31.3.2017 HeB-A hevostunti

[Anne]

Hevoset ja ratsastaja töihin! Alla mainitut hevoset mukana tunneilla, ei heppatoiveita!

6/6

Pirre - Aristo
Anni - Charlie
Robert - Kössi
Cella - Laila
Emmy - Lasse
Inkeri - Lyyli

Tunteja pidettiin jo jonkin verran kentällä. Viime vuonna uusittu pohja mahdollisti huomattavasti pidemmän ulkokauden kuin ennen ja lumien miltei sulettua kenttä oli jo käyttökunnossa. Tunnin aiheena oli saada hevoset työskentelmään takaa eteen, eli perustuuppausta. Alkuun työstimme kevyessä ravissa hevoset lämpimiksi ja siitä jatkettiin suoraan harjoitusravityöskentelyllä. Jokainen sai käyttää oman valintansa mukaan kaarevia uria, ympyröitä ja väistöjäkin. Tarkoitus oli tunnustella miten juuri tämä ratsu reagoi. Ravipätkän jälkeen työstämistä jatkettiin käynnissä, tämän jälkeen oli pieni lepohetki pitkin ohjin. Lopputunnissa haettiin tuntumaa joko laukassa tai ravissa, tai siirtymisillä, miltä hevonen nyt tuntuikaan.


Pirre - Aristo
- Aristo kulki alkuun kysymysmerkkinä: "Mitä?! Oikea ratsastaja selsässä?"
- Takaosan alletuominen todella haastavaa Aristolle, rullaa turpaa ryntäisiin ja levittää lapoja.
- Pirren ote ponskiin hyvä, hieman saa kohottaa kättä ylös kantaa kouluratsastajamaisemmin.
- Aristo paras tänään käynnissä.


Anni - Charlie
- Capa melko löysänä tänään, herra kun tykkää lopsia omissa ajatuksissaan takajalat tallissa.
- Annilta nopeampaa pohjetta ja saa pyytää reippaasti eteen, ensin pohkeen eteen, vasta sitten voi takaosaa ratsastaa.
- Selvästi paras ravissa, laukassa löysä kuin lauantaimakkara.


Robert - Kössi
- Robertin pitkä, nopea pohje puri Kössiin melko hyvin tänään. Se kulki hyvässä ryhdissä ja tahdissa.
- Käynnissä saa varoa, että ei paina kädelle, uskallettava ratsastaa se pohkeella irti ohjasta.
- Laukassa karkaa myös etupainoiseksi, Robertin huolehdittava että oma istunta vaikka liioitellusti taakse, ei lähdetä mukaan kippaamaan.
- Hyviä pätkiä ravissa ja siirtymisissäkin melko hyvää tasapainoa.


Cella - Laila
- Lailalla kiimaherkistelyä, nähtiin muutamia pukkeja, nostoissa Cella saa ratsastaa enemmäin istunnalla, ei kaivaa pohkeella.
- Käynti hyvää ja kissamaisen kehräävää, Cella osaa olla yliratsastamatta.
- Siirtymisissä poukkoilua, muodon katoamista.
- Kokonaisuudessaan selkä melko hyvin läpi ja takajalat alla (Ottaen huomioon Lailan viimeaikaiset mielenosoitukset muilla tunneilla.)


Emmy - Lasse
- Lassella vauhtia tänään, erinomainen ravi, mutta kaahausta ilmassa!
- Pidätteet läpi paremmin ja hevonen ensin kontrolliin, jotta päästään ratsastamaan edes tehtäviä.
- Emmyllä haasteita istua harjoitusravissa, isoravisilla hevosilla auttaa vain se, että saa juuri takaosaa enemmän alle ja selkää pyöreämmäksi, lyhyillä käynti-ravi-siirtymisillä parani.
- Laukassa Lasse helposti pois tuntumalta, Emmyn pitää vain pitää käsi rauhassa alhaalla ja ratsastaa pohkeella, ei panikoida.
- Käynnissä säilyi tänään maltti parhaiten.


Inkeri - Lyyli
- Inkerin kansa hetki käytiin käpi sitä, että Lyylin kanssa ei kannata vetokilpailuun lähteä, betonisuu voittaa sen kyllä 6-0
- Alkuun siis ravia eteen vaikka hieman pitemmällä ohjalla.
- Käynnissä irroittelevia ohjasoteita ja rauhallisisa asetteluja ja tunnustelua. Asetus myös pohkeella!
- Laukassa Inkku saa ajatella ylös, vaikka Lyylin etuosa ei ole ihan hetken piruettilaukkaan kykeneväinen.
- Ravissa tasaista menoa, vaikka niskasta hieman jäykkä, oli ravissa mukavaa työntöä kuitenkin.

[Inkeri]

Mä en ymmärtänyt, mikä Lyylissä tuntui viehättävän jokaista Seppeleläistä. Loviisakin jopa oli suostunut sen hoitajaksi?? Käytännössä Lyyli edusti kaikkea, mistä mä en tykännyt hevosessa. Nopean, sukkelan, kompaktin ja reaktiivisen sijaan se oli pohkeelle järkyttävän hidas, taipuisa kuin jäätynyt rautakanki ja yritti päästä aina mahdollisimman helpolla. No, olihan se ihan kiva tätikuljetin, mutta oliko mustakin tullut täti heti, kun saavutin täysi-ikäisyyden?

Tirpan kanssa mä olin tottunut siihen, että se oli kevyt ja herkkä, joten automaattisesti aloin tottumuksesta ratsastaa Lyyliä alkuun kuin welshponia. Ohjien lyhentämisyrityksen heti alussa Lyyli tulkitsi suusta vetämiseksi ja muuttui aivan järkyttävän kovaksi edestä. En ollut ihan sisäistänyt hevosen kokoa, joten no, vasta Annen ohjeista ymmärsin, ettei köydenvetoon kannattanut lähteä mukaan, vaikka kävinkin salilla. Beware Lyyliskä, parin vuoden päästä haba-Inkeriä ei noin helpolla lyötäisi.

"Sen sijaan, että lähtee vetämään, Lyylin kanssa toimii, että yrittää liikutella kuolainta suussa ja siten saada suupieliä pehmenemään. Nyt alkuun pidä vähän pidempi ohja ja ratsasta eteen alas asetellen ja taivutellen, jotta se rentoutuu ja lähtee kuuntelemaan apuja paremmin", Anne ohjeisti. Mä olin tosi huono ja arka "kuolaimen liikuttelun" kanssa, vaikken muuten mikään arka ratsastaja ollutkaan. Jotenkin mun sisäinen kukkahattutäti aina heräsi ja pelkäsin sahaavani, vaikka tiedostin, että pieni liike käsillä oli ihan fine. Lyylin vuoksi keräsin itseni ja jätin kukkahatun kentän laidalle, jolloin ravi muuttuikin lopulta rennon letkeäksi ja rautakanki lähti sulamaan ikiroudasta, vaikkei se ihan ballerinana olisi vieläkään pärjännyt.

Laukassa ylämäkeen ajattelu oli vaikeaa hevosen yrittäessä raivata tietään kentän pohjan läpi maan keskipisteen kautta Kiinaan. Mä notkahdin pakostakin Lyllyn mukana etukenoon ja jäin mukaan roikkumaan ohjista peläten, että lentäisimme pian kuperkeikan. Anne sai toistuvasti huomauttaa mua nojaamaan enemmän taakse, pitämään ylävartalon jäntevänä ja ratsastamaan pohkeella. Isolla, edelleen jäykähköllä hevosella oli huomattavasti vaikeampaa pitää ulko-ohja tiukkana ja samalla yrittää saada sisäpohjetta läpi - etenkin vasemmassa kierroksessa, jonne rautias tamma oli vielä tuplaten jäykempi. Asiaa ei lainkaan helpottanut se, että Lyyli pelkäsi lajitovereitaan (??) ja oli saada paskahalvauksen Kössin ampaistessa laukkaan sen edellä. Kai se silti oli ensimmäiseksi kerraksi ihan hyvä seiska. Kai.

Mä en tunnin jälkeen kokenut valaistumista. En myöskään alkanut pitää Lyylistä. Poistuin kentältä kokemusta rikkaampana ja opin, että mun olisi ratsastettava paljon enemmän erilaisilla hevosilla tullakseni hyväksi ratsastajaksi.

[Robert]

Kyllähän me oltiin jo etukäteen vähän tiedetty, kenen kanssa joutuisimme pelaamaan. Anne oli määrännyt koulutunnin hevoset jo ennen kuin tiesi edes tunnille osallistujia, joten osallistuminen oli vähän riskaapelia. Jos tuuri kävi, mä istuisin Charlien selässä ja nauraisin Lyylillä ratsastavalle Inkerille.

No, sanotaanko, että tässä tapauksessa sitä niinkutsuttua fifty-fiftyä ei voinut missään tapauksessa kutsua voitoksi. Inkeri tuijotti karsinassaan päiksyjä vetävää Lyydiaa niin epäilevänä, että hetken ajan se näytti joltain nirppanokkaiselta junioriratsastajalta, joka olikin saanut kauniin Trinityn sijaan elämänsä siihen mennessä huonointa päivää viettävän Gitan. Se näky, vaikka olikin se vahva win-osapuoli mun win-lose-skeenariossa, ei jostain syystä naurattanut ollenkaan.

Tai oikeastaan, se syykin oli selvä: mua takaisin karsinastaan tuijotti Kössi. Tarkemmin sanoen sen takapuoli.

Vaan ei siinä vielä kaikki! Win-lose-skenaariosta oli tullut win-lose-lose eli all over loss -tilasto heti kun Piritta oli alkanut myhäillen harjailla Aristoa, joka oli niinikään ollut koulutunnin hevoslistalla. Enhän mä nyt voinut ratsastaa samalla tunnilla kuin estekuningatar Piritta!

Kössiin palatakseni: ruuna oli teoriassa kiva hevonen. Se ei ollut mikään maailman suurin puoliverinen, mutta tuntui isommalta kuin oli. Se oli osaava ja sillä oli kolme hienonnäköistä askellajia, joita tuntiratsastajat olivat kehuneet helposti istuttaviksi ja pehmeiksi. Joku oli joskus jopa verrannut Kössin laukkaa keinuhevoseen. Teoria ei kuitenkaan paljoa heijastunut käytäntöön ainakaan siinä vaiheessa kun avasin karsinanovea ja yritin taputtaa Kössin kaulaa. Ruuna vingahti kuin paraskin ori ja viuhaisi etujalallaan ilmaa niin että purut vain pöllysivät jalan laskeuduttua.

"Onkohan se tän hoitaja tallilla?" kysyin vähän hengästyneenä--karsinasta pakeneminen ja oven kiinni vetäminen ja sen lukitseminen alle sekunnissa oli urheilusuoritus sekin.

"Jaa Betha?" Cellan ääni kuului Lailan karsinasta. Onnekas. "En mä ole ainakaan nähnyt sitä tänään, eilen se tais olla täällä."

"Voi hyvänen aika, sinäkin olet hevosenomistaja etkä yhtä Kössiä uskalla pistää kuriin", Ariston yksiöstä ulospuikahtanut Piritta pyöräytti silmiään. Sitten se tuli ja otti harjan mun kädestä, ja koko esteratsastuskuningattaren egollaan harppoi Kössin karsinaan ja alkoi reippain ottein harjata hapannaamaista ruunaa. Se ei kuitenkaan tehnyt mitään, kunhan möllötti korvat kevyessä luimussa ja keskittyi näyttämään siltä, kuin Pirre olisi just pilannut sen koko elämän.

Pelon nieltyäni sain kuin sainkin Kössin sen näköiseksi, että sillä voisi jotain koulukiemuroita ratsastaa. Ajattelin, että pahin olisi nyt takana ja edessä oli vain nautinollista ratsastusta uudella hevosella. Harryn kanssa oltiin treenattu paljon perusratsastusta ja huolehdittu pienistä, yksinkertaisista perusasioista kuten jalasta ja kädestä, joten olin ehkä jopa vähän innoissani niiden oppien hyödyntämisestä eri hevosen kanssa. Perusratsastus oli kuitenkin lähtökohtaisesti samanlaista melkein joka hevosella.

Kössi oli kuin eri hevonen ratsastaa, ja ehkä mun omakin asenne ratsastukseen oli huomattavasti päättäväisempi jo alkutunnista. Hauskaa, miten paljon sellaisilla pikkuasioilla olikaan merkitystä. Tunnin aikana löysin jopa jonkinlaisen flown mustan ruunan ratsastukseen, ja haluisin vähän jopa sanoa, että Kössinkin mielestä oli ihan okei tehdä töitä. Annen kehut kuplivat mielekkäästi vatsanpohjassa ja suuren mustan laukka oli kuin olikin aivan kuten keinuhevosella.

Tunnin päätteeksi erehdyin kuitenkin taputtamaan ruunan kaulaa jalkauduttuani, ja olin menettää sen käden noin nanosekunnissa. Se siitä flowsta.

[Cella]

”Miten tää on mahollista? Miten??”

Mä roikuin Lailan karsinanoven päällä, ja odotin silmät suurina Annilta jotain muuta vastausta kuin huvittuneen puhahduksen.

”Oot vanha eukko jo, ihan luonnollista että alkaa dementia jo vaivata”, kamu lopulta virkkoi, ja nosti kiiltävän satulan suuren kimon selkään. Se ei ollut kovin odottamisen arvoinen vastaus.
”Mutta miten mä en voi muistaa tällästä asiaa!! Miksei se dementia vie sitten niitä rasittavia ala-asteen enkunkirjan laulujen sanoja, ne mä muistan kyllä, tai kaikkien eksien syntymäpäiviä??”
”Ehkä se ei oo nyt maailmanloppu, jos et muista jokasta hevosta, jolla oot menny tunneilla”, kuului tukahtunut ääni jostain siltä suunnalta, missä Anni pyllisteli tarkistamassa Lailan pinteleitä.

”Mut mä en muista oonko menny Lailalla koskaan aiemmin?? Pakkohan mun on joskus ollut sitä kokeilla mut en muista??” mä tuskailin edelleen, ja sain lohduttavan käden olkapäälleni.
”No, nyt tän tunnin painat sit mieleen oikein lujasti. Lallukka on kiva. Nyt saatko sen laitettua loppuun, mun pitää vielä satuloida Charlie?”

Mä nyökkäsin ja kiitin Annia vuolaasti, olihan se käytännössä pelastanut mun koko päivän aikataulun. Mä olin ajanut nilkka suorana Helsinki-Vantaalta suoraan Seppeleeseen harjoituslennon jälkeen, ja soittanut autosta paniikissa Annille sopertaen, että mä en ikinä ehtisi saada Lailaa kuntoon ennen tuntia. Onneksi mulla kävi tuuri, ja Anni oli jokatapauksessa etuajassa tallilla, ja teki mulle todellisen palveluksen.

Mä en ollut olettanut yhtään meidän siirtyvän jo ulkokentälle tunteja varten, ja olin siksi vähän alipukeutunut tuuliseen keliin, mutta Annen tuntien kylmä mulle tuskin ehtisi tunnin aikana tulla. Laila ei alkukäynneissä osoittanut olevansa kovinkaan innoissaan turvallisen maneesin ulkopuolelle joutumisesta, ja säpsyi tuulen heiluttamia oksia ja hankien alta kevään tullen paljastuneita roskia vielä tavallista lailamaisuuttakin enemmän.

Tamman hiljalleen rentoutuessa mulla oli vähän aikaa silmäillä ympärilläni kentällä. Mun ja myös Charlien ajoissa kuntoon saaneen super-Annin lisäksi kehää kiersi Emmy allaan Lasse, joka näytti valmistautuvan joihinkin omiin henkilökohtaisiin rallikisoihinsa, sekä Robert ja Inkeri käytännössä identtisen näköisinä nyrpeissä ilmeissään. Molemmat näyttivät siltä, että niiden ratsut olivat vähintään murhanneet niiden perheenjäsenet – joka Robertin tapauksessa saattoi hyvin pitää paikkaansakin.

Mutta kukaan muu ei pistänyt porukasta yhtä pahasti silmään, kuin Ariston selässä istuva ratsastaja. Kun mä olin nähnyt tuntilistan, mä olin luullut sen olevan joku ovela käytännön vitsi. Ja saattoihan se edelleen olla. Oli syy mikä tahansa, meidän armas esteopettajamme Piritta puursi meidän kanssa samanarvoisena oppilaana koulutunnilla, ja mulla oli vähän vaikeuksia sisäistää sitä asiaa. Anne joutui käskemään mua ainakin kolmesta alkuverkkojen aikana keskittymään omaan tekemiseen, eikä tuijottamaan miten Piritta suoriutui samoista tehtävistä.

Anni oli ihan oikeassa, Laila oli kiva ratsastettava. Mun koko päivän potema dementia alkoi hiljalleen hälvetä, ja mä aloin huomata tuttuja juttuja, jotka paljastivat mun kyllä ratsastaneen tammaa aiemminkin. Muistin esimerkiksi kristallinkirkkaasti ajatelleeni myös aiemmin, kuinka niin suuri hevonen oli yllättävän herkkä, ja vastasi apuihin paljon nopeammalla reaktioajalla kuin kompaktikokoinen Windi. Puoliverisen kokoon oli silti hieman tottumista, vaikka se ei ratsastettavuuteen vaikuttanutkaan – mun istunta ja pohkeen paikka tuntui olevan aivan hukassa näin suuren mittakaavan hevosella.

Käyntitehtävät olivat tänään meidän selkeä bravuuri, ja niistä me saatiin myös Annelta kehuja. Siirtymävaiheet nopeampiin askellajeihin sen sijaan eivät meinanneet löytää paikkaansa edes lopputunnista, joka jäi ratsastajan näkökulmasta hieman turhauttamaan. Mulla kesti tovi herkistää apujani Lailalle sopiviksi, mutta tamma kyllä mielellään mua muistutti, jos en tehnyt niin. Mun keskittyessä pitämään välimatkaa edelläkulkevaan Kössiin ja samalla nostamaan laukkaa mä jouduin yllätetyksi Lailan mielenosoituspukin voimasta, ja jouduin keräilemään istuntani uudelleen kasaan tamman kaulan päältä. Okei, pohkeen paikka ei siis ollutkaan se suurin ongelma, vaan pohkeen voimakkuus.

Väistöissä Laila osoitti hyvää osaamistaan, ja näytti kuinka hienosti hänen pitkillä säärillään pääseekin astumaan ristiin jos tahtoo. Väistöharjoitukset myös selvästi rentouttivat hieman herkistä mielialanvaihteluista kärsivän hevosen mieltä, ja antoivat mulle tunnin yksittäisistä harjoitteista ehdottomasti parasta tuntumaa hevoseen. Väistöjen jälkeen oli hyvä jatkaa jopa laukkatehtäviin – ja vaikka nostot eivät aivan puhtaita olleet vieläkään, ainakin nyt mun pohkeenkäyttö oli Lailan mieleen.


Kiittis taas!! Kivaa että on ollu taas näin aktiivina koulutunteja!

[Emmy]

Lasse tuntui alla isolta. Todella isolta. Liian isolta! Missä oli ne sukkulat ponit ja pieniraviset kipittäjät, tai sopusuhtaisen kokoinen Kuutti?!
Sanomattakin selvää oli, että minulla oli vaikeuksia pysyä Lassen pomputtavassa, isossa ravissa paikallani. Annen vaatimat liian pitkät jalustimet ja se fakta, että olen pieni ihminen, olivat yhdessä sellainen yhtälö, että tuloksena oli se, että pompin selässä kuin perunasäkki. Istu alas, istu alas, no prkl istu keskenäs.. ei ihan auttanut neuvo ”istu alas”, kun tuntui, että hevonen juoksee alta ja minulla ei ole keinoja tai lihaksia istua alas ja pidätellä sitä.

Yritin rauhoitella itseäni ja hevosta. Pyrrpyrr.. Houuhouuu… Lassella tuntui kuitenkin olevan virtaa ja vauhtia vaikka muille jakaa, ja minä pienenä sinttinä selässä en menoa hidastanut. Yritin kääriä jalkojani isona hevosen ympärille, rauhoittaa ja laskea käden ja liimata takamukseni penkkiin, Lyhyitä pätkiä pystyinkin istumaan alas, mutta sitten pompin ja heiluin taas kun mikäkin vieterijojo.

Pikkuhiljaa homma rupesi luistamaan sen verran, että sain rauhoiteltua tätä oman elämänsä rallisankaria sen verran, että sain perseen pidettyä edes osilta siinä penkissä. Lyhyet käynti ja ravisiirtymiset auttoivat saamaan menoa vähän aisoihin ja hommaa paremman näköiseksi. En valita, oli kiva saada vähän haastetta ja oikeasti erilainen hevonen alle.
Väillä tuntui jopa, että Lasse otti takajalkoja vähän alle ja rauhoittui, eikä enää kiihdytellyt niin paljon, sitten aina tapahtui jotain, pakka levisi ja vedettiin taas kiitoravia pitikin kenttään. Huoh, jospa sitä joskus oppisi oikeasti ratsastamaankin.

Käyntityöskentelyssä meillä meni parhaiten, Lassella oli sen verran energiaa ja menohaluja, että käynti oli eteenpäinpyrkivää ja sitä oli helppo työstää. Kun homma luistaisi samalla tavalla ravissa ja laukassakin, olisimme ihan heti valmiita Grand Prix tasolle.
Niin se laukka.. Sehän ei tosiaan mennyt ihan purkkiin ja putkeen, vaan Lasse kaahotti, kuin olisi seuraavana päivänä vaihtamassa uraa laukkaratsuksi. Oma ratsastaminenhan ei asiaa helpottanut, kun turhautumista rupesin vain sähläämään selässä ja katastrofihan oli sillä taputeltu. Annen ohjeistuksen ja korville lätkimisen jälkeen homma luisti himpunverran paremmin, mutta ei siltikään laukka ollut meidän tämän päivän tähtihetkiä.

Loppuraveissa oli jo aavistuksen kivaa onnistumisen fiilistä ja Lasse tuntui alla jopa rennolta ja letkeältä, sellaiselta kuin sen ehkä kuuluisi tuntua. Kaiken kaikkiaan tunnista jäi aika kiva ja hyvä fiilis. Paljon haasteita, mutta mites muuten sitä uutta oppisikaan?

Kiitos tunnista!