Mulin Päivyri

[Anne]

Seppeleen Humuliini "Muli"

[Anne]

by Artsi:

Mitäköhän tämänkin kaakin kanssa tekisi? Jotain Mulikalle pitäisi keksiä, muuten joutisi makkaraksi. Mmmmm, kylläpä meetwursti maistuisi...

Vaikka syvästi denaturoitunut olinkin, darra jaksoi aina rankemman juottoillan päätteeksi vaivata. Kaikkea suolaista teki mieli, ja lisää ölkkiä, totta kai. Aamu oli lämmin ja aivan liian painostava. Paidassani oli hikilänttejä siellä sun täällä ja haisin varmasti kaamealta. Onneksi Tappi oli lemuihini tottunut.

Harjasin Mulia ison tallin käytävällä. Kaminahuoneeseen johtava ovi kävi. Toiveikkaana käänsi päätäni äänen suuntaan ja koin pienen pettymyksen: olin odottanut blondia, mutta näinkin pienen, mustahiuksisen tytön. No, eipä ollut tämänkään tytön kurveissa moittimista, joskin niiden hipelöinti taisi olla Jaakon heiniä.

- Morjens, Ros! sanoin. - Tulitko sitä lutuista ponia puunamaan?
- Juu, vaikkakin lutuinen ponini taitaa tienata reippaasti enemmän kahisevaa, kuin esimerkiksi tämä kopukka tässä.

Kuulin pientä ivaa hänen äänessään.

- Joo, paskan tempun se Mariel teki, kun jätti tämmöisen epätuottavan kopukan meitsille. Valjakko- ja edustusheppana tätä pitäisi käyttää-

- ...HAH, edustus? tytöltä pääsi yllättävän räkäinen nauru. - Mitä sä edustaisit? Liekkipellon Aa Bee Ceen juoppoja? Hah hah!

Räkäinen nauru jatkui, tytön keinutellessa viettelevästi latoon. Pieneksi hetkeksi sukimiseni taukosi, ja tuijotin siron työn perään. Huokaisin ja ravistin itseäni. Vaikka olinkin villi aikamiespoika, en silti saanut käyttäytyä epäsopivasti maksavia vuokralaisia kohtaan.

Muli nuokkui ja puunasin sen kiiltäväksi. Huomenna pistäisin Tapin ajamaan sillä isoja kärrejä pellolla. Jos siitä vaikka sitten valjakkoheppa kehkeytyisi.

[Anne]

by Artsi:

6.9.2009 Sataa sataa ropisee

Sade ropisi ikkunapelteihin. Istuin hämärässä tuvassa syöden purkkihernekeittoa. Kesän jäljiltä taas täytyisi opetella sytyttämään sisävalot, kun hämäryys syksyä kohden lisääntyisi. Toistaiseksi ilman valoja näki vielä.

Tappi oli edelleen lapsuudenkodissaan ja olin ollut esimerkillisen raitis koko viikonlopun. Mitä nyt tuli pirtua naukkailtua eilisiltana. Määrä oli pysynyt niinkin kohtuullisena, että mitään merkkejä juomisesta ei ollut aamulla havaittavissa. Hevoset oli ajettu ja ruokittu. Lämpöiset olin ottanut sisään, suokit ja pullaponin olin jättänyt ulos: ei pieni sade niitä sulattaisi.

Tuvan ovelta kuului varovainen koputus. Saapuja ei odotellut sisäänkutsua, vaan aukaisi oven ja astui hämärään tupaan. Vesi valui pitkin tulijan kalpeita kasvoja ja posket rusottivat söpösti. Ahh, syksyn parasta antia: pienesti viluissaan olevat nuoret naikkoset.

- Moi, Jossu, sanoin edelleen ryystäen soppaa. – Kiva kun pääsit tulemaan.
- No, harvoinpa sä apuja pyytelet. Tappi on siis matkoilla?
- Yeah, it´s just you and me babe, väänsin englanniksi.
- Actually, it`s you, me and... Josefiinan lause jäi kesken, kun ulkoportailta kuului kopsetta ja heti sen jälkeen tupaan ryntäsi tohottava punapää.
- Elli... moi, nielaisin pienoisen pettymykseni ja virsnistin iloisesti.
- Minkä helevetin rakin sä oot tänne hommannut, Elli aloitti vihaisesti huutaen. – Se meinasi purra mua nilkasta!
- Aa, se on Pepe, sanoin. – Ja sillä on varmaan nälkä. Ooon, perkule, unohtanut heittää sille päiväsafkat. Et Elli viittis?

Vilkaisin kysyvästi keittiökaappien vieressä lojuvaa koiranruokasäkkiä.

- Kaikkeen sitä joutuu, Elli manasi, mutta nosti reippain ottein säkin. – Jos en palaa viidessä minuutissa, oon varmaan mennyttä kalua. Sen verran nälkänen se sun rakkisi oli...
- Pah, Pepe on ihan kiltti. Ja sitä paitsi se luultavasti tuntee suhun hengenheimolaisuutta. Onhan teillä samanväriset karvat, hörähdin.
- Mä sulle vielä karvat näytän, Elli mutisi ja paiskasi tuvan oven jäljessään kiinni.
- Näytä vaan, katselisin mielelläni! huusin naisen perään ja kohotin hernesoppalautasen huulilleni. Kuuluvasti ryysti viimeiset vihertävät liemet.

Josefiina, joka oli omatoimisesti kaatanut itselleen kahvit, kysyi:

- Niin, jos viimein kertoisit, missä meidän piti sua auttaa?

Nousin pirttipöydän äärestä ja kiikutin soppakulhon likaisen astiakasan uudeksi jäseneksi. Käännyin neitokaiseen päin, niin että Josefiina jäi minun ja lieden väliin.

- Olisi sellaiset paritteluhommat mielessä, sanoin käheällä äänellä ja kohotin vihjailevasti toista kulmakarvaani.
- Voi jee, oishan se pitänyt arvata, että ei sulla mitään oikeeta asiaa ollut. Eikö sulla oo ollut ketään, kenelle noita juttujas suoltaisit? Sitä vartenko me tänne raahauduttiin? Artsin aina-niin-hauskaa-läppää kuuntelemaan? Josefiina sanoin perin tylsistyneellä äänellä ja hörppäsi kahviaan.
- Ja voi helvetti, mitä paskaa tääkin litku on, hän jatkoi.
- Ei, ei... toisitoimiin pitäisi päästä. Nyt heti, tämä on viimeinen tilaisuus, kiirehdin sanomaan.
- Hei, jäbä, sulla ei oo ollut ees ekaa tilaisuutta, Josefiina sanoi ja luikerteli minun ja hellan välistä väljemmille vesille.
- Siis, puhun Mulista ja Kopseesta. Mulin kiima vetelee viimeisiään, ja olen ajatellut astuttaa sen Kopseella, selitin. – Mutta, näköjään sun mielikuvissa meidän suhde on jo pitemmällä kuin mitä osasin toivoakaan.

Virnistin vielä kaupanpäällisiksi kalpealle, kauniille tytölle. Samassa Elli paukkasi sisään.

- Hengissä? kysyin.
- Säälittää toi koiraparka, Elli sanoi. – Eikö se pääse sisään sateessakaan?
- Äh, se voe nukkua lavossa, väänsin kuin mikäkin maalaistalon isäntä.
- Eiköhän lähetä hommiin, Josefiina tokaisi ja kaatoi kahvinsa tiskivuoren päälle, josta se toivottavasti valui alas viemäriin.
- Hommiin? Mihin? Elli kysyi.

Selitin systeemin punapäällekin vetäessäni sadetakkia ylleni. Tytöt saisivat hakea Mulin tarhasta, itse kävisin hakemassa Kopseen. Sitten menisimme raviradan pilttuutalliin, jossa äksöni tapahtuisi.

- Nähdään raviradalla! huikkasin plikoille astuessani harmaalle pihamaalle. Satoi kaatamalla, mutta onneksi sain syöpäkääryleni syttymään. Hain mutaisen liinakon tarhasta ja taivalsin upea ori rinnallani raviradalle.

Pian tytöt saapuivat Mulin kanssa pilttuutalliin.

- Hyvä on, laittakaa Muli tuohon ekaan pilttuuseen. Ketingeistä kiinni. Mä ohjailen Kopseen sitten oikeisiin asemiin, käskytin.
- Mulihan rutistuu ton jättiläisen alle, Josefiina sanoi ihmetystä äänessään.
- Höpö höpö, ei se kauaa kestä. Pitäkää vaan tamma paikoillaan.

Vein Kopseen ensin viereiseen pilttuuseen. Kopse ja Muli nuuhkivat toisiaan. Näky oli tosiaan huvittava, olihan Kopse tammaa noin 30 senttiä korkeampi säältään. Ei mikään sopusuhta pari, mutta jälkeläisestä toivoin priimaa suomenhevosta. Hevoset tutkivat hetken toisiaan, sitten peruutin kopsen omasta pilttuusta ulos ja ohjasin sen astumaan Mulin. Homma kävi nopeasti ja luonnollisesti.

- Päivän tärkein työ tehty, hymähdin, kun pidättelin Kopsetta irti Mulista. – Kiitti tytöt, tästä ei ois tullut mitään yksin.
- Ole onnellinen, että sulla on tällänen tukiverkosto, Josefiina naurahti.
- Olen ja varsinkin siitä seikasta, että verkosto koostuu nuorista naispuolisista jäsenistä. Ei äijällä voisi paremmin asiat olla, röyhistelin hakien miehistä körinää ääneeni.
- Voi sua, sähän oot josku jopa hellyyttävä, Elli purskahti. – Ei sua aina uskois kolmevitoseks.
- Varmaan johtuu siitä, että en oo kolmevitonen. Sulla tuli semmonen kymmenen vuoden huti...
- Häh, ooko nelkytviis? Elli kysyi tyrmistyneenä. – Et mitenkään!
- Perkele, kymmenen vuotta toiseen suuntaa, porkkanapää! tulistuin.

Puna levisi Ellin kasvoille ja hämillään sönkötti:
- Ai sori,

Josefiina piteli Mulia ja nauroi kippurassa.

- Haha, mä en kyllä usko. Mua vaan 6 vuotta vanhempi, hän nauroi.
- Usko pois, beibe. Ja eikös se ole just sopiva ikäero?
- Ikäero mihin? Jossu kysyi taas vakavana.
- Jy nou, siihen mitä noi hevoset just duunas, katsoin vilpittömästi Josefiinaa silmiin.
- Hyi, yök! Sä oot kyllä likasin, ällöin tyyppi ikinä.. Jossu manasi. – Tuu, Elli, viiään Muli tallille, ja sitten kyllä lähetään!

- Nähdään taas, neidit, vilkutin tyttöjen perään. Taputin vielä Kopseen kosteaa kaulaa ja kehuin sitä. Oriista tulisi hieno isä.

[Fiia]

Alku on kirjoitettu ties millon, joten joitain ristiriitoja saattaa löytyä, tätä tarinaa on muuteltu matkan varrella ties miten paljon...
24.9.09

Josefiina ajoi hurjaa vauhtia kohti Artsin ravitallia. Minä istuin pelkääjän paikalla ja pidin kiinni penkistä, kun nuori nainen kurvaili Fordillaan pimenevässä illassa.
- Artsilassa on aina jotenkin mukava meininki, hän sanoi yhtäkkiä ja hymyili itsekseen.
- Onhan siellä, vastasin hitaasti ja panin merkille, että vauhti sen kuin kiihtyi.
- Jotenkin niin mukavan rentoa ja konstailematonta – eikä hälinää, toisin kuin Seppelessä välillä! Jossu jatkoi ja pyöräytti rattia.
- En vain ole kovin paljon ehtinyt käymään, huokaisin ja tiukensin otettani penkistä hammasta purren – kohta olisimme varmasti ojassa.
- Ehkäpä pääset tulevaisuudessa useammin, Josefiina vastasi ja kääntyi vinkkaamaan silmää.
- Ehkä parempi että keskityt vaan ajamiseen, niin puhutaan sitten myöhemmin, ehdotin epävarmasti tietä tuijottaen ja toivoin, että olisimme jo pian perillä.
- Mä ajan Fiia kuuttakymppiä!
- Se vaikuttaa silti aika kovalta, inisin. Näissä mutkissa etanavauhtikin tuntuisi kovemmalta kuin avaruuteen matkaavan raketin valonnopeus.

Jose parkkeerasi kärsineen kärrynsä talon eteen ja hyppäsi pirteänä ulos. Pimeä oli jo selkeästi laskeutumassa ja tuvassa loisti valo, joten suuntasimme alkuun sinne. Tappi nojasi tiskipöytään toisessa kädessä kahvikuppi ja toisessa valtaisa sämpylä, jonka välistä tursusi kaiken näköistä täytettä.
- Artsi on tuolla, poika ilmoitti nielaistuaan ja osoitti peukalollaan.
Josefiina huokaisi ja aukaisi suunsa huutaakseen itse pääjehunkin paikalle, mutta mies oli kuullut tulomme ja laahusti paikalle hiukan huonovointisen näköisenä.
- Katos, herkkupe-, Josefiina tarkoitin, Artsi korjasi ystävättäreni ilmeen nähdessään ja virnisti niin lammasmaisesti kuin suinkin kykeni.
- Ja Fiia, Artsi vilkaisi minua selkeästi ylpeänä omasta nimimuististaan. Hymyilin vähän vaivaantuneesti – muistin vielä viimekertaisen väärinkäsityksen, jolloin Artsi oli hiukan hermostunut minulle.

Tappi jäi sisään jatkamaan ruokailuaan ja odottamaan sitten Katia, kun me kolme lähdimme ulos kylmään syysiltaan. Artsi mietti hetken, mitä kannattaisi vielä tänään tehdä ja missä järjestyksessä.
- Jos Fiia haluat niin tuota Mulia voisi vähän talutella, Tappi se eilen sillä ajeli, niin me Josefiinan kanssa mennään -
- Ajamaan, vaikka Harma, Jossu täydensi lauseen päättäväisesti.
- Mulla oli kyllä ihan muuta mielessä… Artsi pyöritteli silmiään, mutta lähti sitten Josefiinan rinnalla hakemaan hevosta. Minä juoksin aikani ympäri tiluksia ennen kuin löysin tarhan, johon Muli oli lykätty. Niin pieni paikka, ja silti minä lähestulkoon eksyin hakiessani yhtä piskuista suomenhevosravuria! Osasin kuitenkin suunnistaa isolle tallille ja kierrettyäni sen ympäri löysin vielä oikean karsinan, jonne päästin tamman. Muli oli pieni ja tasaisen näköinen suomenhevonen, hyvin perusputen oloinen, pyöreä ja rauhallinen. Se ei juuri eväänsä liikauttanut harjauksen aikana, painoi vain turpansa nurkassa olleisiin heininjämiin ja pureskeli niitä kiireettömänä.
- Mä kuulin että sulla on vauva masussa, sanoin tammalle hellästi ja valutin kättäni pitkin hevosen mahaa. Sen korvat kääntyivät kuuntelemaan ääntäni, ja sitten se heilautti vauhdilla päänsä ylös. Josefiina oli ilmestynyt karsinan ovelle.
- Jep, se astutettiin Kopseella. Varmaan ihana vauva tulossa! Mutta sitä mä tulin kertomaan, että me lähdetään nyt ja käydään joku vajaan tunnin lenkki. Artsi käski sanoa, että käy niin pitkällä kun haluut ja laita se sitten karsinaan… ja kuulemma Tappi keksii lisää tekemistä jos tulee tylsää, Jose naurahti ja heilautti kättään.
- Okei, pitäkää.. hauskaa!

Jatkoin harjaamista kaikessa rauhassa ja Muli palasi heinien pariin. Kiillotettuani ruskean karvan puhdistin kaviot ja selvitin jouhet, pujotin ehkäpä jo parhaat päivänsä nähneen mutta käyttökelpoisen riimun tamman päähän ja avasin oven. Hevonen kulki innokkaasti perässäni ja katseli ympärilleen pienet korvat hörössä. Syksy oli todellakin jo pitkällä – lehdet olivat muuttuneet vihreästä punaiseen ja osa kellertävistä oli jo tipahtanut maahan. Nyt olisi pitkä, sateinen ja harmaa ajanjakso ennen ensilunta ja sitten, kyllä, joulu! Odotin sitä innolla ja ajauduin haaveilemaan tonttulakkipäisistä hevosista, piparkakuista ja kuusista… Muli käveli kaikessa rauhassa turpa olkapääni kohdalla ja päästi toisinaan kimeitä hirnahduksia. Mitä kauemmas pääsimme Artsilasta, sitä hiljaisempana kaikuivat vastaukset ja lopulta niitä ei enää kuulunut ollenkaan, mistä tamma alkoi pikkuhiljaa hermostua. Sen ruoka-aikakin varmasti läheni, ja vaikka olisinkin voinut kävellä vaikka kuinka pitkälle, käännyimme kohti tallia. Mulin kompaktiin runkoon tuli yllättävää ryhtiä ja lyhyisiin käyntiaskeliin lisää ripeyttä, korvat nousivat, jos mahdollista, entistä pystympään, ja se alkoi vilkuilla minuun kuin sanoakseen, että voisin hiukan jouduttaa kävelyäni.
- Ei tässä mikään kiire ole, sanoin tammalle hellään sävyyn ja vedin kevyesti riimunnarusta. Muli heitti päätään, mutta jarrutti ja pysyi koko loppumatkan paremmin rinnallani, joskin jännittyneenä ja vähän väliä hirnahdellen.

Kun saavuimme tallipihaan, oli jo säkkipimeää enkä huomannut hevosia tarhoissa, joten Kat ja Tappi olivat käyneet hakemassa ne sisään. Jätin Mulin karsinaansa, taputin reippaasti sen jäntevää kaulaa ja lähdin sitten kaminahuoneen kautta rehuhuoneeseen, jonka ovi oli raollaan. Tappi ja Kat laittelivat siellä ruokia sankoihin ja juttelivat samalla. Selvitin kurkkuani ovella. Kummatkin kääntyivät katsomaan.
- Tarviitteko apua? kysäisin.
- Nää on kohta valmiit, mutta jos viitsit viedä sille Mulille tästä väkirehut ja sieltä varastosta ihan reilusti heinää, Tappi ohjeisti ja ojensi minulle sankon, jonka kyljessä oli tussattu minulle tuntemattoman hevosen nimi, ehkä jonkun, joka olin ollut tallilla aiemmin. Lähdin ensin varastotilaan, josta kahmaisin syliini kasan heinää. Muli kuuli tuloni jo kaukaa ja paukautti vaativasti etusellaan karsinan ovea.
- Joo joo, odota nyt, ähkin, kun tamma kurotteli päätään alaoven yli ja luimisteli korviaan malttamattomana. Viskasin heinät nurkkaan ja kaadoin väkirehut ruokakuppiin, jota oli joskus jyrsitty ruoanpuutteessa. Katsoin hetken Mulin ruokailua ja lähdin sitten takaisin isoon talliin. Kävin Tapin apuna viemässä Foxille ja Lotalle heinät. Lotalla oli kiire syömään, mutta Fox puhalteli lämmintä ilmaa kasvoilleni ja odotteli rauhassa, että sain kaurat kuppiin ja heinät siistiin kasaan.
- Niin, sulla on kuulemma ollut koipi kipeänä, juttelin rautiaalle ruunalle, joka nytkäytti korvaansa ääntä kohden. Rapsuttelin vähän aikaa sitä sään kohdalta ja annoin hevosille sitten ruokarauhan.

Lähtiessäni pihalle Josefiina, Artsi ja Harma olivat jo palanneet. Artsi oli jo vetänyt tupakat esiin, kun taas Jossu riisui vielä vähän puhaltavaa hevosta.
- Terve! Mitenkäs meni? kysyin Josefiinalta, joka hymähti.
- Ihan hienosti, tämäkin on tosi mukava hevonen, nuori nainen sanoi orin kaulaa taputtaen ja työnsi valjaat Artsille.
- Pidä näitä, niin mä käyn hakemassa jonkun loimen tälle, Jose käski. Artsi vastusteli heikosti, mutta alkoi sitten oma-aloitteisesti laitella remmejä vähän siistimmin ja kävi viemässä valjaat varustehuoneeseen sillä aikaa, kun Josefiina harjasi Harman hiestä kiharalle kiertyneet karvat suoraan ja levitti loimen sen selkään.
- Mä käyn heittämässä tämän karsinaan niin jos lähdetään sitten! hän sanoi ja lähti taluttamaan rauhallista oria tallia kohden. Seisoimme hetken paikalle palanneen Artsin kanssa paikoillamme hiljaisuuden vallitessa.
- Käyttättyikös se Muli, mies murahti lopulta ja talloi tupakkansa.
-Tosi hyvin, ei ollut mitään ongelmaa, vastasin arasti.
- Hyvä… sehän on nyt astutettu… varsoo toivottavasti lokakuun lopussa… kun ei se mikään juoksijakaan oikein ole.
- Varsat on kyllä aivan ihania, vastasin. Ajatukset palasivat Svante-ipanaan. Tulisikohan minusta ja Josefiinasta kauniimpaa sukupuolta edustavat Artsi ja Tappi, jahka pääsisimme oman ravurinalun myötä syvemmälle juoksijoiden maailmaan?

- Fiia

[Anne]

by Artsi:



30.9.2009

- Muuuuliiii! Tseh tseh, tänne! huutelin punarautiaalle tammalle.


Tamma laidunsin ylätarhalla Lotan kanssa. Pari oli hassunkurinen näky: ruunikko Lotta oli huippukunnossa, siro ja mutaisiin olosuhteisiin nähden kiiltävä. Muli oli viimeisillään paksuna. Suomenpienhevonen oli alkanut kasvattaa talvikarvaansa, ja se näytti takkuiselta karvapallolta isoine mahoineen. Muli ei tietenkään korvaansa lotkauttanut, joten jouduin laahustamaan kaakkia pyydystämään tarhaan.

Tarha oli täysin kaluttu ruohosta ja musta muta peitti maan. Lieju takertui saappaisiin ja askeltaminen oli vaikeaa. Onneksi Muli ei jaksanut pötkiä karkuun, vaan sain riimun pujotettua sille helposti. Tamma seurasi minua kuuliaisesti tallille, Lotta jäi vielä nauttimaan puolipilvisestä syyssäästä.

Vein Mulin tallin taakse omaan boksiinsa. Kuulin auton kaartavan pihaan ja menin tervehtimään tulijaa. Eläinlääkäri Pentikäinenhän se siellä. Noin nelivitonen, vihaisennäköinen, pyylevä eukko.

- Päivää, päivää, tohtori, kättelin naista.
- Hei, Laaksonen. Olet kerrankin ajoissa, elukkatohtori sanoi käskevällä äänellään. – Yleensä se pojanjolppi saa olla siuta jostain ojasta nostelemassa.
- Nooh, eipäs nyt liiotella. Määhän tätä tilaa kuitenkin hoidan, sanoin.

Pentikäinen ei sanonut mitään, murahti vain epäselvästi onkiessaan autonsa takapaksista eläinlääkärin vehkeitä.

- Missäs se Humuliini on? elukkälääkäri-eukko kysyi oikaistessaan selkänsä suoraksi.
- Täällä takana, täällä takana, mutisin ja ohjasin naisen kanalan ohi Mulin karsinalle.

Pentikäinen meni tottuneen kyllästyneesi Mulin luo ja tutki sitä. Minua ei tutkiminen juuri kiinnostunut, vaan pistin tupakaksi. Nojailin maakellarin kosteaan, kiviseen seinään ja haistelin tupakan savujen lomasta maakellarista kantautuvaa kylmää mullan hajua. Muistin, että maakellarin varastot täytyisi täydentää. Voisin käydä hieromassa juurespisneksiä läheisellä tilalla. Lisäksi talviheinätkin pitäisi hankkia. Vintillä kölli vain pari hassua paalia.

Pentikäinen ulostautui Mulin boksista.

- Ei kauaa enää, muutama päivä. Kannattaa pitää loppuaika sisällä. Toki jotain talutuslenkkiä joka päivä, emäntä litanioi yksitoikkoisesti.

Nyökkäsin ja imaisin Nortista viimeiset henkoset.

- Laitan laskun postissa, nainen sanoi ja paineli autolleen. Ei mikään empaattinen, eikä sympaattinenkaan eukko. Mutta osasi hommansa, sehän tässä pääasia.

Ponnistauduin vaivalloisesti irti kellarin kiviseinästä. Kävelin Mulin luo ja sanoin:
- Parin päivän päästä synnytät mulle sitten rahasammon. Susta, Muuli, kun ei siihen varmaan ole.

Muli mulkaisi minua vihaisesti ja luimisti. Jep, en ikäinään ollut tullutkaan toimeen ponien kanssa.

[Anne]

by Artsi:

2.10.2009 Hirviöponi ja vauva

- Artsi, ootsä elossa! Herää, herää!

Kaukaisuudesta kajahtaa kimeä ääni. Yritän avata silmiäni, mutta rähmä muuraa ne tiukasti kiinni.

- Hitto, Artsi! Et kai sä oo kuollut? Herää!

Saan riuhtaistua silmäni auki. Ääni ei tulekaan kaukaa, vaan aivan vierestäni. Näen Rosin ja pienen, valkoisen ponin hänen vierellään.

- Mitä sulle on tapahtunut? Ootsä tappanut jonkun?

En saa vieläkään sanottua mitään. Kylmä on jähmettänyt niveleni paikoilleen ja kuristanut kurkkuni tukkoon.

- Vai, onks joku puukottanut sua? Puhu, saamari!

Yhtäkkiä alan huutaa kivusta. Kipu on vihlovaa ja painavaa, ja tulee reidestä.

- Okei, okei sua sattuu, huomaan. Tilaanko ambulanssin?

Kohotan päätäni ja näen poni nakertavan epäilemättä herkullista reisilihastani.

Pudistan päätäni ja saan köristyä:

- Jos vaikka irrotat ton kaakin musta.

Ros vilkaisee vasemmalle puolelleen ja huomaa pikkuoriinsa raatelevan minua. Nopeasti hän alkaa vääntää konia irti minusta.

Huomaan makaavani ladossa heinäpaalien päällä. Hampaani kalisevat ja jäsenet ovat puutuneet. Ros on taltuttanut poninsa ja lähestyy taas minua.

- Mistä toi veri on? Älä vaan sano, että oot tappanut jonkun Jossun kosiskelijan mustasukkaisuuksissasi.

Kohottaudun kyynärpäitteni varaan ja huomaan college-paitani olevan kankea kuivuneesta verestä.

- En mää ketään oo tappanut, saan sanottua. – Päin vastoin toimin kätilönä.
- Mitä? Rosilla ei leikkaa.
- Muulin varsa syntyi viime yönä, sanon.
- Muulin? Eli Mulin? Ros kysyy.
- Jep.

Rosin silmiin syttyy naaraille tyypillinen hempeä, haaveileva ilme, kun hän kuulee sanan ’varsa’ lausuttavan.

- Tule, Börje, mennään äkkiä kattomaan, Ros kääntyy valkoinen poni kannoillaan ja ampaisee ladon veto-ovesta ulos Mulin takaboksille päin.
Se siitä välittämisestä ja huolehtimisesta, ajattelen. En vieläkään saa jalkoja liikuteltua. Kaivan farkkujeni taskusta matin ja siemaisen väkevää pontikkaa. Lämmön aalto kulkee kurkun ja vatsan kautta varpaisiini. Ehkä se tästä.

Mieleeni palaa viime yö, ja se miten päädyin latoon ja jäädyin miltei elävältä.

Olin asentanut vanhan lasten itkuhälyttimen yöksi Mulin karsinaan. Kuvittelin herääväni, jos Muli alkaisi ääntelehtiä jotenkin oudosti. No, heräsinhän minä. Mutta vasta siinä vaiheessa, kun Muli oli jo ponnistamassa varsaansa ulos perseestään.

Vedin paidan ja farkut jalkaan ja juoksi Mulin luo. Varsan pää näkyi jo ja menin auttamaan sitä ulos. Kun sain pään ulos, limainen ja verinen varsa humpsahtikin syliini ja huomasin olevani yltä päältä eritteiden peitossa.

Varsa oli komea. Valkoinen turpa hohti yössä, kun se kohottautui seisomaan. Karvan väristä en ollut aivan varma, koska varsa oli nesteiden kastelema. Pallit sillä kuitenkin oli. Hyvä, hyvä.

Kun nuori ori seisoi jaloillaan vakaasti ja hakeutui nisälle, päätin lähteä. Siivosin vielä jälkeiset ja menin kaminahuoneeseen pesulle. Kylmällä kraanavedellä huuhtelin pärstän ja kädet. Hiippailin tallin läpi, ohi nukkuvien hevosten, latoon, istuin heinäpaalin päälle ja pistin tupakaksi. Join myös pontikkahörpyt valkoturvan kunniaksi, ja sen jälkeen olin ilmeisesti nukahtanut.

Nyt pontikka lämmittää nivelet sille mallille, että saan kammettua itseni istumaan. Ros ja The Pahoilasponi hyökkäävät takaisin latoon.

- Se on komia! Ros hihkuu. – Ihana, ihana, iiiiiiiihanaa!
- Rauhoitu, misu, sanon ja ryystän lisää lämmikettä.
- Mikä sen nimeksi tulee? Ros kysyy.
- Humma.
- Humma äs ö hevonen? Ros kohottaa ällistyneenä kulmiaan.
- Humma mikä humma. Eipähän tarvihe muistella konin nimeä sen kummemmin, tuhahdan.
- Oorrait.., Ros kommentoi. – Sun huulet näyttää muuten aika sinisiltä.
- Jep, parasta ottaa lämmin suihku, tuhahdan. – Varsa oli siis ok?
- Reippaalta näytti juu. Ja söpöltä, Ros haaveilee taas utuinen katse silmissään.
- Jep. Meitsi lähtee nyt sisälle. Saatiinpahan ainakin varsa maailmaan.

[Anne]

15.3.2010 Lumisessa tarhassa



Lotta ja Muli paistattelevat kevätauringossa.

Tussityö uusilla Promarkereilla. Harjoittelua. =)

[Anne]

by Artsi:

19.3.2010 - Kakskytä senttiä -- eiku euroa taskussa vain

Muuli. Ainainen ongelma. Ponikokoinen mukahevonen. Jos luonne olisi edes jossain määrin säyseä ja ihmisläheinen, menisi se tämän läävätilan maskotista. Mutta ei. Konilla ei tehnyt juuri mitään. Valjakkokisoissa sillä oli muutamaan otteeseen menty, mutta kenellä oli aikaa Mulia mokomiin valmentaa? Kun sai valita, istuiko tuhatta ja sataa kiitävän ravurin perän taakse vietäväksi vai köpöttelikö kohmeessa tylsiä valjakkokuvioita läpi, ei vastaus ollut kovin epäselvä.

Tänä ankeana, tuulisena perjantaina punaruatias oli kuitenkin saanut tehtävän. Olihan poni ratsukoulutettu ja muutama kosteuden kyrvähtämä satulakin varastosta löytyi. Joten siinä Muuli nyt seisoi; satuloituna, 8-vuotias pojankloppi selässään.

- Mä oon länkkäriii! Teemu huusi.
- Vähän hiljempaa, sanoi Teemun äiti tupakan käheyttämällä äänellä.

Muli potki taakseen korvat luimussa. Pitelin tammaa ja maiskautin sen liikkeelle.

- Voinks mä pyydystää lassolla noita hevosia? Teemu kysyi osoittaen tarhoissa kölliviä koneja.
- Et, vastasin kyllästyneenä.
- Voinks mä mennä kovaa?
- Et.
- Miks en?
- Tää ei mee kovaa.
- Miksei?
- Se on laiska.
- Voinks mä ampua ilmakiväärillä täältä selästä inkkareja?
- Missä täällä on inkkareja?
- Sä voisit olla.
- En.
- Tylsää!
- Niin.
- Äiti, mä haluun kotiin!

Ryppyinen, omenamahainen tuurijuoppoämmä raahustaa luoksemme.

- Hani, tuliko sulle kylmä? yh-äiti kysyy.
- Joo, Teemu vastaa.
- Sitten lähetään.

Katselen äidin ja pojan vaappumista autolleen ja varjelen takkiani Muulin näykkäisyltä.

No, olihan tämä helpot parikymppiä. Tosin on viimeinen kerta, kun kenenkään Kaljakulman alkoholistiäidin mukuloita paapoan. Vaikka miten tarjoaisivat paukkuja pilkun lähestyessä.

[Anne]

Muli muutti Mallaspuroon aktiivisemmasta elämästä nauttimaan.