|
Post by Piritta on Jul 5, 2017 9:41:49 GMT 2
Erään naisen elämä ja teot Pirittan elämäntarina
|
|
|
Post by Piritta on Jul 5, 2017 9:42:29 GMT 2
1. Voi pientä pullukkaa Juhlaväki oli kirjavansorttisesti pukeutunutta, mutta vauva oli tilaisuuden luonteen mukaisesti upotettu röyhelöihin. Pulska vauvannaama punoitti röyhelöiden keskellä, kun juhlakalu rääkyi omissa ristiäisissään minkä keuhkoista lähti - ja lähtihän niistä. Siinä vauvassa ei ollut mitään somaa. Sen olisi pitänyt olla pieni ja suloinen, mutta sen sijaan se oli pamahtanut maailmaan mörssärinkokoisena, raadellut rikki äitinsä paikat ja aiheuttanut tälle tikkejä kiusallista virtsankarkailua. Sillä oli myös koliikki, ja se huusi päivät ja yöt pääksytyksen. Se ei ollut koskaan tyytyväinen. Vaativa vauva, sanottiin, ja jopa tuoreet vanhemmat toivoivat pahimpina hetkinä, että kakara olisi voitu pakata pahvilaatikkoon ja lähettää jokea pitkin Itämerelle jonkun ruotsinlaivan löydettäväksi.
Ai niin. Se vauva olin minä.
Sinä onnettomana päivänä, jona mut sullottiin röyhelöihin, olin juuri saamassa nimen. Siinä tärykalvoja kumisuttelevan huutoni lomassa mut saatiin kastettua. Isäni sylissä, koska kummini olivat pääsääntöisesti heiveröisiä naisihmisiä jotka olisivat luhistuneet mun painoni alla, musta tuli Piritta Eerika Korpi.
Pulskana ja vaativana mä pysyin, kun mun elämän ensimmäiset kuukaudet vierähtelivät ohi. Kesti kauan, ennen kuin mä sain valtavan ruhoni kieräytettyä ympäri saatikka kahden jalan varaan, mutta puhumaan mä opin vikkelästi. Ensimmäinen sana? Potta. Sitä seurasi pian kakka.
Mulla oli kaksi isoveljeä, ja mun jälkeen lapsia ei enää tullut lisää. Taidan joutua ottamaan siitä aika paljon kunniaa itselleni, koska ihan takuuvarmasti mä aiheutin mun vanhemmille niin monta henkistä romahdusta, ettei mun myöhäisemmät ja järkevämmät ikävuodet ikinä riittäisi niitä korvaamaan. Kyllä ne väittää, että kaikki oli sen arvoista, mutta totta kai niillä on mun isänä ja äitinä velvollisuus sanoa niin. Vakuuttaa, ettei jääty miinuksen puolelle, vaikka mä olin järkyttävä monsteri ipanaksi.
Kun mä opin kävelemään, suunta oli välittömästi selvä. Mä yritin aina juosta kaikkien eläinten luo, joita näin, oli ne sitten television ruudussa tai ihan live-elukoita. Myöhäisempi ammatinvalinta ei siis ehkä tule kenellekään yllätyksenä (eikä myöskään se, että ensimmäiseksi aviomiehekseni valitsin sian).
Äiti oli perhepäivähoitaja, joka rakasti lapsia ja keksi toinen toistaan ihanampia aktiviteetteja meille ja hoitolapsille. Jokainen askartelu vaan meni siihen, että mä tein jonkinlaisen esihistoriallista hevosta muistuttavan töherryksen, oli tarkoitus tehdä sitten ihan mitä tahansa. Äidin hoitolapsista mä löysin mun ensimmäisen poikaystävän, Mikaelin, joka juoksi mua pihalla karkuun, kun pingoin perässä kertomassa, kuinka me mentäisiin naimisiin. Kerran sain Mikaelin ahdistettua nurkkaan, tartuin korvista ja moiskautin niin märän pusun, että äidille tuli kiire kuivata poikaparan naamavärkki, jottei se jäätyisi ja tipahtaisi irti talvipakkasella. Sen jälkeen mun kiinnostus Mikaeliin hiipui, kai, koska siinä ei ollut tarpeeksi miestä vastata mun pusuun.
Isä teki... jotain. Mä en koskaan pienenä tiennyt, mitä isä teki työkseen, mutta se teki sitä paljon. Tosi paljon. Se pisti puvun päälle ja lähti aamulla, kun me vielä kuolattiin pitkin poskiamme tai unohdeltiin, että meillä oli ruokaa suussa ja tiputettiin puoliksi pureksittuja sapuskanpaloja pitkin keittiötä. Sitten se vaan oli poissa ja kun se joskus tuli takaisin kotiin, toisinaan seitsemältä ja toisinaan puoli kymmeneltä, se oli väsynyt ja pahalla tuulella. Sitten se saattoi korkata kaljan. Mun ensimmäiset selkeät muistikuvat onkin niitä, kun isä käskee olemaan hiljaa, vajoaa sohvalle ja jää siihen oluensa kanssa, ja jostain syystä äiti vaikuttaa levottomalta, surulliselta, epätoivoiseltakin. Silloin munkin olo oli levoton, surullinen ja epätoivoinen. Enhän mä tiennyt, mitä tapahtui, mutta sen olotilan mä muistan yhtenä epämääräisenä mylläkkänä.
Työstressi, kolme lasta, paine pitää yllä jonkinlaista vakavaraisuutta. Niitä helpottaakseen isä joi. Ei yleensä paljon, mutta jatkuvasti, päivittäin.
Kunnes isältä meni kerran hermo niin pahasti, että äiti jo pakkasi meidät lapset mukaansa ja meni naapuriin.
Sitä isä säikähti, eikä enää koskaan kajonnut alkoholiin. Pian sen jälkeen hän vaihtoi työpaikkaa. Alkoi onnellisempi vaihe elämässä, ja sen sarastaessa mä siirryin kouluun.
|
|
|
Post by Piritta on Dec 13, 2022 19:13:05 GMT 2
Storyline: Piritta tekee hienoja valintoja 1. L ä h t ö k u o p p aLuetuimmat 24 tuntiaLunta tupaan! 7 päivän sääennuste
Talvi yllätti autoilijat
Lumikaaos lamautti julkisen liikenteen
Asiantuntija kertoo: Näin tunnistat hyvän lumikolan
Meteorologin hilpeä sutkaus suorassa lähetyksessä käynnisti ylistävien kommenttien lumivyörynPaska. Talvi oli taas tullut. Tänä vuonna se oli rymähtänyt niskaan akakaputomaisella raivolla, enkä voinut sanoa pitäväni siitä. Ha! Vi-ha-sin sitä. Niin mä löysin itseni selaamasta muun muassa booking.comia ja Trivagoa (hotelli?), mutta todellisia läpimurtoja alkoi tapahtua vasta Airbnb:n ja parin puolihämärän hotellisivuston kautta. Viimeinen silaus oli lähes luotettavan oloinen lentoyhtiö Air Flyer, jonka tajuttoman huokeiden ja vain puolen maailman kautta välilaskeutuvien lentojen sivuuttaminen olisi ollut vain taloudellisesti vastuuton teko. Ennen LUMIKAAOSTA media oli ollut ratketa liitoksistaan kallistumis- ja talousahdinkojuttujen runsauden vuoksi (siinä yksi hyvä syy vihata Suomea: lehdistö myllytti yhtä ja samaa ongelmaa kyllästymiseen asti ja keksi sitten uuden ongelman mässäiltäväksi, eikä ongelmien väliin koskaan löytynyt mitään piristävää). Eikö ollut ajan hengen mukaista säästää, kun sellainen oli mahdollista? Super Offer, sanoi varaussivusto, ja klikkasin lennot ostoskoriin. Tämä mimmi vaihtaisi kohta lumikolan rommikoliin (monikossa, todellakin). Rommikolasta pidin. Kai sitä pitäisi tequila poikineenkin koemaistaa, vaikka niistä en niin välittänyt — mutta hei, when in Mexico jne. Niin! Sinne meiksi lennähtäisi moneksi ihanan pitkäksi viikoksi (koska vahingossa klikkasin kalenterista paluulennon helmikuulle tammikuun sijaan). Oli joka tapauksessa Arton Armas-joulu, mikä oli sikäli harmillinen juttu, että pidin lapsestani keskimäärin kaikkein eniten sukujoulun keskellä. Siellä sitä hyysäsi lapsenlastaan jumaloiva äitini ja isän vastentahtoaanlapseton sisko, ja sain itse keskittyä lähinnä äitiyden mukaviin puoliin (esim. lapselle ostetun karkkipussin syömiseen salaa ennen kuin ko. lapsi sai tietää ko. karkkipussista). Piti vielä selvitellä kuka hoitaisi lasta lähtöpäivänäni, jonka teknisesti ottaen olin vielä siitä vastuussa ennen vuoronvaihtoa. Soitin Lyytille. "Moikka", aloitin ja menin suoraan asiaan. "Hei, sitä mietin että olitkos sie menossa jouluksi kotopuolehen, Karjalaan?" En tiennyt, miksi aloin joskus puhua sitä outoa tekomurretta Lyytille. Lähtökohtaisesti olisi ollut sen tehtävä puhua murteella. Ehkä vahinkomatkimiseni oli seurausta siitä, että pidin kaikkia murteella puhuvia vähän yksinkertaisina maalaisina. Saattoi olla kohteliasta puhua heille heidän omasta murteestaan ammentaen. Tai ehkä se tulkittiin härnäämiseksi. Siinä tapauksessa pahansuopuus oli kyllä tulkitsijan omaa syytä, sillä tarkoituksenihan ei ollut loukata vaan päinvastoin, öh, kunnioittaa keskustelukumppanini juuria ja kulttuuria ja tehdä asiat helposti ymmärrettäväksi. Lyyti olisi maisemissa, kun häntä tarvitsisin. Mahtavaa, eikä yllättävää. Lyytit olivat sillä tavalla luotettavia. Ah. Lumiuutiset ottivat paljon vähemmän kupoliin, kun avasin taas selaimen ryhtyäkseni nettishoppailemaan hemaisevia pikamuotikuteita reissua varten. Tietysti tiesin nopeasti toimittavat nettikaupat. Meksikossa pääsisin eroon epäseksikkäiden toppavaatteiden kirouksesta.
|
|