|
Post by Daniel on Sept 1, 2015 19:49:17 GMT 2
Ensivaikutelmia 1. syyskuuta 2015 Yhteismerkintä Annin kanssa AnniSyksy alkoi tehdä tuloaan. Kiskaisin hupparin kaulusta ylemmäs vilunväreiden kiiriessä selkääni pitkin. Laila käveli vierelläni korvat luimussa, tammakaan ei tuntunut nauttivan viilenevästä illasta. Laila pyörähti karsinaansa ja käveli tottuneesti tarkistamaan kaikki nurkat mahdollisten ruokien varalta. Hymähdin itsekseni hangaten käsiäni yhteen. Joutuisinko oikeasti kaivamaan toppaliivin kaapista? Ei, ei vielä voinut olla niin syksyistä. Laila lepuutti toista takastaan harjatessani tammaa pitkin vedoin. Olin koko päivän ollut kahden vaiheilla mustankimon ratsastamisen suhteen: epävakaa keli ja pienoinen flunssanpoikanen houkuttelivat jäämään Jirin seuraksi kotiin, mutta ajatushäiriöni koskien ilmoittautumista Seppeleen seurakisoihin painoivat tällä kertaa enemmän. Olin päättänyt ottaa härkää sarvista ja ilmoittanut itseni ja Lailan niin koulu- kuin estekilpailuihinkin, mutta päättänyt silti malttaa mieleni ja mennä helpot, mukavat luokat. Me oltiin vielä niin taaperovaiheessa ratsukkona, etten halunnut asettaa rimaa sen korkeammalle. Olin juuri palaamassa Lailan karsinalle tamman varusteiden kanssa, kun joku sillä hetkellä tuntematon asia hyökkäsi takaapäin. Hillitsin kielenkantani, sillä viimeksi arvaukseni ei ollut osunut oikeaan. "Anne ei ois varmaan arvostanut jos mä oisin humauttanu tän penkin tohon lattialle silkasta järkytyksestä", mutisin Cellalle, joka oli paljastanut itsensä epämääräisellä hykertelyllä. Tyttö huiskautti rempseästi kättään ja tarjosi auttavan kätensä kopaten satulan sylistäni. "Mistäs nyt tuulee?" kysyin uteliaana. Tyttö suunnilleen liiteli Lailan karsinalle, laski satulan telineeseen ja kääntyi katsomaan mua tyytyväisyyttä hehkuen. Mieleeni kohosi kuva vaaleaveriköstä parin illan takaisen tuttavuuden, Lionelin, hempeässä syleilyssä. Kaikkitietävä virne kohosi huulilleni. "Sä oot niin kusessa siihen." Cella sai pidettyä pokerinaamansa ihailtavan hyvin, mutta ehdin nähdä pienen nykäisyn tytön suupielessä. "Höpö höpö ja huomenna lisää", tyttö tuhahti himpun liian leveä hymy huulillaan. Olin just avaamassa suutani jatkaakseni blondin hiillostamista, kun tämä läväytti kätensä yhteen saaden karsinassa nuokkuvan Lailan säpsähtämään. "Dani on varmaan jo kentällä! Lynn lipsautti mulle et se on menossa ratsastamaan Topilla ekaa kertaa sit Saksan reissun ja mä haluun nähdä et millanen GP-ratsastaja siitä on tullut!" Cella hihkaisi ja seuraavassa hetkessä tyttö retuutti mua perässään, mitä ilmeisimmin kenttää kohti. DanielVedin mietteliäänä ohjat Topin korvien yli ja lähdin taluttamaan sitä ulko-ovelle. Aamupäivä oli hurahtanut valmentajani ja tämänhetkisen työnantajani Petrin tallissa ahkerasti duunia paiskiessa, mikä tarkoitti, että jouduin jättämään Topin ratsastamisen illemmalle. Olin harmitellut sitä seikkaa - tuntilaisetkin olisivat jo liikkeellä - kunnes Piritta oli lievittänyt harmistustani. "Mene kentällä, hyvä mies! Minä pidän estealkeistunnin maneesissa. Tuolla on nyt niin tuulista, että mulla olisi muuten tunnin lopuksi käsissäni tuntilaisten sijaan läjä hajonneita luita", pirteä Pirre tokaisi. "Joku hevosista keksisi kuitenkin jotakin typerää, ja noh, joukossa tyhmyys... Tiedäthän sä. Noiden tuntsareiden kesken. Ilahtuvat, kun saavat jännitystä elämään." Minä otin vinkistä vaarin ja johdatin ratsuni ilahduttavan autiolle kentälle. Tuulenpuuska tai pari ei meitä haittaisi. Topi kyllä vaikutti epätavallisen valppaalta ja säpäkältä, mutten pitänyt sitä automaattisesti huonona asiana. Kyllä se siitä asettuisi, kunhan alkaisi keskittyä työntekoon. Alkukäyntien aikana huomasin sivusilmällä muutamankin hoitajan pyörähtävän kentän laidalla. Kun otin ohjat käteen, aidan taakse alkoi kertyä pienimuotoinen yleisö. Hymähdin itsekseni. Kai tämä oli tapaus: tuhlaajapoika, joka oli luullut itsestään niin paljon ja suuria, että oli päättänyt pärjäävänsä ulkomailla, oli palannut talliin. Nytpähän nähtäisiin, olinko oppinut mitään kuluneiden kuukausien aikana. Olinko saanut mitään irti suurien ulkomaangurujen opetuksesta ja ratsastaisinko nyt niin kuin gurut itse? Hymähdin taas. Tuskinpa sentään. Tuskinpa mun ratsastukseni olisi lähelläkään mua valmentaneiden, vuosikausia tai jopa -kymmeniä kansainvälisillä areenoilla kilpailleiden tosiratsastajien, mutta kieltämättä minä olin kehittynyt kesän aikana harppauksin. Oli kutkuttavaa tuntea ratsastuksen pulssi ja rytmi taas. Miten monia asioita saattoikaan tuntea kevyen ohjastuntuman ja jatkuvasti elävän istunnan kautta. Miten pienin muutoksin saikaan suuria muutoksia aikaiseksi. Yksityiskohdat ja se, että olin kykeneväinen huomaamaan niitä, saivat mut tuntemaan oloni rauhalliseksi ja tyytyväiseksi. Hah! Yksikään peruskoulussa mua opettaneista kansankynttilöistä ei kyllä ikipäivänä uskoisi, että kiinnittäisin huomiota mihinkään yksityiskohtiin - ja vieläpä vapaaehtoisesti hioisin niitä. Surkea koulumenestys oli yksi häpeä, jonka olin päättänyt jättää taakseni tämän tien valitessani; ratsastusta mä osasin oppia ja tässä saatoin olla hyvä. Siihen "hyvään" oli mun mielestäni vielä pitkä matka. Nälkä kasvoi syödessä ja mitä enemmän tiesi, sitä vähemmän ymmärsi tietävänsä ja sitä ja tota rataa. Kaikki ne sanonnat pätivät aivan hyvin ratsastukseenkin. Uppouduin Topin ratsastamiseen niin täysin, että oikein hätkähdin välikäynteihin siirtyessäni ja muistaessani, että kentän laidalla todella oli porukkaa. Vähän hämmennyinkin ja mietin hetken huolestuneena, miltä ratsastus oli siihen saakka näyttänyt. Ajattelisivatko katselijat ivallisina, että olisin saanut jäädäkin Saksaan, mikäli en tämän enempää ollut ratsastamisesta oppinut? Näkisivätkö he kehitystä lainkaan? En useinkaan antanut muiden mielipiteiden horjuttaa itsevarmuuttani, mutta totta oli myös se, etten suinkaan ollut niin varma ratsastustaidostani kuin miltä useinmiten uskoakseni vaikutin. Joskus jopa pelkäsin kuvitelleeni kaiken edistymiseni. Ohjia jälleen kerätessäni näin Cellan raahavan tallista jonkun vieraan tytön. Cella huiskutteli minulle iloisesti, mihin mä vastasin nyökkäämällä ohimennen. Topi pureskeli nivelkuolainta ja tuntui työhaluiselta. Tuulenpuuskien aiheuttama säpäkkyys oli muuttunut hallituksi näyttävyydeksi. Laukatessamme seurasin sen korvia, jotka heiluivat nyt rentoina askelten tahdissa. Kun kokosin hevosta ja ratsastin työskentelypiruettiin ihan vain kokeillakseni, vieläkö sen säädöt olivat entisellään, koko hevonen näytti keskittyvän ankarasti. Palkitsin sen muutaman käännetyn askeleen jälkeen antamalla sen edetä lisätyssä laukassa kentän poikki. AnniCellan puheesta ei tullut loppua, ei sitten millään. Katselin ajatuksiini vaipuneena kentällä etenevää ratsukkoa, jonka meno näytti niin eleettömäältä ja tasaiselta, etten ihan heti olisi uskonut ratsastajan olleen hetkeen poissa kuvioista. Cepan valaisevan kertomuksen mukaan näin kuitenkin oli, joten pakko se kai oli uskoa. "Siis eikö sulla oo oikeesti mitään käryä et ketä noi on?" Cella kysyi ja toljotti mua kuin jotain suuremman luokan idioottia. Pudistin hitaasti päätäni. Okei, jotain kelloja ratsukon näkeminen saattoi vähän kilkutella, mutta olinhan mä nyt vielä aika pihalla Seppeleen porukasta. "Topi? Eikö se sano sulle oikeesti mitään?" "Kumpi noista on Topi?" Siinä vaiheessa Cella oli repiä pelihousunsa. "Noh, Topi on Annen ykköstykki ja toi sen selässä istuva mieshenkilö on Daniel, pikkuisten ja ehkä vähän isompienkin ratsastajatyttöjen ylijumala. Se on seurustellu Lynnin kanssa iät ja ajat.. Äläkä vaan sano, ettet muista kuka Lynn on!" Mun huulilta karkasi epäuskoinen naurahdus. "Ai toi on SE Daniel?!" mä tarkistin, ehkä hivenen liian kovaan ääneen. Kentällä työskentelevä ratsukko oli siirtynyt juuri hetkeksi käyntiin ja tunsin punan kohoavan poskilleni ratsastajan kääntäessä päätään suuntaamme. Nyt se varmaan piti mua jonain fanityttönä. "Anni perkele! Älä nyt nolaa mua jooko?!" Cella parkaisi yrittäen pitää volyymin matalalla. Noniin, nyt se tiesi tän "fanitytön" nimenkin. "Mä söin ton keksit siellä mökkiretkellä", supisin. Muistin vieläkin sen mulkoilun, jonka olin saanut osakseni. No, ehkä Daniel ei enää sellaisia muistaisi. Me katseltiin Danielin ja Topin työskentelyä hyvän aikaa. Olin niin keskittynyt ratsukon tarkkailuun, että unohdin tuulen joka todellisuudessa kalvoi luitani. Vaikka Cella oli nykyään alkanut vannoa päivä päivältä enemmän lännenratsastuksen nimeen, tyttökin uppoutui hetkeen täysin. Topi pärskähti tyytyväisesti nostaessaan laukan. Lihakset väreilivät tumman karvapeitteen alla orin kootessa laukkaa ratsastajan pyynnöstä. "Mun pitäs varmaan lähteä varustamaan Lailaa", kuiskasin Cellalle katse tiiviisti ratsukossa, joka oli siirtynyt takaisin raviin. Topi nosteli jalkojaan niskaansa pyöristäen ja koko hevosen yleisilme kieli tyytyväisyydestä. Daniel tuijotti tiiviisti eteenpäin, kuitenkin selvästi yleisönsä tiedostaen. "Joo", Cella hymähti vastaukseksi. Kokosin kaiken tahtoni ja vääntäydyn pois blondin viereltä, suunnaten takaisin tallin lämpöön. Laila odotti valmiina karsinassaan. Kiskoin tummanruskeat saappaat jalkoihini, vedin kypärän päähän ja nykäisin toppaliivin mukaani. Matkalla karsinalle kiskoin liivin päälleni - olin niin kohmeessa, etten luultavasti tulisi luopumaan siitä missään vaiheessa. Olin juuri taluttamassa Lailaa pois karsinasta, kun näin Topia taluttavan Danielin tallikäytävällä. Jäin hermostuneena odottamaan karsinan ovelle antaen parivaljakon mennä ensin. "Kiitos", mies mutisi vilkaisten mua nopeasti. Nyökkäsin hitaasti, puhaltaen keuhkoni tyhjäksi. Ei se mua muistanut. Topille luimistelevaa Lailaa perässäni vetäen suuntasin pihalle toivoen, että kentän ympärys oli jo tyhjentynyt Daniel-faneista. Jos mun olisi pitänyt kommentoida Lailan ratsastettavuutta sinä päivänä, olisin valinnut termin muuli. Oma kohmeisuuteni ei edesauttanut asia yhtään, tamma kun oli päättänyt kytätä joka ikistä varjoa ja pikkukiveä, joka uhkasi sen herkkää sielunelämää. Tuulinen ja hämärä sää ei tainnut olla meidän juttu. "Älä viiti", murisin patistaen tammaa työntekoon. Koetin keventää saadakseni Lailaa rennommaksi, mutta ei - tamma oli päättänyt jyrähtää edestä sellaiseksi betoniporsaaksi, että mun teki vain mieli heittäytyä alas ja maata kentällä x-asennossa, täysin lamaantuneena. Olin juuri saanut Lailan kesytettyä pienelle pääty-ympyrälle, jossa tamma oli suostunut laukkaamaan kokonaisen kierroksen ilman kyttävahtausta. Seuraavassa hetkessä mustankimo yrittikin ampaista maata kiertävälle radalle, saaden mut kiroamaan ääneen. "No mitä NYT?" jupisin nojaten taakse tamman yrittäessä kiskoa päätään alas. Olin valmis heittämään pyyhkeen kehään, keventämään Lailan pois ja jatkamaan harjoituksia parempana ajankohtana, kun katseeni osui kentän laidalle ilmestyneeseen tummaan hahmoon. Ai perhana, Daniel. Sitä Laila oli säikähtänyt. Mulla ei ollut mitään hajua, mitä mies siellä seisoi, mutta tiedostin alitajuntaisesti sen faktan, etten voinut lopettaa nyt. Mies oli mitä luultavimmin nähnyt Lailan skitsoilun, enkä mä aikonut näyttää luovuttajalta sen silmissä. Korjasin ryhtini, painoin kantapäät päättäväisesti alas ja siirsin tamman raviin, lähtien hakemaan puoliverisen keskittymistä avojen kautta. DanielMä en tiennyt, mikä Lailan ratsastaja oikein oli mimmejään. Seppeleessä oli tapahtunut aika paljon sinä aikana, kun mä olin ollut muualla. Kai tämän täytyi olla niitä uusia hoitajia, A-pentuja, jotka olivat tulleet talliin muun muassa Eetun tilalle. Kurtistin vähän kulmiani; tuntui kummalliselta, ettei jannu, joka vielä mun läksiäisten aikaan oli ollut niin vahvasti läsnä, enää kokenut hevosharrastusta tekemisen arvoiseksi. Toisaalta... olin itsekin tehnyt vastaavan päätöksen silloin joskus aikanaan. Täällä silti olin. "Onko sulla jotain sanottavaa?" Pohdiskeluni loppui siihen paikkaan, kun huomasin Lailan pysähtyneen lähettyvilleni ja sen ratsastajan istuvan selässä vähän sen näköisenä, ettei itsekään tiennyt, miksi oli pysähtynyt juttelemaan kesken ratsastamisen. Kohotin kysyvänä kulmiani. "Seisot siinä ja kurtistelet kulmiasi, tajuatko sä että se on vähän hermostuttavaa?" tytön suusta putosi, ja saman tien se näytti siltä, kuin olisi toivonut pitäneensä suunsa kiinni. "Sori", sanoin, kun en muutakaan osannut. "Ei ollut tarkotus." "Äh, ööm, okei." "Voin mä mennä pois jos sua hermostuttaa", totesin ja pohdin itsekseni, että oli aika paksua puhetta väittää, että mun läsnäoloni hermostutti niin kovin ettei voinut ratsastaa, jos itse oli ollut paikalla pällistelemässä mun ratsastustani vain hetki sitten. Silmäpari silmäparista, ajattelin. Käännyin kuitenkin jo lähteäkseni, mutta sitten selkäni takaa kuului kiireinen lausahdus. "En mä sitä", tuo kumma tyyppi piipitti. "Tai siis tietystihän täällä saa olla... mä vaan kun, tai meillä ei oo ihan paras päivä." Käännyin katsahtamaan tyttöä ja yritin näyttää ja kuulostaa rohkaisevalta sanoessani: "Lailalla on joskus omat möröt mielessä. Kyllä se siitä, kun itse hengittää pari kertaa syvään, rentouttaa istuntansa ja kätensä ja maanittelee sen kuuntelemaan enemmän ratsastajaansa kuin petojen rapinoita puskissa. Nyt vielä tuulee, ja sen korvat pyörii kuin propellit. Juttele sille vaikka, se voi auttaa." Tyttö näytti ehkä vähän epäuskoiselta. Joo, mä ymmärsin: olin puhunut aika monta sanaa peräkkäin, mikä ei aina ollut mulle tyypillistä talliympäristössä. Ja ajatus itsekseen puhelemisesta saattoi olla vähän hölmö, mutta hei, lopputulos kai se tärkein juttu oli. Päätin jättää ratsukon keskenään kentälle pörisemään. Josko tyttö vaikka saisi sekä oman että hevosensa keskittymisen taas kerättyä kasaan ja ratsastus sujuisi yhtä hyvin kuin mitä tytön otteet parhaimmillaan olivat antaneet olettaa. Hänellä oli ollut Lailan kanssa ihan hyviä pätkiä tamman säpsähtelyiden välissä. AnniLopulta mun oli ollut pakko pysäyttää Laila kentän laidalla töröttävän Danielin luo silkasta mielenkiinnosta. Oliko se jotain vailla? Kuuntelin miehen sanoja hämilläni. Sehän kommentoi mun ratsastusta. Tässä vaiheessako ne Cellan mainitsemat tytöt pyörtyvät satulaan pelkästään tiedosta, että tallin paluumuuttaja oli avannut suunsa? En kuitenkaan vaatinut miestä poistumaan - kyllä mun täytyisi pystyä pitämään hermoni kasassa valvovan silmän alla. Hetken kuluttua Daniel kuitenkin poistui, yhtä oudosti kuin oli paikalle pölähtänytkin. Kohautin olkiani jatkaen Lailan työstämistä. Ajatukset risteilivät päässäni, kun yritin koota palapeliä päässäni ja keskittyä pitämään Lailan fokuksen työskentelyssä. Olinko mä just ratsastanut kivikasvoisen Danielin silmien alla? Olin. Olinko mä saanut Lailan näyttämään hyvältä? No en. Pitikö tämä kohuttu tallin maestro mua ihan aloittelijana? Luultavasti. Normaalisti mä en välittäisi, mut jotenkin Daniel oli onnistunut pääsemään mun ihon alle. Jokin miehessä provosoi mua, vaikken ollut onnistunut olemaan kovin vakuuttava tämän edessä suuni avattua. Lopulta, saatuani Lailan kulkemaan kaikissa askellajissa turpa taivaan sijaan maata osoittaen, keventelin tamman pidemmälle kaulalle ja annoin sen kävellä. Näin Cellan hipsivän kenttää kohti, joten kokosin automaattisesti ohjia osaten odottaa mustankimon säpsähdystä. "No niin Laila, mä täällä vaan", Cella huhuili korviaan höristelevälle tammalle. "Sitä mä vaan tulin kysymään, että mitä se Dani täällä toimitti? Kävi vaatimassa keksipakettia?" Kohautin taas olkiani naurahtaen. Sen kun tietäisin. "Turvassa ollaan", hymähdin. Muuta mä en maininnut. Kaikessa omituisuudessaan mun ja Danielin lyhyt juttutuokio herätti mussa jonkinlaista kunnioitusta. Oli miten oli, mä olin päättänyt kaivautua illaksi Jirin kainaloon lohtusuklaata mussuttaen ja valmistautua henkisesti tilaisuuteen korjata miehen luultavasti huono ensivaikutelma musta. Dani & Topi 80hm!
|
|
|
Post by Daniel on Sept 10, 2015 15:20:20 GMT 2
Kouluratsastajan painajainen 10. syyskuuta 2015 Seisoin satulahuoneessa ja tunsin itseni tyhmäksi. Tuijotin koukkua, jossa Topin kankisuitset riippuivat. Siinähän ne olivat, mutta jotenkin niin kovin surkean ja surullisen näköisenä - kuin jotakin oleellista olisi puuttunut. Mikä tässä oikein oli pielessä? Rosa törmäsi satulahuoneeseen selkäni takaa. Kaksi tomeraa askelta ja pysähdys. Tunsin Rosan tuijotuksen selässäni, mutten kääntynyt vilkaisemaan keijukaisen suuntaan, vaan hieroin epätietoisena niskaani. "Daniel - mä olen shokissa", Rosa ilmoitti. "Ensimmäistä kertaa ehkä ikinä sä näytät siltä, että sä ajattelet." "Näistä puuttuu kuolaimet", sanoin hitaasti ja nappasin säälittävän kankisuitsenraadon käteeni esitelläkseni sitä Rosalle. "Niin puuttuu", Rosa vahvisti havaintoni. "Sitäkö sä ihmettelet noin älyllisen näköisenä? Sä se et petä koskaan." "Niin mutta... ei näistä kuulu puuttua yhtään mitään", huomautin. Katseeni siirtyi pitkin suitsiriviä. Tein kummallisen havainnon: ne muutamat hevoset, joilla oli kankisuitset, olivat ilmeisesti nielaisseet omat kuolaimensa. Kaikki kankisuitset roikkuivat alastomina ja aavemaisen ranganomaisina siistissä rivissä. "Kankisuitsien kuolaimet on kadonneet", pihahdin ja tunsin oloni kummallisella tavalla orvoksi - oli kuin minusta olisi kadonnut palanen bridong- ja kankikuolainten mukana. Rosa tuhahti jotakin ivallista, mutta vakavoitui sitten, kun se lopulta huomasi mun olevan ihan oikeassa. Aivan totta - taas kadonnutta tavaraa. "Voi ei", tyttö puuskaisi. "Anne saa hepulin." Synkistyin, ja niin synkistyi Rosakin. Katselimme hiljaisuuden vallitessa toisiamme ja kävimme henkistä taistelua siitä, kumpi alistuisi karmaisevaan kohtaloon, etsisi Annen käsiinsä ja aiheuttaisi tälle tukun harmaita hiuksia ja orastavan hermoromahduksen. Mä en ainakaan halunnut. Ei halunnut Rosakaan. Naikkonen nosti handut pystyyn ja ilmaisi varsin tomerasti, ettei kertominen ollut hänen hommansa. "Sä tän koko jutun huomasit. Mene sä ja kerro, ja sitten te koulupylpertäjät saatte yhdessä itkeä kadonneiden kankien perään." "Mutta -" aloitin vastustelemisen, mutta se oli turhaa. Rosa oli jo kadonnut ripeästi ovesta ulos iloisen ciaon säestämänä. Siinä sitten seisoin ja valmistauduin henkisesti edessä olevaan kohtaukseen. Pahus. Askel oli raskas, kun kävelin toimiston ovelle. Koputin ennen kuin avasin oven, ja siellähän Anne jo oli, selvästikin laatimassa tuntilistoja. Keskeytin meneillään olevan hevosjaon tiedottamalla, että taas tallista puuttui jotakin - raippojen lisäksi hukassa oli nyt muutakin. Mitä pidemmälle pääsin, sitä rasittuneemmalta Anne-parka näytti. "Tämä on ihan käsittämätöntä", Anne huokaisi. "Kuka tekee tämmöistä kiusaa? Varastetut tavarat on kyllä poliisiasia. On se kumma, miten Liekkijärven kaltaisessa hevospitäjässä ei talliyrittäjät saa olla rauhassa." "Onko muutkin tallit voivotelleet vastaavanlaisia tapahtumia?" kiinnostuin. "Ikävä kyllä on", Anne kertoi luottamukselliseen sävyyn. "Me ollaan talliyrittäjien kanssa pidetty jonkun verran yhteyttä ja jotain pientä jäynää on tapahtunut siellä täällä - mutta meillä kyllä eniten. Me ollaan niin iso talli, että ehkä siksi... En tiedä." "Tää on kyllä ihan pers... hanurista", siivosin hieman suutani - Annella oli sellainen vaikutus muhun(kin). "Että jengi jaksaa aiheuttaa harmia." "Ja vielä ihan rahanarvoista harmia", Anne puuskahti. "Jos ei kuolaimia ja estekannattimia pian löydy, pitää uusia koko satsi! Ja vasta ostin uusia satulavöitä, ja lainaraippoja olen koittanut metsästää kissojen ja koirien kanssa. Alkaa huumori loppua kohta kesken, kun kukaan ei ota mitään vastuuta mistään ja asioita vaan häviää." Nyökkäsin ymmärtäväisenä. Tilanne ei tosiaan enää tuntunut mitenkään kovin kummoiselta vitsiltä, jos sitä koskaan oli sellaiseksi tarkoitettu. Tämähän tuntui lähinnä pahanteolta ja ilkivallalta, tahalliselta häiriköinniltä. Tallitytöt tietysti näkivät tässä jännittävän (ja jokseenkin ärsyttävänkin) mysteerin piirteitä, mutta mä aloin olla yhtä mieltä siitä, että nyt oli jo ylitetty poliisiasian kynnys. "Mä olin ajatellut ratsastavani Topin nyt kerran kangilla, kun sunnuntaina on se vaativa bee. Voinko osallistua siihen nyt nivelillä, jos ei kankia löydy heti? Seurakisat kuitenkin vaan, niin ehkä on mahdollista sopia poikkeus?" tiedustelin koulusäännöt mielessä pyörien. "Eiköhän se järjesty", Anne huokaisi. "Ellen sitten vaan painele kauppaan ja osta uusia. Se vaan olisi kamala harmi, kun entiset on niin hyvät - tai olisi, jos ne ei olisi hukassa." Topi toimi niin hyvin nivelkuolaimillakin, ettei olisi välttämätöntä käyttää kankia, tuumasin myöhemmin ratsastaessani hevosta kentällä ennen tuntien alkua. Kyllä sillä yhden vaativa B:n suorittaisi nivelsuitsituksellakin, mutta säännöt olivat sääntöjä, ja niissä seisoi, että vaativa B ja siitä ylöspäin ratsastettaisiin kangilla, poislukien nuorten hevosten ja ratsastajien kohdalla tehtävät poikkeukset. Koululaisena olin tehnyt sääntöjen rikkomisesta taidetta, koska, noh, olin ajatellut että on siististi cool olla kapinallinen. Ja mitäkö sitten tapahtui? No, musta tuli kouluratsastaja. Yhtäkkiä osasin kilpailusäännöt etu- ja takaperin ja koin tärkeäksi noudattaa niitä. Olisipa varsinainen kouluratsastajan painajainen, jos joutuisi niitä rikkomaan. Kiitin Topia, kun se teki hienon siirtymisen ravista käyntiin. Hevonen säilyi edestä kevyenä ja siirtymä oli tahdikas ja siisti, askellajit irtonaisia ennen ja jälkeen alaspäin siirtymän. Alassiirtymät olivat välillä mulle hankalia, vaikka ne periaatteen tasolla kuulostivatkin helpoilta. Jokin niissä vaan tuntui toisinaan epäonnistuvan, mutta olin alkanut todenteolla hioa niitä ja saanutkin jotenkin ideasta kiinni uudella tavalla. Hevonen ei enää menettänyt aktiivisuuttaan, vaan energia säilyi siirtymisen läpi, mikä oli musta tosi jees. Ratsastin vielä hetken jatkaen siirtymisten ja perustyöskentelyn parissa. Herkistelin Topia ja leikittelin kokoamisasteella jonkin verran, ajatukset viikonlopun kisaradassa ja siinä, että Topi säilyisi ratsastettavissa koko radan ajan. Koska käytettävissä olisi lyhyt koulurata, oli ohjelmaksi valittu MB Special. Siinä osa tehtävistä seuraisi toisiaan melko nopeasti, mutta en ollut kovinkaan huolissani. Homma alkaisi laukkaohjelmalla, joka oli Topin kanssa yleensä helpompi kuin ravi, jossa sitä joutui toisinaan maanittelemaan energisemmäksi. Loppuohjelmasta saisi olla tarkkana, että takaosan aktiivisuus säilyisi, mutta muuten rataan ei sisältyisi mitään äärimmäisen haastavaa. "Me ollaan valmiita", huikkasin tuntilaistensa kanssa kenttää lähestyvälle Annelle. "Lähetään maastoon tekemään loppuhölkät." Anne nyökkäsi, avasi portin ja päästi meidät ulos ennen kuin tuntilaiset valuivat valtaamaan kentän. Topi askelsi hassusti törähdellen kohti metsää. Se saattoi olla kouluhevonen, mutta oli siinä aimoannos puskaratsuakin, niin hyvin se viihtyi maastossa. Taputin oria tyytyväisenä ja annoin sen venyä ja vanua pitkään muotoon tallialueen jäädessä selkiemme taakse. Oli mukavaa ratsastaa Topia taas.
|
|
|
Post by Daniel on Sept 15, 2015 17:20:54 GMT 2
Asiakaspalvelun A ja O 15. syyskuuta 2015 Ulkona alkoi tietysti sataa juuri silloin, kun me oltiin Topin kanssa maastossa. Emme edes olleet missään lähellä Seppelettä: me oltiin lähdetty pitkälle käyntivoittoiselle kiipeilylenkille, ja niinpä vesituraus yllätti meidät tietysti useamman kilometrin päästä kotoa. Saksasta mukana tuomani hyväntuulisuus oli äärimmäisen vähällä liota irti musta ja valua viemäriin sen siliän tien, kun vilkaisin petollista taivasta ja ymmärsin, ettei se aikoisi hellittää ihan lähiaikoina. Kirosin, ärisin ja manasin itsekseni, mutta ei se auttanut. Sadevettä valui niskaan ihan yhtä megalomaaninen määrä kuin olisi valunut ilman ärräpäitäkin. Pannahinen. Topikin näytti muulimaisen tyytymättömältä, kun käänsin sen turvan kohti kotia. Olin muutamassa minuutissa kastunut melkein sisuskalujani myöten läpimäräksi, ja mulla oli sentään takki päällä. Topilla oli vain säälittävä karvantynkä: Anne oli jo patistanut mut hevosentrimmaushommiin, ja niinpä uljas ratsu oli nyt klipattu. Olihan sen huolella vaalima ja kasvattama höttökarva näyttänyt epäsiistiltä, mutta nyt ori saattoi kaivata sitä. "Tehtyä ei saa tekemättömäksi, sori", mumisin hevoselle. "Että koita nyt pärjäillä siinä nakuna sitten." Topi huokaisi syvään. Niin mäkin olisin tehnyt, ellen olisi pelännyt vetäväni keuhkoja täyteen vettä siinä samalla. Esteri oli niin anteliaalla päällä, etten olisi yllättynyt, vaikka vastaan olisi kellunut Nemo kumppaneineen. Sade hellitti hieman, muttei täysin lakannut siihenkään mennessä, kun me jo saavuttiin takaisin tallille. Käytävälle asti päästessämme kuulin inhottavan äänten sekoituksen. Jokainen hevosihminen tiesi, että syksy oli tullut, kun kavioiden kopinaan käytävää vasten sekoittui veden lorina. Valutimme niskaamme saamamme kaatosateen käytävälle ja näin kyllä, miten Kasper irvisti. Salman suusta karkasi elefanttimainen nauruntörähdys, kun brunette pisti päänsä mylittleponynsa karsinan oven yli tarkistaakseen, kuka tuli. "Uima-altaaseenko pulahditte?" mokoma kysyi silmät kovin viattomana tuikkien mutta suupielet huvittuneina nytkähdellen. "Tolla vesimäärällä saataisiin Atacaman autiomaakin kukoistamaan, sano mun sanoneen!" pärskähdin. "Siellä sataa." "Mm-hm, niin arvelinkin. Ah, onneksi ehdin ratsastamaan Bonskun maneesissa ennen tuntien alkua." "Onneksi olkoon", urahdin kuivasti (oi kunpa). Salma vain virnisti. Ollakseni kohtelias ja sosiaalinen kysyin tyypiltä vielä, mitä se oli tehnyt ja miten oli mennyt Bonskun kanssa. Siitäpä mimmillä riitikin jutunjuurta, ja mä kuuntelin mumahtaen aina välillä jonkun vastauksen johonkin väliin. Loimitettuani Topin lähdin viemään sen varusteita satulahuoneeseen. Ihan vähän ajan päästä mun perässä sinne törmäsi Piritta, jolla oli joku mitäänsanomaton, pyylevähkö täti-ihminen mukanaan. Pirre näytti kiireiseltä. Sitten se ilahtui nähdessään mut. O-ou. Aina paha juttu. "Daniel, hienoa! Sirpa tässä on tulossa mun estealkeistunnille. Hän ratsastaa Myntillä ja kaipaa apua sen varustamiseen. Sähän voitkin..." Epäilin, että mun kasvot olivat muuttuneet kiveksi. Kysymättä multa mitään suostumusta asiaan Pirre näytti tätsykälle Myntin varusteet ja passitti jo edeltä Myntin karsinalle. Jokin esteopen olemuksessa kieli että se nautti tästä tilanteesta kovasti. Olin läpimärkä ja nälkäinen ja nyt mut oli värvätty vasten tahtoani avustamaan jotakin tanttaa asiassa, joka sen kyllä olisi jo kuulunut osata ihan itse, jos kerta estetunteja jo oli aloittamassa. "Kiva juttu", tokaisin Pirrelle, joka nauroi ärsyttävän hersyvästi. "Äläs nyt jurnuta! Kyllä sunkin pitää hioa sun asiakaspalvelutaitoja, jos meinaat elättää itsesi yrittäjänä." "Kuinka monta asiakaspalvelutaitoista hevosalan yrittäjää sä muka rehellisesti sanottuna tunnet?" tiedustelin juuri, kun satulahuoneen ovi mun selkäni takana taas aukeni. Anne yskäisi kuuluvasti. Ymmärsin vaieta ja painella Topin tyttären karsinalle, missä tantta jo odotteli lakeijaansa. "Noniin, mites tehdään? Haluatko sä harjata sen?" kysyin oikein esimerkillisen kärsivä(llise)sti tädiltä, jonka naama nyrpistyi vähän sen näköisenä, että ei, ei hän halunnut. "En yleensä mene hevosten karsinaan, ennen kuin opin tuntemaan ne", se selitti, ja mä mietin mielessäni, että miten se tutustuminen sitten oikein oli mahdollista - mutta ei mua kiinnostanut niin paljon, että olisin esittänyt kysymykseni ääneen. "Ne voi olla vaarallisia." Kumarruin nappaamaan harjan ämpäristä ja katsoin sitten Mynttiä, joka seisoi korvat laiskassa luimuntapaisessa asennossa. Se näytti lähinnä tylsistyneeltä, eikä lainkaan siltä että olisi voinut olla vaaraksi kenellekään. Ehkä korkeintaan heinäkasalleen. Pyhä jysäys, että tamma olikin kesän taikka syksyn aikana lihonut, eikä se ollut ainoa tässä tallissa (puhun siis muista poneista, en Inkeristä, älä pliis draamaile). Syvään huokaisten menin karsinaan ja ryhdyin harjaamaan pullaa, ankeamielistä tammaa pyylevän ja vielä ankeamman tantan silmien edessä. Jossakin vaiheessa kysyin matamilta, joko hän piti Mynttiä tarpeeksi turvallisena, että saattoi tulla itse harjaamaan ratsuaan. Sitten se vähän sipsutteli tamman kaulaa harjalla. Lopun työn tein tietysti ihan itse, koska eihän Hänen Tätiytensä nyt tietenkään voinut puhdistaa kavioita, kiinnittää satulavyötä tai tarjota hevoselle kuolaimia ja puolta käsivarttaan siinä samalla, tai mitä lie se kauhuskenaarioita se nyt suitsienlaittoon sitten ikinä liittikään. Kun olin saanut puntattua pyylevän täti-ihmisen tuntipuksuttimensa selkään, mä katsoin oikeudekseni liueta pois paikalta. Sade oli lakannut ja mä kaipasin tupakkaa. Nyt olin sen mielestäni ansainnut, vaikken enää (muka) polttanut, koska olin (muka) ehta ja puhtoinen hevosurheilija. Vanha pahe vaan oli iskostunut niin syvälle muhun, että en ehkä ikinä ihan sataprosenttisesti siitä eroon pääsisi. Aika näyttäisi. Ajattelin käydä toiveikkaana vilkaisemassa, olisiko paikalla ketään, keneltä pummia sauhut. Törmäsin tupakkapaikalla tyyppiin, joka oli vilahdellut siellä täällä niin livenä kuin tallilaisten puheissakin. Aleksanterin kanssa oltiin jo saunatuttuja, joten kyllä siltä kehtasi yhden röökin pyytää. Vasta sytytettyäni sen mulla itsellänikin sytytti. "Sä hoidat Mynttiä", töksäytin. "Joo." "Onnea vaan. Saat pelastaa prinsessa Pyylevän sen kynsistä tunnin jälkeen. Sillä ratsastaa nyt joku ihan onneton tantta, joka ei uskalla mennä hevosten karsinoihin, koska ne on surmanloukkoja." Allu yskäisi huvittuneena. "Meinaatko sä ruveta opettamaan joskus? Ratsastajia siis", se kysyi. "Alottelijoita? Hell no", sanoin ja pelkkä ajatus tuskastutti mua. "Voisin valmentaa vaan junnuja, ne on vielä niin tyhmänrohkeita ettei ne mutuile mistään." "En suosittele. Sua pidettäisiin vaan vanhana pervona setänä, jos rajaisit valmennuksesi vaan nuorille tytöille", Aleksanteri kehtasi nokittaa. "Älä nyt", urahdin, ja lisäsin sitten silkinsileästi: "Jason pitää sua pervona setänä." Allu hieraisi kiusaantuneena niskaansa ja yskähteli taas hetken, ennen kuin sai taas henkisen tasapainonsa takaisin. Hmh. En ollut ihan varma siitä, tuliko totuus aina lasten suusta, koska mä ainakin olin pienenä välillä valehdellut suut silmät täyteen korvat heilahdellen, mutta oli Jasonin heitoista kyllä joskus hupia. Oli se mainio tyyppi.
|
|
|
Post by Daniel on Oct 2, 2015 10:11:50 GMT 2
Tässä ja nyt 2. lokakuuta 2015 Jos oikein pysähdyin ajattelemaan asiaa, sain ihmetyksekseni todeta olevani varsin tyytyväinen elämääni. Olin löytänyt sen jutun, mitä halusin tehdä: opinnot alkoi olla loppusuoralla ja mulla oli jo omaakin asiakaskuntaa, mikä oli tosi motivoivaa. Olin saanut valmentajani talliin pari omaa ratsutettavaa ja kiersin valmentamassakin muutamia ratsukoita, mikä oli musta vieläkin vähän jännittävää. Oli yksi asia osata itse ratsastaa - ihan toinen osata opettaa sitä. Suurin apu mulle siinä hommassa oli se, että olin vuosien mittaan saanut opetusta ja valmennusta lukuisilta erityylisiltä ammattilaisilta, ja koetinkin ammentaa niistä kokemuksista apua omaan tekemiseeni. Asiakkaat olivat olleet tyytyväisiä, joten olin kai tehnyt jotakin oikein. Mun vapaa-aikakin keskittyi paljolti hevosiin. Niinpä niin, tässä mä taas olin matkalla Seppeleeseen, kun sattui olemaan luppoaikaa. Kaverit oli jo aikapäiviä sitten tottuneet siihen, että mua näkyi niinä viikonloppuina, kun en kiertänyt kisoja ja muita kissanristiäisiä hevosten kanssa. Välillä siitä naljailtiin. Sanottiin, että mä olin äärimmäisyyksien ihminen: kun aloin pelata lätkää tavoitteellisesti, lopetin ratsastamisen elääkseni toiselle harrastukselle; kun kerran ryhdyin parisuhteeseen, olin yhtäkkiä omakotitalollinen ja korviani myöten perhe-elämää elävä korppu; kun päätin tehdä hevosista ammatin, kaikki muu jäi. Oliko se nyt sitten niin kovinkaan väärin, mä puolustauduin. Ei elämästä saanut mitään irti, jos teki puolittain ja vähän sinne päin asioita, joihin saattoi panostaa täysilläkin. Sitä saattoi elää puolivillaista ja riskitöntä elämää, jossa moni asia oli ihan ookoosti, mutta mä halusin omalta elämältäni jotakin muuta kuin sitä tasaista, harmaata, ihan ookoota arkea. Yksi alituinen naurunaihe oli se, että mä todella olin hevosenhoitaja. Miten usein sainkaan kuulla, kun kaverit silmiään pyöritellen huomautteli, että niiden pikkusiskot olivat olleet heppahoitsuja joskus muinoin ja että nekin oli ymmärtäneet lopettaa sen orjantyön tullessaan kypsään teini-ikään. Mä en kuulemma ymmärtänyt sitten millään, että raadoin palkatta Annen pussiin. Napatessani Topin tarhasta mä en kyllä oikeasti ajatellutkaan raatavani. Oli kaunis syyspäivä; aurinko paistoi, lehdet helottivat kirkkaina ja ilma oli raikas. Mulla oli hieno hevonen narunpäässä ja mielessä vallitsi rauha, jota en tavoittanut juuri missään muualla kuin tallilla - ja kotona. Lokakuun aurinko teki oikeutta Topin punertavana heloittavalle karvalle niiltä osin, mistä sitä ei oltu klipattu. Harmaansävyisemmän nysäkarvan hohto oli himmeämpää, mutta se ei mitenkään tehnyt Topista vähemmän upeaa. Se oli oikeastaan aika mahtavassa kunnossa, enkä tiennyt montaakaan niin hienoa näkyä kuin hyvin pidetty hevonen. Meillä oli edessä klinikkakäynti Topin kanssa. Anne oli varannut sille ajan ihan vuosihuoltoa ajatellen; viimeaikiaiset tapahtumat muistaen oli aiheellista sanoa, ettei Topissa ollut mitään vikaa, vaan klinikkakäynti oli vain kilpahevosen asianmukaista tarkistusta varten. Sentin kuolema oli ollut iso kolaus koko tallin väelle. Se oli saanut hoitajat jokseenkin hysteerisiksi hoitohevostensa suhteen: hyvä, ettei heihin törmännyt stetoskoopit kourassa. Hevosten pienetkin köhäisyt aiheuttivat heti hälinää, enkä voinut moittia hoitajia siitä. Seurattuani sivusta Lynnin huolta ja sittemmin murhetta mä annoin muiden huolelle täyden oikeutuksen ja ymmärryksen. Myönnän itsekin pyöritelleeni välillä mielessäni kauhuskenaarioita, joissa omalle hevoselleni tapahtuisi jotakin peruuttamatonta ja kamalaa. Onneksi Zeta oli kuitenkin terve kuin pukki ja nautti nuoren hevosen elämästä vailla minkään sortin oireita. Kasper nyökkäsi mulle sille ominaiseen, vähän luimistelevaan tyyliin, kun talutin Topin talliin ja suoraan pesukarsinalle. Jos Kasper olisi ollut hevonen, se olisi kyllä ollut Windin ja Kössin jälkeläinen, pohdin napsautellessani Topin ristikiinnitykseen. Ja kun nyt sitä jäin sitten miettimään, jouduin toteamaan, että valtaosa tallilaisista taitaisi luokitella minut Kössin ja Elmon rakkaudenhedelmäksi. Tympeä, juro ja ärhäkkä erakko. Ai miten mukavaa. Tosin... enpä voinut syyttää siitä leimasta ketään muuta kuin itseäni. Huuhtelin Topin jalat puhtaiksi syksyisestä savisuudesta ja siistin sen vuohiskarvat. Napsin takiaisia irti hännästä ja tasasin hieman rönsyilemään päässeen jouhikasvuston jälleen kilpahevoselle sopivan tasamittaiseksi. Jouhet kaipasivat nyppimistä. Siinä puuhastellessani mä en edes ihmetellyt, miten sainkin niin suurta tyydytystä hevosen siististä ulkomuodosta. Mulle alkoi olla itsestäänselvyys, että pidin tämmöisiä asioita tärkeinä. Kouluratsastajuusko oli imeytynyt syvälle mun luihin ja ytimiin? "Oi, ihanaa, Daniel. Kiitos." Hämmentävät sanat saivat mut ihan hätkähtämään. Kuka puhui mulle tallilla noin? Käännyin hölmistyneenä katsomaan ja kohtasin Annen katseen. Naisen kasvoilta kuulsi väsymys ja surumielisyyskin, mutta ilme oli tyyni ja kiitollinen. "Olen monesti todennut, että se pitäisi siistiä, mutta en ole saanut aikaiseksi", Anne sanoi ja asteli lähemmäs rapsuttelemaan hevostaan. "Onpa se taas hienon näköinen." En oikein tiennyt, mitä vastata siihen. Totta kai mä hevosenhoitajana tein tämmöisiä juttuja - kiitoksen saaminen omien tehtävieni suorittamisesta tuntui vähän hassulta. Hymähdin siis vain ja jatkoin tekemisiäni. "Mitä Lynnille kuuluu?" Anne kysyi hetken hiljaisuuden kuluttua. Puntaroin hetken kysymystä ja vastausta, jonka siihen antaisin. "Kyllä se pärjäilee. Onhan se surullinen, mutta se tekee duunia ja ratsastaa Mallaspuron hevosia ja pitää itsensä arjessa kiinni", totesin ja hetken arvottuani rohkenin kysyä: "Miten sä ite pärjäilet?" Anne hymyili vähän ja näytti kiitolliselta, kun joku kysyi sitä. Sentti oli ollut Annen hevonen. Ei hän tietenkään ollut ohittanut tapausta olankohautuksella. Hänellä oli kuitenkin talli luotsattavanaan ja arki, joka vyöryi eteenpäin ilman mahdollisuutta pysähtyä. Oli helppo ajatella, että Anne, joka piti menestyksekkäästi kaikkia ohjaksia käsissään ja kannatteli kokonaista ratsastuskoulua harteillaan, pärjäisi aina ja kaikissa tilanteissa ihan hyvin. "Sitähän tämä on, itsensä pitämistä kiinni arjessa", Anne myönsi. "Kyllä mä mietin asiaa paljon, mutta ei sille vaan mahda enää mitään. Pitää mennä eteenpäin." Nyökkäsin. Olimme jälleen hiljaa. "Kasper keräsi kaikki autotallin oveen kiinnitetyt kortit, joita tallilaiset oli tehneet Sentille. Ne on mulla tallessa. Haluaisikohan Lynn pitää ne?" Anne kysyi jo reippaampaan sävyyn. "Siellä on aika ihania juttuja. Ne voisi piristää." "Mä voin kysyä", sanoin, sillä en uskaltanut sanoa mitään Lynnin puolesta - saattoihan olla, että moiset kortit olisivat vain suolaa vielä liian tuoreille haavoille. "Kysypä", Anne kehoitti vielä ennen poistumistaan. "Jos se haluaa ne, se voi sitten tulla hakemaan. Pidän ne toimistolla." Puolisen tuntia myöhemmin olin siistin hoitohevoseni kanssa pihalla. Kapusin orin satulaan ja annoin sen keinahtaa käyntiin. Suuntasimme ruskan keskelle nauttimaan rennosta maastoretkestä. Sitä terapiaa olisin suositellut monille ystävistäni. Kun pääsi hevosen kanssa metsään, oli helppoa elää ihan tässä ja nyt. Keskittyä hevosen liikkeisiin ja maisemiin ympärillään sen sijaan, että vatvoisi mielessään syntyjä syviä. Arvelin, että kotona Vänrikinmäellä Lynn ratsasti juuri parhaillaan jollakin Mallaspuron tuntihevosista ja piteli kiinni siitä hetkestä, jottei tuntisi oloaan orvoksi ja yksinäiseksi. Minä saatoin olla tyytyväinen omaan tilanteeseeni; hänen elämäänsä oli ilmestynyt yhtäkkiä ja yllättäen hevosenmentävä aukko. Sen parantaisi vain aika - ja arki.
|
|
|
Post by Daniel on Oct 6, 2015 11:59:10 GMT 2
Daniel Lemmensankari 6. lokakuuta 2015 Vilkaisin vaivihkaa Lynniä, joka istui apukuskin paikalla ja naputteli viestiä eittämättä jollekin seppeleläiselle. Jälleen kerran teki mieli hieraista silmiä. Jösses sentään, että mulla olikin tässä jutussa nyt sulattelemista. Vasta edellisenä iltana armas avovaimoni oli palannut kotiin jätettyään kovin paljon valehtelematta ainakin melkein metrin verran hiuksiaan kampaajaystävänsä roskikseen. Mä olin järkyttynyt. Olin rakastanut joka ainoaa hylättyä pellavaista senttimetriä. Lynn näytti yksinomaan tyytyväiseltä tekoonsa eikä tainnut lainkaan ymmärtää, miten suuri menetys tämä oli mulle. "Ah, joko me ollaankin perillä?" Lynn havahtui, kun parkkeerasin auton tallin parkkikselle. Mä vaan urahdin vastaukseksi. "Älä viitsi - vihoitteletko sä ihan oikeasti vieläkin mulle hiusten leikkaamisesta?" Lynn ähkäisi tuskastuneen näköisenä. "Kasva aikuiseksi! Hiukset on uusiutuva luonnonvara. Jos et sä pian lopeta tota huokailua, mä alan uskoa, että sä pidät mua oikeasti rumana." Kivahdettuaan viimeisen virkkeensä peräti loukkaantuneeseen sävyyn mun tavallisesti niin säyseä avopuolisoni paukahti harvinaisen kipakasti ulos autosta ja jätti mut ihan yksin siihen istuskelemaan. Annoin mimmille turvallisen etumatkan, ennen kuin seurasin hissuksiin perässä. Pahus vieköön. Mä en kyllä yhtään tiennyt, miten mun olisi kuulunut käsitellä Lynniä silloin, kun se oli noin tulistunut. Se harvemmin oli. Sattuneesta syystä mulla oli vähän sellainen fiilis, että teki mieli hiiviskellä seinänvierustoja pitkin, kun pääsin tallin käytävälle asti. Lynnistä ei enää näkynyt jälkeäkään, mutta mistä sitä tiesi, jos se vaikka odotti nurkan takana valmiina mulkaisemaan mua pahasti. Pidätin melkein hengitystäni, kunnes pääsin turvallisesti Topin karsinalle saakka nappaamaan sen riimunnarun. Hetkeä myöhemmin kuorin punaista puoliveristä esiin loimikerroksen alta voidakseni harjata ja satuloida sen. Sille oli merkitty ohjelmaan palautteleva päivä. Päätin hyödyntää mukiinmenevän syyssään ja painella maastoon hoitamaan palauttelevan liikutuksen. Sänkipellotkin taisivat olla aika kivassa kunnossa. Ehkäpä kävisimme tarkistamassa asian. En suinkaan suunnitellut metsään menoa pakoillakseni tyttöystävääni - pois se minusta. Lopulta me päädyimme kuin päädyimmekin Topin kanssa mukavalle sänkipellolle. En tehnyt hevosen kanssa mitään kummempaa: ratsastin sen vain rennoksi ja avuille kaikissa askellajeissa ja annoin sen kulkea enimmäkseen melko matalana. Työskentelymme ei vaatinut multa mitenkään mahdottomasti aivokapasiteettia, joten kerkesin pyöritellä mielessäni polttavampaa ongelmaa. Joku olisi voinut nimetä ongelman tyytymättömän tyttöystävän dilemmaksi. Alkoi olla selvää, että olin jotenkin loukannut tyttöni tunteita. Yhtä selvää oli se, että mun olisi tehtävä asialle jotain, ennen kuin tilanne äityisi kurjemmaksi. Siinä pohdiskellessani aloin kaiketi ymmärtää ongelman ydintä. "Hevosen selkää parempaa ongelmanratkaisupaikkaa ei olekaan", mumisin itsekseni ja olin tyytyväinen, ettei muita liikkujia näkynyt mailla eikä halmeilla, kun nyt kerta satuin ajattelemaan ääneen. Ymmärrys ja suunnitelma muotoutuivat mielessäni yhä valmiimmaksi sitä mukaan, kun Topi kävellä lompsotteli rennosti ja reippaasti kotia kohti. Lynn oli sanonut mun pitävän sitä rumana. Se saattoi ihan todella uskoa niin - mä olin melko varma, ettei se olisi loukkaantunut, ellei se olisi oikeasti ollut huolissaan siitä! Oli mun velvollisuuteni osoittaa, että lyhentyneestä tukastaan huolimatta pidin sitä vetävänä. Se ei olisi valehtelemista. Olihan mun myönnettävä, että se oli aika säpäkän näköinen uudessa lookissaankin. Riisuin ja hoidin Topin ja heivasin sen varusteet pikaisen puhdistuksen jälkeen paikalleen. Huomasin unohtaneeni pintelit karsinan lähettyville ja lähdin noutamaan niitä. Sillä välin kun olin poissa satulahuoneesta, sinne oli ilmestynyt tyttö, jonka nähdessäni skannasin nopeasti hänen harmaat ratsastushousunsa ja leikatun vaalean tukan. Jup, mun tyttönihän se siinä. Hymyilin itsekseni, viskasin käärityt pintelimytyt käsistäni ja astuin parilla itsevarmalla askeleella hänen selkänsä taakse. Tartuin tyttöä lantiosta, kumarruin hänen korvansa lähettyville ja sanoin matalasti: "Sä olet yhä mun maailman kaunein nainen." Vaaleaverikkö jähmettyi yllättyneisyydestä, ja samaan aikaan kun aloin ymmärtää, että (tuoksuonväärätuoksuonväärä) tässä oli jotakin pielessä, hän rääkäisi hyytävästi: "Daniel, mitä hel*ettiä?" Vannon, että mä kävin lähempänä kuolemaa kuin koskaan, kun mun sydän jätti miljoona lyöntiä välistä, veri kohisi korvissa ja Cella kääntyi tuijottamaan mua. Olin ottanut muutaman horjuvan askeleen taaksepäin, kun kompastuin itse lattialle viskaisemaani pinteliin ja tömähdin kipeästi hanuri edellä lattialle. Kova täräys häntäluussa sai mut irvistämään - tai tarkemmin ajatellen se saattoi olla se koko helkkarin nolo tilanne, joka sen irveen nostatti. Cellan kasvojen väri vaihtui aika rivakkaa tahtia ja mä arvelin, että sen punoitus oli aika pientä verrattuna mun heloittavaan naamaani. "Hienoa! Cella sydän Daniel mun seinältä vielä puuttuikin!" tyttö töräytti, enkä kohta ollut varma, itkikö se vai nauroiko. "Mitä saamaria sä poika oikein puuhailet!" Hyvä kysymys. Erittäin hyvä kysymys. Loistava, suorastaan. Voi hitonhitonhitonhiton saamarin perse. Tää ei nyt varmaan ollut hyvä hetki sanoa, että tapahtuma sai alkunsa kun, krhm, tunnistin hänet väärin kutakuinkin hänen ahterinsa perusteella. "Tää - tää ei nyt ollut sitä... miltä se vaikutti." "No aika hiton huono homma olis jos toi olis ollut sitä miltä se vaikutti!" Cella tykitti. "Sä et sitten tasan kerro tästä koskaan kenellekään!" suhisin niin uhkaavasti kuin suinkin kykenin siinä samalla kun könysin ylös lattialta. Jos olisin kehdannut, olisin hieronut häntäluutani. Että se osasikin tehdä kipeää. Hieroskelun sijaan tyydyin noukkimaan pintelit lattialta naama yhä häpeästä punoittaen. "Ihan varmasti kerron! Täähän on aivan hulvatonta", Cella julisti uhkaavasti ja mua suorastaan pelotti nähdä hullu kiille sen silmissä. "Sä pidät turpasi kiinni tai... mä..." "Saat hullun perverssin maineen ja tulet potkituksi pois tallilta." "Niin." "Ei huolta, kamu. Mä saatan olla kertomatta." Siihen mun oli tyydyttävä. Jäin satulahuoneeseen keräilemään itseäni, kun Cella jo livahti omille teilleen. Sydän tykytti vieläkin ja raajat tutisivat. Jos mun joskus oli tehnyt mieli ryömiä Topin karsinaan, kiivetä selkään ja karata takaisin metsään sanomatta sanaakaan kenellekään, niin nyt. Olin mäkin yksi todellinen lemmensankari, s*tana soikoon.
|
|
|
Post by Daniel on Oct 21, 2015 21:21:03 GMT 2
Blondit pirulaiset 21. lokakuuta 2015 Yhtäkkiä asiat vaan olivat jotenkin järjestyneet niin, että mulla ja Aleksanterilla oli arvaamattoman paljon yhteistä. Tiiättekö, joku kokemus, jonka tiimoilta voitiin bondata. Se seikka kävi tavallaan ilmi, kun me oltiin yhdessä salaisella tupakkanurkalla. Vietettiin aikaa silleen mukavan miehekkään hiljaisuuden vallitessa, vähäpuheiset raavaat urokset siinä hyvässä yhteisymmärryksessä rinnakkain. Hyvää (ja mun osaltani harvinaista, köh!) tupakkahetkeä ei tarvinnut pilata puheilla. Meidän yhteisymmärryksemme ei säröillyt siinäkään vaiheessa, kun v*ttuuntunut Cella ilmestyi rikkomaan meidän tupakkatyyssijamme miellyttävän rauhan. Kuin yhdestä päätöksestä mä ja Allu tumpattiin käärömme ja lähdettiin mutinan saattelemana pois pienen blondin ulottuvilta. Me ei luultavasti onnistuttu tekemään sitä ihan niin muina miehinä kun oltaisiin haluttu, koska meidän selkien takaa kuului kipakka tuhahdus ja "just"-tyyppinen äännähdys. "Mitä, onko teillä ryppyjä rakkaudessa?" kysyin kiusallani Aleksanterilta, joka Jasonin mielestä suunnilleen seurusteli salaa Cellan kanssa. Aleksanterin ilmeiden muuttumisen seuraaminen oli oikeastaan äärimmäisen hupaisaa. Se ehti mennä niin käsittämättömän hankalan näköiseksi, ennen kuin se taas muisti, että pitää näyttää coolilta ja onnistui järjestelemään ilmeensä liioitellun viileäksi ja välinpitämättömäksi. "Itsepä juoksit karkuun kovin vikkelästi", Allu yritti näpäyttää, mutta mä vaan hörähdin. "En yhtään sen vikkelämmin kuin sä." "Muistutapa vielä, miksi sä tulit tupakalle alunperin", mokoma irvileuka keksi yhtäkkiä vaatia viekas sävy sanojaan saatellen. "No pahus", ärähdin tajutessani, että Aleksanteri oli sittenkin nähnyt, kuinka olin pyörtänyt reittini kohti tupakkapaikkaa vasta nähdessäni vilauksen Cellaa siellä, minne olin oikeasti ollut menossa. Onneksi Aleksanteri liukeni eri suuntaan eikä mun tarvinnut enää jatkaa tätä typerää keskustelua tai nakata sille pistettä. En ehkä olisi osannut mitenkään järkevästi. Mä en suinkaan pelännyt Cellan kohtaamista. Pfffft, come on, mä olin kuitenkin aikuinen mies. Aikuiset miehet eivät kuolleet häpeästä vain, öh, kosketettuaan vastakkaisen sukupuolen edustajaa. Tai omansa. Tai ylipäänsä oltuaan kontaktissa lajitovereidensa kanssa. Juttu oli siis niin, etten tosiaankaan pelännyt mitään. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että olisin riemusta kiljuen juossut vääntämään väkinäisen neutraalia keskustelua mimmin kanssa, jota olin hyökännyt kourimaan talliympäristössä aika puskan takaa. Etenkään, kun kyseessä oli tyttöystäväni ystävä. Olkoonkin, että Lynn oli nauranut tilanteelle katketakseen, tai ehkä erityisesti siksi. En kaivannut Cellan naamaa ja lynnimäisiä kutreja muistuttamaan siitä loppumattomasta naurusta, joka jo muutenkin kaikui mun päässäni. Sain harjata ja varustaa Topin kaikessa rauhassa, ja ehdinkin jo kuvitella, että ehkäpä tallireissuni loppu sujuisi cellattomasti. Ei sujunut. Kun talutin Topin ulos, sydän jysähti pahan kerran. Näin kaksi blondia, jotka olivat seisahtuneet juttelemaan keskenään. Tällä kertaa en voinut erehtyä siitä, kumpi oli kumpi; niin pahaenteinen virne Cellan huulille kipusi, kun se näki mut. Lynn oli myös huvittunut, mutta lempeämmällä tavalla. Kun Cella avasi suunsa, mun tyttöystävä tyrskähti naurusta, mutta yritti selvästi hillitä suurimman halunsa nauraa mulle. "Kylläpä sä näytät mukavalta tänään, Daniel!" Cella kehaisi, ja olisin voinut vaikka vannoa, että mukava-sanan jokainen tavu tihkui myrkkyä. En siis loppujen lopuksi tiennyt, miten kehuun olisi pitänyt reagoida. Tyydyin vaan mutisemaan jotakin epämääräistä ja ratsastamaan äkkiä pois blondinpirulaisten välittömästä läheisyydestä. Ratsastus sujui ihan mukavasti. Mun keskittymiskyky ei ollut niin hyvä, että olisin voinut niiltä sijoilta suunnata mihinkään valmennukseen nolattavaksi, mutta saatoin sentään liikuttaa hoitohevoseni ihan menestyksekkäästi. Tallissa riisuin hevosen ja harjasin sen pikaisesti ennen kuin lähdin kiikuttamaan kopukan vermeitä satulahuoneeseen putsattavaksi. Siinä puuhassa olinkin - putsailemassa, siis - kun Lynn livahti huoneeseen. "Mä kutsuin Cellan meille viikonlopuksi", mun tyttöni ilmoitti muina mimmeinä. "Miksi?" kysyin, mutta ymmärsin sen vääräksi reaktioksi heti nähdessäni aavistuksenomaisen välähdyksen vihreissä silmissä ja puoli senttiä kohonneen leuanasennon. "Tai siis, tietystihän se saa tulla, mä vaan... että... äh." "Sä olet niin söpö, kun sä kiusaannut", Lynn kehräsi kissamainen virne kasvoillaan. "Mutta älä vielä huolestu. Se lupasi harkita asiaa, muttei sanonut vielä mitään lopullista." En tiennyt, miksi Lynn kaipasi yhtäkkiä Cellan seuraa niin paljon, että oli valmis raottamaan meidän kotiovea sille, mutta ounastelin, että jokin syy kutsulle oli ollut. En ollut ihan varma, halusinko mä tietää, mikä se sellainen syy oikein oli.
|
|
|
Post by Daniel on Nov 2, 2015 18:28:50 GMT 2
SE-TÄ. 2. marraskuuta 2015 Tavallinen iltapäivä tallilla. Tuntilaisia välillä jaloissa pyörimässä ja hoitajia kiroamassa hoitoheppojensa rapaisia kinttuja. Niin ihanan kotoisaa ja arkipäiväistä, että tulin ihan hyvälle mielelle. Se ei ollut vitsi. Kumma kyllä mä olin oikeasti ihan hyvällä tuulella. Topi puolestaan oli jotenkin flegmaattinen löllykkä. Sitä se ei ollut mahdottoman usein, mutta tänään sillä oli sellainen päivä, että oli kuin sen aivotoiminta olisi ollut jotenkin liisteristä. Ehkä orhi oli väsynyt. Sillä oli takana aika hyvä treeniputki Annen kanssa, ja nyt se oli hetken taas vähän kevyemmällä ja sulatteli asioita. Kunpa se ei olisi sulattanut aivojaan samalla, ajattelin, kun hevonen meinasi törmätä aidantolppaan tullessaan mua vastaan tarhasta. Tallissa kuorin hevosen loimikerroksestaan ja vein sen pesariin, jotta sain huuhtaistua sen kurakoivet taas puhtaiksi. Saviset mutavanat valuivat veden mukana kohti viemäriä ja Topi seistä möllötti alahuuli puolen metrin mittaisena. Hyvähän sen oli ottaa lungisti, kun mä hoidin kaikki hommat sen ympärillä ja puolesta. Pakko kuitenkin huomauttaa, että mäkin jopa vähän hyräilin siinä touhutessani. Ehkä siksi Robert katsoi mua vähän oudosti kävellessään satulahuoneeseen. Mulla ei ollut tapana hyräillä hyväntuulisesti. Sitä poikkeuksellista hyvää tuulta kesti tasan siihen asti, kun noin pariakymmentä minuuttia myöhemmin menin satulahuoneeseen. Mun perässäni sinne saapasteli äiti pienen poikansa kanssa. Poika roikutti reppanan näköisenä suitsia kädessään ja poniäityli kantoi satulaa. Poniäidin posket punoittivat sen oloisesti, että tiesin sen istuneen katsomossa vahtimassa haukkamaisesti poikansa ratsastustuntia koko ajan. Hymähdin itsekseni, mutta kyllä muuten hyytyi hymähtelynhalu, kun kuulin eukon tokaisevan reippaasti pojalleen, että: "Hienoa! Nythän sä voitkin kysyä sedältä, mihin ne suitset kuuluu palauttaa." Siis. Sedältä. Voit kysyä sedältä... Se-däl-tä. Oikeastiko se viittasi sillä - sillä kirosanalla muhun? Jähmetyin niille sijoilleni pieneksi hetkeksi, ennen kuin käännyin jähmeästi ja väkinäisesti hymyillen (irvistäen?) katsomaan poniäitiä ja sen pientä hiirulaismaista poikaa. "Kyllä setä neuvoo", äiti kannusti poikaansa ja väänsi veistä vielä rajummin mun haavassa. Poika mutisi jotakin katse lattiassa. "Sori, nyt en kyllä kuullut kenen suitset ne on", pudottelin mekaanisesti sanoja suustani. "Reinon", se hiirulimainen pikkupoika kai pihahti. "Tossa on Reinon koukku, ja satulateline on ton vihreähuopaisen yläpuolella." Niine hyvineni painuin pois satulahuoneesta ilkeän poniäidin lähettyviltä ja unohdin kokonaan, että olin mennyt satulahuoneeseen hakeakseni Topin varusteet. Muistin ne vasta hevosen karsinalla. Siinä seisoin hölmistyneenä ja harmistuneena. Oliko musta todella tullut huomaamattani joku setäihminen?
|
|
|
Post by Daniel on Nov 21, 2015 21:35:13 GMT 2
Sedämpi 21. marraskuuta 2015 Tiiättekö ne päivät, kun menneisyys syöksähtää salakavalasti kulkuväylälle ja kamppaa niin, että sitä vaan mätkähtää kovalla rymähdyksellä kovalle betonikäytävälle? Sellaisella rymähdyksellä, että ilmat pakenee keuhkosta, pari kylkiluuta saattaa rusahtaa melkein poikki ja ilme on hetken aikaa rumempi kuin edes kameralle tallentuneissa estehypyissä. Sitten siinä maassa itseään keräillessään sitä vaan ajattelee, että tästä ei nyt tilanne kovin paljon ikävämmäksi voisi mennä. Vaan kun menee. Ei riitä, että kompastuu tallin käytävällä ex-tyttöystävänsä mäyräkoiraan (sellaiseen oikeaan nelijalkaiseen). Tietysti se ex-tyttöystäväkin on paikalla. On mulla parempiakin muistoja Seppeleestä, kuin se, kun makasin tuijottamassa Siiri-nimisen eksäni kengänkärkiä sen typerän Mauri-mäyräkoiran loikkiessa innoissaan mun ympärillä ihan niin kuin se ei juuri olisi kampannut mua rähmälleen betonikäytävälle. Mauri sen kun pyrki ronkkimaan mun korvia ja naamaa karhealla kielellään, eikä Siiri edes tehnyt mitään estääkseen sitä. Kattia kanssa! Ettäkö Siiri oli estänyt typerää mäykkyään kiusaamasta mua? Ehei, se vaan nauroi. Kohotin katseeni ylös sen kasvoihin, ja olisin tuijottanut sitä todella murhaavasti, ellei mun huomioni olisi sillä nimenomaisella hetkellä kiinnittynyt Siirin käsipuolessa seisovaan ja nauraa höröttävään pikkupoikaan. Ohikiitävän hetken ajaksi mun sydän pysähtyi. Pojalla oli tumma tukka, siniharmaat silmät ja ilkikurinen virne, jollaisen mä itse olin hionut kaikkein hyödyllisimpään loistoon siinä iässä, kun aloin kiinnostua tytöistä. "Oi miten hauskaa nähdä sua, Daniel", Siiri kujersi. "Todella viehättävää, tosiaan", sanoin ja tuumasin mielessäni, että yhtä suurella riemulla olisin vastaanottanut naikkosen kaimaponin kisaratsukseni. "Mauri, per**le! Etkö sä vieläkään ole saanut sitä lopettamaan tota?!" Tolla tarkoitin nylkyttämistä. Mukavaa. Könysin ylös lattialta ja aloin keräillä Topin käytävälle levinneitä harjoja takaisin sen pakkiin. Luojan kiitos mulla oli ollut sylissä harjapakki eikä kallis satula, jonka paiskominen lattialle olisi saattanut herättää Annessa vähän pahansuopia reaktioita. "Ei se tota yleensä tee", Siiri virnuili pahanilkisenä. "Sä vaan lojut siinä niin mukavasti sen tarjolla. Ja hei, Dani - et viittis siistiä suutas? Et koskaan ollut siinä kovin hyvä, mutta jos nyt tän kerran yrittäisit." Paljonpuhuva nyökkäys pienen ja pahasti jotenkin tosi tutun näköisen pojan suuntaan. "Joo niin", urahdin ja katsahdin poikaa. "Mikäs tää on miehiään?" "Mä oon Samuel", poika ilmoitti tippaakaan ujostelematta. No, ei sen äitikään koskaan ollut ujostellu yhtään missään tilanteessa. Ikinä. "Joo, tässä on mun poika", Siiri vahvisti mun epäilykseni. "Kerrohan Dani-sedälle, miten monta vuotta sä jo olet!" Poika näytti nolosti sormiaan, laski ne ja näytti sitten oivaltavan. Selvästikään se ei ollut mikään matemaattinen nero, mikä vähän lisäsi mun huolestumista, mutta sitten tein pikaisia laskelmia ja tajusin helpotuksekseni, että... "Neljä vuotta!" ... oli ihan liian lyhyt aika, jotta kyseessä olisi voinut olla mun poika. Joo, niin sen täytyi olla. Olihan siitä melkein viisi vuotta kun olin alkanut seurustella Lynnin kanssa, ja Siiri oli silloin ollut jo ihan menneen talven lumia taikka syksyn sateita, jos tarkkoja oltiin. No, tavallaan jo kesätuulia. Riippui, miten sen suhteen oiken määritteli. "Sä olet nyt sitten vissiin ihan heppapoika?" Siiri kysyi muina naisina. "No, jos se lasketaan heppa poikuudeksi, että kouluttauduin alalle ja perustin firman, niin joo." "Niin, niin, kun sä oot joku kouluratsastajakin nykyään", Siiri totesi. "Mä olen seurannut sun instaa." "Joo, kouluhevosiin mä keskityn", myönsin asian laidan. "Mitä sä täällä ratsastuskoululla, jos kerta oot ammattilainen?" "Mulla on täällä yksi... ratsastettava", sanoin, enkä kuollaksenikaan voinut mainita sanaa hoitohevonen. "Flametongue." "Voinko tulla kattomaan?" Joku mielenhäiriö iski. Sanoin että joojootottakai ja niin me mentiin Siiri-ex-tyttöystävän, Mauri-mäyräkoiran ja Samuel-huhseeiollutkaanmunpoika:n kanssa Topin karsinalle. Muistin kyllä, että Siiri joskus aikanaan ratsasti - se kävi itse asiassa mun äidin omistamalla ratsastuskoululla - mutta tiesin kyllä myös sen, ettei se ollut mikään heppatyttö91. Sillä ei ollut intohimoa eikä todellista oppimisenhalua. Se halusi osata muttei opetella ja sen piti saada valmiit, hyvät hevoset. Mä olin valmis ottamaan raakileen ja tekemään siitä itselleni hyvän hevosen. Kun mä katselin Topia ylhäinen ilme kasvoillaan tarkastelevaa ex-tyttöystävääni, en voinut olla miettimättä, mitä yhteistä meillä kahdella oikeastaan olikaan. Ei ainakaan yhteistä lasta, hehheh. "Tää menee intteriä. Hyppäisikin ihan perusookoosti mutta kouluhevonen se on", kerroin Topista. "Tanskalainen ori. Tai siis on se täällä Suomessa syntynyt, tallin oma kasvatti, mutta tanskalaista sukua. Mulla on sen varsa kotona kasvamassa." "Niin niin, ai se Zeta on tästä?" Siiri paljasti tarkkailleensa mua hyvin tarkasti, ja ehkä muutakin väylää kuin instan kautta. En kuitenkaan kommentoinut mitään siihen liittyen, nyökkäsin vain. "Joo. Se on tästä. Zetan emäkin asuu täällä", kerroin, ja käänsin sitten puheenaiheen muualle. "Mitä te täällä, muuten?" "Ah, ajattelin vaan aloitella ratsastamisen uudelleen, nyt kun Samuelkin on jo isompi. Ehkä sillekin joskus jotain talutustunteja voisi ottaa, se on aika kiinnostunut hevosista", Siiri sanoi. Vilkaisin poikaa, joka kyllä näytti kaikkea muuta kuin kiinnostuneelta, mitä hevosiin tuli. Lähinnä se rapsutteli Mauri-mäyräkoiraa, joka käyttäytyi kuin kärsivällinen isoveli konsanaan. Uskokaa pois, mä tiedän, millaista on kärsivällisen isoveljen käytös. Itselläni on kolme nuorempaa velipuolta ja yksi siskopuolikin. "Sä varmaan tiedät paljon tästä tallista. Millaisia hevosia, millainen opetus, millainen porukka? Sopisinko mä tänne?" Siiri kyseli. "Mikset sopisi, täällä on kaikenlaista hiihtäjää", sanoin ja annoin selvästi ilmi, että ihme hiihtelijänä pidin häntäkin. "On hyviä hevosia ja vaatimattomia hevosia, kaikki ratsastuskouluun sopivia ja opettavaisia. Opetus on hyvää." Ryhdyin harjaamaan Topia siinä toivossa, että Siiri pesueineen ymmärtäisi lähteä pois. Siihen he kuitenkin jäivät nököttämään. Siiri esitti harvakseltaan kysymyksiä Seppeleen käytäntöihin liittyen, ja niihin vastasin lyhyesti ja asiallisesti. Välillä kysymysten sekaan livahti jotakin kuulumistenvaihtoon pyrkiviä keskustelunavauksia, mutta tukahdutin ne keksimällä niin tiiviit vastaukset kuin suinkin osasin. Mua ei erityisemmin kiinnostanut käydä pitkää ja polveilevaa molemminpuolista keskustelua siitä, mitä me oltiin tehty näiden vuosien aikana. Olin tutustunut Siiriin lukiossa. Se oli ollut yksi koulun hierarkian yläosaston vallanneista tytöistä, sellainen itsestään liikoja luuleva tyhjäpää, joka pomotti mielellään muita ja katsoi sääntöjen rikkomisen olevan suurta hupia. Ei ehkä ole yllätys, että pyörin siinä porukassa ja tunnistin nuo piirteet itsessänikin. Me oltiin tanssittu vanhat yhdessä ja oltu mukamas kuningaspari. Se ei totisesti perustunut siihen, että me oltaisiin oltu kaikkein pidetyimpiä, mutta oltiin hyvännäköisiä ja tarpeeksi röyhkeitä, että oma porukkamme ihaili meitä ja loput peesasivat vaitonaisina. En muistellut lukioaikojani kovin hyvällä. Ensinnäkin ne olivat jääneet melko lyhyiksi, kun olin uhmakkaasti lopettanut koko touhun kesken hyvin pian vanhojentanssien jälkeen ja mennyt töihin rautakauppaan, jossa olin paiskinut kesäduunia jo hyvän aikaa. Toisekseen mä olin ollut se teini-ikäinen ihmishirviö, joka pilkkasi puolustuskyvyttömämpiä omaa itseäni pönkittääkseni. Mä olin sekoillut ja tehnyt niin omasta kuin monen muunkin elämästä vähän hankalaa. Itse olin selvinnyt jaloilleni, mutta välillä mä mietin, oliko ne kaikki, joista mä olin tehnyt pilkkaa, vieläkin ihan vereslihalla. Katsoessani Siiriä muistin ihan liian elävästi sen, mitä mä olin ollut ja mistä olin tähän pisteeseen tullut. Aloin miettiä, että jos olisin vielä se sama ihminen kuin Siirin kanssa säätäessäni, olisi muunmuassa Sartsun elämä täällä voinut käydä hankalaksi. Se muistutti pariakin mun kiusaamaa ja riivaamaa teinityttöä, joskin oli jo aikuisempi ja vähemmän epävarma. Ehkä olisi osannut sanoa takaisin ( jos olisi ymmärtänyt, ilkeä pieni ääni sanoi, mutta nitistin sen olemattomiin. Enää koskaan musta ei tulisi kiusaajaa). "Käyn hakemassa tän varusteet", tokaisin ilmoitusluontoisesti ja katosin satulahuoneeseen elätellen toiveita siitä, että kun palaisin, Topin karsinan edusta olisi tyhjä. Ei ollut. Kuulin jo ennen näköyhteyden saamistakin, että tilanne oli tainnut käydä minun kannaltani kahta kiusallisemmaksi. Lynn oli tullut Ransun kanssa sisälle ja kävi, jos nyt ei jäähileistä, niin aavistuksen kohmeisenpuoleista sananvaihtoa Siirin kanssa. Tytöt eivät olleet mitään ylimpiä ystävyksiä. Maailman kiltein Lynn oli ollut lukiossa pidetty ystävällisyytensä, ei kiusaajaluonteen takia, ja olin varma, että Siiri oli koko lukioajan pitänyt itseään monin verroin Lynniä parempana. Lynn puolestaan tiesi, mitä idiootteja me Siirin kanssa olimme olleet - molemmat. Jos olisin voinut, olisin pujahtanut Topin karsinaan kummankaan naisen huomaamatta, mutta eihän siitä mitään tullut. "Ai miten kivaa, että te seurustelette vielä", Siiri heläytti kristallinkirkkaasti (tiesin, että se oli tiennyt sen jo aikaisemminkin, koska olin varma että se kyyläsi mua facebookissa). "Joo, niin on", sanoin, kun en muutakaan osannut. Niitä sanoja seurasi tervetullut hiljaisuus. Nostin satulan Topin selkään ja kuulin naapurikarsinasta kilinää, joka kieli Lynnin parhaillaan riisuvan omaa ratsuaan. Siiri seurueineen sen kuin seistä möllötti käytävällä. Lopulta kuulin kauan kaipaamani sanat: "No, me tästä Samuelin ja Maurin kanssa mennäänkin katselemaan tuntihevosia. Oli kiva nähdä, Daniel. Ja Lynn." "Joo." "Moikka! Nähdään." Hiljaisuuden vallitessa minä varustin Topin loppuun ja Lynn riisui Ransun. Kun olin valmis lähtemään maneesille Topin kanssa, Lynn livahti seuraamme. "Olipa jännä nähdä Siiriä taas", Lynn sanoi lynnimäisen kiltisti ja neutraalisti - sillä ei varmaan ollut mitään pahaa fiilistä mun eksääni kohtaan, vaikka Siiri oli aikanaan diivaillut sille välillä aika pahastikin. "Njoo..." "Ja ajattele - neljävuotias poikakin. Eikö ole jännää, että sun ystävillä alkaa olla sen ikäisiä lapsia!" Lynn sanoi ja avasi maneesin oven mulle ja Topille. "Ystävillä. Joo, jep", murahdin, vaikka kieltämättä - mä olin ensishokistani (siitä, kun kuvittelin pojan olevan mun oma) toivuttuani itsekin kelannut samaa. Mun ikäisillä ihmisillä alkoi olla lapsia. Ei luojan kiitos kaikilla, mutta joillakin. Ja sitten mä olin niille muutamille tuttujen lapsille joku Dani-setä. Dani- setä. Siinä se taas tuli - SETÄ.
|
|
|
Post by Daniel on Nov 22, 2015 21:25:03 GMT 2
Poju 22. marraskuuta 2015 "Alas tulla nyt", tokaisin hevoselle, joka tuijotti mua tarhan perimmäisestä nurkasta ison loskalätäkön takaa. "Tseh, tseh, tänne nyt sieltä!" Ihmetys oli suuri, kun Topi totteli. Sieltä se maiskautti kavionsa irti märästä maasta ja löntysteli lätäkön poikki kuivemmalle maalle, mistä sain helposti napattua sen kenkiäni ja puolta lahjetta pilaamatta. Kiitollisena siitä taputin orin kaulaa toverillisesti, ennen kuin johdattelin sen pihan poikki talliin ja siellä suorinta tietä pesukarsinaan. Ei aikaakaan, kun hevosen jalat tunnisti taas jaloiksi eikä niitä vahingossakaan kuvitellut syvältä maasta kiskotuiksi mutapaakkuisiksi puunjuuriksi. Tyytyväisenä työni tulokseen pyöräytin Topin toviksi karsinaansa ja lähdin hakemaan sen harjoja ja varusteita. Toimiston suljetun oven takaa kuului juttelua ja naurua. Pohdiskelin, mahtoiko jommalla kummalla tallin opettajattarista olla kovakin flunssa tai kankkunen, kun hänen - kumpi sitten ikinä olikaan - äänensä oli tunnistamattoman röökibassomainen. Kohautin olkiani ja palasin Topin luo laittaakseni sen valmiiksi Annelle, joka oli aamulla esittänyt toiveen siitä, että heppa olisi valmiina kello kolmetoista reikäreikä. Mulla oli vielä aikaa, ehtisin hyvin. Kellon lähetessä tasaa kuulin toimiston oven aukeavan. Kahdet askeleet lähenivät Topin karsinaa, kun vielä pujotin sille suitsia päähän. Kun kiinnittelin hihnoja, Anne ilmestyi karsinan ovelle mukanaan melkoinen ilmestys. Heti henkilön nähdessäni arvasin, kenelle röökibassoääni kuului. "Kas vaan! Tässäkö se sun pojus nyt sitten onkin?" tuo, noh, melko äijämäinen, topakka täti-ihminen hörähti. "Ei hullumpi, aika hyvin muodostunutkin! Ihan erityisen hyvä peräosasto. Kyllähän tuollakin ratsastelisi ihan mieluusti, hehheh." Anne näytti jostakin syystä vähän kiusaantuneena. Pohdiskelin, oliko tämä täti tässä juuri esittänyt epäsuoran pyynnön päästä testailemaan Topia selästä käsin. Ehkäpä Annen ilme tarkoitti sitä, ettei hän tiennyt kohteliasta tapaa kieltäytyä pyynnöstä, muttei myöskään pitänyt äijätädin hevosenkäsittelytyylistä? "Juu, niin, tässä on mun hevonen Topi ja sen hoitaja Daniel", Anne esitteli väänneltyään ilmeensä jälleen asiallisen neutraaliksi. "Dani, Terttu on mun..." "Ikivanha heppatuttu", Terttu töräytti ja rapsutteli kotikutoisen näköisesti kynittyä kananpersetukkaansa. "Tosi vanha, vaikka aika hyvin säilynyt olenkin." Se vinkkasi mulle silmää. Öh, ajattelin, siitä hyvästä säilyvyydestä saattoi olla montaa mieltä. Kohteliaana poikana tietysti nyökyttelin ja vastasin silmäniskuun virneellä. Anne näytti äkkiä vähän tuskaiselta, enkä kuollaksenikaan osannut arvata miksi. "Topi on valmis", sanoin Annelle. "Haluatko sä, että kävelytän sen?" "No onpas palvelualtis hoitsupoju sulla siinä! Hyvin koulutettu", Terttu nauraa hohotti. "Kiitos, Daniel. Mä voin itse", Anne sanoi ignooraten Tertun höpinät. Niinpä ojensin puoliverisen ohjat sen omistajalle ja väistin pois tieltä. Anne hymyili mulle jotenkin pahoittelevaisen näköisenä (??) ottaessaan ne ja oli ihan kuin sen niska olisi krampannut; naisen pää nytkähti merkitsevän näköisesti Tertun suuntaan, minkä täytyi tietysti olla tahatonta. Hymyilin vaan. Pian naiset ja Topi kävelivät kohti tallin ovea. Heidän mennessään Terttu kuului sanovan Annelle: "Oih, kyllä mun takuulla täytyy tulla teidän ratsukisoja katselemaan, jahka kisakausi taas alkaa. Pidäkin huoli, että otat tuon silloin mukaan." Se kuulosti jotenkin omituiselta. Vielä omituisempi tilanteesta tuli, kun Terttu käänsi rupikonnamaisen naamansa leukaheltat läpsytellen mun suuntaani ja iski silmää. "Näkemisiin, poju!" matami vielä kihersi. Hieraisin niskaani kiusaantuneena. Tilanne alkoi valjeta minulle. Yhtäkkiä ymmärsin, miksi Anne niin anteeksipyyteleväisen näköisenä oli nytkäytellyt päätään Tertun suuntaan. Ei se ollutkaan niskakramppi, vaan sanaton viesti: "Anteeksi tosta Tertusta, se on vähän... tommonen." Mun ilmeeni kävi epäilemättä melko jähmeän näköiseksi, ja yksärisiipeen kävellyt Pipsa sulkikin suunsa kesken tervehdyksen mun kasvoni nähdessään. Saatoin sittenkin olla mieluummin setä kuin poju.
|
|
|
Post by Daniel on Dec 9, 2015 19:57:37 GMT 2
Joulunajan monet kulkijat 9. joulukuuta 2015
|
|
|
Post by Daniel on Dec 10, 2015 19:39:54 GMT 2
Taivaan tulet 10. joulukuuta 2015
|
|
|
Post by Daniel on Dec 11, 2015 17:28:52 GMT 2
Kolmen päivän kuvaputki?? 11. joulukuuta 2015 (Tämmöistä kuvaputkea ei hetkeen olekaan mun toimesta nähty.)
|
|
|
Post by Daniel on Dec 11, 2015 21:25:39 GMT 2
Pikkuisia joulufiiliksiä 11. joulukuuta 2015 Kirkas pakkaskeli tuntui huitaisevan mua pitkin viikkoa vaanineen väsymyksen syvälle hankeen. Olin tehnyt pitkän viikon, mutta Seppeleen uudelta (typerän kaukaiselta) parkkikselta tallia kohti kävellessäni muhun iski joku hassu tunne. Sellainen... ilontapainen. Kummallinen. Jäin hetkeksi katselemaan Topia, joka tarhaili loimiin puettuna ja näytti varsin pörheältä. Siinä oli ollut taas ihan eri tavalla virtaa, kun pakkaset olivat alkaneet pureskella sen karvaisia kankkuja. Vuoden ensimmäisillä pakkasilla se oli mennyt vähän jumiin, mutta Pentin hieronnan, huolellisen loimituksen ja ehkä ihan vaan sopeutumisenkin myötä sen lihaksisto oli pysynyt sulana ja mieli virkeänä. Hymähdin itsekseni ja jatkoin matkaa talliin aikeenani hakea kopukka pian sisälle. Ensin roudasin kuitenkin sen kamat valmiiksi karsinan edustalle. Kun tovia myöhemmin palasin pihalle hevosenhakuun, mä aloin määritellä sitä kummallista iloa muistuttavaa fiilistä tarkemmin. Ehkä se oli joulumieltä, tuumasin lopulta samalla, kun napsautin narun punaruunikon riimuun. En ollut talvi-ihmisiä, mutta joulu oli ihan jees. Kuin joulun lähestymistä alleviivatakseen piipahti Sartsu yksärisiivessä just kun pyöräytin Topia sen karsinaan. Käsissään Sartsulla oli kori ja kasvoillaan iloinen hymy. "Maistuiskos torttu?" se kysyi tarjoten joulutorttukoria. "No jos sitä noin ystävällisesti tarjotaan niin mikä ettei", virnistin ja Sartsu nauraa hekotteli. "Thänks. Aika hyvä palvelu tässä tallissa. Kyllä miehen kelpaa." Melkein kuvittelin, että Sartsun poskille kohosi heleä, hento puna, mutten ajatellut asiaa sen enempää. Mutustin vaan joulutorttua ja availin toisella kädellä Topin loimen solkia. Sitten muistin, ettei Sartsua ehkä oltu tajuttu pyytää pikkujouluihin mukaan, kun se oli vielä niin uusi tyyppi. Huikkasin siis vielä sen perään: "Sartsu hei!" "... joo?" "Tiesitkö, että meillä on pikkujoulut ens perjantaina? Mennään tallin pikkujoulujen jälkeen siihen uuteen mestaan, Fleimiin. Tuutko mukaan?" "Ai ens viikolla? Mie en vielä tiiä pääsenkö, mutta tosi kiva kun kysyit!" "Totta kai mä kysyin", sanoin vilpittömästi, olihan Sartsu mukava tyyppi ja toivottavasti viihtyisi talliporukassa. Ilahtuneen näköinen Sartsu lupasi harkita ja tulla paikalle, jos sillä ei olisi muuta menoa. Itse jäin satuloimaan Topia, jolle oli merkitty kevyt päivä. Koska olin hyvällä joulufiiliksellä, päätin suunnata lumiseen maastoon vetristelemään arvoisaa kouluhevosta. Sain pian huomata, että myös Topi oli jo ainakin pikkujoulufiiliksissä - niin lennokas se oli, että sillä täytyi olla vähän juhlamieltä pääkopassa.
|
|
|
Post by Daniel on Dec 17, 2015 17:15:59 GMT 2
Talven iloja 17. joulukuuta 2015 Jason oli saanut jotakin pieneen mieleensä. Tiesin sen heti, kun näin pikkujäbän vilkaisevan mua oleskeluhuoneen pöydän äärestä. Sillä oli Se Ilme. Suu oli aavistuksen verran suipistunut, kulmakarvat tuskin havaittavassa kurtussa ja silmät pienen pykälän verran sirrillään. Muuta siihen ei tarvittu - kolme merkkiä yhdessä riittivät tekevän Jasonin naamasta huutomerkin, joka kieli siitä, että kohta se vakuuttelisi minua jonkin idean hyvyydestä. "No mitä?" kysyin siltä suoraan. Se tuhahti. "Eikö äitis opettanut sua edes tervehtimään", se sanoi pikkuvanhasti. "Opetti, mutta nyt kun mä olen jo aikuinen, mun ei tarvii koko ajan miettiä, mitä äiti sanoisi." "Sä ja sun aikuisuus! Ainoa asia, mikä susta tekee yhtään aikuisemman kuin mä, on se, että sulla on nainen. Niin joo, ja työ. Okei, ja talo. Ja auto", Jason listasi ja jokainen listattu eroavaisuus meidän välistä näytti olevan sille kuin suusta kiskottu hammas, niin vastentahtoisesti se listaa kasvatti. "Mutta et sä kyllä ole yhtään fiksumpi ja kypsempi kuin mä." "Kypsä? Sinä? No joo, ehkä", sanoin ja sain Jasonin punehtumaan ärsyynnyksestä. Musta tuntui, kuin mulla olisi taas ollut pieni pikkuveli, jota kiusata. Siinä mä olin ollut hyvä, jos sillä nyt sai ylpeillä. "Mä alan kohta olla sitä mieltä, että mä en tulekaan sun luokse kylään, kun sä olet noin kakkapää!" Jason töräytti. Täytin kaikessa rauhassa vesipulloni, ennen kuin käännyin hitaasti Jasonin puoleen ja kohotin kulmaani. "Olitko sä muka joskus tulossa meille?" tiedustelin siltä. "Joo. Tänä lauantaina. Yökylään." "Jaaha." "Voinko mä tulla?" "Enpäs tiedä", sanoin, mutta vakavoiduin sitten. "Ei mulla periaatteessa ole mitään menoja tänä viikonloppuna, mutta pitää sun kysyä Lynniltäkin." "Lynn!" Jason kiekaisi, ja huomasin tyttöni astuneen juuri parahiksi oleskelutilaan. "Joo?" "Mä tulen teille yöksi lauantaina." "Okei." "Noniin, hyvä. Nyt se on sovittu", Jason ilmoitti mulle ilmeisen tyytyväisenä siitä, että oli saanut taottua tahtonsa läpi. "Niin näköjään." Mulla oli edessäni Topin liikutus. Se olikin varmaan viimeinen ennen aattoratsastusta, sillä kun tunnit huomenna jäisivät tauolle, Annella olisi taas puhtia tarttua oman hevosensa talvitreeneihin ihan toisella tapaa. Ratsastin Topilla enemmän kuin mielelläni, mutta nyt joulutauko sen liikutuspuuhista tulisi ihan hyvään paikkaan. Ehtisin reissata pitkin maita ja mantuja asiakkaideni luona ennen kuin kaikki vetäytyisivät koteihinsa popsimaan kinkkua. Puimme Lynnin kanssa heijastinliivit yllemme ja talutimme satuloidut ratsumme ulos. Olimme päättäneet viimevuotiseen tapaan lähteä yhdessä pellolle, kun sekä pellon omistaja että Anne ja Pirre olivat näyttäneet suunnitelmallemme vihreää valoa. Kultaisen orin sijaan Lynn kiipesi korkealle uudemman hopeisen tuttavansa selkään. Oli hyvä nähdä Lynnin hymyilevän vapautuneesti Ransun selässä. Ei se ollut jäänyt pahasti suremaan Senttiä, vaikka voikon puoliverisen kohtalo olikin ollut kaikessa karuudessaan melkoisen järkyttävä, mutta välillä mä kuvittelin näkeväni ripauksen haikeutta, kun se kulki Seppeleen tutussa ympäristössä. Nyt kaikki haikeus oli poissa ja sen tilalla oli tuikkiva ilo. Mun vatsanpohjalle käpertyi mukavan lämmin tunne, kun Lynn nauroi mun lohkaisemalleni kuivalle vitsille ja rapsutti samalla Ransun harjantyveä onnellisen näköisenä. "Ransu ei varmaan ole koskaan tehnyt mitään hankitreeniä", Lynn arvaili, kun hollantilainen pitkäkoipi asteli hämmästyneen näköisenä Topin perässä pellolle, jossa lumi ulottui sitä suunnilleen puoleen väliin etusäärtä. "Sen pään ympärillä kieppuu miljoona kysymysmerkkiä!" "Sille saisi äkkiä opetettua vaikka espanjalaisen käynnin, kun vaan toisi sen useammin umpihankeen", mä totesin ja tunsin, miten suupieliä nyki, kun katselin miten Ransu heitteli jalkojaan ymmärtämättä, miten lumihangessa muka saattoi askeltaa normaalisti. Topille hanki ei ollut lainkaan niin suuri järkytys kuin lajitoverilleen, jonka hullunkurinen jalkojenvispailu jatkui vielä ravissakin. Sen sijaan Topi oli varsin pöyristynyt siitä, kun mä vaadin siltä keskittymistä silkan rallittelun sijaan. Jos Jason olikin saanut tahtonsa läpi viikonloppukyläilyn suhteen, nyt oli mun vuoroni saada pitää pääni Topin kanssa. Ensin työt, sitten huvi - sillä uskokaa pois, mä olin todellakin aikeissa ottaa ilon irti hyväpohjaiseksi todetusta hankipellosta. Parin hallitun noston ja laukkapätkän jälkeen siirsin Topin hetkeksi raviin. Katsahdin Lynniä ja Ransua. Ensiksi mainittu nauroi ääneen jälkimmäisen loikkivalle laukalle. "Haluatko sä ottaa yhden reippaamman vedon rinnakkain vai meneekö Ransulla ihan yli hilseen, jos me koitetaan skabata?" kysyin Lynniltä, kun se pian ravasi valtavan hevosensa kanssa lähemmäs meitä. "Voidaan me kokeilla mitä siitä tulee", Lynn virnisti. "Tää on niin hauska. Tuskin tää tajuaa tehdä täällä muuta kuin ihmetellä, miten jalat voi laskea tollaiseen pehmeään höttöön." Ja niin me kokeiltiin. Me asetuttiin rinnakkain kävelemään ja nostettiin yhteisestä päätöksestä laukka. Topi riemastui ja heitti pari lennokasta, ilonsekaista pukkia, joista Ransu otti mallia. Lynnin iloinen nauru sekoittui mun omaani.
|
|
|
Post by Daniel on Dec 27, 2015 21:35:30 GMT 2
Aattoratsastus 2016Topi joulutunnelmissa.
|
|