13.01.2009. - Mitä sanoa, jos ei ole mitään sanomistaKatseeni vaelteli hevoslehden sivuilla. Kuuma kaakao höysi nokkani alla ja lumihiutaleet tarttuivat oleskelutilan ikkunaan. Pipsa ja Wear löivät pelikortteja pöytään ja rupattelivat niitä näitä.
- ...Mariel kuuntelitko sie? Pipsa kysyi ja katsahti minuun.
Katselin vain lehdessä olevia ilmoituksia ja mietein uutta naapuariani. Tiesin vain sen että hän kävi samaa koulua kanssani ja että hänen nimensä oli Steffan. Äiti ja isä olivat käyneet siellä kylässä yhtenä iltana ja kertoivat heidän muuttaneen tänne Norjasta.
- MARIEL! Wear huudahti.
Hätkähdin ja kaadoin kuumat kaakaot päälleni.
- Ei hel... Kirosin ja juoksin lähimmälle talouspaperi rullalle kuivaamaan kaakaota.
- Anteeksi ei ollut tarkoitus, mutta kun Pipsa puhui sulle ja sä et ilmeisesti kuullut? Wear sanoi surevasti. Eihän tytyön tapaista ollut huutaa tuosta nuin vain.
- Äh. Ei se siun syy ollut, mietein vain yhtä asiaa... Sanoin ja vaikenin nopeasti.
- Mitä asiaa? Pipsa kysyi entistä innokkaampana.
- Ei mitään. Vastasin tiuskaisten ja kuivasin loputkin kaakaot ratsastushousuiltani.
- Kun kerran aloitit niin kerros nyt. Wear lausahti ja laski korttinsa pöydälle.
Heitin märän talouspaperi mytyn roskokoriin ja kävelin takaisin sohvalla, samalla mietein pitäisikö Pipsalle ja Wearille kertoa.
- No meidän naapuriin on muuttanut Norjasta joku nelihenkinen perhe. Ja siis siinä asuu sellainen 10 vuotias tyttö Carina ja miun ikäinen poika, jonka nimen olen kuullut mainittavan Steffan. Ja sitten heidän äitinsä nimi on Marthe ja isän nimi oli Martin... Sanoin vaisusti.
- Onko se poika hyvän näköinen? Wear tiedusteli pilke silmäkulmassa.
- No on kai se... Sanoin vaivautuneesti.
- Ja sie haluasit puhua hänelle, mutta et uskalla sillä pelkäät nolaavasi itsesi? Wear sanoi tietävinään.
Hymähdin ja katsahdin vuoroin Pipsaa, vuorin Wearia.
- Seuraavan kerran kun näet hänet niin mene juttelemaan. Ei sillä niin väliä mitä sanot, kunhan jotain sanot! Pipsa möläytti.
- Sinähän se parhaiten tiedät, sanoin ja iskin silmää. Samalla ovi kolahti ja sisään astui Kristian. Nousin sohvalta vihellellen ja lähdin alakertaan. Sai Pipsa jäädä Kristianin kanssa, mutta asiahan oli niin että minä en Steffanille puhuisi. En ainakaan tänään, enkä varmaan huomenna, enkä kyllä ylihuomennakaan. Ehkä pitäisi vain unohtaa...
Pompein kahvion rappuset alas ja kiirehdin ilmoitustaululle, jossa Anne parhaillaan kiinnitteli tuntilappuja.
- Onkos Luylla tänään tunteja? Kysyin Annelta.
- Juu on. Talutustunti tunnin päästä... Nainen sanoi.
- No mä laitan sen valmiiksi heti ja ratsastan sillä vähän maneesissa. Talutustunti menee sitten ihan loppukäynteinä.
- Niinhän se menee. Muuten olen varmasti sinulle sanonutkin, mutta Luy on vielä tämän ja ensi viikon mukana talutustunneilla. Päätin sitä aikaa tosiaankin jatkaan kun omasta mielestäni on niin vaikea sanoa hevosesta yhden viikon kokemuksen jälkeen mitään.
- Joo ei se minua haittaa vaikka sitä tunneilla käytätkin. Itse kun en joka päivä tallille pääse eikä Jennakaan joka päivä käy. Totesin ja lähdin satulahuoneesta noutamaan Luyn kamoja.
Pian viipotin jo tallin pihalla riimunnaru kourassani. Viheltelin kutsuvasti ja huusin pari kertaa Luyn nimeä. Ja outua kyllä, ruuna nosti päänsä heinäkasan uumenista.
Kävelin portille ja toisin pojan nimen. Ruuna askelsi laiskasti luokseni ja hamusi ensitöikseen taskuni.
- Ei miulla taida olla siulle herkkuja. Maha kasvaa ilman niitäkin. Lausahdin ja kiinnitin riimunnarun puoliverisen riimuun. Luy kiskaisi päätän ylös, mutta tyytyi vangittuun kohtaloonsa. Maiskautin pojalle ja talutin sen ulos tarhasta.
- Tänään lupaan itse ratsastaa sinulle ennen kuin joudut talutustunnille. Sanoin ja taputin raudikon kaulaa.
Rautakengät kolahtelivat tallin betoni lattiaa vasten. Luy oli saapumassa talliin. Talutin jättini ensinmäiselle vapaalle harjauspaikalle ja kiinnitin sen kahden puolen. Kyykistyin läheiselle heinäpaalille ja avasin aikaisemmin tuomani harjapakin. Lamoin siellä olevia harjoja tyytyen tuttuun pölyharjaan.
Pölyharja liukui Luyn karvapeitteessä. Pojan korvat kääntyilivät vihaisesta luimusta iloiseen höröön ja toisin päin. Kun harja tuli lähemmas mahaa tuli luimu ja kun harja viilsi selän kohdalla oli korvat siistissä hörössä.
- Voi sinua moni persoonaa... Lausahdin hymyillen.
Kun Luy oli saanut hyvän käsittelyn harjoilta oli aika putsata kaviot sekä siistiä jouhet. Vippasin viimeksi käyttämäni harjan pakkiin ja nappasin tilalle kaviokoukun. Siirryin sitten pojan vasemmalle puolelle ja liu´utin kättäni sen jalkaa pitkin edeten kohti vuohista. Tultuani kavion kupeseen lausuin napakasti "nosta".
Luy nosti jalka toisensa jälkeen aina koiven yhtä siististi ja antoi jopa puhistaa sen rauhassa. Muiden hevosteni kanssa kavioiden putsaus oli kirosana.
Pian kaviot olivat enimmistä lioista siivottu ja jouhetkin olivat suorassa. Ei ollut puruja häntä jouhien seassa eikä takkuja harjassa. Nyt kelpaisi köpötellä talutustunnillakin.
- Vielä varusteet... Tuhahdin ja nostin mustan satulan paalin päältä. Kävelin Luyn vierrelle ja nostin istuimen ruunan selkään. Luy teki pienen stepin, mutta jähmettyi luimien paikalleen.
- Nyt nätisti! Komensin ja laskin satulavyön alas. Raudikon korvat vääntyivät taakse ja takajalat polkivat betoni lattiaa. Luy näki taas punaista.
Kaikesta temppuilusta huolimatta sain kuin sainkin satulan puettua pojan päälle. Seuraavaksi vuorossa olikin suitset.
Laskin kankaiset ohjat Luyn kaulalle ja avasin riimun turpaosan. Luy haukotteli makoisasti, jolloin sujautin kuolaimet suuhun. Poika sulki suunsa yhtä nopeasti kuin aukoisikin ja ihmetteli kun suuhun olikin haukotuksen aikana tullut kummallinen metalli. Kiinnitelin lopuksi auki olevat remmit ja siirryin pinteleiden laittoon.
- Viimein... Sanoin saatuani Luyn kuntoon. Nappasin päähäni nopsasti kypärän ja irrotin pojan käytävältä, sillä nyt lähdettäisiin ratsastamaan!
Luy askelsi rennosti maneesin uralla. Poika venytteli kaulaansa, minun nököttäessä selässä. Höpötin sille niitä näitä, sillä silloin kun viimeksi poikaa talutin ja Elli ratsasti oli puhuminen rauhoittanut Luyta.
Käveltyämme reippaat kymmenen minuuttia ajattelin ruveta ravamaan. Keräsin ohjat käsiini ja painoin pohkeeni jätin kylkiin. Luy nyökähti eteen ja hypähti raville. Aloitin heti parin kierroksen harjoitusravilla, mutta peffan puutuessa vaihdoin keventämiseen. Tämän myötä rupesin myös vääntelemään voltteja.
Luy vastasi apuihini toivotulla tavalla ja olin ihan taivaissa kun ei tarvinut ratsastaa remontti hevosille. Vihdoin ratsastaminen ei tuntunut pakkopullalta.
Luy rupesi pikku hiljaa kuumumaan ja niimpä päätin nostaa ruunan laukalle. Istuin tiivimmin satulaan ja valmistelin laukkaa. Seuraavan pitkän sivun tullen löysäsin ohjaa ja nappasin laukka pohkeet. Luy pompahti iloiselle laukalle.
Viiletin maneesia ympäri monta kierrosta. Luy liikkui niin kevyesti, ettei minun tarvinut tehdä tällä kertaa mikään. Istuin vain selässä ja nautein pojan antamasta kyydistä. Mutta kuten sanottu mikään ei kestä ikuisesti ei tämäkään laukka. Juuri kun sain itseni rennoksi aukeni maneesin ovi ja sisään pulpahti joukko hevosia. Talutustunti oli alkamassa.
Hidastin Luyn käyntiin ja käänsin sen kentän keskelle, hevosrivin jatkoksi. Irrotin jalkani jalustimista ja hypähdin alas selästä. Taputin nopsasti ruunan kosteaa kaulaa ja rupesin kuuntelemaan Annen puhetta.
- Eli hevosjako on seuraavanlainen: Mira - Humu, Aino - Aksu, Ville - Palmi, Suvi - Blondi, Annika - Bert ja Carina - Luy. Nainen toitotti mikrofoniin.
Kuuntelin jaon tylsistyneenä, mutta kuultuani Luyn ratsastajan nimen valahdin kalpeaksi. Siis jos kyseessä on naapurissani asuva Carina, niin...
Huomasin ujon tytön kentän laidalla, joka äitinsä kannustuksesta asteli kohti minua. Huomasin tytön olevan oma naapuri ja hänen äitinsä oli silloin Marthe. Näin vielä kun tyttö pysähtyi ja vilkaisi äitiinsä ja sai koiranpentu katseellaan naisen tulemaan mukaansa. Yhdessä Carina ja Marthe astelivat luokseni.
- Tämäkö on Luy? Nainen kysyi ystävällisesti.
- Juu on. Iso mutta kiltti. Tokaisin tuntien ylpeyttä ruunastani.
- Sinä taidat olla Carina ja sinä olet hänen äitinsä Marthe? Kysyin nopeasti.
- Kyllä. Mistä sinä sen tiesit? Nainen kysyi hämillään.
- Te muutitte viikko sitten naapuriimme. Vastasin hymyillen.
- Jaa, sinäkö olet se vanhempiesi kertoma Mariel?
Nyökkäsin reippaasti ja vilkaisin Carinaan. Tyttö uumaili kovasti Luyta ja varmaan pian hänen pitäisi sillä ratsastaa.
- Äitisi kertoikin sinusta, en vain meinannut tuntea kun ohi mennen ollaan vain tavattu. Marthe sanoi naurahtaen.
- Niin, aika menee lukiossa ja täällä tallilla.
- Onko tuo hoidokkisi vai? Carina kysyi vapisevin äänin.
- Ihan omani on, se on vain tuntikäytössä. Vastasin reippaasti.
Anne keskeytti keskustelumme, sillä Carinan pitäisi päästä nyt ratsaille. Pyysin tyttöä kurottamaan satulan kaarista kiinni ja koukistamaan vasemman jalkansa. Tartuin tytön jalkaan ja laskin kolmeen. Tyttö hypähti ylöspäin ja minä punttasin hänet ratsaille.
Lyhensin jalustimet Carinalle sopiviksi ja neuvoin pitämään ohjista. Marthe katseli hetken vierelläni, mutta lähti pian katson puolelle. Carina vilkaisi hätääntyneesti äitiinsä, mutta katsahti lopulta minuun ja nyökkäsi.
Annen käskystä maiskautin Luyn liikkeelle ja talutin ruunan uralle Bertin perään. Ruuna käveli laiskasti, mutta eihän sen kovempaa tarvitse edes kävellä, olihan nyt vain talutustunti.
Anne opetti Carinalle tavallisia ratsastusvinkkejä ja termejä, joita tyttö kuunteli korvat hörössä. Ja jo loppu tunnista tyttö tiesi mikä on koko rata leikkaa ja mikä voltti. Alku tunnista tyttö oli ollut hiljainen, ja ujo. Nyt tyttö jopa hymyili.
- Nyt voitte tulla loppu kaartoon! Anne huudahti mikkiin. Käänsin Luyn R:stä kaartoon ja pysäytin pituus halkaisijalla.
- Ota nyt jalustimet jalasta ja nojaa eteen. Heilauta sitten oikea jalkasi hevosen selän yli tiputtaudu satulasta. Neuvoin Carinalle alas tulon.
Tyttö liu´utti jalustimet jalstaan ja heilauttin jalkansa Luyn selän yli. Carina piti edelleen satulasta kiinni, mutta rohkaistuani häntä päästämään, päätti tyttö irroittaa otteensa. Nappasin tytöstä kiinni ja saatoin hänet turvallisesti maan kamaralle. Carina hymyili kuin Naantalin aurinko.
- Oli mukava mennä nuin kiltillä hummalla. Carina sanoi hymyillen.
- Oli kiva jos viihdyit. Kai tulet toistekkin? Kysyin nopeasti.
- Ensi viikolla. Ehkä silloin saisin mennä taas Luylla... Carina sanoi haikaillen.
- Ehkä. Muuten haluaisitko harjata Luyta, kun sillä ei ole enään tunteja.
Carina katsahti äitiinsä ja sitten minuun.
- No kai minä voisin! Tyttö sanoi innoissaan.
Marthe liittyi seuraamme kun olimme mennossa ulos. Ja silloin vasta tajusin. Steffan oli koko ajan ollut katsomossa katsomassa pikkusiskonsa ratsastusta! Pojan nähtyäni alkoi poskia kuumottaa. Mitä minä hänelle sanoisin.? Vai sanoisinko mitään?
Tyydyin viimeiseen vaihtoehtoon ainakin toistaiseksi. Kiinnitin Luyn käytävälle ja pyysin työttömän Jennan auttamaan Carinaa. Tyttö tuntui pitävän hevosista ja jotenkin aisten hänen potenttiaalinsa. Siitä tytöstä tulee vielä hyvä ratsastaja!
Katselin hetken Jennaa joka opetti innokkaana Carinaa. Marthekin kuunteli Jennan puheita, mitä milläkin harjalla tehtiin. Oli se kiva kun Luyllakin oli innokkaita huolehtijoita. Vaivuin ihan ajatuksiini, enkä edes muistanut sitä että olin nähnyt Steffanin tallilla. En ennen kuin hän tuli ulko ovesta sisään.
Vilkaisin nopeasti häneen, mutta kiinnitin huomioni sittemmin Luyhin. Poika asteli ohitseni ja kävi sanomassa jotain Marthelle. Sitten hän poistui tallista. Huokaisin syvään.
- Me taidetaan nyt lähteä. Kuulin Marthen sanovan.
Nyökkäsin ja väänsin kasvoilleni hymyn.
- Oli todella mukavaa ja uskon että Carinakin nautti. Marthe sanoi.
- Juu. Saa sitä Luyta tulla muulloinkin harjailleen, jos satutaan minä tai Jenna olemaan paikalla.
Carinan silmät säikyivät taisi tyttö tykätä hevosista ihan tosissaan.
- No me lähdetään tästä. Hei ja kiitos! Marthe sanoi ja lähti Carina edellä tallista.
- Hei vain... Lausuin ja oven paiskutuessa kiinni polkaisin jalkaani. Taas olin mennyt paniikkiin enkä onnistunut avaamaan suuta Steffanille. Poika oli ollut nokkani edessä ja tuskin olisi pahastunut jos olisin hänelle jotain sanonut. Voi vitsit kun olen tyhmä!
Jenna katsahti minuun ja ilme kasvoilla oli kysyvä. Puistin vain päätäni ja häivyin satulahuoneen puolelle. Luyn varusteet tarvisivat putsaajaa.
Tunti vierähti nopeasti, sillä minä olin tänään laiskalla päällä. Varusteiden kiillotus maistui puulle, eikä edes Jennan ilmoitus Luyn loppuun hoitamisesta, karsinan siivouksesta ja harjojen putsaamisesta innostanut.
- Mie putsaan nuo loppuun. Mene sinä nyt kotiin ja heti kun olet kotona poikkeat Steffanin luona juttelemassa. Vieressäni istuva Jenna sanoi.
Hämmästyin sillä mistä Jenna tietäisi että välttelisin pojalle puhumista, vaikka kovasti sitä haluaisinkin.
- Mistä sinä... Ehdein sanoa.
- Sinusta näkee. Tyttö lausuin ja nosti suitset kädestäni.
Tyydyin Jennan päätöksen. Oli kai parasta mennä kotiin ja jutella Stefannille. Olihan hän sentään naapuri ja olisi aika noloa, jos ei naapurille voisi puhua.
Huudahdin Jennalle heipat ja ryntäsin ulos tallista. Kiristin tahtiani ja lähdin juoksemaan Seppeleen tanhuaa pitkin. Nyt menisin ja puhuisin Steffanille. Oli miten oli, tällä kertaa en jännistä! Sen lupaan.