Lumin Hoitokirja

[Anne]

Lumi-ponin hoitokirja

[Anne]

Koulutunti kesäkuussa




Fiia ja Lumi koulutunnilla kesäkuussa.

[Nette]

10.7.2017
Minä ja pirulainen
eli kuinka kesytät villiponin, osa I

Kai se oli myönnettävä, että kesä oli viimein rantautunut Suomeenkin. Sen huomasi monesta asiasta: kirkkaasta auringonvalosta, jonka polttavan kuumat säteet tuntuivat tunkeutuvan pienimmistäkin raoista ja liimaavan t-paidan entistäkin tiukemmin jo valmiiksi nihkeään selkään, kevyestä tuulenvireestä, joka ei palelluttanut korvia, vaan tuoksui leikatulta ruoholta ja kuivalta hiekalta, sekä hiljalleen tyhjentyvästä tallista, jonka edustalla kuusi onnellista kauramoottoria odotti parhaillaan lähtöä kesälaitumille. Koko Seppele tuntui pysähtyneen. Kaikki elivät tässä onnellisessa kesäkuplassa, jossa kaikki oli iloista, lämmintä, rentoa ja mukavaa, ja jonka puhkaisuun olisi tarvittu vähintäänkin ydinpommia vastaava onnettomuus. Oli ollut niin helppoa heittäytyä mukaan tähän huumaan: hengailla tallipihalla mansikoita syömässä, pyöräillä laitumelle poneja moikkaamaan ja silloin tällöin ottaa virkistävä suihku suoraan vesiletkusta (tai mikä vielä parempaa, tehdä tämä palvelus pahaa-aavistamattomalle ohikulkijalle), mutta sen aika oli nyt loppu. Sillä kaikki ei ollut niin kuin ennen.

Valkea pirulainen tuijotti minua kaltereiden raoista. Sen silmät olivat hiilenmustat, lukuun ottamatta valkuaisia, jotka vilkkuivat epäluonnollisen oloisesti ponin silmäkulmasta. Tamma vaikutti rauhalliselta. Se ei liikahtanutkaan kierrättäessäni katsetta sen korvista selkää pitkin kohti kavioita. Se vain oli. Seisoi. Lopulta eläin pärskähti kuin ilmaistakseen kyllästyksensä ja laski päänsä alas aamuheinien kimppuun.
”Aiotko sä seistä siinä koko päivän vaan toljottamassa?” naureskeli ohi kulkeva Salma, vetäen perässään tympääntynyttä Bonnieta, joka olisi mielellään lähtenyt itsekin kasvattamaan kesämahaansa. Hämmennyin sanoista. Mitä mun oikein pitäisi tehdä? Äkkiä päähäni pälkähti taas se järkyttävä ajatus siitä, että mä tosiaan olin tuon valkoisen kammotuksen hoitaja. Ja samassa mun teki mieli lyödä pääni seinään. Ei tästä tulisi yhtään mitään näin negatiivisella asenteella. Itsepä olin mennyt tähän lupautumaan, ja nyt kärsisin seurauksista.

Sanaakaan sanomatta päätin tarttua härkää sarvista ja kipaisin vintille, josta tiesin löytäväni epämääräisen kasan kadotettuja ja unohdettuja hoitotarvikkeita. Kaivoin sieltä muutaman vähiten pölyyntyneen harjan sekä pohjastaan rispaantuneen kangaskassin, johon heitin aarteeni. Nämä saisivat välttää jonkun aikaa, kunnes hankkisin Lumille omat.

Sitten se hankalampi osuus. Nielaisin äänekkäästi lähestyessäni tuntemattoman ratsun karsinaa, ja poimiessani käteeni karsinanovessa roikkuvan vaaleanpunaisen riimun. Miten ironista. Ulkonäöllisesti oikea prinsessaponi, mutta sisältä täysin mätä. Ainiin. Piti olla positiivinen.

Avasin karsinan salvan varovasti, pidättäen hengitystäni. Ponin pää singahti ylös heinistä ja se pingottui jännityksestä. Polveni valahtivat jännityksestä ja sain vain vaivoin pidettyä itseni pystyssä ja ryhdikkäänä. Yhtäkkiä minuun iski varmuus. Minähän selviäisin tästä. Olin katsellut Edin epäluottavaista ilmettä monet kerrat, ja tiennyt miten toimia. Miksi Lumi olisi yhtään erilainen, vaikka sen reaktiot olivatkin Ediin verrattuna lähes satakertaiset?

Siinä pohtiessani olin huomaamattani rentoutunut, ja niin oli tehnyt Lumikin. Ei ollut konsti eikä mikään pujottaa riimua sen korvien yli, ja naksauttaa lukkoa kiinni leuan alle. Tyytyväisenä itseeni kohotin reippaasti käteni ja valmistauduin rapsuttamaan uutta hoidokkiani otsapyörteen kohdalta, joka oli ollut Edin suosikkipaikka. Virhe. Lumi jännittyi silminnähden, peruutti vauhdilla kiinni takaseinään, säikähti törmäystä ja päätyi ravaamaan muutaman kierroksen karsinan ympäri minun törröttäessäni paniikissa keskellä. ”Kyllä se siitä rauhoittuu”, oli Anne sanonut. Niin varmaan.

Nette ja Lumi 1 hm

-----

Huomatkaa, että tarina on kirjoitettu pienen pelokkaan Neten näkökulmasta, eikä siis liioitteluineen vastaa ollenkaan objektiivista näkemystä Lumi-ponin luonteesta ja olemuksesta. Ihan vain näin lisähuomiona, ettei kenellekään jää mielikuvaa ratsastuskoulun hirviöponista.

[Nette]

18.7.2017
Yhteinen vihollinen
eli kuinka kesytät villiponin, osa II

Miksi kaikilla muilla tuntui olevan sen kanssa niin helppoa? Katselin haikeana Annia, joka iloisin mielin suoritti minulle täysin mahdottomaksi osoittautunutta tehtävää. Päivän tavoitteena oli pyydystää eräs nimeltä mainitsematon valkoinen riiviö tarhasta ja sitoa se tukevasti kiinni hoitopuomiin. Lukuisat yritykseni eivät kuitenkaan olleet tuottaneet tulosta, joten olin nöyrtynyt ja pyytänyt isompaani auttamaan. Annin iloksi (ja minun harmikseni) se kävikin häneltä helposti. Sillä samalla hetkellä kun siirryin taka-alalle ryhtyi Lumi aivan mielenosoituksellisen kiltiksi: se tuli portille vastaan korviaan höristellen, oikein tarjoten päätään pujotettavaksi riimuun. Hetkeä myöhemmin katselin tympääntyneenä, kuinka ponini käveli Annin vierellä täysin rauhassa ja tempomatta, aivan kuin normaalin ratsastuskouluhevosen kuuluikin.

Toista se oli minun kanssani. Joka ikinen päivä ensi kohtaamisestamme lähtien oli ollut yhtä tappelua ja vihaisia katseita puolin ja toisin, enkä ollenkaan ymmärtänyt miksi. Olin tehnyt kaiken niin kuin pitikin: tutustunut hermostuneen oloiseen tammaan hitaasti ja rauhassa harjaten, ollut kiirehtimättä selkään (ei sillä, että olisin edes uskaltanut yrittää), ja muutenkin tehnyt kaiken vähintään yhtä huolellisesti kuin Edinkin kanssa. Silti meidän välillemme joskus ilmestynyt kuilu tuntui vain kasvaneen. Enää ei voinut puhua alkuhermostuksesta, sillä Lumi oli jo varsin hyvin kotiutunut, mutta jostain kuitenkin kiikasti. Hieman murjottaen huikkasin Annille heipat, ja kaivoin harmaaksi kulahtaneen kumisuan reikäisen kassin pohjalta.

”Ooksä tän hoitaja?” kuului yhtäkkiä ärsyttävän nenäkäs ääni vierestäni. Käännyin katsomaan, ja huomasin edessäni tytön, arviolta samanikäisen kuin minä. Tytön koko olemus huusi rahaa. Hän oli pukeutunut uutuuttaan kiiltäviin ratsastussaappaisiin, laadukkaan näköisiin beigeihin ratsastushousuihin sekä siistiksi silitettyyn vaaleansinivalkoiseen poolopaitaan.
”Joo?” vastasin kysyvänä, ihmetellen samalla mitä hemmettiä ulkopuolinen ratsastaja teki täällä keskellä kesää. Samassa tajusinkin, että sen täytyi olla joku niistä Ellin sukulaisista.
”Aijaa. Ihme, että Anne on antanu sulle tän hoitsuksi. Meinaan sä vaikutat niin hermostuneelta, että ehkä joku Reino sopis sulle paremmin.” Tyttö hymyili pirullisesti, ja käänsi ranteessaan kiiltelevän Rolex-kellon parempaan asentoon niin, että merkki varmasti paistoi kilometrin päähän.

Yritin pysyä tyynenä, mutta sanat sattuivat. Tottahan se oli, että mä pelkäsin hoitoponiani. Pelkäsin ihan hemmetisti. Ja varmasti se näkyi siitä, miten pysyttelin aina käsivarren mitan päässä sen hampaista ja säikähdin sen jokaista liikettä. Mutta mikä oikeus tällä tuntemattomalla tytöllä oli tulla mulle aukomaan siitä päätään? Käänsin tytölle selkäni toivoen hänen häipyvän kyllästyneenä ja ryhdyin hinkkaamaan pinttynyttä keltaista tahraa irti Lumin lautasilta.

”Ethän sä edes pidä ponias kurissa!” tyttö jatkoi pian kommentointiaan Lumin siirtyessä askeleen verran taaksepäin.
”Mulla on oma kilpaponi, ja se kyllä pysyy aina paikallaan kun mä käsken. Tosin harvemmin mun pitää tällasia duunarihommia tehdä muutenkaan. Meillä on tallimestari sitä varten, niin mun tarvii vaan ratsastaa. Mutta onneks teilläkin, jotka ette muuten pääse hevosia harrastamaan on tällaisia… mahdollisuuksia”, tyttö jatkoi katsoen samalla merkitsevästi kulahtaneita hai-saappaitani, kuolasta tahriutuneita hihojani sekä likaista poniani, joka ilokseni mulkoili vaihteeksi tätä tuntematonta tyttöä. ”Tai siis, en mä kyllä suostuis edes nousemaan tommosen roduttoman kaakin selkään.” Silloin minulla meni hermot. Että yksi ihminen osaakin olla niin ärsyttävä! Heitin harjakiven Lumin hoitokassiin, nakkasin kassin olalleni ja vedin tamman perässäni pois hoitopuomilta. Mun riiviötäni ei haukkuisi kukaan muu kuin minä! Vihaltani en edes tajunnut panna merkille, että ensimmäistä kertaa meidän yhteisen taipaleemme aikana Lumi käveli perässäni siivosti, ystävällisellä ilmeellä.

Nette ja Lumi 2 hm

[Nette]

1.10.2017
Herääminen
eli kuinka kesytät villiponin, osa III, finale

---

Milloin sä ajattelit ratsastaa sillä?

Olin kuullut sen kysymyksen viimeisen kuukauden aikana niin monta kertaa, etten edes muistanut mitä kaikkia tekosyitä olin käyttänyt välttyäkseni vastaamasta. Olin mumissut jotain kiireestä, Lumin täydestä tuntikalenterista, ja omien ratsastusvarusteiden unohtumisesta. Ne kaikki olivat valheita. Totuus oli, että mä en halunnut ratsastaa Lumilla. Mulla ei ollut pienintäkään aikomusta.

Mua ahdisti. Mua ahdisti uudet hevoset, joita en tuntenut, uudet hoitajat, joiden nimiä en oppinut, uudet käytännöt, joiden vuoksi Seppele ei enää ollut entisensä. Ja mua ahdisti Lumi. Ei siinä, että ponissa olisi ollut mitään vikaa. Se oli kaunis, ilmeisen mukava ratsastaa ja piti suunnilleen kaikista ihmisistä. Paitsi musta. Mä olisin halunnut ajatella, että se oli ponin syy, mutta näiden viikkojen aikana mä olin viimein käsittänyt, että vika oli minussa. Mä en ollut antanut tammalle pienintäkään mahdollisuutta. Olin tuijotellut sitä katkerana, ja ihan tarkoituksella hakenut siitä joka ikisen pikkuasian, jonka se teki eri tavalla kuin Edi.

Pala nousi kurkkuuni ajatellessani Ediä. Pieni kultainen ruuna oli ollut mun ensimmäinen hoitoponini ikinä. Sen kanssa olin oppinut miten keltainen häntä saadaan valkoiseksi, miten kuoria hevonen kolmen sentin mutakerroksesta kymmenessä minuutissa, ja ennen kaikkea: saanut ensikosketuksen siihen, millaista on luoda tunneside elävään eläimeen. Olihan mulla toki kotona aina ollut käärmeitä, rottia, ja uusimpana tulokkaana jättiläistuhatjalkainen, mutta ei se ollut sama asia. Oli aivan toinen asia käsitellä alle kilon painoista hidasliikkeistä matelijaa, kuin luottaa siihen, että monen sadan kilon painoinen saaliseläin ei jyrää päällesi säikähtäessään.

Siinä pohtiessani tulin vilkaisseeksi sivusilmällä Lumia. Se seisoi rauhassa paikoillaan, korvat hienosti luimussa. Se oli tamman perusilme nykyään mun ollessa paikalla. Laskiessani pehmeän luonnonharjan ponin valkoiseksi kiillotetulle lavalle se huiskaisi kerran hännällään tyytymättömänä, mutta antoi mun jatkaa puuhasteluani. Sellainen meidän suhde nykyään oli: kumpikaan ei pitänyt toisesta, mutta siedimme toisiamme olosuhteiden pakosta.

Viimeistellessäni harjausta näin Lyylin löntystelevän ulos pesukarsinasta iloisen Loviisan perässä. Nainen leperteli tammalle ja rapsutteli kävellessään sen kevyesti pölyyntynyttä harjanjuurta. Parivaljakko näytti onnelliselta yhdessä ja mua hymyilytti. Muistin kaikki ne kerrat, kun olin tullut tuota samaista käytävää pitkin Edin kanssa. Ruuna oli aina näyttänyt yhtä loukkaantuneelta mun pestessä pois sen rakkaudella levitetyn mutanaamion, ja maleksinut mun perässä täsmälleen yhtä hitaasti, kuin nyt seuraamani etanavauhtia hiipparoiva raudikko.

Lumikin oli huomannut kaksikon, ja seurasi sen matkaa silmä kovana. Ruskean hännän kadotessa tallinoven ulkopuolelle se vilkaisi mua kärsivänä ja pärskähti sitten vanhaan apaattiseen olemukseensa vajoten. Se ele herätti mussa jotain. Koska äkkiä mä muistin, että Lyyli ei ollut Loviisan ensimmäinen hoitohevonen. Sillä oli ollut Frank, kaikkien rakastama valkoinen turvaheppa. Mä en voinut edes kuvitella, miten kamalalta Loviisasta oli täytynyt tuntua hänen kuullessaan hoidokkinsa lopetuspäätöksestä. Edi sentään oli vain muuttanut uuteen kotiin. Ja samalla mä jotenkin sisäistin, että ei se olisi Ediltä pois, vaikka mä pitäisinkin uudesta hoitoponistani. Edillä oli nyt uusi koti, uusi elämä, ja munkin oli aika jatkaa eteenpäin. Katsoin masentunutta Lumia, ja musta tuntui tosi pahalta. Se oli joutunut sopeutumaan täysin uuteen talliin ja jättämään kaikki tutut hevoskaverinsa, ja mä olin vain kohdellut sitä kuin mitäkin hirviötä, kutsunut pirulaiseksi, ja tuijottanut murhaavasti. Mutta nyt se muuttuisi. Mä aioin ainakin yrittää paikata sen kuilun, jota olin itse mun ja tamman välille kaivanut. Huokaisten hain ponin varusteet satulahuoneesta. Ei kenties ollut maailman turvallisin idea lähteä maastoon vieraalla ponilla, joka jo nyt vilkuili mua hyvin epäilevänä, mutta tän kerran, ensimmäisen kerran, mä halusin ratsastaa sillä ihan yksin.

Nette ja Lumi 3 hm

[Anne]

Harjailua



Harjailuhetki syysillassa.
Spessu Netelle!

[Nette]

Kiitos Anne ihanasta spessusta! Tässä vähän toisenlaista harjaustunnelmaa:

11.11.2017
Syyspäivän riemuja



Nette ja Lumi 4 hm

[Nette]

25.12.2017

Kuunkajossa kimaltelevat lumihiutaleet leijailivat hiljalleen samean ikkunalasin takana. Käänsin kylkeä muhkuraisella patjalla välttääkseni väsyneitä silmiä vihlovan ledikynttilän lepattavan valon. Tässä asennossa tunsin kuitenkin aivan liian selvästi lattiasta kohoavan käpristyneen laudan. Huokaisin kyllästyneenä ja nousin istumaan vetäen pehmeän villapaidan ylleni. Oli tämäkin joulu.

Hetken kuluttua sain silmiäni raotettua sen verran, että onnistuin vilkaisemaan vanhan Lumiani rikkinäistä näyttöä. 5:40. Voisin aivan hyvin nukkua vielä toiset viisi tuntia, mutta tässä vaiheessa oli turha enää yrittää. Sen sijaan kiskaisin jalkaani tutut harmaat ratsastushousut ja tylsimmän väriset sukkani. Sytytin valot, vaikka oikeastaan se oli tarpeetonta. Eihän tässä huoneessa ledikynttilän ja patjan lisäksi ollut juuri muuta, kuin kasa muuttolaatikoita toisella seinustalla. Nappasin mukaan reppuni ja toppavaatteeni ja livahdin ulos ovesta mahdollisimman hiljaa.

Mun ei tarvinnut edes miettiä mitä olin tekemässä, sillä askeleet suuntautuivat kuin automaattisesti ulos Männikön porteista kohti pysäkkiä, josta tunnin välein lähti bussi Liekkijärvelle. Niin, Männikkö. Se oli äidin uusin päähänpisto. Ajatuksena ihan hyvä: söpö pieni omakotitalo, jonka pihaan voitaisiin rakentaa ihan oma talli. Olin suostunut ehdotukseen empimättä, kukapa ei haluaisi poniaan omaan pihaan? Mutta se olikin ollut liian hyvää ollakseen totta. Suuruudenhulluuksissaan äiti oli päättänyt ostaa viimeisiään vetelevän ränsistyneen tilan keskeltä ei mitään, jonka kunnostukseen menevien rahojen takia olimme viimeisen kuukauden ajan syöneet lähes pelkkää makaronia. Äiti toki oli innoissaan, tapetoi seiniä ja osteli vaaleanpunaisia keittiöntuoleja, mutta mua ei jaksanut enää kiinnostaa.

---

Hieman seitsemän jälkeen bussi viimein kurvasi Seppeleen viereen. Tungin letitetyt hiukseni takin sisään ja köytin palelevia korviani verhoavan huppuni tiukkaan kiedotulla huivilla paikoilleen. Vanhat, jo harmahtaviksi kulahtaneet kuomat palvelivat yhä tarkoitustaan ja pitivät varpaani lämpimänä, vaikka lähes kahdenkymmenen asteen aamupakkanen pakottikin tunkemaan kädet visusti taskuihin.

Onneksi tallissa oli lämmintä. Ja hiljaista. Ainoat äänet olivat hiljainen aamuheinien rouskutus sekä satunnainen kolina rehuhuoneesta, jossa Kasper varmaan mittaili kaura-annoksia. En välittänyt jutella kenellekään, joten suuntasin suoraan Lumin karsinalle. Paitsi että oven yli ei kurkannutkaan tuttu valkoinen prinsessaponi. Hämmentyneenä lähdin kulkemaan ympäri tallia. Kenties Anne oli päättänyt siirtää tamman rauhallisempaan karsinaan?

Kymmenen minuuttia etsittyäni tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, että poniani ei yksinkertaisesti enää ollut koko tallissa. Aloin miettimään, kuinka kauan siitä olikaan, kun olin viimeksi käynyt hoitamassa. Kuukausi? Ei, enemmän? En pysynyt enää perässä päivissä. Syyslukukauden viimeiset viikot olivat menneet kuin horroksessa. Olin vaatinut itseltäni aivan liikaa numeroiden ja soittotuntien suhteen, sekä valinnut kaikki mahdolliset vapaa-ajan ylimääräiset kurssit, joka olikin lopulta johtanut lievään masennukseen ja burn outiin. Tallikäynnit olivat jääneet vähille, ja vakiotunneillekin mä olin erilaisilla tekosyillä tullut viime tipassa niin, että jonkun muun piti laittaa mulle hevonen valmiiksi. Mutta jokin tässä tuntui väärältä. Ei Anne ollut sellainen ihminen, joka myy tai (nielaisin hermostuneena) lopettaa hevosen kertomatta sen hoitajalle. Eikä myöskään erottanut hoitajiaan varoittamatta. Epäuskoisena päätin etsiä Kasperin käsiini.
”Lumi? Mitennii hävinnyt? Siellä se seisoi ponitallissa kun heiniä vein”, Kasper totesi kummastuneena selitettyäni hänelle ongelmani.
”Ponitallissa?” ihmettelin.
”Niin, siinä minkä avajaisia te eilen juhlitte aattoratsastuksen jälkeen.” Se jatkoi. ”Vanhan leirimökin paikalla.” Kasper tarkensi katsoen mua kuin jälkeenjäänyttä.
En jaksanut alkaa selittämään miksi en ollut ollut aattoratsastuksessa saati tiennyt mitään mistään mitä tallilla tapahtui, joten käännyin kannoillani ja suuntasin Kasperin katseellaan osoittamaan suuntaan.

Ponitalli löytyi helposti. Astuin kynnyksen yli, enkä voinut olla ihailematta uutuuttaan hohtavia miniatyyrikokoisia karsinoita, joiden ovien yli kurkkivat suloiset pienet poninturvat. Hätkähdin kuullessani ääntä. Täällä oli joku muukin. Äänenlähde löytyi keskimmäisestä karsinaväliköstä, jossa pieni russponi kuopi kärsimättömänä kivettyä käytävää. Muistin hämärästi nähneeni ponin aiemminkin. Sen täytyi olla joku uusista.
”Äh, älä viitti Peck!” kuului ponin takaa hermostunut ääni. ”Mä tiedän, että sua ärsyttää kun muut syö ja sä et, mutta iteppähän menit ja vedit kaikki heinäs puolessa tunnissa. Pitää muistuttaa Kasperia, että korjaa sun slow feeding -verkon…”, tyttö jutusteli sukiessaan ruunan takkuista talvikarvaa. Se ei tuntunut ollenkaan huomaavan mua, mutta päästäkseni Lumin karsinalle mun pitäisi kulkea tytön ohi. En tiennyt olisiko awkwardimpaa moikata ilman varsinaista asiaa, etenkin kun en edes tuntenut tyttöä, vai yrittää hiipiä huomaamatta ja jäädä kiinni.
Siinä toljottaessani ja pohtiessani tyttö kohottikin katseensa ja huomasi mut. Samassa tunnistin tytön. Sehän oli Luna, sama tyyppi joka oli joskus hoitanut Humua, kun olin vasta käynyt alkeiskurssia. En tiennytkään, että se oli aloittanut uudestaan. Luna ei kuitenkaan vaikuttanut tunnistavan mua, eikä ihme. Tuskin kukaan osaa nimetä jokaista alkeiskurssilaista, enkä ollut hoitajanakaan ollut kovinkaan aktiivinen viime aikoina.
”Öh, etitkö sä jotain?” tyttö kysyi avuliaana.
”Joo, öö, tai en, tai öö tiiätkö missäpäin Lumi asuu? En oo vielä käynyt aikasemmin tässä uudessa tallissa”, sopersin.
”Aa! Se on tossa vikassa välikössä. Hoidaksä sitä vai?”
”Joo”, vastasin.
”Niin, no, ei varmaan muut ku hullut hoitajat oiskaan tallilla tähän aikaan”, tyttö naurahti.
”Jep”, vastasin. Välillemme lankesi kiusallinen hiljaisuus, kun kumpikaan ei oikein enää tiennyt mitä sanoa.
”No, mä meen nyt kattomaan mistä se poni löytyy”, ratkaisin tilanteen ja kävelin pois ehkä vähän epäilyttävän reippaalla tahdilla.

Lumi ei paljoa välittänyt mun saapumisesta. Happamana se kohotti katseensa hetkeksi, luimisti sitten korviaan ja haukkasi suuntäydeltä heinää. En yhtään ihmetellyt tamman katkeruutta. Meidän yhteinen taival ei varsinaisesti ollut alkanut iloisissa merkeissä, ja vaikka asenteeni kimoa kohtaan olikin kokenut huiman käänteen, ei se varmasti voinut heti unohtaa sitä inhoa ja välinpitämättömyyttä, jota olin sitä kohtaan aluksi osoittanut. Kuukauden taukoni ei varmasti auttanut asiaa yhtään. Olin kuitenkin toiveikas, että vielä joskus voisimme unohtaa menneet, ja löytää yhteisen sävelen.

Välittämättä Lumin negatiivisesta asenteesta heitin sen kippoon tuomani puolikkaan jouluomenan. Se nuuhki sitä hetken epäluuloisesti, näytti melkein siltä kuin olisi mielenosoituksellisesti päättänyt jättää sen syömättä (vaikka eiväthän ponit sellaisia oikeasti kykene miettimään), mutta nappasi sen kuitenkin lopulta suuhunsa ja nielaisi. Jo hieman iloisemmalla mielellä kipaisin varustehuoneesta harjakassin sekä suitset ja liinan.

”Tota, ööö, Lunahan sun nimi oli?”, kysyin epäröivästi jonkin ajan kuluttua.
”Joo?” tyttö vastasi kysyvästi selvittäessään Peckin häntää varovasti sormin.
”Kelasin, et kun tuolla on tosi kaunis ilma tänää, ni olis kiva käydä vähän metsässä taluttelemassa, mut en tiiä uskallanko lähtee yksin Lumin kanssa kun en tiiä miten se käyttäytyy maastossa, ni mietin, että olisitko halunnu lähtee mukaan Peckin kanssa?” sanoin ja yllätyin samalla rohkeudestani niin, että pudotin kädessäni roikottamani puhelimen. Peck säikähti kolinaa ja hypähti taaksepäin riistäen puoliksi selvitetyt jouhet Lunan sormien välistä. Mieleni teki vajota maan alle.

Luna ei kuitenkaan ollut moksiskaan, vaan tuntui jopa ilahtuvan odottamattomasta kysymyksestä. Myöntävästi vastattuaan hän viimeisteli vielä harjauksensa, suitsi poninsa ja pujotti liinan kuolainrenkaan läpi. Menin edeltä tallipihalle odottamaan.

”Hei ooksä muuten hoitanu täällä joskus aikasemminki?” mun oli pakko varmistaa Lunan ilmestyessä ponitallin oviaukkoon.
”Joo, hoidin Humua.”
Ihan kuten mä olin arvellutkin.
”Joo, mä kelasinki et näytät tosi tutulta! Tiiätkö, mäkin halusin joskus alkaa hoitaa Humua, silloin kun olin vielä alkeiskurssilla. Mut sit se lähti, ja sainki Edin. Ja nyt Lumin, kun Edi lähti”, selitin.
”Ai! Jännä”, Luna vastasi iloisesti ja alkoi sitten höpöttää omista alkeisvuosien suosikkihevosistaan. Siinä rupatellessamme unohdimme kiinnittää huomiota poneihimme, jotka pian muistuttivatkin meitä olemassaolostaan. Peck oli onnistunut kiskaisemaan liinansa löysemmälle ja louskutti nyt leukojaan Lumin posken vieressä. Lumi veti korvansa luimuun ja heitti jalkansa varoituspotkuun kimakan kiljaisun säestämänä. Vedimme äkkiä liinat tiukemmalle ja naurahdimme höpsöille poneille, joiden tuohtunut hengitys huurusi aurinkoisessa pakkasaamussa. Aikaisempi ketutukseni oli tipotiessään. Kyllä karvaiset ponipallerot vaan olivat parasta terapiaa.


Nette ja Lumi 5 hm

[Nette]

9.5.2018

Mä olin taas löytänyt ratsastuksen ilon. Edellisviikon vakiotunti oli mennyt kirotessa omaa osaamattomuuttani, kun Polina oli kaahottanut sydämensä kyllyydestä nauttiessaan kevään ensimmäisistä lämpimistä päivistä. Tällä viikolla palaset olivat kuitenkin naksahtaneet paikoilleen kuin itsestään, tuumin hymyillen suihkutellessani huolettomasti kulorautiaan hionnutta selkämystä. Tamma oli edennyt rauhallisesti, rennosti mutta kuitenkin tahdikkaasti, joten olin itse pystynyt keskittymään paremmin korjattavaan ongelmaan, eli kantapäiden heilumiseen. Hymyilin läsipäiselle tammalle kuivatessani sen pikaisesti hikiviilalla, ja sujautin sille puolikkaan porkkanan taskustani. Pippurisesta piensuomenhevosesta oli pikkuhiljaa tulossa yksi suosikeistani Seppeleessä.

Taluttaessani Polinaa ponitallin läpi kohti tarhoja katseeni osui ilmoitustaululle unohtuneeseen vuoden 2017 RKM-esitteeseen. Voi että kun mäkin pääsisin sinne joskus kisaamaan! Mutta en mä ollut tarpeeksi hyvä. Siellä menivät vain taitavat edustusratsastajat, sellaiset kuin Fiia tai Cella. Mä olin vasta ratsastanut vuoden heC-tasolla, ja tänä vuonna en ollut edes ottanut yhtään ylimäärisiä tunteja. Enkä mä sen puoleen vielä uskaltaisikaan. Ensin pitäisi käydä vähän treenaamassa pikkukisoissa. Mutta jos mä treenaisin ensi vuoden tosi tehokkaasti…? Käänsin katseeni pois ja lopetin haaveilun. Ei yhdellä viikkotunnilla pitkälle pötkittäisi. Komensin riimunarussa tempoilevan Polinan takaisin ruotuun ja talutin sen ulos ponitallin ovista.

Kevät oli jo pitkällä. Vaaleankellertävät hiirenkorvat tunkeutuivat esiin koivujen oksistoista. Valon määrästä riemastunut ruoho rehotti jo hieman liian pitkänä, mutta niin täydellisen vihreänä. Samaa mieltä tuntuivat myös olevan Kössi ja Punkku. Mustat ruunat seisoivat vieri vieressä tuijottaen kieli pitkänä aidan ulkopuolista kasvustoa, joka oli jo nyhdetty millimetrin mittaiseksi kaikkialta, minne ahnaat suut vain suinkaan ylsivät kurottamaan. Polinakin katseli nurmikkoa haikeasti.

Askeleeni pysähtyivät kuin itsestään tammatarhan kohdalla. Polina käytti tilaisuuden hyväkseen ja haukkasi suun täydeltä niittynurmikkaa, pureskellen sitä sitten hyvinkin itsetyytyväisen näköisenä. Mä sen sijaan katsahdin vaistomaisesti kohti pientä valkoista länttiä, jonka Windi oli taas kerran häätänyt pois heinäkasalta. Rinnassani muljahti ikävästi. Mä olin varmaan kaikkien aikojen huonoin hoitaja. Jos en pahasti erehtynyt, niin tämän kevään hoitokerrat olivat laskettavissa kahden käden sormilla. Joulun jälkeen olin aktivoitunut hetkeksi, mutta sitten elämä oli riepotellut sen verran, että en vain ollut saanut aikaiseksi lähdettyä tallille, vaikka mieli olisi tehnyt. Kerran kuukaudessa olin käynyt puhdistamassa varusteet ja tuomassa Lumille herkkupaloja kuin pahoitteluna siitä, että en ollut käynyt paikalla. Lumi ei niistä välittänyt. Välillemme kehittynyt pieni side oli tyystin kadonnut, ja poni kohteli mua nyt kuin ketä tahansa satunnaista tallikävijää. Ei edes vilkaissut tielle päin maiskauttaessani Polinan uudelleen liikkeelle kohti pihattotarhaa. Se satutti.

Silloin mä päätin parantaa tapani. Joo, tiedän, että olin päättänyt niin jo monta kertaa hoitourani aikana, eikä mua varmaan enää kukaa uskoisi. En enää edes tiennyt oliko mulla jäljellä yhtään kaveria tallilla. Mutta silti mä yrittäisin, vielä kerran, sillä olin sen Lumille velkaa. Tutustuisin uusiin hoitajiin ja lämmittelisin uudestaan välejä vanhojen kanssa, sekä pitäisin ponistani parempaa huolta. Kenties Lumista voisi tulla mun vakituinen kisaratsu? En ainakaan tiennyt, että kukaan muu olisi sitä vielä mihinkään varannut. Silloin löisin kaksi tavoitekärpästäni yhdellä iskulla (ei sillä, että ikinä oikeasti haluaisin lyödä yhtäkään kärpästä, olisin siihen aivan liian eläinrakas). Ihan ensimmäiseksi mä päätin puunata koko ponin korvista hännänpäähän, sekä kiillottaa varusteet peilikirkkaiksi. Ajatuksesta innostuneena pujotin riimun Polinan korvien yli, rapsuttelin hetken syliin tunkevaa Lyyliä ja suunnistin sitten päättäväisenä kohti tammatarhaa.


Nette ja Lumi 6 hm

[Nette]

19.5.2018

”Kattokaa nyt miten söpöltä Gekko näyttää! Ihan ku oikea kisaratsu”, huudahti Nella ihastuksissaan väkerrettyään vartin verran sykeröitä hoitoponinsa harjaan. Nostin katseeni turparemmistä, jota olin parhaillaan rasvaamassa ja vilkaisin puoliksi karsinan ulkopuolella heinien perään kurottelevaa Gekkoa. Erikokoisine sykeröineen, sinisine satuloineen ja takkuisen ei-ihan-vielä-kesäkarvansa kanssa se näytti kaikkea muuta kuin kilparatsulta, mutta hymyilin silti kannustavasti.

”No jep! Meinaatko tulla sen kanssa seurakisoihin?”

”En mä tiiä. Oon vielä niin nuori ja kaikkee, en tiedä antaaks Anne mulle ees lupaa ja joka tapauksessa Saaga menee sillä ainakin estekisat kun se on siinä valkkuryhmässä”, Nella selitti säteillen. Hän tuntui olevan vilpittömän ylpeä siitä, että juuri hänen hoitoponinsa pääsisi vakkariksi kesän valmennusryhmiin.

”Aa niin totta. Mä haluisin mennä Lumilla, mutta en oo ihan varman voinko, kuun meen jo Linneallakin. Ehkä jos meen eri luokkaan…”, pohdin ääneen ja katsahdin samalla paheksuvasti kohti valkoista tammaa, joka tiputteli parhaillaan kuolaa vastapuunatuille suitsille. Tosin omapa oli vikani. Olisin ihan hyvin voinut putsata suitset satulahuoneessa, enkä avonaisen karsinan oven vieressä lattialla istuen (Ai mikä talliturvallisuus?), mutta olin niin iloinen siitä, että ponitallin poppoo oli ottanut minut näin tauonkin jälkeen heti mukaan keskusteluun, etten malttanut mennä yksin satulahuoneeseen könöttämään.

”Linnealla? Miks sä sillä meet?” puuttui Clara keskusteluun Siirin karsinasta.

”Mä oon sen kanssa siellä kouluvalkuissa”, totesin katkerana.

”Eiks sun pitäny mennä Lumilla?” Clara nosti päätään kummastuneena.

”Anne ei antanu sitä mulle kun se on niin säikky ja energinen, etten välttämättä pärjää”, vastasin harmistuneena. En todellakaan ollut innostunut tästä Linnea-jutusta. Oikeastaan en edes tiennyt millainen poni oli kyseessä, mutta koska se oli uusi ja tuntematon, se oli pelottava enkä varmasti osaisi mennä sillä. Ja sitä paitsi se ei ollut mun oma valkoinen prinsessaponi, jonka olin ehtinyt kuvitella kentälle liitokavioineen moneen kertaan. Totta kai mä olin pettynyt. Mutta ymmärsin kyllä Annen pointin, ja yritin ajatella asiaa positiivisesti. Oli ihme, että mut oli edes hyväksytty mukaan valkkuryhmään, ottaen huomioon kokemattomuuteni ja viime vuoden epäaktiivisuuden. Kai se Linneakin ihan mukava poni olisi.

Heräsin mietteistäni vasta tajutessani, että olin pahasti jäljessä. Nella oli purkanut Gekon sykeröt ja asetteli nyt kypärää päähänsä tomeran näköisenä. Isabel kiinnitteli vielä viimeisiä solkia Hestian suitsista, ja Clara oli taluttanut pörröisen Siirin tallikäytävälle. Mutta tässä mä vaan istuin, suitset edelleen osissa lattialla, vaikka myös mun oli tarkoitus lähteä porukan mukana lyhyelle maastolenkille. Onneksi Elmon ruokakippoja putsaamassa ollut Fiia tajusi tilanteen, ja yhteistoimin saimme Lumille varusteet päälle ennätysajassa. Jännitys mahassa kipristellen liityin joukon jatkoksi tallipihalle ja nousin selkään.

Vaikka olin hoitanut Lumia jo melkein vuoden, en ollut juurikaan ratsastanut sillä. Muutaman vakkaritunnin sekä pari itsenäistä maastoretkeä, siinä se. En siis tuntenut oloani vielä kovinkaan kotoisaksi Lumin kapeassa selässä. Asiaa ei helpottanut se, että jo ensimmäisten metrien aikana tamma ehti säikähtää jokaista vastaan tullutta voikukkaa. Hetken päästä ymmärsin sen kuitenkin vain pelleilevän huvikseen, jolloin otin tiukemmat ohjat ja käskin ponia napakammin eteen. Se tuntui hieman yllättyvän asenteenmuutoksesta, mutta astetta kunnioittavampana se siirtyi paikalleen Hestian perään ja käänsi korvat minua kohti kuin sanoen: ”Ok. Sä oot pomo”. Tietty epäluuloisuus tamman katseessa kuitenkin kieli mulle, että tää ei ollut tässä. Viime vuoden välinpitämättömyyden korjaamiseen vaadittaisiin enemmän kuin pari ystävällistä katsetta. Koska sen mä olin huomannut, että Lumi oli äärimmäisen fiksu hevonen, joka oli ihmisille tasan niin ystävällinen kuin ne olivat sille. Ja totta puhuen mä en ollut ollut sille kovin hyvä ystävä.


Nette ja Lumi 7 hm

[Nette]

1.6.2018

Mitähän se poni on nyt sählännyt, tuumin tihrustaessani rikkinäisen puhelimennäyttöni läpi viestiä, joka kehotti hakemaan Lumin pois tunnilta vain pari minuuttia tunnin alun jälkeen. Toivottavasti se ei onnu! Tungin puhelimeni ratsastushousujen taskuun ja lähdin harppomaan kohti kenttää.

Oli erityisen kaunis kesäpäivä. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, mutta pieni tuulenvire piti huolen siitä, että ilma oli mukavan raikas. Hyönteiset pörräsivät toimeliaina kukkien ympärillä, ja siellä täällä näkyi pikkulintupariskuntia pesänrakennuspuuhissa. Tietysti päivä tuntui erityisen makealta myös siksi, että kyseessä oli viimeinen perjantai ennen koulujen loppumista. Huomenna tähän aikaan olisin jo iloisesti kesälomilla.

Perjantai-ilta näkyi vilkkaana myös tallilla. Suurin osa hoitajista oli paikalla, ja tallipiha tuntui olevan jatkuvassa liikkeessä. Hannah ja Salma syöttelivät ponejaan tallin edustan nurmikolla naureskellen samalla Zodelle ja Makialle, jotka mahtailivat jälleen kerran toisilleen aidan yli kuin yrittäen selvittää, kumpi oli tallin kunkku. Toisella puolella pihaa Pipsa ponkaisi juuri aidan päältä Siken paljaaseen selkään maastoon lähteäkseen. Emmy, Fiia ja Inkeri hengasivat laitumella rapsuttelemassa uutta hevosta, Rubenia ja harjauspuomilla Pyry näytti järkyttyneeltä, sillä Anne oli juuri jättänyt Kristan hänen vahdittavakseen puhelunsa ajaksi kuuntelematta vastalauseita. Suunpieleni kääntyivät hymyyn, kun epävarman oloinen Pyry antoi pienelle Kristalle harjan, jolla tyttö alkoi tomerana silitellä Reinon vasenta etujalkaa. Vanha ruuna ei ollut lapsesta moksiskaan, vaan jatkoi tyytyväisenä auringontäyteisiä iltapäivätorkkujaan.

Lumi seisoi iloisena kentän keskellä Kristerin pideltävänä. Silmiään pyörittelevän Kristerin naureskelusta sain selville, että väsynyt Anne oli hevosia jakaessaan sekoittanut rivit keskenään, ja tunnilla pitäisi olla Lumin sijaan Windi. Huvittuneena nappasin ponin ohjat käteeni ja poistuin portista, jonka vieressä tuohtuneen oloinen irtotuntilaistäti vilkuili kelloaan. Onneksi Cella pamahti juuri ulos tallin ovista raahaten perässään epäilemättä suoraan tarhasta revittyä kiukuttelevaa Windiä. Irtotuntilainen ei näyttänyt tyytyväiseltä.

Jätin tuntilaiset keskenään sähläämään ja talutin Lumin hoitopuomille. Lumi menisi vielä illemmalla yhden tunnin, mutta koska se oli tehnyt koko viikon kevyempää päivää, ajattelin mennä sen kanssa hetkeksi treeniaukiolle köpsöttelemään. Onneksi Pyry suostui pitelemään kiinni Lumin ohjista sen aikaa kun kipaisin yläkerrasta kypärän ja lainaraipan.

Varjoinen treeniaukio tuntui mukavan viileältä auringonporotteisen kentän rinnalla, mikä nosti jo ennestään korkealla olevaa treenimotivaatiotani. Ikävä totuus iski kuitenkin vasten kasvoja Lumin käveltyä kierroksen aukion ympäri. Ilmaan noussut valtava pölypilvi kieli, että aukiota ei ollut kasteltu muutamaan päivään. Harmistuin hiukan, sillä suunnittelemastani treenistä ei taitaisi sittenkään tulla mitään. Jatkoin kävelyä pitkin ohjin ja annoin ajatusteni harhailla sunnuntaille, jolloin koittaisi ensimmäisen kouluvalmennukseni aika.

En oikein tiennyt, miten minun pitäisi suhtautua valmennukseen. Toisaalta olin innoissani, että sain tällaisen mahdollisuuden treenata tosissani, mutta toisaalta minua harmitti, koska en saanut sitä ponia, jonka olisin halunnut. Lumin sijaan olin saanut Linnean. Tylsän ruskean ponin, jonka nimikin kuulosti kohtalokkaalta. Deadline. Deadline oli jotain mitä kammoksuttiin, ei sellainen asia, mitä haluaisi erityisesti lähestyä. Olin mennyt Linnealla muutaman kerran kevään aikana, enkä ollut varsinaisesti ihastunut. Se oli laiska ja jäykkä, enkä saanut yhteistyötämme toimimaan sitten millään. Jos Anne näkikin meissä aineksia johonkin suuremapaan, niin multa ne olivat vielä hyvin suuresti piilossa.

Toinenkin seikka painoi mieltäni. Linnean hoitaja oli lopettanut Seppeleessä toukokuussa. Se tarkoitti, että Lumin hoitamisen lisäksi mun pitäisi huolehtia myös siitä, että Linnea pysyisi kisakunnossa. Olin ajatellut, että Linnean hoitaja pesisi sen varusteet, siistisi jouhet, auttaisi ehkä kisoissa ja hoitaisi palauttelevat maastoilut kun tunteja ei ollut. Nyt kaikki se vastuu jäi minulle, eli kesän työmääräni käytännössä tuplaantui. Toisaalta siinä oli hyvätkin puolensa. Sain treenata milloin halusin, ilman, että tarvitsisi miettiä kenenkään muun aikatauluja, ja ainakaan minun ei tarvinnut tapella hevosista, niin kuin Alviinan ja Robertin. Se olisi ollut kamalaa.

Yhtäkkiä ymmärsin, että asiani olivat paremmin kuin hyvin. Miksi mä olinkaan valittanut muutosta, ikävästä uudesta hoitoponista ja väärästä valmennusratsusta? Mullahan oli paljon asioita, joista monet saivat vain haaveilla: oma poni omalla kotipihalla, kuvankaunis hoitoponi joka varmasti olisi Ediä opettavaisempi, ja lisäksi vielä kolmas poni jolla sain valmentautua ja kilpailla. Tumma verho, joka oli varjostanut mun jokaista ajatusta muuton jälkeen, alkoi viimein raottua auki. Hymyillen kiristin ohjia ja kehotin Lumin raviin. Mitä sitten, vaikka tammasta ei tullutkaan mun kisaratsu tälle kesälle? Mikä esti mua treenaamasta sen kanssa silti? Ainoa este onnelle tuntuivat olevan mun omat ajatukset, joista olin nyt päättänyt päästää irti.

Nette ja Lumi 8 hm

[Anne]

8.1.20 Lumi ja Pinja



Lumi ja Pinja relaamassa tarhassa heinän äärellä.

[jadee]

Vitivalkoinen poni

20.4.2020

"Olet saapunut määränpäähän." Kuuluu naisen kyllästynyt ääni mapsista.
"Tiesin jo..." mutisen kaikkitietävänä puhelimelleni, ja kaarran vaaleanpunaisen skootterini tallin parkkipaikalle. Huokaan syvään. Uusi alku ahdistaa. Entä jos tämäkään paikka ei ole minulle hyväksi? En haluaisi joutua kokemaan samaa, kuin aikaisemmalla tallilla Savannan ja Kreetan ansiosta. Onko täysin uudella tallilla aloittaminen, josta ei tunne mitään- tai ketään, mahdollisuus?

Nousen skootterini selästä miettien, minne pitäisi mennä? Mikä näistä kaikista rakennuksista on talli? Orvon oloisena lähden kävelemään pitkin pihaa. Tungen tärisevät kädet takkini taskuihin, ja nostan katseen kengänkärjistäni. Katsahdan ratsastuskentälle, jossa ratsastaa tummahiuksinen tyttö suurella tummanruunikolla ratsullaan.
"Hyvin menee Hannah! Juuri näin! Tätä me halutaan!" Kajahtaa noin viisikymppisen naisen ääni kentän keskeltä. Onko tuo se SM-tason opettaja? Apua! Näen ruskeahiuksisen naisen näyttävän kentän ulkopuolelta ratsukolle peukkua, ja yhtäkkkä tuo katsahtaa minuun.
"Mooi! Sä olit kai Jade? Tervetuloa Seppeleeseen, mä oon Anne!" Nainen kysyy hymy poskessa kiiruhtaessaan minua kohti.
"Joo, oon mä!" Vastaan hymyillen tarttuessani tuon kädenpuristukseen.
"Käytäskö kattomassa noi hoitajan jutut kuntoon niin pääset alkuun?" Nainen kysyy. Nyökkään, ja lähden tallustelemaan tuon perässä kohti vitivalkoista tallirakennusta hiljaisuuden vallitessa. Oloni on melko tukala ja kiusallinen, miksen keksi mitään sanottavaa?
"Nätti keli" , totean kiusallisesti. Argh! Kaikista puheenaiheista valitsin sään!
"Jep! Hieno ratsastussää! Aiotkos sä muuten osallistua ratsastustunneille?" Anne kysyy pitäessään tallin ovea auki minulle. Pujahdan talliin, ja katson haltioituneena tunnelmallista tallirakennusta.
"Äh, en mä tiedä. Vois se olla ihan kivaa" vastaan ympäripyöreästi.
"Täällä on paljon tuntivalikoimaa, että jos vaan kiinnostut niin kyllä me sulle tunti löydetään!" Nainen vakuuttaa. Nyökkään, ja lähden tuon perässä.
"Ja heti tästä löytyykin sun ponikaveri!" Anne julistaa avatessaan karsinan oven.
"Oih!" Suustani pääsee ihastunut huokaus. Apua! Mitään tälläistä en olisi osannut kuvitellakaan!
"Se on aika tsäpäkkä, mutta pärjäät varmasti. Ja apua saa aina kysyä, me ollaan täällä sitä varten! Sä voisit tänään vaikka tutustua siihen harjailun merkeissä, voisit kanssa käydä tsekkaamassa menon tuolla yläkerrassa, siellä saattaa olla joku juttukaveri" nainen vinkkaa. Nyökkään virnistäen. Olisi kivaa löytää ystäviä! Anne lähtee omille teilleen, jolloin minä nappaan pari harjaa mukaani ja menen karsinaan.
"Moi Lumi" , henkäisen ponille alkaessani harjata sen puhtaanvalkoista karvapeitettä. Miten näin ihanalla ponilla ei vielä voinut olla hoitajaa? Noh, ihan sama- pääasia että sen hoitaja on nyt minä! Poni kuikuilee raollaan olevasta ovesta ulos ja ottaa askeleen ovea päin.
"Eeei, ei me vielä minnekään mennä!" Naurahdan ja menen vetämään ovea paremmin kiinni. Säikähdän, kun poni puraisee ilmaa. Mielessäni käväisee ajatus, että tämä poni ei taidakkaan olla muuta kuin silmänruokaa. Tosin, olemme tunteneet viisi minuuttia. Ei yhteistyö koskaan pelaa jo nyt? Eihän?

"En mä tahdo sulle pahaa." Kerron ponille harjatessani sitä sen katsoessa minua epäluuloisesti. Vaihdan puolta kaulan ali ja jatkan harjaamista ponin toiselta puolen. Silitän sen siroa päätä, ja poni alkaa rentoutua hieman. Hymyilen pienesti, ehkä meistä voisikin tulla hyvä parivaljakko? Aikaa siihen kyllä menisi.
"Moi?" Kysyy karsinan ovenrakoon tullut tyttö. Säpsähdän. Luulin olevani yksin.
"Moi!" Vastaan hymy huulillani.
"Mikä sun nimi on?" Kysyn tuolta. Kerrankin oivallinen mahdollisuus saada ystävä!
"Luna" , tuo sopertaa.
"Mä oon Jade" , vastaan hymyillen. Tuo nyökkää ja lähtee omille teilleen. Olipa outoa. Halusiko hän tutustua? Sanoinko jotain väärin? Kohautan harteitani ja alan silittelemään ponin kaulaa. Lumi on kaunis, varmaan kaunein koskaan näkemäni poni. Osasyy voi olla se, etten koskaan ole nähnyt kokovalkoista ponia. Halaan ponia, ja poistun karsinasta sulkien oven. Vedän syvään henkeä, ja päätän lähteä yläkertaan tapaamaan muita. 


hm 1