|
Post by Vanessa on May 22, 2018 17:56:03 GMT 2
Aurinko paahtoi taivaalla armottoman lailla ja suuta kuivasi. Nieleskelin epätoivoisesti ravatessa kenttällä Charlien kanssa. Se heiluttelipäätään rennosti edes takasja tuntui olevan tyytyväisempi treeneihimme,kun minä. Minua heikotti. Joka kesä tuntui siltä kun olisin ollut jonkinlainenmagneetti auringolle, keräsin kaiken värin itseeni, mutta myös kuumuuden ja jo pelkästään hentosten kavalettitreenien aikana, olin kuluttanut Charlien selässä yli litran vettä. "Minä en taida pystyä tähän enää", henkäisin Salmalle, joka heilutteli aidalla istuessa jalkoja edestakaisin. "Juo vähän niin helpottaa", Salma nyökytteli. "Sunhan piti ylittää kavaletti kerran onnistuneesti, ettei Charlien jalat tuu perässä ja äsken onnistuitte jo melkein." Pidin Salmasta. Hänellä tuntui olevan aina oikeat sanat jokaiseen tilanteeseen, jotta toiselle tulisi edes hitusen parempi mieli. Hymyilin ja maiskautin charlien laukkaan. Ensin sen askeleet heiman laiskoja, se ei olisi millään halunnut ottaa kunnon ryhtiä itseensä. Ryhdistyin itse ja hipaisin mukamas raipalla Charlieta ja koko hevonen tuntui Terästäytyvän täysin uuteen uskoon. "Nyt se näyttää hyvälle! Nyt kokeile ja ylläpidä toi laukka", Salma kannusti innoissaan. Tunsin hetken olevani rohkea. Ohjasin Charlien lähestymään kavalettia ja automaattisesti ruunan tahti meinasi hidastua. Se oli niin tottunut, että tuntilaisia huijaamalla sai ottaa välillä vähän rennommin ja kun sille ei antanut periksi, Charlie tuntui värähtävän täyteen energiaa. Charlie ryntäsi esteen yli ja puuskahti innoissaan venytellessään askelia. Turhautunut puuskahdus minulta sai Salman hypähtämään alas, hän seurasi katseellaan laukkaavaa Charlieta. "Älä riko laukkaa, jatka laukassa uudestaan, rauhota se vaan ja tuu uusiks. Nyt sillä on ainakin asenne kohdillaan", Salma nyökytti voitonriemuisesti. "Mä en tiedä tuleeko tästä mitään, nää pitkät askeleet on raskaat", tuhisin samalla kun ohjasin Charlien ympyrälle ja hidastelimme tahtiamme. Ruuna ravisti päätään haluttomuuden merkiksi, mutta palautui ruotuun pian. "Hyvin se menee, ei tää oo sun eka kerta", Salma hymyili. Ei ollut ensimmäinen kerta, ei todellakaan. En ollut osannut odottaa sitä, kuinka suuren palan haukkaan Charlien kanssa. Olin jättänyt isot hevoset ja tavoitteelisen ratsastamisen syystä. Tai ehkä enempi sen vuoksi, että pahin teini-ikä toi mukanaan hippimäisen luonnonrakastamisen mukanaan. Olin päässyt siitä hiljalleen yli, mutta ylitsepursuava itsevarmuus oli muuttunut epävarmuudeksi. Lisäksi päässäni pyöri kuinka hankalaa elämä osasi olla. Isoisä oli joutunut sairaalaan ja sairaalassa suositeltiin jo hoitokotia. Veljeni Ville oli palannut entisen tyttöystävänsä luokse lähes Helsinkiin asti, vaikka tiesimme kaikki jo valmiiksi kuinka tuhoontuomittu ylipäätään koko ajatus oli ollut. Ne olivat asioita, jotka siirrettiin pois, kun piti keskittyä nykyhetkeen. Puhalsin ilman keuhkoistani ulos hiljalleen ja nyökkäsin Salmalle myönnytykseksi. Hän oli oikeassa. Pysyisin vain nykyhetkessä ja suoriutuisin tästä samalla tavalla kuin kikista muista sadoista kokemuksistani. Charlie toisti itseään, ensin se yritti hidastaa ja sitten kiihdyttää. Itsepintaisesti pidin ohjat ja samalla koko hevosen käsissäni. Vastahakoisesti Charlie asettui aloilleen siihen mihin pitääkin ja onnistuimme siinä, mitä olimme tekemässä. Helpotuksen tunne valtasi minut ja taputtelin tyytyväisenä hoidokkiani kaulalle. "Hyvä! Toi oli oikeesti hyvä!" Salma kannusti. "Ja nyt me voidaan lopetella hyvillä mielin", naurahdin. "Oli ilo olla apuna", Salma naurahti. Loppu raveja ratsastaessa Salma keräili kavaletit takaisin kasaan ja pois kentältä. Keskityin hetken siihen tunteeseen, kuinka helposti kaikki oli tällä kertaa sujunut. Kuinka onnistuneesti ratsastus oli sujunut. Oli upea kesäpäivä ja jano ilmestyi pian, kun jännitys raukesi pois kehostani. "Juotavaa, kiitos", lähes kuiskasin karhealla kurkulla. Pyyhkäisin ratsastuskypärän alla hionnutta otsatukkaa pois silmiltä, mutta tilanne otsalla vain paheni sillä oli juuri taputtanut Charlien hiestä litimärkää kaulaa. Suljin silmätt ripsiin kiinni jääneen karvan takia ja heti Salman ojentaessa juomapullon, kaadoin sen suoraan kasvoilleni. Kylmä vesi huuhteli silmästä vieraat asiat pois mutta kypärän alle valuessa helpotti myös oloani. Rakastin lämpöä, mutta uurastaessa kuumuus oli tuskallista. toinen kerta Charlien kanssa
|
|
|
Post by Vanessa on Feb 21, 2018 17:58:52 GMT 2
Kuutti oli mielestäni upea. Se oli hurmannut minut jo ihan ensi kohtaamisesta lähtien, enkä osannut sanoin kuvailla, miten paljon ihannoin kyseistä hevosta. Siksi odotuksen tuoma jännitys oli tunnin alussa ihan mieletön. Silittelin kuutin kaulaa mietteliäänä, vaikka todellisuudessa käteni tärisivät jännityksestä ja ehkä innostakin. Me lähdimme liikkeelle ja siitä ei ollut enää paluuta.
Työskentely meidän kahden välillä tuntui kuitenkin heti alkuun sujuvan melko hyvin. Kuutti oli kuuliainen, vastasi apuihin hienosti ja ajallaan. Uskalsin rentoutua hevosen selässä, joka sai myös Kuutin heti alkuun samoille alltopituuksille kanssani. Se oli reipas, ei hidastellut yhtään ja laukkaan siirtyessä, se tuntui suorastaan huokaisevan helpotuksesta. Heti alkuun kun Kuutin pyysi liikkeelle, se myös näköjään pysyi liikkeellä.
Laukka oli pehmeää ja keinuvaa. Se tuntui kuitenkin ehkä vähän turhankin pehmeältä ja hetkittäin unohduin nauttimaan ruunan naukasta enkä keskittynyt apuihin ja ratsastukseen. Vasta kun oma keskittymiseni herpaantui ja se sai Kuutin kompuroimaan, oli minun skarpattava ja saatava ratsastus sekä istunta kuntoon.
Kunnon ratsastus toi mukanaan täysin uudet haasteet. Kun siirryimme tötteröiltä laukannostoon, tuntui Kuutti innostuvan tästä jopa hieman liikaa. Se räjähti vauhtiin singon lailla ja yritti pudistaa pidätteet pois saadakseen spurtata kunnolla. Napakasti jarruttelin ruunan takaisin oikeaan vauhtiin ja siitä käyntiin. Kuutti pärskähteni onnellisena ja kipitti innokkaassa käynnissä eteenpäin. Sen mielestä olimme vasta nyt päässet asiaan, vaikka tunti hyvää vauhtia läheni loppuaan.
Oma innostukseni kostautui niin, että emme meinanneet saada Kuutin kanssa millään onnistunutta laukannostoa aikaiseksi tötteröillä. Vasta viimeinen nosto onnistui puhtaaksi ilman yrityksiä karata tuntumalta ja siihen lopettaminen tuntui minusta oikein hyvältä idea. loppuraveissa ohjaa löysätessä myös Kuutti tuntui ymmärtävän, että tämän tunnin työt olivat tässä. Se rentoutui värisevästä innostuksesta ja tyytyväisenä alkoi venyttelemään kaulaansa. Taputtelin Kuuttia silti tyytyväisenä, oman innostukseni hallitseminen olisi voinut saada tunnin onnistumaan paremmin, mutta ei poistanut ylpeyttäni siitä, että olin päässyt komean herran selkään vihdoin ja viimein.
Kaartoon kääntyessä tuntia seurannut Emmy ilmestyi luoksemme ja tarttui ohjista kiinni. "Teillä tuntui vauhtia piisaavan vähän liikaakin", Emmy virnisti. "Joo, mun täytyy selkeästi seurata teidän ratsastusta vielä jonkin aikaa, että ymmärrän miten onnistut Kuutin kanssa olemaan niin tasapainoisen oloinen", hymähdin. "Sussa on se kaikki jo valmiina, rauhallisuus nimittäin, mutta taisit vaan jännittää uutta hevosta", Emmy kohautti olkiaan. Ja kieltämättä hän oli oikeassa.
|
|
|
Post by Vanessa on Feb 21, 2018 17:44:12 GMT 2
Alex ei ollut hassumpi ratsu. Se oli kuuliainen hevonen, jolta kääntöpuolena löytyi täysin oma mieli. Se ei mielistellyt ketään vaan vaati jokaiselta ratsastajaltaan kyllä aina valppaana oloa ja kunnollista ratsastusta. pidin Alexista, sillä se ei antanut kenellekään mitään ilmaiseksi. Mutta ensimmäiselle westerntunnilleni ja vielä maastoon tämä ruuna oli hetken aikaa tuntunut vähän turhan pelottavalta ajatukselta. Minun onnekseni Alex oli päättänyt olla tänään hyvällä tuulella, joka tiesi minun kohdallani mahdollisuutta selviytyä hengissä pitkästä westernmaastosta.
Westernsatula tuntui kieltämättä täysin erilaiselta kun klassisen ratsastuksen satulat. Se tuntui kuin nojatuolilta johon olisi voinut jopa torkahtaa. Alex ei ollut kuitenkaan se hevonen jonka selkään torkahdettiiin. Olin heti tallin pihasta lähtien olin valppaana kuin peura tien reunassa, mutta Alex tuntui ottavan yllättävän rennosti lähtömme. Se venytti kaulansa pitkäksi ja keinutti sitä puolelta toiselle. Se silti sivusilmällä seurasi jatkuvasti mitä muut touhusivat ja jännitys alkoi virittymään odottamisesta, milloin jotain tapahtuisi.
Ja kun ensimmäisen kerran lähdimme laukkaamaan, tuntui Alex lähes räjähtävän paikoillaan sännätessään laukaan. Sen hetken rentous oli meistä kaukana, mutta Alex tuntui hiljalleen löytävän saman tahdin kuin muut. Se ymmärsi kuunnella minua ja asetuimme takaisin omalle paikallemme. Se otti rennon asenteen pian takaisin, vaikka saman räjähdyksen toistimme toisessa laukannostossa.
Ja sitten me kohtasimme kapeat puut, joita pitkin olisi pitänyt kävellä. Se ensimmäinen kolahdus sai Alexin tyrmistymään täysin ja ruuna nosti päänsä ihan minun syliini asti, ellei jopa suuhun. Se tanssahteli etujalkojaan nostellen hetken, eikä olisi millään meinannut haluta astua enää askeltakaan. Vastahakoisesti napakoiden apujen jälkeen se lähti varovasti liikkeelle ja dramaattisesti nostili jalkojaan, kun varmistaakseen ettei mikään pure sitä. Me kipitimme kapeita puita pitkin Alex kiukustuneena, eikä edes niiden jälkeen ruuna tuntunut millään palautuvan siitä,e ttä hänet oli pakotettu kävelemään pelottavia puita pitkin.
Sen jälkeen en osannut oikein enää rentoutua selässä. Tiesin ongelman olevan minussa, kun Alex alkoi tähyillä ympärilleen ja koko hevonen jännittyi kauttaaltaan. Kaikki oli minulle täysin uutta ja epävarmuus suurta rautiasta ruunaa kohtaan ei helpottanut tilannetta yhtään. Vasta pysähtyessämme juomaan kahvit, koin rentoutuneeni niin paljon, että loppu matka sujui kohtalaisen hyvin. Aelx vain oli vähän sellainen hevonen, että tulevaisuudessa minun pitäisi ratsastaa sillä useamman kerran, ennen kuin pystyisin olemaan sinut itseni kanssa ruunan selässä.
|
|
|
Post by Vanessa on Jan 23, 2018 12:37:26 GMT 2
Vanella on Pikkujoulu 2017, Aattoratsastus 2017, Joulutehtävät 2017 + En tiedä miten päivittelet vuosimerkkejä mutta Odella tuli viime vuonna viisvuotta täyteen
|
|
|
Post by Vanessa on Jan 22, 2018 22:21:03 GMT 2
Seppeleestä oli tullut osa lähes päivittäistä elämääni. Tuntui luonnolliselta aamulla juoda kuppi teetä aamupalan kanssa joko talomme kuistilla tai peltoja ihastellen keittiön ikkunan ääressä. Sen jälkeen hätyytin koiramme Jyrkin ja Gubben ylös pedistä ja kanssani hoitamaan kanat ja vuohet sekä muut tilan asiat. Yleensä vaihtoehtoisesti tässä vaiheessa suuntasin niinä päivinä Seppeleeseen, kun isoisällä oli muuta ohjelmaa. Pääsin sopivasti auttamaan aamutallissa ja koska päivisin harvoin arkipäivinä tallilla näkyi ja tunnitkin alkoi iltapäivästä, sain ottaa ilon irti ja nauttia Oilin seurasta täydessä rauhassa. Jos isoisä kaipasi apuani päivällä, suuntasin Seppeleeseen aina Villen tultua töistä juuri sopivasti tuntien alkuun. Silloin tallilla oli toki enemmän melskettä ja hulinaa, mutta tuntilaisten auttaminen ja tuntien seuraaminen oli mielenkiintoista. Kävinhän myös itse tunneilla tiistaisin ja torstaisin, useamminkin todellisuudessa, joten elämäni oli yhtäkkiä tuövinut täyteen tallielämää ja tallitöitä. Ehkä oli aavistuksen suuruuden hulluutta kokea, että tarvitsin tekemistä vielä lisää. En kuitenkaan ollut voinut vastustaa tilaisuuteen tarttumista. Nimittäin tarttumista Charlieen. Charlie oli mielestäni yksi upeimpia hevosia, jota koskaan olin kohdannut missään ja luonteeltaan niin herttainen, että meillä oli tuntunut klikkaavan jo ensimmäisen kerran kun olin ruunan kohdannut. Nyt olin hetken Annen kanssa keskustelemisen jälkeen kahden Seppeleen hevosen hoitaja, eikä tällä kertaa tallille saapuessani ollut levollinen olo, kuten yleensä, vaan perhoset lentelivät vatsassa siihen malliin että olisin voinut olla ihan ensikertalainenkin. Tuntemuksista päätellen siis. "Oi ihanaa että sä taas ilmestyit aamuun, saatoin lukea/pelata illalla myöhään ja ubet jäi väliin", Pyry tuntui ilahtuvan tulostani. Pyryn seurassa minulla oli rauhallinen tunne, jopa nyt hänen läsnäolonsa tuntui rauhoittavan suurta jännitystä ja iloinen hymy levisi kasvoilleni. "Tietysti tulin! Isoisä käy joka maanantai avustamassa naapuria kuistinrakennuksessa", heilutin sormiani ilmassa heittomerkein ja pyöräytin silmiäni huvittuneena. "Sun isoisäsi on kyllä hauska", Pyry totesi ja jo tuttuun tapaan erkanimme minä heinien luokse ja Pyry väkirehujen. Aamutalli sujui yhteistyöllä kuin tanssi, vaikka Kasperin kanssa niitä suorittaessa tanssiin sisältyi myös aina huomattava määrä sadattelua. Pyryn kanssa olimme huolellisia ja nopeita, joka helpotti työtä sen suhteen, että molemmilla oli mahdollisuusbpäästä hoitohevostensa kimppuun mahdollisimman pian. "Musta Iita on vaan niin upea", huokaisin ihastuksissani, kun Pyry jätti sen viimeiseksi uloslähtijäksi, minun aloittaessa tamman karsinan siivouksen. "Se on, pitäisi tallin jälkeen vähän kokeilla sitä maastossa, tuletko mukaan Oilin kanssa?" Pyry kysyi. Joka kerta kun Pyry esitti kysymyksen, hän tuntui aina arkailevan sen muodostamista, vaikka henkilökohtaisesti koskaan en ollut kieltäytynyt hänelle mistään. "Kyllä tulen mielelläni! Mutta tänään en Oilin kanssa", värähdin oikein innostuksesta. "Mutta sähän hoidat Oilia?" Pyry hämmentyi. "Tästä päivästä eteenpäin myös Charlieta", hymyilin innoissani. "Oho, onnea!" Pyry naurahti ja maiskautti sitten jo hieman hermostuneen Iitan liikkeelle. Ennen pienintäkään kuvitelmaa mihinkään lähdöstä oli talli saatava edustavaan kuntoon ennen kuin sinne ilmestyisi aikasimmat lintuset. Maanantain tallityöt olivat jo kuin rutiinia. Sanaton sopimuksemme oli, että Pyry hoiti ponitallin ja aitan, minä taas päätallin. Oli loogista hoitaa samoja karsinoita kerrasta toiseen, tiesin että Salman upea puoliverinen Agi oli hirmuisen siisti karsinakäyttäytymiseltään. Sen karsina ei kaivannut suurta vaivaa tamman ollessa tarkka omasta nurkastaan, kun taas Rotta muunmuassa oli miehinen mies eikä turhia kakkojensa kanssa hienostellut. Minttu taas suosi vasempaa nurkaa, kun taas Harry oikeaa. Rutiinit nopeuttivat työtä huomattavasti ja lopulta pyyhkäisin otsaani tyytyväisenä tallia tarkastellen. Kuin varmuudeksi sutaisin luudalla vielä käytävää ja sitten palautin sen takaisin paikoilleen. "Sulla on tota... kosteeta turvetta otsassa", tapahtumista tutuksi tullut Anni virnisti aurinkoisesti tallin ovelta. "Huh ai on vai", naurahdin ja yritin hihalla pyyhkäistä niitä pois. "Sähän olet aikaisessa tänään." "Joo. Oli aikaa tulla jo nyt ja kun on Laila ja Egsy niin hommaakin on enemmän", Anni kohautteli hymyssäsuin olkiaan. "Hyvä että tulit, me ollaan lähdössä Pyryn kanssa maastoon, lähde sinäkin", hymyilin. "Oililla ja Reinolla?" Anni kysyi tiesin hänen jo päättäneen, mutta ehkä mietintämyssy oli jokaiselle pakollinen, jos oli suunnitellut tekevänsä jotain muuta jo ennestään. "Iitalla ja Charliella", hymähdin. "Charliella?" Anni häkeltyi. "Kaipasinhan vähän lisävastuuta täällä", virnistin hetken. "Nautitaan sitten uutukaisistamme ja mä tulen myös Egsyllä", Anni nyökkäsi ponteikkaasti ja nappasi riimunnarun käteensä. "Niin tehdään", naurahdin. Saman tien kun suuntasin hakemaan Charlieta tarhasta, pienet perhoset lehahtivat taas lentoon vatsassani. Olihan ruuna tuttu jo muutamilta tunneilta, mutta tunneille kiiruhtaessa sitä ei ehtinyt perehtyä hevosiin niin hyvin kun sitä haluaisi. Charlie ei pistänyt vastaan ollenkaan, kun tervehdin sitä ennen kiinni ottoa, mutta hieman hämmentyneeltä se tuntui seuratessa minua talliin "juurihan mä vasta pääsin ulos". Charlie oli yhtä leppoinen luonteeltaan kuin muistin, siksi siihen olinkin niin kovin ihastunut. Se hetken seuraili, kun hääräsin harjojen kanssa sen ympärillä. Setvin ruunan takkuista lyhyttä harjaa, joka oli täysin eri luokkaa kuin Oilin pitkä ja melko tuuhea suomenhevosen harja. Sitä huomasi, että viime aikoina Charlien häntä oli jäänyt aavistuksen vähemmälle huomiolle ja päällisien karvojen alta löytyi kaksi jo lähes rastaksi muuttunutta suurta takkua. Niitä setviessä ruuna kääntyi katsomaan minua kuin varmistaen etten satuta sitä, mutta rentoutunut se oli alusta loppuun. Charlie kiilteli lopulta puhtauttaan ja sen hännässä oli sievä letti. Enää se ei vaatinut kun varustamisen ja olimme pian kaikki valmiina lähtöön. Kaivoin taskustani muutaman kauranjyvän, jotka olivat sinne unohtuneet. Annoin Charlien hamuta ne kädestäni, joka tuntui valpastuttavan ruunaa aavistuksen. Silittelin hetken kirjavan hevosen otsaa, samalla kun tarkkalin sen silkkosen turvan tarkkaavaisia liikkeitä muutaman jyvän perässä. "Mukava tutustua sinuunkin näin lähemmin hyvä herra", hymähdin lempeästi. "Joko me ollaan kaikki valmiita?" Anni huhuili Egsyn kanssa jo tallin ovelta. Ilmestyin reippaasti Charlien karsinasta esiin ja Anni räjähti iloiseen nauruun kun Pyry heilautti kättään jo tallin pihalta. "Miten tää meni multa ohi, jotenkin Egsyn kauneus taisi hurmata mut kauttaaltaan", Anni totesi ja taputteli upeaa rautiasta kaulalle tyytyväisen oloisena. Iita katseli uteliaana kahta ruunaa Pyryn kiristäessä satulavyötä. Se pörähti herttaisesti pieneen ääneen ja käänsi sitten päätään koskettaen hoitajansa kylkeä. "Se on kyllä aikamoinen kerjuri tämä Iita, se pyytää kokoajan herkkuja", Pyry naurahti pehmeästi. Charlie oli rauhallinen. Kun tähän hetkeen Oili olisi tanssahdellut lempeän innokkaasti, ei Charlie liikauttanut itseään edes kavionmitallisella. Se seisoi paikallaan kun kiristin satulavyön ja nousin sen jälkeen satulaan. Vasta jalustimia säätäessä ja jalustimet tipahtaessa käsistäni ruuna nytkähti hieman ja jäi odottamaan apuja. Pian maiskautin sen liikkeelle ja suuntasimme peräkanaa kaikki kohti metsätietä. "Mihin suuntaan me nyt sitten suunnataa?" Anni päästi ilmoille. Hän asettui Egsyn kanssa jonon viimeiseksi ja Pyry Iitan kanssa ensimmäiseksi. Niin voitiin taata, ettei isot hevoset jättäisi hieman pienempää Iitaa jälkeen. "Minusta olisi ihanaa päästä katsomaan miltä maastoesteet näyttää lumen peitossa", jo ajatus herätti minusta ihastusta. Lumiset maisemat olivat heikkouteni, minusta oli ihana nähdä tuloksia siitä kuinka luontoäiti piilotti allensa niin monia asioita jotka ihmiset rakensivat omaksi hyödykseen. "Mennään mun puolesta, siellä vois olla paikkoja, jossa voisi uskaltaa laukata", Anni nyökytteli päätään innostuneena. "Sinne suuntamme siis", Pyry julisti ja maiskautti Iitaa liikkumaan aavistuksen reippaammin eteen. Vedin vielä topparatsastushanskat tavallisten päälle alkumatkassa. Ulkona oli upea luminen talvi sää, mutta hienoinen tuulenvire kylmensi muutan asteen pakkaskeliä huomattavasti. Samassa aurinko pilkahti pilvien takaa hiljalleen näkyviin. Lopetimme hetkeksi keskustelun ja tunnuimme kaikki tekevän melko uusien tuttavuuksiemme kanssa läheisempää tuttavuutta. Charlie oli upea, sen askel oli pitkä ja keinuva. Sen kanssa minun ei tarvinnut miettiä jännittyneisyyttä tai käynnin pidentämistä, Charlie tiesi mitä rento tarkoitti ja sillä tavalla se myös tähän reissuumme asennoitui. "En kyllä tiedä uskallanko Charliella heti ekana kertana laukata", totesin mietteliäänä ääneen. "Olethan sä mennyt sillä tunnillakin ja hypännyt esteitä sen kanssa", Pyry kääntyi hetkeksi katsomaan minua. "Kyllä me tänään, jos hyvä kohta löytyy, pöllytetään lunta siihen malliin että tiedetään käyneemme maastossa", Anni totesi takaani. Minua nauratti, olin ehkä alkuun hieman pelännyt uusiin ihmisiin tutustumista, mutta tallilaiset olivat osoittautuneet sydämellisiksi ihmisikso, ainakin ne joihin tuttavuutta olin ehtinyt tehdä. "Kyllä pohdin, onko tämä Charlie vähän turhan hienosteleva nimi tälle meidän hipahtavasti alkaneelle hoitotaipaleelle", naurahdin. "Onko sulla Charlielle sitten lempinimi jo mielessä?" Anni kysäisi. "Mä luulen että kun me ollaan tutustuttu läheisemmin, alan kutsumaan Charlieta Calleksi", hymähdin tyytyväisen oloisena. Charlie taas juuri sopivaan hetkeen tuntui pärskähtävän ja pudostelevan päätään juuri oikeaan aikaan, joka sai meidät kaikki nauramaan hetkeksi. "Musta tuntuu, että Charlie ei ole täysin samaa mieltä tästä sun suunnitelmasta", Anni hekotti iloisesti ja Pyry pudisteli päätään edessäpäin. "Kyllä se siihen vielä tottuu. Tai sitten lahjon sen ajattelemaan toisin muutamalla porkkanalla", totesin viekkaasti. "Sitten mä luulen että se antaa sun kutsua itseään miksi vain", Pyry hymähti iloisesti ja ohjasi meidät seuraavalle polulle. "Hevoset myyvät sielunsa herkuista, se on tosi kuin vesi", Anni nyökkäsi ja päätimme yhteistuumin kokeilla hevosten kanssa vähän ravia. ensimmäinen kerta Charlien kanssa
|
|
|
Post by Vanessa on Jan 4, 2018 13:33:07 GMT 2
|
|
|
Post by Vanessa on Jan 4, 2018 13:27:30 GMT 2
Istuimme Claran kanssa leirimökin lattialla tonttulakit vinossa ja glögit kädessä. Aina vilkaistessa toisiamme meitä alkoi edelleen naurattaa, vaikka ympärillämme oli jo vaikka mitä hulinaa. Iloiset Seppeleläiset rupattelivat ympäriinsä iloisesti ja jouluherkkuja jaeltiin loputon määrä kaikille. Vatsamme tuntui olevan loputtomia, mitä herkkuihin tuli, kaikki upposi, ihan niin paljon kuin napa vaan veti.
Clara ja minä, kaksi blondia, olimme päättäneet lyödä päämme yhteen Pikkujoulujen paritehtävissä. Hymy nousi huulille jo sitä ajatellessa. Tehtäväratamme oli mennyt ihan pain puuta. Olimme sählänneet joka kohdassa ja olimme ohjanneet Reinonkin ihan väärään suuntaan mihin piti. Lopulta tehtävät eivät olleet enää onnistuneet ollenkaan, kun jokainen liike aiheutti rempseän naurukohtauksen. Claraa hihitytti taas, mutta minä hyssyttelin häntä hymyssä suin.
- Mille ihmeelle te nauratte? Fiia pysähtyi kohdallemme ja istaht meitä vastapäätä hetkeksi. Fiiaa huudeltiin saman tien jo liikkumaan, mutta nainen katsoi uteliaana meitä. Pidin siitä, että ihmiset osasivat olla kohteliaita. - Tehtävärata meni ihan ketuilleen, naurahdin. - Enkä mä ymmärrä miten me saatiin kadotettua se lyhty, jonka varassa piti kulkea, me jouduttiin poukkoilemaan pimeässä, koska se oikeasti yhtäkkiä vaan katosi johonkin, Clara kertoi ja räjähti taas uuteen nauruun. Minuakin hihitytti.
Fiiankin kasvoille vääntyi iloinen hymy ja hän otti rennomman asennon: - Kokeilkaa tätä Danielin kanssa, se ei nimittäin mikään hilpeä kikattelija ole.. Clara räjähti entistä räikeämpään nauruun hetkeksi, mutta vakavoitui taas pian. Me kaikki hörppäsimme glögiä ja seurailimme iloista väkeä. - Fiia tule.. kuului käsky pian, jonka punatukkainen hetkeksi ignoorasi, nautiskeli nopeasti glögin loppuun ja vasta sitten nousi ylös.
- Nämä on ehkä ensimmäiset näin rauhalliset pikkujoulut Seppeleessä, Fiia naurahti. - Niin on, Clara nyökytteli päätään. - Ainakin jouluiset jokatapauksessa, naurahdin ja viittasin tonttupukuuni joka minulle alkujaan oli melkein väkipakoin tungettu päälle. Loppujen lopuksi se oli kuitenkin paljastunut ihan kohtuulliseksi ideaksi. Näytin ehkä enemmän joulupukin pikkuapurilta kuin itse tontulta, mutta se ei ollut niin tarkkaa. - Juhlat jatkuu, Fiia virnisti ja hilpaisi liikkeelle lennokkaasti.
Me jäimme istumaan Claran kanssa seinää vasten. Pitkän pimeässä pyörimisen ja tarhojen aitoihin törmäilemisen, sekä iloisen ratsastuksen jälkeen minä ainakin olin ihan poikki. Taisin jäädä harvinaisen usein monesta hauskasta paitsi, kun menin niin aikaisin nukkumaan, mutta se ei minua haittaisi. Reippaan katrillin jälkeen oli oikeuskin olla väsynyt ja jos oikein tulkitsin, niin taisi Clarakin olla vähän. - Oi Jouluyö, juhlayö, pakko laulaa, henkäisin. - Eieieiei, Clara naurahti.
Nousin ylös ja hetkeksi unohdin olevani ihmisten keskellä. Rakastin laulamista ja varsinkin kyseistä laulua. Hetkessä huomasin myös koko leirimökin hiljenneen ja katsovan minua. Mutta en lopettanut, jatkoin laulamista. Jatkoin laulamista, vaikka kaikki rauhoittuivat hetkeksi ja asettautuvat kuuntelemaan lauluani. Hetkeksi loimme rauhaisan olon mökkiin, josta joulussa todellisuudessa oli kysymys.
|
|
|
Post by Vanessa on Jan 4, 2018 13:12:00 GMT 2
- Täällä on kyllä todella kaunista, en olisi uskonut että hevoskatraasta saadaan aikaan jotain tällaista, töksäytti Isoisä yhtäkkiä suomeksi. Jäin tuijottamaan häntä suu ammollaan. Kerta taisi olla ensimmäinen, kun kuulin hänen puhuvan suomea muiden kuin viranomaisten kanssa. Isoisä keinui kävelykepillään puolelta toiselle ja virnisti minulle kun olisi tehnyt yllätyksen kiusallaan.
- Kyllähän hevosista saa aikaan vaikka mitä kaunista, Pyry nyökkäili kohteliaasti. Pyry oli osannut niin vallan mainiosti ottaa isoisäni vastaan ja käyttäytyi niin kohteliaasti, että sydämeni lepäsi. Vaikka Pyryä selkeästi hieman ujostutti, ei isoisä antanut koskaan sellaiseen mahdollisuutta. Varsinkin joulun aikaan isoisä oli aina kummallisen hilpeällä tuulella. En tiedä millä ilveellä, mutta jotenkin aamusta hän oli saanut lumisodankin aikaan isoveljeni Villen kanssa.
- Mutta sanoppa sinä nuori mies, kelpaako hörppy, isoisä vilautti povitaskussa olevaa taskumattiaan ja minä älähdin samantien. - Anna se tänne, heilautin sormeani. - Ei kiitos kun mä ajan, Pyry punastui hieman. - Vaikka ne nuoret viette kaiken energiani, viimeisiä hupeja ette vie, vanhus tuhahti ja kiipesi omin avuin reen kyytiin, vaikka Pyry varmuuden vuoksi sujahti lähemmän jos jotain ongelmia kiipeämisessä olisi tullut.
Lynn istahti alas isoisäni toiselle puolelle ja hymyili oikein ystävällisesti. Hetken pohdin mielessäni miksi Lynn oli tehnyt päätöksen hypätä reen kyytiin, mutta hetkessä isoisä ehti taas ääneen: - Voin kertoa teille nuori neiti että raskaus loistaa teistä tuonne jonon päähän asti. Taitaa isä olla aika rauhallista ihmis sorttia, mutta siitä voit olla varma ettei tuosta pojasta tule lähellekkään samanlaista tai jos se tuppaa olemaan tyttö, tiedossa on täysi rasavilli.
Minun olisi tehnyt mieli vajota syvälle maanalle, mutta Lynn tuntui ottavan isoisän ihmeelliset letkautukset oikein rennosti vastaan. Oikeastaan Lynn jopa taidokkaasti vaihtoi kielen suomesta ruotsiin reen nytkähtäessä liikkeelle, josta isoisä tuntui ilahtuvan niin kovin. Kun Pyry ohjasti koko meidän jouluisen ryhmän liikkeelle lyhtyjen roikkuessa jokaisen ratsastajan mukana, hiljentyi isoisää lukuunottamatta kaikki. Käännyin katsomaan taakseni ja ihastelin takanamme kulkevaa pitkää letkaa.
Hevoset olivat kovin valppaana ja pärskähtelivät tyytyväisenä. Tunnelma oli siitä huolimatta rauhallinen ja ainoastaan uusi ystäväni poni Peck näytti tanssahtelen muutamia askelia sivusuuntaan. Huokaisin syvään ja annoin silmieni seilata rauhoittavissa hevosissa. Isoisä kietoi ympärille viltin lämmittämään ja hymyili sitten ystävällisesti. Käänsin katseeni eteen ja päätin osallistua heidän keskusteluunsa, kun Lynn kertoi isoisälle kotitilastaan. Kaikki kuulosti kauniilta ja hetken uskalsin unelmoida siitä, että joku päivä Ville tosissaan lähtisi remontoimaan isoisän tilaa uuteen uskoon.
- Kyllä minä nyt ajan ymmärtämään teitä tyttöjä, mikä näissä hevosissa viehättää. Tehän olette kaikkea tekemistä niille keksinyt, minun nuoruudessani hevoset tekivät töitä ja saatoimme veljien kanssa salaa laukkailla niillä metsässä. Jos niitä tuhteja suomenhevosia ylipäätään sai laukkaamaan, isoisä nauroi. Minua hymyilytti, joulu loi todella taianomaisen tunnelman, kun isoisä oli niin rentoutunut.
- Tee taisitte olla se nuori poika joka yritti saada niitä hevosia laukkaamaan, Lynn kohotteli kulmiaan naurua pidätellen. - Siihen saatoin syyllistyä, isoisä naurahti. Isoäidin kuoltua olin pelännyt ettei isoisä olisi enää koskaan onnellinen, varsinkaan jouluna, sillä joulu oli isoäidille kaikkein tärkein ja suurin juhla. Mutta nyt tosiaan näin isoisäni virnuilevan leveästi. - Hyvää joulua, toivotin reessä olijoille onnellisesti hymyillen. - Skool, naurahti ukki ja hulautti taskumatista glögiä huulilleen, olisihan se pitänyt arvata että hän oli taas vain keksinyt tavan härnätä minua.
|
|
|
Post by Vanessa on Jan 4, 2018 1:26:37 GMT 2
Oilista oli kasvanut niin huikean kaunis nuori nainen. Se ei ollut enää niin hontelu ja tyhjäpään oloinen. Se kiilteli kauneuttaan tarhassa, kun se katseli syvin silmin jonnekkin kaukaisuuteen. Henkäisi ihastuksissani Oilia katsoessa. Uusi vuosi toi mukanaan täysin uusia käänteitä, mutta mitä se meille todellisuudessa toisi vielä enemmän, olitaitavamman ratsun. Oili oli jo todistanut olevansa kaunis ja herkkä ratsastettava, tuskin maltoin odottaa mitä puolia tammasta vielä löytyisi. Olimmehan me vasta puolisen vuotta viettäneet yhteistä taivalta. viides kerta Oilin kanssa
|
|
|
Post by Vanessa on Jan 4, 2018 1:22:26 GMT 2
Joulun kunniaksi Alexin aivot taisivat tipahtaa kun siirryttiin laukkaan. Oli se joulukuusi yhtäkkiä niin pelottava että liukupysähdys.
|
|
|
Post by Vanessa on Dec 17, 2017 23:54:49 GMT 2
Sebe 10v 3suoritusta tehty
|
|
|
Post by Vanessa on Nov 29, 2017 14:12:19 GMT 2
Peck oli tänään aivan toista, mitä se oli aikaisemmin. Pippurisuus oli toki ponilla mukana aina, siitä ei ollut epäilystäkään, mutta nyt me rävistiin innokkuudesta ja jännityksestä niin ettei paikallamme pysytty. Ainakaan aluksi. Kun seisoimme minimaalisen porukkamme kanssa tallin pihassa, ei Peck meinannut millään pysyä paikallaan, vaan pyöri itsensä ympäri useasti ja asettui vasta, kun ohjasin sen jonon viimeiseksi.
Aloitimme matkamme sillä, ettei käynnistä ollut tietoakaan. Peck nosteli jalkojansa innokkaasti ylös ravin tahtiin, eikä suostunut kuuntelemaan pidätteitä. Se oli puolipidätteitä ja lisää puolipidätteitä, ennen kuin ponia sai kuulolle ollenkaan. Se singahti innoissaan Mintun pehvaa kohti ja vihaisesti tamma heilautti häntäänsä varoittavasti. Se oli Peckille kuin pieni herätys. Me asetuimme omalle paikallemme ja löydettiin samat askellajit, kuin muillakin. "Vaihtakaa Mintun kanssa paikkaa, niin Peckille on helpompi keskittyä", Anne ohjeisti ja me nyökkäsimme Fifin kanssa kuuliaisesti.
Se oli kuin taianomainen isku Peckille. Se rauhoittui, jatkoi toki ympärilleen vilkuilemista, mutta muuten. Se kuunteli apuja ja suostui köpöttelemään eteenpäin käynnissä. Muutaman kerran Peck vielä hypähteli ihmeellisiä banaanin muotoisia sivuloikkia, kun lintu lähti läheisestä pensaasta lentoon tai kun Minttu hirnahti sen takana. Minttu tosiaan osasi nauttia enemmän menosta kuin Peck. Peck oli vailla vaaroja ja vauhtia.
Ne unohtui kun jatkoimme ravissa. Pienessä poniravissa jatkoimme eteenpäin ja sain vihdoin mahdollisuuden itsekin tarkastella hieman maisemia. Se ooli maastoreissujen suola. Viimeöinen lumisade oli kirkastuttanut koko metsän puhtaan valkoiseksi. Puista tipahteli kevyttä puuterilunta, kun linnut istahtivat niiden oksille tai lensivät pois. Pieni porukka, pieni poni ja maasto oli ihana hetki, pieni tauko tallin arkeen ja hulinaan. Huokaisin syvään tyytyväisenä ja taputtelin Peck talvikarvasta pörheää kaulaa. Ponimaisesta pippuruudesta huolimatta se oli syötävän söpö ja hauska ratsu.
|
|
|
Post by Vanessa on Nov 29, 2017 13:25:19 GMT 2
Perjantai (maksusuoritus 3/3) Sisätiloista kuului iloinen kiljahdus ja sen perään iloista naurua. Painoin pipoa syvemmälle päähäni ja vaelsin tallin pihalla hieman eksyneen näköisenä. Leirin viimeinen ilta ja sitten koettelemus oli ohi. Koettelemus sinänsä, etten ollut koskaan viihtynyt ison ihmisporukan keskellä ja meitä leirillä oli monta. Ulkoilma rauhoitti minua ja ihastelin keskellä pihaa kirkasta taivasta. Kerrankin tähdet loistivat kirkkaana ympäriinsä ja valaisivat pimeää iltaa. Kaukaisesta hälinästä huolimatta tunnelma oli rauhallinen ja silloin minunkin sieluni lepäsi. Valuin läheisimmän aidan luokse ja istahdin sen päälle istumaan tutkimaan taivasta, tähtien tuikkeessa myös ajatukset vilisivät päässä, mutta negatiiviset tunteet katosivat kokonaan.
Ei minulla ollut edes huono mieli tästä päivästä. Päivä oli sujunut alusta lähtien loistavasti alkaen vikellyksellä, joka oli ollut mielestäni kovin jännittävää. Minttu oli kyllä kärsivällinen hevonen ja jaksoi odottaa meidän epävarmoja liikehdintöjä, mutta jostain silti olin jännittänyt koko tuntia hirmuisesti. Tunnin loputtua oli jäänyt hyvä maku suuhun, mutta en välttämättä olisi lähtenyt taiteilemaan hevosen selässä sen kummemmin ainakaan jatkossa.
Seuraavaksi olimme suunnanneet maastoesteille ja sympaattinen Aristo kelpasi ratsukseni paremmin kuin hyvin. Ruuna oli ollut koko tunnin ajan valpas ja oikea sähikäinen. Kylmä lokakuun ilma virkisti sitä huomattavasti ja vauhtia sillä tuntui olevan enemmän, kun mitä olin Seppeleen taipaleeni aikana ennen nähnyt. Silti se oli herkkä ja kuunteli apuja muutaman pidätteen jälkeen, joten energisyys oli meille vain plussaa. Olimme olleet molemmat hiestä märkiä tunnin jälkeen ja pitkä ja nautinnollinen huuhtaisu oli Ariston mielestä oikein nautinnollista, jos ei otettu huomioon että ensin vesi oli sen mielestä pelottavaa ja vastenmielistä. Ruuna oli jäänyt tyytyväisenä omaan karsinaansa heinien pariin kuivattelemaan kun minä lähdin parkkipaikalle vastaan isoveljeäni Villeä.
Meillä oli nimittäin tiedossa vielä päivälle hubertusratsastus, jota odotin kovasti. Olin saanut luvan ottaa isoisän vanhat saksanseisojat Jyrkin ja Gubben mukaan metsälle. Siitä oli jo muutama vuosi, kun koirat olivat viimeksi metsällä taipihan ulkopuolella käyneet, joten Villen ojentaessa ne minulle, oli koirat melkein tärisseet innosta, kun tapahtui jotain uutta. Jyrki oli 10 vuotias ja Gubbe 12 vuotias, mutta molemmat olivat edelleen vauhdikkaita ja olevinaan vielä niin nuoria kolleja, joita ikä eikä mikään pysäytä.
Ensin minua pelotti, miten Oili suhtautuisi koiriin, mutta pelkoni oli turhaa. Oili oli rohkea ja niin kovin utelias vieraita eläimiä kohtaan. Se oli nykäissyt turpansa kauhuissaan ylös, kun Gubbe nuolaisi sitä turvasta. Siihen oli jäänyt tämän kolmikon läheisemmät tutustumiset ja olimme suunnaanneet laittautumisien jälkeen matkaan. Ja matkamme sujui läpi ratsastuksen hyvin. Molemmat koirat loikkivat metsässä innoissaan, ne pysyivät kuulolla, mutta ottivat ajoittain itselleen hieman omaa tilaa. Oili oli oma reipas itsensä, ehkä aavistuksen reippaampi tänään kuin yleensä. Silti se kuunteli apuja hienosti ja tuntui lopulta rauhoittuvat hienoisesta jännityksestä kokonaan.
Päiväni oli siis kaikin puolin onnistunut, viimeinen leiripäivä ennen kisoja. Minua hymyilytti hieman, en olisi innostunut leireistä ennen, mutta isoäidin kuoltua opin arvostamaan tätä hetkeä, enkä tavoittelemaan tähtiä. Tähdet olivat kauniimpia täältä hieman etäältä katsottuna. Hätkähdin ajatuksistani kun Pyry istui aidalle viereeni ja hymyili hieman. "Häiritseekö suokin hälinä?" hymyilin Pyrylle iloisesti. "Sanotaan etten ole kyllä se huomion keskipiste siellä hälinässä", Pyry naurahti pienesti ja kohautti olkapäitään. Minua hieman nauratti, mutta väistin sen ja nostimme katseemme ylös taivaalle. "Kaunista", Pyry totesi.
"Voinko muuten kysyä, että miksi ihmeessä sen teidän toisen koiran nimi on Jyrki, aika harvinainen nimi koiralle", Pyry rikkoi hiljaisuutemme yhtäkkiä. Naurahdin isoon ääneen, nimi huvitti minuakin. "Isoisällä oli ystävä nimeltään Jyrki, joka kuoli kymmenen vuotta sitten. Heillä oli tapana käydä juomassa Meidän tilan takametsän kallioilla muutamat oluet salaa isoäidiltä ja Jyrkin vaimolta. Kun Jyrki kuoli, isoisä tarvitsi takametsän kallioille seuraa ja osti koiranpennun ja nimesi sen Jyrkiksi. Ainut ihminen varmaan maailmassa, jolle isoisä suostui puhumaan suomea", hetkeksi suru valtasi sieluni ja hetken tarina tuntui koskettavan myös Pyryä. "Ruotsiako puhutte?" Pyry arvasi yhtäkkiä. "Onko se niin selkeää?" hymähdin. "Sä puhut Oilille välillä ruotsiksi", Pyry totesi. Pieni puna levisi kasvoilleni. Saatoin kieltämättä puhua ruotsia huomaamattani varsinkin eläimille, mutta tallilla en sellaista mokaa olisi osannut odottaa. Jätimme keskustelun kuitenkin siihen ja käänsimme katseemme takaisin tähtiin, ainakin hetkeksi, kunnes tuli liian kylmä ja oli palattava sisään innokkaaseen remakkaan ja nauruun.
|
|
|
Post by Vanessa on Nov 22, 2017 13:32:45 GMT 2
Torstai - Yömaasto (maksusuoritus 2/3)
Unirytmini poikkesi pahasti leirin aikataulusta. Minä kävin unille yleensä jo kahdeksalta ja heräsin neljän ja viiden välissä aamulla. Se sai minut uuvuksiin ja jo pitkän leiripäivän jälkeen meillä oli edessä vielä yövaellus. Energiaa olin saanut siitä, että olin saanut vaellukselle ratsukseni ihailemani Soltun. Se oli upea ja kaunis suomenhevonen, jolta löytyi tervettä maalaisjärkeä. Olin monet kerran jäänyt työnteon jälkeen ihailemaan sitä, kun Soltun sponsoriratsastaja Adalind sillä ratsasti. Orilla oli upeat askellajit ja se oli kuuliainen ratsu, aivan toista tasoa kun rtasastuskoulussa vuosia tuntilaisia palvelleet hevoset, aivot siltä tuntuivat värusevän omaa turhaa tahtoa vain jos tyttöjä tuntui olevan liian lähellä.
Kun olin mennyt herättelemään Solttua, joka oli kuvitellut saavansa painua jo nukkumaan, se katsoi minua pyöristyneen näköisenä. Kuka tuntematon kehtaa tänne vielä painella sisään varusteiden kanssa kun minä olin käymässä unille. Kuvittelin Soltun puhuvan minulle niin, mutta hymyssä suin tartuin harjaan ja aloin sukimaan sen silkkistä kaulaa. Suomenhevosissa oli sitä taikaa, mitä muista hevosista ei löytynyt, ne olivat niin suomalaisia olemukseltaan ja ulkonäöltään kuin suomalaisten kuului stereotypisesti olla.
Ja kun lähdimme yön pimeyteen valojemme kanssa, tunnelma ei olisi voinut olla täydellisempi. Ei kuulunut päiväsaikaan tapahtuvaa leiriläisten innokasta hälinää. Hevoset olivat pimeydessä jännittyneempiä kuin yleensä ja seurasivat tarkkaan mitä ympärillä tapahtui. Ratsastajat keskittyivät aavistusta hermostuneempiin hevosiin ja nauttivat selkeästi siitä, että tämä oli täysin jotain erilaista mitä yleensä tallilla tuli harrastettua. "Soosoo", myhähdin Soltulle joka pörisi vasemmalle pimeyteen. Myös minä kuulin siellä jonkun liikkuvan, taisi olla peura.
Hieman kun saatiin vauhtia menoon, tuntui syksyn kylmä ilma myös kasvoilla. Näin illasta lämpötila oli laskenut alad ja suosiolla sitä veti kaulaliinan naamansa eteen. Hengitys höyrysi lampun valon kanssa yhdessä tanssahdellen ja hevoset edessä ja takaa pärskivät. Ne nauttivat ravista ja hiljaisuudesta. Ne katselivat ympärilleen jännityksen saattelemana kun ratsastajat keskittyivät katsomaan eteenpäin ja valaisemaan tietä. Jossain huhuili pöllö, joka muutamaan kertaan vaihtoi paikkaa ja selkeästi seurasi meidän katrastamme. Se oli yhtä utelias kun ratsumme, sillä tilanne oli sille uusi ja jännittävä, yhtälailla kun hevosillekin.
Pöllön huhuilu ja lintujen ilmoittamat varoitusäänet saivat minut unohtamaan väsymykseni. Keskityin nauttimaan maastosta ja Soltulla ratsastamisesta. Luonnosta ja sen kauneudesta joka vain korostui hämärässä. Tasaiset askeleet tuntuivat tuudittavilta ja hetkeksi suljin silmäni. Vedin keuhkoni täyteen raikasta ilmaa nautiskellen ja palasin takaisin paikalleni keskittyneenä ratsastajana. Tai niin ainakin toivoin. Minulla oli paha tapa unohtaa luonnon kauneudessa oikeaoppisuus ja halusin nauttia ympäristöstäni yhtälailla kun ympärilläni kuökevat eläimet.
Solttu ainakin oli yhtä rento kuin minä. Alkukankeudesta huolimatta se lämpeni nopeasti ja ratsastajan rentoudun avulla ori ymmärsi itsekin rentoutua. Vaikka ajoittain matkallamme tapahtui pientä hörinää ja pörinää. Sivuliikkeitä ja muuta kiljahdus, kun pelästyneet hevoset meinasivat tiputtaa ratsastajansa kyydistä, matkamme sujui hyvin ellei täydellisesti. Ainakin omaan makuuni. Tallin pihaan palatessa en enää kironnut väsymystä tai unirytmin vääristymistä, olin Soltusta ja yhteistyöstämme niin onnellinen etten onnistunut muuta kun sulkemaan orin lämpimään syleilyyni. Tallissa kaivoin vielä palkaksi sille muutaman omenanpalan ja toputin ne ruokakaukaloon. "Sinä se olet kyllä upea poika", kuiskasin orille ja taustui taas harjaan kun varusteet olivat riisuttu. "Sinun kaltaisen ottaisin itselleni millon vain."
|
|
|
Post by Vanessa on Nov 22, 2017 13:31:44 GMT 2
Maanantai (maksusuoritus 1/3)
Leirille lähteminen oli ollut minulle vaikea päätös. Tuntui pahalta jättää isoisä kotiin Villen armoille, mutta isoveli oli vakuutellut hymyssä suin että he pärjäisivöt oikein mainiosti keskenään. Minulla oli kuitenkin haju siitä, että se tiesi isoisälle viskinhuuruista viikkoa, sillä Villeä ei lääkärin valitukset hetkauttanut. Olin kuitenkin lomani ansainnut, vaikka heti leirin alkuun tuli ymmärrettyä, että loma tästä tulisi olemaan kaukana. Katselin Lassea, joka rauhanomaisesti seisoi pää karsinasta ulos roikkuen ja odotti, että lähtisimme matkaan. Leirin ensimmäinen tunti, ja toki olin pyytänyt haastetta, mutta Lasse jollain tapaa oli pelottanut ajatuksena minua.
Eikun kypärä päähän ja matkaan. Haastetta pyysin ja haastetta sain, enkä väitä etteikö Lasse voisi olla haskaa seuraa, olin vain kuulkut kauhutarinoita tuntilaisilta että tasapainon menettäessä menetettiin koko hevonen. Onneksi tunti oli ohjattu ja opetus kannustavaa. Ei meidän menosta heti alkajaisiksi muuten olisi tullut yhtään mitään. Lasse vaati määrätietoisuutta ja pehmeyttä samaan aikaan, samalla tapaa kuin Oili, mutta Lasse oli iso hevonen ison askelluksen kanssa ja selässä asiallisen näköusenä pysyminen oli jo työ itsessään.
Ensimmäisen tunnin jälkeen olin niin kovin uupunut, mutta samalla eriträin tyytyväinen. Me olimme löytäneet Lassen kanssa yhteisymmärryksen viimeisellä viidellätoista minuutilla. Vaikka ensin meidän yhteinen työskentely oli täynnä sähellystä ja väärinymmärrettyjä apuja, lopulta olin pysynyt ison hevosen askeleiden tahdissa ja me löydettiin yhteinen kieli. Laukka Lassen kanssa oli uskomatonta, pitkää ja nautinnollisen pehmeää, että sen selkään olisi voinut vaikka nukahtaa, lopulta minun tapani hakea pehmeästi apua kolahti Lassen päähän ja pystyin nauttimaan koko työskentelystä. En pelkästään laukasta. Pitkällä tähtäimellä meistä olisi tullut Lassen kanssa oiva pari, mutta tänä päivänä minun sydämeni kuului yksin Oilille.
Lassen vein takaisin omaan karsinaan suoraan sopivasti ruoka-ajan kolahtaessa ja meidän ryhmäläiset siirtyivät kaikki pian seuraamaan viimeistä koulutuntia. Kerrankin oli aikaa keskittyä seuraamaan tunteja ja keräämään tulevaisuuteen vinkkejä opettajilta, itse tunneilla ratsastaessa pidemmän päälle ei syventynyt ajattelemaan opettajan sanoja vaan tekemään. Molemmat olivat tehokkaita tapoja oppia. "Mua jäätää jo valmiiksi Hanskin tunnit. Mitä jos ne menee ihan pepulleen ja tulee hirveet haukut", Wenla huokaili vieressäni ja hetkeksi hymy hyytyi minunkin kasvoiltani. "Mulla on Windi ja mua jopa jännittää se kun se on hoidettaessa niin ärhäkkä, mutta Hanski ehkä vielä enemmän. Olen hieman tällainen pehmeä ihminen ja suuret auktoriteetit tuntuu pelottavan epämukavilta", myönsin. "Mä voin kyllä auttaa Windin kanssa", Windin hoitaja Cella tarjoutui. "Se olisi ihanaa", nyökkäsin. "Ja kaikki me kyllä Hanskistakin selvitään, se saattaa purra muttei niin lujaa etteikö hengissä selvittäisi", Fiia pohti ääneen. Hän taisi olla oikeassa.
Ja pian koitti ensimmäisen leiripäivämme toinen tunti. Perhoset lentelivät vatsassani, kun Hanski silmäili meitä kaikki tarkkaavaisesti. Olin salaa kiitollinen, että olin saanut hevosen hänen tunnilleen, sillä koin ettei tämä vanhempi opettajatar oikein pitänyt poneista. Windi jatkoi edelleen ahkeraan minulle luimimista ja irvsitelyä aina siihen asti kun pääsin nousemaan sen selkään. Tunsin tämän päivän olevan jo valmiiksi katastrofi, mutta Hanskin avatessa suunsa ymmärsin kuinka hukassa näin pitkän tauon jälkeen olin varsinkin esteiden suhteen.
"Jos sun äiti ajais niinkuin sä ratsastat, siltä pitäisi ottaa kortti pois!" Kajahti maneesissa kommentti Wenlalle ja minä havahduin ajatuksistani takaisin tuntiin. Windi ei ollut yhtä herkkänahkainen ratsastaa kuin Lasse, se antoi anteeksi ja malttoi odottaa apuja, vaikka herkästi se apuihin vastasikin. Askellajeihin oikeanlaisen tahdin löytyminen oli ongelmallista, sillä meistä molemmista löytyi länkkärihenkeä, johon harvinaisen usein samanhenkisen hevosen kanssa tuudittauduin varsinkin jos jännitti. Pyyhin jännityksen pois ja hain parempaa tuntumaa Windiin. Saman tien myös tamma valpastui ja tarjosi reippaampaa ravia. Windin kanssa työskentely oli inhimillistä ja miellyttävää, vaikka karsinakäytöksen perusteella olin pelännyt jotain muuta. Sitten tuli minun vuoroni saada osani pelottavalta esteopettajalta..
"Katsotko sinä minkä väriset varpaankynnet olet maalannut varpaisiin aamulla liikennevaloissa? Katso ylös!" Maneesissa kajahti. Perhana kun sitä toisinaam osaa tuntea itsensä epäonnistujaksi, enkä suinkaan voinut syyttää siitä pelkoani opettajaa kohtaan, sain syyttää vain itseäni.
Lopulta minusta todella oli johonkin. Pikku hiljaa vuosien takaiset muistot kevyestä istunnaista, esteistä ja askeleistä ja etäisyyksistä palasi mieleen. Windi oli täydellinen ratsu tähän muistelutilaisuuteen, sillä se oli reipas ja vaati enemmän hidastelua kuin eteenpäin työntämistä. Windi oli kokenut ja auttoi minua hyppäämään jos meinasin jäädä jälkeen, vaikka sainkin siitä samantien kuulla Hanskilta. Ensimmäisiksi esteiksi muutamaan vuoteen olin kuitenkin saanut huippu ratsun ja vähän tulta pehvan alle, että yrittäisin kovemmin. Tunnin jälkeen minua jopa hymyilytti. Tämä leiri oli alkanut loistavasti, jos ei omia ennakkoluulojani otettu huomioon.
|
|