|
Post by Karoliina on May 29, 2008 14:35:42 GMT 2
29.05.2008. Torstai
Tänään tosiaan laiskottelisimme vain Marin kanssa. Tapitin listaa, johon oli kirjoitettu tunnit. Huokaisin jo helpotuksesta, kun en nähnyt tamman nimeä listassa. Eipä minun kuitenkaan kauaan tarvinnut iloita, kun paperin alakulmassa luki Marin nimi. Tietysti juuri tänään, kun minulla olisi tammalle niin hirveästi aikaa. Olin hakennut Marin jo sen omaan karsinaan, sillä olin aikonnut harjata sen. Luikahtaessani satulahuoneeseen ja siitä Marin karsinalle, seisoi hiukan nuorempi tyttö tamman vieressä. Arvasin, että hän menisi hevosella, joten tarjoiduin auttamaan. Tyttö kuitenkin halusi harjata yksin Marin, mutta sain selvittää tamman harjan. Se oli kamalan vaikeaa, varsinkin kuin oli vain yksi käsi käytettävänä. Tyttö oli ollut hevosten kanssa aikaisemmin, sillä harjaus ja kavioiden putsaus sujui hienosti.
- Ööh, missä on satulahuone?, punatukkainen tyttö kysyi, ja minä osoitin sormella oikean suunan. Tyttö lähti hakemaan tamman varusteita, minun jäädessä hellimään sitä. - Ethän sitten rehki liikaa, kehotin tammaa, ennen kuin tyttö jo porhalsi paikalle. Hänelle tuli kiire satuloida tamma, sillä tunti alkaisi parin minuutin kulutta. Kysyin, että voisinko laittaa suitset, ja sain myöntävän vastauksen. Onneksi Mari tajusi, etten saisi niitä kunnolla sen päähän yhdellä kädellä, ja niinpä se laski päänsä hyvin matalalle. Sain juuri ja juuri suitset sen kimoon päähän, ennen kuin tyttö lähti jo hevosen kanssa kentälle. Seurasin heitä, pysähtyen vasta kentän laidalla. Kaivoin puhelimen esille, näppäillen äitini numeron. Odotelessani, että hän vastaisi, katselin haaveilevasti Mariin. Tamma ei ollut moksiskaan, kun tyttö kampesi oudosti sen selkään.
- Haloo?, äidin ääni herätti minut ajatuksistani. - Hä? Ai joo. Tuutko hakemaan mut?, kysyin hajamielisesti, seuraten katseellani tamman menoa. - Jos kerta haluat, äiti vastasi, jonka jälkeen suljin puhelimen. Survoin sen taskuuni, jatkaen Marin katselua.
Viidentoista minuutin kuluttua äitin auto kaarsi tallipihaan. Ensin en meinannut huomata, mutta vasta äitin huutaessa, lähdin autolle. Avasin oven, kipuen auton etupenkille. Auton lähtiessä liikkeelle, jäin vielä katsomaan Marin perään.
- Toivottavasti nähdään pian, kuiskasin erittäin hiljaa, jopa niin hiljaa ettei äiti kuullut.
|
|
|
Post by Karoliina on May 30, 2008 9:46:42 GMT 2
Köpöttelimme Marin kanssa kentällä, ja menimme puomeja, ihan vain käynnissä. Tuolta Mari sitten näytti, kun pääsi laitumelle. Kuva on hiukan sökö, ja aurinko näyttää levinneen
|
|
|
Post by Karoliina on May 31, 2008 20:44:30 GMT 2
31.05.2008. Koulun loppuminen ja tiiviitä tunnelmia.
Jes! Vihdoin kauan kaivattu kesäloma saapui. Haahuilin seitsemännessä taivassa kohti Seppelettä, illan heittäessä pimeitä varjoja puiden sekaan. Nyt minua eivät estelisi opettajat sun muut kiireet, ja saisin omistautua kokonaan Marille. Mari, sen näkemisestä oli kulunnut melkein kaksi paivää! Pian punainen rakennus ilmestyi mutkan takaa näkökenttääni, minun talsiessani sitä kohti. Tai itse asiassa leijailin, olin niin haaveissani. Pian hölmistyneenä astelin jo tallipihassa. Pysähdyin, antaen haparoivan katseeni liukua rakennuksen seinillä. Tämä talli oli minulle tärkeimpiä, se oli suorastaan ystävä minulle. Hyvä etten rynnistänyt halailemaan seinää, jota tuijotin niin hartaasti. Annoin katseeni kiertää laitumille, jossa käyskenteli Seppeleen omat konit, sekä muutama yksityinen. Vaikka niitä kaikkia en tuntennut, olivat nekin osa Seppelettä - sekä samalla minun sydäntä. Oriit kohottelivat päitään ruohikosta, vilpoisen kesätuulen pyyhältäessä niiden harjaan. Pian tajusin, että olin suorastaan jähmettynyt siihen paikkaan. Johtuiko se maagisesta vetovoimasta, joka pulppusi tallipihassa? Ei, olin niin syvästi kiitollinen Jumalalle, että se oli antannut johdattaa minut näinkin rakkaaseen paikkaan. Äänekäs hirnahdus ja pieni pärskähdys, sai minut lipumaan rauhallisesti laitumelle, jossa tammat olelivat. Silmäteräni syöpötteli itseään täyteen, muiden lajitovereiden piirittämänä. Se ei ollut moksiskaan, vaikka sen pötsi oli jo hiukan pyöristynyt. Kipusin istumaan aidalle, ja jäin ihastuneena katselemaan hevosten touhuiluja. Vaikka oli hämärää, erotin Marin muiden hevosten seassa. Se liikuskeli rauhallisesti, tietäen ettei sillä olisi hätää. Kello tikitti puoli yhdeksää, muttei se minua haitannut. Silmäni kostuivat, kuin vain katsoinkin rakkaimpani laiduntamista. Hensu kohotti päänsä ylös, vaistoessaan minut. Tuulikin päätti leikitellä sen karvassa, ennen kuin tamma laski päänsä. Hymyilin itsekseni, vaikkei sitä varmasti kukaan näkisi. Hensun pään nosto oli saannut Marinkin katsomaan, uhkasiko vaara. Mutta minut nähdessään, lähti tamma hyvän tuulisena ravaamaan luokseni. Silmät kosteina katsoin, kuin rakas hoitohevoseni kuin hidastettuna ravasi eteeni. Se hörähti, tunkien päänsä minun farkkujen päälle. Rapsutin terveellä kädelläni tammaa korvan takaa, jolloin se sulki silmänsä. Voisinpa jäädä siihen, enkä enään koskaan liikahtaisi siitä mihinkään. Marin yönmusta harja hahmottui sen kimosta karvasta helposti, joka teki taivaallisen yhdistelmän tammastani. Li'uin hitaasti alas aidalta, jolloin Mari nosti päänsä ylös. Sen mantelin muotoiset silmät katsoivat minua kysyvästi, joka sai minut vain herkistymään entisestään. Painauduin tamman silkkistä kaulaa vasten, antaen käteni sotkeutua sen harjaan. Mari ei ollut moksiskaan, vaan antoi minun olla siinä. Ajatelessani viime päivien tapahtumia, ilmestyi Kamu mieleeni. Tuo voikko ja vanha ruuna oli pakosti kaikkien sydämessä. Kohotin katseeni taivaalle, jonne oli muodostunut tähtiä. Päästin irti puoliverisen kaulasta, hieraisten oikealla kädelläni silmiäni. Olinko nähnyt unta, vai oliko tähdistä muodostunut Kamun lempeä katse? Olin varmasti jo väsynnyt, mutta minun oli aivan pakko vilkaista vielä Maria. Tamma seisoi samassa paikassa, katsellen synkkään metsään. Tallin ylle oli laskeutunut syvä hiljaisuus, kuin kunnioittaen Kamun kuolemaa. Mari ei hivahtanutkaan. Oliko sekin nähnyt vilauksen - vilauksen voikosta ja laukkaavasta hevosesta? Katsoin samaan suuntaan kuin kimo puoliverinen, ja näin iloisesti hirnuvan hevosen metsänlaidassa. Se oli Kamu, tiesin sen.
|
|
|
Post by Karoliina on Jun 1, 2008 18:29:02 GMT 2
Piti tehdä tarina, mutten keksinnyt mitään hyvää. Käytiin maastossa, ja mentiin aika lähelle Liekkijärveä. Kuva erittäin huono. Mari värjäytyi vahingossa vihreäksi, ja väri piti vaihtaa ;D
|
|
|
Post by Karoliina on Jun 2, 2008 11:03:06 GMT 2
2.06.2008. Velmuiluja Mari oli velmulla päällä, ja sen kuvasta näkeekin. Aika töherrys, kun ei ole värejä. Teen kaikki kuvat paintilla, vaikka photoflitre sekä muitakin ohjelmia löytyy. Köpöttelimme kentällä, sillä minullahan 'on käsi paketissa' ;D Tarinaa olin kirjoittamassa, mutten jaksannut tehdä loppuun
|
|
|
Post by Karoliina on Jun 3, 2008 14:39:59 GMT 2
3.06.2008. Lepäämistä auringon paisteessa. Taas kuvaa pukkaa, ja mikä pahinta, mustavalkoisena! En jaksannut kirjustaa tarinaa, niin piirtelin huvikseen tälläisen sökön kuvan.
|
|
|
Post by Karoliina on Jun 4, 2008 20:07:46 GMT 2
04.06.2008. 'Halataanko?'
Astuin punaisesta autosta tallipihalle. Huikkasin äidilleni, ettei edes kananta yrittää hakea minua ennen yhdeksää. Paiskasin oven kiinni, lähtien talsimaan kohti tallia. Yleensä aurinko osoitteli kauniin keltaiset säteensä, mutta nyt se oli kätkeytynyt pilven taakse. Kello oli puoli kuusi, joten minulla ei olisi edes aikaa ratsastaa hiukan Marilla. Astuessani sisälle rakennukseen, ihana hevosen ja heinien tuoksu pöllähti eteeni. Vedin keuhkot täyteen tuota minulle niin rakasta ilmaa. Lähdin hyppelehtimään kohti oleskeluhuonetta, huikaten tervehdykset ohitse kävelevälle Jaakolle. Mies ihmetteli minun ylitse pursuavaa energiaani, mutta tyytyi vain kohauttamaan olkiaan. Loikin isoin askelin natisevat rappuset huoneeseen, jossa vedin nopeasti ratsastushousut ja saappaat päälleni. Jätin reppuni farkkujen ja kenkieni luokse, sillä sielä ei ollut edes eväitä. Vain pieniä namupalajoa rakkaimmalleni. Huomasin Oonan tupsahtavan oviaukosta, ja heilautin tervehdykseksi tervettä kättäni.
- Maria hoitamaan?, Minua nuorempi tyttö kysyi, johon nyökkäsin innoissani. - Mitäpäs muutakaan?, Hihkaisin, lähtien laskeutumaan rappusia alas. Eipä Oonakaan ollut oikein perillä minun iloisuudestani. Portaat laskeutuessani, lähdin suunistamaan vauhdilla satulahuonetta kohti. Vaikutin varmasti jättimäiseltä ilotulitukselta, porhaltaessani jättimäisin askelin väkijoukon ohitse. Satulahuoneen ovella, kiskaisin sen voimalla auki. Hypplehdin sitten vihellellen noutamaan Marin harjapakin, ja loikin samalla tavalla tamman karsinalle. Laskin ruskehtavan pakin karsinaan, joka oli puhdistettu huolella. Minä kun en sitä olisi kuitenkaan pystynnyt puhdistamaan käsipaketissa. Tartuin hilpein mielin riimunnaruun, loikkien sitten suoraan ulos. Aurinko uskalsi jo hiukan kurkistaa pilvien takaa, mutta pujahti saman tien piiloon. Jarruttelin itseni normaaliin kävelytahtiin, mutta porhalsin silti kamalan kovaa tarhan portille, jossa tammat laidunsivat. Könysin istumaan aidalle, jääden tarkkailemaan hevosia. Niitä oli kaiken näköisiä - ruskeita, valkoisia, korkeimpia kuin toiset ja matalampia kuin taas toiset. Ainoa hevonen, joka osui laitumen perältä silmiin, oli minun rakas Mari. Sen yönmusta harja lepäsii hiljaa sen vaalealla kaulalla. Edes tuuli ei jaksannut tanssia ikuista kesävalssia sen harjassa. Tamman häntä huitoi joka suuntaan, kun se yritti pitää ötökät loitolla. Vihdoin kärsivällisyyteni petti, katselessani iki-ihanaa Maria. Vislasin ensin matalasti, johon se ei reagoinnut. Vihelsin vielä toistamiseen, jolloin sen pää kohosi kuin hidastettuna ruohikosta. Se lähti kylmän rauhallisesti kävelemään minua kohti, päästäen jostain hyvin syvältä pehmeän hörähdyksen. Pian sen turpa työntyi minun hupparini taskuihin, josta se yritti etsiä herkkuja.
- Kuules, kulta. Ne jäi talliin, puhelin hevoselle, naksauttaessani narun sen riimuun kiinni. Puoliverisen hevosen vatsa oli jo hiukan pyöristynyt, ainakin viime näkemästäni. Laskeuduin tamman eteen, joka sai sen ihmettelemään. Rpaustin sitä hetken aikaa korvan takaa, ennen kuin aukaisin portin ja talutin Marin laitumelta. Lukitsin portin huolellisesti, ja huomasin jo auringon laskevan. Eipä ollut ihme, kun se sillä lailla piileskeli. Se oli muuttunnut purppuran ja oranssin sekoitukseksi, laskeutuessaan sentti sentiltä enemmän puiden taakse. Auringonlasku saatteli minut ja Marin talliin, hymyssä suin.
Sidoin väsyneen oloisen hevosen kiinni karsinaan, kiiruhtaen noukkimaan pakista kumisuan. Astelin sitten hyräillen tamman vasemmalle puolelle, pyöritellen kumisualla sen pyöristyneen vatsan kohtaa. Mari pärskähti, laskien päänsä alas. Se alkoi tonkimaan jotakin, ehkä siinä toivossa että muutama heinän korsi tai kauran jyvä löytyisi. Harjatessani rauhallisesti rakasta tammaani, ajattelin myös yhteisiä hetkiämme. Muistin jopa hetken, kun näin sen ensimmäistä kertaa. Se seisoi karsinassaan, tuijottaen minua mantelin muotoisilla silmillään. Kevät oli juuri astunnut kuvioihin, eikä mikään enää pystynnyt erottamaan minua Marin luota. Lopetin hyräilemisen, hymyillen ajatuksilleni. Kaikki se oli totisinta totta, eikä mitään unta. Vaihdoin nopeasti puolta, harjaillen sitä yhtä rauhallisesti kuin toistakin puolta. Mari kohotti päänsä ylös, hörähtäen käytävällä kävelevälle Jaakolle. Mies vilkaisi hörähdyksen suuntaan, ja näki kimon hevosen lempeän katseen. Harjattuani Marin kumisualla, viskasin harjan pakkiin. Kaivoin sitten pölyharjan käteeni, jatkaen kimon tamman harjaamista.
Olin harjannut Marin kiiltävän puhtaaksi, ja jopa onnistunut putsaamaan sen kaviot jotenkuten käteni kanssa. Onneksi olisi enää n. kaksi viikkoa, kuin saisin kipsin pois. Mutta tietysti minulla olisi erittäin vaikea ratsastaakkin. Sulkiessani pakin kannen, siirryin selvittämään oikealla kädelläni sen takkuista harjaa. Eipä ihme, ettei tuuli tansinnut kesäistä valssiaan siinä. Hyräilin hiiren hiljaa Kaija Koon kappaletta 'Jos sua ei ois ollut', joka sai minut melkein kyyneliin. Pian takuista takuimmat takut olivat selvitetty, joten sujautin Marille pari heppanamia. Onnellisempana kuin koskaan, se mutusteli ne suihinsa. Irrotin riimunnarun solmun, tarttuen sen päähän. Lähdin astelemaan hevonen vierelläni kohti laidunta. Wearkin kiirehti viemään Taigaa ulos, joten menin samalla oven avauksella ulos. Aurinko oli nyt aivan puiden takana, mutta oli viskannut purppuran näköistä hattaraa taivaalle. Koko taivas kylpi kauniin värisenä, kun päästin Marin laitumelle. Halasin sitä vielä oikein kunnolla, ennen kuin kipitin takaisin talliin. Asetin tamman narun oikealle paikalle, tarttuen harjapakkiin. Porhalsin viemään sen nopeasti satulahuoneeseen, josta kiiruhdin oleskeluhuoneeseen. Sielä vaihdoin pikapikaa päälleni farkut ja kengät, ja kiepsautin repun selkääni. Huikkasin heipat huoneessa olevalle Xenille, kiiruhtaen naitsevat portaat alas. Nyt oli taas yksi päivä pulkassa - ja toinen edessä.
|
|
|
Post by Karoliina on Jun 5, 2008 10:04:25 GMT 2
05.06.2008. Torstai. Enpäs jaksannut värittää, niin tuli mustavalkoinen. Ruma, töherrys ja muutenkin epämielyttävän näköinen ;D P.s: Näyttää epäilyttävästi samallaiselta, kuin tuo edellinen hoitokertomuksen kuva xD
|
|
|
Post by Karoliina on Jul 18, 2008 14:18:21 GMT 2
18.07.2008. "Ikävöitkö minua, Mari?"
Väsyneen oloisena lasken velton pääni auton selkänojaa vasten. Aurinko nousee laiskana ylös unettavan yönsä jälkeen. Vieressäni käy kova tappelun metakka. Pikkuveljeni ja siskoni mekastavat ja kiljuvat yhdestä värikynästä. Mulkaisen heitä väheksyvästi, jonka jälkeen katseeni lasittuu takaisin eteenpäin. Radio pauhaa samaa kappaletta jo kolmatta kertaa tänään. Huokaisen raskaasti, puristaen käteni nyrkkiin. Rystyset valkoisina, hammasta purren mieleeni kaivautuu rakas Marini.
- Jarruta!, kiljaisen, kuin olisin nähnyt juuri päättömän ratsastajan. Äitini lyö jarrun pohjaan, katsahtaen minua murhaavasti. - Mikä hätänä?, äiti kysyy hiukan jäätävällä äänellä. - Tuo on Seppeleeseen vievä tie!, huudan kurkku punaisena. Pikkusisarukset olivat odottaneet jotain todella jännittävää, mutta pettyivät pahan kerran. - Jess! Sinne suoraan, intän kaipaava kiilto silmissäni. - Ei nyt tod..., äitini kerkeää aloittaa, ennen kuin keskeytän hänet. - Jos sen teet, en enään koskaan pysty antamaan sinulle anteeksi!, huudan silmät kostuessa kyynelistäni. Avasin rivakasti auton oven, rynnäten ulos. Paiskaan oven perässäni kiinni, lähtien pinkomaan tuhatta ja sataa metsään. En tiennyt edes minne mennä, tiekin joka vei Seppeleeseen, oli kadonnut näkökentästäni.
Huohottaen laskeudun juoksemalla jyrkän rinteen alas, kunnes pysähdyn. Vilkaisen ympärilleni, sillä minua oli alkannut pelottaa. Hiestä märkänä alan kiljua hullun lailla apua. Olin liian epätoivoinen. En tiedä mitä tapahtui, mutta niin pienessä ajassa kuului metsästä rytinää. Silmät sumeina kyyneleistä tuijotin äänen suuntaan. Äkkiä puiden joukosta ilmestyi joukko ratsastajia.
Älähdin jotain, olisin ehkä kiljunnut riemusta. Mykistyneenä tuijotin neljän hengen ratsasturykelmää, jotka vuorostaan tapittivat minua. Metsän seasta sukelsi esiin myös tutut kasvot. Oona!
- Oona, minä täällä!, huudahdin tytölle, joka oli yhtä innoissaan kuin minä. - Miten sinä tänne jouduit? Eksyitkös? Hyppää Bladen selkään, niin ratsastetaan takaisin Seppeleeseen, tyttö selitti. Lähdin haparoiden askelin kohti mustaa tammaa, joka seisoi kuin suolapatsas paikoillaan. Könysin hitaasti hevosen selkään, huokaisten helpotuksesta. Oona kannusti Bladen liikkeelle, käänsi mustan hevosen kohti metsikköä ja kysyi miten olin tänne keskelle korpea eksynnyt. Vaivalloisesti aloin selittämään tapahtumia, vaalea hiuksisen tytön kuunelessa korva tarkkana kertomustani.
Seppele kohosi kuusikon takaa näköpiiriin. Blade alkoi kiihdyttämään, sillä se tiesi pääsevänsä lepäämään. Pyysin että Oona pysäyttäisi tamman, jotta voisin liukua alas selästä. Tyttö teki työtä käskettyä, ja minä pudottauduin alas. Lähdin juoksemaan pää kolmantena jalkana kohti tallipihaa. Rakkaani olisi täällä, ja saisin nähdä sen jatkossakin. Hengästyneenä pyyhälsin laitumille. Huhuilin kimoa tammaa nimeltä, mutta sitä ei näkynnyt. Pian lauma hevosia porhalsi luokseni, ja huomasin niiden seassa Marin.
- Mari!, kiljuin innoissani, syöksyessäni tamman luokse. Se mulkoili minua ensin, sehän ei tietysti tuntennut minua enään. - Se olen minä. Karoliina!, puhelin lempeästi tammalle. Pian se muisti minut, hörähti ja tökkäisi turvallaan minua mahaan. Kiepsahdin hevosen kaulaan, suputtaen sen korvaan:
- Ikävöitkö minua, Mari?.
|
|
|
Post by Karoliina on Jul 19, 2008 9:56:03 GMT 2
19.07.2008. Lauantai Ensimmäinen kuva loman jälkeen. En oikein jaksa ikinä värittää noita kuvia, joten tuli taas mustavalkoinen
|
|
|
Post by Anne on Jul 19, 2008 10:41:56 GMT 2
Ensimmäinen kuva loman jälkeen. En oikein jaksa ikinä värittää noita kuvia, joten tuli taas mustavalkoinen OK, mutta näitä ei lasketa kokonaisiksi hoitomerkinnöiksi (1/3 HM ehkä). Ei millään pahalla, mutta joku toinen vääntää tunnin yhtä kuvaa tai tarinaa, niin ei olisi reilua.
|
|
|
Post by Karoliina on Jul 19, 2008 10:45:41 GMT 2
Juu ymmärrän. Eipä tuo niinkään haittaa, pääasia että saan olla Marin kanssa Kirjoitan ehkä vielä tänään jossain vaiheessa tarinan(sellainen hinku tuli)
|
|
|
Post by Karoliina on Jul 19, 2008 12:16:04 GMT 2
19.07.2008. Takaisin tallille.
- Mari!, kiljaisin tammalle, joka oli juuri pihistänyt taskustani omenan lohkon. Mantelin muotoiset silmät tapittivat minua viattomasti, aivan kuin se ei olisi koskaan tehnyt mitään. Doris, tiibetinspanielini haukahtaa tallin kulmalta. Se oli luultavasti nähnyt oravan tai linnun viilettämässä pitkin maita ja mantuja.
- Doris, tänne näin, komennan pikkuista karvapalleroa. Koira viilettää luokseni kielipitkällä, ja kerjää rapsutuksia. Rapsutan nopeasti koiraa, ennen kuin käännyn valppaana olevan Marin suuntaan. Naurahtaen painoin suukon tamman turvalle, ennen kuin jatkoin harjausta. Vihellellen harjatessani hevosta, muistui hyvät ajat mieleen. Ainoa ajatus, joka oli niin väärin, - en ollut päässyt näkemään tamman kaunista varsaa. Tietysti olin kuullut, kuinka sitä oltiin kehuttu. Huokaisin syvään, lopettaen viheltämisen. Mari riiputti kuumassa helteessä päätään. Välillä se nosti sen puomin päälle. Viskasin harjan takaisin pakkiin, irrottaen Marin riimunnarun irti puomista. Lähdin talsimaan tamma vierelläni kohti maastoa. Mari oli aivan ihmeissään, sehän oli odottanut vain laitumelle pääsyä. Huusin vielä Dorista nimeltä, ettei se vain jäisi lorvimaan minnekkään. Pieni koirani juoksee ohitseni, haukkuen äänekkäästi. Se lähtee lintu-poloisen perään, minun nauraessani sille.
Pysähdyin, kääriäkseni farkkujen lahkeet ylös. Tallille tullessani oli käynnyt kova tuuli, enkä ollut arvannut että näin kuuma tulisi. Mari oli tiennyt tilaisuuden tulleen, ja hyökännyt hamuilemaan ruohotupsuja suuhunsa. Nykäisin narusta kerran, jolloin hevosen pää kohosi ärtyneenä ylös. Se toivoi niin pääsevänsä rouskuttelemaan ruohoa, nauttimaan lämmöstä ja unohtaa kaiken muun. Laiskasti lähdimme kummatkin liikkeelle. Hiekka natisi lenkkareitteni alla. Minulla ei ollut mitään ratsastukseen sopivaa vaatetta mukana. Tallilla olleetkin kamat piti viedä kotiin pestäväksi. Viileä heinäkuun tuuli pyyhälsi minun ja Marin ylitse. Se tuntui mukavalta tälläisessä kuumudessa. Huokaisten käännyin metsäpolulle, jossa oli huomattavasti viileämpää kuin aukiolla tiellä. Doris paineli monta metriä meitä edempänä. Sekun ei tiennyt, milloin taas pääsisi metsään. Mari pärskähteli nälkäisenä, ja vilkuili polun reunoja. Omia jalkojani alkoi pian särkeä, sillä en ollut tehnyt loman jälkeen mitään kävelylenkkejä. Stoppasin tamman, ja pistin narun ohjiksi. Juuri sopivasti mätä kanto törrötti polun kulmalla, joten kipusin sen päälle. Ähisten kopuroin tamman kimoon selkään. Voi, miten pitkä aika siitä oli kun olin ratsastanut tammalla.
Aukioalue levittäytyi polun päästä. Tunsin paikan, sillä olin ennenkin käynnyt syöttelemässä Maria täällä. Tiibetinspanieli oli juosta viipeltänyt paikan päälle jo aikaisemmin, ja pistännyt itsensä makaamaan varjoisaan paikkaan. Kannustin puoliverisen nopeampaan käyntiin, jolloin hevonen allani viipelsi reippaammin. Pysäytin hevosen keskelle aukiota, mutta en liukunnut alas selästä. Mari laski päänsä alas, ja alkoi nyhtämään ruohoa suuhunsa. Itse aloin loikoilemaan tamman selässä ja tähyilin taivaalle. Se oli aivan sininen, lukuunottamatta muutamia pilvenhattaroita. Linnut sirkuttelivat iloisena kukin missäkin puussa, ja nauttivat kuumasta kesästä. Silmäluomeni olivat lyijyn raskaat, joten ne painuivat hetkessä kiinni.
Havahduin Doriksen hurjistuneeseen räksytykseen. Marikin oli aivan peloissaan. Se seistä möllötti keskellä aukiota ja katsoi metsään. Puiden seasta kuului kamalaa jytinää ja oksien rasahtelua. Doris lopetti haukkumisen, porhalsi Marin viereen ja alkoi ulista syliin pääsyä. Jollain keinoin sain nartun syliini, ennen kuin ruskea olento pöllähti metsästä. Olento oli hurjistunut uros karhu, joka mörisi pelottavasti. Mari ulvahti, kääntyi kohti peltoa ja nosti hetkessä nopean laukan. Takerruin toisella kädellä hevosen mustaan harjaan, kun taas toisella kädellä pitelin pelokasta koiraa. Vilkaisin hätääntyneenä taakseni, ja näin karhun lähteneen peräämme. Mari kiihdytti itsensä neliin, ja hetkessä olimme isolla tiellä. Huokaisin helpotuksesta, sillä tästä ei olisi enään pitkä matka Seppeleeseen. Karhu oli jäännyt pahasti jälkeen, sillä sen tassu oli jäännyt varmaan jumiin johonkin koloon. Jarrutin hätäisesti Marin raviin, ja käänsin sen ympäri. Eläinrakas kun olin, en voinnut jättää petoa pinteeseen. Pelokkaana ohjastin jäykkää hevosta kohti tappavaa karhua. Doris ulisi kuin mikäkin jänishousu. Aloin puhelemaan Marille rauhoittavasti, jotta sen ei tarvitsisi pelätä. Tamma ei kuitenkaan suostunnut jatkamaan eteenpäin.
Hetken tuijottaessani vihaista ja ärtynyttä otsoa, huomasin että se alkoi pikkuhiljaa pääsemään pinteestä. Se örähteli ihmeellisesti, joten koin parhaaksi kääntyä ympäri ja laukata takaisin talliin. Viime tingassa Mari pyyhälsi laukkaan, kun ruskea möhkäle pääsi irti. Tamma kiidätti meitä pitkin askelin kohti tallipihaa. Yskin, sillä hiekka kävi ikävästi silmiin ja keuhkoihin. Mari kiihdytti, sillä se oli jo päässyt pois metsiköstä ja oli jo pihassa. Hevonen oli hiestä märkä, ja tallipihalla olleet ihmiset tuijottivat meitä kuin olisivat nähneet aaveen. Jalat täristen laskeuduin kimon hevosen selästä, tiukka ote pelokkaassa koirassa. Doris tutisi ja ulisi säälittävästi. Olin silti peloissani, vaikka karhu oli mennyt matkoihinsa. Jaakko kuskasi laitumille vettä, ja ihmetteli minua, koiraa ja hevosta.
- Mitäs oikein tapahtui?, mies murjaisi huvittuneena. - K..karhu..se seurasi meitä, änkytin ääniväristen Jaakolle. - Hehhee, tuskinpa, tallimestari hörötti, ja jatkoi matkaa. - Usko mitä tahdot, mutta totta se oli. Vai mitä Mari?, kysyin rohkeammalla äänellä tammalta, joka hörähti myöntävästi.
Aukaisin portin ja päästin kimon hevosen laitumelle. Se oli innoissaan, kun pääsisi kavereiden luokse syömään. Huokaisten kiinnitin hihnan Doriksen kaulapantaan, vilkutin Marille ja hävisin tallipihasta. Hetkessä hätkähdin, kun metsästä kuului oksien kahinaa. Esiin kuitenkin pomppi jänis, ja minä tyhmä kiljuin itseni kuolemanpartaalle. Mistä sitä koskaan tietää, jos karhu hyppäisi eteeni?
|
|
|
Post by Karoliina on Jul 20, 2008 17:46:45 GMT 2
20.07.2008. 'Rakkaus on lumivalkoinen...'
Yllättävä myrsky riepotteli minua kuin haurasta lehteä. Ähisten yritin juosta sankassa sateessa kohti tallille vievää tietä. Olisi sittenkin pitänyt pyytää kyyti äitiltä tai isältä. Jouduin välillä pysähtymään, että näkisin edes vähän eteeni. Äkinäinen tööttäys sai minut hyppäämään puskaan. Auton kaahatessa ohitseni, heristin nyrkkiä autoilijalle ja kiroilin äänekkäästi. Toivottavasti tästä päästäisiin edes eteenpäinkin.
Pyörremyrskyn lailla vyörysin sisälle talliin, jossa oli kodikkaan lämmintä. Ajatuksissani kirosin kaikki maailman säät. Auingosta lumimyrskyyn. Hevoset olivat tuotu sisälle, sillä eihän niitä kukaan olisi voinnut jättää myrskyn armoille. Puhisten lähdin suunistamaan Marin karsinalle. Tamma nuokkui uneliaana karsinan kulmalla, mutta hörähti tervehdykset laiskasti minulle.
- Jaa-a, eipä meidän rouvaa taida tulijat kiinostaa, pälätin tammalle, joka kompuroi ovelle. Se tapitti minua suloisilla silmillään, ja alkoi kerjäämään rapsutuksia. Avasin rivakkaasti karsinan oven ja tunkeuduin väkisin Marin viereen. Aloin rapsuttamaan sitä sään kohdalta, jolloin tamma irvisti nautinnollisesti. Vettä valuvana seisoin pölyisen hevosen vieressä, ajatellen niitä näitä. Kimo rakkauteni kuitenkin palautti minut maankamaralle tökkäisemällä turvallaan. Hymyilin laiskasti hevoselle, ennen kuin livahdin ulos karsinasta. Suljin oven kiinni, ennen kuin lähtisin hakemaan tamman harjoja. Yht'äkkiä jalkani sotkeutuivat johonkin isoon, ja minä makasin käytävällä. Könysin vihaisena ylös ja huomasin Marin harjapakin lojuvan karsinan kulmalla. Tietysti joku tuntilainen oli sen siihen jättännyt, kun ei ollut raaskinnut viedä sitä takaisin omalle paikalle. No, säätyinpä ainakin sen hakemiselta. Hitaasti tartuin pakkiin, ja kömpelöin askelin taapersin karsinaan.
- Ehei, ei tule mitään. Ei ennen kuin olen harjannut sinut, sanoin naurun tirskahduksien seasta hevoselle. Se kiehnäsi koko ajan vieressäni, hörisi ja pärski, ja muuten vain kerjäsi makupaloja. Rauhallisesti jatkoin pölyisen ja likaisen hevosen harjausta. Ähisten harjasin likaisemmatkin tahrat puhtaaksi, ennen kuin aloin selvittämään hevosen takkupesää. Sormeni jäivät vähän väliä jumiin johonkin, kun selvittelin yönmustaa harjaa. Lopulta ne liukuivat alas, aivan kuin olisivat laskenneet koskea alas. Vilkaisin häntää, joka ei ollut yhtään takkuinen. Lopuksi putsasin nopeasti tamman kaviot, sillä minulla oli kova kiire kotiin. Huokaisin kuitenkin raskaasti, muistaessani kaamean ilman ulkona. Jospa Anne voisi viedä minut vaikka kotiin, ajattelin riemastuneena.
Raahasin nopeasti pakin satulahuoneeseen ja porhalsin toimistoon. Hyväksi onnekseni Anne istua kyyhötti pöytänsä takana, papereita pläräillen.
- Öh..., oli ainoa sana joka suustani pääsi. Anne säpsähti, ja vilkaisi minua. - Onko jokin hätänä?, nainen kysyi huolestuneella äänellä. - On! En voi kävellä tälläisellä ilmalla takaisin kotiin..., aloitin lauseeni hätäisellä äänellä. - ...Ja siksipä kysyt voisinko viedä sinut kotiin, Anne sanoi naurahtaen. Poskilleni levisi ujoisuuden-puna, kun nyökkäsin naiselle. Anne könysi pystyyn, ja lähti kävelemään ulos, minä perässä.
Litimärkänä kömmin naisen auton kyytiin, ja kiittelin jo etukäteen. Loppumatkan körröttelimmekin aika hiljaisina.
|
|
|
Post by Karoliina on Jul 21, 2008 20:17:32 GMT 2
21.07.2008. Maanantai
|
|