Agin hoitopäiväkirja

[Salma]

Agnetha 'If

[Salma]

Koeratsastusta oli kestänyt vartin. Agin kaula oli vaahdossa kuin jollakin omituisella vaahtokylpyyn päätyneellä, hyvin sironnäköisellä virtahevolla. Kavaletit, jotka olivat ennemmin askelta pidentäviä puomirivejä korkeudeltaan suoraan manalan porteilta, vaikuttivat yhtäkkiä mestaruuskilpailujen finaaliesteiltä. Agi puhisi ja vauhkoili, kuin sen tehtävänä olisi ollut siistin laukan sijaan pitää ilmassa vähintään kolmea kaviota. Minä istuin katsomossa ja häpesin.

Tässä tilanteessa olisi ollut paljon helpompi olla selässä. Valmentaja olisi voinut ajatella, etten vain osannut ratsastaa hevostani. Se olisi ollut häpeällistä, mutta ainakin olisin voinut kuvitella, että toisella meistä olisi toivoa.

Nyt siihen ei ollut mahdollisutta. Annastiina Linna, sataslappusia ja monia mielinkielisiä sanoja vaatinut valmentaja, hytkyi satulassa niin, että pelkäsin hänen 60-lukulaisten luittensa niksahtavan sijoiltaan.

Annastiinan suu oli puristunut kahdeksi ohuenohueksi, valkohehkuiseksi raidaksi. Oli mahdoton sanoa, oliko hän keskittynyt, vai raivostuttiko häntä istua lapsellisen hevoseni selässä. Hän istui ryhdikkäästi kuin vanhan koulukunnan sotilas eikä sanonut mitään, ennen kuin koeratsastus oli ohitse.

Näin heti hänen ilmeestään, että saisin haudata kauniit kuvitelmani hänen valmennusrenkaastaan. Hän taputti Agin kaulaa jämäkästi ja etäisesti tyrkäten sitten hanskoissa notkistuneet ohjat käsiini.

”Sehän on kovin nuori”, hän sanoi valppaalla, kuuluvalla äänellään, joka sai hänet vaikuttamaan ajokoiralta, joka on juuri saanut vainun.

”Niin”, myönsin nöyrästi.

”Ja käyttöä täytyy tulla, jos haluat saada sille rutiinia. Ei mitään kotikentillä hölkyttelyä. Tämäntyyppinen hevonen ei ikinä totu kisaamaan, jos se hölkyttelee kotona seitsenvuotiaaksi.”

Olin hiljaa. Seitsenvuotias Agi tuntui hyvin kaukaiselta ajatukselta.

”Minulla ei ole aikaa eikä resursseja ottaa näin raakaa hevosta”, Annastiina jatkoi. Tuntui, kuin hänen sanansa olisivat olleet jumalallinen messu: ei toivoa.

Olin jo nyökkäämässä, kun hän jatkoi.

”Voit tietysti aina kysyä Millalta. Hän ei ole niin kiireinen kuin minä. Raukka.”

*

Milla oli Annastiinan tytär: ennemmin estekisaaja kuin valmentaja, ennemmin itse voittajaluokassa kuin jonkun toisen taustajoukoissa, ennemmin missä tahansa muualla kuin pienellä suomalaisella ratsastuskoululla. Sain hänet kiinni Facebookissa ja sovimme soittelevamme,, mutta kun Milla kuuli, etten asunut Helsingissä, hän jätti viikoksi vastaamatta. Olin jo luovuttamassa hänen suhteensa, kun hän lopulta soitti, pyysi melkein tuplapalkkiota ja suostui valmentamaan meitä.

Diili oli selvä: hän kisaisi Agilla ensimmäisen vuoden. Valmennuksia olisi kerran viikossa. Minä maksaisin bensat.

Ei mitään halpaa hupia, mutta kun Milla otti toisen valmennettavan Ruskamäeltä ja sovin jakavani bensat hänen kanssaan, hommaan alkoi tulla tolkkua. Kuvittelin kai tulevien palkintorahojen korvaavan takkuisen alun.

*

Jälleen maneesissa. Jälleen ne kaikuvat kolinat, joita Agin tamppaus sai seinät soimaan. Jälleen satulassa joku muu kuin minä. Tällä kertaa en ollut yksin katsomossa: kourallinen uskollisia ratsastuskoululapsia oli kerääntynyt taakseni silmät autuasta uteliaisuutta loistaen. En kehdannut käskeä heitä poistumaan, vaikka mieli olisi tehnyt.

”Toi ihan varmasti putoaa kohta”, pieni omenannäköinen ponityttö povasi optimistisesti.

”Se on lusitano, niille on ihan normaalia liikkua noin”, hampputukkainen sanoi, kuin ensimmäinen olisi idiootti. Heillä oli tavalliset ponilapsieväät: sokerista mehua, valmispatongit ja yhteinen karkkipussi. Tämä oli kai heidän viikkonsa kohokohta.

”Mä kuulin että se Salma ei kisaa tuolla ollenkaan. Onkohan se myymässä ton pois?” Omenannäköinen kysyi.

Hampputukka vilkaisi luimuillen minua. Toisin kuin optimistikaverinsa, hän näytti tietävän kuka olin.

En vaivautunut vastaamaan heille. Ratsastuskoululapset olivat onnellisimpia, kun saivat itse rakentaa omat maailmansa.

Milla hidasti Agin raviin ja ratsasti katsomon ohitse. Hiki kohosi höyrynä heidän yltään.

”Onhan tää kesken”, hän huikkasi minulle rempseästi kuin armottomasti saaliiseensa käyvä leijona. ”Mutta kyllä tästä hevosen koulii!”

Juuri silloin Agi tömäytti kavionsa seinään niin, että tömähti. Ulkona lumikasa kuului vyöryvän alas maneesin kattoa ja humpsahtavan alas.

Toivoin, että jo näkisin sen vähän hevosmaisemman version Agista.

[Salma]

Milla ei sopinut oikein mitenkään Seppeleeseen.

Hän oli liikaa kaikkea: kyllä tallilla oli monta, jolla oli hienot ja siistit saappaat, mutta hänen himmeästi kiiltävät nahkaratsastussaappaansa näyttivät käsintehdyiltä ja kopisivat kuin lentoasemaa pitkin kiiruhtavilla bisnesnaisilla. Moni tallilla meikkasi, mutta Millan meikki oli sillä tavalla kallista, että se näytti imeytyvän kasvoille ja tekevän hänestä meikittömän. Moni meistäkin halusi ratsastaa ammatikseen, mutta Milla teki sitä jo: eleettömästi, vakavasti ja harkiten, kuin olisi ratsastuksen sijaan harjoittanut kalligrafiapiirrustusta.

Olimme sopineet tapaamisen Seppeleen oleskeluhuoneeseen. Milla tuli viisi minuuttia ajoissa - tiesin sen, sillä olin itse samaan aikaan paikalla - ja toi mukanaan oman kahvipaketin. En tohtinut kysyä ajatteliko hän, että ratsastuskoulun kaltaisessa paikassa ei olisi elintärkeää nektaria.

Juttelimme niitä näitä kahvin tippuessa. Milla vaikutti tyytyväiseltä siihen, että oleskeluhuone oli tyhjä: hän oli yrittänyt sopia tapaamisen toimistoon, mutta olin kierrellen ja vaivaantuneesti saanut sanottua hänelle, etten oikeastaan voinut marssia valmentajani kanssa tallinomistajan henkilökohtaiselle alueelle vain jutellakseni tulevista kisoista. Aina välillä Milla vilkuili ikkunasta kuin olisi pelännyt, että tuntiratsastajia alkaisi virrata vuolaana jonona tallipihalle. Tulin ajatelleeksi, että valmentajan tyttärenä hän ei välttämättä ollut koskaan itse ollut ratsastuskoululapsi.

Kahvi tuoksui jumalaiselta: kahvipapujen lisäksi kardemummalta, sokerilta ja kanelilta. Kuin Millan kupissa olisi ollut jälkiruokapulla. Varsinaisen palaverin alkaessa istuin kupposen viereen ja leikittelin ajatuksella, että hörppäisin siitä, kun Milla selaili puhelintaan.

"Katsotaan nyt vähän näitä osallistujalistoja", hän sanoi. Vaikka kyseessä oli Agin ensimmäiset kisat, enkä pannut paljonkaan painoa sille, sijoittuisimmeko, Milla oli vaatinut että puhuisimme kanssakilpailijoista. Milla tuntui ajattelevan, että edessämme olisi maajoukkuetason startti.

Milla rullasi sormeaan puhelimen näytöllä. Toisessa välilehdessä oli osallistujalista, toisella hän näpytteli hevosten ja ratsastajien nimiä Googleen.

"Muutama tosi korkealle koulutettu hevonen koululuokassa", Milla sanoi (muuten vain ääneen? Vai minulle?).

"Niin", vastasin.

"Ja pari isoa hevosta, joilla on potentiaalia hienoon liikemateriaaliin." Milla jätti lauseen leijumaan, kuin olisi sanonut, että Agi ei ollut mikään maailman valtavin hevonen.

Seurasin, miten hän selasi luokan loppuun. Seppeleen hevosia lukuun ottamatta minulle pääosin vieraita ratsuja. Hienon näköisiä, hyvin hoidettuja, osa ratsastuskouluista, osa jonkun yksityisiä.

"Sitten esteluokka", Milla sanoi.

Sitä hän selasi huomattavasti pidempään. Olin jo huomannut tämän piirteen valmentajassani: hän oli kuin seurakuntalainen, joka suhtautui kouluratsastukseen kuin Raamattuun ja esteratsastukseen kuin henkilökohtaiseen puhelinvarttiin Jumalan kanssa.

"Pääosin samoja ratsukoita", hän lopulta sanoi. Lause oli painokkaampi kuin miltä päällisin puolin vaikutti. Milla sanoi sen kuin olisi vasta nyt todella nähnyt nämä ratsukot. "Siellä ei ole kovinkaan monta aloittelevaa ratsukkoa. Osa mahdollisesti kokemattomia kisaajia, kyllä, mutta hyvillä hevosilla. Töitä tullaan tekemään."

Milla sanoi sen kuulostaen soturilta, joka on juuri saanut miekan käteensä. Töitä tultaisiin tekemään.

[Salma]

Hanski ei erityisemmin välittänyt hevosenomistajan herkästä tunne-elämästä. Millan aloitettua Agin valmentamisen ja kisaamisen, olin jo tietyllä kieroutuneella tavalla ehtinyt tottua siihen, että hän ratsasti ja minä jännitin. Minulla oli siihen muutama KAUNIS rutiini: istuin katsomon toisen penkkirivin keskellä, painoin jalat edellä olevaa penkkiä vasten, kietouduin lokerikkohuoneesta löytyneeseen VAALEANPUNAISEEN täkkiin ja yritin olla pureskelematta kynsiäni piloille. Näin olin viettänyt kaikki ne illat, jolloin Milla oli ilmoittanut, että ratsastaisi itse Agilla.

Jako oli tähän mennessä ollut melko onnistunut. Kaksi kolmasosaa valmennuksista ratsastin minä (tietysti, olihan hevonen minun), mutta satunnaisesti Milla vaikutti muistavan, että hän olisi se, joka kisaisi hevosella tämän ensimmäisen vuoden. Silloin hän hymyili minulle laimeaa ammattihymyään ja pyysi pidentämään jalustinhihnoja parilla reiällä.

Hanskille katselemiseni ei tietenkään käynyt päinsä. Valmennuksen alkaessa hän mittaili minua päästä varpaisiin (tunsin poskieni muuttuvan LAIKUKKAIKSI) ja viittoili minut sitten lapiokädellään luokseen.

"Sinä olet puominnostelija", hän sanoi lakonisesti. "Ei täällä ole varaa istuskella."

Milla ratsasti kuin ne soturit, jotka olivat olleet niin ROHKEITA, että heidän rintamuksensa kilisi kunniamerkkien painosta. Hänen allaan Agi kumpuili ja säpsähteli valkoisen purjeen lailla. Estekorkeus oli valmennuksen alussa suorastaan hupaisa ottaen huomioon Agin pitkät jalat, mutta tosikkomainen hevoseni ei vaikuttanut näkevän tilannetta samalla tavalla. Se hypähteli kuin pieni pukki kevätlaitumella, teki leijonanloikkia ja sinkoili esteiden välillä kuin olisi tarvinnut ponnuvauhdikseen kokonaisen lentokentällisen.

Milla oli kaikeksi onneksi selväpäinen. Pari kertaa olin varma, että hän tippuisi Agin selästä (etenkin silloin, kun jalustin hukkui innarin jälkeen ja suunnasta epävarma Agi tuuletti tunteitaan pukittamalla), mutta hän ehti kiertää pitkät säärensä hevosen kylkien ympärille ja tasapainottaa sen avulla itseään. Hanskin huudellessa hänen peräänsä hän vain hymyili ärsyttävällä tavallaan ja jatkoi ratsastustaan.

Millan tyyli oli hämmentävä. Olisi voinut luulla, että hän kokisi oman valmentajuudensa uhatuksi ratsastaessaan Hanskin silmien alla. Hänellä vaikutti kuitenkin olevan outo muuri, josta asiat kimposivat takaisin. Kuin hän olisi ollut ulkopuolinen tarkkailija, seurannut tyynesti mitä valintoja Hanski teki ja joko tuominnut tai hyväksynyt ne poskeen painuvilla hymykuopillaan tai hiljaisilla päännyökkäyksillään. Tiesin, että hän valmennuksen jälkeen ei tulisi sanomaan sanaakaan Hanskista. Hän voisi antaa minulle pari ohjetta Agin suhteen – miten minun pitäisi ratsastaa sitä huomenna, miltä se oli tuntunut – mutta ne tulisivat odottamattomasta suunnasta, kuin minä olisin ollut koko ajan hevosen selässä ja hän keskellä maneesia tarkkailevine katseineen.

Hän piti katsettaan esteissä, eikä vilkaissut kertaakaan Hanskia niin, että olisin huomannut sen. Kuin valmennus olisi ollut videopeli tai televisio-ohjelma, jota hän seurasi etäisen kiinnostuneena. Jalat Agin valkeilla kyljillä rennosti leväten hän ratsasti, niska pitkänä ja lyhyt ruskea tukka askelten tahdissa ponnahdellen. En tiennyt, ihailinko vai inhosinko häntä punnertaessani puomien kanssa maneesin pölyssä.

Tottuisinko katsomaan, kun joku toinen ratsasti hevostani? En tiennyt. Minussa eli salainen pelko siitä, että Milla ratsastaisi ikuisesti paremmin Agilla: että hänen valmentajanmielensä, pidemmät jalkansa ja parempi ryhtinsä tekisivät hänestä ylivertaisen minuun verrattuna. Että Agi nauraisi hevosennauruaan, kun yrittäisin nousta sen selkään, ja pudottaisi minut kuin haavanlehden ensimmäisen sopivan ojanpoukaman kohdalla.

Valmennus alkoi olla päätöksessään. Vaatteissani lepäsi maneesin kevyt pölykerros. Paljaita sormiani kivisti viileiden puupuomien nostelu. Vatsassani velloi hämmentynyt sekoitus iloa siitä, ettei Milla ollut tippunut ja surua siitä, että en itse ollut ratsastamassa näitä Agin ensimmäisiä valmennuksia. Oma valintani, mietin hiljaa itsekseni.

Ei vaihtoehtoja ollut oikeastaan ollut, kun joka tapauksessa halusin osallistua kisoihin Bonniella.

[Salma]

Bonnie oli lähtenyt eilen laitumelle, ja se oli rynnännyt pitkän heinän sekaan kuin ei olisi koskaan koulutettu esteponi ollutkaan. Valkea häntä oli vain huiskahdellut vehreyden lomasta. En pääsisi metriä lähemmäs sitä ennen seuraavaa sunnuntaita, siitä olin varma.

Olin Agin kanssa kaksin. Iso tamma seisoi tarhassaan vähän matkan päässä vilkuillen minua ja mehukannua, jonka kanssa olin leiriytynyt puunrungon alle. Minä vilkuilin takaisin. Vaikka Agi oli ollut minulla kohta jo vuoden, en ollut edelleenkään löytänyt sen kanssa sisäistä yhteyttä. Olimme kyräilyasteella. Joskus heikkoina hetkinä mietin, oliko se niitä hevosia, joiden kanssa ei koskaan sen tutummaksi tultukaan.

Tällä viikolla Milla tulisi katsomaan meitä kaksi kertaa. Huomenna hän treenaisi sillä itse sileällä ja minä saisin katsoa. Olin suostunut siihen pitkin hampain, vaikka minun oli pakko myöntää, että Agi kehittyi harppauksin Millan alla. Heillä oli se salaperäinen yhteys, jota itse hain hakemasta päästyäni. Kaiken lisäksi minun ja Millan kisasopimus oli vielä voimassa. Hän ei voisi startata Agilla, jos ei saisi ratsastaa sitä.

Torstaina hän valmentaisi minua. Oli pakko myöntää, että se tavallaan huolestutti minua. Oli vaikeaa katsoa Millan ratsastusta ja seuraavana päivänä yrittää pistää paremmaksi.

Perjantaina Agilta otettaisiin kengät pois ja sunnuntaina se pääsisi laitumelle. Se olisi helpotus. Oli pakko myöntää, että se olisi helpotus.

Hypistelin ruohonkorsia, jotka kasvoivat tennarini vieressä, ja tuijottelin hajamielisesti Agia. Se oli kääntänyt häntänsä minua kohti. Sen jälkeen, kun Bonnie tulisi takaisin talliin, ehtisin treenata melkein kolme viikkoa ennen Power Jumpia.

Viikolla ennen kisoja minun pitäisi hankkia Agille liikuttaja. Silloin en pystyisi huolehtimaan kahdesta hevosesta.

Nostin katseeni ja tähyilin kohti Seppelettä. Se oli autio, kuten autereisena tiistaiaamupäivänä keskellä heinäkuuta kuului ollakin.

En vielä tiennyt, ketä kysyisin. Ehkä liikuttaja tipahtaisi eteeni suoraan taivaasta.

(Psst. Tätä merkintää voi vapaasti käyttää inspiraationlähteenä! Jos haluat toimia Agin liikuttajana 23.-30.7., kirjoita oma vastine jossa Salma pyytää hahmoasi Agin liikuttajaksi. Liikutusviikolla voit puuhailla Agin kanssa mitä haluat.)

[Edith]

Jos joku olisi sanonut mulle kolme kuukautta sitten, että hei, susta tulee hevosenhoitaja ja muutat maalle, niin mä olisin todennäköisesti ensin nauranut päin naamaa ja sitten illalla peiton alla itkenyt kauhusta ja rukoillut joltain ylemmiltä voimilta, että eihän se joku vain puhunut totta. Tässä mä kuitenkin olin ajamassa uudesta landekodistani uudelle tallille, joka oli landella sekin. Ja kyllä, nopein tapa päästä tallille oli omalla autolla ajaminen. En tiennyt, tulisinko ikinä tottumaan tähän.

Perillä landetallilla (joka oli harvinaisen iso sijaitakseen niin pienessä kylässä) mä kävelin suoraan suurien tarhojen ja vaalean omakotitalon ohitse talliin ja siellä käytävän päähän, missä mun uusi hoitohevonen (hitto kun tuntui oudolta puhua hoitohevosesta, ei mulla ollut ollut sellaista kymmeneen vuoteen) majaili. Agnetha ’If. Pieni, valkoinen ruotsalaistamma, ja kuulemani mukaan Tamma isolla T:llä. Pieniä tosin näyttivät nopealla vilkaisulla olevan muutkin tallin asukit, yli 170-senttisiä ratsuja ei montaa näkynyt. No, olipahan helpompi kääriä pohkeet koko rungon ympäri, kun runkoa oli aika vähän.

Mun uuden hoitohepan omistaja oli Agnethan karsinan luona, kuten sovittua. Salman olin tavannut kerran aiemmin edellisellä viikolla, mutta hän oli ollut kiireinen ilmeisesti treenatessaan joihinkin viime viikonlopun kisoihin kilpaponillaan. Kyllä, ponilla. Ihmekään että oli ostanut pienen hevosen, jos pystyi ratsastamaan poneilla noin vain näyttämättä auttamattomasti liian pitkältä. Mulla se vaihe oli loppunut suunnilleen 13-vuotiaana (vaikka olinkin kisannut huoletta poneilla poni-ikäni loppuun asti).
”Moi, kiva että pääsit tulemaan näin äkkiä”, mua päätä lyhempi, suunnilleen mun ikäinen nainen sanoi.
”Moi, joo, pääsinhän mä”, mä vastasin. Tallissa oli onneksi aika hiljaista, ilmeisesti tuntihevoset olivat vielä kesälomilla, tai ainakin ratsastustunnit kesätauolla.
”Agin sä tapasitkin jo ohimennen. Se on oikeesti kai ihan mukava tyyppi”, Salma totesi, ja Agnetha kertoi mielipiteensä luimistamalla niin, että sen valkoiset korvat upposivat sen harjan sisälle.
”Varmasti”, mä hymähdin. ”On mullakin tammoja ollut.”
”Haluatko sä ratsastaa? Mulla on valmennus huomenna ja luulen, että viikon tauon jälkeen mä haluan ratsastaa ensin valvotusti”, lyhyt brunette naurahti. ”Mutta mä uskon että sä pärjäisit kyllä.”
”En mä ollut ajatellut, mutta kyllä mulla on varusteet mukana, jos sä haluat että mä ratsastan?”
”Ratsasta vaan, vaikka vaan vähän jumppaa. Tiedä sitten koska taas satutaan samaan aikaan tallille niin, että molemmilla on aikaa.”

Ja niin mä löysin itseni pienen tamman selästä tyhjässä maneesissa. Agi oli yrittänyt silpoa mun kädet huomattavasti vähäsormisemmiksi, mutta käytävällä molemmin puolin kiinni seistessään se oli ollut vähän mukavampi hoitaa ja varustaa. Mitä nyt olisi mieluummin tehnyt musta märän läntin Hypen karsinan seinään kuin ottanut siistin, nahkaisen koulusatulan selkäänsä. Liikkeelle päästyään tamma kuitenkin rauhoittui, oli sillä kuitenkin työmoraalia sen verran, että se käveli mielellään varusteet päällä maneesiin.

Työmoraalia sillä ehkä oli, mutta pitihän sen tietysti silti tarkistaa, mikä mä olin miehiäni ja kannattiko mua totella ollenkaan. Hetken kävelyn jälkeen ohjia kerätessäni se pysähtyi kuin seinään ja yritti ensin lähteä peruuttamaan kohti ihan oikeaa seinää, mutta alistui kohtaloonsa, kun mä lätkäisin sitä raipalla persuksille.

Sillä oli hyvä käynti. Pienellä työstöllä ainakin kasin arvoinen. Vähän se yritti toki nakella päätään ja työntää kuolainta kielellään ulos suusta, mutta muutaman kierroksen jälkeen se alkoi rentoutua ja pyöristyä. Muutamien käyntiväistöjen jälkeen mä keräsin ohjia (ja rohkeutta) ja siirsin tamman raviin.

Kaikkien odotusten mukaisesti se loikkasi ilmaan ja heitti takapäätään samalla, jatkaen sen jälkeen laukkaa, johon se ei kuitenkaan saanut lupaa. Ei mua ihan noin helpolla alas heitettäisi, mä totesin itselleni ja siirsin tamman takaisin käyntiin, jonka jälkeen uusi raviin siirtyminen eli sama kevätjuhlaliike uudelleen.
”Se on ollut melkein kuukauden laitumella, minkä kyllä huomaa”, Salma huikkasi katsomon aidalta. ”Vaikka kyllä se sua varmaan joka tapauksessa testais.”

Kevätjuhlaliikkeitä saatiin vielä muutama, minkä jälkeen Agi vihdoin suostui siirtymään raviin ilman ylimääräistä häslinkiä ja jopa säilytti tasapainon ja rentouden siirtymän läpi. Sillä oli mukava, kookas ravi, vaikka tamma tuntuikin hiukan jäykältä, todennäköisesti loman jäljiltä. Hetken verryttelyn jälkeen se kuitenkin taipui pehmeästi ja väisti siististi molempiin suuntiin.

”Eiköhän me lopetella tähän”, mä totesin hevosen tumman ihon kuultaessa hiestä kastuneen valkoisen karvan läpi. Maneesissa oli kuuma, eikä laidunloman jälkeen hevosen kuntokaan välttämättä ollut huipussaan. Parin kuukauden ratsastustauon jälkeen mäkin olin aivan hiessä. ”Se on ihan hikinen jo pelkästä ravista, säästetään huomisellekin vähän energiaa.”
Salmankin mielestä oli hyvä idea lopettaa nyt, ja Agi puhalteli tyytyväisenä kävellessään pitkin ohjin ympäri maneesia. Kyllä me vielä toimeen tultaisiin, siitä mä olin ihan varma.

[Edith]

Agin mielestä oli ihan tyhmää, että joku käski, mitä hänen pitää tehdä, mutta olisihan se nyt noloa kulkea rumasti. (Edith taitaa joutua harjannyppimispuuhiin ratsastuksen jälkeen.)

[Edith]

Kavereita
10.08.2018

Puolitoistaviikkoisen hoitajantaipaleeni aikana mä olin käynyt tallilla oikeastaan päivittäin, välillä auttamassa Salmaa, kun hän ratsasti, välillä itse istuen pienen tamman selkään. Ilmeisesti jonkin tasoinen suruaika oli nyt kahden kuukauden hevosettomuuden jälkeen ohi. En mä tietenkään Nillan lopettamisen jälkeen ollut kuvitellut lopettavani ratsastusta, ihan niin naiivi mä en enää ollut, mutta kovin isoa inspiraatiota uuden hevosen ostamiseen ei ollut kesken kisakauden. Ja tällä hetkellä tuntui siltä, että mä olin tehnyt ihan oikeita ratkaisuja, enhän mä olisi edes voinut muuttaa oman hevosen kanssa. En mä kuitenkaan ollut tajunnut, että mulla oli hevostelua näin ikävä.

Pieni kimo kyräili mua pihattotallin nurkalta, ihan kuin se olisi tunnistanut mut jo, mutta pitänyt mua lähinnä välttämättömänä pahana, jota kuitenkin kannatti vältellä viimeiseen asti. Mä koin samaistumisen tunnetta tamman kanssa. Oltiin molemmat uusia tyyppejä kumpikin omissa laumoissamme, eikä välttämättä niitä sosiaalisimpia kavereita. Tai no, eihän mä kenenkään kaveri täällä ollut. Eikä näyttänyt Agikaan olevan. Salaa mä toivoin, että me voitaisiin tamman kanssa edes lyöttäytyä yhteen ja olla keskenämme kavereita, niin kuin ne kaksi hyljeksittyä ala-asteen pihalla. Me vastaan maailma.

Salma oli soittanut mulle tänään töihin. ”Ehtisitkö millään ennen viittä tallille”, se oli kysynyt vähän epätoivoisen kuuloisena. ”Milla tulee ratsastamaan Agilla ja jonkun pitäisi laittaa se valmiiksi.” Ei mun tarvinnut ruveta inttämään, miksei Salma itse sitä voinut tehdä: sillä oli varmasti hyvä syy, niin innolla se oli itsekin aina paikalla. Joten tänään mä tapaisin ensimmäistä kertaa Millan. Millan, joka kuulosti Salman puheissa vähintään jumalattarelta.

Agnethalla ei ollut mitään tarvetta lähteä juoksuttamaan mua ympäri kuivana pölisevää pihattotarhaa, mutta ei se myöskään tehnyt elettäkään kävelläkseen mua vastaan kohti porttia. Se mulkoili mua vittuuntuneen näköisenä, korvat osoittaen taaksepäin, ei kuitenkaan luimussa. Kiltisti se kuitenkin seurasi mua portille ja talliin, eivätkä pihaton muut hevosetkaan yrittäneet tunkeutua portista. Ei Agi ollut sellainen hevonen, jonka mukaan ne olisivat halunneet lähteä. Käänsivät vain perseensä meitä kohti ja jatkoivat kuihtuneiden heinätupsujen nyppimistä kuivasta maasta.

Tallissa oli jo porukkaa. Syyskausi ei ihan vielä ollut alkanut, joten jatkuvaa tuntilaiskuhinaa siellä ei ollut, mutta hoitajatkin olivat vihdoin palanneet kesälaitumilta ja osallistuivat hoitohevostensa lomanjälkeisiin kuntokuureihin. Sitä ne, jestas sentään, jotkut kyllä tarvitsivatkin. Siis hevoset. Pelkissä 3-tason ja sitä korkeampien tasojen kouluratsastuspiireissä pyöriessä ei ollut kovin montaa lihavaa hevosta tullut vastaan, mutta täällä niitä kyllä kesän jäljiltä riitti. No, eiköhän monen tunnin kuntoilu päivittäin niitä melko tehokkaasti laihduttaisi, kun tunnit alkaisivat.

Tuttuun tapaan mä käänsin Agin karsinassaan ympäri ja sidoin sen käytävälle oman karsinansa ja vastapäisen Hypen karsinan väliin, turvallisuussyistä. Vähän mua ärsytti se, kuinka kaukana Agin karsina oli lähimmästä ulko-ovesta, mutta oikeastaan oli ihan kätevää, että tamman pystyi sitomaan käytävälle eikä tarvinnut pelätä jonkun haluavan ohitse. Agi olisi varmasti mielellään tervehtinyt ohikulkijoita, esimerkiksi vaikka ystävällismielisellä sormen amputaatiolla tai rakastavalla potkulla suoraan sääriluuhun (koska rakkaudestahan ne hevoset potkivat, tietenkin).

Tänään Agilla oli kuitenkin hyvä päivä. Tietenkin se luimisteli mulle aina kun koskin siihen, ja kumautti muutaman kerran takakavionsa lattiaan ilmoittaakseen, että heidän korkeutensa ei pitänyt meneillään olevasta toiminnasta, mutta sain jopa satuloida sen ilman pelkoa kylkiluiden ja sisuskalujen murskaamisesta. Takajalkojen pintelöinti sitä tietysti ärsytti, ja muutaman kerran sain hännän naamaani (miten karvat voikaan olla niin kovia) ja kerran meinasin menettää sormeni, kun viereinen kavio lähestyi niitä uhkaavasti. Vammoitta kuitenkin selvittiin aina maneesiin asti.

Ukkonen jyrisi uhkaavasti horisontissa, mutta sinnikkäästi kuntokuurilaiset (Eela, Hype ja se ruma poni harvinaisen vittupäisen hoitajansa kanssa) ratsastelivat kentällä. Mikäli mä olin saanut millään tasolla oikeaa kuvaa tästä Milla-tyypistä, hän ei todellakaan ratsastaisi kentällä kahdesta syystä: a) siellä saattaisi kohta kastua, ja b) ei rahvaan seassa ratsastettu. Niinpä mä talutin pienen vastahakoisen tamman maneesiin ja ehdin kävelyttää sitä siellä kymmenisen minuuttia, ennen kuin ovi kävi ja sisään asteli nainen, joka ei voinut olla kukaan muu kuin Milla.
”Täällähän te olitte”, kiiltäväsaappainen nainen tokaisi. Moi vaan sullekin.
”Kentällä oli ruuhkaa”, mä vastasin vähintään yhtä viileällä äänensävyllä. Mä saatoin olla tällä hetkellä pelkkä hevosenhoitaja, mutta laittaisin vaikka pääni pantiksi, että mä olin menestyneempi kouluratsastaja kuin tää tyyppi tulisi koskaan olemaan. Ja parempi, obviously.
”Kauanko ootte kävelly?” se kysyi laskiessaan jalustimet ja säätäessään ne sopiviksi itselleen.
”Kymmenisen minuuttia.”
”Hyvä. Pitääkö mun itse rakentaa esteet, vai osaatko sä?”
Haista vittu, mä tokaisin pääni sisällä, mutta totesin, että tässä kohtaa olisi ehkä viisainta vain olla hiljaa. Salma kuitenkin maksoi tälle tyypille kuulemma ihan hitosti, ja halusi tän ihmisen valmentamaan itseänsä ja hevostansa. Miksi, se ei mulle valjennut.
”Luulisin pärjääväni”, mä hymyilin väkinäisintä haista-vittu-ja-vedä-päähäs-hymyäni naiselle, jolla ei joko ollut minkäänlaisia sosiaalisia taitoja, tai sitten se teki tämän tahallaan.

Ratsutusta seuratessani ja puomeja nostellessani mun oli kuitenkin pakko myöntää itselleni, että kyllä se ratsastaa osasi – esteillä. Flattia se ratsasti niin kuin esteratsastajat yleensä, vähän liikaa ohjaa ja muodosta tai suoruudesta liikaa huolehtimatta. Kunhan kääntyi, jarrutti ja kaasutti, niin se riitti.

Enkä mä voinut väittää, että mä olin yhtään sen parempi ihminen kuin tämä Milla. En mäkään ratsutettavien hevosten hoitajia pitänyt kovin taitavina yleisesti ottaen, enkä välttämättä olisi luottanut suureen osaan tuntihevosten hoitajistakaan siinä suhteessa, että ne olisivat osanneet rakentaa seitsemäntoista ja puolen metrin linjan diagonaalille. Ehkä mun pitäisi vain todistaa, että en ollut mikään jatkokurssin käynyt kymmenvuotias. Ehkä meistä tulisi Millan kanssa vielä jopa kavereita.

Ei, nyt mä olin kyllä haaveillut kaveruudesta ihan liikaa yhdelle päivälle. Olihan mulla kollegat ja kumppani ja kissa. Salmankin kanssa tultiin ihan hyvin toimeen. Eikä Agikaan ollut yrittänyt tappaa mua tänään. Hyvinhän mulla meni, mutta menköön.

[Salma]

12.8. Ruskamäki

Milla napitti kisatakkinsa nappeja auki niin nopein sormin, etten käsittänyt, miten hän saattoi samaan aikaan pidellä hevosen ohjista. Hän tuijotti minua yläviistosta silmät kiukunkatkuisina.

"Voisitko mitenkään viedä tän mun kisa-arkkuun", hän kysyi saatuaan takin auki ja tyrkkäsi sen syliini. Takin alla oleva valkoinen t-paita oli häikäisevän puhdas, kainaloista kuiva ja niin hyvin istuva, että Millan kehonmuodot olisi voinut piirtää sen perusteella. 

"Voisin", vastasin, vaikka Millan äänensävyn perusteella olisin mieluummin pudottanut takin maahan. Missä vaiheessa minusta oli tullut hänen groominsa? Enkö omistanut hevosta, jolla hän äsken hyppäsi? 

Milla naksautti kieltään niin, että minun täytyi kai tulkita se hänen versiokseen kiitoksesta. Hän kääntyi löysäämään Agin satulavyötä. 

"Mä lähden viemään tätä heti Seppeleeseen", hän sanoi satulasiiven alle piiloutuneena. 

Olin ollut jo kääntymässä, mutta hänen äänensävynsä sai minun jäämään aloilleni.

"Mä olin ajatellut, että me ratsastettaisiin yhtä matkaa kotiin. Mulla on vielä se kolmosluokka Egsyllä."

Nytkään Milla ei katsonut minua. Tiukkaan vedetty kisanuttura vain tutisi, kun hän naurahti kuivasti.

"Mä en valitettavasti pysty odottamaan mitään seurakisoja loppuun. Mun pitää vielä ajaa takaisin Helsinkiin."

"Selvä."

Käännyin kannoillani Millan takki kädessäni roikkuen. Kun pujottelin kohti tallia, jossa hänen kisa-arkkunsa oli, mietin kiukkuisena etten muistanut, miksi olin valinnut niin kiireisen valmentajan itselleni. Seuraavassa luokassahan oli neljä ratsastajaa! Ja siinä viimeisessä, jossa itse kisasin, meitä oli alle kymmenen. Pääsisimme parin tunnin päästä kotiin. Kaiken lisäksi minusta olisi ollut mukavaa kulkea matka yhdessä ja käydä läpi suorituksiamme. 

Vaikka siitähän tässä oli kyse, mietin laskiessani takin siististi Millan kiiltävän kisa-arkun päälle. Milla oli tullut Agilla toiseksi. Hän oli itse väen vängällä halunnut ottaa 40 sentin luokan ja tuhissut sitten nenäänsä, kun oli selvinnyt että muut osanottajat olisivat pikkuponeja. Radalla Agi oli sitten käyttäytynyt, kuten mikä tahansa nuori hevonen käyttäytyy. Sitä oli jännittänyt vieras paikka ja vieraat hevoset, se oli sählännyt ja ottanut valtavia loikkia sekä esteillä että niiden välissä. Olin itse ollut tyytyväinen siihen, ettei sillä ollut yhtään pudotusta. 

Milla oli juuri ja juuri suostunut kunniakierrokselle. Hän oli näyttänyt kärsivältä istuessaan Agin selässä ja meinannut teilata kumoon Saagan ja Gekon, kun he lähtivät kentältä. 

Se suututti minut nyt jälkeenpäinkin. Käännyin kisa-arkulta, marssin ulos tallista ja etsin käsiini Saagan poneineen. Hän seisoi tallin kulmalla syöttelemässä pikkuhevoselleen vihreää. 

"Onneksi olkoon", sanoin. Saaga katsahti minua yllättyneenä. "Sä ratsastit tosi hyvin."

"Kiitos", Saaga sai sanotuksi. Hän nykersi Gekon ohjat käsiinsä, hymyili, katsoi nolostuneena alaspäin ja potkaisi saappaankärjellään kahisevaa heinikkoa. 

"Olis kivaa ratsastaa joskus yhdessä", sanoin tuntien itseni vanhaksi tädiksi. Saaga nyökkäsi heinikolle.

"Niin olis", hän sanoi ujosti ja taputti Gekon kaulaa. 

Jätin hänet miettimään, mistä yllättävä kehupuuskani syntyi, ja palasin Millan ja Agin luokse. Minut nähdessään Agi levitti sieraimiaan ja kohotti päätään. Se kyllä tunnisti minut, mutta en voinut oikein väittää, että se olisi vaikuttanut erityisemmin pitävän minusta.

"Monelta sä tulet takaisin Seppeleeseen?" Milla kysyi. Hän oli riisunut kypärän ja roikotti sitä käsivarrellaan samalla, kun irrotti Agin suitsissa lepattavaa ruusuketta.

"Kyllä mä kolmen tunnin päästä olen jo siellä", sanoin. Hetkeksi välillemme jäi hiljaisuus, mutten sitten voinut olla jatkamatta. "Sä voit muuten jättää sen ruusukkeen siihen. Se on kuitenkin sun ja mun hevosen voittama."

Millan sormet pysähtyivät. Hitaasti hän laski kätensä ruusukkeelta. 

"Mä pyydän jotain tallityttöä kylmäämään tämän jalat", hän sanoi hiljaa. Sitten hän kääntyi katsomaan minua suoraan silmiin. "Me nähdään sitten seuraavassa valmennuksessa."

[Edith]

Pilviä
16.08.2018

Koko Liekkijärvellä ei oltu lauantai-illan jälkeen muusta puhuttu kuin Seppeleen tallipalosta. Se todisti yhden asian: joko sen, kuinka merkittävä talli tämä ratsastuskouluksi melko iso talli oli, tai sitten sen, että mä totta vie asuin nykyään landella, missä kaikki tunsivat toisensa ja juorut levisivät nopeammin kuin, no, Liekkijärven liekkimeri. Päivä päivältä paikallislehteen oli ilmestynyt uusia juttuja, ensin tietysti pääuutinen, tänään viimeisimpänä kohu siitä, että kyseessä oli tuhopoltto, ja välissä juttuja siitä kuinka tiivis porukka meillä on ja että tämä on lähentänyt meitä tosi paljon.

Sillä välin mä olin pysytellyt poissa.

Tiesin jo, että musta kiersi huhuja. Juoruamiseen mä olin tottunut. Ei Suomen hevospiireissä pysynyt pää kasassa, jos jaksoi kuunnella juoruja itsestään. Varsinkin varakkaamman perheen lapsena, jolle oli aina ostettu hevonen ja harrastusta sponsoroitu, oli turha edes toivoa, ettei paskaa puhuttaisi. Liekö sitten ihme, kun mä vähän koppavan ulkokuoreni kanssa ilmestyin pieneen kaupunkiin ja ratsastuskouluun. Uusista tyypeistä puhuttiin aina, ja tiesin, että mussa oli paljon aihetta juoruille.

Mä olin myös huono tutustumaan uusiin ihmisiin. Mä viihdyin omissa oloissani ja kaiken lisäksi hoidin yksityistä heppaa, joten en mä ollut niin kauheasti edes tavannut muita hoitajia. Tallin yläkerrassa oli kuulemma joku hengailutila, mutta sinne mä en ollut uskaltanut. Mutta olin mä sentään puhunut muille. Silti kellekään ei ollut tullut mieleenkään vaikka kutsua mua talliporukan whatsapp-ryhmään. Salma oli toki tosi mukava mulle, mutta se ei varmaan ollut vaan tajunnut. Mutta luulisi että joku olisi.

Joten mä olin pysytellyt poissa lauantain jälkeen. Lähentykööt vaan, ei mua sinne kaivattu. Eikä tämä tuntunut muutenkaan oikealta hetkeltä alkaa tuputtautua jengiin sisään. Palo oli varmasti järkyttänyt pidempään tallilla pyörineitä. Tänään Salma oli kuitenkin kysynyt multa, pääsisinkö hoitamaan Agia, enkä mä kehdannut enää kieltäytyä.

Mä parkkeerasin Saabini vähän epäröiden tallin pihaan, aivan kauimmaiseen reunaan. Autosta ulos astuessani mä tavallaan ymmärsin, kuinka paljon palo oli vaikuttanut täällä kauemmin pyörineisiin: mustuneet puunrungot ja nurmikko näkyivät jo parkkipaikalle, eikä näky ollut kovin kaunis. Ilmeisesti ilman ponitalliakin pärjättäisiin, mutta maneesin menetys oli paha. Maneesittomuus karkottaisi asiakkaita, varsinkin jos talvi olisi huono, ja totta puhuen mäkin olisin kyllä alkanut etsiä uutta tallipaikkaa, jos mulla olisi oma hevonen ollut. Joten, vähän epäröiden ja kaarrellen, mä otin sen aiheeksi hinkatessani Agnethan laadukasta estesatulaa puhtaaksi Salman putsatessa kilpaponinsa varusteita.
”Mitä mietit?”, mä kysyin rikkoen hiljaisuuden, ja säikähdin omaa ääntäni itsekin vähän. Painoin katseeni tiukasti ruskeaan nahkaan ja keskityin hieromaan sitä puhtaaksi, vältellen Salman katsetta.

Vähän mä yllätyin, miten tärkeänä Salma piti Seppeleessä pysymistä. Mutta toisaalta, Bonnien oli varmasti jäätävä tänne, joten helpompaa olisi pitää molemmat hevoset samassa paikassa. Ja kyllä mäkin sen ylemmyydentuntoisen nartun, eli siis valmentajan, vaihtaisin pois milloin tahansa hyvän syyn saadessani. Salma jostain syystä silti arvosti sen oppeja. En viitsinyt kysyä, miksi.
”Mutta kai me joku maneesi tarvitaan?” mä kysyin sen sijaan. Agin kaltaisen hevosen voisi saman tien laittaa vaikka kuoppaan, jos sillä treenaaminen rajoittuisi siihen, mitä liukkailla ja epätasaisilla pohjilla voisi tehdä kahdeksan kuukautta. Aina välillä mä kaipasin mun Saksa-aikoja. Kesä keski-Euroopassa kesti kauemmin kuin Suomessa, eikä talvikaan ollut samanlainen. Ei tarvinnut miettiä, voiko koko talvena
ratsastaa ollenkaan.

Mun onneksi Salma myönsi, että maneesi tarvittaisiin. Ja loppuun se vielä lisäsi itselleen tyypilliseen ja mulle ihan hiton vieraaseen kaikilla-pilvillä-on-kultareunus-tapaansa, että asiat järjestyisivät vielä. Mä hymähdin, ehkä enemmän itselleni.

Hetken hiljaisuuden jälkeen mä kysyin, halusiko Salma mennä ratsastamaan. ”Mee vaan, jos millään viitit”, se vastasi. ”Milla tulee kuitenkin taas huomenna.” Se kuulosti tekosyyltä. Salma ei puhunut Agista samaan tapaan kuin nuoret hevosenomistajat usein puhuivat uusista ostoksistaan. Sitä ei tuntunut haittaavan, että joku muu ratsasti sen hevosella. Nillan selkään mä en ollut muistaakseni päästänyt koskaan ketään muuta. Kai se oli ihmisestäkin kiinni, mutta mä olin tässä parin viikon aikana saanut vähän sellaisen viban, että Agi ei ehkä ollutkaan se unelmien hevonen. Lisäksi mä näin Salman ilmeestä, että sitä painoi jokin. Ehkä tallipalo edelleen. Enkä toisaalta ihmetellyt. En sitä, että tallipalo pyöri mielessä edelleen, enkä sitä, ettei kimo ruotsalaistamma ollut unelmien hevonen. En mäkään sitä olisi ostanut.

Silti mä ratsastin sillä ihan mielelläni. Ainakin sillä ratsastaminen kehitti mua ratsastajana. Ja ehkä pitkäjänteisellä työllä siitä saisi ihan kelpo ratsun. Sitten olisi palkitsevaa katsoa taaksepäin ja nähdä, miten paljon on edistytty. Tiedä sitten, kuinka pitkäjänteistä työtä tehtäisiin, kun kenttään upposi vuohisia myöten, tai kun se muuttuisi luistinradaksi. Tai ilman valmentajaa.

Kouluvalmentajasta olisi keskusteltava vakavasti, kunhan maneesiasialle saataisiin jokin ratkaisu.

[Edith]

Marraskuu
23.11.2018

Kaikkien suureksi yllätykseksi kenttä oli pysynyt käyttökelpoisena suurimman osan syksystä, ja vielä näin marraskuun lopussakin pohja oli suhteellisen hyvässä kunnossa. Pimeää tietysti oli jo neljältä, mikä tarkoitti suurimmalle osalle töissä tai koulussa käyville pimeällä ratsastamista arkipäivisin. Mulla ei kuitenkaan onneksi ollut tavallisia kahdeksasta neljään -työpäiviä, joten tänäkin harmaana perjantaina mä olin päässyt tallille päivänvalon aikaan. Tai no, voiko sitä päivänvaloksi kutsua, kun auringonvaloa suodattui paksun pilvikerroksen läpi vain vähän, mutta ei ollut kuitenkaan säkkipimeää.

Agi oli kehittynyt huimasti. Sen pylly oli pyöristynyt mukavasti oikeaan suuntaan, selkä noussut ja alakaulan rippeet hävinneet kokonaan viimeisen muutaman kuukauden aikana. Se valkeni mulle oikeastaan tänään ihan yhtäkkiä harjatessani valkoista karvaa käytävällä. Hokkikenkä kolahti lattiaan kuuluvasti pölyharjan siirtyessä mahan alle. Tamman ulkomuoto oli ehkä kehittynyt, mutta käytöksestä ei ollut edelleenkään oikein mitään hyvää sanottavaa. Okei, tamma yritti nykyään testata mua paljon vähemmän kuin alkuun, mutta samanlainen Tamma se edelleen oli. Yksi syy miksi mä halusin ratsastaa päiväsaikaan: kentän pimeät nurkat vaativat pienen tappelun joka kierroksella, ja se oli pidemmän päälle harvinaisen puuduttavaa.

Agi oli tänään yllättävän mukava. Sen tummansinisiin pinteleihin käärityt jalat tahkosivat kentän hieman liian märkää pintaa mukavan tahdikkaasti ja jopa yleensä haasteita tuottavat laukkaväistöt sujuivat joten kuten - sen verran, että niitä olisi ehkä voinut kehdata esitellä jopa koulutuomarille. Sen mä kuitenkin tiesin, että koulukisoihin ja varsinkin vaativiin luokkiin oli vielä matkaa ja paljon.

Harmaa tamma puhalsi tyytyväisenä ilmaa sieraimistaan mun antaessa sille pitkät ohjat. Ehkä se, ettei kentällä ollut muita, oli vaikuttanut positiivisesti tamman mielentilaan ja sen korvat olivat melkein jopa hörössä. Ei ihan kuitenkaan.
"Se näytti hyvältä", tuttu ääni kentän laidalta sai mut melkein säikähtämään. Salma oli hiippaillut paikalle ihan huomaamatta.
"Ja tuntui myös. Ei edes mitään temppuja tänään. Ehkä kun ei ollut yleisöä."
"Hitsi kun pääsisi esittelemään joskus johonkin sen hyviäkin puolia", nainen hymähti aidan takaa ja ojensi mulle loimen aidalta.
"Mä luulen että menee vuosia, ennen kuin me esitellään mitään muuta kuin huonoja puolia", mä naurahdin ja taputin hionnutta kaulaa Salman tarjotessa tammalle porkkananpalaa. "Ootko sä täällä kuinka pitkään?"
"Kyllä muutaman tunnin ainakin."
"Jos vaihdat sille kuivan loimen parin tunnin päästä? Se on pakko klipata, ja ehtisin tulla vielä illalla tekemään sen, jos on kuiva heppa klipattavaksi."
"Kuulostaa oikein hyvältä", Salma hymyili. "Varo sormias sen klipperin ja tän tyypin kanssa."
"Aina."

[Salma]

Lumikentän läpi laukkaava Agi oli kääntänyt korvansa luimuun ja näytti siltä, että tällä kertaa se todellakin laukkaisi päälleni. Painoin silmäni kiinni ja purin hampaat yhteen - en antaisi sille periksi, tälläkään kertaa se ei ryntäisi ylitseni - mutta en voinut olla nostamassa toista kättä eteeni. Sydän pampahteli kylkiluita vasten.

Edestäni kuului kahahdus ja vingahdus, sitten jokin lennähti ohitseni. Vilkaistessani lapaskäden yli näin, että luminen laidun edessäni oli tyhjä ja Agi ravisteli päätään sivummalla. Se oli pysähtynyt, tuijotti minua ja näytti pahansisuiselta. 

Ei tämä ollut muuttunut vuodessa lainkaan helpommaksi. Agi ei jostain syystä pitänyt minusta, tai sitten minä en pitänyt siitä, oli vaikea sanoa kummassa oli syy. 

Olin alkanut toimia tallilla vitkastellen. Hoidin Bonnien huolellisesti, ratsastin sitä lumisella niityllä rakentuvan maneesin vieressä niin hyvin kuin taisin ja tein maastossa pitkät loppukäynnit. Toivoin aina, että joku tulisi mukaani maastoon ja saisin tekosyyn unohtua juttelemaan jonkin kuuraisen ojanpätkän kohdalle keskelle metsikköä. Ratsastuksen jälkeen puhdistin hartaasti Bonnien varusteet ja istuin monta minuuttia tyhjänpanttina karsinassa pitämässä sille seuraa. 

Kaiken sen ajan toivoin, että Agi juoksisi tarhassa virtansa pois, että se olisi piipussa ja lauhkea kun hakisin sen sisään. Mutta aina ohi kulkiessani se nyhjötti tarhan nurkassa tai hätyytteli ärsyttävästi muita tammoja. Sain aina pelätä, että se potkaisisi joltakin niistä polven hajalle. 

Edithistä oli tietysti apua, mutta hän oli kiireinen. Eikä siitä olisi tullut mitään, että olisin sysännyt hevosenhoitajani harteille Agin koulimisen yhteiskuntakelpoiseksi hevoseksi.

Niinpä sinä päivänä taluttaessani ravia tikuttavaa Agia talliin, minä tein päätöksen.

Hankkisin sille vuokraajan. Etsisin sen ihmisen, joka tulisi Agin kanssa oikeasti toimeen.

Ja toivoisin parasta.

[Edith]

Sitä aina väitetään, ettei tajua asioiden arvoa, ennen kuin ne menettää, ja voi pojat se oli totta ainakin maneesin kohdalla. Toki siitä oli saatu nauttia jo lähes kuukausi, ja luojan kiitos se oli valmistunut ennen pahimpia jääkelejä - monet maneesittomat eivät olleet ratsastaneet käyntiä enempää moneen viikkoon. Vaikka kyllä syksyn kurakeleillä ratsastaminen oli ollut lähes yhtä nihkeää.

Agin liikutuksen kannalta maneesi oli ollut pelastus. Kehnoilla pohjilla aktiivinen treenaaminen oli jäänyt vähemmälle ja sen kyllä huomasi. Viikoittain olin pakannut kimon autoon (vaikka aina välillä se oli meinannut jäädä yritykseksi) ja hurauttanut lähimaneesille kouluvalmennukseen, mikä oli kyllä ollut lähes yhtä tyhjän kanssa. Agin kaltaisen nuoren kanssa olisi pitänyt saada homma toimimaan päivittäin, tai edes joka toinen päivä, että se kehittyisi.

Siksi mun mielestä oli vähän kummallista, että Milla edelleen valmensi ja ratsutti tammaa. Myös estetunneille tammaa oli kuskattu viikoittain, vaikka yleensä homma oli sujunut korkeintaan yhtä hyvin kuin kauden ensimmäiset startit viime viikonloppuna. Millan remmissä mukana pitäminen oli mun mielestä outoa myös siksi, että mä olin alkanut huomata, että Salman suhtautuminen siihen oli lähes samanlainen kuin mun. Naisten välinen kireys korostui etenkin kisoissa, minkä toki pystyi laittamaan kisajännityksen piikkiin, mutta niin mun kuin varmaan Salmankin mielestä oli aivan naurettavaa, miten Milla purki turhautumisensa hevoseen, mikä ei todellakaan saanut sitä hyppäämään yhtään sen paremmin. 

Tänään, kuten lauantaisin yleensäkin, oli maneesissa ilta-aikaan hyvin tilaa tuoda ulkopuolinen kouluvalmentaja. Agi oli kisojen jälkeen saanut parin päivän ratsastusvapaan, ja sen jälkeen sen ratsastus oli ollut lähinnä mun vastuulla. Salman kanssa me oltiin päädytty siihen, että vuokraaja olisi hyvä lisä, jotta nuori saisi tarvitsemaansa aktiivista ratsastusta, mutta vielä haku ei ollut tuottanut tulosta. Kaipa monet olivat nähneet sen kisoissa, ja todenneet pitävänsä enemmän hengestään kuin ratsastamisesta. Salma itse ratsasti tammalla nyt vähemmän, Bonnien kanssa treenaaminen kai vei niin paljon aikaa. Valmennuksen loppupuolella mä kuitenkin spottasin lyhyen bruneten katsomosta Agin enkkuvilttiin kääriytyneenä. Kerrankin, mä hymähdin, kerrankin niin että tamma oikeasti toimi. Sen vaaleat kaviot tömisivät maneesin joustavaan pohjaan rytmikkäästi, kun se kokosi laukkaansa pärskähdellen ja mun melkein teki mieli halata sen kaulaa, kun se oli suorittanut elämänsä ensimmäisen rikkeettömän laukkapiruetin. Eihän se mikään hieno ollut, mutta kuitenkin. En halannut, annoin sen vain venyä tavalliseen koottuun laukkaan ja taputin sitä nopeasti kaulalle. Ei se kehuja olisi edes tarvinnut, sen itsetunto oli niin hyvä, mutta tänään se oli ollut harvinaisen taitava. Saimmekin valmentajalta luvan lopetella kevyen ravin kautta.

Salma toi viltin meidän luo, kun mä olin hetken ravailujen jälkeen hypännyt alas ja nostin jalustimia.
"Näyttäispä se aina tolta", brune hymähti ja heitti viltin hikisen tamman selkään. Pitäisikin klipata se vielä ainakin kerran.
"Tuntuispa se aina tolta", mä naurahdin ja nappasin takkini katsomon laidalta. Vaaleanpunainen turpa lähestyi takkia, ja ihan syystä: tamma tiesi, että taskussa oli porkkana, ja se tiesi ansainneensa sen. "Pitäis vaan saada tasaisuutta ja rutiinia, ja tästä olis vaikka mihin."
"Niinpä. Ehkä tällä kaudella sais enemmän startteja alle, ja ehkä vieraat paikat ei oo sen mielestä enää ihan niin kauheita, kun puoli talvea piti ajella ties mihin aina ratsastamaan."
"No viime viikonlopun perusteella en ois niin varma", mä naurahdin Salmalle, joka oli lähtenyt mukaan kävelyttämään tammaa maneesin ympäri.
"Totta."

Kävelimme hetken hiljaisuudessa Agin pärskähdellessä tyytyväisenä, jonka jälkeen Salma avasi suunsa vähän mietteliäänä. "Mitä sä mietit Millasta?"
"Kyllä sä kai tiedät, mitä mä tykkään sen ratsastuksesta ja asenteesta oon."
"Niin mä kai. Vaikka onhan se menestynyt, ja pärjää tälle."
"Se ei aina tarkoita että olis hyvä."
"Tossa viime kisoissa vaan vähän mietin, että miksi mä käytän sitä vielä", Salma totesi sivuuttaen mun kommentin, kaikille mukava ihminen kun oli. "Mutta sitten on se fakta, että en mä tiedä kuka muu suostuisi, ainakaan samaan hintaan."
"Niin."

Agi jäi lämpöpinteleissään ja BOTissaan karsinaan järsimään iltaheiniä, kun mä lähdin kotia kohti. Parkkipaikalla mä istuin autossa hetken mietteliäänä moottorin lämmetessä, ja lopulta naputtelin Salmalle nopean viestin.

"Ei mua haittaisi startata Agilla joskus."

[Salma]

”Ei mua haittaisi startata Agilla joskus.”

Vielä aamullakin tuijotin viestiä, jonka Edith oli lähettänyt minulle eilisiltana. Istuin keittiön pöydän ääressä aurinkoläikässä, annoin teekupin jäähtyä ja valutin katsettani viestikentän ja ulkona olevan lumisen maiseman väliä.

Tunsin itseni vähän tyhmäksi. Eilen katsellessani Edithin valmentautumista Agilla olin tajunnut, että hänhän todella osasi ratsastaa hevosellani. Kun Edith oli saanut Agin pyörähtämään laukkapiruetin – horjahtelevan, mutta silti – minun oli tehnyt mieli yhtä aikaa taputtaa ja haudata pää käsiini. Minun olisi pitänyt olla se, joka oli kiinnostunut treenaamaan laukkapiruetteja Agin kanssa. Kiinnityin kuitenkin yhä enemmän Bonnieen, treenasin sillä yömyöhään asti ja lähettelin Edithille kiitosviestejä, kun hän viikoittain kuskasi Agia kouluvalmennuksiin.

Siitäkään huolimatta en ollut tajunnut, että hyvin ratsastava hoitajani olisi voinut kisata Agilla. Olin laittanut kaiken toivoni Millaan, vaikka syy ei ollut minulle itsellenikään ihan selvä. Kyllä, arvostin häntä. Kyllä, hän sai Agin silloin tällöin toimimaan esteillä, etenkin kotona. Kyllä, hänellä oli jostain kummallisesta syystä motivaatiota ratsuttaa nuorta hevosta, jonka korvien välillä humisi vain tuuli.

Minusta tuntui, että aivoni paahtuivat, enkä osannut sanoa johtuiko se auringonpaisteesta vai mielessäni pyörivistä ajatuksista. Otin puhelimen käteeni ja soitin Emmylle.

”Miksi sä yhä pidät Millaa”, Emmy kysyi, kun tuntia myöhemmin istuimme Agin ja Kuutin selässä lumisella metsätiellä. Olin ottanut Agin alleni pääasiassa siksi, että voisin todistella itselleni ratsastavani hevostani. Se oli ollut viime aikoina niin paljon Millalla, että hyvä kun muistin mihin reikään jalustimet piti lyhentää.

”Mulla on sopimus sen kanssa”, vastasin välttelevästi.

”Mut mitä sä saat siltä?”

Emmy kääntyi Kuutin satulassa ja katsoi minua uteliaasti. Minulle tuli yhtä aikaa sekä hyvä että kurja olo. Onneksi oli Emmy, joku joka oli valmis auttamaan minua kaikissa tilanteissa. Toivoin vain, että tätä tilannetta ei olisi ollut olemassakaan.

”Se ratsuttaa Agia”, vastasin pienellä äänellä.

”Kyllähän ratsuttajia nyt riittää”, Emmy hymähti. ”Niitäkin, jotka on mukavia.”

”En mä nyt tässä tilanteessa voi sanoa sille, että sen pitää lopettaa”, huokaisin. ”Se kisaa Agilla koko kevään.”

”Ja sä saat kuunnella sen valitusta, jos Agi ei pärjää”, Emmy sanoi verkkaisesti. ”Mua vaan mietityttää, että kumman hevonen se oikeastaan on. Sun vai Millan?”

Samaa olin itsekin miettinyt, mutta sitä en halunnut sanoa Emmylle ääneen.

”Mun tietysti”, vastasin siis ja laskin katseeni Agin korvien väliin. Ne olivat hämmentyneessä tanassa, kuten koko hevonen oli jatkuvasti. Se oli pieni outo lapsi, joka ei ymmärtänyt mitä siltä vaadittiin ja puolustautui siksi koko maailmaa vastaan ihan vain varmuuden vuoksi.

”Kunpa mulla olis aikaa olla enemmän Agin kanssa”, jatkoin vielä.

Tunsin Emmyn katseen kasvoillani, mutta en kääntynyt häneen päin. Tiesin, mitä katse merkitsi. Ei kyse ollut ajasta, ei tässä tapauksessa.

Kyse oli halusta.

[Edith]

Me oltiin Salman kanssa turvallisuussyistä päätetty, että vältettäisiin Agilla ratsastamista ruuhkamaneesissa. Emme halunneet, että tamma kumauttaisi jotain poniratsastajaa kaviolla päähän kiimapäissään. Siksi tamman ratsastukset olivat jääneet pois nyt pari päivää, kun emme kumpikaan olleet ehtineet tallille ennen ruuhka-aikaa, ja Agin liikutus oli ollut nopea juoksutus iltamyöhällä. Tänään Milla oli hyppäämässä tammalla, ja ratsastuksen vähyys näkyi. Ja kuului. Hokkikavio tömähti maneesin seinään niin kovaa, että mä pelkäsin tamman murtavan kintereensä. Milla potkaisi kannuksensa hiestä harmaisiin kylkiin niin kovaa, että mä seuraavaksi pelkäsin sen kylkiluiden murtuvan. Mä en itsekään ollut mikään natural horsemanship -tyyppi, mutta kyllä mä silti tiesin, miten Agin kaltaisten hevosten kanssa kannatti yrittää tulla toimeen. Milla selvästikään ei tiennyt, ja mä tyydyin huokaisemaan syvään ja toivomaan, että kimo olisi ehjä vielä viikonlopun kisoissa, joihin tämän piti olla viimeistelytreeni.

Agi hyppäsi kannusten paineesta eteenpäin ja Milla sai sen ohjattua neljän laukan linjan ensimmäiselle esteelle siedettävän hyvin. Tamma kuitenkin kiihdytti vauhtiaan esteen jälkeen reilusti ja pienen tamman jalat onnistuivat venymään niin, että se teki väliin vain kolme laukkaa ja hyppäsi linjan toisen osan suhteettoman kaukaa. Milla ei tietenkään tätä arvostanut, vaan heti laskeutumisen jälkeen kiskaisi tammaa suusta aivan huolella. Agi tietenkin hyppäsi pystyyn niin vauhdilla, että mä olin varma, että se kaatuu. Milla onneksi osasi reagoida tähän eikä kimo kaatunut selälleen. Sehän olisikin ollut aivan loistava viimeistely.

Milla hyppäsi vielä pari estettä, ravasi sitten kaksi kierrosta ikään kuin loppuverryttelyksi ja tyrkkäsi sitten tamman ohjat mulle. Naisen kasvot olivat meikkivoiteen alla niin punaiset, että mä tiesin, kuinka vihainen se oli. Mä pyöräytin naisen lapsellisuudelle silmiäni ja kylmän viileästi pidensin jalustimia parilla reiällä ja kiipesin selkään enempää miettimättä.
"Se on valmis. Voit kävelyttää ja viedä talliin", Milla tokaisi mulle kuin tyhmälle.
"Ei ole. Mä en aio jättää sitä tälle fiilikselle, kiitos vain mielipiteestä", mä vastasin ja nostin vasemman laukan. Tennareissa, ilman kannuksia. Mun ei tarvinnut jäädä katsomaan Millaa tietääkseni, että sen ilme oli tällä hetkellä pöyristynyt ja varmasti myös vihainen. Agi rauhoittui nopeasti ja venyi rentoon, pitkään muotoon jo ensimmäisen kierroksen aikana, mutta Milla ei sitä nähnyt: nainen oli kadonnut maneesista jo kun ratsastin takaisin ovipäätyä kohti.

Mulla oli aivan järjettömän hyvä fiilis siitä, että Agi luotti muhun niin hyvin, että vaikka se oli vartti sitten tehnyt kaikkensa päästäkseen eroon Millasta, se ei jäänyt vastustelemaan mulle juuri ollenkaan. Samaan aikaan mua vitutti aivan suunnattomasti se, että Milla edelleen ratsasti tammalla, vaikka ne kaksi eivät tulleet keskenään toimeen yhtään sen paremmin kuin mä ja Milla, ja mua vähän myös kuumotti se, että mä olin varmasti ylittänyt sen maagisen rajan, ja se oli ehkä maksanut Salmalle valmentajan ja ratsuttajan. Ei se mua toki haittaisi etten näkisi Millaa enää ikinä, paitsi ehkä palkintojenjaossa mua huonommalla sijalla (niin lapsellinen mäkin olin), mutta Salma ei välttämättä arvostaisi.

Kun Agi oli loppuverrytellyt rennon ja tyytyväisen oloisena, mä kiedoin sen villaloimeen ja talutin sen ulos maneesista pitkille loppukäynneille lumisille maastopoluille. Tamma oli kauttaaltaan märkä hiestä, eikä todellakaan siksi, että se olisi tänään liikkunut jotenkin tavallista enemmän. Vähän toki ehkä siksi, että mä en ollut vieläkään ehtinyt klipata sitä, mutta se oli tänään ohjelmassa. Milla oli taitava ratsastaja, mutta Agille sen tyyli ei sopinut ollenkaan. Mä itse pidin tammoista, mutta kaikki ilmeisesti eivät.

Puolisen tuntia pirteässä pakkasilmassa käveltyään Agi pääsi pesulle ja sitten kuivattelemaan tuplacoolereiden alle kylmäyssuojat jalassaan ja puurot naamansa edessä. Mulla olisi nyt sopivasti aikaa puunata kaikki varusteet, ja kun poni olisi kuiva, alkaisi klipperi laulaa. Sitä ennen mun oli kuitenkin pakko laittaa Salmalle viestiä.
"Hirveetä katottavaa, taas, melkein keulivat ympäri, mut hypyt näytti hyvältä silloin ku osui. Might've crossed a line Millan kanssa, toivottavasti se ei irtisanoudu nyt mun takia. Klippaan ja nypin harjan vielä tänään ja laitan yöksi pintelit."

Sen lisäksi, että Agi oli yleensäkin alkanut käyttäytyä suhteellisen siedettävästi mun seurassa, siitä oli tullut suorastaan tylsä klipattava. Mä en nykyään enää tarvinnut edes twitchiä sen pään tai korvien ajeluun. Se puolestaan antoi mulle ihan liikaa aikaa miettiä ilmoitustaulun lappua tyhjästä karsinapaikasta ja maailman hienointa tammaa, joka oli jäänyt Saksaan ja jota mulla oli snadisti ikävä edelleen. Mutta en mä ollut varma, halusinko mä. Agi jäisi sitten vähemmälle huomiolle, ja ties kuka sitä sitten Salman lisäksi ratsastaisi. Hitto että mä olinkin jo kiintynyt tähänkin pikkutammaan, joka tömäytti kavionsa lattiaan sen merkiksi, että klippaustuokio oli nyt kestänyt hieman liian kauan.