|
Post by Clara on Oct 17, 2016 18:35:50 GMT 2
Paksukaiset maastossa maanantai 17. lokakuuta 2016
otsikko viittaa siis poneihin, ei ratsastajiin (joo niin varmaan älä yritä) Käytiin Simonan kanssa rauhallisella käyntilenkillä maastossa ja unelmoitiin samalla pian syntyvistä varsoista. Molemmilla poneilla alkaa olla jo kunnon varsamahat, joiden kanssa ei enää turhia riehuta! ; ) Clara & Siiri viides
|
|
|
Post by Clara on Oct 21, 2016 11:03:54 GMT 2
Ponipäiviätorstai 20. lokakuuta 2016Clara & Siiri kuudes
|
|
|
Post by Clara on Oct 21, 2016 22:01:17 GMT 2
Kaipuu perjantai 21. lokakuuta 2016
Kiire. Sana oli yksinkertaisessa merkityksessään varmasti tuttu jokaiselle ihmiselle. Etenkin näin syksyllä kaikilla tuntui olevan kiire, tallilla joka toinen vastaantuleva tuntui pahoittelevan sitä, kuinka vähäiselle tallilla käyminen oli jäänyt kiireiden takia, ja heti perään moni pahoitteli, että joutui jo lähtemään kotiin tai töihin tai harrastuksiin tai jonnekin muualle, mutta kiire oli. Kiire sai ihmiset juoksemaan pää kolmantena jalkana paikasta toiseen, tehtävästä toiseen – ajan kululle kun kukaan ei mahtanut mitään.
Kiireessä tekemisestä tuli helposti suorittamista. Hyvä, nyt tämä asia on tehty, seuraavaksi teen tuon, tälle asialle varaan tämän verran aikaa ja tämän asian tehtyäni aloitan sitä yhtä juttua, joka olisi pitänyt tehdä jo kaksi päivää sitten. Silloin unohtaa helposti nauttia siitä mitä tekee. Tunne oli minullekin hyvin tuttu, syksy oli ollut kiireinen, myös minä olisin voinut pahoitella sitä, kuinka olinkaan laiminlyönyt hoitajan tehtäviäni. Mutta nyt minulla oli syysloma, ja olin ehtinyt ja muistanut vihoin hengähtää, pysähtyä ja tuntea käsillä oleva hetki. Tajuta se, että oikeastaan elämäkin voi olla kaikesta kiireestä huolimatta mukavaa, kun ajattelee asiat oikeuksina eikä velvollisuuksina – minulla on oikeus elää ja tehdä paljon erilaisia asioita, kaikilla sitä ei ole. Asenne ratkaisee.
Oli jo myöhä, ulkona oli pilkkopimeää lukuun ottamatta tallipihalla loimottavia, kellertäviä valoja, jotka yrittivät epätoivoisesti tuoda lämpöä hyisen kolkkoon loppusyksyn iltaan. Minä harjasin Siiriä poniboksissa, ja Walma rouskutti heinää tyytyväisenä vieressäni. Ponien karva oli jo paksua ja tuuheaa, ne olivat valmiita talven tuloon. Minäkin olin kaivanut kulahtaneen, ylisuuren tummanvihreän villapaitani yläkerran kaapinpohjalta esiin – se oli minun talviturkkini, joka jaksoi lämmittää tallilla kylmimmilläkin keleillä yhdessä höyryävän kaakaomukin, pehmeän sohvan ja rakkaiden ystävien kanssa.
Pyöritellessäni kumisukaa ponin koko ajan pyöristyvällä kyljellä, muistelin aiemmin päivällä käymääni keskustelua Wenlan kanssa. Olin löytänyt tytön itkuisena tallilta, ja sain kuulla, että tämän entinen liikutusponi oli vastikään lopetettu. Se sai minut mietteliääksi, muistelemaan menneitä aikoja, menetettyjä hetkiä, eläimiä, ihmisiä, ystäviä.
Toisinaan mielen valtasi ääretön kaipuu. Sellainen, jota ei voi kunnolla selittää, tai edes itse ymmärtää. Se oli vain tunne sydämessä ja sisimmässä – kaipuu menneisyyteen, kaikkiin iloisiin, surullisiin, hauskoihin ja koskettaviin hetkiin, tuttuihin paikkoihin, läheisten ihmisten ja eläinten kanssa koettuihin asioihin.
Siihen kuinka pienenä rakensi isän kanssa lumilinnan ja lumihevosen, kuinka huvipuistossa istui ensimmäistä kertaa elämässään ponin selkään, kuinka opetti ensimmäisen hoitohevosensa varsaa kulkemaan riimunnarussa. Tai kun laukkasi parhaan ystävän kanssa pörröisillä poneilla pitkin peltoa keskellä tammikuuta, kun lumi pöllysi ympärillä loputtomana timanttien sateena. Tai kun nauroi kasassa muiden tallilaisten kanssa olohuoneen sohvalla vatsat ja posket kipeiksi tai itki suolaisia kyyneleitä karsinan seinää vasten lyyhistyneenä rakkaan hoitoponinsa harjaan. Kaipuu yllätti usein kun oli yksin, kun tajusi, kuinka paljon elämää rakastikaan. Kuinka ne pienet hetket matkan varrella lopulta tekivät ihmisen kaikista onnellisimmaksi. Kun tajusi kuuluvansa yhteisöön, että ympärillä oli se läheisten muodostama tukiverkko, joka piti pystyssä kaikissa elämän myrskyissä.
Monesti kaipasin erityisesti menneisyyteen, siihen kun oli vielä huoleton ja vapaa lapsi. Olin aina jotenkin tiedostamattani elänyt siinä uskossa, että olisin ikuisesti sellainen iloinen pieni ponityttö, mutta lähiaikoina olin löytänyt itseni yhä useammin pohdiskelemasta elämän syntyjä ja syviä, olin löytänyt itsestäni ihan uusia puolia, joita ennen en ollut tajunnut olleen olemassakaan.
Katsoessani itseäni tallin vessan peilistä, jouduin kuitenkin myöntämään, että sieltä minua katsoi hyvin erilainen ihminen kuin pari vuotta sitten. Ei, ulkoisesti en ollut juuri muuttunut, olin edelleen hontelo ja lyhyt hernekeppi, vaaleat hiukset valuivat kevyillä laineilla takapuoleen asti ja vaaleansiniset silmät tuikkivat tuttuun tapaansa. Silti kaikki ei ollut niin kuin ennen.
Palasin mielessäni ajassa viitisen vuotta taaksepäin aikaan, jolloin elämäni muuttui täysin. Isä menehtyi auto-onnettomuudessa, yksinhuoltajaksi jääneellä äidillä ei ollut enää varaa maksaa ratsastustuntejani, tutut ystävät katosivat yksi toisensa jälkeen elämästäni ja ratsastusonnettomuuden jälkeen aloin pelätä esteiden hyppäämistä. Tuolloinen elämäntilanne oli pakottanut minut muuttumaan, entinen rempseä, itsevarma ja uhkarohkea kakara muuttui hiljalleen ujoksi, sulkeutuneeksi ja epävarmaksi persoonaksi.
Muutettuani äitini ja siskoni kanssa Liekkijärvelle päädyin Seppeleeseen hevosenhoitajaksi. Lämminhenkisen ja rohkaisevan talliporukan kanssa kasvaessani aloin vuosien myötä löytämään taas sen pirteän ja positiivisen, elämäniloisen pulputtajan itsestäni, sain uusia ystäviä ja pääsin osittain yli hyppypelostani. En voinut olla kuin kiitollinen kaikille vuosien varrella elämääni mahtuneille ihmisille, kiitollinen ihan kaikesta.
Nyt tunsin olevani jälleen muuttumassa, mutta se oli nyt erilaista. Mikään ympärilläni tai elämässäni ei ollut muuttunut sen kummemmin, oli yhä perhe, ystävät ja hoitoponi. Ei, nyt se olin minä, joka muuttui. Minä kasvoin, halusin tai en, aikuistuin, aloin katselemaan asioita eri tavalla kuin ennen. Parin vuoden kuluttua olisin täysi-ikäinen, se ihmetytti ja hirvitti samaan aikaan. Minä kun olisin mielelläni ollut ikuisesti lapsi.
Kumarruin eteenpäin lähemmäs vessan peiliä ja tuijotin peilikuvaani silmästä silmään. Kyllä, se oli sama Clara kuin aina ennenkin, mutta vanhempi, syvempi, ja vakavampi kuin pari vuotta sitten. Ajan kululle ei mahtanut kukaan mitään, minä kasvoin, ja nyt minun täytyi vain muistaa nauttia jokaisesta hetkestä kiireenkin keskellä, jotta voisin vanhana muistella kultaisia lapsuuden ja nuoruuden aikoja hyvillä mielin.
Clara & Siiri seitsemäs
|
|
|
Post by Clara on Oct 22, 2016 21:51:45 GMT 2
Härkää sarvista lauantai 22. lokakuuta 2016 Aamupakkasen valkea kuura suli hiljalleen kastepisaroiksi ja peltojen yllä riippuvaksi usvaksi. Vaikka lämpötila oli jo noussut nollan yläpuolelle, hytisin edelleen kylmästä paksusta takista huolimatta. Pitkästä aikaa olin päättänyt lähteä tallille jo heti aamusta, sillä syysaamuissa oli aina oma maaginen tunnelmansa, josta en ollut hetkeen muistanut nauttia.
Parkkeerasin pyöräni tallin seinustalle ja kiirehdin äkkiä sisätilojen lämpöön. Hevoset oli jo viety tarhoihin, joten käytävällä oli hiljaista. Ilmotustaulu oli tapetoitu eri kokoisilla ja värisillä lappusilla, ja päätin vaihteeksi vilkaista uusimpia ilmoituksia. Ensi viikolla olisi Halloweek-tapahtuma ja sen yhteydessä estekisat. Kesällä olin saanut lisää varmuutta kisaamiseen, ja vaikka tavallinen tavoitteellinen ratsastus ei lähiaikoina ollut napannut, huomasin silti kiinnostuvani kisoista. Harmi vain, ettei Siirin tynnyrimahan kanssa voinut hyppiä minkään näköisiä esteitä ihan vähään aikaan..
Noudin vastahakoisen Siirin tarhasta ja suunnistin kohti hoitokatosta, jossa Nette näkyi harjailevan Ediä. "Moikka, ihanaa että täällä on muitakin hulluja aamuvirkkuja", tervehdin iloisesti. "Tallilla on aina mukavampaa kun on hyvää seuraa." "Moi", porkkanatukkainen tyttö naurahti puhetulvalleni. "Joo, aamut on niin ihania, että välillä pitää vaikka raahautua ylös sängystä tuhottoman aikaisin niiden vuoksi." "Samaa mieltä! Mitä muuten ajattelit tehdä Edin kanssa?" "Aattelin aluks mennä maastoon, mutta kukaan ei varmaan lähe mun mukaan niin en mä sit viitsi yksin.." tyttö mietiskeli hiukan alakuloisen oloisena.
Vilkaisin tätä tutkivasti. Nette oli vielä suhteellisen uusi hoitaja, enkä ollut ehtinyt tutustua tähän niin hyvin kuin olisin halunnut, vaikka kesällä oltiinkin puuhailtu porukalla ponien kanssa kaikkea kivaa. Kuitenkin nyt kun tarkemmin ajattelin, syksyn tullen niinä harvoina kertoina kun olin ehtinyt tyttöä tallilla nähdä, tämä oli ollut useimmiten yksin. Minua harmitti etten ollut huomannut sitä aikaisemmin, mutta onneksi koskaan ei ollut liian myöhäistä muuttaa asioita!
Niinpä lupauduin Neten mukaan maastoon. Lähiviikkoina olin ratsastanut Siirillä ilman satulaa, suitsilla, riimulla ja narulla tai pelkällä kaulanarulla, minkä lisäksi olin yrittänyt työstää tammaa maasta käsin, mutta se ei edelleenkään jaksanut kiinnostua minusta. Maastolenkki teki siis oikein hyvää meille molemmille. "Taidan tulla mukaan ihan vaan jalkaisin ja otan Siirin narun päähän, jäädyn muuten jos vaan istuskelen sen selässä paikoillani", mietiskelin naurahtaen. Nette nyökkäsi ja nosti satulan Edin selkään. Pörröinen vaalea poni höristi korviaan ja katseli Siiriä kiinnostuneena. Myhäillen silitin ruunan samettista turpaa ja odotin, että Nette oli varustanut sen ja ponnisti satulaan.
Lähdimme mutkittelemaan pieniä metsäteitä pitkin harmaaseen metsään. Rupattelimme niitä näitä, hevoset askelsivat rauhassa ja reipas kävely lämmitti hiljalleen kohmeisia sormiani. "Muuten, millaista on ollu olla hoitajana Seppeleessä?" kysäisin ohimennen, sillä halusin kuulla vähän tytön kuulumisia. "Tosi kivaa, onhan Edi ihan äärettömän suloinen ja ihana pakkaus", Nette aloitti hiljentyen sitten selvästi miettimään jatkoa. "Kaikki on täällä tosi mukavia, mutta en oo kuitenkaan tutustunut kovin moneen kunnolla", tämä lopulta huokaisi. "Se on harmi, mutta kyllä sä ajan kanssa pääset porukkaan mukaan", rohkaisin myötätuntoisesti ja käänsin sitten puheenaiheen syksyn tuoreimpiin juttuihin.
Palatessamme takaisin tallille parkkipaikalla näkyi jo muutama auto ja pyöräni oli saanut kaverikseen seinustalle kaksi muuta pyörää, joten tallissa alkoi olla jo elämää. Minä vein Siirin suoraan tarhaan, kun taas Nette lähti katokselle purkamaan Ediltä varusteita. Kiitin tyttöä seurasta ja huikkasin tälle moikat, ennen kuin tiemme erosivat.
Jätettyäni Siirin tarhaan, lähdin aitalle, jonka edustalla Tuulia kurkisteli Ruusun karsinaan onnellinen hymy huulillaan. "Clara, tuuppa katsomaan!" tämä hoputti innoissaan minut huomattuaan. Kurkistin puolioven yli kiinnostuneena ja henkäisin ihastuksesta. Oljilla makasi hento, ruippana suomenhevosvarsa, jonka hiilenmustaa karvapeitettä koristi valkea tähti otsalla. "Ooh, se on ihana!" huokaisin haltioissani. "Se syntyi viime yönä", Tuikku kertoi. "Onks se ori vai tamma?" "Tamma."
Ihailtuamme hetken varsaa kipusimme tallin yläkertaan tyhjillään ammottavaan olohuoneeseen ja istahdimme sohvalle rupattelemaan ensi viikon Halloween-tapahtumasta. "Harmi kun Siirillä ei voi kisata, estekisoihin osallistuminen olis saattanut olla ihan hauskaa", totesin pyöritellen hiussuortuvaa etusormeni ympäri. "Mutta sähän voit osallistua Huiskalla, mä en kuitenkaan aio kisata", Tuulia ehdotti. Hämmästyin täysin. Minäkö lähtisin alle viikon varoitusajalla estekisoihin hevosella, jolla olin ratsastanut vain kerran-pari ja viimeisin kerta oli vuosi.. kaksi.. vai kolme vuotta sitten? Hurjaa. Mutta toisaalta, miksipä ei? "Hmm.. täytyy miettiä. Ja pitäs kysyy Pirreltäkin käykö se", sanoin mietteliäästi. "Joo ja tietty sä voisit vielä ennen kisoja treenata Huiskalla pari kertaa!" "Mä harkitsen asiaa", lupasin.
Juttelimme vielä hetken, ennen kuin kello tuli siihen pisteeseen, että mun täytyi lähteä kotiin. Hyvästelin Tuulian ja hyppelehdin portaat alas talliin. Ilmoitustaulun kohdalla pysähdyin hetkiseksi ja sekunnin murto-osan ajan epäröin, ennen kuin päätin ottaa härkää sarvista ja rustata nimeni ja sen perään Huiskan nimen kisojen helpoimman luokan lähtölistalle.
Kotona kaivoin kännykän taskustani ja tekstasin Tuulialle. "Ilmottauduin nyt Huiskalla niihin kisoihin. Varmistan asian vielä Pirreltä, käviskö jos huomenna pitäisin pienet estetreenit tammalla? "
Clara & Siiri kahdeksas
|
|
|
Post by Clara on Oct 23, 2016 20:42:11 GMT 2
Puomit kolisee sunnuntai 23. lokakuuta 2016 (Normaali teksti Tuulian käsialaa, kursivoitu minun) Eilen lokakuisena aamuna istuin Claran kanssa vintin sohvalla juomassa kaakaota, kun muu porukka nukkui vielä tai ne harvat aamuvirkut reenasivat hoitsuillaan. Kun puheenaiheeksi nousi Halloweek ja estekisat, harmitteli Clara, ettei hän päässyt osallistumaan, kun Siiri on mammalomalla. Siinä sitten lupasin Huiskan hänelle kisoihin, kun en itse halunnut osallistua muutakun katsojan roolissa. Edelleen tippuminen kisoissa pari vuotta sitten kaihersi mieltä, enkä nähnyt kisoissa mitään hauskaa. Clarakin kauhisteli aluksi sitä, että Huiska on yli puoli metriä korkeampi kuin Siiri, mutta lupasin antaa hänen harjoitella muutaman kerran kisoja varten.
Niinpä tänä kauniina sunnuntaina päädyin puominnostelijaksi Claran ja Huiskan estereeneihin. Tapasimme aitalla, olin jo ehtinyt alkaa harjaamaan tammaa. "Moikka", Clara sanoi ja tervehdin häntäkin. "Onko Ruusa ja varsa nyt karsinassa?" tyttö jatkoi pohtien ja kurkisti Huiskan oven yli aittaan. "On ne", sanoin. "Anne kertoi jo, että varsan omistaja nimesi tamman Mustaruusuksi. Se sopiikin hyvin sille, kun se on ihan musta", kerroin. "Paitsi on sillä tähti otsalla", Clara sanoi. Hänkin tuli aittaan harjaamaan Huiskaa, ja huomasin tytön olevan ihan hirmuisen pieni jättitamman rinnalla. No, oli se kai Lailallakin mennyt ja hyvin selvinnyt. "Ja Anne sanoi, että varsa asuu täällä koko ensi kuun, sitten se on tarpeeksi iso muuttamaan omistajansa luokse."
"Oi vitsi, ihanaa! Jännää kun tänä syksynä syntyy niin paljon varsoja", huokailin onnellisena. Kumarruin Huiskan vatsan alle ja aloin pyörittelemään sieltä kuivunutta mutaa irti kumisualla. Olin tallille saavuttuani käväissyt toimistossa ja varmistanut Pirreltä, että saisin osallistua suomenhevosella kisoihin oman hoitsuni sijaan. "Tottakai se käy, jos Tuulia ei kerran halua kisata", ratsastuksenopettaja oli luvannut aamukahviaan siemaillen. "Tekee varmasti sekä sulle että Huiskalle hyvää päästä vähän kisailemaan. Kesällä sulla ja Netalla meni niin mallikkaasti jo esteradoillakin, että on sinänsä harmi, ettet oo nyt syksyllä päässyt kunnolla ratsastamaan Siirin loman takia."
Pirren sanat lämmittivät mieltäni ja minulle tuli heti itsevarmempi olo. Toisaalta en kuitenkaan viitsinyt mainita, ettei minun todellisuudessa ollut edes tehnyt mieli ratsastamaan, mutta samapa tuo. Nyt oltiin kuitenkin menossa kisoihin, ja olin jopa vähän innoissani!
"Mä en muista, oonko ikinä edes hypännyt Huiskan kokoisella hevosella", paljastin Tuulialle tämän nostaessa satulan Huiskan selkään. "Älä huoli, hyvin se menee. Ja eihän ne esteet ole edes isoja", kultatukkainen tyttö rohkaisi. Nyökkäsin ja pujotin kuolaimet vaalean tamman suuhun. Kohtahan se nähtäisiin, mitä tästäkin tulisi.
Kentällä punttasin Claran Huiskan selkään ja aloin raahaamaan esteitä kentälle Claran humputellessa alkukäyntejä. Aloitin kasaamalla pitkille sivuille matalat, lähes kavaletin korkuiset pystyesteet. Laitoin keskihalkaisijalle vähän puomeja, ja pian Clara ravailikin niiden ylitse. "Vaihatko puomit laukkapuomeiksi", tyttö pyysi ja siirsin puomeja etäämmälle toisistaan. Huiska oli ihan innostunut ravaamaan eikä ilmeisesti meinannut nostaa laukkaa, vaikka Clara kuinka patisti sitä.
"Se on vähän hidas syttymään, se tykkää vaan ravata lujaa", naurahdin. "Huomaan", Clara vastasi. Sitten Huiska kuitenkin viitsi totella ja nosti leppoisan laukan. Ratsukko laukkaili pari kertaa puomien yli. Huiska kolhi aluksi jalkojaan puomeihin, mutta jaksoi sitten kiinnittää niihinkin huomiota. Clara ohjasi suokkitamman pystyesteelle ja hyppäsi siitä lennokkaasti ylitse.
Minulla kesti hetki palautella mieleeni, miten Huiskaa tuli ratsastaa, viime kerrasta kun oli ehtinyt kulua aikaa vaikka kuinka. Suuresta koostaan huolimatta tamma oli tietyissä asioissa kuin pikkuponi: laukannostoissa se lähti helposti vain kiihdyttämään ravia, ja helpoimmalta ratkaisulta olisi tuntunut ajaa se vain niin kovaan vauhtiin, että se lopulta nostaisi laukan. Näin kävi helposti myös pikkuponeilla ratsastaessa, ja sain ihan tosissani keskittyä nostoihin ja tehdä täsmälliset laukka-avut, että sain suomenhevosen vaihtamaan askellajia.
Kun olin saanut tamman kuulolle puomitehtävillä, otin pari koehyppyä pikkupystyille. Hypyt olivat loivia ja rauhallisia, ja niihin oli helppo päästä mukaan. Huiska oli kuitenkin vähän tahmea ja hidas, ja etenkin kulmissa laukka oli laahaavaa ja tahti hidastui helposti. "Teetkö toiselle pitkälle sivulle matalan kaksioisaisen ristikkosarjan, sit ton toisen pystyn voisit korottaa about puolimetriseksi. Ja lävistäjälle voisit tehä saman korkusen okserin", pyysin Tuuliaa, ja tämä alkoi heti muuttamaan esteitä ja rakentamaan uusia.
Samalla minä yritin saada Huiskan aktiiviseksi ja laukan pyörimään kunnolla. Kun olin suht tyytyväinen tammaan, annoin sen hetken huilata käynnissä Tuulian kantaessa viimeisiä puomeja kentälle.
Aloitin hyppäämisen ristikkosarjalla. Olin pyytänyt Tuuliaa tekemään esteiden välin tarkoituksella vähän pitkäksi, jotta saisin ratsuuni vähän vauhtia ja energiaa. Sain siis ajaa Huiskaa ihan tosissaan eteen, jotta selvitimme sarjan kahdella laukalla. Aluksi Huiska yritti ottaa kolmannen askeleen, jolloin hypyt olivat mitä olivat - liian kaukaa, liian pohjaan, puolikkaasta askeleesta ja ties mitä. Minä heiluin ja huojuin satulassa kuin heinämies, jalustimet hölskyivät jaloissani ja puomit kolisivat, mutta lopulta Huiska alkoi venyttämään askeliaan ja homma alkoi luistaa paremmin. Tuulia huuteli välillä minulle vinkkejä ja nosteli kärsivällisesti pudonneita puomeja.
Seuraavaksi otin yksittäisiä hyppyjä pystylle ja okserille ja yritin totutella ison hevosen hyppytyyliin, joka oli kuitenkin ihan erilainen kuin mihin olin pikkuponeilla ratsastaessani tottunut. Lopuksi vielä yhdistelin esteistä pienen radan: aluksi hyppäsin pystyn ja kaarsin sarjalle, jonka jälkeen tuli tiukka käännös okserille. Pyrin pitämään vauhdin tasaisena ja tempon yllä myös kaarteissa. Parin onnistuneen pätkän jälkeen hidastin kevyeen raviin ja annoin Huiskalle ohjaa. "Voit alkaa keräämään esteitä pois", huikkasin Tuulialle, joka hytisi kylmästä seistyään paikoillaan kentän laidalla.
Harvoin ilahduin puominkantohommasta niin paljon kun nyt, sillä olin jäätymään päin seisoskelusta. Ehdin juuri kantaa vikat tolpat paikoilleen, kun Clara kertoi olevansa valmis. Minullakin oli taas tarpeeksi lämmin. Kävelimme aitalle ja hoidimme Huiskan yhdessä tarhaan. "Kyllä me niistä kisoista selvitään", Clara tokaisi päättäväisesti. "Tottakai, teidän meno näytti just hyvälle!" "Miksetsä kisaa?" tyttö kysyi multa. "Ei mua vaan huvita", sanoin. Ja se oli ihan totta.
Kun Huiska oli tyytyväisenä tarhassa, palasimme aitalle. Eräs pieni, musta ja pörröinen kaveri veti kaikkia tallilaisia puoleensa kuin magneetti. "Mustis on niin ihana", henkäisin oveen nojaillessamme. "Se on, ja se näyttää jo kasvaneen!" "Oiskohan Anna jättänyt sille eilen riimun. Voisin totuttaa sitä pitämään riimua!" innostuin. "Ja mä voisin mennä sanomaan Sirpsulle moi", Clara naurahti. Se kyllä sopikin shettisten joukkoon paremmin, kuin suokkien.
"Mutta hei,kiitos sulle ihan superisti ratsun lainaamisesta ja vinkeistä ja puomien nostamisesta ja kaikesta", kiittelin Tuuliaa. "Eipä mitään, kivaahan se vaan on kun voi auttaa", tyttö naurahti.
Sanoin tälle heipat ja lähdin Siirin tarhalle miettien, mitä tänään tamman kanssa tekisin. Poni kökötti tarhassa puun alla kuolleiden lehtien peittämällä, kellastuneella nurmella. Se näytti niin elämäänsä kyllästyneeltä kuin olla ja voi, joten tänään pitäisi tehdä jotain hauskaa ja virkistävää. En tiennyt, mitä se sitten lopulta olisi - mutta sen tiesin, että tämän ponin kanssa ei ainakaan tylsää tulisi!
Clara & Siiri yhdeksäs
|
|
|
Post by Clara on Oct 27, 2016 21:19:23 GMT 2
Ensilumitiistai 25. lokakuuta 2016
Clara & Siiri kymmenes
|
|
|
Post by Clara on Nov 1, 2016 23:34:31 GMT 2
Halloweenlauantai 29. lokakuuta 2016
Hyvää Halloweenia kaikille! Clara & Siiri yhdestoista
|
|
|
Post by Clara on Nov 16, 2016 19:59:22 GMT 2
Talviaamun ihme keskiviikko 16. marraskuuta 2016
”Pataässä”, Aurinko sanoi ja laski taskulampun kelmeää valoa heijastavan pelikortin lattialle väliimme. Tutkin omaa korttipakkaani ja mietin seuraavaa siirtoani. Kello oli puoli yksi yöllä, ja me istuimme makuupussiemme päällä toisessa Seppeleen leirimökeistä pelaamassa korttia ja syömässä suklaakeksejä taskulampun valossa. Miten me sitten sinne päädyimme? No, näin se meni: Lauantai-iltana istuin maneesin katsomon puisella penkillä vilttiin kääriytyneenä. Ulkona oli pimeää ja lunta tuprutti sakeasti taivaan täydeltä. Hiutaleet erottuivat häilyvän hauraina ikkunalasin takaa, ja ikkunalistan päälle kasaantui hyvää vauhtia hattarainen lumikerros. Kaviot rummuttivat rytmikkäästi maneesin hiekkaa saaden sen pöllähtämään, kun harmaa poni kääntyi ketterästi kaarteessa ja lähestyi sinivalkoista okseria. Mielessäni laskin askelia esteelle: yksi, kaksi, kolme – ja hyppy. Bonnie liiteli kevyesti okserin yli ja jatkoi matkaansa kohti sarjaestettä. Vihreä pysty, kaksi laukka-askelta ja toinen pysty – ratsukko suoritti tehtävän tasapainoisesti ja niin helpon näköisesti. ”Hyvä tyttö!” Salman kehut kajahtivat maneesissa, kun tämä siirsi ratsunsa kevyeen raviin ja taputti ponia kaulalle. Bonnie pärskähti ja laski päänsä alas tyytyväisenä saatuaan pitkät ohjat. Huokaisin ja taputin lapasten suojaamia käsiäni yhteen saadakseni sormiin lämpöä. ”Se meni hyvin!” huikkasin Salmalle, joka hymyili minulle vastaukseksi. Kunpa olisin itsekin joskus yhtä hyvä kuin Salma tai monet muut Seppeleen ratsastajista! Tiesin, että minun täytyisi vain harjoitella ahkerasti, mutta tällä hetkellä minun ratsastukset olivat täysin tauolla, sillä Siirin maha oli jo paisunut valtavan kokoiseksi tynnyriksi. Tamma lyllersi eteenpäin huokaisten välillä mukamas niin kärsivästi, kun taluttelin sitä maastossa. Toisaalta minun ei juuri edes tehnyt mieli ratsastaa, joten tauko hevosen selkään kiipeämisestä ei haitannut yhtään. Odotin vain innolla pian syntyvää varsaa! Kuin ajatukseni olisi luettu, maneesin ovi kirskahti jonkun työntäessä sen auki. Kuulin Annen tervehtivän Salmaa ja kyselevän ratsukon kuulumisia ja tulevaisuuden suunnitelmia. Hetken kuluttua hän kääntyi puoleeni ja lähti kävelemään kohti katsomoa. ”Moi Clara! Etsinkin sua, Wilma kertoi, että olet täällä maneesissa Salman puomityttönä”, nainen selitti. ”Mulla olisi sulle vähän asiaa Siiriin liittyen.” Tunsin perhosten heti lehahtavan vatsaani. Olin innoissani, mutta toisaalta mielessäni käväisi pieni huolenhäivähdys – oliko jokin vialla? Anne taisi huomata huolestuneisuuteni ja rauhoitteli, että kaikki oli kunnossa ja niin kuin pitikin. ”Varsan arvioitu syntymäaika on ensiviikolla. Toivoisin, että tarkkailisit Siiriä, että huomaatko mitään poikkeavaa kuten vahatippoja. Yritän itsekin tsekata tilannetta aina kun kerkeän, niin voidaan ennakoida varsomisen ajankohtaa paremmin.” Nyökkäsin myöntymisen merkiksi. En olisi malttanut pysyä housuissani, kaikki oli niin jännittävää. Odotin varsan syntymää kuin kuuta nousevaa. Oli hurjaa ajatella, että jo muutaman päivän kuluttua Siirin maha-asukki saattaisi putkahtaa päivänvaloon. Juuri kun Anne oli jo lähdössä, päätin kuitenkin kysyä asiaa, joka oli mietityttänyt minua jo pidempään. Minä nimittäin kovasti olisin halunnut nähdä varsan syntymän, mutta en tiennyt, onnistuisiko se. Anne ymmärsi kyllä mielenkiintoni ja näytti hetken mietteliäältä, mutta pienen keskustelun jälkeen löysimme ratkaisun. Voisin yöpyä jonkun tallilaisen kanssa toisessa leirimökeistä sinä yönä, kun varsa todennäköisesti syntyisi. Anne tarkkailisi Siiriä ja soittaisi minulle, kun huomaisi varsomisen alkavan. *** Saimme Auringon kanssa pelin päätökseen. Tyttö kierähti selälleen makuupussinsa päälle ja haukotteli makeasti. Minä keräsin kortit pakkaan, pistin ne reppuuni, nappasin rasiasta yhden keksin ja kävin pitkäkseni hänen viereensä. ”Vitsit mua jännittää. Oli tosi kiva, että pyysit mut mukaan”, Aurinko totesi hetken hiljaisuuden jälkeen. Hymyilin itsekseni yön pimeydessä. Siitä oli jo reilu vuosi, kun olin tutustunut jurottavaan ja sulkeutuneeseen tummatukkaiseen tyttöön. Nykyään olimme hyviä ystäviä, ja yhä useammin huomasin Auringon ystävällisen ja välittävän puolen pilkahtelevan esiin kovan kuoren alta. ”Toivottavasti varsa oikeasti syntyy tänä yönä, äiti ei varmasti anna minun olla toista yötä tallilla”, huolehdin kääntyen vatsalleni. Mietin mielessäni Siiriä, joka oli nyt siirretty aittaan varsomiskarsinaan. Walma oli siellä myös, sillä se oli varsonut vain muutamaa päivää aikaisemmin. Pieni ponivauva oli syötävän suloinen ilmestys, ja olin mielettömän onnellinen entisen hoitoponini varsasta. ”Pitäisköhän meidän ruveta nukkumaan”, ehdotin Auringolle haukotellen itsekin. ”Huomenna pitää kuitenkin mennä kouluun, ja kyllä me herätään siihen, jos Anne soittaa…” Aurinko nyökkäsi, joten kaivauduimme makuupusseihin. Sammutin taskulampun valon ja painoin pääni tyynyyn. Ajatukset risteilivät päässäni ja vatsanpohjassa kipristeli jännitys, mutta käännyin parempaan asentoon ja yritin silti nukahtaa. En kuitenkaan saanut unenpäästä kiinni, vaan makasin pitkään paikoillani tuijottaen yön pimeyteen. *** Terävä ääni tunkeutui uneeni ja säpsähdytti minut hereille. Avasin silmäni ja vilkaisin hämmästyneenä ympärilleni, mutta kaikkialla oli pimeää enkä nähnyt mitään. Makuupussin kahina kuitenkin muistutti minulle, että olin Seppeleen leirimökissä enkä omassa tutussa huoneessani. Puhelin värisi viereisellä pöydällä ja näyttövalo hehkui pimeässä huoneessa. Samassa tajusin. Varsa! Se oli varmasti syntynyt. Nappasin luurin käteeni siristellen silmiäni kirkkaassa valossa. ja jännityksestä täristen painoin vihreää nappia nostaen kännykän korvalleni. ”Varsominen alkaa varmasti ihan pian, sillä Siiri on aika levoton ja hikoilee. Pukekaa lämpimästi vaatetta ja tulkaa tänne. Kutsuin jo eläinlääkärin paikalle, hän tulee puolen tunnin sisällä.” Vatsassani jysähti. ”Onko joku huonosti?” säikähdin. ”Ei, Siirin käytös on ihan normaalia ja kaikki vaikuttaa olevan kunnossa. Eläinlääkärin on kuitenkin hyvä olla varuilta paikalla, koskaan kun ei voi tietää, mitä tapahtuu”, Anne selitti. Huokaisin helpotuksesta ja lupasin, että tulisimme pian. Pimeydessä kohtasin Auringon hämmentyneet kasvot ja jännityksestä suureksi laajenneet silmät. ”Nytkö se tapahtuu?” tämä henkäisi. ”Joo. Puetaan ulkovaatteet ja mennään aitalle”, nyökkäsin vilkaisten puhelimen kelloa. Viittä vaille kuusi aamulla. Olimme hetkessä täysin hereillä ja pukemassa toppavaatteita päällemme. Ulkona oli vieläkin ihan pimeää, joten otimme taskulamput mukaan. Lumi narskui talvikenkien alla, kun kävelimme tummien puiden välistä kohti tallia. Molemmat olivat hiljaa, ja askeleet olivat huomaamatta kiihtyneet jännityksestä kiireisiksi. Heiluttelin taskulamppua rauhattomasti kädessäni, ja lampun valokiila tanssi puiden rungoilla ja hiljalleen maahan leijailevissa lumihiutaleissa. ”Huhuu”, Aurinko huhuili valaisten lampulla kasvojaan alhaaltapäin. Kelmeän valon langettamat tummat varjot saivat tytön kasvot näyttämään kammottavilta. Hermostunut nauru purkautui väkisinkin huuliltani. Onneksi aitalle ei ollut enää pitkä matka. Anne seisoi lumisateessa pimeyden ympäröimänä aitan ulkopuolella ja nosti kätensä tervehdykseen meidän päästyä lähelle. ”Siiri on käynyt jo useasti makuulle, joten varsomisen alkuun ei pitäisi mennä enää kauaa”, nainen kertoi. Sammutimme lamput ja kurkistimme uteliaina aittaboksin oven yli. Siiri seisoi keskellä karsinaa jalat harallaan, sen kyljet kohoilivat ja kaula oli tummunut hiestä. ”Hei tyttö, näytätpäs sä kärsivältä.” Poni käänsi korvansa meidän suuntaan, mutta menetti sitten mielenkiintonsa ja alkoi kiertää kehää karsinassa. Hetken kuluttua se asettui raskaasti makuulleen ja vilkaisi vatsaansa. ”Se kävi makuulle”, Aurinko ilmoitti Annelle. Tämä tuli myös karsinan ovelle ja tarkasteli tammaa tulkitsematon ilme kasvoillaan. Minä puristin oven reunaa rystyset valkoisina pienen epätietoisuuden vallassa. Siiri ähkäisi syvään, ja sitten alkoi selvästi tapahtua. Tamma ponnisti useita kertoja. Ensimmäisenä tulivat näkyviin pienen pienet etukaviot, sitten kokonaan etujalat ja niiden väliin painunut pää. Katselin tapahtumaa hämmentyneenä, sanattomana. Siinä me seisoimme karsinan oveen nojaten, aamu valkeni hiljalleen ja hengityksen huurre tanssi ilmassa yhdessä lumihiutaleiden kanssa. Silmiemme edessä maailmaan syntyi uusi olento, uuden elämän alku, ja me saimme todistaa sen. Aika tuntui pysähtyneen. Pian huomasin kuitenkin jonkun olevan vialla, sillä varsa ei tullut enempää näkyviin, vaikka Siiri ponnisteli ja ähki minkä ehti. Se huohotti raskaasti, mutta varsan takaosa pysyi näkymättömissä. Tuntui, että pyörtyisin siihen paikkaan, mutta pidin katseeni yhä hoitoponissani ja takerruin entistä tiukemmin kiinni ovenlaitaan. Kuin unessa tajusin, että eläinlääkärin auto pysähtyi tallin eteen, Anne lähti häntä vastaan ja Aurinko sanoi minulle jotain säikähtänyt ilme kasvoillaan. Eläinlääkäri astui karsinaan, tutki ripeästi tilanteen ja tarttui sitten tottuneesti varsaan kaksin käsin. Siiri ponnisti kerran, ja samalla eläinlääkäri veti varsan kokonaan ulos ja rikkoi pientä olentoa suojaavan pussin. Sitten hän nousi ja perääntyi vierellemme. Epämiellyttävä tunne vatsassani katosi, kun pieni hevoslapsi makasi siinä pehmeällä turpeella täysin terveenä ja elinvoimaisena. Siiri käänsi päänsä ja vilkaisi tekelettään lempeästi. Tamma nousi kömpelösti jaloilleen, asteli varsansa luo ja hörähti pehmeästi. Onnenkyyneleet kihosivat silmiini tamman ja varsan tervehtiessä toisiaan ensimmäistä kertaa, ja puristin lujasti Auringon kättä. Näky oli mielettömän kaunis ja sai minut äärettömän onnen ja rakkauden valtaan. Se oli todellinen ihme. ELIKSIIRIN TALVIRULLA shetlanninponitamma, s. 16.11.2016 i. Ravenclaw 5594, e. Ilolan Eliksiiri ***Clara & Siiri kahdestoista //Piirsin kuvan ennen kuin tiesin karsinajärjestelyistä, siksi se on tallista eikä aitasta : )
|
|
|
Post by Clara on Nov 17, 2016 16:38:57 GMT 2
Suuri ja ihmeellinen maailmatorstai 17. marraskuuta 2016
Vilu pääsi ihmettelemään elämää aitan ulkopuolella, vähän pikkuista jänskätti suuri ja pelottava maailma :') Clara & Siiri kolmastoista
|
|
|
Post by Clara on Nov 21, 2016 22:07:39 GMT 2
Kaveruksetmaanantai 21. marraskuuta 2016
Ponivauvoista tuli pian parhaat kaverit ♥ Clara & Siiri neljästoista //nää ei kyllä näytä yhtään shettisvarsoilta mutta noh, ehkä mä joskus opin
|
|
|
Post by Clara on Nov 22, 2016 21:49:24 GMT 2
Loppusyksyn mietteitätiistai 22. marraskuuta 2016
Nojasin karsinan oveen ja haukottelin syvään. Toivoin, että olisin voinut ottaa nokoset kuten pieni Vilu, joka makasi aittaboksissa paksunturvepatjan päällä nukkuen. Syksy oli ollut kiireinen ja vähäisten yöunien takia olin väsynyt. Kaikenlisäksi nyt oli se inhottava aika vuodesta, kun oli pimeää lähtiessäni aamulla kouluun, ja pimeää päästessäni takaisin kotiin ja tallille.
Kaikesta huolimatta syysmasennus ei saanut minusta otetta, sillä olin onnellisempi kuin pitkiin aikoihin. Aitassa asui kaikki minulle tärkeät ponit, kaikki rakkaat hoitoponini Siiri, Netta ja Walma, joista kahdella oli kaikenlisäksi pieni ponivauva ja yhdellä oikein mukava, näpsäkkä karsinakaveri Trinity. Olimme Simonan kanssa odottaneet varsojen syntymää jo monen monta kuukautta, ja nyt kun se vihdoin oli tapahtunut, elimme ihanan onnellisessa kuplassamme varsojen kanssa puuhaillen. Vilusta ja Walman varsasta oli tullut jo hyvät kaverit, ja oli hauska katsella pikkuisten leikkiä tarhassa. Vilu oli myös saanut jo riimun päähänsä, ja hiljalleen se alkoi jo hyväksyä kapineen eikä ollut koko aikaa keplottelemassa sitä pois.
Vain yksi asia, tai oikeastaan henkilö häiritsi täydellistä ponityttöelämääni. Tämä henkilö oli Inkeri, joka oli koko syksyn ajan käyttäytynyt minua kohtaan kovin kummallisesti. Aluksi olin ihmetellyt blondin mulkaisuja ja täpäköitä sutkautuksia, mutta aikani pohdittuani palaset olivat loksahtaneet paikoilleen.
Vaaleaverikkö oli selkeästi katkera siitä, että minä hoidin nykyään tämän entistä hoitoponia Siiriä, eikä varsan syntymä varmastikaan helpottanut tilannetta. Arvelin myös, että Inksulla oli vielä tuoreessa muistissa viime syksy, jolloin Pirre ja Anne olivat vihjailleet hänelle isommasta hoitoponista. Koska tyttö sattui olemaan todellinen draamaqueen, ei olisi yllätys, jos hän mielessään kehittelisi jos jonkinmoisia teorioita siitä, miten päädyin Siirin puunaajaksi.
Tiesin, että minun pitäisi puhua Inkerin kanssa asiat halki, mutta rehellisesti sanottuna en uskaltanut. Pelkäsin, että pahentaisin vain tilannetta ja tyttö suuttuisi minulle vielä enemmän. Siksi olin päättänyt antaa asian olla ja toivoa, että ajan myötä Inkeri pääsisi tilanteesta yli. En nimittäin halunnut väliemme pilaantuvan, koska olimme aina tulleet hyvin toimeen keskenämme. Ajatukseni keskeyttäen Vilu heräsi uniltaan ja kompuroi hontelosti seisomaan. Hetken aikaa sen jalat sojottivat harallaan kaikkiin ilmansuuntiin, ja se vaappui melkein kellahtaen kumoon, mutta pian varsa sai jalkansa järjestykseen ja hamuili maitoa juomaan. Hymyilin ja mietin sitä, kuinka paljon pieni poni olikaan viikossa jo kasvanut. Päivä päivältä se sai enemmän lihaa luidensa ympärille, rohkeutta tutkia ympäristöään, sen liikkeistä tuli varmempia ja se oppi uusia asioita. Varsan kasvua oli mielettömän mielenkiintoista seurata ja olla osana sen elämän ensimmäisissä askeleissa. Vilu sai tarpeekseen maidon imemisestä, ja tepasteli terhakkaasti luokseni. Ojensin paljaat sormeni oven yli, ja varsan samettiset huulet hamusivat niitä uteliaasti. ”Heippa kaveri. Tänään ei mennä ulos, täällä sataa ja on hirveän pimeää ja kylmää”, jutustelin ponilapselle. Vilu pärskähti ja totesi, etten ollut niin mielenkiintoinen, että se jaksaisi seuraani pidempään. Niinpä se palasi Siirin luo, taittoi koipensa ja kävi jälleen nukkumaan. Siiri hamusi lempeästi tyttärensä harjaa ja heilutteli korviaan minun suuntaani. ”Hyvä on, jätän teiät rauhaan”, naurahdin ja käännyin pois aitalta pimeään vesisateeseen.
Kuppi kuumaa kaakaota tallin yläkerrassa tekisi just nyt terää.
Clara & Siiri viidestoista
|
|
|
Post by Clara on Nov 25, 2016 18:09:38 GMT 2
Hullunhommaaperjantai 25. marraskuuta 2016
Mitähän ihmettä mä olin taas mennyt tekemään.
Seisoin jälleen kerran ilmoitustaulun edessä ja katsoin omaa nimeäni tämän syksyn ratsastuskoulujenmestaruuksien osallistujalistassa. ”Clara Hallapuro” oli raapustettu listan hännille kiemuraisella käsialallani, ja mustekynä oli u-kirjaimen kohdalla levinnyt niin, että sukunimeni voisi ensivilkauksella käsittää väärin. ”Clara Hallaporo, Lapin paras porojenkadottaja”. Jes jes, hyvä Clara.
Nimeni perään olin tuhertanut huolellisesti ”Ilo - Huiska”. Tuulia oli ilmoittanut, ettei aikonut kilpailla hoitohevosellaan, joten olin taas saanut lainata sitä ratsukseni. Minusta ja Huiskasta oli tulossa jo ihan vakituinen kisatiimi, olihan meillä takanamme jo yhdet kisat – ne olivat tosin vain leikkimieliset Halloween - hyppelöt, joissa kaiken lisäksi olimme sijoittuneet ihan luokan häntäpäähän. Se oli vielä ihan ok, mutta tämä oli vähän jo eri asia. Mestaruuskisat, neljä osakilpailua, joista vain yksi Seppeleessä, ja lisäksi mahdollinen finaali. Jes jes, mahtavaa Clara.
Joten nyt sopi ihmetellä, että mikä päässäni oli oikein napsahtanut tämän syksyn aikana ja saanut minut toteuttamaan tällaisia hurjia tempauksia. Nimittäin minulle ei riittänyt pelkkä ratsastuskoulujen mestaruuksiin osallistuminen minun silmissäni jättiläismäisen suomenhevostamman kanssa – joka ei meinannut edes nostaa laukkaa ja jolla olin ratsastanut about viisi kertaa elämäni aikana – vaan päätin vielä ilmoittautua korkeampaan esteluokkaan, missä olin ikinä kilpaillut.
70cm oli ollut viime vuodet ehdoton maksimikorkeuteni yksittäisilläkin esteillä estetunneilla. Itsenäisesti tai ratana olin hypännyt korkeimmillaan kuutta kymppiä. Nyt oli edessä 70 cm ratana, kisoissa, oman tallin ulkopuolella, lainahevosella. Jes jes, uskomatonta, sinähän aivan ylitit itsesi Clara.
”Huiskalla on vapaapäivä torstaisin. Voit treenailla sillä silloin ja sit viikonloppuina”, Tuulia oli luvannut.
Lisäksi luvassa oli RKM valmennukset niin koulu- kuin esteluokkiin. Kouluratsastuksessa olin sentään pysytellyt turvallisessa Helppo C:ssä, jota olinkin tämän vuoden aikana kisannut. Siitä en kokenut paniikkia, kuhan Huiska vain nostaisi laukan. Esteluokissa ainut tavoitteeni oli selvitä hengissä radalta maaliin. Minua pelotti jo valmiiksi, mutta eikös sitä sanota, että rohkeus kasvaa uskaltamalla. Minä päätin uskaltaa, vaikka pelkkä ajatuskin sen kokoisesta esteradasta isolla hevosella pyörrytti.
Ulkona oli märkää ja pimeää. Ihana lumipeite oli sulanut pois, ja nyt kaikkialla oli kuraa ja vesilammikoita. Porskuttelin liejuisen, kavioiden tallaaman pihan läpi aitalle. Pieni punatukkainen tyttö nojasi Siirin väliaikaisen karsinan oveen ja hätkähti minun seisahtuessani tämän viereen.
”Moikka, Katsu!” ”Mooi”, tyttö vastasi vilkaisten hiukan syyllisen oloisena Siiriä ja sen varsaa.
Tiesin, että Vilusta tulisi Katsun poni, ja olin todella onnellinen tytön puolesta. Lisäksi minua helpotti tieto siitä, että varsa oli jäämässä Liekkijärven alueelle ja kaiken lisäksi vielä tutulle tytölle, joten pääsisin sitä varmasti välillä katsomaan tulevaisuudessa. Enkä tosiaankaan pistänyt pahakseni, että Katsu pyöri usein varsan lähettyvillä! Minusta tällä oli uskomaton mahdollisuus päästä seuraamaan poninsa kasvua ihan ensimmäisistä päivistä lähtien.
”Haluutko tulla harjaamaan Siiriä ja Vilua mun kanssa?” ehdotin laskien harjakopan lattialle oven viereen. ”Joo, mielelläni!” kymmenvuotias vastasi kasvot kirkastuen.
Harjaillessamme poneja ja rupatellessamme niitä näitä, katselin boksin väliseinän yli Netan ja Tirpan karsinaan. Walman varsa Elmeri oli muuttanut pois jo muutamia päiviä sitten. Minusta se oli hiukan sääli, sillä varsat olivat tykänneet leikkiä yhdessä. Ja entisen hoitoponini varsa oli tietysti itsellenikin tietyllä tavalla erityinen.
”Mitä meinaat tänään tehä Siirin ja Vilun kanssa?” Katsu uteli rapsuttaen varsan säkää onnellisena. ”Aattelin pitkästä aikaa hypätä Siirin selkään ja köpötellä vähän kentällä. Maneesissa on menossa tunti ja metsässä on liian pimeää. Pääsee Vilukin tutustumaan kenttään, ja musta tuntuu, että tuota Sirpan lomamahaa täytyy hiljalleen alkaa pienentää”, virnistin taputtaen ponin kylkeä. Clara & Siiri kuudestoista
|
|
|
Post by Clara on Dec 19, 2016 21:59:41 GMT 2
Sukkela joulukuusununtai 18. joulukuuta 2016
Seurasin katseellani shetlanninponivarsan kirmailua pöllyävässä hangessa ja nojasin hiljaa huokaisten tarhan aitaan. Joulukuunpuolikas oli hujahtanut ohi suunnilleen yhtä sukkelasti kuin Emmyn tuoma suklaakonvehtirasia katosi sokerinhimoisiin suihin tallin yläkerran pöydältä.
Koulu ja hevoset olivat pitäneet minut kiireisenä. Olin touhunnut mahdollisimman paljon Siirin ja Vilun kanssa, ja monesti Katsu oli ollut mukanani opettamassa varsalle aikuisen ponin perustaitoja. Se osasi jo nostaa kaviot pyydettäessä, kulkea pääosin rauhassa ja kiltisti taluttaessa sekä toimia käsihevosena narunpäässä maastolenkeillä. Siiri taas oli selvästi ehtinyt opettaa tyttärelleen jo jekkuilemisen perustaidot, ja monta kertaa olimme nauraneet Katsun kanssa vedet silmissä varsan hassuille yllätystempauksille. Salaa olin vähän kateellinen Katsulle – tällä oli mahtava tilaisuus päästä seuraamaan oman ponin elämää ja olla osana sitä ihan ensimmäisistä päivistä lähtien.
Vilu oli myös kasvanut ja voimistunut hurjasti sekä saanut lisää rohkeutta, olipa se yhtenä päivänä löytynyt aidan väärältä puoleltakin ihmettelemästä maailmaa. Mutta varsan helpottunutta ilmettä voinut olla huomaamatta sen päästessä takaisin emänsä luokse, niin urhea ja iso poni kuin se yrittikin olla pikku karkureissuineen. Ja yksi asia ainakin oli varma: Vilu muistutti kovasti emäänsä Siiriä. Tästä voimmekin päätellä, ettei Katsulla ainakaan tulisi olemaan tylsää ponivauvan kanssa sitten, kun se muuttaisi tulevaan kotiinsa Sumulahteen.
Ponikaksikon hoitamisen lisäksi olin ratsastanut monta kertaa viikossa Huiskalla. Joulukuun alussa oli järjestetty Ratsastuskoulunmestaruuksien harjoituskisat Vaahterapolun ratsastuskoulussa, ja niiden jälkeen Tuulia oli luvannut minulle kaikki Huiskan vapaapäivät harjoittelua varten.
Kisat olivat olleet nimittäin armoton palautus maanpinnalle. Ei koululuokka niinkään, minun tavoitteenani oli ollut vain saada Huiska laukkaamaan ja tehdä ehjä suoritus, jolla voisin sijoittua puolenvälin tienoille, mieluiten sinne paremmalle puolelle. No, kaikki ei mennyt ihan nappiin: Huiska oli niin iso ja voimakas ratsu, että minun oli vaikea ratsastaa sitä kun en saanut jalkoja kunnolla tamman kylkiin. Niinpä se pääsi paahtamaan liikkeiden läpi turhankin reippaasti ja ratsastettavia teitä oikoen, jolloin suorituksesta tuli turhan hätäinen. Laukka nousi hiukan viiveellä, mutta nousi kumminkin.
Sijoituksemme oli lopulta 14/20, eli emme ihan päässeet tavoitteeseemme, mutta siitä oli hyvä lähteä parantamaan ja korjaamaan virheitä. Huiska oli mulle kuitenkin uusi tuttavuus, joten yhteistyömme tarvitsisi vielä paljon aikaa ja harjoitusta toimiakseen.
Esteratsastusluokka taas oli täydellinen katastrofi. Huiska kuumui ja alkoi painaa kädelle, se ei kuunnellut minua yhtään ja itse menin ihan paniikkiin ja aloin sähläämään kaikkea turhaa satulassa. Rymistelimme läpi esteistä niin että puomit vain kolisivat. Lopulta viimeisellä esteellä Huiska heitti hanskat tiskiin ja kieltäytyi hyppäämästä. Sille riitti minun toilailut. Ihme kyllä, sain tilanteen rauhoitettua ja toisella yrittämällä pääsimme esteestä yli. Eli pääsimme tavoitteeseemme: selvisimme 70cm radasta hengissä! Tosin sijoituimme toisiksi viimeisiksi, mutta siitä en nyt välittänyt – pääasia oli, että minä uskalsin. Vitsailimmekin kotimatkalla viimeiseksi sijoittuneen Wenlan kanssa, että me oltiin todelliset Seppeleen häpäisijät – olihan sekin titteli jo yksi saavutus!
Joulukuun yhdentenätoista päivänä oli vuorossa mestaruuksien toinen osakilpailu Yläkokossa. Tällä kertaa olisin voinut hyppiä riemusta kouluradan jälkeen – suorituksemme ei ollut virheetön, mutta paljon hallitumpi ja rauhallisempi kuin edellinen. Ahkera harjoittelu oli tuottanut tulosta, ja sijoituimme jo puolenvälin paremmalle puolelle, yhdeksänsiksi. Olin niin tyytyväinen Huiskaan!
Esteluokkakin meni paremmin kuin ensimmäisellä kerralla. Muutama puomi jäi matkalle ja oma ratsastukseni oli edelleen aikamoista räpeltämistä, mutta sain hallittua pelkoani enkä joutunut paniikkiin. 12/20 tuntui mahtavalta, minulla oli kisojen jälkeen suorastaan lottovoittaja-olo. Tällä kertaa kotimatka sujuikin huomattavasti iloisemmissa tunnelmissa, sillä Seppele oli saanut yhden sinivalkoisen ruusukkeenkin, kun Wenla oli ratsastanut Gitalla Helppo C- luokan voittoon. ”Enää me ei olla Seppeleelle häpeäksi”, Wenla kikatti heiluttaen ruusuketta kädessään onnellinen hymy kasvoillaan.
Olin tämänhetkiseen tilanteeseeni enemmänkin kuin tyytyväinen. Minulla oli ihana hoitoponi, joka alkoi hiljalleen tulla tutuksi, vaikkei meidän yhteistyö ihan vielä pelannutkaan. Tällä ponilla oli vähintäänkin yhtä ihana varsa, jonka elämän ensiaskelissa olin saanut olla mukana. Huiskasta taas oli tullut mulle just sopiva treenikaveri ja kisaratsu, jonka satulassa oloni alkoi tuntua jo kotoisalta. Vauhdikas ja pörröinen suomenhevonen oli oikein mukava ja reipas ratsastettava, ja toivoin, että saisin jatkaa sen kanssa kisaamista senkin jälkeen, kun Vilu vieroitettaisiin ja Siirillä voisi alkaa taas ratsastamaan enemmän. Ainakin siihen asti, kunnes poni olisi jälleen kisakunnossa. Liekkijärvelle vastikään perustettu Kiltaniemi-niminen talli järjestäisi tammikuussa estekilpailut Seppeleen maneesissa, ja elättelin toiveita, että pääsisimme Huiskan kanssa mukaan…
No mutta, kunhan nyt ensin selvittäisiin näistä mestaruuskisoistakin kunnialla läpi.
Clara & Siiri seitsemästoista
|
|
|
Post by Clara on Dec 22, 2016 22:04:09 GMT 2
Äiti ja tytärtorstai 22. joulukuuta 2016 Clara & Siiri kahdeksastoista
|
|
|
Post by Clara on Dec 23, 2016 23:57:25 GMT 2
Clara & Siiri yhdeksästoista
|
|