|
Post by Ilona on Feb 4, 2011 19:20:07 GMT 2
Päivästä päivään
Mielessäni myllersi moni asia. Pohdin kaikenlaista, niin että pääni meinasi poksahtaa, eikä ärsyttävän tuntuinen päänsärky parantanut tilannetta. Liukastelin jäisen pihan poikki talliin. Carkki oli taluttamassa Leeviä varusteet päällä ulos päin ja iloisesti tervehdin tyttöä. Oli mukavaa nähdä häntä taas Seppeleessä. Sää oli nollassa, joten hevoset ulkoilivat tarhoissa, joten oli oiva hetki puhdistaa Topin karsina. Kävin hakemassa lantalasta kottikärryt ja talikon, kunnes painuin Topin karsinan pariin. Puhdistin karsinan varoivaisin liikkein, sillä huomasin että "suuret" liikkeet tekivät inhottavan kivun aallon päähäni.
- Iluu? kuulin siskoni huhuilevan. - Täällä mä oon, sanoin tuimasti. - Lantaa luomassa, mites muutenkaan. No mut ootko harjotellu enkun kokeeseen? Entä eläinsanasto? Niihei, tiiäks mikä on kouluratsastus enkuks? kysymysten tulva ylikuormitti päätäni. - Kyllä, kyllä ja ei, päästin suustani, samalla pidellen erään sormen alhaalla. - Haah, no nyt tiiät, dressage! Luulis et kouluhevosen hoitajan tietävän tämmöset! Elkku jatkoi.
Hymähdin vastaukseksi, sillä en jaksanut henkisesti nuoremman siskoni kuluttaa energiaani. Niimpä päätin heittää pienen lantakikkareen tytön päälle, ihan vain merkiksi, etten kaivannut ainakaan hänenlaistaan seuraa. Ja niin lanta lensi kaaressa Elkun päälle.
- Hups. Rehellinen anteeksi antoni, tiuskaisin. - No lol! Oisit sit ees voinu sanoo et voisin lähtee, Elkku mylväisi ja marssi tallista ulos.
Päätäni pudistaen vein kottikärryllisen likaista turvetta lantalaan ja palautin samalla kottikärryt ja talikon. Turvetta oli kyllä ihan tarpeeksi karsinassa, joten sitä minun ei enää tarvitsisi roudata karsinaan. Päänsärky yltyi ja otin hangesta jäänpalan ja painoin sitä otsaani. Tajusin että minulla olisi mahdollisesti pieni nestehukka, joten juoksin heti portaat ylös ja pistin kolikon limsakoneeseen ja painoin Pepsin nappulaa. Join pari kulausta kylmää pepsiä, kunnes suljin korkin ja heitin limsan kaappiini. Sitten kuulinkin jo Annen äänen takanani.
- Ilu? Voisitko varustaa Topin mulle, kun meinasin mennä ratsastamaan. Voisit vaikka ratsastaa taas loppukäynnit, Anne ehdotti. - Voin toki varustaa, mutta en selkään taida mennä, sillä päätä särkee sen verran, että taidan jättää väliin, harmistukseni kuuli jo äänestäni, mutta yritin peittää sen. - Jaa, no flunssaa on nyt liikkeellä, mutta joku toinen kerta sitten, Anne lupasi ja käveli ketterästi portaat alas.
Seurasin, mutta menin tallin ovesta ulos. Topi huomasin minut jo kaukaa tarhalta ja näytti siltä että meinaisi lähteä lipettiin, mutta pysyi kuitenkin paikoillaan. Puhelin orille ja kiinnitin riimunnarun riimuun. Avasin portin ja suljin sen perässäni. Topia ei ollut mukava taluttaa, sillä se puski eteenpäin jäisellä maalla, omasta liukastelustaan välittämättä. Pelkäsin välillä että kookas hevonen kaatuisi päälleni, mutta onneksi sain sen kuitenkin turvallisesti karsinaan. Hain harjapakin riisuin loimen. Harjasin huolellisesti joka puolelta ja suoraan sanoen vedin jääkököt kavioista.
Päänsärky ei helpottanut nesteestä huolimatta, mutta kävin silti hakemassa varusteet ja satuloin ja suitsin orin. Topi oli valmis ratsastettavaksi, toisin kuin minä ratsastajaksi tai edes hoitajaksi, sillä alkoi olla niin huono olo, että nojasin karsinaan. Soitin äidille ja pyysin häntä hakemaan minut, sillä otsakin alkoi kuumottaa. Anne varmisti että olen ok ja lähti maneesille.
Odotin pihalla maassa, kunnes äiti poimi minut kyytiin.
16HM (sori, kun olen vähän epäaktiivinen, mutta koulu ja harrastukset vie aikaa)
|
|
|
Post by Ilona on Mar 9, 2011 15:11:38 GMT 2
Aina yhdessä17HM Kyl tää täst taas lähtee.
|
|
|
Post by Ilona on Mar 11, 2011 21:32:07 GMT 2
Tummia pilviä
Istuin huonossa ryhdissä oleskeluhuoneen sohvalla. En nähnyt mitään edessäni enkä kuullut mitä muut juttelivat. Suljin kaiken ulkopuolelle, se oli niin helppoa minulle. Näpräsin kosketusnäyttö kännykkäni näppäinlukkoa. Auki, kiinni, auki. En voinut kieltää itseltäni, että minua masensi. Masensi niin paljon, että luokanvalvoja oli passittanut psykiatrille. Mutta onneksi tallilla minulla oli parempi olo ja siksi vietinkin Seppeleessä suuren osan ajastani. Havahduin mietteistäni, kun paras ystäväni Miina astui sisään oleskeluhuoneeseen. Hän ei näyttänyt sen paremmalta kuin minä, mutta väänsi minulle vaivautuneen hymyn. Tervehdimme vaisusti, kun hän istui viereeni.
- Mmm, oliko sulla asiaa..? kysyin ja yritin näyttää pirteämmältä. - On, Miina vastasi tyhjästi, katsoen minua lasittuneilla silmillä, joka jäi askarruttamaan minua. - Niin, mitä? utelin, mutta Miinan ilme näytti siltä, että en välttämättä halunnut kuulla uutisia. - Kävin juuri toimistossa Jossun ja Annen luona ja tää on nyt ohi. Lopetin, Miina päästi suustaan. Näin selkeästi, että Miinan silmiin oli kohonnut kyyneleitä, joita tyttö yritti parhaillaan pidätellä.
Lopetin kännykän näpräämisen. Aika pysähtyi ja kello lopetti tikittämisen. Suuni meni väkisinkin auki ja järkytys paistoi naamallani. - Et voi olla tosissas? sanoin, mutta tiesin että nyt oli tosi kyseessä. Miina todella jättäisi meidät.
Jäimme istumaan kahdestaan. Katselimme alas ja tunsin että Miinan lähtö lisäsi vain huonoa oloani. Mutta ei voinut mitään, tyttö oli meidän kanssamme viettänyt jo pari vuotta Seppeleessä ja kasaan oli kerääntynyt jo monia hyviä muistoja. Jokaikinen uittokerta, laukka askel pellolla sekä yhteiset maastoretket tulivat aina pysymään mielessäni.
- Mutta en tietenkään jätä teitä tänne, tulen aina välillä moikkaamaan tallikavereita ja Flooraa, Miina sanoi lohdutukseksi parin minuutin hiljaisuuden jälkeen. - Okei, hyvä juttu, hymyilin, mutta tiesin että silmissäni näkyi yhä lohduton ja surullinen ilme.
Hetken keskusteltuamme päätin mennä hoitamaan Topia, minä kun en ollut eronnut, enkä missään nimessä vielä lopettaisi. Samaan aikaan oleskeluhuoneessa ollut Maiss vilkaisi Siirin karsinasta minua osaanottava ilme kasvoillaan ja nyökkäsin hänelle vain, että olin ihan ok. Kurkistin Topin karsinaan todetekseni ettei se ollut siellä, joten menin ulos hakemaan oriin sisälle.
Topi seisoi tarhassa ja tyytymätön ilme näkyi sen silmissä. Ulkona oli pelkkää loskaa ja kuravelliä ja ori ei selvästikkään pitänyt siitä. Kiinnitin riimunnarun riimuun ja talutin Topin ulos tarhasta. Ori alkoi heti kiiruhtaa, vaikken saanut edes porttia kiinni, sekä tarhan muut hevoset huomasivat tilaisuuden tulleen, joten paiskasin nopeasti portin kiinni. Vielä koko kuukauden tapahtumiin se, että tarhallinen hevosia karkaisi.
JATKUU 18HM (sori tommonen synkkä meininki, mut ei oikeestaan perustu irl tapahtumista.. (; )
|
|
|
Post by Ilona on May 8, 2011 20:38:05 GMT 2
Kevät riehumista19HM Tuo tarina jatkunee pian kunhan ehdin kirjoittamaan sen loppuun! Topi pääsi maistamaan hieman kesälaitumien tunnelmia, ori kirmasi ympäri niittyä innoissaan. (:
|
|
|
Post by Anne on May 9, 2011 12:10:10 GMT 2
^Ihana kuva! -- Keväistä talutteluaSpessu Ilulle mahtavasta Törpön hoidosta!
|
|
|
Post by Anne on May 11, 2011 8:51:32 GMT 2
PKK-CUP-osallistumiset:Tpi kisaa PKK-cupissa koulussa, esteillä ja kentässä. EsteetPAIKKA | LUOKKA | TULOS | Järnby | 90cm | | Järnby | 100cm | |
KouluPAIKKA | LUOKKA | TULOS | Järnby | Vaativa A | | Järnby | Prix St Georges | |
KenttäPAIKKA | LUOKKA | TULOS | Järnby | CCI/CIC* | |
|
|
|
Post by Anne on Sept 25, 2011 17:06:06 GMT 2
PKK-cupissaTopi jäähdyttelee esteluokkien välillä Järnbyn osakilpailuissa.
|
|
|
Post by Ilona on Sept 25, 2011 19:21:20 GMT 2
Hyvästit, Tiia & Topi ♥20HM <-- Tuli nyt vihdoinkin täyteen joka on tavallaan aika naurettavaa (; Kiitos vielä Seppeleelle hyvistä vuosista, harmi kun kolme vuotta meinasi tulla täyteen! Ottaa päähän kun jostain syystä tää valinta välillä kaduttaa, mutta uskon että pysyn päätöksessäni! (kuvan oli tarkoitus olla hienompi, mutta en sitten kiireessä saanut parempaa aikaan..) JA kiitokset todella noista viimeisistä Tiian ja Topin spessuista, aivan ihania ovat! Kiitos upeasta kuvasta ja hienosta hoitotaipaleestakin! -Anne
|
|
|
Post by Daniel on Oct 3, 2011 16:00:23 GMT 2
Siitä se alun ottaa 3. lokakuuta 2011 Mä tiesin olevani kummajainen. Mä tiesin olevani ihan väärä tyyppi väärässä maassa. Mä tiesin, että mua tuijotettiin. Mä en antanut sen häiritä itseäni, vaan kävelin määrätietoisin askelin käytävän poikki kohti toimistoa. En ollut koskaan aiemmin käynyt Seppeleessä, ellei laskettu lukuun viimesyksyisiä kenttäratsastuskisoja ja lauantaista maastotuntia, jonka yhteydessä en ollut juuri ehtinyt talliin tutustua, mutta Lynnin kertoman mukaan en voisi olla löytämättä toimistoa. Kyseisestä huoneesta löysin vaaleatukkaisen naisen, joka kohotti katseensa merkittyään kuulakärkikynällä jotakin edessään olevaan paperiin. Ehdin nähdä uteliaisuuden vilahtavan naisen silmissä, ennen kuin hän veti kasvoilleen kaiken muun peittävän asiakaspalveluilmeensä. "Voinko mä auttaa jotenkin?" hän kysyi viimeisen päälle asialliseen sävyyn. "Jep. Mä etsin Annea", vastasin kysymykseen ja olin näkevinäni, kuinka rattaat raksuttivat vaaleiden hiusten alla - kuka mahdoin olla, mitä tekemistä mulla oli tallilla, miksi minä, ennemminkin jonkun tallitytön poikaystävältä kuin itse hevosihmiseltä näyttävä henkilö, etsin Annea. "Anne ei ole tullut vielä. Mitä sun asiasi koskee? Mä voin välittää sille viestin tai kenties auttaa itse", blondi sanoi ja hymyili, ennen kuin esitteli itsensä. "Josefiina, tai ihan vaan Jossu, ratsastuksenopettaja, tallin omistaja ja toisinaan ihan vaan päätoiminen paskanlappaja..." "Dani", mä hymähdin ja totesin, että asiakaspalvelukuoren alta taisi sittenkin löytyä ihan oikea, rempseä ihminen. "Mä oon Annen uusi talliorja. Hoidan Topia. Me sovittiin Annen kanssa, että katottaisiin tänään käytännön asiat läpi." Edessäni istuvan naisen, kasvoilla leimahti ymmärryksen jalo liekki. "Jaa, sä olet se hoitaja, josta Anne mainitsikin! Joo, Annen pitäis olla jo matkalla, niin että ei sillä kauaa mene. Sä voit varmastikin odotella vaikka oleskelutilassa tuolla ylhäällä" - Josefiina nyökäytti hassusti päätään katon suuntaan - "niin mä passitan sen Annen sitten sinne, kun se tulee." "Asia pihvi", nyökkäsin ja poistuin paikalta jättäen Jossun kahden kesken rakastettavien paperitöidensä kanssa. Yläkerrasta kuului hiljaista puheensorinaa, joka kuitenkin lakkasi kuin veitsellä poikki viillettynä, kun mä astuin huoneeseen. Kukaan ei uskaltanut suoraan tuijottaa mua, kun mä kävelin peremmälle. Hauskaa - nyt mä vasta tunsinkin oloni kummajaiseksi. "Morjens", tokaisin tytöille, jotka moikkailivat takaisin kuka mumisten, kuka pirteästi helähtäen. Kun mä kerran itse rikoin hiljaisuuden, juttu saattoi taas jatkua. Tytöt alkoivat pikkuhiljaa päästä vauhtiin, jossa olivat olleet ennen mun tuloani. Itse spottasin kahvinkeittimen ja astelin ilahtuneena sen luo kokeilemaan onneani. Olihan mulla onnea - sain kaadettua itselleni kahvia pahvimukiin, joita löytyi iso, melkein avaamaton pino kaapista kahvinkeittimen alta. Mä tunsin katseita selässäni, ja kun sain kahvin kaadettua, käännyin hitaasti vastaamaan katseisiin. Paitsi ettei kukaan enää katsonut. Yhden tytön sain kiinni vilkaisemasta. Tsiisus, miten musta tuntui, että mä olin jotenkin tosi outo lintu, kun olin tietääkseni tallin ainoa miespuolinen hevosenhoitaja. Tai hetkinen, mistäs mä tiesin, etteikö meitä ollut enemmän? Se nyt vaan oli oletusarvo, se, ettei meitä juuri näkynyt talleilla eikä ainakaan hoitajina. * * * * * Kuinka mä itse olin oikein tullut päätyneeksi hevosenhoitajaksi? Olisi kai sen voinut perustella kaipuulla hevosten seuraan, jos olisi ollut joku muu kuin minä. Mulla oli asiat kaikkea muuta kuin hevosettomasti: mutsi ja Ilpo pyöritti ratsastuskouluaan, jossa kyllä olisi aina riittänyt mulle ratsastettavia hevosia, ja oli mulla osittain oma hevonenkin. Me oltiin ostettu kimpassa hieno estetamma Karina, siis mutsi ja sen mies, mä, mun pikkuvelipuoli Santeri ja Lynn. Kyllä mulle olisi ratsastettavia riittänyt ja hoidettavaa vaikka hurumykke, ei mun sen takia tarvinnut lähteä merta edemmäs kalaan. Pitkin vuotta mä olin törmäillyt PKK-cupin kisoissa Topiin. Sen omistaja majoitti ratsuponiaan Mallaspurossa ja oli sitä kautta jossain määrin tuttu tyyppi. Siinä määrin, että tuli moikattua, jos jossain tavattiin, ja joskus oli tullut juteltua jotakin hevosista. Ei koskaan mitään kovin syvällistä. Eräs tällainen keskustelu johdatti meikäpojan tilanteeseen, jossa nyt olin. Mallaspurossa järjestettiin PKK-cupin seitsemännet osakilpailut ja tietty Anne oli siellä hevostensa kanssa. Kilpailun tuoksinnassa ehdittiin vaihtaa ne tarvittavat sanat. Anne kysäisi, mitä mun hevosrintamalle nyt kuului, ja mä kerroin kaipaavani jotakin uutta, jotakin lisää. Mulla oli mahdollisuus ratsastaa Jereä, joka oli kieltämättä erittäin hieno ruuna. Sitä kuitenkin tarvittiin myös tuntikäytössä. Karinasta mä omistin niin pienen osan, etten voinut noin vaan omistajan oikeudella ratsastaa sitä milloin halusin. Sitä paitsi se varsoisi pian. Anne naurahti mun lisähommienkaipuulleni. Sitten se heitti, varmaankin lähinnä vitsillään, että Seppeleessä oli hoitajahaut käynnissä ja että jos mä niin kovasti hinguin lisää hevosia puunattavaksi ja ratsasteltavaksikin, sieltä kyllä löytyisi jos jonkinlaista tuntikopukkaa. Kuittasin lausahduksen hymähdyksellä. Ei mua tuntihevoset pahemmin kiinnostaneet. Mä en ollut ihan sorttia ponityttö, jonka silmissä välkkyi sydämet minkä tahansa kapisen Hirnun tai Pollen tai Humman läheisyydessä. Hevosen täytyi olla jotain, jotta se oli mun mielestä edes etäisesti kiinnostava. Ei se jokin tarkoittanut jumalaista ulkonäköä, haastavaa luonnetta tai rajattomia kykyjä heppakirjojen tyyliin. Tietystikin se osaavuus ja kapasiteetti oli tässä kohti aika tärkeitä tekijöitä, kun mä elättelin haaveita hevosesta, jonka kanssa mä voisin edetä, mutta yleisesti keltanokkaisinkin hevonen saattoi herättää mun kiinnostukseni, jos siinä vaan oli se selittämätön, määrittelemätön joku juttu. "Voi että, olisi se vaan tosi kiva muistaa, miltä tuntuu, kun ei ole riittävästi hevoshommia... Itsellä on kädet niin täynnä töitä, että sitä osaa jo kaivata ja arvostaa apua. Mä olen oikeastaan miettinyt, että josko mä hankkisin jonkun apulaisen vaikka tota Topia hoitelemaan ja liikuttamaan." Niin se pieni fakta vaan livahti meidän keskustelun keskelle. Mä tartuin siihen oikeastaan välittömästi: Annen sanat merkitsi mulle kutakuinkin aarrekarttaa, jonka avulla mä löytäisin haluamani. Topi oli taatusti sellainen hevonen, jonka kanssa rajat eivät olisi heti vastassa. Siinä oli kapasiteettia, ja siitä löytyi se kumma juttu, joka sai mut uskomaan, että sen kaverin kanssa mä tulisin toimeen. Mä toisin sanoen päätin olla jalo ja auttaa naista hädässä. Okei, mä hyödyin siitä itsekin, eli se siitä puhtaasta jaloudesta sitten, kai. Mä mietin asiaa jonkun aikaa pienessä päässäni ja sitten kun mä sain päätökseni tehtyä, asiat etenivät vauhdilla. Homma oli pian sovittu, mä alkaisin hoitaa ja liikuttaa Topia. Tässä sitä oltiin, odottelemassa Annea ja kyseisen kaviokkaan tapaamista. * * * * * Mä sain odottaa juurikin niin kauan, että sain kahvini juotua. Annella oli sama vaientava vaikutus kuin mullakin, ja mä aloin miettiä, että mahtoiko huone hiljetä joka kerta, kun joku astui sisään? Ehkä.Tai sitten ei. "Moikka Daniel! Ooksä kauanki joutunu odottelemaan?" Anne kysäisi reippaasti ja huomasin, kuinka tytöt kuuntelivat ihan avoimen kiinnostuneina. Mua hymyilytti. Olkoot uteliaita, olisin mäkin varmaan niiden turkissa ihan kiinnostunut tietämään, mitä tapahtui. "Emmä kauaa, sen verran, että sain kupin kumottua kurkkuun." "Jees, great. Mentäiskös sitten katsomaan sitä sun piikottavaasi?" Anne kysyi ja hymyili pienesti. "Mennään vaan", sanoin ja vastasin hymyyn. Me mentiin, ja mentiin sitten kerralla ihan ulos asti. Anne johdatti mut perässään ison tarhan luo. Mä jäin katselemaan kolmea tarhassa möllöttävää hevosta, joista yksi oli ilman muuta Topi. Sitten oli kaksi ruunaa, rautiaita kummatkin. Toinen oli varmasti suomenhevonen. "Tässä on nyt kolme neljäsosaa tän tarhan hevosista", Anne hymähti. "Topin sä tunnistatkin, sitten toi suomenhevonen on Josefiinan Toivo ja kolmas on meiän uskollinen tuntiheppa, Eppu. Bris on varmaan sisällä nyt." Puhuessaan Anne oli astunut tarhan aitojen sisäpuolelle ja hevoslauma asteli lähemmäs kuin taikaiskusta. Ehkä se oli joku juttu Annessa, joka sai hevoset toteamaan, että oli paras tulla omatoimisesti lähemmäs, tai sitten ne oli vaan semmosia. Kiinnostuneita ihmisistä ja muuta mukavaa. Anne rapsutti reilusti kaikkia kolmea ja pujotti sitten omalle hevoselleen riimun päähän. Mä avasin parivaljakolle porttia ja autoin huolehtimaan siitä, etteivät ruunat seuraisi perässä, kun Topia lähdettiin viemään talliin. Suljin portin visusti, kun Anne ja Topi olivat ulkona tarhasta. Seuraavan puolituntisen mä vietin sitten Annen seurassa. Me käytiin läpi oikeastaan kaikki mahdollinen. Musta oli hyvä, että asiat puitiin saman tien selviksi. Mä sain kysyä kaiken, mikä mun mieltä askarrutti ja Anne varmistui siitä, että mä pitäisin sen silmäterästä hyvää huolta. Höpötellessämme me harjailtiin Topia. "Mä luotan sataprosenttisesti siihen, että Topi on osaavissa käsissä sun kanssas", Anne totesi lopulta ja vaihtoi hienoisesti aihetta... Topissa kuitenkin pysyen. "Mä olin ajatellut ratsastaa sillä kentällä ihan peruskoulua, mutta mietin vaan, haluatko sä ratsastaa?" Katsahdin ensin naista ja sitten Topia. Lopulta pudistin päätäni. "Äh, en mä. Tai voisin mä muuten, mutta mä tosiaan vähän laskeskelin, etten mä kerkeä, kun tarttee lähteä harkkoihin. Niin että mä en ottanu kamojani mukaan ollenkaan", sanoin ja Anne nyökkäsi. "Ensi kerralla sitten", nainen hymyili. "Mä ratsastan sen kyllä mielelläni itekin, nyt kun oon kuitenki paikalla eikä ole mihinkään kiire... se on kiva ratsastettava, tuut huomaamaan." "Varmasti", sanoin ja rapsutin Topia. Mä jäin kiinnostuneena katselemaan, kuinka Anne aloitteli koulutreeniä. Siinä mä seisoin kentän aitaan nojaillen ja seurailin hoitohevosen liikehdintää omistajansa alla. Hoitohevonen. Mulla. Hassua. Tästä saisi kyllä jätkät väännettyä vaikka mitä vitsiä, jahka kuulisivat - jos kuulisivat. Mun egoni ja itsetuntoni kyllä kestivät kaiken maailman ponipoikapiikittelyt, siitä ei ollut kyse, mutta harvaa mun kaveria juuri kiinnosti meikäläisen uudet kuviot, jos niihin liittyi karvaooppeleita. En mä ihmetellyt. Tietystikään kaikki ei kiinnostanut kaikkia. Lopulta mun oli aika poistua paikalta, jos mä mielin ehtiä treeneihin. Heilautin kättä Annelle, joka vastasi nyökkäämällä ratsastaessaan ohi. Mä astelin autolle ja pohdiskelin mennessäni Topia ja uutta järjestelyä. Mä olin tainnut tehdä erittäin hyvän ratkaisun. Tästä se sitten alkaisi, jokin uusi ja jännittävä.
|
|
|
Post by Daniel on Oct 8, 2011 20:16:03 GMT 2
Ratsailla 8. lokakuuta 2011 Syyspäivä oli kaunis. Mä olin aina arvostanut aurinkoisia syyspäiviä, joina ruskan värit hehkuivat kauneimmillaan. Ilma oli kirpeä ja raikas ja olo kevyt. Ne päivät olivat nonparelleja kakun päällä: piristäviä väriläiskiä kaiken syksyn mukanaan tuoman harmauden ja synkkyyden keskellä. Mä pidin synkkyydestäkin - mussa oli aina asunut se pieni synkeydestä pitävä pieni peikko, se pakollinen vastakohta mun ulkoiselle aivot narikkaan ja huulta heittämään -imagolleni. Mä olin paahtanut koko hemmetin viikon treeneissä ja tehnyt duunia. Mulla oli ihan kiva työ rautakaupassa - tai eihän se työ varmasti monen mielestä herkkua ollut, mutta mä olin viihtynyt samassa työpaikassa jo jokusen vuoden. Meille oli muodustunut huippuporukka, johon kesätyöntekijät ja satunnaiset pätkätyöläisentapaiset toivat silloin tällöin piristävän lisän. Vaikka mä viihdyin työn parissa ja treenasinkin erittäin mielelläni, musta oli erittäin kivaa, kun alkoi viikonloppu - ja kun oli tiedossa harkaton lauantai. Syysilma oli raikas, mun olo vähän vähemmän raikas mutta parempaan päin. Mä en koskaan ollut väittänyt olevani nuhteeton urheilijanuori. Ihan tosi... kuinka moni urheilija muka oikeasti on nuhteeton? Kun kerran oli tilaisuus, totta hitossa mäkin keittosin. Ei ollut ihan yleistä, että mulla oli tiedossa päivä, jona ei olisi duunia, matsia tai harkkoja tai harkat olisi tarpeeksi myöhään. Mä olin ihan ylpeä itsestäni. Eilinen ei ollut painanut raajoissa niin, ettenkö mä olisi ollut aamulla valmis heräilemään aikaisin käyttämään pienen pentukoirani aamukusella. Puoleen päivään mennessä mä koin olevani valmis lähtemään tallille. Sillä tiellä mä nyt sitten olin, ratsastuskamat kassissa ja kassi takakontissa. Toivottavasti. Ellen mä sitten unohtanut sitä kassia kotiin... ei, kyllä mä muistin sen. Tallissa oli hälinää, ja kelloa vilkaistessani mä tulin päätelleeksi, että kohta oli alkamassa joku tunti. Maastoreissulle varmaan. Mä sen sijaan astelin heittämään kamojani yläkertaan siksi aikaa, kunnes olisin saanut Topin pyydystettyä tarhasta ja harjattua. Ehdin melkein paukauttaa kaapin oven kiinni, kun kuulin parin tytön saapumisesta kieliviä ääniä ja ihan yhtäkkiä... "Daniel?! Mitä hittoa sä täällä teet?" Käännyin ympäri kohtaamaan Jeccun yllättyneen katseen. Siinä oli tyyppi, jonka mä olin nähnyt Mallaspurossa eräänkin kerran. Mä olin kyllä tiennyt, että se kävi Seppeleessä. Tieto mun kulkemisistani ei selvästikään ollut kantautunut vielä Jecun korviin. "Mä olen hevosenhoitaja", vastasin ja vedin virneen kasvoilleni. Jecun vieressä seisoi vähän nuorempi tyttö, jota en tunnistanut. Katsoin parhaaksi esittäytyä. "Mä oon Dani." "Ellu, siis Elisabeth", tyttö kertoi nimensä. "Okei, yritän muistaa", naurahdin, enkä ehtinyt sanoa enempää, ennen kuin Jeccu keskeytti minut. "Siis mitä - hevosenhoitaja - sä vai? Danny hei, mitä se muka tarkottaa? Ketä sä hoidat? Miksi?" "Mä hoidan Topia, ja miksi? Koska mä haluan", sanoin, niin kuin se olisi pätevä selitys kaikkeen. Tähän asiaan se olikin. "Ja sähän saat aina haluamas, vai miten se meneekään", Jeccu virnisti. "Yleensä", letkautin, ennen kuin pahoittelin syvästi poistumistani paikalta ja häivyin hakemaan ratsu reipasta sisään. Kenttää pölytti siro musta tamma. Sen selässä istuva ruskeatukkainen tyttö hallitsi ratsunsa kauniisti, vaivattoman näköisesti. Pysähdyin hetkeksi kentän portille katselemaan ratsukkoa. Topia ei vaikuttanut kaunis tammaneiti kiinnostavan, se yritti kurotella paria ruohonkortta suuhunsa. "Mahtuuko sekaan?" kysäisin tytöltä, kun hän ratsasti ohi. "Tänne vaan." Talutin Topin kaartoon kentälle ja kipusin selkään. Siinä vaiheessa, kun siirsin hevosen käyntiin, oli mustan tamman ratsastaja nostanut laukan ja asettunut pääty-ympyrälle kentän toiseen päähän. Me pojat jäätiin sitten toiseen päähän käpsyttelemään ja annettiin neideille tilaa. Mä tutustuin allani kävelevään hevoseen ja mietin, millainen se olisi, kun kävisimme toden teolla töihin. No, kohtahan sen näkisi. mittasuhteet </3 Merkki erityisen syksyisestä suorituksesta ansaittu: =) Anne
|
|
|
Post by Anne on Oct 21, 2011 19:12:25 GMT 2
^Aivan ihana vesivärityö, ehdottomasti syksymerkin ansainnut, kunhan ehdin ne päivittää! Maastotunnilla 22.10.2011Spessu Dänille!
|
|
|
Post by Daniel on Oct 28, 2011 16:15:12 GMT 2
Merci beaucoup!
Metsään meni 22. lokakuuta 2011 Oma ori kullan kallis - vaikkei oma ollutkaan eikä juuri kovin kultainenkaan, kun hain sen sisään. Mua odotti jossakin helkkarin jorpakossa rypenyt virtahepo, josta oli tyttöjen päiväunioriudet kaukana. Huokaisin, mutta ei auttanut. Jos olin jotakin hevoshommissa oppinut, niin sen, että parhaat tulokset sai aikaan toimimalla, ei kitisemällä. Sitä oppia olin soveltanut useilla muillakin elämänalueilla. Itku ei ollut auttanut kovin monia markkinoilla, eikä se olisi helpottanut nyt munkaan elämääni. Pesukarsina kyllä helpotti - pahimmat ravat oli helppo karistaa kaakelin jaloista, kun ne saattoi yksinkertaisesti huuhtoa ja hinkata pois. Topi kokeili stepata ensin taaksepäin ja sitten sivulle, mutta kun se ei saanut minua taivutettua mukaansa tahtojen tangoon, se tyytyi seisomaan aloillaan, kuten sen kaltaiselta fiksulta ja käsitellyltä hevoselta saattoi odottaa. "Et sä tainnut tosissas harkitakaan kokeilevas, jätkä", hymähdin hevoselle. "Aika laimee." Laitettuani Topin varusteita myöten kuntoon astelin ylös hakemaan ratsastusvarusteeni kaapista. Kiskaisin chapsit farkkujeni päälle ja nappasin kypärän, hanskat ja raipan mukaani. Olin lähdössä takaisin alas, kun kuulin venyttelevän tervehdyksen: "Howdy, cowboy! Tuut maastoon kanssa?" "Oui, tulen", sanoin Jeculle. "Tykkääks mun sexypöxyist?" "Noissa on sitä jotakin. Ruutupaita, stetsoni ja puutsilaiset vaan puuttuu." "Tai ei paitaa ollenkaan?" ehdotin kulmaani kohauttaen. "No sekin kävis... Ehta karjapoju työskentelemässä helteessä, mikäs sen hienompaa!" Jeccu virnuili. "Paitsi että niitä helteitä tartteis nyt lähteä hakemaan vähän kauempaa. Ne taitaa olla meidän osalta ohi tältä kesältä..." "Nyt on kyllä jo syksy." "Mun kesä ei lopu koskaan", tokaisin juhlallisesti, ennen kuin jätin Jecun ylös haalimaan omia kamppeitaan ja palasin itse alakertaan. Kauniiseen, muodikkaaseen keltaiseen verhoutunut joukkiomme kiipesi ratsaille kentälle. Ratsuja olikin laidasta laitaa: pientä ja suurta, pörröistä ja sileää, pyöreää ja sutjakkaa, tummaa ja vaaleaa, karvaista ja klipattua. Mikäs sen hauskempaa, tuumasin asettautuessani mukavasti Topin satulaan. Tyyppi tuntui olevan hereillä ja sen korvat pyörähtelivät, kun sen ympärillä oli niin paljon hevos- ja ponikavereita. Yhden kimakanpuoleisen kiljahduksen se päästi ilmoille, kun poistuttiin pihasta, ja sitten se oli hiljaa. Kai sen piti vaan ilmoittaa tallille jääneille kavereille, että The Mies (se itse siis, en usko, että se piti mua ihan niin suuressa arvossa) oli lähdössä johdattamaan osaa laumasta suureen seikkailuun ja palaisi kyllä vielä takaisin. Meidän edessä mennä löntysteli suomenhevonen. Okei, ei se varsinaisesti mitään löntystellyt, mutta Topin mielestä se oli hidas. Veikkaan, ettei Topista ollut järin mieltä ylentävää köpötellä pikkuponien edessä. Se olisi arvatekin ollut ennemmin kärjessä, kuten Anne oli tuumannut. Se oli kuitenkin siinä määrin mukavan pehmo tyyppi, että uskoi hyvällä, että tänään sen paikka oli letkan häntäpään puolella. Olin jo ehtinyt tulla siihen tulokseen, että Topi oli todella ratsastamisen arvoinen ratsu. Siitä sai taatusti irti vaikka ja mitä, kun vaan näki vaivaa. Tällä reissulla oltiin nyt kyllä vähän hupimielellä ja löysin rantein liikenteessä - ei aina kannattanut pingottaa. Annoin hevosen laukkailla rennosti kuin riippuliitäjä, kikkailematta itse mitään kummempia. Istuin vaan kyydissä. Jouduin kyllä pitämään huolen siitä, ettei uljas orhi kuronut välimatkaa edessään lyllertävään suomenratsuun olemattomiin. Mä en ollut hypännyt Topilla vielä kertaakaan. Sanottakoon mua vaikka pylpertäjähomppeliksi, mutta mä olin ja pysyin kouluratsastajana. Ei ollut kyse siitä, ettenkö mä olisi pitänyt hyppäämisestäkin, mutta kouluratsastuksessa oli oma viehätyksensä. Mulle kävi jotenkin kovin usein niin, että mä talutin hevosen maneesiin aikeinani hypätä ja huomasinkin yhtäkkiä vaan kiemurtelevani esteiden välissä kaiken maailman koukeroita ja krumeluureja tehden. "Sitten Daniel ja Topi. Vaikka Topi onkin kisahevonen eikä tuntipolle, on se vähän jähmeä välillä. Ratsasta reippaasti pohkeella ohjaa vasten ja esteelle tultaessa kunnolla eteen. Topi saattaa helposti jarrutella", varoitti Anne, ja mä painoin ohjeet mieleen ja pääsin saman tien pistämään niitä käytäntöön. Topi hyppäsi. Estekorkeus ei päätä huimannut, mutta ei se mua haitannut. Oli vaan hauska hypätä pitkästä aikaa. Hurja orhini kävi rennoksi loppulenkin ajaksi. Se oli tainnut nauttia hyppäämisestä siinä missä mäkin, ja ajattelin, että pitäisi joskus ihan tosissaan hypätä sen kanssa. Kavalettiharjottelua voisin ainakin kokeilla. Mieleen kohosi heti useampia ehdotuksia tehtäviksi, joita voitaisiin hevosen kanssa puuhastella - ja siinäpä se loppulenkki vähän menikin, suunnitellessa. Siinä ei sadekuuroon paljoa kerinnyt huomiota kiinnittämään. Tallissa hoidin Topin ja muistin sitten etsiä Annen käsiini. Nainen oli kerinnyt toimistoon, eikä ollut siellä yksin. Jossun tunnistin, tallimesen nimeä en muistanut ja sitten oli punapää, jota en ollut aiemmin nähnyt. "Ja Krister sanoi... Kas, Danny - mitäs mielen päällä?" Anne huomasi minut kesken selittämänsä jutun. "Meinasin vaan tulla jubastelemaan mun aikatauluista", sanoin ja nyökkäsin tervehdykseksi koko porukalle. "Mulla on saakelisti pelejä tiedossa ja duunissa vähän tiukkaa, kun osa porukasta on syysflunssan kourissa. Mua ei sit varmaan näy tässä kauheen tiheesti, ok?" "No juu, mä järkkäilen Topin hoidon ja liikutuksen", Anne lupasi. "Elli varmaan ainakin kerkee tuurailla, jos mä en pääse...?" "Ilman muuta! Meitsin elämä ei oo just nyt kauheen hektistä..." "Eli homma hoidossa", Anne ilmoitti mulle. "Lykkyä peleihin vaan." "Thänks, tulee tarpeeseen", naurahdin matalasti. "Mut mä taidan painua himpeen, näkyillään." Käännyin ja kävelin käytävälle. Kuulin selkäni takaa jonkin sortin "ai onks toi se" -kysymyksen, joka oli vastaajasta päätellen osoitettu Annelle. Juu, mä olin se. Ponipiikapoika.
|
|
|
Post by Daniel on Nov 3, 2011 23:00:47 GMT 2
Ruotuun 3. marraskuuta 2011 Mä olin vähän yllättynyt törmätessäni Anneen Topin karsinassa. Eipä sillä, sen hevonenhan se oli, mutta nyt oli mun ennalta sovittu hoitopäiväni ja mä olin elänyt siinä luulossa, että Annella oli jotain muuta menoa tänään. Siinä se kuitenkin yhtä kaikki kääri pinteliä puoliveriorhin jalkaan. Ilmassa leijuivat selkeät vihjeet siitä, että rouva - neiti? Enpä ollutkaan koskaan tullut ajatelleeksi - oli lähdössä ratsastamaan. Topin varusteetkin oli tuotu karsinan oven eteen nököttämään. "Morjens", sanoin ja Anne ihan hätkähti. Se kohotti katseensa muhun ja mä väläytin säteilevän ominaishymyni. Se oli uponnut mun selkärankaan ja vaan kiipesi kasvoille, kun tuli tilaisuus. "No hei... öh. Nyt kun mä muistelen, niin mahtoikohan tää olla sun päiväsi?" Anne kysyi vähän pohdiskelevaisen oloisena. "Mahtoipa hyvinkin." "Kappas vaan. Mä olin jo ihan lähdössä kentälle tän kanssa! Mutta hei, ei se mitään. Nyt kun sä kerta olet siinä ja mä olen tässä..." "Ratsastetaan yhdessä auringonlaskuun." Hups. Se vaan karkasi, ehkä maailman kulunein fraasi. Ja samoin se kulmakarvankohotus, joka kuului sekin niihin selkärangasta vedettäviin eleisiin. Anne hiljeni hetkeksi, aukaisi suunsa ja sulki sen taas. Lopulta nainen naurahti. "Jos nyt ei kuitenkaan, mulla oli muita suunnitelmia sun varallesi", hän totesi ja rapsutti vieressään nököttävän orhin kaulaa. "Kun sä puhuit siitä rääkitunnista. Miten on - uskallatko?" "Takuulla." "No niin. Kamppeet niskaan sitten vaan ja kentälle." "Jes söör!" Mulla oli miellyttävä kutina, kun mä hetkeä myöhemmin talutin uljaan ratsuni kentälle. Tästä voisi oikeasti tulla hauskaa, ja pääsisinpäs ainakin töihin. Arvelin Annen voivan olla erittäin vaativa, todellinen orjapiiskuri konsanaan, ja nyt mä olin henkisesti erittäin valmistautunut tekemään kaiken, mitä multa vaadittaisiin. Saisin taatusti ajattelemisen aihetta tästä ratsastuksesta, siinä missä varmaan vähän kolottavat lihaksetkin, mutta mikä ei tapa, se vahvistaa, kuten sanonta kuuluu. Ja kolotuksista ja säryistä kyllä pääsisi, kun ei laiminlöisi lihashuoltoaan. Kapusin Topin selkään ketterästi kuin pieni kapusiiniapina. Kiristin satulavyötä pykälällä, jottei tarvitsisi miettiä hiekanhaukkaamista. Jalustimetkin säädin, vaikka jostain syystä mulla oli sellainen tutina, että tänään saattaisin mennä aika paljon ilman niitä, ehkä. Eipä Annesta koskaan tiennyt. Mainittu henkilö saapasteli paikalle, ja mä olin ihan varma, että se nauraa hykerteli salaa partaansa. Jotakin hauskaa se suunnitteli, ja mua vähän epäilytti, mahtaisiko se olla mustakin hauskaa. Mä aloin jo miettiä, oliko sittenkään ollut ihan viisasta toivoa rääkituntia ja vielä rehvastella kovalla kunnolla. Tehty mikä tehty, nyt oli paras vaan pitää mölyt mahassa, keskittää energiankäyttö tekemiseen ja vastata haasteeseen. Perhana vieköön, tuumasin vilkuillessani sivusilmällä Annen mairean tyytyväistä ja itsevarmaa ilmettä. Ihan varmasti se kuvitteli nitistävänsä mut. Ja ihan varmasti mä en antaisi niin tapahtua. Mä aloin jo muodostaa tilanteesta mielessäni kieroutunutta peliä, josta mä aioin kyllä selviytyä voittajana. No okei, liioittelua, opetustilanne tämä tietysti olisi eikä mikään luulot pois -löylytys. Musta oli vaan joskus kiva vähän liioitella. "Jos sä aiot ratsastaa, ratsasta kunnolla alusta asti", Anne murjaisi mulle. "Käytä hyväksesi jokainen hetki, kun istut hevosen selässä. Kun Topi kävelee eikä vielä tehdä mitään kummempaa, sä voit keskittyä istuntaasi. Sulla on vankka pohja, mitä ratsastamiseen tulee, ja mun käsittääkseni halua oppia vaikka muille jakaa." Mä keskityin. Me alettiin tehdä ihan perustyöskentelyä - suoralla uralla ratsastamista, ympyrällä ratsastamista. Musta tuntui heti alusta lähtien, että mun jokaikinen apu, liikahdus, hengenveto, jopa ajatus oli tarkassa syynissä. Se oli järjettömän kullanarvoinen tunne. Mä olin ehtinyt jo jonkun verran tehdä tuttavuutta Topin kanssa ja mä tiesin jo vähän, miten sen kanssa toimittiin. Se oli hevonen siinä missä muutkin, yksilö, muttei eri planeetalta muiden lajitovereidensa kanssa. Hevonen mun allani oli osaava, mutta kyllin älykäs ajatellakseen omilla aivoillaan ja ollakseen toisinaan eri mieltä mun kanssani. Kuinka saada se myöntymään mun tahtooni ja toteamaan, että okei, sano sä mitä tehdään, mä luotan, että sä teet oikeita päätöksiä? Siinäpä se. "Sä tuijotat niskaa", Annen terävä toteamus toimi ruoskaniskuna, joka sai mut kohottamaan leukani välittömästi. "Sun pitää tuntea hevonen, niin ettei tarvitse koko ajan nähdä. Se, että sä tuijoat niskaa, ei muuta sitä, miten se hevonen toimii. Se joko toimii tai ei toimi, siinä ei katseella rukoilemiset auta. Kyllä tää homma on jostain ihan muusta kiinni." Mä purin vähän hammasta ja päätin, etten katsoisi niskaa. En, en, en. Välillä teki mieli vilkaista ja kyllä mä vilkuilinkin, mutten jäänyt töllöttämään pää riipuksissa ja yläselkä kyyryssä. Jalustimet pois jalasta, ristiin kaulalle. Enkös ollutkin arvannut, mitä? Mikäs siinä, mä ratsastin mielelläni ilman jalustimia. Musta se oli helpompaa. Joskus, aina toisinaan, sitä huomasi vahingossa tukeutuvansa jalustimiin ja sitten jännittyi jalat, ja se jännittyneisyys levisi dominoefektinä muuhun kroppaan. Tietysti sitä saattoi aina jännittyä vaikka yrittäessään runnoa itseään väkisin satulaan ilman jalustimia ratsastettaessa, mutta niksi olikin siinä, ettei tarvinnut runnoa ja puristautua siihen penkkiin. Mä pääsin väistättelemään Topia ravissa. Ori oli kuulolla ja työskenteli, ja mua vähän hymyilytti. Se ei pettänyt mua Annen edessä eikä mun tarvinnut tuntea itseäni narriksi. Mulla oli hyvä fiilis. Tuntuma hevosen suuhun oli pehmeä ja Topi liikkui vaivattomasti, oli valmis vastaamaan pieniin apuihin. Tietysti tuli herpaantumisen hetkiä, mutta hyvät pätkät korvasivat jokaisen pienen lipsahduksen moninkertaisesti. Mä tein pienen puolipidätteen ja Topi ryhdistäytyi heti kuuntelemaan, mitä mulla oli pyydettävänä - ja niin me tehtiin väistö, joka ilmeisesti kelpasi Annelle. "Ota käyntiin hetkeksi ja anna pitkä ohja. Vaihda suuntaa." Topi puuskutti vähän, kun me siirryttiin käyntiin, mutta pian se vähäinenkin puuskahtelu lakkasi. Mulla oli aika raukea olo. Anne pyöritteli keskelle kenttää pari puomia. Pian mulla oli taas ohjat käsissäni ja mä sain ohjeeksi nostaa laukan. Kaikki tuntui hyvältä nostosta lähtien. "Siinä on ihan ookoo peruslaukka", sanoi Anne, ja musta tuntui, että ehkä se vähän haastoi mua hakemaan jotakin muuta kuin vain ihan ookoota laukkaa. Niinhän se taisi tosiaan tehdä, sillä seuraavat tovit me keskityttiin laukkatyöskentelyyn. Mä sain pitää lihaksiston hereillä, jotten olisi valahdellut välillä sivuun satulassa. Laukkaa väännettiin ja veivattiin ja työstettiin, ja tsiisus, että tuntui hyvältä, kun homma alkoi toimia. Mä olisin voinut jatkaa maailman tappiin asti, mutta Anne pisti pelin poikki aika pikapuoleen - tai siltä musta ainakin tuntui, ajantajuni tarkkuudesta en kyllä enää mennyt takuuseen - ja taas käveltiin hetki Topin kanssa. "Lopuksi laukkaa kahdeksikolla ja vaihdot puomeilla", Anne sanoi, ja tapahtukoon hänen tahtonsa. Minä ja Topi tehtiin parhaamme. Eka vaihto oli hieno, mutta tokalla mä sain aikaan ristilaukan. Päätös: ei enempiä ristilaukkoja. Mä keskityin sitten liikaa niihin puomeihin ja niiden yllä tapahtuvaan tehtävään, ja sitten Topi pääsi vähän lusmuamaan muualla kahdeksikolla. Oho. "Okei, eiköhän tää riitä - hyviä, hyviä pätkiä, Dani. Vieläkö sussa pihisee henki?" "Haha, ei mua näin vähällä väsytetty!" virnuilin ja sen sain kyllä tuta. "No niin, kevyttä ravia ilman jalustimia sitten vaan, kun kerran olet vielä niin voimissasi." "Jes määm!" mä huikkasin ja virnistin. Tän tunnin jälkeen mä olisin taatusti sopivan sippi. Sitä tuli repineensä itsestään yllättävän paljon irti ihan jo perustyöskentelyssäkin, kun vaan päätti tehdä sen kunnolla. Nyt mä olin päässyt ratsastamaan, oikeasti ratsastamaan. "Onko ok, jos me käydään vähän maastossa käppäilemässä loppukäyntejä?" kysäisin, kun sain lopulta luvan siirtää hevoseni käyntiin - ja hengittää, phuh. "On, kunhan tuutte hengissä takasin ettekä erehdy leikkimään hirveä ja päädy paistiksi. Ettekä eksy." "Ei ei, äiti." "No menkääs sitten, pojat. Mä avaan teille portin." "Thänks, tunnista ja portinavaamisesta ja mun ruotuunpalauttamisesta. Tuli tarpeeseen." "Eipä mitään", Anne kuittasi huolettomasti ja taputti vielä Topin lapaa, ennen kuin päästi meidät pujahtamaan pienelle kävelylenkillemme. Mäkin taputin Topia. Hieno, hieno hevonen. Ja joo, mä olin sopivan sippi. Mahtaisikohan tyttöystiltä herua hartiahieronta, jos oikein surkeana valittelisin kolotuksiani...? laatu </3
|
|
|
Post by Anne on Nov 10, 2011 10:21:47 GMT 2
10.11.2011:
Topi ansaitsi PP-MVA-arvonimen!
|
|
|
Post by Daniel on Nov 18, 2011 23:57:37 GMT 2
Tuulenpuuskia 18. marraskuuta 2011 Tuuli rymisteli pitkin poikin tiluksia, tarttui ilokseen kaikkeen mistä otteen sai voidakseen tanssittaa jokaista tielleen tullutta ja rymisytteli ohi pyyhältäessään ikkunoita ihan vain siitä ilosta, että pystyi niin tekemään. Se puhalteli kylmästi niskaan, aiheutti vilunväreitä, jotka kiirivät pitkin selkäpiitä. Se esitteli ystäväänsä, tulevaa talvea ja kätteli minua kylmin käsin, hyväili salakavalasti kuin viettelijätär ja nauroi pilkallisesti, kun hytisin päästäkseni karkuun vilulta. Nostin nahkatakin kaulukset pystyyn, vedin pipon paremmin korvien suojaksi ja tungin kädet farkkujen taskuihin, jännitin hartiani ja astelin rivakammin. Vihasin tätä. Vihasin kylmyyttä. Lyhyellä matkallani bussipysäkiltä Seppeleeseen olin jo tullut kurkkuani myöten täyteen sitä helkkarinmoista tunnetta, kun teki mieli vain purra tuulelta pää poikki ja karkottaa se niin pitkälle kuin suinkin mahdollista. Alkoi jo hämärtää, ja tiesin, että pimeys laskeutuisi nopeasti. Ennen kuin ehtisin varustaa Topin ja taluttaa sen ulos tallista, olisi joku ylempi taho jo viskaissut mustan viittansa koko paikan ylle ja sittenpähän sitä oltaisiin kuin siat säkissä. Mä suhtauduin koko pimeyteen kovin ristiriitaisesti - se oli kivaa, mutta vain pienissä määrissä. Sitten se alkoi masentaa. Imaisi ihmisestä voimat ihan kuin pohjoinen sijaintimme kaiken valon päivistä. Topi tarhaili ulkona visusti loimitettuna. Mä unohduin hetkeksi katselemaan, kuinka se säntäili luonteikkaan näköisenä pitkin poikin tarhaa, mokoma villiori. Sitten mä päätin lassota villiorin. "Topianteri, tseh tseh. Tuus kattomaan mitä mulla on täällä", houkuttelin hevosta, joka kiinnostui heti ja askelsi lähemmäs, ihan niin kuin mä olin halunnut sen tekevän. Mä en voinut olla miettimättä, että johan oli tyhmä kaveri, kun noin nätisti antautui hevosenleikkinsä keskeltä puunattavaksi, mutta sitten mä tajusin, ettei Topikaan tainnut pitää tästä vilukelistä. Pujotin riimun herran päähän ja lähdin taluttamaan vähän loikahtelevaa elukkaa talliin. Mä päästin uljaan hoitohevoseni loimikerrastostaan ja laskostin loimet huomiota herättävän huolellisesti paikalleen. Oli aika tarttua harjaan ja puhdistella Topi, joka ei kyllä paljoa sutimista vaatinut, pari kevyttä vetoa vain ja se oli siinä. Jotenkin mä kuitenkin unohduin vähän paijailemaan ponia. Havahtuessani haavemaailmoistani ryhdistäydyin ja lakkasin rakentelemasta pinkkejä pilvilinnoja ajan tuhlaamiseksi. Parempi vaan suoriutua ulos vielä kun matkalla tallista kentälle ei ollut säkkipimeitä mustia aukkoja. Maneesiin oli turha haaveilla menevänsä, siellä oli kuuleman mukaan tunti käynnissä. Ihan miten vaan, palelisin joka tapauksessa ja kentällä näkisi eteensä ihan siinä missä maneesissakin, kiitos valaistuksen, eikä pohjakaan vielä paskemmassa kunnossa ollut. Aiemmin päivällä möyhennelty, totesi tallimestari Jaakko, kun tiedustelin kentän kuntoa. Hyvä. Varustin Topin ja talutin sen kentälle saatuani itsenikin valmiiksi ratsastusta varten. Hevonen tuntui olevan hieman pörinöissään, enkä hetkeäkään epäillyt, etteikö ystävälläni tuulella olisi ollut asian kanssa jotakin tekemistä. Se kierolainen saattoi pistää kenen tahansa pään pyörälle, ja Topi ainakin kuunteli sen kuiskutteluja korvat tarkkana. Ties mitä se hevoselle sitten ikinä supattelikaan, tuuli, tuutulauluja ei ainakaan. Kiipesin siis melkoisen raketin kyytiin. Topi teki alkukäynneissä jo pienet tenäset. Hohhoijaa, sivuloikkakoikkaa, vähänks jännää. Arvelin, että se terästäytyisi kyllä, kun kohta ottaisin ohjat käteen ja alkaisin työskennellä. Yllätyin. Topilla oli tänään kaninpapanoita päässään. Tuuli oli tainnut totisesti vietellä miehen ja pistää sen pollan sekaisin. Topi näki sapelihammastalitinttejä siellä ja täällä ja torahammaspunatulkkuja toisaalla. Siinäpä sitten yritin saada hevosta keskittymään ja sainkin, aina pieniksi hetkiksi kerrallaan. "Voi kuule kaveri, sä oot ihan c8 tänään", hymähdin sille, kun se stoppasi pitkän sivun päähän pälyilemään nurkkaan. "Hop hop, ratsu reipas, jatketaas hommia." Me jatkettiin, ja oho, Topi unohti lopulta pomppelehtia. Loppuraveissa se venytteli kaulaansa oikein tyytyväisenä ja mä vaan keventelin laiskasti mukana. Oli totisesti pimeää, muttei kentällä. Me oltiin niin loisteliaita, että miten olisi voinutkaan? Ok, kiitos ja ylistys hyvästä, tehokkaasta valaistuksesta. Me oltiin Topin kanssa korkeintaan pimeitä, loistoa ja hohtoa ei kyllä tällä kertaa saatu maaniteltua esiin. "Ratsastitko Topin?" kysyi multa Elli, kun mä törmäsin siihen Topin hoidettuani. "Jees, ratsastin. Hoocee hommaa tänään, sillä pyöri vispilät vähän turhan vinhaa vauhtia", tuumasin ja ristitin suitset valmiiksi. "Ai, silläkin liikaa virtaa? Mä loikin aikani kuluksi vähän Sentillä tänään ja viuh! - se oli menoa", Elli nauraa heläytti. "Mitä lie mömmöjä noikin syöneet... mä voisin ottaa sitä samaa, sillä taitaa saada hyvät viilinkit." "Meinaatko lähtee viihteelle tänään, vai?" Elli kysäisi. "Emmä tänään, huomenna on peli", sanoin päätäni pudistellen. "Koti-ilta pennun kanssa, jee. Älä kato mua noin, koiranpentu!" "Aa! Millanen koira? Anna mä arvaan - sulla on takuulla chihuahua!" Elli innostui veikkaamaan. Katoin sitä tyrmistyneenä. Chihu, mulla? Kyllä koiran piti olla koiran kokonen, ettei sitä nyt ihan vahingossa polkisi jalkoihinsa. Musta sellaiset muotivermeet ei olleet koiria alkuunkaan, mutta makunsa tietty kullakin, en mä sitä tosiasiaa ollut mihinkään lyttäämässä. "No älä ny helvetissä, mä en mikään hihansuuhauhaun omistaja ole", totesin ja virnistin. "Mun hurtta on sekarotuistakin sekarotuisempi, näyttää ketulta, mylvii välillä ku aasi ja raapii ku kissa." "Hihansuuhauhau..." "Miu mau. Mut nyt mä kyllä katoan vapauttamaan kämppisveljen termiitinvahtivuorosta. Näkyillään", hymyilin Ellille ja heilautin kättä mennessäni. Argh, että unohdinkin - enpäs ollutkaan autolla liikkeessä tänään! Syy? Tyttöystävä tarvitsi autoa. Yksi pyytävä ripsien räpäytys ja mä jo kuulin antavani luvan, pidä vaikka koko loppuviikko, helkkari, niin mä taisin sanoa. Oliko se Topi nyt sitten ainoa, jolla oli niitä kaninpapanoita pääkopassa? Näin helposti me oltiin ohjailtavissa, molemmat. Tuuli pureskeli mua, kun mä värjöttelin dösärillä odottelemassa bussia saapuvaksi. Mielessä pyöri Topi ja mä aloin jo mietiskellä, että kenties mä voisin saada Keinäsen Petrin joskus valmentelemaan meitä. Ja sitten voisin kyllä todella hypätäkin orilla joskus... Toivoa sopisi kyllä, että hyppykerralla se ei olisi ihan yhtä tuuliviiri kuin tänään.
|
|