että nyt se Topi pillastui", Jeccu pärskähti. "Niistä oli uskomatonta, miten sä pysyit kyydissä ja sait hurjan orin hallintaan, vaikka se oli ihan villinä..." "Älä?" virnistin. "Hahaa. No, musta on oikein hyvä, jos se näytti joidenkin silmissä pillastumiselta - sehän tarkoittaa, että siinä tapahtui jokin ero." "Aika iso ero", Jeccu sanoi ja palasi sitten aiheeseen pienet ponitytöt. "Mutta Däni, varo vaan, sulla on kohta ihailijakerho." Ajatuskin nauratti mua absurdiudellaan. Okei, mä tiesin osaavani käyttää viehätysvoimaani hyväkseni, mutta ettäkö ala-asteikäisiin? En hitossa! "Johan nyt vitsin murjaisit", naurahdin Jeculle. "Enköhän mä ole niiden silmissä aika vanhentunutta tavaraa jo." "Noo... en nyt menis sanomaan", Jeccu yskäisi. "Älä? Kattelitko sä jotain kymmenen vuotta itteäs vanhempia jätkiä kun olit ala-asteella?" "Mä en tunnusta mitään." "Voi luoja." "Mä en tunnustanut." "Vielä?" "Mä... mä en tunnusta. Mitään. Milloinkaan." "Juu."
|
|
|
Post by Daniel on Jul 3, 2012 23:03:46 GMT 2
Rantaleijonat 3. heinäkuuta 2012Girls look at those bodies - they work out - they're sexy and they know it... eiku. Pojat lähti vähän uimaan Baywatch-t-paitojen, EM-kisojen (molempien), vanhojen oman tanssin ja kaksiviikkoisen kuumetaudin inspiroimana. Semmosta. Kesämerkki ansaittu erityisen kesäisestä suorituksesta! ~Anne
|
|
|
Post by Daniel on Oct 17, 2012 20:25:22 GMT 2
Syyssynkistelijä 17. lokakuuta 2012 Annen oli määrä pitää mulle vähän valmennusta. Mua ei olisi justiinsa voinut kiinnostaa pätkääkään. Viimeisimpinä aikoina en ollut juuri muuta hevosen selässä tehnyt kuin vähän kevennellyt ja köpötellyt maastossa. Käynyt purkamassa fiiliksiä reippailla maastolaukoilla. Energiat menivät niin pitkälti kaikkeen muuhun, etten jaksanut keskittyä siihen, mistä olin aina ratsastuksessa niin kovin nauttinut. Minun ja kouluratsastuksen välisessä suhteessa oli epämääräinen etääntymisvaihe meneillään. Harjasin Topin jaksamatta välittää mistään, mitä se teki tai mitä ympärillä muutoin tapahtui. Jotkut moikkailivat ohi mennessään, mä urahtelin takaisin. Pian Topi oli valmis. Heitin viltin sen selkään, talutin sen pihalle ja kapusin selkään. Lähdimme jo pimeisiin maastoihin kävelemään alkukäyntejä. Topi askelsi tyytyväisenä ja rentona ja mä keskityin johonkin ihan muuhun kuin siihen hetkeen. Mun ajatukset ei lainkaan kulkeneet niitä polkuja, joilla me alkukäyntimme käppäiltiin. Leppoisa ja reipas Topi muuttui heti tahmeammaksi, kun pujahdimme kentälle. Sitä ei ollut kukaan viimeaikoina ehtinyt pahemmin treenailla. Mä elin kaaosmaista vaihetta elämässäni ja käydessäni ehdin harvoin jumpata hevosen kanssa oikein kunnolla. Pehmentelin vain hieman ja välillä hyppelin orin mielenvirkistykseksi, tai suuntasin maastoon. Annella kiirettä piisasi niin ikään. Ei Josefiinaa eikä enää Elliäkään auttamassa. Ei käynyt kateeksi. Stressaantuneelta nainen vaikuttikin tullessaan paikalle. Olin jättänyt villaviltin kentän aidalle aloitellessani alkuverryttelyä toden teolla, ja sen viltin Anne kietoi hartioidensa ympärille. Mielessä häilähtivät kotiolot. Vanhan talon remontoiminen asumiskuntoon ei ollutkaan helppoa. Milloin reistaili mikäkin, välillä juurikin lämmityssysteemit, ja sitä paitsi me molemmat teimme Lynnin kanssa pitkiä päiviä ja sitten olikin helvetin kiva ruveta väsyneenä vääntämään remonttihommia. Hermojaraastavaa se oli. Haave yhteisestä kodista oli muuttunut jatkuvaksi työmaaksi. Oltiin rysähdetty sitten todellisuuteen, työntäyteiseen todellisuuteen, ja välillä se hiton ikuisuustyömaa hiersi meidän välejä. Kiva kiva. No, ehkä joskus tulisi valmista. Topista ei tahtonut tulla valmista sen ratsastuksen aikana. Se oli käynyt veteläksi, kun sitä ei oltu kunnolla ratsastettu. Mua tympi, Topia ei kiinnostanut ja Anne huokaili syvään. Lopulta saimme lopettaa. Hyviä pätkiä oli ihan luvattoman vähän, mutta kyllä kai se tästä. "Tää on niin löysä", tuhahdin Annelle, kun nainen asetteli vilttiä Topin takaosan ylle. "Ei tähän saa millään mitään ytyä." "Mä oon huomannu kanssa", orhin omistajatar huokaisi. "Jotain pitäisi keksiä." "Mä voin alkaa käydä nyt vähän useammin", lupasin varovasti ja hampaitani vähän kiristellen. Aikaa, sitähän mulla ei juuri ollut. Energiasta puhumattakaan. "Siis kunhan duunilta, treeneiltä ja rempalta kerkeän." "Käy niin usein kuin pystyt, Topi kyllä tarvitsee lisää, tehokkaampaa ja monipuolisempaa liikuntaa. Miten teidän remonttihommat sujuu?" "Ihan hyvin", mä sanoin, mutta huokaisin sitten ja päätin avautua vähän. "Tai ei oikeestaan. Mikään ei pysy aikataulussa ja tuntuu, että töistä tulee toiseen työhön, kun palaa kotiin. Kyllä se vähän jurppii. Kiristää välejä. Mutta ehkä se tästä." "Eiköhän", Anne sano kannustavasti ja ymmärtäväisen oloisena. "Odota vain sitä hetkeä, kun kaikki on valmista. Miten ihanaa sitten on, kun on täydellinen, itse laitettu koti." "Ikään kuin mikään koskaan olis valmista", urahdin ja sain Annen naurahtamaan. "Mikä synkkyys sut on syksyn kunniaksi vallannut?" Kohautin olkiani vastaukseksi. Anne oli lähtenyt kävelemään mun ja Topin rinnalla, vaikutti mietteliäältä. Yhtäkkiä Anne huokaisi syvään. "Ikään kuin mikään koskaan olisi valmista", hän toisti sanani ja puraisi pienesti alahuultaan. "Hitto, siinä sä osuit kyllä niin naulan kantaan. Vaikka kaikki vaikuttaisi hetkellisesti valmiilta, se leviää kyllä käsiin ennen kuin ehtii huomatakaan." "Fysiikan lait", mumahdin minä siihen. "Mitä?" "Kaikki pyrkii kohti yhtä v*tun kaaosta ja epäjärjestystä." "Liekö varsinainen laki, mutta varsin osuva", Anne sanoi ja naurahti. "Mutta mikäs siinä", sanoin mä ja hymähdin. "Eikö sitä sanota, että idiootit vaalivat järjestystä, todelliset nerot hallitsevat kaaoksen? Mä alan ainakin ymmärtää, mitä sillä oikein tarkoitetaan."
|
|
|
Post by Daniel on Oct 21, 2012 13:17:48 GMT 2
Kovaa ja korkealta 21. lokakuuta 2012 Anne kertoi hypäneensä Topilla edellisenä päivänä. Mä nyökkäilin, nappasin hevosen varusteet ja lähdin laittamaan ratsua kuntoon. Olin maastoreissun tarpeessa, ja kun pääsimme ulos Topin kanssa, huomasin senkin olevan vallan tyytyväinen valintaani. Ori tuntui kevyen energiseltä ja tarkkaavaiselta askeltaessaan metsään. Se reissu oli hyvä reissu. Topi tuntui heränneen muutaman päivän takaisesta kenttäkoomastaan. Se liikkui vaivattomasti ja pirteästi, eikä mun tarvinnut missään vaiheessa patistella sitä eteenpäin. Sillä riitti menohaluja. Pari maastoestettäkin me ylitettiin, ja millä tyylillä! Eka hyppy ihan yllätti mut räjähtävyydellään. Topin valtava ponnistusvoima siivitti meidät korkealle ja kauas ja koko hevonen tuntui nauravan valitsemani esteen pienuudelle. Mäkin naurahdin. Parille seuraavalle Topi olisi halunnut rynnistää, mutta mä pidin sen hanskassa. Saatiin me aikaiseksi pari ihan maltillistakin hyppyä. Pienen loikkapyrähdyksemme jälkeen ravailtiin ja käveltiin pitkään, kunnes tultiin sänkkärille. Siinä mä keventelin eka vähän ja ilahduin, kun Topi oli kissamaisen pehmeä ja kuunteli jokaista apua viiveettä. Sain siitä irti varsin laadukasta menoa. Ei se kentällä ollut hetkeen ollut samanlainen, mutta arvelin, että kyllä se siitä taas työskentelymotivaationsa takaisin saisi. Jos se nyt ei osoittanut raudanlujaa sellaista, niin koskas sitten? Laukka uhkui hallittua voimaa ja sain huoletta säätää sitä miten päin ikinä halusinkaan. Se oli niitä hetkiä, kun tuntui, että vain taivas oli mun ja mun ratsun rajana. Me oltiin taas tiimi. Nousin kevyeeseen istuntaan ja annoin Topin lähteä pidentämään askeltaan ja lisäämään vauhtia. Topi pärski, kun päästin sen kootusta paketista pidemmäksi ja sitten se tajusi, että nyt saisi mennä. Ja sehän meni. Suuri, tasainen sänkipelto oli mitä parhain paikka pistellä menemään. Me baanailtiin huolella, enkä mä muista, milloin mulla olisi ollut niin huoleton olo kuin sillä hetkellä. Oltaisiin hyvin voitu liittyä Topin kanssa linnuiksi lentävien samanmoisten joukkoon. Laukan jälkeen ratsastin vielä vähän ravia pellolla, ennen kuin lähdimme palaamaan Seppelettä kohti ravissa ja käynnissä. Topi vaikutti tyytyväiseltä ja sitä olin mä itsekin.
|
|
|
Post by Daniel on Dec 29, 2012 17:07:31 GMT 2
|
|
|
Post by Daniel on Feb 4, 2013 10:18:13 GMT 2
Lynnin kanssa 2. helmikuuta 2013 Mukava kevättalvipäivä houkutteli mut ja Lynnin pakkautumaan autoon ja ajelemaan Seppeleeseen. Tyttöystävälläni oli ikävä tallia, joka oli useamman vuoden ajan ollut hänelle kuin toinen koti. Tietty Lyndeä kiinnosti myös pitkäaikaisen hoitohevosen jälkeläiset - kaksosvarsat, joita mäkään en vielä ollut nähnyt. Mä toivoin, että Lynn malttaisi vähän katsoa mun ratsastustakin. Nyt kun neiti ratsastuksenohjaajaopiskelija oli matkassa mukana, mullahan oli tiedossa ihan hyvä tilaisuus hyödyntää sen silmää ja neuvoja. Seppeleessä mä hain ensitöikseni Topin sisään ja tottuneesti Lynn alkoi kuoria oria loimituksestaan, kun mä laitoin hevosta kiinni karsinaansa. "Kiva olla täällä taas", Lynn hymähti autuaana. "Musta on kiva, että sä lähdit mun kanssa", mä sanoin ja nykäisin ilkikurisuuksissani tytön pipon alas hänen silmiensä peitoksi. "Hei! Ilkiö, aina kiusaamassa pienempiäs", blondi nurisi, mutta kuulin naurun hänen äänessään ja näin hymyn huulilla. Kun Lynn nosti pipon pois silmiltään, sain huomata vihreiden silmienkin tuikkivan. "Pienempiä ja söpömpiä. En millään aina malta vastustaa kiusausta", sanoin ja virnistin pienesti, kun Lynn naurahti ja pudisteli päätään. "No on huomattu", se totesi hymyssä suin. Harjasimme Topin yhdessä. Ori ei paljon korvaansa lotkauttanut meidän tekemisille, kunhan välillä vilkuili sivusilmällä. Ohi käveli ihmisiä, jotka moikkasivat mua ja Lynniäkin. Osa tallillakävijöistä toki muisti vielä tytön, joka oli kauan hoitanut Senttiä ja välillä muitakin. Suuren, kauniin Riina-tamman poistuminen kuvioista kaihersi hieman Lynnin mieltä; olisi varmasti ollut kiva vielä ehtiä rapsuttaa sitäkin tammaa kiitokseksi kaikista yhteisistä hetkistä, ennen kuin puoliverikaunotar karisti Seppeleen tomut jaloistaan. Hoitajanuransa väripilkusta, välillä suorastaan kaaosmaisesta issikka Hillasta, Lynn ei ollut aikoihin kuullut mitään. Mä olin aikeissa mennä hakemaan Topin varusteita, kun törmäsin karsinan ovella Anneen. "Morjensta, pääjehu!" tervehdin huollettavani omistajatarta. "Mä toin tämmösen tuliaisen." "Katsos vaan, Lynskihän se siinä", Anne sanoi ilahtuneen oloisena. "Hauska nähdä. Tulitko tarkistamaan, vieläkö vanhat kunnon nurkat on pystyssä?" "Hei Anne", tyttöystäväni sanoi ja hymyili lämpimästi. "Pitihän sitä tulla tsekkaamaan, mitä tuhoa toi yks tihulainen on saanut aikaseksi." "Hei", urahdin protestiksi. Mun protesti sivuutettiin täysin. "Oli ikävä Seppelettä. Mihin vanha seppeleläinen pilkuistaan pääsis? Sitä paitsi mä kuulin vähän huhua, että täällä norkoilis nyt Sentin varsoja ihan kaksinkin kappalein", Lynn paljasti. "Mua kiinnosti tulla vähän vakoilemaan niitä, ja Senttiä tietty myös." "Joko sä olet käynyt katsomassa varsoja?" Anne kysyi. "En mä vielä." "Tule, mennään vähän vilkasemaan." Sinne lähti naisväki ja mä menin hakemaan ne Topin romppeet. Lämmittelin kuolaimia orin karsinan edessä, kun Anne ja Lynn palasivat. Satuin juuri sopivasti kuulemaan pätkän keskustelua, joka sitten muuttikin mun suunnitelmia. "... jos kiinnostaa, siis. Se on tänään vaan yhdellä tunnilla ja energiaa piisaa", Anne sanoi. "Ai kiinnostaisiko?" Lynn kysyi häkeltyneenä. "Sä et tiedä miten paljon mun tekee mieli vähän kavuta sen kyytiin pitkästä aikaa." Ilme, joka Lynnin kasvoille nousi, kun Anne tarjosi sille mahdollisuutta ratsastaa vanhalla kunnon Sentillä, sai mut väkisinkin hyvälle mielelle. Mä ilahduin edelleen ihan yhtä paljon kuin pari vuotta sitten seurustelumme alkuaikoina siitä, että näin Lynnin olevan onnellinen. "Ai sä saisit lainata Senttiä? Loistavaa! Lähdetään maastoon", mä ehdotin. "Tehkää ihmeessä niin, se tekisi molemmille hevosille hyvää", Anne sanoi suopeasti. "Luotan - muutaman vuoden kokemuksella - että te kaksi tuotte orhit turvallisesti takaisin kotiin ja ihan tosi, reipas ja rento lenkki on just sitä, mitä noi kaksi miesheppaa tarvitsee." "Voi että", Lynn sanoi ja näytti siltä, että hymy vei siltä sanat ihan kokonaan suusta. "Miten mulla onkaan ollut ikävä Senttiä! Kiitti, Anne. Mä pidän sitä kuin kukkaa kämmenellä." "Mä tiedän", Anne naurahti. "Mä tiedän, että sä pidät." Mahtava superior-hoitomerkintä, siitä hyvästä Super 1 -merkki:
~AnneTalvi 1 -merkki ansaittu talvisesta suorituksesta! =) ~Anne
|
|