Post by Fiia on Jul 10, 2008 16:55:09 GMT 2
10.7.08 Ei ratsastusta tänään, kiitos
Kuuma, kuiva heinäkuu ei ehkä näyttänyt parhaita puoliaan sinä torstaina, kun ensimmäisen kerran leirin jälkeen pyöräilin tallille. Taivas oli monivivahteisen siniharmaa ja isoja pisaroita tipahteli silloin tällöin päälleni. Ukkosta ei onneksi ollut ilmassa, silloin olisi tallireissu saanut jäädä väliin, en kestänyt jyrinää ja salamointia ja sähköistä tunnetta iholla. Tallipiha oli tyhjä, kentällä joku puoliverisistä teki taiturimaisia koululiikkeitä, taivutti, venytti ja kokosi, tanssi lähes paikallaan ja siirtyi sitten vaivattomasti lisättyihin askellajeihin. Ratsastaja sen selässä istui tyystin paikallaan, antoi lähes huomaamattomia apuja ja oli yhtä hevosen kanssa.
Ehkä juuri sillä hetkellä kyllästyminen alkoi painaa vatsassa. Pystyisinkö minä ikinä tuollaiseen? Olisiko kohtaloni olla ikuinen poniratsastaja, jonka elämäntehtävänä on kaahottaa maastopoluilla ymmärtämättä koskaan sanan peräänanto todellista merkitystä? En koskaan voisi väsyä Pellaan tai hevosiin ylipäätänsä, mutta ratsastaminen oli alkanut tuntua lähinnä pakolliselta vääntämiseltä. Kukapa olisi arvannut, mietin katkerasti ja tungin palan mustaa lakritsia suuhuni, että minä, esteratsastukseen hurahtanut tyttö, voisin kyllästyä ratsastamiseen, asiaan, jonka osasin parhaiten! Mutta kun viimein pääsin tallipihalle asti, optimisti sisälläni nosti päätään – eihän minun mikään pakko olisi ratsastaa vähään aikaan, hevosen kanssa kyllä voisi tehdä paljon, paljon muutakin.
Talli oli viileä ja tyhjä, hevoset olivat kaikki ulkona. Hain Pellan karsinalta riimunnarun ja hölkkäsin laitumille, jossa ponit seisoivat rykelmässä puiden alla syömässä. Vihelsin lujaa kaksi sormea suussa ja huusin Pellaa jonkun kerran. Harmaa ponitamma nosti päätään, hörähti kovaan ääneen ja lähti ravaamaan luokseni ilmeisesti herkkujen toivossa. ”Ei mulla nyt ole mitään”, sanoin sille lohduttaen ja rapsutin sen harjanjuurta. Poni kihnutti päätään kylkeeni ja lähti sitten mielellään perässäni tallille päin, pää pystyssä ja korvat hörössä. Päästin sen irti karsinaan ja hain harjat, vilkaisin samalla ikkunasta ulos, oli alkanut satamaan hiukan rankemmin. Pella oli onneksi pysytellyt puiden alla suojassa, joten se oli kuiva ja helppo harjata puhtaaksi pölystä ja hiekasta. Käytin kuitenkin aikaa ponin hieromiseen kumisualla, se rentoutui ja venytti päätään kohti lattiaan tyytyväisenä. ”Kunhan lakkaa satamasta, haetaan lakkaa satamasta!” väläytin iloisen hymyn sille ja otin esille piikkisuan ja harjakamman jouhien selvittelyyn. Pellan paksussa hännässä olikin tekemistä, jouduin käyttelemään hiukan selvitysainettakin, ennen kuin häntä alkoi kiiltää ja valua pitkänä, paksuna putouksena lattianrajaan. Taputin tammaa lautasille ja sain aikaan hienoisen pölypilven – tomu tuntuu suorastaan imeytyvän poneihin…
Maneesi oli tyhjä. Talutin Pellan sisään, suljin oven ja päästin sitten ponin irti. Se lähti varoen kiertämään maneesin reunat ja kävi sitten piehtaroimaan , sotkien taas itsensä hiekkaan, mutta minä vain nauroin ja annoin sen kävellä omaan tahtiin. Pystytin toiselle pitkälle sivulle kolme matalaa estettä rytmissä hyppy-laukka-hyppy-laukka-laukka-hyppy. Se olisi ollut ratsastajalle kinkkinen tehtävä, mutta olin täysin varma, että Pella selvittäisi sarjan itsekseen vallan mainiosti. Vilautin ponille taskustani pilkottavaa porkkanaa ja houkuttelin sen raville. Kuntoni pysyi hyvin yllä paitsi tallikäyntien, myös jalkapallon ansiosta, eikä minulle tuottanut vaikeuksia hölkätä jokusta kierrosta Pellan edellä ristiin rastiin maneesia. Oli ilahduttavaa huomata, että tamma pysyi kuin liimattuna kannoillani, vaikka olin jo sujauttanut porkkanan takaisin taskuun. Lopulta seisahduin ja käännähdin ympäri, Pella teki tyylikkään liukupysähdyksen ja viskaisi päänsä ylös yllätettynä, mutta se rentoutui nopeasti ja mussutti sitten iloisena porkkananpalaa. ”Eiks vihannekset ole terveellisiä?” naurahdin ja otin tamman riimusta kiinni. Näytin sille esteet yksi kerrallaan ja olin aika varma, että se tiesi mitä tehdä ja jopa innostui siitä. Joissakin asioissa hevoset ovat niin ymmärtäväisiä ja älykkäitä, aivan kuten kaikki muutkin eläimet!
Päästin Pellan taas irti ja ohjasin sen estesarjalle toimimalla itse jonkinmoisena liikenteenohjaajana. Tamman tahti kiihtyi kiihtymistään, korvat sojottivat tappeina eteenpäin, häntä piiskasi ilmaa. Pella tuntui nauttivan siitä hetkestä koko solullaan ja sai minutkin niin onnelliseksi! Sydämeni täyttyi ylpeydestä, kun katsoin Pellan sulavaa liikettä sen ponnistaessa, laskeutuessa ja ottaessa vauhtia. Viimeisen esteen jälkeen se heitti runsaat ilopukit ja jatkoi samaa tahtia uudelle rundille, sen pienet kaviot hakkasivat maneesin pohjaa ripeämmin kuin vesipisarat, jotka takoivat kattoa. Hyppy, hyppy, hyppy – kiireiset pukit – tahdin kiristys, kulman katkaisu ja sama homma toiseen suuntaan. Lumoutuneena tuijotin ponia, kun se ylitti esteet vielä kaksi kertaa ja ravasi sitten raskaasti hengittäen luokseni. Sen silmät olivat täynnä iloa. Rapsutin sitä otsasta ja nauroin, olin juuri istahtamaisillani hiekkaan, kun ovi aukesi ja Anne astui Riston kanssa sisään. ”Mitäs täällä duunataan?” hän kysyi ja katsoi vuoroin Pellaa, vuoroin minua. ”Nautitaan elämästä!” huudahdin ääni naurua kuplien ja kiepautin käteni ponin kaulan ympäri.
Kuuma, kuiva heinäkuu ei ehkä näyttänyt parhaita puoliaan sinä torstaina, kun ensimmäisen kerran leirin jälkeen pyöräilin tallille. Taivas oli monivivahteisen siniharmaa ja isoja pisaroita tipahteli silloin tällöin päälleni. Ukkosta ei onneksi ollut ilmassa, silloin olisi tallireissu saanut jäädä väliin, en kestänyt jyrinää ja salamointia ja sähköistä tunnetta iholla. Tallipiha oli tyhjä, kentällä joku puoliverisistä teki taiturimaisia koululiikkeitä, taivutti, venytti ja kokosi, tanssi lähes paikallaan ja siirtyi sitten vaivattomasti lisättyihin askellajeihin. Ratsastaja sen selässä istui tyystin paikallaan, antoi lähes huomaamattomia apuja ja oli yhtä hevosen kanssa.
Ehkä juuri sillä hetkellä kyllästyminen alkoi painaa vatsassa. Pystyisinkö minä ikinä tuollaiseen? Olisiko kohtaloni olla ikuinen poniratsastaja, jonka elämäntehtävänä on kaahottaa maastopoluilla ymmärtämättä koskaan sanan peräänanto todellista merkitystä? En koskaan voisi väsyä Pellaan tai hevosiin ylipäätänsä, mutta ratsastaminen oli alkanut tuntua lähinnä pakolliselta vääntämiseltä. Kukapa olisi arvannut, mietin katkerasti ja tungin palan mustaa lakritsia suuhuni, että minä, esteratsastukseen hurahtanut tyttö, voisin kyllästyä ratsastamiseen, asiaan, jonka osasin parhaiten! Mutta kun viimein pääsin tallipihalle asti, optimisti sisälläni nosti päätään – eihän minun mikään pakko olisi ratsastaa vähään aikaan, hevosen kanssa kyllä voisi tehdä paljon, paljon muutakin.
Talli oli viileä ja tyhjä, hevoset olivat kaikki ulkona. Hain Pellan karsinalta riimunnarun ja hölkkäsin laitumille, jossa ponit seisoivat rykelmässä puiden alla syömässä. Vihelsin lujaa kaksi sormea suussa ja huusin Pellaa jonkun kerran. Harmaa ponitamma nosti päätään, hörähti kovaan ääneen ja lähti ravaamaan luokseni ilmeisesti herkkujen toivossa. ”Ei mulla nyt ole mitään”, sanoin sille lohduttaen ja rapsutin sen harjanjuurta. Poni kihnutti päätään kylkeeni ja lähti sitten mielellään perässäni tallille päin, pää pystyssä ja korvat hörössä. Päästin sen irti karsinaan ja hain harjat, vilkaisin samalla ikkunasta ulos, oli alkanut satamaan hiukan rankemmin. Pella oli onneksi pysytellyt puiden alla suojassa, joten se oli kuiva ja helppo harjata puhtaaksi pölystä ja hiekasta. Käytin kuitenkin aikaa ponin hieromiseen kumisualla, se rentoutui ja venytti päätään kohti lattiaan tyytyväisenä. ”Kunhan lakkaa satamasta, haetaan lakkaa satamasta!” väläytin iloisen hymyn sille ja otin esille piikkisuan ja harjakamman jouhien selvittelyyn. Pellan paksussa hännässä olikin tekemistä, jouduin käyttelemään hiukan selvitysainettakin, ennen kuin häntä alkoi kiiltää ja valua pitkänä, paksuna putouksena lattianrajaan. Taputin tammaa lautasille ja sain aikaan hienoisen pölypilven – tomu tuntuu suorastaan imeytyvän poneihin…
Maneesi oli tyhjä. Talutin Pellan sisään, suljin oven ja päästin sitten ponin irti. Se lähti varoen kiertämään maneesin reunat ja kävi sitten piehtaroimaan , sotkien taas itsensä hiekkaan, mutta minä vain nauroin ja annoin sen kävellä omaan tahtiin. Pystytin toiselle pitkälle sivulle kolme matalaa estettä rytmissä hyppy-laukka-hyppy-laukka-laukka-hyppy. Se olisi ollut ratsastajalle kinkkinen tehtävä, mutta olin täysin varma, että Pella selvittäisi sarjan itsekseen vallan mainiosti. Vilautin ponille taskustani pilkottavaa porkkanaa ja houkuttelin sen raville. Kuntoni pysyi hyvin yllä paitsi tallikäyntien, myös jalkapallon ansiosta, eikä minulle tuottanut vaikeuksia hölkätä jokusta kierrosta Pellan edellä ristiin rastiin maneesia. Oli ilahduttavaa huomata, että tamma pysyi kuin liimattuna kannoillani, vaikka olin jo sujauttanut porkkanan takaisin taskuun. Lopulta seisahduin ja käännähdin ympäri, Pella teki tyylikkään liukupysähdyksen ja viskaisi päänsä ylös yllätettynä, mutta se rentoutui nopeasti ja mussutti sitten iloisena porkkananpalaa. ”Eiks vihannekset ole terveellisiä?” naurahdin ja otin tamman riimusta kiinni. Näytin sille esteet yksi kerrallaan ja olin aika varma, että se tiesi mitä tehdä ja jopa innostui siitä. Joissakin asioissa hevoset ovat niin ymmärtäväisiä ja älykkäitä, aivan kuten kaikki muutkin eläimet!
Päästin Pellan taas irti ja ohjasin sen estesarjalle toimimalla itse jonkinmoisena liikenteenohjaajana. Tamman tahti kiihtyi kiihtymistään, korvat sojottivat tappeina eteenpäin, häntä piiskasi ilmaa. Pella tuntui nauttivan siitä hetkestä koko solullaan ja sai minutkin niin onnelliseksi! Sydämeni täyttyi ylpeydestä, kun katsoin Pellan sulavaa liikettä sen ponnistaessa, laskeutuessa ja ottaessa vauhtia. Viimeisen esteen jälkeen se heitti runsaat ilopukit ja jatkoi samaa tahtia uudelle rundille, sen pienet kaviot hakkasivat maneesin pohjaa ripeämmin kuin vesipisarat, jotka takoivat kattoa. Hyppy, hyppy, hyppy – kiireiset pukit – tahdin kiristys, kulman katkaisu ja sama homma toiseen suuntaan. Lumoutuneena tuijotin ponia, kun se ylitti esteet vielä kaksi kertaa ja ravasi sitten raskaasti hengittäen luokseni. Sen silmät olivat täynnä iloa. Rapsutin sitä otsasta ja nauroin, olin juuri istahtamaisillani hiekkaan, kun ovi aukesi ja Anne astui Riston kanssa sisään. ”Mitäs täällä duunataan?” hän kysyi ja katsoi vuoroin Pellaa, vuoroin minua. ”Nautitaan elämästä!” huudahdin ääni naurua kuplien ja kiepautin käteni ponin kaulan ympäri.