Polinan Hoitokirja

[Anne]

Polinan päivis

[Viveka]

"HAVE YOU EVER SEEN THE RAIN?"

Voi jeskamandeeras! Suomen sää oli jälleen kerran onnistunut yllättämään minut, vaikka olenkin koko ikäni joutunut seurailemaan sen oikkuiluja. Ei, tällä kertaa kyseessä ei kuitenkaan ollut se perinteinen, jokaiseen autenttiseen suomalaiseen kevääseen kuuluva, melkein pakollinenkin takatalvi, joka iskee salakavalasti juuri silloin, kun olet jo uskaltautunut ajattelemaan, että ehkä se kesä voisi vihdoin saapua - vain huomataksesi, että sääennusteet ennustavat seuraavaksi kuukaudeksi vain loskaa, nollakelejä ja lisää loskaa. Mutta tosiaan, takasin siihen nykyhetkeen – eli tällä kertaa kyseessä olikin yllätyssadekuuro. Se ei ollut kovin kiva yllätys, ei ainakaan tuliterien lenkkareitteni mielestä. Olin vain kiskaissut ne jalkaan lähtiessäni, kummemmin miettimättä, sillä ideanani oli ollut koulukiireiden takia vain käydä tallilla pikaisesti moikkaamassa Polinaa. Sentään muut vaatteeni olivat vedenkestäviä. Fingers crossed.

Lenkkarini eivät todellakaan pitäneet tästä säästä. Onnistuin lahjakkaasti astumaan suoraan vesilätäkköön harppoessani kiireisesti Seppeleen pihan poikki. Mutaisen lätäkkökylvyn jälkeen lenkkarieni väritys oli pikemminkin valko-ruskea kuin valkoinen, mutta onni onnettomuudessa, sukkani eivät jollain ilveellä olleet kastuneet. Sateessa kenkieni kohtalon surkuttelu ei kuitenkaan auttaisi yhtään missään muussa kuin ehkä vilustumisessa, joten pujahdin ponitallin ovista sisään samalla ovenavauksella jonkun toisen tallilaisen kanssa.

Ennen kuin ehdin tiedustella tytöltä, missä Polinan karsina sijaitsi, tämä oli jo mennyt matkojaan. En nähnyt käytävällä ketään muuta, jolta voisin kysyä neuvoa. Ulkona raivoavan sään huomioon ottaen, ei mikään ihme. Katsahdin nyt ympärilleni tarkemmin. Ponitalli oli aika samankaltainen kuin se tallirakennus, jossa sijaitsevasta toimistosta olin aikaisemmin lunastanut hoitajankaappini avaimet. Tämä nyt oli vain pienempi. Tosin, eivätkö kaikki tallit ole pääpiirteittään aika samanlaisia? Sama tuttu ”tallin haju”  täällä ainakin oli, sama kuin edellisessä ratsastuskoulussani. Olin jo ehtinyt ikävöidä tätä – siis en sitä hajua, vaan ylipäätään tallilla oloa! Kiitos ponitallin pienen koon, minun ei tarvinnut etsiä kauaa  ennen kuin äkkäsin sen oikean nimikyltin – ”Virmalan Polanne” siinä luki.

Siinä se nyt olla möllötti - ylväs hoidokkini, ei-niin-ylvään näköisenä. Olin kuullut, että Polina osasi olla varsin säpäkkä neiti, mikä olikin se juttu, joka oli herättänyt kiinnostukseni tammaa kohtaan. Karsinan nurkassa, silmät ummessa nuokkuva poni oli kyllä aika kaukana käsityksestäni sanan ”säpäkkä” merkityksestä. Polina tuntui havahtuvan vasta, kun kuuli minun kaivelevan taskustani makupalaa. Myöskään siitä kuuluisasta vaikeasta käytöksestä ei ollut merkkiäkään, kun tamma poimi kiltisti herkun kämmeneltäni ja antoi minun jopa silittää ja leperrellä hieman. Tuijotin makupalaa rouskuttavaa hevosta omiin ajatuksiini vaipuneena ja se tapitti takaisin isoilla, ruskeilla silmillään. Varmaan ihmetteli, että mitä toi sekopäinen muija tossa oikein toljottaa - ja höpöttääkin vielä!

Ajatus sai minut hymyilemään (ja se taas taisi saada minut varmaan vaikuttamaan entistä sekopäisemmältä). Mitähän tästä, tai oikeastaan meistä, oikein tulisi? Vatsaani kouraisi. Kyse ei ollut katumuksesta, vaan pikemminkin innostuksesta, joka syntyi, kun kuvittelin kaikkea sitä kivaa mitä toivottavasti tulisimme  kokemaan yhdessä. Se saisi kuitenkin odottaa. Minulla oli oikeasti kiire kotiin, sillä minun pitäisi lukea huomiseen historian kokeeseen, mutta en hievahtanutkaan. Jostain syystä Mao Zedongin elämän käänteiden pänttääminen ja sateessa bussipysäkille tarpominen eivät kiinnostaneet yhtään. Miksiköhän?

Säpsähdin ja havahduin melkein transsimaisesta olotilastani, kun kuulin kikattavan tyttöjoukon tupsahtavan talliin. Huokaisin syvään, hihkaisin pikaisesti heipat Polinalle ja lähdin takaisin sateeseen.

Viveka & Polina 1HM

[Viveka]

"LACK OF COMPREHENSION"

Polinalla oli tänään huono päivä,
mulla oli siis käynyt surkea mäihä.

Kun sen karsinalle riensin sitä moikkaamaan,

se näytti siltä, että se mielummin haluaisi mut jyrkänteeltä alas loikkaamaan.

Yritin olla antamatta sen mun mielialaan vaikuttaa,

mutta se olikin aika vaikeaa...

Sillä ei tänään ollut yhtään ymmärrystä mun hellälle hoivalle,
koko ajan sen korvat vaan kääntyi kulmalle loivalle.

Silittäessänikin se vain irvisti,
kaikki mitä tein sitä ärsytti.

Eikä se suostunut nostaan kavioo,
miksi, oi miksi, rupesin hoitamaan tälläistä tampioo?

Sain kuitenkin jotenkuten homman hanskaan,
ja kohta lähdinkin jo kotiin livohkaan.

Eteisen peilistä huomasin asian merkillisen,
rakas hoitohevoseni oli päättänyt antaa mulle lahjan hullunkurisen.

Uuden takkini hihaan oli huomaamattani reikä pureksittu.

Voi vi-

Viveka & Polina 2HM