|
Post by Anne on Jul 22, 2008 19:37:31 GMT 2
|
|
|
Post by Anne on Aug 15, 2008 13:23:33 GMT 2
Henrietta vallusleirillä sunnuntaihin 17.8. asti.
|
|
|
Post by Sophie on Aug 18, 2008 7:09:58 GMT 2
Kismet & Henrietta - Tutustumista, avustamista.
Pyöräilin tallille kiireessä. Päässäni pyöri koko ajan tasaista tahtia yksi ainut nimi: Henrietta. Henrietta alias Hensu oli uusi hoidokkini Seppeleellä. Nopeasti nyt! Pysähtykää! manasin mielessäni autoille risteyksessä, vaikka olisin hyvin voinut sanoa samat sanat liikennevaloille, mutta tuskinpa se auttaisi. Nyt, saakeli, pysäyttäkää! huusin mielessäni, ja kuin taikaiskusta valot näyttivät autoille punaista, pyöräilijöille vihreää. Polkaisin voimakkaan, pitkän polkaisun ja “liu’uin” risteyksen yli, jatkaen kovaa vauhtia vielä parisen kilometriä Seppeleelle.
Tallilla, huokaisin jälleen äänettömästi ja paiskasin pyörän maahan. Jälleen tapahtui sama juttu - joku ruuvin tapainen kieri pois pyörän etupäästä. - Ohhoh, totesin arkipäiväisesti, kuten aina, kun noin tapahtuu. Nopeasti mieleeni silti muistui, miksi olin edes tullut tallille, ja menin puolijuoksua tammalaitumelle.
- Heippa, Henrietta, tervehdin portin edessä seisovaa tammaa. Tämä nytkäytti päätään ylöspäin ja siirsi takasensa lepuutukseen. Yritin silittää Hensua poskesta, mutta tamma nosti päänsä luimahtaen ylös. - No, no, tyttö, rauhoitu! rääkäisin Henrietalle, joka kuitenkin pian haisteli rauhallisesti kättäni.
- Ai, olet tutustunut Hensuun, viereeni tullut Pipsa sanoi, arkipäiväisesti hänkin. - Joo, pakkohan se on, totesin hiljaa, ja menin tytön kanssa talliin. - Mm-m, Pipsa mutisee. - Henrietta menee listan mukaan kahdelle tunnille tänään. - Hyvä! vastaan itseni (ja Pipsan) yllätykseksi. - Häh? tyttö kysyy silmät pyöreinä. - Etkö tajua? Voin heti katsoa, minkälainen Hensu on kuntoon laitettaessa, kerron Pipsalle, joka kohta nyökkää ymmärtäväisesti.
Menen portaat ylös oleskeluhuoneeseen edelleen Pipsa kaverinani. Huoneessa leijuu pirteä ilmapiiri ja kuulen muiden kikatuksen. - Ette kai te meille naura? minä ja Pipsa kysymme yhtä aikaa. - Ei, Magnet sopertaa naurunsa seasta. Pyöräytän väsyneesti silmiäni, ja menen tutkimaan kaappeja. - Pöh, kuka on syönyt kaikki keksit? kysyn ärsyttävän tahmaisella äänellä tahattomasti. - Minä, kuulen ujon äänen, ja näen Nanan kohottavan kätensä. - Äh, jätä mullekin, vaadin. - Kismet? joku kysyy. - Mitä? vastaan. - Mikä sulla on? Chao kysyy. - Ah, mä olen vain väsynyt, totean, ja nappaan Nanalta keksin. Kuitenkin tyttö hymyilee, ja istahdan tämän viereen.
Aivan mahdottoman pian tulen katsoneeksi kelloani. - Voi saakeli.., mutisen. - Mitä nyt? Pipsa kysyy. - Öö, Pipsaahh.. Milloin Hensun pitäisi mennä tunnille? - Mm, puolen tunnin päästä, Pipsa vastaa katsottuaan tämäkin kelloaan.
Sanon nopeasti muille moro, ja pinkaisen ulos huoneesta ja portaat alas. Alhaalla näen Annen. - Moi, Anne, huikkasen tälle ja menen jälleen puolijuoksua tammalaitumelle. Portin vieressä seisoo edelleen Hensu. - Hei taas, tyttö, mutisen tälle. Siirryn sulavasti portista sisään laitumelle ja tarraan rauhallisesti tamman riimuihin. Avaan taas portin, ja sen suljettuani talutan hoitoheponi karsinaansa. Anne näyttää huolestuneelta. Niin vähän minäkin.
- Öh, milloin ratsastajat tulevat? kysyn tallin omistajalta. - Sitähän minäkin.. Pian, Anne vastaa. Talutan kuitenkin Henrietan vielä kokonaan karsinaansa, kunnes irrotan sen riimuista otteen. - No niin, pikkuinen. Silitän tammaa. Henrietta haistelee vielä hiuksiani. Pidän hetken Hensun päätä sylissäni. - Öööö, kuulen karsinan oven takaa. - Eikö tässä ole Henrietta? ratsastaja kysyy, Annelta kai.
Ovi avautuu, ja näen blondin tytön edessäni. Ja minä kun halailen siinä hoitsuani. Köhin. - Öh, tuota noin.. Sinä.. Sinä varmaan ratsastat Hensulla? kysyn ujosti ja irrottaudun uudesta tuttavuudesta. - Hmm, jooo.., tyttö vastaa. Naamani on jo aivan punainen. - No, tahtoisitko harjata itse Henrietan? kysyn. - En, tyttö vastaa. - Mikset? - Se näykkii, ratsastaja toteaa. Eihän, tahtoisin sanoa, mutta pidän suuni kiinni. Annen mukaan Hensu voi olla äksy vieraille, aikaisemmin kun sen melkein jo koin. Menen kuitenkin hakemaan Hensun tuntiharjat, palaan takaisin hoitsuni karsinaan ja rupean harjaamaan tammaa kumisualla.
Pian tartun pölyharjaan, jälkeenpäin dandyyn ja body-harjaan. Pääharjalla harjaan pään. - Hieno tyttö, kuiskaan tilastohevosen korvaan kun tämä laskee päänsä alas hamutakseen heinää turpeesta. Ratsastaja katso halveksien nöyrää harjaamistani. Kiukustun huomatessani sen, ja kysyn: - Otatkos itse sitten kaviot, jos kerran osaat? - Öö, en, tyttö vastaa nolostuen. Sen jälkeen hän pitää minua vähän ylemmässä arvossa. Otan kaviokoukun korista ja alan liu’uttamaan jalkaa etusta pitkin.
Putsaan vielä viimeistä kaviota. Pyydän samalla tuntiratsastajan hakemaan satulahuoneesta suitset ja satulan. Lasken pian takasen maahan ja taputan Henriettaa kaulalle. Harjaan vielä nopeasti dandyllä satulan kohdan ja vatsan alusen, kun tyttö jo tulee suitset ja satula käsillään. - Kiitos, mumisen ja nappaan satulan käsiini.
- S-saisinko itse? ratsastaja kysyy. - Mm, totta kai, totean ja lasken satulan silti selälle. Ratsastaja laittaa satulavyön ihan oikein kiinni, ja saa Hensun avaamaan suunsa. Suitsetkin menevät ihan oikein. - Hyvä, sanon, ja kerron kaiken olevan ok. - Eihän tämä ole paha, tämä Henrietta, ratsastaja toteaa, kun nyökkään. - Talutatko itse? kysyn. - Joo. Menen laukkatunnille, tyttö kertoo ja vie hoitohevoseni kentälle.
Käyn hakemassa kottikärryt ja talikon, ja kiikutan ne Hensun karsinaan. Karsina ei ole likainen, sillä tamma on ollut ulkona kauan. Lastaan pari lantakasaa kotsuihin ja pari pissaläikkää. Vien kottikärryt nopeasti lantalaan ja menen katsomaan tuntia. Hensu-ratsukko nostaa juuri laukkaa. Wot, ja hevonen laukkaa kauniisti kaula kaarella. Ihailen hetken tuntia, kunnes menen oleskeluhuoneeseen syömään loput keksit, jollei Nana ole vielä syönyt niitä.
Kismet & Henrietta (Meidän eka hoitomerkintä.. 1 hm)
Ps. Tästä tuli vähän lyhyt, mutta hoidan jossain vaiheessa paremmin.. Juuh, tämä ei nyt leikisti ole tapahtunut tässä aamulla (:
|
|
|
Post by Sophie on Aug 19, 2008 7:35:24 GMT 2
Pääkuvaa.. Paintilla 8> Kismet 2 HM
|
|
|
Post by Sophie on Aug 20, 2008 12:33:55 GMT 2
Hieno kuva juu toi on, tuo piirtämäni! >XD
Tarina, 20/08/o8 Harjoitusta
... Vilkaisin vielä kentälle, ennen kuin siirryin Henrietan karsinalle. Olin jo valmiiksi tallilla, aikaisemmin hoitanut Blondin, ja nyt ihastelin erästä tammaa kaltereiden välistä. - Moikka, Henrietta, mumisin, mutta tamma vain laski päänsä heiniin. Seuraavan hetken aikana oli aivan hiljaista, kuului vain tasainen rouskutus.
- Hei, Kismet, joku säikäyttää minut takaatapäin. - Huh, sä olitkin sinä, Anne, huokaisen helpotuksesta. - Nyt kun hevoset syö, voisitko auttaa minua putsaamaan satuloita ja suitsia? Anne kysyy. - Hmm, höm.. kaipa? Kyllähän tuo Hensu hetken ilman minuakin pärjää, totean, ja seuraan Annea.
- No niin, ensimmäiseksi tässä olisi Pikun.. ja, yllätys, yllätys, Hensun satula, sitten voisit vaikkapa Pampun suitset, ei satulaa, putsata, Anne kertoo. - Ää-ää, hirveesti kamaa putsattavana!! Mutta kuitenkin.. Hei, tämä Hensun satulahan on ihan puhdas! huudahdan. - Aijaa, no mutta, suitset ei! Anne virnuilee, ja tartuin hoitohevoseni todellisen likaisiin suitsiin.
"Purkaan" suitset ja tiputan kuolaimet lillumaan Annen hakemaan veteen. Vesi värjäytyy pikkuhiljaa vihertäväksi. Hinkkaan pesusienellä ruohonjälkiä ja kuolaa pois kuolaimista erittäin vastentahtoisesti, sitten alan kunnolla pesemään. - Mutta hei, Anne? Mie ajattelin mennä ridaamaan tässä Hensulla? kerroin. - Aa! No olisit heti sanonut! Yritän saada sitten jonkun toisen tähän hommaan. Paitsi, suitset ovat vielä märät, Anne toteaa. - Mm, voinhan käyttää näitä toisia "varasuitsia"? - Hyvä, että huomasit. Ja tottakai voit!
Nappaan vain suitset käsiini ja hipsin hoitsuni karsinalle. Tamma nostaa ihmetellen päänsä. - Moi taas, Hensu pieni, lepertelen, ja hivuttaudun vähitellen karsinaan jätettyäni suitset karsinan toiselle puolelle. Annoin Hensun haistella kättäni, hiukan se sitä maistoi, muttei tehnyt kipeää. - No niin, tässä lähipäivinä menemme erittäin vaaralliselle, Nanan pitämälle tunnille, eli harjoitellaan nyt jo ilman satulaa, kuiskaan tamman korvaan.
Hevonen kiiltelee, enkä edes harjannut sitä - kaipa se oli tunneilla mennyt ja tuntiratsastaja hoitanut hyvin? Kävin silti hakemassa laiskuuttani tuntiharjakopasta dandyn ja kaviokoukun. Nopeasti sutaisin jalat puhtaaksi ja harjasin satulan kohdan hiertymiltä. Liu'utin kättäni oikeaa etujalkaa pitkin. - Nosta! huudahdin, nojasin tammaan, joka laiskalla tuulellaan nosti jalkaa vain hiukan turpeesta. Yritin itse nostaa jalkaa ylöspäin, jotta voisin sen putsata, mutta tamma pamautti sen maahan.
- Hei nyt sä et ala! lähes huusin Henrietalle. - Mä putsaan sun kaviot, ja sillä selvä! Olisitkos nyt kiltti ja nostaisit? pyysin tammalta nojaten taas jalkaan.
Vihdoin laskin jalkoja maahan. Olihan se nostanut, se Hensu jalkansa. Sitten menin ottamaan suitset karsinan toiselta puolen ja tyrkin niitä tamman suuhun. - No niin, älä viitsi, sä saat syödä sitten kun me tullaan takaisin, kerroin tammalle, ja kutitettuani sen suuta sain suitset sen päähän. Kentälle, pienelle harjoitukselle, laitoin nopeasti vielä pintelit etusiin, sitten kaikki olikin valmista - satulaahan ei otettu. Tartuin tamman ohjiin, ja sydän villisti pampaten talutin sen kentälle.
Kaartoon, ja selkään. Hensu seisoi kiltisti paikoillaan kun yritin ponnistaa sen selkään. Pienempihän se kuitenkin oli kuin Blondi? Ponnistin viidennettä kertaa ison tilastohevosen selkään, heitän jalkani sen selän yli ja ihme ja kumma - istun sen selässä! Annan pohkeet, ja paljon reippaampana Hensu lähtee liikkeelle, kun taas karsinassaan se olisi vain nuokkunut ja syönyt. Kokosin jossain kymmenen minuutin päästä sen.
Kiersin, allani nyt jo vähän tulinen tamma, kentän uraa. Sain pienen pukin vastaukseksi pienestä raipaniskusta lautaseen. Annoin pohkeita raviin ja maiskutin takajalat mukaan. - Hyvä tyttö, kuiskasin tuuleen. Kuulin, kuinka tamma huiski hännällään. Vuohiset taipuivat aika paljon minun pomppiessani Henrietan päällä.
Vaikka ilman satulaa on lähes mahdotonta keventää, kokeilin sitä vain itseni rääkkäämiseksi. Kuitenkin hetken päästä väsyttyäni istahdin alas Henrietan päälle ja annoin pohkeita oikeaan harjoituslaukkaan. Hensu nosti aivan mainiosti, sen laukka oli maatavoittavaa ja volteissa se taipui hyvin. Kokeilin myös täyskaartoa, sen jälkeen vaihdoin laukan vasempaan laukkaan ja kevyeeseen istuntaan.
- Hyyvää, taputtelin tammaa. Onneksi joku oli jättäny lähes keskelle kenttää 70 cm kokoisen ristikon, ja siinä vasemmassa harjoituslaukassa hyppäsin kauniisti esteen yli.
- Tahdotko, että sitä korotetaan? kuulin äänen laukatessani kentän portin ohi. - Okei, kokeillaan vaikka hmm.. metriä? huusin takaisin laukatessani jo kohta kentän ympäri. Tiesin, että se olisi uhkarohkeaa, mutta jos Hensu tunneillakin hyppää 100 cm rataesteinä, miksei se sitten myöskään yksittäistä 100 cm estettä hyppäisi? Tosin, olin ratsastamassa ilman satulaa!
Hiljensin hetkeksi raviin, kun Anne tuli laittamaan kunnon esteen paikalleen. Arvion sen olevan metri ja kahdenkympin kokoinen, mutta tiesin varsin hyvin sen olevan vain metrin. - Siinä! Ja varo, ettet tipu, kun sinulla ei ole jalustimia! Anne huikkasi, kun nostin laukan.
Laukkasin noin kolme kierrosta, sitten käänsin jo aivan ylikuumentuneen hevosen esteelle. Kiitin Jumalaa kypärästä, joka päässäni oli, kun lähestyimme estettä. Puolipidäte. Puristin jalkani hevosen kylkiin pysyäkseni pystyssä ja huusin aivan kurkku suorana: - NYT! HYPPÄÄ!!
Tamma nosti etuset ylös, ponnisti, hiekkaa lensi, me lensimme, aivan liian vähän aikaa, sitten allani oleva hevonen tuli etuset ensimmäisenä alas maahan, nyökytti päätään ja pärskähti. Katsoin taakseni - metrin kokoinen este oli onnistunut, onnistunut!!
Annoin tamman vain laukata, kumarruin eteenpäin ja halasin sitä. Ilon kyyneleet valuivat tamman harjaan - ensimmäisellä kerralla este oli hypätty! Henrietta rauhoittui, siirsi itsensä ravin kautta käyntiin minun roikkuessa vieläkin sen kaulassa. En ikinä uskoisi sitä, eikä ehkä kukaan muukaan.
Ryhdistäydyin vastentahtoisesti tamman kaulasta ja annoin pitkää ohjaa. Pyyhin toisella kädelläni kyyneleitä. Ratsastaessani Annen, Magnetin ja Rosin ohi, sain hienot suosionosoitukset. - Se meni heinosti! Magnet kehui. - Kiitos, vastasin ja hymyilin todellista hymyä. Vapisin vieläkin onnesta, kun käänsin tamman kartoon ja laskeuduin alas.
- Sä olet aivan ihana ja aivan paras! kuiskasin Henrietan korvaan. Tartuin ohjiin, talutin tamman hoitopuomille. Hoitopuomilla oli narkki valmiina. Pidin silti vain harjasta kiinni riisuessani suitsia Hensulta. Sitten laitoin narkin sen kaulan ympäri ja sidoin hoitopuomille vetosolmulla. Pyysin kentän laidalta tullutta Magnetia pesemään kuolaimet, mutta vain, jos hän itse tahtoi. - No totta kai voin, Magnet virnisti, kun otin pinteleitä ja patjoja pois.
Talutin kohta vietyäni kaikki turhat kamat pois Hensun pesuboxille ja suihkutin sitä puhtaaksi hiestä. Jalat huuhdoin kylmällä vedellä. - Kuule Hensu.. Mä en ikinä, en ikinä unohda meidän ensimmäistä ratsastuskertaa ja metrin kokoista estettä, kerroin tammalle, joka oli selvästi jo piristynyt.
Pian Pipsa tuli katsomaan tekemisiäni, kun kuivasin Henriettaa pyyhkeillä. - Anne käski sanoa, että laitatkos sitten Henrietan laitsalle? Pipsa ähki syötyään juuri omenaa. - Ah, okei. Se onnistuu, vastasin hymyillen. Meinasin jo kertoa mahtavasta ratsastuskerrasta, mutta olisiko se tarpeen?
Pujotin riimut vielä Hensulle päähän ja talutin sen sitten niistä ulos laitumelle kavereidensa kanssa. Palmikko se siellä jo odottelikin. - Pysy puhtaana, kuiskasin juuri puhdistetulle tammalle, joka hörähti kuin sanoakseen: "Hyvä on, jos tulet viimeistään perjantaina!".
Jäin laitumen portille nojailemaan, sitten menin oleskeluhuoneeseen syömään evääni - ja kertomaan kokemuksistani, ainakin yhdestä, joka juuri tapahtui <3.
~ Kismet & Henrietta ♥
|
|
|
Post by Sophie on Aug 21, 2008 6:54:46 GMT 2
((Hoidanko mie nykyään Hensua yksin, tähh?))
|
|
|
Post by Sophie on Aug 21, 2008 16:25:38 GMT 2
21.8.2008 Maastoilua ja pelottavia puskia
Istuin bussissa haukotellen. Vieressäni oli Carkki, joka oli samaan bussiin tultuaan ehdottanut yhteistä maastoretkeä. - Totta kai se käy! olin aikaisemmin sanonut.
- Kiva muuten, kun molemissa on suomenhevosta, Carkki tokaisi, kun bussi pysähtyi liikennevaloihin. - Ei voi olla totta! Leevilläkö sine tuut? kysyin epävarmana - miettikääs, Leevi & Hensu.. - No totta maar, Carkki virnuili. - Mahdotonta! Palmilla tietenkin, hulluko sie oot? Carkki puuskahti hetken päästä.
Kohta bussi pysähtyi, ja loikimme yhdessä siitä ulos suoraan lätäköitten poikki Seppeleen pihalle. Talli näytti siltä kulmalta aivan väärältä, kun yleensä tulen toisesta suunnasta. Josefiina tuli morjestaen luoksemme ja liittyi seuraan. - Kiva, Kisu, kun me mennään siihen tunnille.. Siihen Nanan pitämään, Jossu virkkoo. - Mm, ehkäpä. Ylitin eilen Hensun kanssa kivan kokoisen esteen.. Mut hei, sähän menet vasta höm.. Lauantainako? kyselen. - Äh, niin juu, ja sä huomenna, epistä.., Josefiina nyökkää. Carkki hymähtää ja kertoo menevänsä Palmia kunnostamaan.
Etenemme hiljaa Jossun kanssa oleskeluhuoneeseen, jossa ryntään kaapilleni. Heitän selässä olevan reppuni sinne, ja huokaisen helpotuksesta kuuluttaen aika monelle: - Miettikää, toi painaa enemmän kuin rinkka partioleireillä! - Harrastatko sä partiota? paikalle juuri tullut Karoliina hykertää. - Musta se on hauskaa, totean, vaikken aina kaikesta partiossa nauti.
Nappaan kaapeista pari keksiä, mutustan ne, ja yritän jaksaa tehdä läksyt. - Heposet on tärkeempiä, Chao muistuttaa, ja Adan teoriasta läksyjen hauskuudesta heitän kirjat takaisin reppuun ja lähden huoneesta.
Kaikki olivat aivan varmasti oleskeluhuoneessa, sillä itse tallissa hevosten parissa ei ollut ketään muuta kuin tuntilaisia, jotka yrittivät naama punaisena kiinnittää tuntiponien solkia suitsista. - Apua? vinkkasin yhdelle, noin yhdeksän vuotiaalle tytölle, joka hääräili Pikun kanssa. - Mä hoidan Pikkua, tyttö vastasi, ja kertoi olevansa Loviisa. Nolostuin ja punastuin. - Ai, sopersin, nopeasti riensin Hensun karsinalle.
- Moikka, Henrietta, kuiskasi tammalle, joka käänsi perseensä sijaan päänsä minua päin. - Miten menee? Vastaukseksi taisin saada närkästyneen pärskähdyksen. Seisoin nyt tamman vierellä, kävelyttäen hiljaista vauhtia kättäni Henrietan selkää pitkin. Tamma ei aristellut mitään, joten ilman minkäänlaisia huolia aloin tutkimaan jalkoja. - Ei mitään, huokaisin. Lähdin hakemaan harjapakkiani ylhäältä. Oleskeluhuoneesta lähti jo porukkaa. Nappasin kaapista pakkini ja ravasin portaat alas jälleen kerran, suunnistin Henrietan karsinaan ja menin myös sinne.
Laskin harjapakin alas, otin sieltä kumisuan ja aloitin harjauksen. Henrietta vain seisoi paikallaan, niin kuin mitään ei tapahtuisikaan. Vaihtelin harjoja toisensa jälkeen, kunnes kuulin Carkin kiljahduksen: - Palmi, seiso!!, sen jälkeen toisen huudon, joka ilmoitti heidän olevan valmiina. - Odota hetki, sanoin hiljaa, kun menin hakemaan satulaa ja suitsia.
Henrietta aukaisi kiltisti suunsa, antoi laittaa satulan ja suojat kiltisti. Siitä kannatti kehua. - Mahtava tyttö, nyt vain, jos antaisit Palmikon ja Carkin tulla seuraamme ilman temppuja, mutisin tilastohevoselle, kun talutin Hensua tallin edustalle.
- Se käyttäytyy hienosti, Carkki totesi, kun ohjasimme hevosia vielä syvemmälle metsään. - Niin, tiedän, muistutin vanhempaa tyttöä. Nyt olimme jo metsässä. - Ravataanko? - Joo!
Kannustin hevosen allani raviin, ja otin ohjat kunnolla tuntumalle. Palmikko ravasi vähän laiskasti, Hensu nosteli jalkojaan korkealle vetisessä maastossa. - Kohta tulee esteitä, Carkki huomasi. - Pitää laukata. Mutta pääseekö Palmi ne? kysyin. - Pääsee, pakko päästä, Carkki huokaisi. Istuin alas harjoitusraviin ja tökin kantapäällä Henrietan laukkaan.
Hensu laukkasi erittäin pyörivästi, ja kuten eilen, myös kovaa vauhtia. Palmikko jäi ratsastajineen vähän taakse. - Odota.. Palmi, EI! Palmi, rauhoitu!! Carkki kiljui, kohta ruunikko tamma tuli minun ja Hensun viereen. Siinä samassa Henrietta pelästyi tuulessa kahisevaa puskaa, hypähti sivulle, minä lensin kaulalle roikkumaan.
Hevoset alkoivat kisaamaan vauhdilla. Carkki roikkui myös kaulalla, kuten minäkin, ja aina vähän väliä Henrietta pomppi kahisevien puskien edessä. - Esteitä!!! Carkki huudahti. Nousin välittömästi istumaan kunnolla satulaan, ja tein puolipidätteitä. Vihdoin joku niistä meni läpi, mutta ehkä liian myöhään...
Edessä oli kaatunut puu, kun Henrietta lähti ponnistamaan liian myöhään - kauhukseni se 'kompastui' esteeseen, tuli lähes niskalleen alas, minä jäin jaloistani hevosen alle. Haukoin henkeäni kivusta, tahdoin nähdä Carkin ja Palmin turvassa, mutta sitten pimeni.
- Kismet! joku huudahti, läpsi minua poskille. Se oli Oona, vieressään Ros ja Anne. Yritin nousta "maaston polulta", mutta makasinkin oleskeluhuoneen ihanan pehmeällä sohvalla. Katsoin kauhistuneena Annea. - Hensu on kunnossa. Se vain aristaa niskaansa, mutta voit mennä sillä tunneille, Anne sanoi lukien ajatukseni. - Entä Carkki ja Palmikko? kysyin hiljaa - päätä särki, ja jalkani oli tuettu. - Kunnossa, Ros vastasi. Huokaisin helpotuksesta.
Tunnin päästä minulle annettiin lupa kävellä. Jalkoja sattui aivan hirveästi, mieluummin olisin amputoinut ne, kuin kävellyt niillä - silti vielä enemmän tahdoin mennä katsomaan Henriettaa. - Hensu, ähkin kivusta ja katsoin ruskeita, suuria silmiä. Kuulin hörähdyksen Henrietalta. Menin karsinaan turpeeseen istumaan.
Taisin kai nukahtaa siihen, sillä seuraavan tapahtuman muistan tapahtuneen Hensun karsinassa. Kuulin aika monen puhuvan oven toisella puolella tapahtuneesta. Pudistin turpeet ja katsoin Hensua - se makasi rauhassa karsinan lattialla.
- Hän olisi voinut kuolla, jos Hensu olisi tippunut kokonaan Kismetin päälle, Carkki kertoi Oonalle. Näin kaiken karsinan kaltereista. - Uskon, Oona mumisi. Jalkojani särki seisomisesta, vaikken seissyt varmaan minuuttiakaan. Menin ulos karsinasta suoraan pyörälleni. Meinasin tukehtua tietoon - olin juuri pari tuntia sitten ollut kriittisessä tilassa. Hensuhan oli hoidettu, minun vain oli pakko päästä pois.
Poljin kotiin niin kovaa kuin pystyin. Seppeleellä tietenkin jatkaisin hevosten hoitoa, mutta entäs esteet tai maasto? Menisinkö enää Hensun selkään? Totta kai menen, ajattelin itsekseni.
|
|
|
Post by Sophie on Aug 22, 2008 7:08:52 GMT 2
Piirsin kuvan Nanan pitämästä tunnista, vaikkei siinä saisi olla suitsia 8[
|
|
|
Post by Sophie on Aug 22, 2008 16:00:04 GMT 2
22.8.2008 Nanan "kidutustunti" ilman mitään
Kiiruhdin tammalaitumelta sisälle talliin katsomaan, oliko Hensu jo valmiina tunnilla, vai seisoisisiko se karsinassaan pitkästyneenä. Kuten yleensä, Henrietta seisoi silmät lurpallaan karsinassaan minun herätellessä sitä liikkeelle. - Me mennään nyt, mutisin. Harjasin nopeasti taas tuntiharjoilla Hensun, sekä laitoin sille riimut. Riimuista talutin sen maneesiin.
Nana katsoi iloiten ratsukkoja ilman mitään, kuten yleensä sanon. - Ja selkään! Nana komensi, ja yritin kivuta Hensun selkään. Kun siellä vihdoin olin, keikuin ja huojuin Hensun selässä. - Kädet sivuille, ryhtiä! Nana huusi kuin armeijan johtaja. Yritin parhaani. Aksu käveli aivan Bladen takana, mutta Hensu kulki ihan hyvin ilman mitään kummallisimpia temppuja - itse satuin välillä keinahtamaan liikaa sivulle, tai kaulalle.
- Valmistelkaa ravia, reipasta käyntiä. Hensulle raip.. pohkeita, Nana kehotti. Annoin napakat pohkeet, ja pompin ylös alas selässä. Olin tartuttanut Hensuun epävarmuuteni.
- Kismet, hyvä, istu vaan! Älä anna Hensun kiihdyttää, rentoudu ja katso vaikka maneesin kattoon! Nana neuvoi. Istuin alas ja rauhotuin - Hensukin hidasti vauhtiaan. Nana antoi meidän ravata hetken, meinasin tippua, mutta sitten Nana kailotti maneesiin: - Okei tytöt, valmiina haasteeseen?
Helmin ja Pellan piti pujotella, me muut vaihdomme suuntaa. Sitten kokeilimme pujottelua, ravissa. Yhdessä käännöksessä Dreamer tippui Bladelta, mutta "Nana the kiduttaja" käski vain takaisin selkään. Ravailimme rauhassa Hensun kanssa, kunnes Nana pyysi meitä laukkaamaan pitkällä sivulla. Puristin itsevarmasti pohkeet hevosen kylkeen ja Henrietta nosti laukan.
Hensu vain kiihdytti ja kiihdytti, tartuin itse riimuista kiinni, päästin vahingossa niistä irti, kun Nana tarttui niihin. Hensu veti yhden pikkupukin ja pomppi vastahakoisesti paikoillaan.
Pian käännyimme kaartoon keskelle. Luisuin alas Hensun selästä. Kuuma oli, pakko myöntää. Ei kyllä Nanakaan niin normaalilta näyttänyt - tytön naama oli aivan punainen ja hiki valui. Talutin Hensun pesarille ja huuhdoin siltä hiet nopsasti pois. Sen jälkeen kuljetin tamman laitumelle, ja huokaisin helpotuksesta - ei tippumista!
~ Kismet & Henrietta
|
|
|
Post by Sophie on Aug 23, 2008 15:31:46 GMT 2
23.elokuuta 2oo8 Sintti? Hyppäsin pois autosta silmät punaisina ja turvonneina Seppeleen pihalle. Kissani oli jäänyt eilen (IRL) rekka-auton alle, mutta onneksi tilalle olin saanut suomenlapinkoira Sintin, joka oli kylläkin uros ;D. - Sintti, tule nyt! huusin koiran perään kauhuissani, kun se lähti lähes juoksemaan (yllätys, yllätys) rekka-auton perään. - Wuh! kuului kohta takaatani. Kiinnitin varuiksi hihnan Sintin kaulapantaan. Kävelin sisälle talliin, Sintin nuuhkiessa tavaroita. Onneksi kukaan hevosista ei pelästynyt koiran haukkumista. - Heippa, Hensu, lepertelin tammalle tultuani sen karsinalle. - Sie et kyllä oikein ole enää sintti, kerroin Hensulle, joka puisteli päätään. Yksimielisyys on paras "mielisyys". - Sulla on koira!! paikalle tullut Jossu huudahti. - Äww, niin onkin, sanoin hymy huulilla. Vaikea oli surra kissaa, kun vieläkään sen kuolemaa en uskonut. - Mikä nimi, mikä nimi? Jossu kyselee innoissaan Sintin hyppiessä tämän polville. - Sintti, ja suomenlapinkoira-uros. Oikein nuori, vähän yli vuoden, selitän. Josefiina nyökkäilee. Henrietta katsoo kateellisena, kun lellimme koiraa, emmekä tätä. Kuljin Sintti vierelläni oleskeluhuoneeseen. Ovi auki, ja kuului toisen koiran haukahdus. - Koira! Sastu huudahtaa, ja tämän oma koiransa, Rocky, tulee heti haistelemaan Sinttiä. - Heh, mä sain koiran, kun kissa kuoli, selitin, ja jäin rupattelemaan eläinten menetyksistä ja saamisista. Pian silti joudun hyvästelemään hetkeksi muut, kun menin ottamaan Hensun karsinaa. - Väistys nyt, kehotan tammaa, joka siirtelee pehvaansa aina tielleni, kun yritän napata lantakasan talikkoon. - Oikeasti, manailen tammalle, ja sain kuin sainkin lantakasoja kottikärryihin suunnilleen kaksi, sitten hevonen siirtää taas takapuolensa eteeni. Mutta nokkelana nappaan viimeisen lantakasan kottikärryihin ja vien ne pois hiestä märkänä. Silloin ärsytti, kun aikaa tallilla olemiseen ei iltaisin ollut paljoa. Mutta itse asiassa, en jaksaisi edes tehdä liikaa hommia. Kun olin vienyt kottikärryt pois, jäin vain katsomaan tammaa. Toinen asia, joka ärsytti juuri silloin, oli se, että Hensu oli harjattu jo kunnolla. Niinpä tehtävää ei ollut enempää. - Henrietta, moiksan, mun pitää mennä, sopersin, ja vihelsin koiran perääni. Juuri silloin valkoinen Renaultimme kaartoi pihaan, ja hyppäsin taas kyytiin - Sintti haukkui voimakkaasti vieressäni takapenkillä Henrietan hörähtäessä perääni. ~ Pikatarinan tehnyt Sophie & Hensu (plus Sintti) Sintti näyttää siis tältä:
|
|
|
Post by Sophie on Aug 27, 2008 8:46:33 GMT 2
Sophie: 8HM
|
|
|
Post by Sophie on Aug 28, 2008 7:12:37 GMT 2
Jee, kahdeksan hoitomerkintää No niin, yritän tässä vartissa tehdä jonkin sortin tarinan.. Kohta yritän tehdä jonkun kuvan. :3 28.8.2008 Terveenä Aamu oli synkkä ja sateinen, kun yritin mennä sadeviitan sisälle. - Auh.. No ei voi olla totta?! Nytkö tämän oli sitten ihan pakko mennäkin rikki? manasin suureen ääneen saaden isoveljeltäni huomioita. Heitin koko roskan lattialle, nappasin kypärän ja lähdin sitten kastumaan sateeseen. Matka oli pimeä, ja ennen kaikkea kylmä. Ainut asia, joka lohdutti, oli se, että pääsin Seppeleelle. Mutta sitten nopean reissun jälkeen kouluun.. Huoh. Vilkaisin tarakalle. Onneksi reppu oli mukana, sillä kotona en enää ehtisi käydä. Sattuisin vain haisemaan hevoselle. Ajatuksistani vihdoinkin irtosin, kun näin Seppeleen rakennuksen kohoavan edessäni. Polkaisin lujaa, liu'uin tallipihalle ja rysähtäen jätin pyöräni siihen, kuten aina (ja siitä irtosi taas jokin juttu ^^). Katsoin nopeasti tammalaitumelle. Pian sain todeta, että Hensun oli pakko olla sisällä tai muuttanut - eihän nyt Mariel Hensua omi, kun Cassunkin sai? Karsinassa hiljaa nököttäen ruunikko tamma nuokkui, otti yhden korren heinää suuhunsa, söi sen pitkästyneesti. - Hensuu.., kutsuin tammaa. Henrietta kohotti päätään ylös ja hörähti lähes äänettömästi. - Hyvin menee, sanoin jonkun ihmeen takia. Hensulla ei kyllä näyttänyt menevän hyvin, ehkä se ei ollut saanut tarpeeksi liikuntaa. Olin kuin uitettu koira, tajusin sen vasta nyt. Vaatteet liimaantuneina ihooni kävin hakemassa yläkerran kaapeista harjapakkini, sitten ravasin portaat alas. Henrietta oli nyt hiukan pirteämpi - sen korvat liikkuivat joka suuntaan. Mutta kun avasin karsinan oven, Henrietta luimi. - Heeii, tyttö, rauhotus nyt.. Ei ole mitään hätää, sanoin matalalla, rauhoittavalla äänellä. Hensu hörähti sitten ja liikutti taas korviaan. Otin pakistani kumisuan, pyörivillä liikkeillä rentoutin vähän vanhemman tamman ja poistin kuran, jota ei kyllä ollut. Pölyllä suhaisin irronneet karvat ja tietysti pölyn Henrietan karvapeitteestä. Body-harjalla harjasin koko hevosen ja jouhia, päätä hellävaraisesti. Dandylläkin otin lähes koko hevosen - empä ottanut päätä tai jouhia. Harjasin nopeasti vielä pään ja selvitin kunnolla Hensun takkuisen hännän. Nappasin vielä kaviokoukun käsiini ja kiireessä yritin putsata kaviot - koulu alkaisi pian. Kun kaikki kaviot olivat puhtaita, pudotin porkkanan palan nyt taas jälleen väsyneelle Hensulle. Henrietta nappasi sen kyllä suuhunsa, mutta maiskutteli sen hitaasti silmät lurpallaan. - Tulinko vahingossa herättämään? virnuilin tammalle. Hensu olisi hyvin voinut näyttää kieltä, mutta hevosena se onkin vähän vaikeampaa. Vein harjapakin pikapikaa ylös kaappiini, tulin alas, lähetin lentopusun Hensulle, katsahdin kelloa, juoksin pyörälleni ja lähdin sillä sitten matkaan kohti koulua varmaan siinä samassa minuutissa. Ai niin, mietin äänettömästi päässäni. Hensun karsina on edelleen likainen. ~ Sophie & Henrietta ♥ Sophie: 9HM
|
|
|
Post by Sophie on Sept 1, 2008 14:35:17 GMT 2
1.8.2008 Perushoito Loikkasin pyörän satulasta ketterästi alas, mutta pamautin sen "ei-niin-ketterästi" maahan. Tälläkertaa siitä ei irronnut mitään. Katsahdin nopeasti tammalaitumelle. Henrietta käyskenteli siellä kaverinsa Palmikon kanssa. Ennen kun menisin hakemaan kottikärryt + talikon, kävin katsomassa tuntillistaa. Aikuisten alkeistunnilla meni vain viisi henkilöä. Juups, ja neljältä alkaa.. Joku Jonna menee... Hensulla! Koska tunti alkaisi tunnin päästä, päätin heti hakea kotsut ja talikon. Hiissasin natisevat tavarat Hensun likaiseen karsinaan - ja siitä sitten vain siivoamaan! Tungin talikon turpeen sekaan, nostin sen ilmaan, ja sihtasin turhat turpeet pois. Lantakasat lensivät mukavassa kaaressa kottikärryihin. Toinen kasa tuolta kulmasta - wumps, kotsuissa - neljäs tuolta.. Siinä ilmenikin virtsaa . Heitin vielä mielestäni viimeisen lantakasan ja likaisen turvepläntin kottikärryihin, kun Anne tuli muistuttamaan minua aikuisten tunnista. Karsinan keskelle tullut puhdas kasa sai kyytiä, kun heittelin sitä ympäri karsinaa pehmusteeksi. Se olikin nopeasti tehty, tein turpeesta vielä vain patjan, kunnes vein kottikärryt + talikon pois. - Henriettaa, tyttö, tule tännee! kutsuin tammaa. Vihelsin vielä perään. Hensu käänsi korvansa minua päin, hörähti, ja tuli pikaravilla luokseni. - Sie menet tunnille, kerron, ja nappaan riimuista kiinni. Talutan Hensun karsinaansa sulkien oven perään. Paikalle tuli pian Jonna, joka siis ratsasti Henrietalla. - Harjaatko itse? kysyn naiselta, joka oli arvioltaan noin 20 vuotta. - Hmm.. No, voisinhan minä, Jonna toteaa ja nappaa käsiinsä Hensun tuntiharjalootan. Jonna harjaa hyvin perusteellisesti ratsunsa, ja putsaa tämän kaviotkin ihan hyvin, osumatta säteeseen. - Haetko satulan ja suitset? Jonna kysyy. Minä käyn nopeasti hakemassa ne. Suitset ovat ihan hyvät, mutta satulan istuin on jo kovin kulunut. Annan satulan Jonnalle. Tämä istuttaa sen hyvin Hensun selkään. Sitten annan suitset, jotka Hensu ottaa pienillä ongelmilla vastaan. Kysyn Jonnalta, menevätkö he koulua. - Joo, ainakin anne sanoi aikaisemmin niin, Jonna vastaa epävarmasti. Pinkaisen vielä hakemaan hivutussuojat, ja koska Jonna kertoi olevansa kokematon suojien suhteen, asetan ne itse Hensun takajalkoihin. Henrietta seisoi kiiltävänä, mutta pitkästyneenä paikoillaan, kun tarkastimme Jonnan kanssa satulan paikat. Hetken harkitsin kumppareita Hensulle tunnille - mutta ei, Hensu ei tarvitse. Kun Hensu oli Jonnankin mielestä valmis, hän lähtee taluttamaan hoitohevostani kentälle. Autan tätä vielä jalustimien kanssa kentällä, mutta sitten lähden pyörälleni. Katsoin kentälle ravaavan Henrietan suuntaan, ja mietin, mitä tekisin, jos vielä pomppaisin sen selkään ja suuntaisin maastoon? Mutta juuri nyt se ei kiinnostanut - kotona odotti tarpeeksi suuri läksypino saamaan minut Seppeleeltä pois. ~ Sophie & Henrietta <3
|
|
|
Post by Sophie on Sept 3, 2008 15:33:40 GMT 2
3.8.2008 Ikioma hoitohevonen on ihana! Kirjoitan tämän tarinan heti Hensun selästä...
Satoi hiukan. Mutta se ei haitannut, kun istuin Hensun selässä, voitonriemuisena. Taputin tammaa hymy huulilla kaulalle, ja annoin pohkeet. Carkki ja Anne harjoittelivat hevosillaan esteille. Käänsin Hensua maastoon päin - olin juuri noussut selkään tallin pihalla, käynyt katsomassa, mahtuuko kentälle, mutta sitten jatkanutkin tänne maastoon. Enää en pelännyt niin paljoa Hensun selästä tippumista. Nyt oli vaikea ajatellakaan mitään surkeaa - ei vuosipäivää, ei - sillä Henrietan toinen hoitaja Juuli oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Nyt sain siis omia tilastohevosen itselleni, ihanaa! Kokosin ohjat, mutta pysäytin Henrietan lähes samaan aikaan. Säädin jalustimet pari reikää lyhyemmiksi, sitten taas pohkeet eteen.
Taputin Hensua jälleen kaulalle hymy kareillen huulillani. Painoin kantapäät hevosen kylkeen ja maiskutin. Lempeä ja tasainen hevonen ravasi allani pärskähtäen. - Hieno tyttö, sain sanottua äkisti suustani. Hensu käänsi korvansa kohti ääntäni, heitti päänsä alas ja pärskähti jälleen. Kokosin allani ravaavaa hevosta. Hetken päästä käänsin sitä maastoesteille vievälle polulle, ja nostin laukan.
Kun kantapääni hiukankin kosketti hevosen karvapeitettä, se ampaisi laukkaan, mutta hallittuun sellaiseen. Säpsähdin nopeasta lähdöstä laukkaan, mutta myötäsin sitten helposti mukaan. Kehuin tammaa hiljaisella äänelläni, mutta kun esteet alkoivat näkyä, lähes vapisin. Mukaan ottamallani raipalla löin varmaan tunnottomasti ikiomaa hoitohevostani pohkeeni taakse, ja annoin enemmän ohjaa. Hensu vaistoi pelkoni, mutta hyppäsi hienosti arviolta noin 60 sentin esteen.
Toinen, kolmas, hyppy, ohja... Mielessäni laskin lyhennettyjä laukka-askeleita ja kertasin ohjien säätöä ennen ja jälkeen hypyn. Kohta maastoesteet olisivatkin loppu - ikävä kyllä. Olin jo nauttinut viimeisistä esteistä, kun Hensu kunnolla panosti niihin. Nyt piti vain vieläkin pidentää ohjaksia ja siirtyä ravin kautta loppukäyntiin. Niin myös tein, ja käänsin polulta toiselle päästäkseni takaisin Seppeleelle. Kello oli kännykkäni mukaan jo kohta puoli viisi, joten kiire tulisi.
Tallin pihalla katsahdin uraa kiertäviä Leeviä ja Senttiä, joiden selässä edelleen nötkötti Anne ja Carkki. Itse liu'uin hoitohevoseni selästä, nostin jalustimet ylös ja löysäsin satulavyötä. Talutin Henrietan käytävälle. Riisuin ekaksi satulan, sitten suitset ja pujotin riimutkin tamman päähän. Pyysin innokkaita aloittelijoita katsomaan Hensua, kun vein tavarat satulahuoneeseen. Kun tulin takaisin, joku 6-7 vuotias poika (poika, woot?!) yritti kiivetä Hensun selkään. - Nyt (*sensuroitu sanavalikoima*) alas sieltä! komensin erittäin tiukkaan sävyyn saaden hoitohevosenikin säpsähtämään. Rauhoittelin sitä samalla ajaen pikkulapsia vähän tylysti pois. - Ei voi olla totta! manasin hiljaa huomatessani - taas - harjapakin "unohtuneen" ylös. Kuten normaalisti, silti vain nappasin tylysti tuntiharjakopan käsiini ja sieltä kumisuan. Ja sen jälkeen tietenkin harjasin koko kopukan eri harjoilla.
Laskin viimeisen kavion alas ja taputin Hensua lautasille. - Hieno tyttö, kehuin taas hiljaa ja annoin taskustani vähän kuivan porkkanan. Huokaisin. vielä olisi karsina. Likainen. Siivous. Ei. Tylsää. Likaista. Talutin Henrietan pelkistä riimuista karsinaansa, mutta onnekseni huomasin karsinan olevan jo puhdas! Päästin tamman 'vapaaksi' karsinaansa, kun itse voisin hyppiä vaikka tasajalkaa onnesta - vaikka kyseessä olikin vain karsina. Hensu sai pian ruokansa. Se oli selvästi nauttinut liikutuksesta, sillä pari päivää sitten se oli nuokkunut silmät lurpallaan ja näykkinyt. Nyt Hensu käänteli iloisesti korviaan silmät onnesta välkkyen. Avasin vielä äsken sulkemani karsinan oven ja halasin ruskeaa tammaa samalla, kun sanoin sille: - Nähdään pian, miun ihan ikioma hoitohevoseni ♥!, ja sitten lähdin pois este- ja maastokammo kaukana poissa.
~ Sophie ja Hensu <♥3~
|
|
|
Post by Sophie on Sept 5, 2008 14:04:58 GMT 2
Tuli vähän ponin näköseksi. Ja muutenkin on IHAN kökkö.. Ei kai silti ole parin viivan tikkuhevonen? Tai siis tikkuhevosen pää? Ja siis, jos oikein laskin... 12. HM? Jos kelpaa hoitomerkinnäksi.
|
|