Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Dec 7, 2022 18:18:07 GMT 2
7.12.2022 - Myrskynsilmä selässä
6.12.2022, klo 23:01 säkin merkkaat mulle enemmän kun varmaan kukaan muu niin et tajuun kyl hyvin
kun en mäkään enkä haluu rikkoo mitään kiitos et sanoit ja et oot
7.12.2022, 2 minuuttia sitten
paitti joudut kyl taisteleen tän kaa jostain ykköspaikasta [Lyhyt videoklippi, jossa näkyy Kirin virnuileva naamanpuolikas, ja kaukana sen takana katuvalojen valaiseman tarhan korkeassa lumihangessa kaahaava ja pelleilevä Paahtis. Sekä Paahtiksen harja että Kirin pipon alta pilkottavat hiukset tempoilevat melkein vaakasuorassa, videolla kuuluu ainoastaan hurjana pauhaava tuuli.]
Matka tallille tuntu tänään sulalta hulluudelta, viimaa ja lunta on kuin jossain napajäätiköllä. Eikä siinä vielä! Heti pihalla Emmy pestas mut muiden mukana auttamaan jossain ponitalviriehassa -- ponit oli sekasin, muksut niiden selässä oli sekasin. Myös mä oon edelleen erittäin sekasin eilisestä, miten voikin samaan aikaan velloa sekä korkeuksissa että pohjamudissa? Tällasella kelillä on sitäpaitsi varmaan laitonta olla näin ilonen. Ehkä seuraavaks haastan ite itseni oikeuteen.
Alan jo näyttään toispuoleiselta lumiukolta, kun Paahtis viimein antaa kiinni. Se tunkee valtavan otsansa vasten mun käsivartta, kaipaa rapsutuksia. Hevosen partahaituvat on jäässä ja talvikarva lumipaakuilla.
"Ookoo, äijä, oisko susta ihan kahjoo ilmottautuu vielä talven Sebecuppiin?", mä hytisen sille hampaideni takaa. Paahtis ei kommentoi.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Dec 15, 2022 3:20:18 GMT 2
15.12.2022 - Pas de deux ja muita koreografioita, joissa on vaarana tiputtaa jotakin
Kello on vähän yli kymmenen aamulla ja mä vihellän, ennen kun kiskon auki maneesin katsomon oven. Se on melkein lumen barrikoima.
Termosmukillinen kahvia ei juuri lämmitä mieltä, kun katselen, miten vaikean been aamutunti kierii eteenpäin. Joku (Jenna tai Janna tai ehkä sen nimi on Jonna) – ratsastaa Paahtiksen niin pienillä avuilla kulkemaan niin täydellisesti, että mä melkein nousen ylös ja palaan tappamaan aikaani taukohuoneeseen. Siellä olis lämmintäkin. Mutta ei, nää pari tuntia ennen töihin kiirehtimistä pitää käyttää hyödyks. Voisin ees leikkiä oppineeni jotain uutta ennen viikonloppua ja haha otetaan ihan rennosti vaan-valheiden viitoittamaa kilpailurataa. Vaikka tuntuukin vähän tyhmältä olla tänään ainoa, joka on niin epätoivoinen, että kökkii katsomon orrella kuunteluoppilaana.
“Ja Röstillä ohjat–” “Nyt oli parempi, sit vaan seuraavaks muistat, että–” “Lailalla se istuinluu, istuinluu–” Annen ohjeet kaikuu tomerina. Maneesi näyttää isolta ja oudon tyhjältä vasta valkenevan aamupäivän valossa, kun ratsukot viistää sen halki siististi ja hallitusti, kuin yrittäisivät lukea sekä Annen että toistensa ajatuksia etukäteen. Tunnelmassa on jotain mukavan tuttua, niin että ehkä jopa tää kalvavan kylmä alemmuudentunne vaan kuuluu asiaan?
Kuten aina, kun on tarpeeks lumista ja pakkanen puree niin et jo melkein polttaa, mun päässä soi Pähkinänsärkijän Pas de deux-sävelmä. Muistan edelleen, miten sen koreografia menis. En kuitenkaan haluu ees kuvitella, miten onnettomalta näyttäis, jos yrittäisin tanssia sen osan, joka joskus ikuisuus sitten oli niin lähellä. Vai oliko sillonkaan? Muistanhan mä senkin, kun seurasin jalka tohjona, kuinka vaivattomasti Rasmus ja Nette liikkui toistensa varjokuvina. Katsomosta käsin Nette vaikutti melkeen ilmasta tehdyltä -- se luotti Rasmukseen, joka tuskin oli pudottanut sitä yksissäkään treeneissä.
Paahtis ravaa katsomon ohi. Sen kaula on rennolla kaarella, tahti tasainen eikä lainkaan etupainoinen. Hitto, miten ylpee mä siitä oon. Korvat kuuntelee tarkkaavaisina, mitä JennaJannaJonna ikinä keksiikään pyytää, ja vaan silmänräpäykseksi hevosen työmoodiin tulee pään heilahduksen pituinen särö, kun ovi ihan sen vieressä käy. Paahtis jatkaa tasaista matkaansa. Mä vilkaisen, kenen selkärankaan ei oo vielä iskostunut, miten tärkee äänimerkki maneesiin tullessa on. Hannes. Hanneksen perässä vieras keski-ikäinen pariskunta yhteensopivissa toppatakeissa. Ne näyttää ensisilmäyksellä siltä, että käy joka aamu yhdessä sauvakävelyllä ja riitelee ainoostaan siitä, saako konvehtirasian alimpaan kerrokseen kajota ennen ensimmäisen tuhoamista. Voi luoja mun tuuriani. Toivon Tukholmassa risteilevän sydämeni pohjasta, että syvälle päähän vedetty pipo ja muhkea kaulahuivi naamioi mua tarpeeksi hyvin. Hanneksesta ei voi päätellä, tunnistaako se, mutta joka tapauksessa seurue jää toiselle puolelle katsomoa. “Oothan sä vähän salakuuntelija”, Miilo väitti kerran. Se oli varmaankin oikeessa, sillä mä en mitenkään osaa enää kääntää Pähkinänsärkijä-orkesteria päässäni tarpeeksi kovalle, että se kokonaan hukuttaisi allensa katsomon laidalla käydyn keskustelun. “Niin tuo tuossa on se Vaakku?” “Kyllä, Paahtovanukas. Eikö olekin hyvät värähtelyt sillä? Hienosieluinen hevonen.” “Tuota… Niin, niin varmaankin.” Enää ei kylmää pelkkä pakkanen. Hiton Vaku on sen Paahtiksen superfanin, Aida-Alinan, antama lempinimi. Se ei oo tarttunut kenenkään muun suuhun, luojan kiitos. Eli mistä noi sen tietää? “Osaatko vielä sanoa mitään varmaksi? Jouluhan on tässä ovella aivan pian.” “Mikään ei ole vielä varmaa. Mutta lupaan harkita tarjoustanne uudemman kerran ja keskustella siitä kollegani kanssa. Tietenkin täytyy myös konsultoida teenlehtiä, ja--” Kulaus termarinkuumaa kahvia takertuu kurkkuun. Mun itsehillintä pettää, käännähdän äkkiväärästi vilkaisemaan Hanneksen ja kahden muun suuntaan. “Näyttää se kyllä hurjan ihanalta”, ihailee parista toinen. Näen nyt, että se kuvaa puhelimellaan keskihalkaisijalla taituroivaa Paahtista. “Vielä tämän vuoden puolella olisi kyllä tiedettävä, se on ihan ehdoton takaraja”, toinen jatkaa neuvottelua Hanneksen kanssa. “Toki. Lupaan, että kun annan vastaukseni”, Hanneksen pää nytkähtää sivulle aavistuksen, niin että silmänurkastaan se voisi katsoa suoraan mua jos haluaisi, “voitte luottaa siihen.” Seuraavan kerran kun tajuun miettiväni mitään, rämmin jo lumihangen poikki suoraan bussipysäkille. Ainoo, mitä uskallan sillä hetkellä toivoa: häivyinhän mä katsomosta tarpeeks hillitynhallituin askelein? Suorin, tärisevin käsin mä kannattelen epäuskoa.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Dec 22, 2022 4:59:42 GMT 2
---22.12.2022 - [SÄRKYVÄÄ]
On asioita, joita mun pääni ei just nyt suostu käsittelemään. Ne tuntuu olevan jossain kaukana, jyskyttämässä sellasta panssarilasia, josta kuuluu läpi just ja just vaimee kumina. Loppuvuoden ilmassa roikkuva uhka Paahtiksen myymisestä? Cella, ei kuolinvuoteellaan mutta joutu kuitenkin sairaalaan, kun kuulemma ajoi kolarin afterridejen aamuna? Se kimppu solmuun kiskovia sanoja, jonka Hannes mulle sylki? Tammikuussa odottava käräjäoikeuden istunto Kyöriönkosken sotkusta, siitä jota mä en vieläkään ymmärrä?
Ei mitään tehtävissä just nyt, ainakaan mun käsissäni, pääkoppa varmaankin arvelee. Järkeilee. Silti on niin oudon irrallista, miten kaikki se hyrrää siellä lasinsa takana taustalla, samalla kun etualan on vallannut se joulunmuotoinen aukko, kalenterin kaikennielevä loppukiri.
Paahtis on päässyt ansaitulle joululomallensa. Sen boksin ovessa koreilee nyt tuhoja kokeneiden havunoksien lisäksi kaksi ruusuketta – kolmas sija kevään HeB:stä ja ensimmäinen sija talven osakilpailujen 50cm:stä. Kun me viime viikonloppuna laukattiin riehakasta kunniakierrosta, mä olin– mitä, joku ihmeen fiilisten sekamelska? Niin ylpee et hymy meinas halkasta mun naaman kahtia, melkein järkyttynyt siitä ettei me mokattukaan, salaa nolona siitä, että tää oli vaan viidenkytä sentin luokka, mitä hittoa mä siitä riemuitsin?
Se oli tarkka ja kaahaamaton rata, sellainen, jossa mä yritin tarjota Paahtikselle parhaat mahdolliset tiet ja laskea jo etukäteen laukka-askeleita. Hanski oli ollut täysin oikeessa patistaessaan mut treenaamaan perusteita. Aida-Alinaa ei näkynyt kisakatsomossa, sillä oli opiskelukiireitä, mutta se pisti onnittelunsa Vakulle viestillä. Mä mietin koko tiistai-illan, tietääkö se jo, miten hanakasti sen vanhemmat yrittää tehdä tyttärensä haaveesta totta. Osa musta haluu viettää joka sekuntin tallilla. Osa haluu kadota maasta, kunnes tiedän varmaks, onko maailma todella niin irvokas ja julma, että mun ja Paahtiksen eka vuosi jää myös meidän vikaks.
En oo varma, missä kohtaa päivät horjahti ja lähti kompuroimaan ihan liian nopeesti alas portaita, joiden tasanteella oottaa aatto. Ne kieppuu ohi, kun kuuntelen Fleimissä asiakkaiden lomasuunnitelmia ja loputtomia karaoke-tulkintoja joululauluista. Kun en haluu enää nähdä yhtäkään perunaa kuorittuani niitä noin miljoona LiekkiPotun perunalaatikoihin. Kun nyrhin ruosteisella sahalla Savusalontien takapihalta irti kuusen, jota kukaan ei kaipaa enää parin vuoden päästä, kun tontti on vedetty tasaiseksi. Siivoan, säntäilen ympäriinsä, etten miettis jatkuvasti, miten paljon mua– jännittää? Ahdistaa? Pelottaa?
Kun yöllä raahustan kotiin töistä, karaoken Last Christmas piinaavana korvamatona, kello huitelee puolta kahtatoista. Oon päivän mittaan setvinyt joulusuunnitelmia – Savusalontiellä ei ookaan tänä vuonna tyhjää, eikä mun tällä kertaa tarvii syödä pelkkää pakastepizzan puolikasta. Ehkä mä saisin vielä vakuutettua jollain hiton joulun ihmeellä Aida-Alinan siitä, ettei se oikeesti haluu ostaa Paahtista, ja Emmyn siitä, ettei tallin parasta tuntihevosta kannata myydä. Oon jo melkein spämmännyt Aida-Alinalle maailman ei-hienovaraisimpia linkkejä taidokkaiden, söpöjen suomenhevosten myynti-ilmoituksiin.
Vaikka ajatus koko joulusta tai esimerkiks ajatus vieraasta norjalaisperheestä katon alla hirvittääkin vähän, Miilon viestit puhelimessa on pitänyt mut lämpimänä koko kotimatkan. Ehkä siks onkin jotenkin. Epätodellista? Hassua? Kohtalokasta? Nähdä eteisen kiikkuvajalkaisella sivupöydällä hassunmuotoinen kirjepaketti, jossa on mun nimi ja kuva Tukholman valoista postimerkissä. Varmaan Ada on napannut sen postinjakajalta tai Ilonan hampaista turvaan. Sille mä aion hommata tukusta sitä sen (meidän) suosikkiteetä heti, kun palkasta irtoaa.
Talvitakki vielä niskassa mä istun ullakon portaiden ylätasanteella ja pitelen aarteen arvokkuudella kirjettä – pakettia, oikeestaan –, jossa lukee päällä [SÄRKYVÄÄ]. Mietin, että sellanen leima pitäis mahdollisesti painaa myös mun otsaani, sillä jotenkin ihan liian särkyväks mä itseni ekaa kertaa hetkeen tunnen, kun Miilon sanat välähtää niin kirkkaana panssarilasin takaa, sellaisena tähdenlentona kuin sen taittelema paperisuikale, että on pakko katsoa.
En tiiä miten kuvailla sitä ku luin sun kirjeen. Tai et en tiiä onks tää jotenki niinku ymmärrettävää, mut ehk se tuntu silt ku oisin ollu kotona. Tai et [suttua] tollaseen kotiin voisin kyl muuttaa. Ja kyl sä saisit sun matkalaukkuu [suttua] pitää siel.
Huomasin muuten, et sun korvis oli jääny mun takin taskuun. Meinasin eka pitää sen mut [suttua] aattelin sit kuitenkin antaa sen takas ku tiiän et tykkäät siitä. Laitoin tähän kaikkee muutaki pientä. Mul on ikävä sua. <3 Miilo
Lämmin olo. Miilo puhuu kodista, ja mä uskallan viimein olla täysillä iloinen siitä, että oikeesti postitin jotain niin outoa. Epätodellinen olo. Enhän kuitenkaan mä oo se tyyppi, jolle lähetetään tällasia kirjeitä?
Tällasia, joissa täydellisen kornin Margarita Mix-minipullon ("Tää tyyppi ja yks hyvä margarita ois tosi hyvä joululahja", mä itse raapustin ja ympyröin feikkimainospostista Miiloa esittävän piirroksen) pehmusteena on tutuista halloween-siivistä irronnut enkelinsiipisulka, tällasia, joihin jätetään tulitikun sivuihin kirjoitettuja arvoituksia. Ei. Ja jos mä unohdan jotain omaani jonnekin, se yleensä vaan katoaa, päätyy turhana sälänä kierrätykseen.
Voisin mennä säröille siitä kaikesta hyvästä, mikä mua nyt polttaa. Jotenkin häkeltyneenä kääntelen vasemman etusormeni ja peukalon välissä tulitikkua -- “Kun tuun jouluna / sinne / niin voidaan puhua / siitä mitä sanoin bussissa", Miilon käsiala kertoo. Onko se siirtynyt tikkuaskeihin nyt, kun mun lahjottamani sytkäri meni rikki?
Portaikon hiljaisuuden halki puhelimeen kilahtaa uus viesti, ihan kuin eräs tajuais merenkin takaa, että pitelen sen sanoja varovaisin sormin just nyt. Luulen Miilon jatkavan meidän keskustelua siitä, miten norjalaisperhettä voi jouluna paeta mun huoneeseen, mutta ei.
22.12.2022, 00:06
en tiiä onks tää outo kysymys tai liikaa tms, mut hankitaaks me joululahjat niinku toisillemme
Paahtikselle mä oon jo hankkinut pussillisen porkkanoita, se satavarmasti arvostaa niitä. Mutta kaikki muu? En oo mikään joululahjaekspertti, jopa niiden saamisessa jokin välillä vaivaannuttaa. Oon miettinyt pääni puhki, mitä mä muka pystyisin antaan Miilolle. Tai et oisko nimenomaan väärin antaa yhtään mitään, oliko jo “hei tässä sulle paperista taiteltu kämppä ja mun sekavaa ajatustenvuodatustani”-kirje sille liikaa? Nyt tajuun, että oon pelännyt ja miettinyt ehkä sittenkin turhaan. Mua inhottaa olla näin kujalla jostain niin typerästä kuin joululahjoista, mutta jotenkin siitä tekee heittämällä helpompaa se, kun nyt tajuun, et. Ehkä Miilokin sitten on? Mut tajuaako se, että on jo antanut mulle ihan helvetisti enemmän, kun uskaltaisin toivoo tai pyytää?
Nopeesti mä turhaannun näytöllä juokseviin sanoihini, jotka ei joko osaa tai halua kertoa, miten pehmeeks ja tulenaraks itseni just nyt tunnen. Kun vähän myöhemmin makaan sängylläni ja ootan vastausta, jo tottuneena risteilijöiden huonoon wifiin, pitelen siipisulkaa poskeani vasten, kysyn: Miten? Miten on mahdollista, että kaikki on niin kamalaa ja samalla-- silleen, liian hyvää muttei liikaa.
Ja että vaikka kaikki on ihan sekaisin, osaan miettiä vaan miten ihmeessä se Kiri, joka tasan vuosi sitten
palasi Savusalontien umpiautioon pakkasenkylmään olohuoneeseen kuunteli, kuinka seinät kummitteli ja kaikui vanhoja joululauluja istuttuaan liian monta tuntia päivystyksen jonossa ja liian monta tuntia bussissa
ehkä liian ylpeänä, ehkä liian raukkana
mietti, miten typerää ja turhaa–
Että miten ihmeessä se sama Kiri voi nyt miettiä, tässä kodikkaammassa hämärässä sellaisessa, jossa alakerrassa kolisee kämppiksen kiiresiivous seinällä pieni printattu kuva kunniakierroksella intopukittavasta hoitohevosesta
korvassa koru, jonka palauttaminen ei mitenkään voinut odottaa puolta viikkoa
miten hitossa sillä nyt
on oikeus olla joku sellainen joka todella odottaa joulua? Aattoratsastusta, lämmintä kämppää jouluruokaa ja tunnelmaa ja
Miiloa?
Suuri osa niistä vanhoista kuusenkoristeista, jotka oottaa ullakon aulassa kuusta, on tehty ohuenohuesta lasista. Silti niitä on jollain ilveellä selvinnyt vuosikymmenten ajan ainakin tää korillinen.
Kipeänvarautunut olo, umpisolmua nykivä, kun yritän vastata meidän viestiketjuun jotain järkevää joululahjoista. Outoo, liikaa-- en mä tiedä, mikä on. Olisinko mä hommannut Hannekselle lahjan, jos se ja mä oltais edelleen jotain epämääräistä? Miks musta yhtäkkiä tuntuu, ettei mulla oo aavistustakaan siitä, miten joulua kuuluu viettää? Melkeen kuin koko Savusalontie vaan leikkis valmistautuvansa, ennen kuin kaikki sinkoo sittenkin viettään jotain piparkakkumuotilla leikattuja pyhäjuhlallisuuksia.
Sekavuudesta huolimatta lasken päivien sijaan jo tunteja, mietin unen samealla rajalla-- että jos kaikki lipeääkin otteesta, särkyy kirkkaanvärisiksi pirstaleiksi todellisuudenkovaan lattiaan niin ehkä silti kaikki ei-- Kiri nukahtaa puhelin kädessään päiväpeittonsa päälle.
Unessa kirjekuorenvalkoiselta taivaalta sataa glitterinä kimaltelevia lasinsirutähtiä ja huumaavantuoksuisia terälehtiä. Kliseistä, Kiri miettii jopa unessa -- ja hymyilee.
"Miks et kertonut, et oot tollanen romantikko?", uni-Kiri kysyy uni-Miilolta.
"En ehkä tienny", uni-Miilo vastaa hiljaa ja pyörittelee tulitikkua sormenpäidensä välissä. "Tai aattelin, et oisit jotenki pelästyny."
Ne kelluu keskellä avomerta -- ei laivassa, ei veneessä vaan tyhjässä margaritamix-pullossa, josta joku on tehnyt valtavan lumisadepallon.
Uni-Kiri katsoo taivaalle, ei varo tähtisadelasinsiruja. "Niin varmaan oisin."
Uni-Miilo laskee katseensa tulitikkuun, näyttää särkyvältä. "No pelkääks nyt?"
"Ihan helvetisti", uni-Kiri kuiskaa, "mut ei se haittaa. Jos suakin pelottaa."
Unessa Kiri tietää, että jos se viimein katsoo Miiloa kunnolla silmiin tulitikku sen sormissa aivan varmasti syttyy palamaan. Ja sitten niiltä ehkä loppuu happi tässä pullopostilumisadepallossa ja ne hukkuu.
Kiri katsoo Miiloa. Näkee, miten se kohottaa leukaansa katsoakseen takaisin. Kiri hätääntyy vetää keuhkot täyteen kitkeränmakeaa ruusuvettä terävänsuolaisia aaltoja
ja herää.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Jan 5, 2023 7:04:25 GMT 2
1.1.2023 - Ehkä tää on kommunikaation vuosi?Vuodenvaihteen takaraja on nyt ylitetty. Mä istun Paahtiksen selässä ja mietin, mitä Aida-Alina mahto saada lahjaks, jos ei kerran mun hoitohevostani. Auton? Lomamatkan? Jonkun toisen söpön taitavan suomenhevosen, joka ei kuitenkaan mitenkään vois vetää veroja tälle kultaisimmalle? Kun mä eilen ennen majatalolle lähtöö löysin Emmyn tallin toimistosta, se vakuutti, ettei puoltanut myyntipäätöstä. Että vaikka Aida-Alinan vanhemmat oli sinnikkäitä ja suostuttelevaisia, tallin budjetti oli niin hyvällä tolalla kiitos muuan kivimiehen, ettei tässä oltu tallin parhaasta tuntiratsusta luopumassa. Koskaan ennen ei oo tehnyt mieli halata Emmyä niin paljon. En oo yhtään varma siitä, miten kiitollinen tai katkera pitäis olla Hannekselle siitä, että pari viikkoa pelkäsin niin paljon menettäväni Paahtiksen, että hädin tuskin pystyin käymään tallilla Seppele Cupin jälkeen. Joka päivä mä yritin, joka päivä ajatus huonoimmista uutisista tai vaikka käskystä auttaa sen varusteiden pakkaamisessa hankas liikaa vastaan. Sekin hävetti mua. Mitä Hannes olikaan sanonut? Että enkö mä juuri sitä halunnut, unohtaa kaiken muun paitsi Miilon, eli tietenkin myös Paahtiksen? Umpeen sataneella metsäpolulla nousen seisomaan jalustimille ihan aavistuksen, että Paahtiksen on helpompi könytä kinosten halki. Se vaikuttaa olevan niin innoissaan haastavasta maastosta, etten ihmettelis, jos se kohta yrittäis loikkia lumessa kuin ruokaansa metsästävä kettu. Mielikuva hangesta, josta törröttäis vaan Paahtiksen vaalea häntä, huvittaa mua vaan pikaisesti. Ajatus Hanneksen kanssa aamiaisella vaihdetuista sanoista painaa liikaa.
***
“Kyl mäkin toivon, et sulla on kaikki hyvin ja silleen”, olin vuoden pisimmän hiljaisuuden jälkeen vastannut Hannekselle. Meidän keskustelu ei tuntunut etenevän minnekään. “En vaan, tai et– Mä oon onnellinen, kun oon. Miilon kanssa", mutisin. Yritin etsiä Hanneksen tyyneydestä jotain säröä. En tiennyt, oisko tuntunut pahemmalta löytää sellainen vai ei. Se näytti siltä kuin ois tiennyt täsmälleen, mitä mä aioin sanoa, siemaisi teetänsä ja nojautu aavistuksen lähemmäs pöydän toiselta puolelta. “Korjaa, mikäli olen väärässä, mutta käsittääkseni ette kuitenkaan seurustele?”, Hannes sanoi, nyt hiljempaa. Huomaavaista. “Ei”, mä myönsin ääni sameana ja lusikoin monta kierrosta puuroa suuhuni, ennen kuin jatkoin. “Mut ollaan puhuttu, et. Puhuttais siitä kyl jossain kohtaa.” Hanneksen kulmat kohos ihan millin, hymyilikö se vai oliko sen suupielessä vaan ehkä elohiiri? “Muistan, kun meidänkin oli tarkoitus keskustella sellaisesta. Sinun ja minun.” “Joo paitsi et ihan eri tilanne”, mä tajusin töksäyttäväni ihan liian terävästi ihmiselle, joka oli just tunnustanut jotain niin vereslihanherkkää kuin rakastavansa. Katuen kauhoin taas vähän lisää kaurapuuroa. Hyvää, pistiköhän Olkinuorien kokki siihen hirveesti kaikkee ylimäärästä? Sitä kuitenkin takertu liisterinä mun kurkkuun, kun yritin jatkaa: “Tai et, mä– rakastan sitä. Ja se mua.”
Tuntu jotenkin väärältä paljastaa se jollekulle, joka ei ollut Miilo, vaikka tavallaan mun myös oli tehnyt jouluaatosta lähtien mieli huutaa sitä kaikille vastaantulijoille. Ei mitään käryä, miltä Hannes sen kuullessaan mahdollisesti näytti, sillä saatuani sanat ulos mä join mehuni loppuun melkein kerralla ja tuijotin tiiviisti ulos ikkunasta. Ulkona Vili ja Juli ja se Sebe-niminen purkkipunapää heitteli toisiaan lumipaakuilla, Anna näytti jääneen vähän ristituleen. Hanneksen ääni oli hiljainen ja matala, kun se vastas: “Niin sinäkin taisit sanoa rakastavasi minua, kerran.” Mä tiesin, mitä olis pitänyt tehdä. Mitä oisin halunnut tehdä. Nousta ylös pöydästä astiat helähtäen, selittelemättä yhtään enempää. Sitten mä häipyisin ja etsisin Miilon ja kysyisin, tuntuuko siitäkin nykyään aina vähän oudommalta syödä aamupalaa pöydän ääressä eikä sängyllä.
Joku kuristava lamaannuttava huono omatunto oli kuitenkin sitonut mut tuoliin, se kehotti jatkamaan pään seinään hakkaamista. Joku sairas pieni ääni jopa väitti, että kai mä olin sen velkaa – että ehkä mun pitäis valehdella Hannekselle, että joo rakastan tietenkin ja haluuko se sittenkin lähteä treffeille korvaukseks kaikesta siitä kipeästä, mitä on varmaan joutunut tunteen, kun oon kaulaillut menemään Miilon kanssa
Pitkä, luonnoton hetki me istuttiin vaiti ja syötiin. Mä yritin muistella kaikkea sitä, mikä oli saanut mut katsoon Hannesta toisin silmin. Ihan kuin ois selannut vanhoja valokuvia, joista kyllä tunnisti kasvot, muttei tuntenut mitään -- kyllä mä muistin, että olin istunut sen kanssa Ruskanokan pöydän ääressä, luottanut ja nauranut ja kaivannut. Ollut nolon iloinen jokaisesta yhdessä vietetystä sekuntista, jonka ajaks keksin tekosyyn mun ylpeydelleni ja Hanneksen vaikeelle tilanteelle. Pitänyt salaisia öitä ja tallissa varastettuja katseita just sinä, mitä halusin ja ansaitsin. Onneks lopulta sain syljettyä vaimeet mut mahdollisimman selkeet sanat ulos: "Mä en. Sillon ehkä tiennyt, mistä puhuin. Ja oon pahoillani, että olin niin sekasin enkä tienny, mitä halusin. Tai ehkä mä tarkotin sitä jotenkin, mut–”, kun mä pakotin itseni katsoon Hannesta, sen kasvot näytti jähmettyneen kallionseinämäks. Silti tai ehkä siks lauseen päätteleminen tuntu puukoniskulta suoraan sen kylkiluiden väliin.
“--mä en vaan enää mitenkään osaa kuvitella, et meistä tulis jotain. Jotain, en tiiä, hajos kai sillon kun sä vaan ghostasit mut yli viikoks.“
"Ghostasin?"
"Katosit, et halunnu puhuu."
"Aivan. On myönnettävä, että Milo--"
"--En mä haluis, vaikka Miiloo ei oliskaan."
Hannes katsoi mua hievahtamatta. Mä en osannut katsoa pois. En sittenkään, kun kuulin sen seuraavat hiljaisenrauhalliset sanat ja tunsin, miten pöydän alla mun housujeni kangas rytistyi mun nyrkkiin pusertuneissa sormissani. Kylmä hiki pisteli edelleen niskaa. “Tunteet ovat arvaamattomia olentoja. Aurassasi on epäilyksiä, minkä ymmärrän hyvin – etenkin kun tilanteesi toisen rakastettusi kanssa on vielä niin epävarma.” Epäilyksiä? Epävarma? Mitä Hannes oikeen-- “Ei helvetti miten loistava keskusteluyhteys”, kuiskasin Hanneksen omin sanoin sille epäuskoisena ja toivoin epätoivoisen hetken, että se heilauttaisi kättään ja kertoisi tekevänsä tästä niin mahdotonta ihan vaan vitsillä. Hanneksen silmät siristyi, se nojautui vieläkin lähemmäs ja sanoi puoliääneen: “Älä huoli. En ole kiirehtimässä päätöstäsi.” Mulla keitti yli. Nousin pöydästä niin äkkiä että oli pieni ihme, ettei mun edelleen täysi kahvikupilliseni läikkynyt liikkeen voimasta valkoiselle pöytäliinalle, kumarruin sihahtamaan hampaideni takaa niin lähelle Hannesta, ettei sen korvien ohitse mitenkään voinut mennä: “Voitko kuunnella mua? Ei oo mitään vitun päätöstä–” Virhe.
“Kiitos ajastasi, Kiri”, Hannes sanoi, edelleen kivikasvoisena. Se nousi pöydästä rauhallisennopeasti ja niine sanoineen lipui aamiaissalin hulinaan, ei katsonut taakseen. Jätti mut rojahtamaan takaisin tuoliin juomaan kahvini syömään kylmän puuroni tuijottamaan ulos miettimään, että miten. Miten tää aina meni näin, vaikka mä ihan oikeasti yritin? Käteen jäi vaan hämmennystä ja kamala olo.
***
Muisto on saanut mut jännittymään satulassa ihan liikaa, tajuan. Ihme, kun hampaiden kirskunta ei vielä oo säikäyttänyt herkempää osastoo hevosista. Me ollaan päästy pahimpien kinosten halki, edessä on viimeinen peltoaukea ennen Seppeleen omia pikkupolkuja. Yritän vetää henkeä, pyörittää olkapäitäni, antaa Paahtikselle pidempiä ohjia ja käyttää jokaisen oppimani rentoutumisniksin. Parhaaksi sellaiseksi osoittautuu kuitenkin letkaa vaellusisännän rutinoitunein ottein vetävän Kristerin huuto: “Ja sitten laukataan!” Paahtis ampaisee mun pyynnöstäni liikkeelle niin lujaa kuin matalassa hangessa pääsee. Lumi pöllyää ympärillä, tuuli kirvelee silmiä. Paahtis innostuu kun tajuaa, että voi leikkiä kilpailevansa munmuassa takavasemmalla laukkaavan Arktikin kanssa. Mä lupaan: vuonna 2023 keskittyisin tallilla vielä enemmän tähän käsittämättömän upeeseen ja rakkaaseen hevoseen, enkä mielelläni lainkaan kommunikaatiokyvyttömien rokkitukkien ajattelemiseen. *** On luvattua myöhempi ilta, kun Adan täyteenpakattu auto kaartaa Savusalontien pihaan. Mä mietin taas jotenkin liian itsetietoisena, miten varmaan haisen vaan heinältä ja hevoselta, kun eteiskaaoksesta selvittyäni harpon portaat yläkertaan. Mun ikkunasta näky pihatielle himmeä, lepattava valo, joka sai mun sydämen muljahtamaan iloisesti ja oikeasti taas umpijäässä olevat raajat kuvittelemaan, että ne on valettu lämpimästä kynttilävahasta. “Moi”, mä melkein kuiskaan Miilolle. Se lojuu mun sängyllä valtameriviltin alla ja lukee jotain vanhaa kirjaa, jonka muistan nähneeni viimeks aulannurkan hillittyn romupinon päälle aseteltuna. Tai ei oikeastaan enää lue, vaan on jo oven auetessa laskenut nidoksen avonaisena rinnalleen, katsoo suoraan muhun silmät muutaman tuikun valossa lämpimän vakavina hehkuen. Se näyttää just siltä, ettei sille voi kuin hymyillä pehmeesti. Ja ehkä vähän arasti. Mä tiedän, että olin hiton outo koko aamun ja päivän. “Moi”, Miilokin hymyilee. “Meniks meillä hirveen kauan? Anteeks, mä halusin tsekata et kaikki Paahtiksen hommat oli tallilla kunnossa, kun jätin sen heitteille jouluks”, mutisen heivatessani putkikassini pienen huoneen pimeään nurkaan. Miilon matkalaukun viereen. “Joo mä tyyliin jo epäilin, et ehk ootte jääny jonnekin korpeen asuun ja jättäny mut huolehtiin kämpästä”, Miilo sanoo kulmat koholla, ennen kuin lisää: “Ei, kun ei se mitään. Oliks kaikki sit kunnos?” “Oli”, mä nyökkään ja istun sen viereen sängylle.
Miilokin kapuaa istumaan, vetää jalkansa koukkuun ja kietoo käsivartensa niiden ympärille, katsoo mua hiljaa. Mäkin nojaan sen polviin vähän. Vedän hupparini hihoja käsieni peitoks niin, ettei ne ehkä oo inhottavan kylmät, kun lasken sormeni kevyesti Miilon poskille. Kynttilät lepattaa varjojaan sen kasvoille ja seinille ja mä mietin: Sytyttikö Miilo ne mua varten vai onko se tykästynyt niihin vai yrittääkö se auttaa pitään sähkölaskun matalana vai eikö se ehkä vaan tiedä, missä valokatkaisija on--
“Onks hyvä kirja?”, kysyn.
“Ihan karmee”, se vastaa pieni virne suupielessään, “mut pääsin kuitenki jo puoliväliin.” Mä virnistän sille takaisin. "Kiitti vielä, kun salakuljetit ne raketit tänne. Mentiin yhes kohtaa niin lujaa, et ne ois varmaa syttynyt vauhdista repussa ja singonnut mut ja Paahtiksen taivaalle."
Miilo naurahtaa, mutta sitten sen kasvoilla häilähtää jotain mietteliästä, epävarmaa – ihan kuin se haluis sanoo jotain, muttei tiedä, miten sen muotoilis. “Mietiks jotain?”, kysyn hiljaa, hipaisen sen alahuulen kaarta hihansuusta karanneella peukalollani. Yritän hätistellä pois sen palleaan hiipivän inhan fiiliksen, joka on raapinut mun ajatuksiani siitä lähtien, kun Miilo sanoi, ettei suutu, jos puhun Hannekselle. Tai viimeistään siitä lähtien, kun rupesin miettimään, mistä tarkalleen halus mun kanssa puhua. Sen hymähdys on jotenkin hassu, ei sellanen, että sitä välttämättä naurattaisi. "Jotain", se kertoo.
Yritän olla hiljaa niin pitkään, että Miilo jatkais jotenkin. Silitän sen huulta, poskea, vähän liian väljän villapaidan paljastaman kaulan lämmintä ihoa. Lopulta me vajotaan jostain sanattomasta yhteisymmärryksestä makuulle. Ei vastausta, vaan mietteliäät silmät ja otsa, jota vasten hetkeks painan omani ja suljen silmäni. En haluu tehdä tästä tuijotuskilpailua. Lopulta mumisen hiljaa Miilon poskea vasten:
"Mä mietin, et hitto kun oisin tuntenu sut aina. Niin monesta syystä oikeesti, mut esim siks, et ei ois koskaan tarvinnu jutella puolta sanaa enempää Hanneksen kaa."
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Jan 8, 2023 18:20:04 GMT 2
4.1.2022 – Aika: vain konsepti (mutta käy silti vähiin), vastarakastuneet: kyllä ärsyttää (kaikkia paitsi itsejään)Kello on yks iltapäivällä, kun naapurin Eukko Helena ja Ukko Helena soittaa verannan epävireisesti rämisevää ovikelloa. Onko teillä nuorilla nykyään edes kalenteria, ajatelkaa jos ne olisivat lentäneet meidän ikkunaamme, sytyttäneet puunlatvat räjäyttäneet pihavajan herranenAIKA, eikö teillä ole itsellännekin lemmikkejä miten te kehtaatte–Ada kuuntelee kärsivänä niiden ensimmäiset passiivisagressiiviset räyhäykset, ennen kuin saa suunvuoron kertoa, ettei se suinkaan itse ollut aamuyöllä ampumassa raketteja. Vielä kärsivämpänä se kipittää vinttiin hakemaan syylliset puheille. Kestää noin kymmenen minuuttia oven avauksesta siihen, että Kiri ja Miilo saa kaikki vaatteet niskaansa, kädet irti toisistaan ja lopulta löytää ulko-ovelle. Helenat eivät ole kärsivällisiä, mutta odottavat Katti jaloissaan pyörien. Ehkä ne olisi ymmärtäväisempiä, jos ovenkarmiin nojaileva pojankloppikaksikko näyttäisi edes vähän aidommin katuvalta. Aikuiset ihmiset, hävetkää–Kiri lupaa tehdä Helenoiden loppukuun lumityöt. Salaa se tietää, ettei aio tehdä niitä erityisen hyvin. Miilo näyttää verannalle päin nöyränvakavaa naamaa, mutta samalla sen sormet seikkailee Kirin (tai Miilon) collegepaidan selkämyksen alla kuin parhaallakin taskuvarkaalla. Ada siirtyy eteisen keinutuolista keittiöön rapsuttelemaan Ilonaa ja selaamaan uutta suosikkisivustoaan, Vuokraovea. *** Ääninauhuri naksahtaa, kun painan sen kiinni. Joskus yllyttäminen, lahjonta ja kiristys kannattaa – nyt mulla on tallella pätkä niin paksua stadin slangia kuin Miilo suinkin sai suustaan. Ja siinä kyljessä vähän lisää maailman kivointa naurua. Kiitokseksi äänensä lainaamisesta Miilo saa nopean virneen ja taas kovin pitkäks venyvän suudelman. Puolikuut sen poskilla on tavallista tummemmat, mut muuten se on hämmentävän ei-darrainen eiliseen nähden. “Noit jäi kyl yli hämyn paljon”, Miilo hetkee myöhemmin ihmettelee vilkaistessaan ilotulitekassia, joka viimein on selvinnyt ullakkohuoneen nurkkaan eteisen kulkuväylältä, johon se yöllä unohtu. Jos oltais jotain pelihahmoja, ei varmaan ois mitenkään päästy niiden yli avaan ovee. Se ois ollut tragedia. “Syytän sua”, hymähdän ja siristän silmiini Miilolle merkitsevästi, “ja ehkä Antonin yllättävää järjen ääntä. Mut ei ne hukkaan mee.” “Vois ampuu loput vaikka suoraan naapuriin”, lakoninen toteamus kutittaa mun kaulaa. En oo varma, katoinko yöllä enemmän taivaalta satavia kipinätähtiä vai Miilon silmiä, joissa niiden heijastukset kiils. Jokin mussa sinkos taivaalle raketin mukana, paloi ja loisti.
“Vois. Tai vaik siellä pellolla, viimestään ens vuodenvaihteessa”, lupaan ja nojaan vähän paremmin kylkeen vieressäni. Sanojen mahdollinen paino iskee kielenpoikkipurevasti vasta, kun vilkaisen päiväpeiton kulmaa vapaalla kädellään näpertelevää Miiloa. Se kohottaa mulle kulmiaan, näyttää –... no hyvältä tietty, mut siinä kaikki, minkä uskallan sen ilmeestä tulkita. Refleksinvarma ja vähän typerä ajatus siitä, mitä kuulen seuraavaks: "Hah meinaatko et tunnettais vuoden päästä? 2024 oon jo vaihtanu Tallinnanristeilyille ja pussailen Lott-- Jotain Lukaa."“Vois”, Miilo kuitenkin hymähtää tulkitsemattomancoolina. "Annaks munkin sit sytyttää jotain?" Mä en ehdi vastata, kun jostain rappusista kuuluu Antonin laiska huuto: "HOI auto lähtee tallille kuhan löydän avaimet jostain, myöhemmin turha nurista kyytiä." Kylmä saavillinen vettä niskaan, kun vaihteeks käy mielessä: ylihuomenna Miilo on taas sekoittamassa drinkkejä keskellä merta. Sen pitäis saada mut rutistaan sitä lujemmin, kuten jokanen kerta aiemmin ajankulun tajutessani. Tai miettiin, miten se lupas pyytää vapaata jo tässä kuussa ihan vaan nähdäkseen, kun kärvistelen käräjäoikeudessa naarmutetuista hotelliyöpyödistä. Hetken osaan kuitenkin enteillä vaan, miten-- yksinäistä ja kylmää ja kipeetä ja epävarmaa ja haurasta ja etäistä ja entäjoseisittenkään
--miten mun on pakko muistaa, että arjessa oottaa muutakin.
"Tuuks vaikka lenkille mun ja Paahtiksen kaa?", mumisen Miilon olkaa vasten. "Ei tarvii olla kauaa, ehkä haluun vaan et lahjotat sille ton nauhurin välipalaks." *** Tallin parkkipaikalla ei näy Hanneksen autoa. Toppatakki tuntuu heti vähemmän hiostavalta. Vaikka just Paahtiksella onkin vapaapäivä, talli kuhisee jo innokkaita tuntiratsastajia. Mä vedän boksin oven kiinni Miilon perässä, ettei sen tarvii seisoskella muka ilmoitustaulua lukevan, oikeesti vaan yli-uteliaan teiniparven kuulusteltavana. Se ei selkeesti oo millään tasolla elementissään, mutta kurottaa kuitenkin kätensä rapsuttamaan Paahtiksen otsaa. Epäilen, että hymyilen kohta naamani halki. Seuraava tunti alkaa onneks pian, pahin junnumeri väistyy taas hetkeks. Esittelen Miilolle paikkoja, ennen kuin ees yritän metsästää käsiini Paahtiksen kamppeet -- boksin ohi kulkenut Lyyti ties kertoo, että kaikki on taas ihan väärillä paikoilla uusien tuntiponien mukanaan tuoman säädön takia. Että Paahtisken kadonnut kaviokoukku löytyy varmaan jostain Koopan satulahuovan välistä.
Heinävintti on niin syrjässä ja tyhjä, että houkuttaa hetkeks pussailemaan, mutta sitten pääsiäisleirin tekotuikkumeri välähtää silmäluomien takana, korvissa soi Hanneksen tehtäväradan liian kauniit ja selkeesti ihan saamarin tyhjät sanat. Huono omatunto tai mikä ikinä kietoo narun kaulaan ja kiristää, kunnes on pakko naurahtaa: "Sori, ehk ei täällä? Mut voin näyttää vaik rehulan seuraavaks, ei sielkään oo ikinä ketään--"
Myöhemmin mun tekee mieli kysyä Miilolta kahta asiaa. Tai kolmee, jos ihan suoria ollaan.
Et uskaltaako se juoda taukohuoneen jääkaapin ehkä-vanhentunutta glögiä, jos keitän?
Et onko siitä ihan noloa, miten aikuinen ihminen kuluttaa niin paljon aikaansa jotain ratsastuskoulupollea hyysäten?
Et kai Miilo tajuaa, että mä mielummin sit kuitenkin vaikka jatkan epämäärästä säätämistä pitkälle upottavankaukaiseen tulevaisuuteen, kun juhlin seuraavaa vuodenvaihdetta ilman sitä?
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Jan 31, 2023 19:56:03 GMT 2
24-27.1.2023 - Tylsiä kuntoutusliikkeitäUnelias tiistai-iltapäivä. Lehtensä suojassa joku ukko peittelee köhäänsä, odotushuoneen nurkkapenkeillä voipunut teini yrittää vakuuttaa äitiään siitä, ettei yritä lintsata, vaan on ihan oikeasti kipeänä. Viimeksi Kiri on käynyt Liekkijärven terveysasemalla ihan rutiinitesteissä, joiden järkyttävin tulos oli onneksi vain melkein-törmäys Artsiin käytävällä. Nytkään ei ole käynyt liian pahasti. Vaikka Juli onkin Iiriksen sanoin vitun elukka, ei se ole tartuttanut Kiriin sen pahemmin vesikauhua kuin mitään muutakaan. Jalka ei ole murtunut, ainoastaan väärin kääntynyt ja vihainen. Nivelsidevamma. Nilkkatuki. Siinä ei ole Kirille mitään uutta. Jonkin hällähitonväliä-puuskan ajamana Kiri marssii (inhottavan kömpelösti, nilkkatuki ei meinaa mahtua kenkään) terveyskeskukselta suoraan S-marketille. Julia ei näy kassalla eikä hyllyjen välissä. Pikapuuropaketin kanssa poistuessaan Kiri kaivaa hetken mielijohteesta Julin numeron whatsapista, melkein pyytää sitä neuvottelemaan. Ehkä edes uhkaus jostain hiton rikossyytteistä saisi itsekin niin oikeuteenhaastointoisen Julin myöntämään, että Eedin hotellihuoneessa vieraillessaan se tuhosi itse kaikki ne rumat museohuonekalut, joiden takia Kiri nyt kahlaa oikeussotkusuossa? Ehkä Juli ei tietäisi, ettei kukaan oikeasti pitäisi tapahtunutta minään muuna kuin parin keskenkasvuisen harmittomana välienselvittelynä? Ehkä kaikki ratkeaisikin sillä, ja Kiri voisi maanantaina miettiä pelkästään Miiloa sovitteluistunnossa kärvistelemisen sijaan?
Varmaan silti ihan hyvä, ettei numero vastaa. Tilanne kuitenkin vain pahenisi entisestään.
Torstaina Kiri muuttaa tallillemenosuunnitelmansa lennosta, kun kuulee parin bussirivin päästä hihittelyä ja supinaa jostain tallilaisen tiktok-videosta. Se päättää, ettei halua vielä tietää, miten paljon tallilla tällä kertaa ollaan jaksettu juoruta, eikä se oikeastaan muutenkaan halua nähdä ketään, joka oli todistamassa lauantain katastrofia. Pysäkiltä se soittaa kättään edelleen parantelevalle Cellalle, ja yhdessä ne linnoittautuu Kalkajulman ankeuteen yksille, sitten kolmansille. Ne ei puhu vahingossakaan mistään vakavasta ja naureskelee vain, että jos ne olisi hevosia itse, joku vähemmän kärsivällinen olisi jo johdattanut montulle. Että Julia syvemmälle alimpiin horniin kuuluu ainoastaan omatoimiset, tappotylsät kuntoutusliikeet. Perjantai, harmaa aamupäivä. Porttikiellon rauettua ainoa tekosyy vältellä hoitajan vastuita olis enää lääkärin määräys. Kiri ei jaksa edes leikkiä välittävänsä sairasloman kyljessä annetusta “vältä kaikkea ylimääräistä rasitusta”-käskystä, ja niinpä se pummii kyydin Antonilta, joka rientää liikuttamaan Sylvin ennen autokorjaamohommia. Paahtis ei ehkä ole kuullut Kirin viimeisimmästä aallonpohjasta, tai ainakaan se ei välitä, vaan tunkee turpansa rapsutettavaksi ihan tavalliseen tapaan. Kiri nojaa boksin kulunutta seinää vasten ja selailee aikaa tappaakseen Paahtiksen hoitovihkoa. Kengityksiä, vaelluksia, hukkuneita kamppeita, Seppele Cup... Tarpeeksi monta kiireessä suhaistua merkintää ohitettuaan Kiri tajuaa, että ensimmäinen riipustus sen omalla käsialalla on jo vuoden takaa, melkein tasan.
26.1.2022 moi, paahtiksen uus hoitaja tässä. mitenköhän tääl on tapana nää merkinnät tehä, vapaa sana vai? no ainakin: paahtis meni tänään yhen heb-tunnin, harjat katottu kuntoon (kumisuka rikki->hommaa uus, neljä eri pöläriä??), varusteet putsattu, satulahuopa vaihdettu. jee jee, täst lähtee, tulee varmana hauskaa! - kiri
Kiri irvistää heiniään mutustelevan Paahtiksen suuntaan – voi luoja, mikä vuosi niillä onkaan takanaan. Sen tekee äkkiä mieli huikata varoitus boksin ohitse hetki sitten kiitäneelle punapäälle, sille uuden pikkuponin omistajalle. Että kai se tajuaa, millaiseen sirkukseen on Seppeleeseen tullessaan liittynyt?
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Feb 15, 2023 17:37:12 GMT 2
Helmikuussa 2023
Paahtis ryöväsi hoitajansa hupparin narun, kun Kirillä oli ihan liian kiire vajota ajatuksiinsa.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Mar 14, 2023 20:55:49 GMT 2
12.3.2023 - Purkkapoppia ja puuterilunta ja kaikilla on kaikki ihan hyvin
Eedi tuijottaa mua kuin joku kärsivä pöllö, samalla kun sen puhelimesta soi Eedin elämää aamulla mutkistanut poppibiisi vieraalla kielellä. Sen megapirteät sokerisävelet ei ihan sovi keskelle lumista metsää. Koopa kuuntelee musiikkia pää kallellaan ja korvat nykien, Paahtis liikehtelee satulan alla hyväntuulisen levottomasti. Joko sitä kyllästyttää tää paikallaan seisoskelu, tai sit tanssijalkaa vipattaa.
Yhdistelmässä on jotain hiton huvittavaa, mutta mä onneks tajuan olla nauramatta, vaan rykäisen vakavana ja rapsutan Paahtiksen harjantyveä.
"Niin siis sanoks Marjaana mitään siinä viestissä vai lähettiks vaan tän biisin?", kysyn.
"Ei sanonut", Eedi kähisee kovin epä-Eedimäisesti. Ai kuvittelinko mä eilen Fleimin tiskin takaa, että joku Eedin ihmissuhdesotkutuskastumisen huippu on viimein saavutettu, kun näin, miten se tuijotti kokistaan ja yritti esittää, ettei muka heti huomannut Sisun ja Iiriksen huhuilua? Se katse oli niin selvästi sanonut: Sos ja apua ja noniin, mihin mä oikeen oon lupautunut?
Joku korkeampi tai kierompi voima kuitenkin selkeesti päätti tässä kahdentoista tunnin aikana, että Eedi ei Fleimissä vielä kärvistellyt tarpeeks.
"Katoiks sen lyriikat? Joko se tarkotti jotain niihin liittyen, tai sit vaan aatteli ehkä et tykkäisit tosta...?"
Eedi tuijottaa Koopan korvien suuntaan ja vääntelee vaivaantuneena sormiaan. Tai voi tietty olla, et ne vaan jäätyy ratsastushanskoissa.
"Kyllä mä yritin, mutta sen kappaleen nimikin oli niin pitkä, et en oo varma mikä oli oikee", Eedi mutisee ja huokaisee heti perään: "Vaikka ihan sama. En mä ehkä halua tietää, onko niillä joku merkitys."
Mun kulmat kurtistuu melkein silmille valuneen piponreunan alla. "Aiotsä kuitenkin vastaa Marjaanalle jotain?"
"En mä tiedä... Mitä tohon muka voi vastata? Kiva biisi? Vai Kiitti, mihin tää liittyy? Tai toimisko joku peukku vaan?"
Eedi vaikuttaa aina niin hirveen järkevältä ja jämptiltä tallihommissa, että helposti mä unohdan, miten kujalla ja päättämätön se osaa ihmisten suhteen olla.
"Äh mä voin ainakin ettii ne lyriikat sulle tallilla, jos lupaat sit pistää Marjaanalle heti jotain."
"Okei...", Eedi ei kuulosta vakuuttavalta, mut ei se mitään.
Kun mä käännän Paahtiksen turvan metsäpolulla kohti niitä samoja jälkiä, jotka me tulomatkalla raivattiin umpisataneeseen lumeen, uhkaan vajota uhkaavan lähelle omien ongelmieni ajattelemista. Sillä mistä lähtien mua on kiinnostanut, vastaako ihmiset viesteihin kuinka nopeesti? Varsinkaan joihinkin Pyhimys Marjaanan söpöilyviesteihin? Johtuuko tää siitä, miten pahasti mä hajosin pari yötä sitten, kun Miilo vaan--
Ei, Eedin sotkut on Eedin sotkuja, eikä ne liity muhun mitenkään. Sikshän niitä on helppoa auttaa setviin. Eikä mulla itseasiassa oo mitään ihmissuhdeongelmia just nyt lainkaan. Päin vastoin, kaikki on niin törkeen hyvin, etten mä vieläkään meinaa ihan täysin tajuta sitä.
"Otetaanks laukkapätkä tähän?"
Just nyt en vois olla ilosempi siitä, että kuukauden päivät vihoitellut jalka on viimein suostunut rauhottuun kutakuinkin normaaliks -- nousen jalustimille ja annan Paahtiksen viilettää. Lumi pöllyää hevosten ympärillä ilmaan. Mä siristän silmiäni kylmää viimaa vasten ja kuvittelen, miten sekä mun että Eedin kaikki epämääräset huolikinokset pöllyää ja katoaa yhtä olemattomiks lumikidepalasiks.
***
Taukohuoneessa mun vasemmat näpit tuntuu sulavan kiinni kaakaomukiin, kun oikeat selaa puhelimen hyytävänkylmää näyttöä. Vieressä Eedi on jo juonut oman mukillisensa melkein tyhjäksi, kun mä viimein tyrskähdän ja luen sille ääneen suoraan sen, mitä netin ihmemaailma osaa Marjaanan mysteeripopista sanoa:
"Okei... Eli tää nimi on niinkun: Tavallaan hieman nolo päätelmä johon päädyin sen jälkeen, kun mietin päiväkausia kuinka suhteemme muuttuisi jos kävellessämme idänplataanitiellä sanoisin sinulle, että unelmoin hymystäsi."
Voi luoja.
"Ahaaa", Eedi kuulostaa just siltä, ettei joko tajua mitään, tai sitten yrittää päättäväisesti esittää, ettei tajua.
Mä lähetän Eedille biisin lyriikkakäännökset ja kehotan sitä tekeen omat tulkintansa. Hetki me juodaan kaakaoo kaikessa puolivaivaantuneessa, puoliväsyneessä hiljaisuudessa, kunnes Eedi yllättäen puuskahtaa.
"Kuuluukohan tällasista olla tosi varma etukäteen, vai riittääköhän, jos vaan yrittää tuntea tarpeeks jotain?"
Syvällistä. Hitto. Mä meinaan sanoa sille jotain Hanneksesta, mutta sille jollekin ei löydy sanoja, ennen kuin taukohuoneen oven takana käy askeleet. Sekuntia myöhemmin Cella tupsahtaa sisään, silmät jotain intoa leiskuten. "Kleopatran omistaja lähetti mulle siitä maailman päheimmän videon, se ei ookaan vielä sisäfilepihviä! Kattokaa", Cella esittelee. Mä: ihailen lumessa telmivää Kleopatraa. Eedi: on hiljaa ja vielä vähän kärsivämpi, pelkää kai, että Cella raahaa Kleopatran ihan kiusaksi telmimään takaisin Seppeleeseen, jos Eedi reagoi mitenkään.
"Voiskohan lehmän ratsastuskouluttaa, jos saatais uus tuntsari?", mä vitsailen samalla, kun viiton Cellaa kohti kaakaotermaria.
"Miksei", Cella naurahtaa. Tauko, se siristää silmiään ja kuulostaa äkkiä uhkaavan vakavalta toistaessaan mietteliäänä: "Hitto miksei..."
Mä kuulin, että Allu oli huutanut Cellalle tallin käytävällä. Mä olin kysynyt Cellalta, oliko se vihanen Allulle, et pitäiskö sen hoitovihkoa mennä tutkimaan kostoks. Ei ja ei. Cella halus vaan puhua Piinasta. Mä tajusin sen hyvin.
"Älkää", Eedi pihisee, "Hannes kuulee kohta." Mua naurattaa niin, että joudun naamioimaan sen kaakaomukin taa. Se on taas sellaneen ihanan kevyt ja liian nopee hetki, kun ei mieti kaikkia alla hiertäviä kerroksia -- kun Cella on taas niin tartuttavan innoissaan jostain ihan villistä ja Eedi vaan ihana tosikko itsensä, ja jopa Hannes on sekuntin pelkkä eksentrinen tallinomistaja, joka todellakin olisi valmis investoimaan maailman ensimmäiseen tuntiponilehmään.
Voisko tää olla tällasta aina?
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Apr 13, 2023 19:07:14 GMT 2
11.4.2023 - Päästä pääsiäisestäMun mustasta tallihupparistani on taas tullut turkis. Vaikka Paahtiksen talvikarva alottikin hyvästinsä jo helmikuussa, irtoo harjatessa tai kylkee rapsuttaessa edelleen vaaleenruskeeta höttöä kourallisittain, eikä kaikkia karvoja tietty saa milään ilveellä irtoon pehmeestä kankaasta. Ei taaskaan käy kateeks kimojen puunaajia. Adan auton penkkiverhoiluissa on tavallisen hevosihmiskuran lisäks niin paljon valkosia karvakertymiä, että se melkein menis kankaan omasta kudoskuosista.
On niitä harvinaisia päiviä, kun Savusalontieltä sattuu lähteen useempi tyyppi tallille täsmälleen samaan aikaan. Anton röhnöttää takapenkillä tuppisuuna, se näyttää viikonlopun saaristokurssilla saaneen tarpeekseensa ihmisseurasta ainakin seuraavan parin vuoden ajaks. Adan tuttu hiljasuus ratin takana on hyväntuulisempaa. Kun me eilen rymisteltiin kotiin, Savusalontie oli ekaa kertaa oikeesti siisti sitten joulun – jopa viikko takaperin eteisennurkkaan kertynyt kokoelma virpomisvitsoja oli löytänyt tiensä maljakkoon. Mä epäilen, että Ada on mahdollisesti jonkin sortin pyhimys, saihan se toissapäivänä hoidettua yksin ja ruumiitta sen naapureiden kissanpentumarmatuksenkin.
Kun mä maanantaina kävin varovaisesti saunan ovella katsomassa näitä pääsiäisen yllätyspentuja, ne näytti edelleen ihan pieniltä rotilta, ja Katti Helena kovin kärttyseltä. Aloin mielessäni laskee päiviä siihen, kun Allu ryntäis paikalle sellasessa eläinlääkärintakissa ja petais itsellensä pedin saunan lauteille, että vois tarkkailla Katin hyvinvointia. Se ois tavallaan jopa helpotus. Miilolle “Noniin tässä nää nyt on livenä, kato Toffo on tuol takana piilossa”-videopuhelua illalla soittaessani tajusin hetki hetkeltä vahvemmin, miten uskomattoman kujalla kissoista oonkaan.
Nyt Katilla pentuineen on saunan kaakelilattialla tusina vanhoja vilttejä, juomakuppi ja sanomalehtiä. Plus jotain ekstraravinteikasta kissanruokaa, jonka mä kävin Anton henkisenä tukenani hakemassa naapurin Helenoiden kuistilta. Ne näytti tavallistakin tympääntyneemmiltä, mutta ainakin me oltiin kaikki yhtä mieltä siitä, ettei pesuetta ainakaan hetkeen kannattanut siirtääkään, kerran Katti oli pesänsä valinnut.
Saaristossa lämpö ja lokkien kirkuna tuntu joltain lomalta vaan (tai niin lomalta, kun lihakset tehovalmennusrääkissä voi), mutta Seppeleen pihassa kevät viimein iskee kunnolla vasten kasvoja, kun kesälinnut visertää ja hupparin hihat on pakko kääriä ylös. Oritarhat on nyt lumien sulettua yks hiton kuralätäkköjärvi. Mä haluaisin roudata siinä uineen Paahtiksen suoraa tietä pesukarsinaan, mutta siellä on jo tylsistyneenä riimunnarujaan heilutteleva Lasse, ilmeisesti jonkun hevoshierojan käsittelyssä. Niinpä mä päätän suunnata ilta-aurinkoisen tallinpihan puomille kera pesusienen ja lämminvetisen ämpärin, että saan tän mutamonsterin näyttään hevoselta ennen sen tunteja.
Ei mitenkään iisi operaatio. Mä kyykin just Paahtiksen pääsiäissuklaapupua muistuttavan etusen vieressä, kun puomin toiseen päätyyn ilmestyy melkein yhtä mutasen näkönen Kosmos. Hevosen toisella puolella vilahtaa vaalea pää, enkä mä oo heti varma, onko kyseessä Robert vai Matthias. Heitän hiljasen moikkauksen, en kuule vastausta. Ehkä se sit on Robert. Vaikka… "Haluutko vielä olla kavereita?" Hitto oikeesti? Jotain sellasta mä Matthiakselle yöllä iskeneen epämääräsen huolenpyörteen kourissa tekstasin, ja päivänvalossa se kuulosti niin typerän lapselliselta, että melkein nauratti.
Kai mä olin ollut vähän epämääräsen varautuneissa fiiliksissä mun ja Miilon post-pusukisa-puhelun jäljiltä. Miilo oli vakuuttanut monta kertaa, ettei sitä haitannut tippaakaan suutelupelit. Et kyllä se luotti muhun. Silti se oli jotenkin ihan helvetin outo koko puhelun ajan. Ihan kun jokasen “ei mua haittaa, oikeesti”:n perään ois kuulunut "mutta", ja mä tunsin seisovani jollain hiton kallionkielekkeellä silmät sidottuina.
“Kai sä sanoisit, jos tollanen ei ois ookoo? Jos se haittais yhtään?” “Sanoisin kyl. Mä vaan...” “Joo?” “Ei mitään.” “Eiku pliis sano vaan.” “En mä ehkä ollu sanomassa mitään.” “Tajuuks, et mä en haluu ees läpällä tai jonkun tyhmän kisan vuoks pussailla kenenkään muun kun sun kaa, jos se on susta–” “Kiri ihan oikeesti. Ei mua haittaa. Muu kun se, et menetit sun ansaitut palkintorahas, ehk Juli jäi sit velkaa?” “Okei. Ehkä jäi.” “...” “...” “Kuka se muuten oli, se joka oli teiän tuomarina?” “Matthias. Se, joka lupas pitää sulle lapiopuheen.” “Aaa. Onks se-... Eikun unoha.”
En varmana unoha, mut selvä, mä olin miettinyt ja käpertynyt öisenhämärällä laiturilla vielä vähän pienempään kasaan, yrittänyt siirtyy Miilon mukana puhuun vaan kissoista ja siitä, miten meidän kurssi meni. Ja seuraavasta viikonlopusta.
(Kun mä kerroin sille meidän haaksirikosta, se kuulosti eka huolestuneelta ja repes sit nauraan niin pehmeetä kevyttä naurua, et hetken mä ihan oikeesti uskoin kaiken olevan ookoo.)
Niin että, ehkä sekin vaikutti siihen, miten nopeesti kehitin jonkun kriisin myös Matthiaksen ja sen mahdollisen epämukavuuden suhteen. En ees oo ihan varma, ollaanko me varsinaisesti kavereita, mut jotenkin sen pääsiäisöisen rommibondailun jälkeen mä aattelin–?
Maanantaiyönä muistin ekaa kertaa ikuisuuteen Tinon. Sen Tinon, joka ennen meidän pääsiäisriparia oli kai mun ihan hyvä kaveri, paras, joka mulla koulussa koskaan oli, ja leirin jälkeen: ei enää ollut. Ei me riidelty tai mitään. Kaikki vaan muuttu yhdessä nopeessa hetkessä sanattoman vaivaantuneeks ja vaikeeks.
Tapahtuks se ehkä leirikeskuksen halkovajassa, kun me pienellä porukalla vietettiin vapaa-aikaa tuntien välissä? Mä muistan laudanraoista siivilöityneet auringonsäteet ja rötiskönnurkkaan muumioituneen ampiaispesän, jota piti varmuuden vuoks varoa. Isoset oli häipyny jonnekin valmisteleen illan ohjelmaa ja me kihistiin hetkellisen vapauden intoa. Tietenkin joku ehdotti pullonpyöritystä.
“Ookoo Kiril, totuus vai tehtävä?” “...Totuus?” “Ootsä ihastunu johonkuhun täällä?” Joo. Olinhan mä kai vähän. Yhteen meidän isosista, nimittäin, enkä kuollaksenikaan halunnut myöntää sitä. “Eiku sittenkin tehtävä.” Kihinää, supattelua, lopulta jonkun riemastunut ideankiljahdus. “Pussatkaa Tinon kaa”, se määräs.
Tunto valahti raajoista, oli äkkii jotenkin huono olo ja vähän vaikee hengittää. Salamannopee puolivakava muiskautus vieressä istuneen Tinon poskelle, että se olis äkkiä ohi.
"Ei lasketa, kamoon!"
Yllytystä, naurua. Mun kädet hikos ja olin jo mutisemassa että siirrytään seuraavaan, kun Tinon naama oli äkkiä tosi lähellä. Ja ehkä siks, ettei sillä leirillä ollut ketään muuta meidän koulusta, ehkä siks, et se aatteli sen olevan muista hauskaa, se pussas mua. Pussas niin, että se varmasti laskettiin.
Ehkä jos oisin ollu ihastunut Tinoon, hetki ois kaikesta huolimatta tuntunut jotenkin maailmaa järisyttävältä. Sillon mä kuitenkin lähinnä mietin, et Tinon huulet oli hemmetin rohtuneet, kieli jonka se työnsi mun hampaideni taa tuntu lähinnä märältä. Hetken se vaan piti sitä siellä, ja mä yritin tehdä samoin. Vasta kun joku muista nauro asialle, mä tajusin pitäneeni silmäni auki koko ajan. Sillon mua nolotti ihan helvetisti, siis sekin, etten osannut paremmin. Myöhemmin mä tajusin, että hittoako sitä ois vielä voinut osata? Enhän mä ollut koskaan ennen pussaillut kenenkään kanssa.
Yhtä kaikki, jotain muuttu epämukavaks ja me vaan lakattiin hengaamasta.
Mut Matthias. Se vastas, et haluaa kyllä olla mun kaveri edelleen, ja mä olin jotenkin vaikeena ja huojentunut samaan aikaan.
Paahtis näyttää toipuneen paljon paremmin saaristosta ja pääsiäisestä kuin mä. Sen turpaan ja lapaan saamat taisteluhaavavekit on jo paranemaan päin, mut mä pistän niiden päälle vielä varuiks pihkasalvaa. Muisteleekohan Paahtis lainkaan sitä, mistä kahakka väliaikasten tarhakavereiden kanssa ees alko? Kun me eilen lähdettiin, se päristeli haikeena uusien toveriensa perään.
Ehkä vähän liian monen asian tausta on tällä hetkellä epämääräsen epämukava solmumöykky, enkä mä haluaisi miettiä mitään hiton möykkyjä. Vaan sitä, että on lämmintä ja kevät ja Paahtis ja kissanpentuja ja kavereita ja Miilo, koko viikonlopun, koko hiton toukokuun, ja sekin on ihan kohta. En haluis pilata sitä, en mitään.
Silti: Latviassa verkka-alueella vilahtanut ja sit tyhjään kadonnut Hyttysen näkönen poni, Tainan kylmä emt-viesti, yhteystietolappu, jonka mä kisatoimistosta sain pitkän taivuttelun jälkeen ongittua ja johon silti en oo uskaltanut soittaa. Lapiopuheet ja Holmat ja Liinu ja ehkä mulkaan ei pitäis olla oikeutta pyörii täällä kuin ei mitään ja ehkä toiset on vaan vähemmän huonoja ja siks suojelemisen arvosia. Mummi, joka oli taas vähän huonommassa kunnossa, kun kävin katsomassa sitä. Kaikki lumen alle unohtunut vaikee, selvittämätön moska.
Estellen. Synttärit. Lotta ja. Lotan vanhemmat ja. Miilo, joka ei tiedä, mitä aikoo.
Mä, joka en osaa mitään.
Mä, joka EN mieti mitään helvetin typeriä möykkyjä nyt, vaan hoidan rakkaanpöhkön hoitohevoseni kuntoon ja painun töihin ja oon ilonen huhtikuusta.
Kosmoksen toisella puolella joku niiskuttaa kuin zyrtec-mainoksessa. Robert, mä tunnistan nyt. Suoristaudun seisoon ja alan huuhteleen Paahtiksen selkää, samalla kun vieressä kuivuneenharmaa muta pöllyää Kosmoksen kyljistä irti kumisuan pyöriessä raapivin äänin. Kosmokselta ei irtoo talvikarvaa, se on niin klipattu ja nypitty. Sitä ärtyneennopein liikkein puunaava Robert näyttää vähän siltä, kuin ois palannu kuolleista, mut ei mitenkään erityisen voitokkaasti. Hetken kuluttua kolisevia kottikärryjä myrskynmerkkinä raahannut Inkeri jää norkoileen puomille sen viereen, eikä ne ees puhu mitään.
Pesuvettä valuu pihamaalle pieninä kuraisina puroina. Hetkeks mä nojaan Paahtiksen kylkeen, suljen silmäni ja kohotan kasvot kohti aurinkoo.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on May 30, 2023 19:46:47 GMT 2
4/6.5.2023 - Myydään: Käärijänvihreät kuolaimet
Kevät on keltavihreimmillään. Jopa Paahtiksen kuolaimet on alkaneet kasvaa ruohoa. Näistä kahdesta faktasta vaan toinen ilahduttaa mua.
"Oo poissa tallilta pari hassuu päivää", huokasen, "ja heti tuntilaiset unohtaa, et näitä pitää pestäkin." Sanat on osotettu askeleille pari metriä mun selkäni takana. Mä oletan niiden kuuluvan Liinulle, joka on hyrrännyt tallin ja satulahuoneen välillä. Se on niin pöhinöissään Whinnystä ja sen varsasta, et ihme kun ei vielä oo pystyttänyt telttaa tallinkäytävälle. Ehkä Whinnykin tekee Windit ja joku aamu tallissa vaan venaa yks varsa lisää?
Oon kyykistynyt satulahuoneen nurkassa olevan ämpärin viereen. Yrityksestä huolimatta sen samee vesi ei oo auttanut raaputtaan kuolaimia juuri lähtötilannetta puhtaammiks. "Helvetti, kato--"
Mä heilutan suitsia ilmassa varmaan-joo-Liinun suuntaan. Kuolaimet ei ees kilise, niin klähmässä ne on. "The fuck?", ok-ei-ehkä-sittenkään-Liinu rykäisee. Kääntyessäni viimein katsoon olkani yli mä tajuan, että keskellä satulahuonetta seisookin Robert. Tänään on ehdottomasti t-paitakeli, mut silti sillä on päällään sama paksu huppari kuin talvella, ees hihoja ei oo kääritty ylös. Ehkä Robert sen takia näyttää niin tuskastuneelta? Yhtä todennäkösiä syypäitä tulee kuitenkin heti mieleen ainakin kaks -- 1, ehkä mä roiskin sen päälle kuolainkuolasaavivettä? 2, mä ylipäänsä puhun sille. "Luulin et olit joku muu", mä selitän yksoikosesti ja puren kieltäni. Osa musta haluis kysyy, onks kaikki ookoo.
Robert tuhahtaa jotain hädin tuskin kuuluvaa. Se niiskaisee, kääntyy ja hieroo nenäänsä hupparinhihaan. Ehkä kumpikin meistä haluu välttää viimeseen asti toisen escape room-jumin täällä, sillä niin nopeesti kumpikin häipyy -- samalla kun mä päätän jatkaa kuolainten jynssäystä muualla, Robert kiskaisee kuivaustelineellä roikkuneen kärpäsloimen niin ripeästi, että melkein saa koko telineen niskaansa. Kun mä palaan oleskeluhuoneeseen suitsia, satulasaippuaa, vesiämpäriä ja pesusientä mukanani tasapainoillen, Miilo istuu edelleen kyyryllä penkinnurkassa. Kun mä aiemmin tänään olin tehnyt lähtöö tallille, Matthias pisti viestii ja kysy, onks ok tulla kattoon Feline Dionia. Äkkiä Miilo haluskin lähtee mun mukaan tallille, vaikka mä olin vakuuttanut ettei sen tarvis.
Kun heivaan itseni ja kamppeet sen viereen, Miilo laskee äsken selailemansa vihkon mäntypuista pöytää vasten. Ystäväkirja, mä tunnistan, auki Artsin kohdalta. "Hei", Miilo aloittaa. Mä odotan sen jo kuittailevan jotain ystäväkirjavastauksista, mut se kysyykin vakavana: "Näytänks sun mielest rekkakuskilta?"
"Hä-... Et, ei kyl tulis ekana mieleen. Aatteliks hommaa kortin, vai--?", mä naurahdan yllättyneenä ja yritän kuvitella Miilolle rekkakuskilippiksen.
Miilo pudistaa päätään. Toinen sen suupielistä kääntyy huvittuneelle mutkalle. "Joku kävi tääl ja kerto, et teil on joku ongelma löytää kuskei Hannabyyn. Ja about aneli mua harkitseen, rekkaa tai normiautoo mut mieluiten vaik kahta rekkaa kerralla." Energiatehokas LED-lamppu mun päässäni syttyy. "Oliks se sellanen pirtee vaaleehiuksinen nainen, jolla oli koira mukana?" "Joo se."
"Salee Emmy, se pyys muakin lähteen hätävaragroomiks. Teki pahaa sanoo et sori ei, ja olihan siel viime vuonna myös hiton hienoo, mut aattelin-- Tai sitä vaan, et en haluu vuorostani ite häipyy rapakon taa, kun nyt oot tääl." Miilo nojaa kättä poskeensa ja vilkaisee ulos oleskeluhuoneen pienestä ikkunaluukusta. Se on auki, ulkoa kentältä kuuluu vaimeita puolipidätekäskyjä. Mä muistan nähneeni levotonta Isaa pitelevän Riiniksen kohottelemassa puomeja päätähuimaavan korkeiks ja mietin, kenen valmennettavaks se on suostunut. Sitä ja talliradion rätisevää poppia lukuunottamatta on hiljasta, suurin osa hevosista on vielä tähän aikaan päivästä pihalla.
Pöydällä odottanut Polle-muki ei enää höyryä. Mä irvistän siemaistessani kitkeräks kylmentyneitä kahvinloppuja just, kun Miilo rikkoo hiljaisuuden. "Ellei sit lähettäis kumpiki?"
Mä kurtistan kulmiani ja yritän päättää, vitsaileeko se. "Oikeesti? Sä, viikoks fanaattisiin hevosihmislaumoihin?"
"Miksei, Ruotsi on aina kiva."
Jotenkin tää keskustelu päätyy siihen, että mä todella tekstaan Emmylle groomi- plus kuskihommista ja toivon hartaasti, ettei Hannes oo tulossa mukaan. Pitäähän jomman kumman tallinomistajan jäädä Seppeleeseenkin, jos vaikka Suomi voittais lauantaina Euroviisut ja Ruotsissa päätettäis protestina lakkauttaa Itämeren liikenne?
Kun mä saan sovittua yksityiskohdista, Miilo kumittaa ystäväkirjasta vitsillä aloittamaansa aukeamaa, jossa lukee haalealla lyijykynällä: Nimeni - Miilo, ammattini - rekkakuski. Mä nauran ja yritän saada vihkon käsiini, että voin ennemmin esim vahvistaa ne kuulakärkikynällä. On ihme, ettei vihko tipu saippuavesisankoon ja muutu yhdellä iskulla yhtä ryvettyneeks kuin Paahtiksen hoitovihkokin.
Lopulta kuolaimet muistuttaa taas kuolaimia eikä käärijänvihreetä koriste-esinettä, ja me häivytään hakemaan Paahtista tarhasta maastolenkkiä varten. Mua surettaa vähän, etten oo tarpeeks hyvä et voisin ees kuvitella ilmoittautuvani sillä yhteenkään Hanami-luokkaan. Paahtis vaikuttaa kuitenkin ihan tyytyväiseltä ihan vaan siihenkin, että saa höntsätä halki vehertävien metsäpolkujen ja nauttia keväästä.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Jul 27, 2023 7:47:58 GMT 2
23.6.-27.6.2023 - Sommersolverv (siltä varalta et unohdin olevani yllytyshullu)
Herään Sommersolverveiden jälkeisestä koomasta siihen, kun tunnen terävät pienet kynnet olkavarrellani. Heti mun hätkähtäessäni hereille ne siirtyy, kissanpennun kokonen paino loikkaa äkkiä lattialle. Seuraavaks kynnet rapisee raolleen jääneestä ovesta ulos ja unensumein silmin mä ehdin just ja just näkeen Toffon vaaleenharmaan hännänpään. Yrittiks se herättää mut vai ehkä esim tukehduttaa, niinkun kissat joissain vanhan kansan urbaanilegendoissa tekee? Vaikee sanoo. Alakerrasta kuuluu hälinää. Pölyisestä ikkunasta säteilevä aurinko on lämmittänyt pienen ullakkohuoneen melkein tukahduttavan kuumaks ja paistaa edelleen kirkkaana. Mulla ei oo aavistustakaan, oonko nukkunut lähemmäks kaks vai kakstoista tuntia, mut olo on paljon vähemmän puhkikuollut kun meidän rämistellessä Savusalontielle aamuyöllä. Mä siristelen silmiäni kuin joku viistuhatta vuotta horrostanyt vampyyri ja huomaan, että tummentuneiden seinälautojen väliin on ilmestynyt uus pieni valokuva. Hämärä muistikuva: se tuntu kai tärkeeltä pistää kunniapaikalle vielä ennen sänkyyn rojahtamista -- jäinhän mä Seppeleenkin päässä näpertään kullankeltasen tuliaisruusukkeen kiinni Paahtiksen boksin yläparruun. Siinä se komeilee meidän kolmen Seppele Cup-ruusukkeen jatkona, muistona mun ja Paahtisken ekoista (ja kuten luokkien välissä väitin: vikoista) ulkomaankisoista. Oon ihan hemmetin ylpee Paahtiksesta.
Polaroidkuva saa mut hymyileen. Mä ja Paahtis näytetään siinä oikeesti aika pätevältä ratsukolta. Olkoonkin, et selässä vois kuvan perusteella istuu kuka tahansa -- kuka ikinä kuvan turmelikaan, se varmaan ties yhtä hyvin kuin mäkin, että melkein koko kouluohjelman vaan matkustin itseeni osaavamman hevosen kyydissä.
Perjantai, Helppo B
Sija 22/32, 61,292 % -- "Keskitason suoritus ilman suuria heikkouksia."
Toisella kädellään Kiri taputtelee Paahtista edelleen kiitokseksi kaulalle ja toisella se tekee iloisia kannustuseleitä vieressä Susun kanssa seisovan Sisun suuntaan. Kiri ei vahingossakaan aio paljastaa, että haaveili pärjäävänsä edes vähän paremmin. Oliko kisoihin lähteminen ehkä sittenkin virhe? Menisikö loput luokat vaan huonommin ja huonommin? Ei, hitot, Kiri huokailee mielessään, mehän tultiin tänne vaan pitään hauskaa.
***
Perjantai, Helppo A
Sillä samalla sekuntilla kun HeA-luokka kuulutetaan alkaneeksi, Kirin ilmoittautumislomakkeelle väläytelty optimismi katoaa taivaan tuuliin. Se tietää olevansa väärässä paikassa. Onneksi Paahtis on tässä se pro...
Sija 14/31, 64,692 % - "Keskitasoinen tulos, jossa oli joitain epätarkkuuksia. Seppeleen kannustajajoukot mylvivät siitä huolimatta!"
Kiri tuijottaa tuloslistaa järkyttyneenä -- se ei tippunutkaan hännille, tai peräti ulos koko luokasta? Hitaasti järkytys sulaa iloksi. Hikinen Kiri kaataa vesipullostaan vettä hikisen Paahtiksen kaulalle ja hymyilee jo kuin hangonkeksi. Koskaan ei ole tuntunut näin hyvältä olla keskiverto.
Perjantaina, koululuokkien jälkeen: Viimein mä bongaan kisa-alueelta jonkun, jonka kaulasta roikkuu polaroidkamera. Tää joku näyttää etäisesti tutulta, siis tosi etäisesti -- vähän kuin ne tyypit, joita näkee vaan sillon tällön somessa tai valokuva-albumeissa. Vimpan päälle helmiäisväreihin ja baskeriin laittautunut tyttö törröttää tallialueelta esiin kuin vino naula, sillä mikään sen lookissa ei viittaa hevosihmisyyteen. Joku toimittaja, ehkä? Kun se äkkää mut ja heilauttaa kättään mä tajuan, että mehän ollaan hitto sukua. Tavallaan. Tosi monen mutkan kautta. "Iben? Mo-... Hi!"
"Hallo", heti lähemmäs tiensä luovinut Iben virnistää. "Didn't know you would be here, though I remembered you and horses are, like, a thing. It's been-" Me ollaan tavattu tasan kerran aiemmin. Mua hämmentää, että siskopuolen kersan siskopuoli ylipäänsä vaivautu tervehtiin.
"Yeah it's been a while, right? How come you are here, working or-" Iben pyöräyttää silmiään, tuhahtaa: "Babysitting. Kjell's here, somewhere."
Mä en kyseenalaista, miks neljätoistavuotias tarvii lapsenvahtii omalla vakkaritallillaan. Me kumpikin varmasti tiedetään, että Kjell kotiutu viime vuonna Sommersolverv-hulinoista poliisiauton kyydissä.
"Right. Fuck. Um--", tunnen vaivaantuneisuuden hiipivän lähemmäs, mut luojan kiitos muistan sen alkuperäsen syyni etsii polaroidkuvaajaa. "You have a, uh, cool camera. Did you maybe take this?", mä kaivan ratsastushousujeni taskusta polaroidkuvan ja näytän sitä Ibenille. Ibenin kasvot kirkastuu entisestään, jos mahdollista. "Yeah! I thought I might as well take some pictures if I'm stuck here, and then Kjell pointed out you're competing. Good you got it, Kjell attempted another great escape so I just quickly gave it to someone cheering Go Seppele." "Thank you", mä hymyilen Ibenille kiitollisena.
Me vaihdetaan velä pari väkinäisenkohteliasta kuulumista, ja sit siskopuolenkersansiskopuoli jatkaa matkaansa. Mä jätän kuvan Paahtiksen jaba-karsinalle siks aikaa et häivyn syömään, enkä osaa arvata et mun palatessani joku on polttanut puolet kuvasta pois. Perjantai-illan kisajännityksessä se tuntuu ihan hiton huonolta enteeltä, oon entistä varmempi et esteluokat nyt vähintään tulee meneen päin männikköä -- maastossa kenties kirjaimellisesti. Onneks oon melko väärässä. Lauantai, re60cm
Esteet ei oo ennen ollut Paahtiksen vahvuus. Sulavat koululiikkeet on, ilonen vauhtihurjastelu pitkin peltoja on, kultanen rakastettavuus ehdottomasti on, mut oon ollut siinä käsityksessä, et koipien nostelu piparminttutankojen yli ei vaan oo se juttu. Hanski on vaikuttanut olevan täysin samaa mileltä niillä estetunneilla, joille oon yhdessä hoitohevoseni kanssa osallistunut. Mä oon kuulemma oppinut vaan kaahaamaan esteeltä toiselle ja rukoileen ylipääsyä. Lisäks esim myös myötäämään itseni ihan överisti yli -- "Anna Kiri sen hevosen nyt herrajee hypätä ensin!", muistan Hanskin ärjäiseen viikko ennen Sommereita. Mikään noista virheopeista ei taatusti oo auttanut mua treenaamaan Paahtista yhtään osaavammaks, mut sen pelastus on kai Seppele Cup-kokemuksessa ja siinä, et onhan se juossut muidenkin kanssa estetunneilla.
Viimeistään verkassa mua alkaa toden teolla kaduttaa, et annoin Sisun yllyttää mut mukaan. En usko, et meidän kuukausittaiset höntsä-kaksarit on valmistaneet tähän tarpeeks -- Sisun ja Susun kyllä, kunhan Susu pysyy aisoissa ne loikkii minkä vaan yli kuin rasvatut salamat.
Onneks ollaan opittu ees jotain. Onneks Paahtis on innoissaan. Radalla mä oon muka kuvittelevinani, että jossain kaukana Tarvaisen tallin ratsastuksenopettaja huutaa tekeen vielä tiukempia teitä. Onneks en kuuntele.
"Upea rata tältä ratsukolta! Vauhtiakin oli juuri sopivasti, mutta ei yhtä paljon kuin Taskisella!" -- sija 5/28, 0 vp & 60,81 s
© Jassu L. VRL-08942 Sunnuntai, me60cm
Mä oon väsynyt. Paahtis on väsynyt, ja lisäks jo ehkä ylikierroksilla kaikista kisapaikan uusista hevostuttavuuksista. Se ei oo meinannut käsittää, ettei niihin oo saanut tehdä tuttavuutta koko viikonloppuna. Silti se lähtee maastoon hyvillä mielin. Mä lähden miettien, että 60cm korkeeseen puunrunkoon on helvetisti ikävämpi kompuroida kuin samankorkuseen puomikasaan.
5/9, 25,8 vp & 02:56.45 -- "Hmm, radalla taidettiin hypätä lipun ulkopuolelta! No, sentään ei kieltäytymistä. Jokin nähtävästi hidasti matkaa, sillä aikavirheitäkin tuli päälle."
***
After-etkot hotellihuoneessa. Mä ja Iiris skoolataan sille, että kun laskee yhteen Paahtisken ja Vapun, lopputuloksena on aivan satavarmasti maailman keskivertomenestyksekkäin ja kultasin varsa.
"Vappuvanukkaalle", Iiris julistaa ja läikyttää skumppaa meidän kummankin paidoille. "Paahtohatulle", toistan juhlavana. Iiriksen meikatessa ja mun tapellessa kypärän litistämiä hiuksiani kuosiin me aletaan punomaan entistä tehokkaampaa aivopesusuunnitelmaa Hanneksen ja Emmyn varalle.
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Aug 15, 2023 20:50:58 GMT 2
10.7.2023
Aikainen aamu. Kiri ratsasti Paahtiksen Artsilan laitumelle ennen kuin aurinko edes ennätti nousta, sillä parin tunnin päästä piti jo olla matkalla Helsinkiin ja Helsingistä kesätöihin laivalle. Paahtis oli välittömästi kuin kotonaan.
|
|
|
Post by Anne on Nov 22, 2023 15:03:49 GMT 2
Illan lumilaukkailuja Kiri ja paahtis pakkasillassa
|
|
Kiril
Perustallilainen
Posts: 247
Hoitoheppa: Paahtis
Koulutaso: ???
Estetaso: ???
|
Post by Kiril on Jan 16, 2024 23:55:54 GMT 2
16.1.2024 - Paahtoloma
En haluis valittaa, mut...
"Vittu kaikki on jäässä", ähisen ei-yhtään-kellekään. Ähinä ei saa tarhan porttisalpaa aukeen yhtään helpommin. Vieressä Paahtis ravistelee päätään niin, että melkeen voi kuulla sen huurteisten turpakarvojen kalisevan -- aatteleeks se, et mä jotenkin huvikseni viivästytän pääsyä vapauteen?
Kaikki todellakin on, vittu, jäässä. Tän tammikuisen tiistai-illan jäisten asioiden listalla on ainakin: - tää helvetin portti (vaik helvetissä kai ois ees lämmin)
- mun kohmeiset näppini, jotka oli jo äskösen tunnin jälkeen jäätyä kiinni Paahtiksen kamppeiden solkiin (oikeesti, miks kaikki tarkkaa näppituntumaa vaativa tallilla on tehty metallista?)
- joka hiton tie, jota pitkin tänään pitää vielä liukastella kotiin
- vedet ja heinät ja pahnat ja lanta ja varpaat ja naama ja hevosiin takiaisina takertuneet lumipaakut
Eikä suinkaan vähäisimpänä: - tunnelma Seppeleen vakkarien whatsapp-ryhmässä
Kukaan ei vieläkään oo uskaltanut sanoo mitään Cellan siis mitä vittua-keskustelunavauksen jälkeen. Ei ihme. Kuka tietää, ehkä se jää koko ryhmän viimeiseks viestiks. Sillä mitä muka jäis jäljelle Seppeleestä, jos Cella päättäis vaikka valjastaa Windin ja Piinan joidenkin kostonkärryjensä eteen ja päästäis ? Jokanen tielle astuva joko luikkis karkuun tai huomais muuttuneensa jauhellihaks.
Portti antaa viimein periks ja Paahtis pääsee piehtaroimaan puuterilumeen. Sen riemu ja savuntuoksunen pakkasilma saa mut melkein taas muistaan, kuinka paljon oikeesti tykkään talvesta. Melkein.
Ehkä Cella ei haluu kostaa kellekään ja epämääränen kyräilyrauha palaa maahan, mä mietin myöhemmin kotimatkalla, sillä Pieni tulitikkutyttökin sen ties: mikään ei lämmitä niin, kun turha toivo. Joku vois kysyy, et missä tää diplomatiankaipuu oli sillon, kun vihasin vuorotellen vähän kaikkii, jotka ei katkassut välejä Julin kanssa. Vastaisin, et ei tääkään kai oo diplomatiaa vaan yksinkertasesti sitä, että tajuun olevani vähän kujalla ja leipääntynyt ja siks myös epävarma siitä, kuinka lujaa ois hyvä räksyttää ja kenelle.
Okei. Turhien toiveiden lisäks mua lämmittää myös ajatus Miilosta neulomassa mulle kaulahuivia. Aiemmin tänään se lähetti kuvan jostain Gamla Stanin lankakaupasta ja sai mut hymyileen koko työpäivän ajan niin leveesti, et mua ois voinut vaikka luulla asiakaspalvelijaks. Onks Miilo ees nähnyt neulepuikkoja koskaan ennen?
Maantiepätkä pimeetä lumista tienvierustaa pitkin tuntuu kestävän ikuisuuden. Ainakin jalat lämpenee, kun pakotan itteni tarpoon penkan umpihangessa. Mulla on joo heijastin (joku LiekkiFysion mainoskillutin, jonka Matthias-on-vaarallista-jos-auto-ei-huomaa-Roos mulle kesken meidän hölkkälenkin anto, mutta Paahtis on ennätysajassa pureskellut sen niin epämääräseen kuntoon, et sen loistotehosta ei oo varmuutta.
Tekee ihan suunnattomasti mieli väsätä Savusalontien pihaan joku oma pieni talli (en osaa ees naulata tauluja seinään ilman et naulat vääntyy) , jossa Paahtis vois hengata vaik koko talvenselän (as if Hannes suostuis ees vuokraamaan sitä mulle enää). Sellasella omalla paahtolomallaan. Askel askeleelta kotitallinkuvatus rakentuu mun mielikuvissa aika söpöks, tarha ois koko ison takapihan kokonen ja Paahtis vois tulla hengaamaan keittiön ikkunalle omenoiden toivossa. Herättääköhän muissakin tällanen luihin ja ytimiin tunkeva ydintalvi jonkun Astrid Lindgren-aivosolun?
Jos en ois myyny autonromuani sillon joskus Hannekselle, tuskailen erityisen turhauttavalla lunta kengässä-hetkellä, olisin jo kotona. Tai istuisin tallin parkkipaikalla, kun kaara ei vieläkään ois suostunut starttaan, mut ainakin siellä ois lämmin. Kuka päätti, et vika bussi Seppeleen ohi menee nykyään joskus kahdeksalta?
Kotona mä pistän sekä takan että saunan lämpeen. Kun Ada pujahtaa olohuoneeseen, makaan keskellä mattoo.
"Mitä sä...?", Ada kysyy, melkein huokaisee, kun sen kanssa lenkiltä palannut Ilona rientää nuolemaan mun naamaa.
"Sulan."
|
|