Hannah
Uusi ihmettelijä
Posts: 41
Oma heppa: Sylvaria
|
Post by Hannah on Nov 18, 2018 11:39:26 GMT 2
SYLVARIA Suomalainen puoliverinen, tamma Omistaa Hannah Nyman
Sivuille
|
|
Hannah
Uusi ihmettelijä
Posts: 41
Oma heppa: Sylvaria
|
Post by Hannah on Nov 18, 2018 12:40:18 GMT 2
18. marraskuuta 2018 | Hello, CutieNiin siinä sitten kävi, että matkamme alkoi pari viikkoa sitten Helsingistä kohti Amsterdamia, jossa meitä oli vastassa Heidille tuttu Stephanie, joka vei meidät uuteen kilpa- ja myyntitalliin Phoenix Stablesiin. Siellä koeratsastin viikonlopun aikana varmaan kymmenkunta hevosta ja ponia, joista kokeilin seuraavana aamuna uudestaan vielä neljää potentiaalisen oloista ratsua. Valinta oli vaikea ja yllättävää kyllä - mukana uusintakierroksessa oli ponien lisäksi myös hevosia. Oli kimoa, ruunikkoa, rautiasta kuin mustaakin. Jokainen ratsastettava oli omalla tavallaan kiva, mutta yksi koeratsastatettavista oli yli kaiken muista; Suomessa syntynyt nuori ratsuhevostamma Sylvaria, jonka Stephanie oli ottanut talliinsa, pikkuserkkunsa halvaantuessa ratsastusonnettomuuden seurauksena. Sylva on täyskymppi niin käsiteltävyytensä, luonteensa kuin myös ratsastettavuutensakin osalta. Siltä löytyy jonkin verran liikettä koulupuolelle ja valtavasti kapasiteettiä esteille.
Sylva esiteltiin mulle muiden tapaan tallin oman ratsastajan toimesta, jonka jälkeen pääsin kokeilemaan sitä itse kaikissa askellajeissa sekä tietysti hyppäämään erilaisia esteitä. Tamma oli yksinkertaisesti täydellinen hevonen käsiini, joten takaisin maankamaralle laskeutuessani, olin tehnyt valintani. Kun Sylva sai myöhemmin ostotarkastuksesta puhtaat paperit - olin ehkä onnellisempi kuin koskaan ennen, mutta samaan aikaan tietysti surullinen siitä, että mun piti luopua Tigestä.Nyt mä istuin oleskeluhuoneessa ja katselin ikkunasta avautuvaa synkkää maisemaa. Syksy oli päättänyt ottaa sittenkin comebackin, eikä talven tulosta ollut enää tietoakaan, vaikka toki välillä maahan saattoikin laskeutua yksittäisiä lumihiutaleita. Ne eivät kuitenkaan tuoneet kovin paljon iloa tähän pimeään, kylmään ja märkään marraskuuhun, joka tuntui kestävän ikuisuuden. "Moi", punatukkainen nainen hihkaisi iloisesti takanani ja istuutui pitkine säärineen vanhan pirttipöydän ääreen. Vilkaisin naista mietteliäänä ja oletin hänen olevan Tikrun uusi liikuttaja, Bella. Nyökkäsin tervehdyksen ja huokaisin tahattomasti, johon nainen tuntui reagoivan välittömästi. "Raskas viikko takana?" se kysyi myötätuntoisen oloisena. "Arvaa vaan", totesin irvistäen. "Kävin tuossa pari viikkoa sitten pyörähtämässä Amsterdamissa ja ostin hevosen." "Hevosen?" Bella räpsytteli pitkiä, tuuheita silmäripsiään silkasta hämmennyksestä, kuin ei olisi uskonut sitä, että minä, ikuinen ponityttö, olisin ostanut itselleni hevosen. "Jep! Sylvarian. Se on syntynyt Suomessa, mutta vietiin Stephanien talliin, naisen pikkuserkun halvaantuessa ratsastusonnettomuuden seurauksena", selvensin. "Ai kauheeta!" Bella henkäisi kauhuissaan. "Siis oliko Sylvaria sen halvaantuneen naisen hevonen?" "Joo ja kasvatti. Ehkä omituisinta tässä on kuitenkin se, että Sylva on kantavana..." "KANTAVANA?!" Bellan silmät suureni valehtelematta lähes lautasen kokoisiksi. "Kuka on kantavana??" Oleskehuoneelle astellut Salma kysyi, Fiian ja Kajon astellessa bruneten takana ihmettelevät katseet naamallaan. "Sylva" "Sylva???" porukka vilkaisi toisiaan. "Siis onko Seppeleeseen tullut uus hevonen?" Fiia nosti toista kulmakarvaansa hämmentyneenä. "tai poni..." Kajo ehdotti siirtyessään tutkimaan jääkaapin sisältöä pienen purtavan toivossa, selittäen samalla jotain, ettei ehtinyt syödä ennen tallille tuloaan. "Ei.. tai siis.. se on mun uus hevonen", totesin varovaisesti, jolloin oleskeluhuoneelle laskeutui hetkellinen hiljaisuus. "Aivan", Salma totesi istahtaessaan sohvalle, napaten viltin selkänojalta ja kaivautuen vikkelästi sen uumeniin. Kajokin jatkoi jääkaapin koluamista, kunnes luovutti ja istuutui pirttipöydän ääreen. "Millanen se sun uus hevonen on?" se uteli. "Sylva on vielä melko nuori suomalainen puoliveritamma, jonka kanssa mulla olis tarkotus alkaa valmentautumaan ja kilpailemaan esteratsastuksen parissa, kunhan varsa on saatu ensin ulos massusta", hymähdin hajamielisesti. "Entä kuka on varsan isä?" "Stalag Luft. Aivan mielettömän hieno zweibrückeriläis ori", totesin sydämenkuvat silmilläni, kun muistelin mulle näytettyä kuvaa Lucasta. En luonnollisestikaan ollut nähnyt hevosta livenä, mutta olin jutellut orin omistajan Adan kanssa ja saanut luvan käydä vaikka moikkaamassa tulevaa isukkia, jos siltä tuntui. "Meinasitko pitää varsan itelläsi?" "Tuskinpa vaan. Ei mulla riittäisi aika tai rahat kahteen hevoseen - onhan Sylvakin vielä niin nuori", pudistelin rivakasti päätäni. Ajatuskin kahdesta hevosesta.. se ei vaan houkuttanut vaikka tiesin varsasta tulevan todella hieno. "Millon se muuten tulee tänne?" "Sylvako?" "Niin" "Tänään. Alkaa vähän jo jännittää, kun sen pitäisi kohta puoliin saapua", hihkaisin hermostuneena. "Ne laittaa viestiä, kun alkavat olla perillä" Ja uskokaa tai älkää, viiden minuutin sisään puhelimeen pirahti viestin merkkiääni. "Ne on kohta pihassa!" henkäisin yllättyneenä. Nappasin kevyttoppaliivin tuolilta ja hyppelin juoksujalkaa pihalle, jossa Heidi lompsikin jo mua vastaan. Nyökkäsin naiselle tervehdyksen ja parin sananvaihdon jälkeen, huomasin valkosen hevosrekan kääntyvän Seppeleen ristauksesta ja ajavan hitaasti kohti tallin pihaa, pysähtyen lopulta eteemme. Vetäsin kevyttoppaliivin ylleni samalla, kun Stephanie loikkasi alas apukuskin paikalta - Peterin sammuttaessa vasta rekan moottoria. Pikaisten kättelyiden ja kuulumisten jälkeen Stephanie lähti ottamaan Sylvaa pois rekasta. Hetken päästä (joka tässä kohtaa tuntui ikuisuudelta) tummanruunikko tamma asteli tottuneesti alas ramppia pitkin ja höristeli sitten korviaan, kun Stephanie iski riimun kouraani. Hymystä ei ainakaan tullut loppua, kun mä pitelin väsynyttä matkalaista otteessani. Ja tässä sitä nyt taas ollaan - tällä kertaa onnellinen hevosen omistaja.
|
|
Hannah
Uusi ihmettelijä
Posts: 41
Oma heppa: Sylvaria
|
Post by Hannah on Jan 12, 2019 18:09:17 GMT 2
12. tammikuuta 2019 | Kuukaudet vierii
Sylva tuntui kotiutuneen viimeisten kuukausien aikana todella hyvin Seppeleen ratsastuskouluun. Olimme liikkuneet tähän asti melko rennolla ja huolettomalla otteella; lähinnä työskennelty maastakäsin, maastoiltu runsaasti sekä pyörähdetty pari kertaa viikossa kentällä, jolloin olin hakenut hommaan vähän enemmän vakavuutta - unohtamatta tietenkään näyttelyihin ja tapahtumiin osallistumista. Sylva on ollut tähän mennessä erittäin miellyttävä niin selästä kuin maastakäsinkin. Sen maha oli pyöristynyt ja karva kasvanut niin, että tamma saattoi muistuttaa hevosen sijaan etäisesti jotain karvaista mammuttia. Siispä klipperi saisi alkaa laulamaan ennemmin kuin pian - viimeistään siinä vaiheessa, kun maneesi on valmistunut.
Vaikka aluksi tuntuikin oudolta istua tutun ja turvallisen Tigen sijaan reilusti kookkaamman hevoseläimen selässä - aloin pikku hiljaa tottua siihen ajatukseen, että Tige on nyt valloittamassa uuden ponitytön sydäntä ja mulla on käsissäni kapasiteetikäämpi ja luonteeltaan tasaisempi hevonen, jonka kanssa pääsen kehittymään esteillä. Sylva on tietysti vielä kovin nuori ja kokematon (ja kantavanakin!!), mutta onneksi minulla on ympärilläni taitavia hevosihmisiä, jotka auttavat tarvittaessa sen kanssa.
"Onneksi maneesin rakennusurakka on jo hyvässä vauhdissa", Tuulia hytisi kentän laidalla, kylmän tuulen pureutuessa lämpimästä vaatetuksesta huolimatta luihin ja ytimiin asti. Aamupäivä oli ollut varsin aurinkoinen, mutta nyt iltaa myöten tuuli alkoi vain voimistumaan ja sitä myöten pilvet kerääntymään taivaalle. Vilkaisin naista huvittuneena huomatakseni, että vaaleaverikön posket ja nenänpää olivat alkaneet hohtamaan kirkkaan punaisina. Talvi, lumi ja pakkanen saivat minut ainakin hyvälle tuulelle vaikken liiemmin nauttinutkaan tunnottomista raajoista.
"Eiköhän tää ollut tässä", totesin siirtäessä karvaisen mammuttini käyntiin. Tamma oli edelleen todella pirteällä tuulella. Se mukelsi kuolainta korvat tötteröllä ja olisi tehnyt mielellään lisää töitä. Olin pakahtua silkasta onnesta, enkä voinut muuta kuin hymyillä tummanruunikon hevoseni selässä. En tiennyt oikeastaan mitään parempaa kuin sen, että on mahtava omistaa nelijalkainen, joka tuntuu suhtautuvan aina niin positiivisesti työntekoon ja jolla on muutenkin asenne enemmän kuin kohdillaan. Mun tehtäväksi jäi myös pitää se sellaisena, eikä ainakaan huonontaa sitä omilla valinnoillani.
Tuulian ilme oli helpottunut, mutta samaan aikaan jotenkin tosi odottavainen.
"Sä voit ihan hyvin mennä jo - mä tulen tämän kanssa kohta perässä", hymähdin. Nainen empi hetken, mutta nyökkäsi sitten lopulta ja lähti kohti tallia.
Tuulian kadotessa näköpiiristä, huokaisin syvään ja annoin ohjien valua pidemmiksi. Vaikka Sylvan askel olikin edelleen reipas - ei sillä tuntunut olevan kiire enää mihinkään. Tamma venytteli tyytyväisenä kaulaansa, kun pyörimme lumisella kentällä. Noin varttia myöhemmin, laskeuduin alas Sylvan selästä ja hoipertelin sen kanssa tunnottomilla jaloillani takaisin tallin lämpöön.
Sylvan kavioiden kopse kaikui betonilattiaa pitkin tyhjää ammottavassa tallissa, kun talutin tamman sen omaan karsinaan. Mun oli ihan pakko vilkaista vielä kerran ympärilleni ja todeta, ettei ketään tosissaan näkynyt tai kuulunut missään. Tuulia oli varmaankin jo lompsinut oleskeluhuoneelle ja sieltä löytyisivät luultavasti myös loputkin Seppeleläiset. Tuntui silti niin omituiselta, sillä yleensä oli aina joku, joka oli hääräämässä jotain tallissa. Mutta nyt ei ketään.
Olkia kohautellen aloin riisumaan Sylvaa varusteista, siirtyen lopulta harjailemaan tamman paksua talvikarvaa. En edes muistanut, että milloin viimeksi olin antanut hevoseni rehottaa tuolla tavoin. Yleensä olin aina pitänyt karvan lyhyenä ympäri vuoden, mutta nyt viime aikoina olleiden kiireiden vuoksi en ollut ajatellut asiaa sen kummemmin. Vaikka asia mua hieman hirvitti ja hävettikin, niin Sylvaa se ei tuntunut haittaavan millään lailla. Eihän se tällä hetkellä ollut kovassa treenissäkään - tai edes kohtalaisessa.
Huomasin huokaavani jälleen.
Sylvan jäädessä omaan karsinaansa - putsasin ja kiikutin sen varusteita takaisin omille paikoilleen. Tavara- ja varustemäärä oli kasvanut lyhyessä ajassa niin paljon, että mun olisi pakko luopua vanhoista varusteista. Nuhjuiset ja muuten vain rikkinäiset menisivä armotta roskiin, kun taas myyntikelpoiset menisivät myyntiin. Mä en ollut koskaan aiemmin hamstrannut niin paljon varusteita, mutta nyt oli myönnettävä nöyränä, että homma oli leviämässä käsiin. Siispä lähipäivinä olisi luvassa pienimuotoinen siivousoperaatio.
Hetkeä myöhemmin ajelehdin takaisin Sylvan karsinalle, josta tamma kuikuili uteliaana tallikäytävälle. Rapsutin ruunikon valkoista päämerkkiä ja huomasin leperteleväni sille. Hymähdin itsekseni ja heipat sanottuani, lähdin lompsimaan kohti oleskeluhuonetta, josta alkoi kantautua raikuvaa naurua.
Siellä jos missä, olisi elämää.
|
|
Hannah
Uusi ihmettelijä
Posts: 41
Oma heppa: Sylvaria
|
Post by Hannah on Jan 13, 2019 18:19:13 GMT 2
13. tammikuuta 2019 | PörheänäSylvalla oli mielipide moisesta myräkästä
|
|
Hannah
Uusi ihmettelijä
Posts: 41
Oma heppa: Sylvaria
|
Post by Hannah on Jan 26, 2019 12:22:19 GMT 2
26. tammikuuta 2019 | Rikkinäinen
Olin nukkunut viime yönä tuskin silmäystäkään, kun olin tuijottanut tiiviisti makuuhuoneen valkoista kattoa, johon paistoi puoliksi jätettyjen verhojen raosta heikko valonkajo. Se valonkajo alkoi aamuyöstä leikkimään mun silmissä kuin leiskuvat tulenliekit, ikään kuin nauraakseen mulle mun paskaa elämää. Kaikkialla oli ollut muuten pimeää ja hiljaista, mutta mä olin ollut liian ylivirittynyt painaakseni silmäluomet kiinni. Päässä velloi mieletön määrä ajatuksia, joista oli vaikea saada tolkkua. Ne vain sinkoilivat ristiin ja rastiin, kutoen ympärilleen loputonta seittiä.
Vielä hetki sitten kaikki oli ollut niin hyvin. Mä olin leijunut rakkaudesta sokeana pilvissä kuin kasa höyheniä, ollut onnellinen ja tyytyväinen elämääni ja tietysti itseeni. Nyt mä halusin juosta todellisuutta pakoon ja leijua vielä hetken tuossa ihanassa tunteessa ja leikkiä että kaikki olis hyvin - ihan niin kuin ennen. Mutta tuo vaaleanpunainen kulpa oli jo poksahtanut, läimäissyt mua poskelle ja tukistanut oikein kunnolla. Mitään ei ollut enää jäljellä. Olin vain minä, joka oli imetty sisältä tyhjäksi ja jonka heiveröinen ulkokuorikin murenisi pian tomuna maahan.
Kun kello alkoi lähestyä aamukuutta, nousin vastahakoisesti keittämään kahvia. Olisin enemmän kuin mielelläni jäänyt pimeään huoneeseen, lämpimän peiton alle ja haistattanut pitkät maailmalle, mutta en voinut. En mä ollut luovuttaja -tyyppiä. Sitäpaitsi jossain tuolla sisimmässäni asusteli pieni punainen piru, joka nosti aika-ajoin päätään ja muistutti mua olemassa olostaan. Sitä se teki nytkin. Sylvakin odotteli masuasukkinsa kanssa aamupuuroaan, jonka mä olin luvannut antaa sille tänään. Tamman kanssa olin sentään saanut lyhyessä ajassa paljon aikaiseksi; Sylva oli säännöllisen liikutuksen myötä hyvässä vireessä ja kunnossa, se oli klipattu ja nyt se sai naikuilla tallin lämmössä vehkeitä tuulettavien potsujen edessä. Olin saanut vedettyä siivousoperaationkin loppuun, joten tallihommat olivat ainakin hyvässä hallinnassa vaikka muun elämän osa-alueet heittivätkin häränpyllyä.
Kahvin poristessa äänekkäästi, suoritin mun loppuun kulunutta aamurutiinia. Olin rutinoitunut ehkä turhankin tarkaksi. Se tosin johtui taas siitä, että olin yliherkkä stressaamaan asioita, joten tutut ja turvalliset rutiinit saivat mun mielen pysymään kutakuinkin sellaisena, ettei tehnyt niin usein mieli hakata päätä seinään tai repiä hiuksia päästä. Nyt mä kaipasin kuitenkin jotain uutta. En jaksanu katsoa seiniä, jotka olivat tulleet yksityiskohtia myöten tutuiksi. Kaikki ne ääriviivat, uurteet ja kolhut olivat pinttyneet lujasti mun mieleen, että muistin ne varmaan jo unissanikin. En ollut koskaan nauttinut elämästä tässä asunnossa, enkä voinut vieläkään kutsua tätä kodiksi, koska se ei tuntunut siltä, eikä ollut sitä.
Kahvi maistui yhtä laimealta kuin elämä tällä hetkellä. Pyörittelin siroja sormiani valkoisen kahvimukin ympärillä ja annoin hiljaisuuden kietoutua ympärilleni. Uppouduin ajatuksiini, josta heräsin vasta, kun postiluukku kolahti. Aamulehdenjakaja kolisteli tuttuun tapaansa postiluukkua toisen perään, tömisteli portaat alas ja siirtyi rappukäytävästä takaisin ulos keltaisen pyöränsä selkään, alaovi kumeasti tömähtäen. Toisaalta, minäkin kaipasin rutiinia vaikka tällä hetkellä halusinkin päästä siitä eroon - ainakin hetkellisesti. Kai mä olin taas ajelehtinut jotenkin liian syviin vesiin, jossa uiminen oli tämmöistä epävarmaa räpiköintiä, ilman selkoa siitä, että mihin on menossa, kunhan vaan pysyy pinnalla.
Juotuani viimeisetkin kahvin rippeet, nakkasin ulkovaatteet päälle, pistin spotifystä oman musiikkilistan soimaan ja lähdin kohti Seppelettä. Ulkona oli pakkasta alta viidentoista, mutta silti se nakersi nenänpäätä ja poskipäitä niin kuin Kirjanpainajia kuusia. Pakkanen ei sentään tehnyt yhtä mittavaa tuhoa, kuten nämä pienen pienet tuholaiset.
Seppele tuntui kuhisevan porukkaa jo heti aamuvarhain ja sille oli syynsäkin. Tänään oli nimittäin maneesin avajaiset, joten hoitajat olivat tietysti tulleet puunaamaan ja liikuttamaan omat hoitsunsa uuden uutukaisessa maneesissa. Mä olin käynyt vilkaisemassa maneesia ja se oli oikeasti aika hieno. Huomenna siellä olisi luvassa jopa pieniä esteitä ja maanantaina jatkuisivat tunnit. Mä en tiennyt mihin väliin mahtuisin Sylvan kanssa, joten päätin pitää ainakin tänään sen kanssa rentoilupäivän.
"No mitäs mun mussukka?" lepertelin hymyillen tummanruunikolle tammalleni, joka hörisi mulle tuttavallisesti korvat hörössä. Se laski päätään alemmas ja hamusi paljasta kämmentäni herkkujen toivossa. En voinut olla nauramatta Sylvan kerjäysyrityksille, joten lähdin viipyilemättä valmistamaan sille aamupuuron. Kaikki tuntuivat olevan jo täydessä työntouhussa. Kasperin oranssi letti heilui Lumi-ponin karsinassa, Inkerikin tuntui äänestä päätellen olevan lähimailla ja sitten oli tuo ruskeatukkainen miehen alku, jonka silmiin en halunnut edes katsoa. Turo kai se oli, tai jotain sinnepäin.
Parikymmentä minuuttia myöhemmin mä katselin, kun Sylva porsasteli ruokaansa ympäri karsinaa. Ainut asia mikä ärsytti, oli se, että tamma sikaili syödessään. Se oli niin sottainen, että ihan hirvitti siivota sen jälkiä. Jos varsa tulisi emäänsä, niin en halunnut edes ajatella, että millainen siivo kahdesta elukasta lähtisi.
"Aiotko sä mennä ratsastamaan tänään maneesiin?" Salma kysyi ohimennen, kiikuttaessa sylissään mitä luultavammin Bonnien varusteita. Pienehkö estepenkki sai mun ajatukset pyörähtämään Tigessä; mitähän tuolle hiirakonkirjavalle ponille kuului nykyään?
"En mene, ajattelin käydä kiertelemässä Sylvan kanssa lähimaastoja", totesin ja luikautin perään pienen hymyn, jotta en vaikuttaisi niin masentavalta, enkä siten pilaisi iloista ja lämmintä tunnelmaa, joka huokui tallissa niinkin voimakkaana, että se oli ihan aistittavissa.
Salma vilkaisi tummanruunikkoa tammaa, nyökkäsi ja katosi varustehuoneen puolelle. Mä taas käännyin takaisin Sylvan puoleen, jonka turpa oli ääriään myöten ruuassa.
"Senkin sika!"
Koska mä en ollut ajatellut kantavan tamman lihavoitumista kovinkaan pitkälle, ei satulavyön pituus enää luonnollisestikaan riittänyt Sylvan mahan ympärille ja siitä kiinni asti. En ollut aivan varma, olisiko siitä pitänyt huolestua, kun se tapahtui jo näinkin varhaisessa vaiheessa, mutta iso varsa sieltä oli kuitenkin tulossa - näkihän sen jo mahasta, ellei se ollut sitä kuuluisaa läskiä. Mulle varsan sukupuolella ei ollut oikeastaan mitään väliä, sillä se tulisi myyntiin. Mä olin kuitenkin jo pohtinut mielessäni nimiä, mutta toistaiseksi en ollut lyönyt vielä mitään lukkoon.
Käärittyäni naku-Sylvan huolellisesti loimiin, kapusin tallipihalla sen loimitettuun selkään ja lähdin kohti lumisia maastoja. Matkalla ihailin ympärillä olevaa maisemaa; kaikkialla oli puhtaan valkoista, rauhallista ja hiljaista. Heiveröiset koivut painuivat lumen painosta maata kohti, mutta kuuset sinnittelivät pystyssä. Tykkilumi oli kaunista, se sai puihin niin erilaiset ilmeet.
Sylvan korvat kääntyivät terävästi eteenpäin ja tamma tuntui hieman jännittyvät. Mä kohensin asentoani sen selässä ja otin ohjat napakammin käteen. Hetken päästä vastaan tuli pari ratsukkoa. Lähempänä tunnistin heidät Cellaksi ja Robertiksi. Pilkullisen Windin häntä vispasi ärhäkästi ohi mennessään; tamman mielestä Sylva oli selvästikin liian lähellä neiti maailman napaa ja olisi halunnut sen vuoksi potkaista Sylvaa turpaan. Harry sen sijaan oli hyvän matkan päässä Windin epämääräisesti keikkuvasta pilkukkaasta pyllystä ja ei ollut moksiskaan tamman draamailusta.
Nyökkäsin tervehdyksen ja jatkoimme tamman kanssa matkaa syvemmälle metsään.
Noin puolta tuntia myöhemmin mä kiedoin käteni höyryävän teemukin ympärille ja ihmettelin taukohuoneen menoa. Varmaan puolet tallilaisista vetelehti taukohuoneella ja pirttipöydän ääressä oli pitäny tiivistää, että olin mahtunut levinneen perseeni kanssa istumaan. Tällä kertaa mä en uppoutunut omiin ajatuksiini, vaan kuuntelin muiden höpötyksiä ja kuulumisia. Kaikilla oli niin paljon juttuja, että niiden rinnalla mun elämä vaikutti kovin tylsältä ja värittömältä. Toisaalta, kyllähän munkin elämässä tapahtui paljon, mutta ne tapahtumat eivät olleet lainkaan kivoja saati hauskoja. Ne olivat epäonnen ryöppäyksiä, jotka turruttivat ja uuvuttivat mua, ja hukuttivat vähitellen negatiivisuuden pyörteisiin, josta mä oikeasti halusin pois. Mä en nauttinut tästä olosta, siksi mun olisi tehtävä suuria muutoksia elämässä. Kukapa ei haluaisi päästä pakoon pahaa oloa?
|
|
Hannah
Uusi ihmettelijä
Posts: 41
Oma heppa: Sylvaria
|
Post by Hannah on Feb 3, 2019 15:56:11 GMT 2
3. helmikuuta 2019 | Minäkin haluan
Mä olin katsellut toinen kulma koholla Salmaa, joka oli tullut mua tallikäytävällä vastaan suupielet korvissa. Naisen silmät olivat tuikkineet kuin kirkkain tähti taivaalla ja se oli hyräillyt iloisesti. Mun mahanpohjassa oli kouraissut. Kaikki olivat niin onnellisia.
"Mistä nyt tuulee?" mun oli lopulta pakko kysyä Salmalta hämmentyneen sekaisin fiiliksin. En oikeasti ollut hiffannut miksi kaikki olivat niin iloisia ja energisiä - ihan kuin olisivat valmistautumassa johonkin. Johonkin, mistä mä en ilmeisesti tiennyt vielä mitään.
"Sim Routine Trophy", Salma oli vastannut lyhyesti. "Mä ilmoittauduin kans kisoihin mukaan", se oli lisännyt vielä pikaisesti, ennen kuin oli kadonnut oleskeluhuoneelle.
Sim Routine Trophy??
Mä olin jäänyt vieläkin hämmentyneempänä räpsyttelemään mun tuuheita silmäripsiäni. Ja koska uteliaisuuteni oli vienyt voiton - olin päättänyt ottaa selvää, että mikä tämä Sim Routine Trophy mahtoikaa olla.
Saatuani selville mistä oli kyse, olin valunut minäkin haluan -ajatusten saattelemana Sylvan karsinalle ja jäänyt tuijottamaan pullataikinan tapaan paisunutta mahaa. Mua toden totta ärsytti Sylvan pieni maha-asukki, joka pakotti odottamaan. Olisin halunnut jo valmentautua ja kilpailla, mutta se ei ollut mahdollista vielä pitkiin aikoihin. Mun piti odottaa ja odottaminen alkoi käydä hermoille, kun muut treenasivat ja valmistautuivat milloin mihinkin kisoihin.
"Älä jooko laita sitä sitten ainakaan yliajalle", mutisin tummanruunikolle nuorukaiselle, kun astuin sen karsinaan. Sylva katsoi mua viattomilla nappisilmillään ja hamusi kämmentäni.
Huokaisin haikeasti ja rapsutin tammaa otsasta.
Tietysti odotin varsaa innolla, mutta halusin jatkaa siitä mihin jäin Lollin kanssa. Mä tähtäsin korkealle ja siellä myös hetkellisesti kävin punarautiaan tamman kanssa, kunnes poni siirtyi takaisin Heidille ja näin ollen ylläpitosopimus päättyi. Tämän osalta kunnianhimoisuus mikä minussa oli ollut - hiipui olemattomiin. Ei tehnyt mieli valmentautua - saati kilpailla, koska Lollin kanssa yhteistyö oli ollut niin saumatonta ja mukavaa. Siispä ratsuponivarsa, jota olin silloin katsellut - vaihtui lennosta Tigeen. Se poni taas antoi paljon ja opetti.
Kun osallistuin Tigen kanssa hetken mielijohteesta meidän ensimmäisiin yhteisiin kilpailuihin, olin sekä iloinen että järkyttynyt. Tähänkö oltiin tultu niiden vuosien jälkeen? 120cm korkuiset esteet olivat vaihtuneet puomi-ristikkoihin. Ei naurattanut yhtään. Tigen kanssa kilpaillessani läpi kesän syksyyn - olin tehnyt päätökseni jatkon suhteen; ponivuodet olisivat ohi ja hommaisin itselleni uuden hevosen, jonka kanssa pääsisin valmentautumaan ja kilpailemaan isompia luokkia. Ja niinpä kuvioihin astui Sylva... mahansa kanssa. Ja niinpä mä jouduin taas odottamaan.
Puhelimen hiljainen viestimerkkiääni havahdutti mut mietteistäni. Vilkaisin puhelinta hajamielisesti.
Jaa.
Pete.
Mä olin päässyt siitä melkein yli, mutta se ääliö oli tehnyt pahimman luokan virheen siinä vaiheessa, kun se oli tullut perjantaina samaan baariin vaikka vallan tiesi mun liikkeistä. Mä olin mennyt parille ihan vaan rentoutumismielessä, mutta kun SE oli hinannut ruman ahterinsa samojen neliöiden sisälle ja vielä saman pöydän ääreen (kiitos yhteisen kaveriporukan) niin MÄ olin kiehunut raivosta. Se käänsi joko tietämättään tai ihan tiedostaen veistä haavassa, joten mun oli tehnyt mieli ravistaa sitä miestä oikein kunnolla, ottaa sen leuasta kiinni, pistää se katsomaan mua syvälle silmiin ja kysyä että mitä helvettiä sen päässä oikein liikkuu!? Mutta mä en voinut, pystynyt, kyennyt, enkä halunnut, joten purin mun patoutuneen aggression fyysisenä tekemisenä - eli treenaamisella, jonka olin btw aloittanut hyytävän kylmien pakkasilmojen rajoittaessa mun pakkomielteistä lenkkeilyä ja jota olin jatkanut senkin jälkeen, vaikka pakkasmittari ei näyttänytkään enää niin suuria lukemia. Se euforian tunne oli vaan niin mieletön, etten voinut lopettaa vaan halusin lisää ja lisää.
Vedin syvään henkeä ja sujautin puhelimen takaisin mun takkini taskuun. Oli aika laittaa Sylva kuntoon ja pyörähtää ensimmäistä kertaa uudella maneesilla.
Sylvan korvat pyörivät epämääräisesti, kun siirryimme kirpsakasta lumipyrystä sisälle uuteen maneesiin. Tamma ei ollut liikkunut maneesissa sitten Seppeleen tulonsa jälkeen, joten se reagoi siihen luonnollisestikin jännittämällä. Selväpäisenä hevosena Sylva suhtautui uuteen asiaan kuitenkin hyvin fiksusti, eikä aiheuttanut sen kummempaa draamaa.
Kävelimme ensin kaikessa rauhassa maneesia ympäri maastakäsin ja vasta kun Sylva tuntui rentoutuneen ja omaksuneen uuden asian, niin kapusin sen selkään. Mä kävin ihan ajatuksella läpi kaikki askellajit huomatakseni, että Sylvalla oli hangessa tarpomisen jälkeen rutkasti enemmän voimaa kantaa itseään, kun vertasi vaikka viime syksyyn. Se oli muutenkin kehittynyt mukavasti, eikä liikkuminenkaan ollut enää sellaista epämääräistä räpiköintiä - vaan se oli jo sitä jotain, josta oli hyvä jatkaa eteenpäin. En halunnut vaatia tammalta liikaa, sillä pyöristynyt maha toi varmasti jo omat haasteensa, joten päätin pitää meidän treenihetken lyhyenä ja yksinkertaisena. Siispä siirsin Sylvan käyntiin - ohjaten sen kohti maneesin laitaa, johon olin jättänyt sen viltit.
Asetellessani vilttejä Sylvan selkään, maneesin ovi kävi.
Ensin ilmestyi Tuulia kirjavan Hestia-ponin kanssa, jonka vanavedessä saapui Lailan kanssa mulle tuntematon brunette nainen.
"Ai täällä olikin jo porukkaa", Tuulia hymähti hieman yllättyneen oloisena.
"Mä oon lopettelemassa Sylvan kanssa, joten siirrytään tästä kohta puoliin pois teidän tieltä", totesin taputtaessani tummanruunikkoa nuorukaista kaulalle. Sylva oli virkeä ja pähyili uteliaana hevoskavereiden suuntaan, pöristen samalla kuin mikäkin mehiläinen. Sen mielestä kaikki oli taas vaihteeksi niin jännää, että mua alko jo ihan hymyilyttää, kun yritin pysytellä mukana sen vauhdikkaaksi yltyneessä askelluksessa.
"Loppuverkkaa vaan rauhassa, kyllä tänne mahtuu", brunette nainen hymyili suurikokoisen kimon selästä.
Mä nyökkäsin hymähtäen ja puhelimen väristessä jälleen mun taskussa - olin varma siitä, että tästä illasta tulisi mielenkiintoinen.
|
|
Hannah
Uusi ihmettelijä
Posts: 41
Oma heppa: Sylvaria
|
Post by Hannah on Apr 14, 2019 13:32:39 GMT 2
14. huhtikuuta 2019 | Takatalven pikkumiesMua harmitti. Ei tietenkään se, että Sylva oli varsonut kolme päivää sitten ulkoisesti melko mitäänsanomattoman näköisen orivarsan - vaan se, etten päässyt itse paikalle, kun varsominen tapahtui. Mä olin keskittynyt niin intensiivisesti elämäni korjaamiseen, että tallilla käyminen oli vähentynyt minimiin ja sitä myöten Sylvan varsominen tuli itelleni täytenä yllätyksenä - varsinkin kun ottaa huomioon tämän hetkiset sääolosuhteet. Sylva ja varsa ovat onneksi täysissä voimissaan ja Annen mukaan varsominenkin oli sujunut varsin mutkattomasti. Nyt mä katselin karsinassa puuhailevaa, tummanruunikkoa orivarsaa. Se oli sulattanut lyhyen ajan sisällä mun lisäksi myös monien muidenkin sydämet ja olin varma siitä, että se löytäisi itselleen ennemmin tai myöhemmin hyvän kodin. o. Entlein i. Stalag Luft e. Sylvaria
|
|