Daniel jorisee ja murisee

[Daniel]

[Daniel]

"Krää", karkasi kurkustani. "Onko kahvia? Mitä tahansa lämmintä."
"Mä voin keittää", lupautui Anthon, "meinasin itekin et vois ottaa mut en viittiny vaan yhtä kuppia keittää."
"Keitä vaan reilusti", ohjeisti Cella. "Kyllä sille juojia löytyy. Jos ei muille kelpaa niin Danin suonissa kulkee mustaa kahvia veren tilalla."
"Itelläs on mustaa kahvia silmäpussien täytteenä", lällätin takaisin.

Cella asui meillä. Siis se ihan oikeasti asui meidän yläkerrassa, mun ja Lynnin. Kyllä mä siis olin sen hoksannut aikaisemminkin, mutta jotenkin mä olin olettanut, että se olisi joku väliaikainen juttu. Ehkä se olikin, mistäs mä tiesin, mutta ei Cella vielä ollut muuttanut pois. Lynn jo eräänä iltana huokaisi onnellisena, että ehkä me saataisiin viettää joulua yhdessä.

Se oli vähän omituista. Maata oman vaimon vieressä ja silitellä sen kyljen kaaria ja nähdä, miten onnellinen loiste silmiin syttyi, kun se suunnitteli yhteistä joulua yläkerran asukkaan kanssa.

Mutta kaiketi Cella nyt kuului vähän niin kuin kylkiäisenä perheeseen. Siksi ei oikeastaan tuntunut omituiselta kun se pölähti porkkanakuvioisissa pyjamashortseissaan keittiöön hakemaan aamukahvia ja jätti kahvikuppinsa milloin minnekin touhutessaan töihin tai tallille lähtemistä. Siksi mä myös sain kiusata sitä sen jetlagisista silmäpusseista.

"Loviisa! Onko mulla muka silmäpussit", Cella kiekaisi Seppeleen yläkertaan ilmestyneelle Loviisalle.
"Sullako", Loviisa sanoi huvittuneena.
"Tule nyt katsomaan lähempää", Cella viittilöi. "Dani väittää että mulla on mustat silmäpussit."
"Nääh, sillä on itellään joka sanoo", tuumasi Loviisa, hörppäsi vesipullostaan ja katseli meitä. "Mitä te aiotte tänään tehdä?"

"Juoda kahvia", sanottiin mä ja Anthon sievässä poikakuorossa.
"Ottaa köniin Windiltä", ilmoitti Cella.
"Nyt kun oot siinä", muistin ymmärtäessäni, ketä Loviisa nykyään hoitikaan, "ratsastan Lyylin tiistaina ja kautta tai keskiviikkona. Sitä voisi sitten maastoiluttaa, jos ratsastat sillä loppuviikosta."
"Okei", Loviisa lupasi, eikä tehnyt asiasta ongelmaa.

Mun kipeänkarhea kurkku saattaisi tehdä asiasta ongelman. Mä en suin surminkaan tahtonut tulla kipeäksi. Yrittäjällä ei ollut aikaa sellaiseen. Lynn oli jo taipunut flunssan edessä, mutta mä sinnittelin vielä, vaikka välillä nenä unohti tehtävänsä ja hengaili mukana yhtenä isona, turhana tukoksena.

Nenähengitystiet ummessa, kurkku raastinrautana ja pää täynnä räkää mä ryystin pari pannullista kuppia kahvia ja lähdin sitten hakemaan Tikrua. Onneksi kahvi herätteli vähän, sillä äkäpussi-Tikrun käsittely järki päässä seisoen olisi ollut vähän itsetuhoista. Sillä oli nopeat hampaat ja äkkiä vaihtuvat mielipiteet. En erityisemmin piitannut luirusta hevosenkuvatuksesta, mutta ystävänpalveluksena ratsastin silti. Tänään jatkuisi Tikrun kanssa lapojen etsiminen - ja Tikrun jälkeen tuntuisi mahtavalta kiivetä Zodiacin selkään ja viedä se maastoon. Hieno lapsihevo liikkuisi siellä taivaallisen mukavasti, ainakin, kun vertaisi rumaan tammanrääpäleeseen.

Älkää kertoko Pirrelle, että ajattelin noin sen hevosesta.

Tai kertokaa vaan. Sehän vaan nyökyttelee ylpeänä, että niin, minun kiero estehevonen, ruma mutta mahtava.

[Daniel]

Zodiac koulukisoissa
15.10.2017 Nuppurassa
Luokka: Helppo A
Sijoitus: 1/2
Tehtävänanto: 1. Ne pienet asiat (tasot helppo C, B ja A)
Pituus 100-150 sanaa. Tässä luokassa on tarkoitus kilpailla, kuka kilpailijoista huomaa kaikkein pienimpiä asioita. Mikä on pienin asia hevosessasi tai tallipäivässäsi, jonka huomaat? Sanotaanhan, että se, joka osaa iloita pienistä asioista, on onnellinen. Mihin johtopäätökseen päädyt, kun pohdit löytämiäsi pieniä asioita? Oletko sen jälkeen onnellinen?
Tuomari: Miina


Tuotos: Hengitän syvään. Ilma tuntuu viileältä virratessaan sierainten kautta kehoon. Ohikiitävän hetken ajan nuori hevonen on jännittynyt, kun seisomme tervehtimässä tuomaria. Minä hengitän ulos ja kehoni tuntuu valuvan tasaisemmin hevosen ympärille. Sitten minä tiedän sen. Siitä pienestä korvan liikahduksesta, tuntuman henkäyksenomaisesta kevenemisestä. Zodiac on tässä kanssani. Se tietää ja minä tiedän. Olemme radalla yhdessä. Hevonen on kaikki, mihin minä keskityn, ja kun näen sen korvien asennon, tiedän, että se kuuntelee minua.
Siitä tulee hyvä rata. Tunnen sen siitä hetkestä alkaen, kun Zodiac jännittää lihaksensa ja siirtyy täsmällisesti pysähdyksestä liikkeelle. Sen liikkeellelähdössä on voimaa, ja sen voiman se antaa minun hallittavakseni. Suupielessäni tuntuu hymyn hipaisu. Me teemme tämän yhdessä, hevonen ja minä.
Pisteet: 5/6 (83,33%)
Kommentti: Kisasuorituksenne jämäkkyys ja tahdikkuus olivat miellyttävää katseltavaa. Teidän radassanne oli ilmaa: hengityksessä, liikkeissä, korvien liikahtaessa tuuli pyörteili katsomossa. Minun paikallani tuli melkein vilu, mutta samalla se voima, jota kuvailit, tuntui tuomarin nahoissa lämmöltä, siltä yhteiseltä palolta ja intohimolta hevosiin. Toivon, että nämä pienet mutta tärkeät huomiot - ilma, yhteistyö ja hymy, joka pyyhki ylimääräiset taakat pois hipaisulla rohkaisten - kantavat teidän huippuhetkiänne ja tulevia kisasuorituksianne hioen ne yhä kevyemmiksi ja koskettavammiksi.
Teksti oli kaunis ja siitä huokui tietoisuus. Lauseissa oli rytmi, se ehkä korosti tietoisuutta: ne lyhyet lauseet ja toteamukset niiden perään, tilanteen kuvaileminen. Pidin tyylistäsi. Kieli oli virheetöntä ja hyvää, siitä yksi piste. Yhteensä pisteitä viisi. Ehkä olisin toivonut, että persoonallisesta ja kauniista tekstistä olisi löytynyt myös ratsukon ytimeen pureutuva sellainen huomio, jota ei keneltäkään muulta löydy. Jokin erilainen. Ehkä yhtä kaunis. Tai ilma ja sähköinen tunnelma olisivat voineet olla jotain teidän näköistänne: millainen oli se hengenveto ennen suoritustanne? Kuvailua olisi voinut jatkaa syvemmälle, mikä tosin on lyhyissä teksteissä taitolaji ja tuottaa jokaiselle kirjoittajalle päänvaivaa sekä valintojen vaikeutta; se olisi sopinut tyyliin erinomaisesti. Kuvailit henkäystä viileäksi, ja sen lisäksi se olisi voinut esim. tuoksua joltain, joka kuvaa ajatuksiasi. Tai se ilma olisi voinut tulla jostain paikasta, koskettaa ratsastajaa eri tavoin (karheasti, kutittaen, selitellen; ehkä siinä ilmassa olisi ollut näkymättömiä sanoja, joita kuiskit itsellesi). Millainen hymyn ilme oli, kun se hipaisi suupieltä? Toivottiko se ratsastajalle onnea vai oliko se lohdullinen?
Kiitos, että pääsin lukemaan tämän.



Lasse koulukisoissa
15.10.2017 Nuppurassa
Luokka: Vaativa B
Sijoitus: 2/3
Tehtävänanto: 2. Jossain täällä (tasot vaativa B ja A, Grand Prix)
Pituus 100-150 sanaa. Kirjoitetaan kilpailusuorituksesta. Missä olet, kun olet "jossain täällä"? Missä sinun sielusi sijaitsee, kun suoritat vaativaa kouluratsastusrataa? Mihin haluaisit sijoittaa sen? Paikka voi olla konkreettinen tai abstrakti.
Tuomari: Miina


Tuotos: Voisinpa ujuttautua Lassen korvasta sisään ja asettua järjeksi ja ajatuksiksi sen pääkoppaan! Virma ja tällä tasolla vielä verrattain raaka ruuna on niin täynnä elämää ja kilpailupaikan hullaannuttavia aistikokemuksia, että tekisi hyvää saada siihen joku tolkku. Liikautan kuolainta sen suussa, ja hetken aikaa se kuuntelee minua. Sitten se näkee jonkun liikahtavan katsomossa ja ajattelee jälleen ihan muita asioita kuin sitä, mitä minä siltä odotan. Kuinka paljon antaisin, jos voisin kutistua oikein pikkiriikkiseksi järjen äänen ruumiillistumaksi. Sanelisin sille ihan uudet ajatukset. “Tuolla liikkui joku!” muuttuisi “Nyt minä liikun täällä” -ajatukseksi. Kyllä muuten tulostaso paranisi, kun voisi ohjelmoida oman tietotaitonsa ja toimintaa tavoitteellisesti ohjaavat ajatuksensa hevosen pään sisään.
Pisteet: 4,5/6 (75,0%)
Kommentti: Vaikutti siltä, että kyse oli jonkinlaisesta omantunnon äänestä, kun Lasse saapui maneesiin ja huolellisesti laittoi korvansa hörölle. Ensin se katseli yleisöä, sitten kuolaintuntuman omistajan supina korvan juuressa sai sen hetkeksi kuuntelemaan ratsastajaa. Ikään kuin välillä olisi käyty metatason keskustelu, keskustelu keskustelusta, ennen kuin tuntuma palautui. Tuomarin paikalla huomasi erityisesti ratsukon potentiaalin, joka kirmasi Lassen pääkopan ja ratsastajan väliä edestakaisin. Hevosen ohjelmointi on hienosyistä hommaa - ratsastaja kutistuneena järjen ääneksi näytti kuitenkin pitävän paketin hyvin kasassa! Ratsukon asenne oli kohdillaan. Tuomarina toivon, että se tulee näkymään kisaradoilla vielä sielukkaampana ja intohimoisempana yhteistyönä.
Teksti sisälsi voimakkaan ja melko intohimoisen toiveen järjen ääneksi muuttumisesta, mikä oli hyvä, toistuva motiivi tekstille. Se kuljetti tekstiä eteenpäin, sen ympärille tarina rakentui. Järjen äänen historia on aika pitkä kaikenlaisissa luovissa kirjoituksissa, joten siitä olisi voinut tehdä yksilöllisemmän ja persoonallisemman kuin tämä perinteinen omatunto-tyyppinen ääni, jolla on hyvää tarkoittavia, fiksuja ajatuksia. Tosin se intensiivisyys, jolla asiat kirjoitit: "Kuinka paljon antaisin..." toi esiin ratsastajan persoonaa. "Nyt minä liikun täällä" oli kiehtova ajatuskäännös ajatuksesta "Tuolla liikkuu joku!", ja ehkä odotin, että olisit tarttunut siihen. Loppu hyvin kaikki hyvin, sillä ajatus hevosen ohjelmoinnista jatkoi ratsastajan toivelistaa Neljä ja puoli pistettä: kieli hyvää, ehjä kokonaisuus, jäin kaipaamaan huippukohtaa toiveiden sekaan.
Kiitos, että sain lukea

Ruusukkeet EQP

[Daniel]

Pyhäinpäivä Auburnissa
Lue kertomus reissusta | Kurkkaa kisakutsuun | Tutustu Auburniin


Daniel ja Zodiac sponsorinsa Caballuxin kilpailuasussa. Klikkaamalla suurenee.

[Daniel]

Oli maanantaiaamu. Ei suinkaan tyypillisin ajankohta olla valmistautumassa tunninpitoon Seppeleessä - ei mulle, ainakaan. Elli oli kuulemma alkanut pitää vikellystunteja heti viikon aluksi, mutta mulla oli tapana opettaa Seppeleessä vain torstaisin ja perjantaisin. Maanantaissa oli oma hiljainen taikansa, ja kyllähän sen nyt arvaa, että mä pidin hiljaisuudesta. Siitä, kun tallissa ei ollut muuta porukkaa kuin mä, Kasper ja hevoset. Niin, ja se Elli, joka oli ollut ärsyttävän puheliaalla päällä. Onneksi se oli mennyt menojaan ja jättänyt mut toimiston rauhaan ihan vaan kahvikupin seuraan.

Me oltiin saatu erikoinen tilausryhmä kaitsettavaksi. Siitä se lähti, kun Aura, jonka Sirius-hevonen oli mulla ratsutuksessa, otti yhteyttä ja kysyi, voisiko hänen kokoamansa porukka tulla tilaustunnille. Mimmit oli bloggaajia. Ne tulisi, ratsastaisi ja kirjoittelisi asiasta blogeihinsa ja muille someväylilleen. "Positiivisessa hengessä, tietysti." Niin Aura oli sanonut ja tokihan me otettiin tilaustuntilaisia vastaan. Annen päätöksestä tunnin pitäisin minä. Tulijat olisivat kokeneita ratsastajia, joilla kaikilla taisi olla omat hevoset ja tavoitteet kisakentillä.

Niinpä me oltiin valikoitu hevosia, jotka esiintyisivät edukseen, mutta toisaalta näyttäisivät tallin hevosvalikoiman monipuolisuutta. Oli barokkitukkajumala Pancho, valkoinen satuponi Lumi, laadukas Lasse ja värikäs Windi, joka yllätti taitavat ratsastajat kerta toisensa jälkeen - ei se ollutkaan pelkkä hapannaamainen jyrä, kunhan sen sai kulkemaan.

Mä en yllättynyt lainkaan, kun bloggaajaryhmän mukana tuli kaksi hengaria. Toinen kuvaisi videota ja toinen valokuvaisi. Kuvauskalustot vaativat omat nyssäkkänsä. Mä en tiennyt bloggaamisesta ihan hirveästi (kuka yllättyi), mutta viimeaikoina olin joutunut tekemään melkoisen pikasukelluksen siihan lajiin. Ihan tosi, mä olin aloittanut sen blogin, jonka Lynn oli mennyt mun puolesta lupaamaan Caballuxille. Kun kerran jouduin sellaista toimintaa harjoittamaan, olin ajatellut pysyä asialinjalla: treenivinkkejä ja sen sellaista.

Vaan mitä vielä. Viimeisin villitys oli hohdokkaat glitterpuomit, joita Caballux aikoi lähettää meille. Mun kuului suunnitella jokun kavalettitreeni kouluhevoselle ja sitten siitä lavastettaisiin kuvia, joissa ne kimallekapistukset sattumalta esiintyisivät ehkä vielä enemmän pääosassa kuin Zeta. Glitterpuomeja. Kaikkea kanssa.

"Heippa! Me tultiin nyt", Aura pelmahti muitta mutkitta halaamaan mua ja ehkä yritti tukehduttaa mut universuminväriseen tukkapehkoonsa.

Kenelle juolahti mieleen tosta noin vaan hypähtää halailemaan mua kaikista maailman ihmisistä?

Jurona mä odotin, että kidutus lakkaisi. Aura ei millään tavalla ollut oikeutettu tällaiseen. Se oli asiakas, jota mä olin valmentanut pari kertaa ja joka maksoi mulle nyt muhevia summia siitä, että ratsastin sen hevosta paremmin kuin se itse. Niitä tuohipinkkoja ajatellen mä kestin halaukset ja kaiken.

"Mä huomasin", sanoin ja sain nippa nappa pidettyä kärsivän huokauksen aisoissa. "Tervetuloa Seppeleeseen. Teidän hevoset on sisällä ja näytän ne kohta. Jos teillä on tarvetta vaatteidenvaihdolle tai tavaroiden säilyttämiselle, yläkerrasta löytyy tilat siihen."
"Onpa tosi tunnelmallista", joku mimmeistä huokaisi. Se oli pitkä ja laiha, sen vaatteet oli mätsätty yhteen varmaan huolellisemmalla harkinnalla kuin mä ja Lynn, sen tallikengät kiilsi niin että mun ajatukset hairahti glitterpuomeihin. Tämä oli varmastikin se tyyppi, jonka kotitalli oli Herraston kartanon moderni, kliininen uusi yksityistalli. Olin käynyt siellä joskus kisoissa ja tuntenut rajua tarvetta kouluttaa mun hevoset pikapikaa paikallaan seisoviksi patsaiksi, niin ankaran järjestäytynyt ilmapiiri siellä oli. Ja, kuvitelkaa tätä, lattiat oli skandinaavisisustuskatalogin ja itämaisen mosaiikkitaiteen häkellyttävä yhdistelmä. Ihme, ettei hevosten (säntillisen neliömäisissä) tarhoissa ollut juomakaukaloiden tilalla suihkulähteitä.

Pian mä olin esitellyt ratsastajille heidän hevoset. Aura helli onnellisen näköisenä Panchoa, jonka mä arvelin sopivan sille oikein hyvin - tosin, tyypin pitäisi unohtaa haaveilu, jos haluaisi saada ihan parasta irti lusitanoruunasta. Auran kanssa ei tarvinnut olla tekemisissä paljonkaan tietääkseen, että sillä oli jatkuvasti mielikuvituspilvi päänsä ympärillä.

Charlotta, kompaktinkokoinen kilparatsastaja, sai ratsukseen Lumin. Charlotalla itsellään oli kaksi kipakkaa estehevosta, joten nopeatempoinen Lumi ei häntä yllättäisi. Lassen olin ajatellut antaa sille Herraston tytölle, mutta viime hetkellä päätin toisin. Ottakoon mittaa Windistä. Saisipahan ainakin elämyksen, josta kertoilla kotitallilla: hevonen, joka ei seissyt hiiskumatta aloillaan tallissa ja lipunut kentällä kuin ohjelmoituna! Lassen kanssa yksiin päätyi siis Vivi, iloisen oloinen brunette, joka kilpaili omalla welsh cobillaan kouluratsastuksessa.

Mimmien harjaillessa ja varustaessa hevosiaan talliin marssi Anne. Yllätyin vähän. Kaiken järjen mukaan hänellä oli vapaa aamu, sillä tallitöistä huolehti Kasper ja sekä mä että Elli oltiin paikalla omissa opetushommissamme. Ellei...
"Mä muistelin, että tää bloggaajaryhmä on mun heiniä?" sanoin vähän kysyvään sävyyn.
"Juu, on se! En mä tullut tänne työasioissa", Anne rauhoitteli. "Tai tulin, sen verran että tarkistan milloin se kengittäjä nyt olikaan tulossa."
"Alright", sanoin ja vilkaisin tallin käytävän suuntaan. "Tyypit vaikuttaa ihan tyytyväisiltä hevosiinsa."
Anne katseli mua jotenkin salamyhkäisen tietäväinen hymynhäive huulillaan. Se teki mun olon omituiseksi.

"Eipä olisi vielä kuus vuotta sitten käynyt mielessä, että sä työskentelisit täällä", se hymähti yhtäkkiä, ja kai se oli tämän päivän kehu ja menneisyyden vitsi. "Kivaa, että oot pysynyt remmissä. On hyvä, kun on pysyvää porukkaa, vaikka monet muut asiat onkin muuttuneet vuosien mittaan."
"Joo...?" mä äännähdin vielä vähän epätietoisena siitä, mihin tässä oltiin menossa.
"Teilläkin varmaan on isoja elämänmuutoksia vielä edessä", Anne tuumasi ja mä näin, miten sitä hymyilytti, kun mä siristin epäluuloisena silmiäni.
"Miten?" lausahdin, ja oletin, että oli itsestäänselvää, mitä tarkoitin.

Niin olikin. Anne hymähti ja selitti:
"Lynn ei halunnut hypätä maastoesteitä ilman satulaa. Se ei koskaan kieltäydy maastoesteistä, edes ilman satulaa."

Onneksi kello läheni tasaa, sillä mä en oikeastaan tiennyt, mitä olisin siihen vastannut, saati keskustellut pidempään. Nyökkäsin vaan, vilkaisin kellotaulua ja huikkasin kuuluvasti, että lähdetään maneesille. Se oli aika helpottavaa. Tuntia pitäessä mä en jäänyt sanattomaksi enkä tuntenut itseäni yhtä helposti yllätetyksi kuin arkipäiväisissä keskustelutilanteissa.

Tai ehkä tämä ei nyt ollut se ihan arkipäiväisin keskustelu, mietin talssiessani joukon etunenässä availemaan maneesin ovea. Epäilemättä tulisin käymään samankaltaisia sananvaihtoja jatkossa lisää. Ehkä harjaantuisin asiassa oikein hyväksi. Oli musta tullut ihan vakavastiotettava ratsastuksenopettajakin, vaikka kuka sellaista olisi etukäteen uskonut. Elämä oli kasvua varten, sanoi joskus muinoin meidän yläasteen opo, ja silloin mä tietysti nauraa tuhahdin sille teinipojan (epä)itsevarmuudella. Nyt mä kai aloin ymmärtää, mistä silloin oli puhe. Ehkä.

[Daniel]

(Kuva, josta piti tulla väritysvideo. Ei tullut, kun ohjelma kaatui, mutta ehkäpä joku toinen kerta sitten onnistuu.)

[Daniel]

Tässä päivässä oli kerta kaikkiaan jotakin mätää. Jälkeenpäin ajateltuna en oikeastaan edes tiennyt, mistä epäonni alkoi. Siitäkö, kun puhelin oli yön aika pimentynyt, eikä herätyskello soinutkaan? Luojalle kiitos Pedosta, joka oli rutiiniensa orja ja kellontarkkana herätti mut vaan muutamia minuutteja myöhemmin kuin oli ollut tarkoitus herätä. Matkalla keittiöön olin vähällä kompastua Lynnin kissaan, joka tietenkin rääkäisi kuin kuoleva ja luikki makuuhuoneeseen. Epäilemättä sen täytyi kannella minusta emännälleen.

Ajoin Seppeleeseen vain huomatakseni, että kaikki aamun vaativa B -tuntilaiset olivat sairastuneet. Tai ei, eivät kaikki sairaana olleet. Yhdestä olin etukäteen tiennytkin, että hän olisi lomamatkalla, ja toinen oli jo edellispäivänä soittanut molempien lastensa olevan kipeänä. Joka tapauksessa - siellä mä olin, valmiina pitämään tuntia, ja sitä ei sitten tullutkaan. Hämmentyneenä pohdin, mitäs sitten tekisin.

Anne ehdotti, että ratsastaisin Zodiacin lisäksi läpi Mintun ja Kössin, kun kerran olin paikalla. Aloitin Kössistä. Sen jalustinhihna napsahti poikki kesken ratsastuksen. En muistanut, että mulle olisi koskaan ennen käynyt niin - mä olin aika tarkka, kun satuloin hevosia, ja olisi luullut, että olisin huomannut niin huonokuntoisessa jalustinhihnassa jotakin omituista hevosta varustaessani. No, ilmeisesti kaikkea ei aivan voinut ennakoida.

Minttu oli iloinen ja yritteliäs tyyppi. Sen selässä mua melkein hymyilytti. Punkerohan se oli, ehta maatiaishevosenjöllikkä, mutta jotakin hirveän raikasta siinä oli.

Se ilo ei kuitenkaan kauas kantanut. Zodiacia harjatessani mä huomasin, että sillä oli omituinen vekki. Omituisen vekistä teki sen paikka: mitä kummaa Zodiac oli tarhassa tehnyt saadakseen riipaistua palasen ihoa läheltä kainaloaan? Katselin hevosta ja sen haavaumaa turhautuneena. Ratsastamaan piti mennä ja haavanhoitopuuhiin päädyin. Eipä siinä, pitihän se hoitaa. Vekin paikka kuitenkin tarkoitti sitä, että satulavyötä tuskin laitettaisiin kiinni.

"Dani, kerkeätkö auttaa meitä? Tunteja varten pitäisi hakea sisään Aristo, Alex, Lasse, Rotta ja Charlie? Mä haen Lailan ja Eveliina ottaa Eikon, Pyry ottaa Charlien ja Rotan", Anni huuteli.

Matkalla Alexin hakuun vedin komeat lipat, enkä tietenkään yksin ja kenenkään näkemättömissä. Niin Eveliina kuin Annikin hihittivät vähäsen, ja vaikka he kyselivät, olinko okei, epäilin, että he nauttivat näystä. Ainakin Anni nautti.

Mä olin ihan valmis lähtemään kotiin. Siellä ratsastaisin asiakashevoset. Omaa mulla ei nyt ollut ollenkaan, sillä Sokan siskokset olivat hakeneet Zetan Auburnin kartanolle aiemmin tällä viikolla. Se vähän mustasi mielen. Tiesin, että Zetaa maisemanvaihdos tuskin harmittaisi sen enempää kuin sitä nyt yleensäkään ottivat päähän tavalliset arjen asiat. Hyvissä käsissä se oli. Mulla vaan ei nyt ollut fiilistelyhevosta. Lähimmäksi yltänyt Pekkokin oli lähtenyt koeajalle yhdelle tätiratsastajalle, joka haaveili laadukkaasta harrastekumppanista.

Päätin kuitenkin mennä ensin keittämään kahvia. Kun availin oleskelutilan kaappia kaivaakseni kahvipaketin esiin, ovi heilahti yks kaks yllättäen saranoiltaan ja tipahti paikoiltaan. Tunsin aimo kolauksen päänupissani ja kirosin niin messevästi, että tänä vuonna jäisi takuuvarmasti ihan viimeinenkin joululahja saamatta.

Anni oli nähnyt koko välikohtauksen ja tuijotti mua silmät suurina.
"Oho! Kylläpäs sulle sattuu ja tapahtuu. Älä ainakaan lottoon tuhlaa rahojasi tänään", hän heläytti.
"Ei tosiaan ole mun onnenpäivä", öhisin kiukkuisena.

Matkalla kotiin kaarsin kuitenkin uhmakkaana kaupan kautta ja laitoin loton vetämään. Menkööt Eurojackpot samaan konkurssiin, päätin, ja painelin sitten kotiin kuponkeineni päivineni.

[Anne]

Koulutunnilla joulukuussa 2017



Spessu Dänille!

[Daniel]

Taustaksi: Kursivoidut pätkät on kopioitu Auburn Estaten foorumilla käydystä roolipelistä ja katkelman alla oleva nimi kertoo kuka pätkän on kirjoittanut. Danielin työntekijä Inna osallistui 17.02. Hepanholman Horse Show'ssa Klaus Alscherin valmennusklinikkaan hevosensa Banana Manian kanssa. Daniel oli mukana kuskina. Hotellin baarissa vietettyä iltaa seurasi jatkot hotellihuoneessa. Hepanholmassa hotelliviikonloppua viettivät myös Anni ja Jiri.

---

”Koko ilta aikaa”, tokaisin Innalle, kun olimme kirjautuneet sisään. ”Jos haluat, tarjoan drinkin kattobaarissa. Tai mitä sä ikinä juotkaan.”
Daniel

Kuluneet pari viikkoa olivat olleet mun elämäni raskainta aikaa. Kun mä joka aamu heräsin muistamaan, ettei mun salaisuuteni ollut kadonnut minnekään, mä kaipasin sitä aikaa, kun meillä oli vaan ollut kireää Lynnin kanssa. Kun mua oli ottanut päähän vaimon omituiset tunnekuohahdukset ja sitä oli ärsyttänyt se, että mä olin ihan yhtä paljon töissä kuin aina ennenkin. Lynn oli ollut helpottunut, kun mä palkkasin Inna Paakkasen mulle töihin. Kaiken järjen mukaan mä olisin ollut enemmän kotona, kun mun ei tarvinnut hoitaa kaikkea omiin hevosiin liittyvää itse.

Mutta oli tullut kaikkea muuta. Mielenkiintoisia projekteja ja kiinnostuneita valmennettavia oli joka nurkan takana melkein jonoksi asti. Mä olin kamalan huono sanomaan työasioissa ei, vaikka mä en itsekään tiennyt, mikä mua ajoi työskentelemään niin kamalan paljon.

Siispä virnistin, kilistin tequilaa Innan kanssa ja huitaisin sen huiviini. Työntekijäni teki samoin.
”Taktiikka se on toikin: juo edellisiltana niin ettei jaksa jännittää seuraavana päivänä yleisön edessä”, naureskelin, ja koska Inna näytti hetken vähän epävarmalta, kiirehdin rauhoittelemaan. ”En mä moiti. Mä en nyt oo tässä sun pomona. Jos ollaan ihan kavereina tää ilta.”
Hymyilin sanojeni vakuudeksi, ja vaikka ehkä yllätyin itsekin siitä, että kasvojeni lihakset muistivat miten se tapahtui, hymy oli ihmeellisen aito ja luonteva.
Daniel

Hiljalleen baari muuttui meluisammaksi ja juttelu muuttui entistä vaikeammaksi. Eikä mua oikeastaan tänään kiinnostanut lähteä edes tanssilattialle.
”Alkaa oleen jo nälkä. Mentäiskö hakeen sapuskaa ja sit vaikka mun huoneesen jatkoille?” ehdotin.

En tiiä miettikö Daniel sen olevan epäsopivaa, mutta pian sain jo myöntävän vastauksen. Siispä keräsimme tavaramme ja hylkäsimme ikkunallisen pöydän.
Inna

Hepanholman Horse Show oli taas yksi tapahtuma, joka ajoi mut tien päälle. Tällä kertaa Inna tuli mukaan Bansku-hevosensa kanssa, sillä mä olin usuttanut sen käyttämään hyödyksi mahdollisuuden päästä mun oman valmentajan, Klaus Alscherin, taitavaan opetukseen. Olihan se järkevää kaikin tavoin. Mä olin itse ottanut Klausilta oppia minkä kerkesin ja valmensinkin pitkälti sen näkemysten suuntaisesti, koska arvostin Klausin tapaa treenata hevosia. Sen valmennettavaksi pääsy tukisi siis Innan kotitreenejäkin hyvin.

Ja niin me oltiin pakattu Banana Mania (miksi sillä piti olla niin typerä nimi) autoon. Lynn oli jäänyt kotiin, vaikka olin ehdottanut, että hän tulisi myös ja pitäisimme pienen hotelliloman. Olisipa tullut, niin oltaisiin takuuvarmasti säästytty tältä kaikelta.

"Joltain oli vessapaperi loppu, joten mä ojensin sitä seinän alta", kerroin naurua pidätellen juomat hakeneelle Jirille.
"Ethän?" mies hörähti epäuskoisena. Nyökkäsin tirskahtaen, siemaisten punertavaa drinkkiä.

Meni muutama tovi, kun mun katse osui ohi valuneeseen pariskuntaan. Jälkimmäinen moikkasi mua hymyillen, ja mä moikkasin takaisin.
"Tolle mä annoin sitä paperia", supisin Jirille huvittuneena. Mies kääntyi katsomaan naisen perään, kääntyen takaisin hölmistyneenä.
"Ai Danielille?" Jiri ähkäisi. Mun suu oli loksahtaa auki: kuinka paljon se oli oikein juonut?
Mutta sitten mä näin saman kuin Jiri. Baarista pois päin luovivan bruneten naisen edellä, tuskin metrin päässä käveli itse Daniel Susineva.
Anni

Harjasin Zodiacia reippain vedoin treenin jälkeen. Keskittyminen nuoren orin ratsastamiseen oli taannut ohimenevän helpotuksen mua elävältä syövään morkkikseen. Kriisi rysähti kuitenkin voimalla päälle, kun jalat koskivat maneesin hiekkaa, ja pahemmaksi olo kävi tallissa. Siellä oli muitakin ihmisiä, ja sillä hetkellä musta tuntui, ettei mun olisi pitänyt olla muiden ihmisten keskellä lainkaan. Mä olin alhainen, saastainen ihmisliero.

Enhän mä halunnut sitä Jirille, joka ei ollut aiemmin ollut Danielin ykkösfani, kertoa, mutta mut valtasi pienoinen levottomuus. Mitä Daniel teki täällä? Oliko se jättänyt raskaana olevan vaimonsa kotiin ja lähtenyt hurvittelemaan? Ja kenen kanssa? Lähteä nyt tuolla tavalla ukkomiehen kanssa baariin...
Ja mä olin antanut sille vessapaperia. --

Mä olin suuntaamassa suoraan huoneelle, mutta vaisto käski katsomaan taakse. Jiri oli jo monta askelta mua edellä, kun tajusin katsovani paidatonta Danielia, joka sohi avainkorttia huoneen oveen. Huomasin housujen avonaisen vyötärön ja miehen pölähtäneen näköisen olemuksen.
Okei, kaikki ei todellakaan ollut okei.
Anni

Sinä perjantaiaamuna mä olin kuvitellut, ettei mun olo voisi siitä pahemmaksi muuttua. Väärässä olin. Kotiin palatessa omatunto alkoi pahoinpidellä mua kahta kamalammin, etenkin, kun vastassa oli mua ikävöinyt ja poikkeuksellisen rakastuneesti käyttäytyvä vaimo.

Hyvä jumala ja kaikki sen kätyrit. Olinko mä käyttäytynyt sopimattomasti? Olinko mä tyrkyttänyt itseäni Innalle, joka oli mun työntekijä ja joka ei ollut mun vaimo? Oliko se kieltäytynyt pelästyneenä ja vihaisena ja siksi katsonut mua sillä tavalla kuin muistin minua käytävässä katsotun? Vai olimmeko me yhdessä ylittäneet rajan ja muistaneet vasta sitten, että se oli kerrassaan karmaisevan sopimatonta? Olinko mä edes muistanut että se oli?

Ahdistuneena pyörittelin puhelinta kädessä. Teki mieli soittaa Lynnille, kuulla sen ääntä ja pyytää anteeksi kaikkea mitä mä olin tehnyt tai ollut tekemättä. En mä kuitenkaan voinut. Avasin kädet täristen meidän keskustelun ja huomasin, että mä olin jättänyt vastaamatta sen "Hyvää yötä, hassu nukkua yksin isossa sängyssä" -viestiin. Ehkä mulla oli ollut liian kiire pelehtiä kaksin isossa sängyssä, jotta olisin voinut vastata.
Daniel

Ja pahemmaksi asiat kävivät. Koitti Vänrikinmäellä pidetty valmennusleiri, jolle osallistuivat sekä Inna että Anni. Ne asuivat samassa huoneessakin sen viikonlopun yli, ja lounasaikaan me istuttiin saman pöydän ääressä koko pienen leiriläisporukan kanssa. Lynn oli siellä mun kanssani, rupatteli iloisesti Innan kanssa ja mä olisin tuijottanut epäuskoisena Innaa, jos olisin uskaltanut. Annin tiukan ja arvioivan katseen alla mä en kuitenkaan voinut suoda Innan suuntaan yhtään enempää katseita kuin valmentaessa oli pakko. Silti mä mietin nieleskellessäni ruokaa vaitonaisena, miten se saattoi rupatella sillä tavalla kepeästi mun vaimon kanssa vietyään mun kanssa pohjan koko meidän avioliitolta? Eikö sitä yhtään kiinnostanut?

Annia mä olin vältellyt kuin ruttoa. Valmentaessa oli pakko puhua sillekin, olisihan ollut paskamaista laskuttaa ennen Hepanholman välikohtausta varatusta leiripaikasta täydet hinnat ja antaa sen vaan ratsastella muiden mukana ilman opetusta. En mä voinut niin tehdä.

Loimitin Zodiacin ja lähdin viemään sitä tarhaan.

Mä en ollut ihan vakuuttunut Daniel "striptease-sankari" Susinevan agendasta, kun se oli tehnyt näyttävän ulostulon huoneestaan naisseuransa liehutellessa miehen kauluspaitaa jonkinlaisena voitonlippuna.
Viha kuohui sisälläni, kun retuutin hölmistynyttä Jiriä hissiä kohti. Sulkeutuvien ovien lomasta ehdin nähdä vilauksen Danielista, jonka näkeminenkin teki pahaa.
Anni

Suljin oritarhan portin huolella. Zodiac oli riemuissaan tarhailuhetkestä. Katselin, kuinka suuri musta hevonen pinkaisi lennokkaaseen, loikkivaan raviin häntä tötteröllä ja toivoin, että olisin ollut hevonen. Mieluiten joku onneton ruuna.

Tallia kohti kävellessäni mä näin Annin. Se oli selvästi tulossa parkkipaikan suunnalta. Tunsin kutistuvani. Anni katsoi minua hurjistuneena, mutta päätti sitten selvästi, ettei halunnut kohdata mua. Ensin mä olin helpottunut, mutta sitten mä tulin siihen tulokseen, että mun oli vihdoin viimein pakko hoitaa tämä keskustelu alta pois. Siitä tulisi karmaisevaa, mutta se oli tehtävä. Harpoin tammatarhaa kohti kipakasti marssivan Annin perään.

"Anni, odota!"

Ei se odottanut. En ehkä mäkään olisi odottanut, myönsin, ja pistin lisää vauhtia askeleisiini, kunnes sain (entisen?) ystäväni kiinni.

Mitä mä sanoisin Lynnille? Ajatus ponnahti päähäni yllättäen, kun seurasin bruneten naisen aamupalaa silmät kaventuneina. Ne istuivat Danielin kanssa samassa pöydässä - tottakai - ja vaikuttivat vähän hiljaisilta. Toivottavasti Danielia kadutti niin helvetisti.

Jiri näytti juuri siltä, että oli kysymässä mikä mua vaivasi. Taioin hetkeksi hymyn huulilleni keskittyen avokkiini, jonka ei välttämättä tarvinnut vielä tässä vaiheessa tietää Danielin hairahduksesta. Mä halusin saada ensin tilaisuuden puhua Danielille, ehkä huutaa, ennen kuin kukaan kuulisi asiasta mun suustani.
Anni

"Anni, älä viitsi", mä puuskahdin.

Se oli kai virhe. Anni kääntyi ympäri ja tuijotti minua kuin lohikäärme. Vain sieraimista puhkuvat lieskat puuttuivat. Ne oli korvattu pakkashöyryllä, mikä sekin oli riittävä tehokeino.

"Älä viitsi?" Anni huudahti kimakasti. "ÄLÄ VIITSI? Daniel-vitun-Susineva, kyllä mä viitsin. Miten SÄ viitsit?"

Ei mulla ollut siihen vastausta. Mä seisoin siinä jurona ja tunsin itseni ali-ihmiseksi, ja se oli ihan ansaittua.

"Tajuatko sä, millaiseen tilanteeseen sä olet mut laittanut? Mä tiedän susta jotakin sellaista, joka mun tavallaan täytyisi kertoa Lynnille. Mutta enhän mä hitto voi?! Se on raskaana ja se luottaa aviomieheensä ja aviomies onkin surkea häntäheikki, joka liehuaa hotelleissa kautta maan jonkun hutsunsa kanssa - JA PALKKAA sen hutsun TÖIHIN TEIDÄN KOTITILALLE ja pyörittää sitä vaimonsa nenän alla!"

Jokainen sana sattui. Jokainen sana oli ansaittu. Mä olin kestämätön, sietämätön, selkärangaton.

"Ja mä pidin susta, Daniel. Mä kunnioitin sua ja arvostin sua. Mä en pysty siihen enää", Anni sylkäisi. "Mä en olisi halunnut uskoa sitä susta, mutta helvetti, että sä oletkin yksi paskapää."

Me oltiin pilattu mun elämä. Me oltiin urpoiltu ja nyt mun pitäisi mennä kotiin sanomaan mun vaimolle, jonka kanssa mä en ollut ollut naimisissa vielä vuottakaan, että mä olin pettänyt kaikki antamani lupaukset. Me oltiin pilattu mun avioliitto. Mä en varmaan ikinä saisi tavata omaa lastanikaan, tai ainakaan mä en kehtaisi.

Repäisin paitani Innan käsistä ja mietin, mitä helvettiä mä sillä oikein tekisin. Ehkä mä polttaisin koko kangasläjän.
Daniel

Olisinpa hevonen. Olisinpa tarhassaan riemukkaasti pukitteleva Zodiac, tai meitä uteliaasti tuijotteleva Harry, tai vaikka naapuritarhan nyrpeä Kössi. Anni ei huutaisi hevoselle. Hevonen ei myöskään tekisi samoja typeriä virheitä kuin minä.

Kuolainten kilahdus ja kavioiden muksahdus herätti sekä mut että Annin takaisin tähän hetkeen. Jäykästi me käännyttiin katsomaan kohti kenttää. Siinä seisoivat Elmo ja Siiri. Fiian ja Claran kevyestä vaatetuksesta päätellen ratsukot olivat olleet sunnuntain kunniaksi hyödyntämässä muutoin tyhjää maneesia. Juuri ratkaisevan pahalla hetkellä he olivat lopettaneet treeninsä ja aikoneet vain taluttaa poninsa uusvanhaan ponitalliin. Sitten ne olivat päätyneet kuulemaan - niin, mitä? Kaikenko?

Kuluneet pari viikkoa olivat olleet mun elämäni raskainta aikaa, eikä se tästä paremmaksi muuttuisi. Se oli mun oman toimintani seurausta. Krapulasta mä vitsailin usein, että itse aiheutettua ja piti itse kärsiä. Tästä mä en nyt pystynyt vääntämään vitsiä, en millään, ja jos olisin, ei se olisi tilannetta mitenkään kepeämmäksi tehnytkään.

Voi jumaliste. Mä olin yksi ihmisperse.

[Daniel]

Isabella Sokka kutsui Danielin ja Zodiacin joulukuussa Auburn Estatessa järjestettyyn kutsuvierasvalmennukseen. Alla on valmentajan kertomus valmennuksen kulusta:

Isabella Sokka tepasteli kahvitermosmuki kädessään maneesiin. Lounasaika oli juuri ohi ja naiselle meinasi tulla kiire pitämään omaa valmennustaan. Vuorossa oli kouluvalmennus tallilaisten järjestämille kutsuvieraille, ja antaakseen hyvän vaikutelman Isabella halusi ehdottomasti olla etukäteen paikalla. Kellon tullessa kymmentä vaille yksi kaikki valmennukseen osallistuvat ratsukot kävelivät jo alkukäyntejään. Isabella istahti rennosti katsomon penkille hörppimään kahviaan ja tarkasteli kolmea näyttävää puoliveristä. Vain yksi ratsu oli ollenkaan tuttu, samoin ratsastajista ainoastaan Daniel. Isabella nyökkäsi siskonsa kilpakumppanille tämän ratsastaessa maneesinlaidan ohi tummalla, isolla puoliveriorillaan. Zodiac oli ennenkin näyttäytynyt Auburnin maneesissa, ja Isabella piti orista.

Ratsukot aloittivat itsenäisen alkuverryttelyn ja oli ehdottoman onnekasta, että tilaa oli ratsujen määrään nähden runsaasti. Locin ratsastama, valmennuksen ainoa tamma Heli viuhtoi kiukkuisena häntäänsä orien tullessa liian lähelle hörähtelemään. Tilanne oli silti hallittu ja kohteliaasti valmennettavat antoivat toisilleen tilaa. Kun kaikki ratsukot olivat käyneet askellajit läpi ja hevosten lihakset olivat saaneet lämmetä, Isabella siirtyi kentän keskelle. Nainen oli saanut tallilaisiltaan tietoja ratsukoista jo ennakkoon.
”Huilatkaa pari kierrosta käyntiä pitkin ohjin, sitten aloitetaan.”
Alexiinan ori vaikutti hivenen vintiöltä, joten nainen ei antanut sille uudessa paikassa aivan täyttä vapautta. Myös Daniel istui nuoren orinsa selässä valmiina palauttamaan tuntuman, jos neitiheppa alkaisi kiinnostaa liikaa.

”Olette kaikki ilmoittaneet taitavanne vaativan tason kouluratsastusta, Locin tamman kilpaillessa Intermediate -tasoilla. Keskitytään nyt erityisesti laukkatyöskentelyyn: tehdään koottua laukkaa, niin että teette välillä hallittuja käyntisiirtymisiä. Käynnissä välillä avo- ja sulkutaivutuksia omaan tahtiin, jotta takaosa saadaan tehokkaasti alle ja hevosten ei tarvitse pelkästään laukata. Tehkää omaan tahtiin myös suunnanmuutoksia laukanvaihdoilla.”
Ratsastajat nyökkäsivät ymmärryksen merkiksi ja keräilivät keskittyneet ilmeet kasvoillaan ohjat käteensä. Daniel aloitti tehtävät itsevarmana ja Isabella seurasi miestä tarkasti katseellaan. Zodiacilla oli intoa, mutta ammattilaisen ottein Daniel kanavoi vauhtihalut voimakkaaksi, kootuksi laukaksi. Käyntisiirtymiset ja avot olivat siistejä, vaikka ori olisi selkeästi tahtonut pysytellä laukassa. Vaihto oli ärhäkkä, mutta osui kauniisti keskelle lävistäjää.
”Hyvä”, Isbella totesi tyytyväisenä ja kohdisti sitten katseensa valmennuksen naisiin.

Alexiinan ori muistutti hyvin paljon Zodiacia. Mustat puoliveriset olivat kutakuinkin yhtä isoja, mutta Rex oli selkeästi levottomampi. Ori ei olisi halunnut keskittyä ja pyrki jatkuvasti pidempään muotoon ja askeleeseen. Se oli todella isoliikkeinen ja koottu laukka kävi sille erityisen raskaasta työstä. Turhautuessaan Rex koetti nostaa päätään ylemmäs ja koonti oli toisinaan huolimatonta.
”Anna sen välillä pidentää itseään Alexiina! Tee sen kanssa vaikka vuoroin koottua, keskilaukaa ja lisäyksiä. Lisäyksessä voit luvan kanssa antaa sen venyttää itseään ja kaulaansa, ja sitten kun kokoat niin vaadit siltä sitä tosissaan. Tee vain pieniä pätkiä koottua, juuri sen verran että suoritus loppuu takaosan ollessa täydellisesti alla. Tee siirtymä jo ennen kuin se itse kyllästyy liian haastavaan tehtävään”, perijätär ohjeisti.
Rex nimittäin vaikutti siltä, että se turhautuisi jatkuvaan koontiin hetkenä minä hyvänsä. Alexiina vaikutti helpottuneelta, kun sai soveltaa tehtävänantoa orilleen sopivaksi. Ratsastajan rentoutuessa koontipätkät muuttuivat paljon onnistuneemmiksi, vaikka olivatkin kestoltaan lyhyempiä kuin muilla ratsukoilla. Vaihdot kenttäpainotteinen ori teki pelkästä hipaisusta, esteitä hyppäävän hevosen helppoudella.

Locin ruunikko Heli oli liikkeiltään oreja sirompi ja ratsuna hyvin herkkä. Tammalle kootut askellajit eivät tuottaneet sen kummempaa päänvaivaa. Vaikka Heli liikkui hyvällä moottorilla, oli Locilla varaa ratsastaa sitä myös eteen. Vaihdot tamma suoritti kauniin siististi ja taivutukset tuntuivat olevan lastenleikkiä. Oreista poiketen Helillä ei ollut mitään ongelmaa vaihtaa välillä käyntityöskentelyyn, eikä se juuri vierastanut uutta paikkaakaan. Isabella nyökkäili Locille tyytyväisenä, eikä keksinyt pieniä korjauksia enempää sanottavaa, sillä ratsukon koulutustaso alkoi olla este- ja kenttäratsastusta enimmäkseen harrastavan Isabellan osaamisen rajoilla.

”Kävelkää taas hetki, antakaa itsenne ja hevostenne levähtää. Sitten otetaan vielä loppurutistus.”
Ratsastajat vaikuttivat tyytyväisiltä paussiin, ja hevostenkin pinnalla kiilteli jo pieni hiki. Isabella tarkkaili valmennettaviensa puuskutusta, ja sopivan ajan jälkeen pyysi ratsukot harjoitusraviin.
”Tehdään vielä viimeiseksi laukkapiruetteja, nyt kun hevoset on saatu hyvin koottua. Daniel ja Alexiina, teille riittää yksinkertaisesti niin pieni laukkavoltti, että laukka vielä säilyy. Loci ja Heli saavat näyttää parastaan ja pyrkiä piruettiin.”

Alexiina ja Rex yllättivät oikein onnistuneella suorituksella. Ori oli kokoisekseen oikeastaan varsin ketterä ja sen halu liikkua eteen oli eduksi. Daniel päästi Zodiacin Isabellan silmiin hieman liian helpolla, mutta toisaalta, ainakin mies osasi vaatia oriltaan juuri sen verran, että suoritus jäi täydelliseksi. Hieman harmissaan Isabella ei päässyt huomauttamaan miehelle, sillä nuorehko ori kokosi itsensä taitavasti ja yritti selkeästi parhaansa. Loci ja Heli suorittivat piruetit tasaisen varmasti, mutta ehkä aavistuksen helpomman kautta. Isabella huomautti Locille ratsukon pystyvän parempaankin ja vaatimaan laukkaan lisää voimaa. Jokainen teki muutaman onnistuneen suorituksen molempiin suuntiin.

”Oikein hyviä suorituksia kaikilla! Ravatkaa vielä kevyttä ravia loppuun ja antakaa hevosten venyttää sekä askeltaan että kaulaansa. Kävelkää myös oikein kunnon loppukäynnit, ettei ihanille ratsuillenne tule mitään lihasjumeja”, siro valmentaja ohjeisti. Varsinaisen valmennuksen tultua päätökseensä Isabella rupatteli vielä ratsastajien kanssa. Tai no, pääosin naisten kanssa. Daniel oli tuttuun tapaansa vähäpuheinen, vaikka vastasi sentään ratsuaan koskeviin suoriin kysymyksiin.
Kirjoittanut Isabella Sokka / VRL-01288

[Daniel]

"Terve", sanoin mahdollisimman rennosti Kristalle, jonka löysin harjauspuomin päältä istumasta. Kaikesta päätellen puomi oli pikkutytön mielikuvissa villinä laukkaava hevonen. Minkähänlainen? Ehkä jokin kuumaverinen arabi tai uljas friisiläinen. Tavisponeja kyllä löytyi tallin täydeltä, niitä varten ei mielikuvitusleikkejä tarvittu.

Krista hidasti huolellisesti puomihevosensa vauhtia ja kääntyi sitten vasta katsomaan mua. Tietysti, pitihän hevonen ensin saada pysähdyksiin, ennen kuin saattoi jutella jalankulkijoiden kanssa.

"Missä Anne on?" tiedustelin ja yritin vähän hymyilläkin. Piti vaikuttaa lauhkealta, jotta muksu ei päättänyt vierastaa mua, tai jotakin. Yleensä pienemmät ihmiset, poislukien Jason pikkusisaruksineen, vähän kaihtoivat mua, ja ehkä vähän isommatkin välillä.

"Äiti nukkuu takapihalla."
"Ahaa. No, kiitos tiedosta."
"Ja taas mennään!"
"Mitä?"
"Mä puhuin mun hevoselle."
"Aivan. Tietysti."

Annoin Kristan, öö, jatkaa matkaa uljaine ratsuineen ja käännyin itse takaisin sinnepäin mistä olin tullutkin. Saapastelin turhia kursailematta asuinrakennuksen takapihalle, ja ymmärsin vasta jälkikäteen miettiä, että Annehan olisi voinut lojua omalla takapihallaan vaikka yläosattomissa taikka täysin vailla rihman kiertämää. Jos se nyt sattui pitämään rajattomasta rusketuksesta (hevosihmisellehän sellainen oli kyllä joka tapauksessa yksi vitsi). Siinä tapauksessa vähän vähemmän rempseä saapastelu olisi voinut olla paikallaan.

Kaikkien osapuolten onneksi meillä kaikilla oli jokseenkin säädylliset vaatteet päällä. Anne lojui aurinkotuolissa kirja avoimena naamansa päälle levähtäneenä. Jep, nukkuihan se, ihan niin kuin jälkikasvunsa oli tiedottanutkin.

"Päivää vaan", omalla mittapuullani suorastaan kajautin.
"... mitä?" Anne havahtui, heilautti kirjan pois naamaltaan ja suuntasi katseensa mun suuntaan. "Kas. Hei."
"Mennäänkö me toimistoon vai?"
"Öhm. Eikun mennään tohon meille. Mä tein jo paprut valmiiksi koneelle, mutta oon unohtanut printata ne. Mä tulostan ne. Otatko sä kahvia tai jotain odotellessa?"
"Ehkä ennemmin jotakin kylmää", esitin toiveeni.

Pian mä istuin Seppeleen päärakennuksen keittiössä edessäni jäävesilasillinen, johon oli pilkottu siivu sitruunaa. Se sopi kesään. Anne käynnisteli konettaan ja huikkasi sen takaa:
"No, mites Lilian?"

Vauva oli nimetty ja jatkoi kasvuaan. Se oli jo yli kuukauden ikäinen, mikä tuntui vähän kummalliselta. En tiedä, oliko aika kulunut hitaasti vai nopeasti: väsymys ja kiireet tekivät tepposiaan ja välillä oli vaikea muistaa, mitä päivää elettiin. Onneksi kotitallin uusi ratsuttajaharjoittelija oli osoittautunut päteväksi. Yhdessä Innan, Pihlan ja harkkari-Anmarin kanssa hevosten ratsastaminen sujui, etenkin, kun Kersti huolehti tallista ja piti erityisen hellästi silmällä siitostammoja varsoineen.

"Mitäs se. Pitää huolen, että tulee huomatuksi", totesin. "Tapasin tossa Kristan, ratsasteli harjauspuomilla. Taitaa olla aika ponityttö kasvamassa siitäkin."
"Niin no. Välillä se ei muusta puhukaan kuin poneista. Toisina päivinä se sitten kyselee, että miksi sun pitää aina äiti haista hevosilta", Anne hymähti. "Niin se mieli aina päivän mukaan muuttuu. Sä olet varmaan jo katsellut Lilianille ponitkin valmiiksi."

Köhäisin vähän.

"En nyt valmiiksi. Poneja. Yhden vaan ostin", tunnustin. "Lynn on sitä mieltä, että annettaisiin tytön nyt oppia vaikka kävelemään ensin. Mutta onko siitä nyt haittaa, jos on shettis tallissa kasvamassa? Voi sen sitten laittaa Mallaspuron tunneille juoksimaan, jos Lilian ei innostu."

Anne peitti kehnosti huvittuneisuutensa. Printteri alkoi roksuttaa vähän kauempana. Hörppäsin vettä saadakseni jotakin tekemistä. Olo oli vähän malttamaton. Pian sain onneksi paperin käsiini. Lukaisin sen läpi ja rustasin puumerkin alle.

"Melkeinhän tässä pitäisi kätellä", Anne tuumaili, mutta naurahti sitten. "Tai ehkä kilistys riittää."

Kippistimme.

"Onnea Zodiacin uudelle osaomistajalle", Anne sanoi, ja mä hymyilin - ihan aidosti.

[Daniel]

"Niin Anneko oli ostanut uusia poneja?"
Takapenkiltä kantautuva kysymys sai Danielin vilkaisemaan vaimoaan peilin kautta. Hymyilytti sisäisesti, sillä Lynn ei hetkeen ollut suhtautunut uteliaasti juuri mihinkään, mikä ei liittynyt Lilianiin. Tyttövauva nökötti turvakaukalossaan, kai välillä torkahdellen, niin hiljainen hän oli. Daniel säilytti itselleen ominaisen ulkoisen jähmeyden nyökätessään ja sanoessaan:
"Kuulemma jonkun FEI-ponin ja sitten jonkun erikoisen. Haluatko sä käydä katsomassa?"
"Haluan."

Ja niin kurvattiin Seppeleen pihaan. Talli oli mukavasti kotimatkan varrella. Daniel ounasteli, ettei Lynn todennäköisesti olisi muuten tarpeeksi innostunutkaan lähteäkseen tallille uutuuksia katselemaan. Kahvitteluvierailu Lynnin parhaan ystävän uudella asunnolla oli kai ensimmäinen kerta, kun vaimo poistui kotoa tapaamaan kavereitaan. Daniel kohautti henkisesti hartioitaan - kyllä elämä varmaan jossain kohti alkaisi taas kiinnostaa.

Sattui sopivasti niin, että Anne oli juuri ratsastanut toisen uusista poneista. Lynn ja Liliania kantorepussa roudaava Daniel näkivät pulskaa voikkoa poniruunaa taluttavan Annen ponitallin edustalla.

"Kas! Terve vaan", tallinomistaja tervehti ja pysäytti punkeroruunan, joka näytti huokaisevan helpotuksesta, kun ei tarvinnut edes kävellä.
"Hei! Mikä tämä on?" Lynn kysyi, eikä Daniel muistanut, milloin naisen ääni olisi ollut niin pirteä.
"Tämä on Rösti, meidän huippukouluponi", Anne esitteli, ja Daniel pärskähti.
"Tuoko on se FEI-poni? Montako kymmentä kiloa sitten?" mies tiedusteli ja katseli turpeaa ponia, joka jaksoi pieneksi hetkeksi höristää korvansa ja seistä ryhdikkäämmin kai ohimenevän kiinnostuneena repussa matkustavasta Lilianista. Sitten Röstin kiinnostus laimeni ja se lysähti uneliaaseen perusasentoonsa.
"Onhan se kieltämättä vähän tukeva ja tahmea nyt", Anne tuumasi huolettomasti ja katsahti Danielia yhtäkkiä huvittuneen oloisena. "Mutta pistetään sut sen selkään, niin äkkiäkös se sulaa taas rusettiponiksi. Sähän se ratsuttaja olet, ja kilparatsastaja, ja mitä noita nyt oli."
"Pullero on kyllä kovin pieni", Daniel rohkeni huomauttaa.
"Kyllä se nyt pari kertaa sunkin ruhoasi jaksaa kantaa."

Sitten Anne kääntyi Lynnin puoleen.

"No, milloinkas palaat ratsastustunneille, Lynn?" hän tiedusteli ystävällisesti.
Lynn vastasi hymyllä, mutta vilkaisi sitten miestään ja tämän kantamaa vauvaa. Katse oli vähän levoton, ja Daniel oli nähnyt sen monta kertaa aiemminkin - aina, kun joku ehdotti toimintaa, joka edellytti vauvan luota poistumista. Mies ei antanut ilmeensä värähtääkään, mutta toivoi, että Lynn alkaisi vähitellen palata normaalimpaan elämänmenoon.
"En tiedä... mitenhän Liliankin..." vaimo aloittikin epävarmana.
"Äh, mähän saan työni järjestettyä siten, että sä pääset tallille muutamaksi tunniksi viikossa", Daniel huomautti. "Ja vaikka paljon enemmänkin omiin menoihin. Mä olen kuitenkin Lilianin isä."
Lynn vältteli Danielin katsetta, siitä mies oli varma. Vaimo naamioi sen Röstiin ja ruunan rapsutteluun keskittymiseksi. Daniel ei juurikaan yllättynyt, kun Lynn nyökkäsi yhä epäröivän näköisenä ja sanoi:
"Niin, tai voisihan sun äitikin auttaa."

Niinpä niin. Siinä Annen seurassa Daniel tyytyi nyökkäämään. Aikkuhan olisi vain innoissaan saadessaan paapoa pojantytärtään oikein luvan kanssa ja yksinoikeudella. Yli-innokas mummo vajaan kilometrin päässä vauvan kotiovelta oli siunaus ja kirous.

Rösti seistä törrötti heidän katseltavanaan. Lynn rapsutteli ruunaa hetken ja liikahti sitten lähtöä tehden.
"Meidän on varmaan parempi mennä jo. Olipa kiva piipahtaa", blondi hymyili Annelle.
"Varaa ihmeessä Lynnille tuntipaikka syksylle", Daniel tokaisi vielä ohimennen tallinomistajalle, ennen kuin seurasi vaimoaan autolle.

[Daniel]

Tiistai, 14.08.2018
"Ei mitään?” Lynnin ääni oli vaikeasti tulkittavissa. Oliko se hämmentynyt, vihainen, myötätuntoinen vai pelokas? Osasinko mä ylipäänsä koskaan tulkita sitä? Sehän saattoi kuvastaa mitä tahansa maailman loputtoman tunnekirjon palasta. Mun vaimoni omien sanojen mukaan mulla ei ollut siitä kirjosta kovinkaan voimakasta käryä.

Värähdin vähän syyllisenä toimiston sohvalla, kun tajusin, mitä sanontaa olin juuri mielessäni käyttänyt. Käryt eivät juuri nyt sopineet tähän toimistoon. Mun vaimo katsoi mua lyhyesti, ja mä olin melko varma, että käry kävi; takuulla se tiesi, että mä olin ajatellut jotakin sopimatonta. Sehän tiesi nykyään aina mua paremmin, mitä mä ajattelin.

”Ei, ennen kuin tutkinta on saati päätökseen. Lanttiakaan ei tipu, ennen kuin palon syy on selvitetty”, Anne kertoi totisena ja huokaisi sitten syvää.
”Ja siinä varmaan kestää kauan”, epäilin pahaaenteilevästi.
”Ei kuulkaa kestäisi, jos pistettäisiin Liekkijärven ainoa oikea sheriffi Arto asialle”, huomautti Piritta, joka oli, harvinaista kyllä, taas maisemissa. ”Se kyllä tietää, että Evgenii tämänKIN takana on. Ja pitää sen silti palkkalistoillaan.”

Me kaikki tuijotimme Pirittaa, joka katseli tyynesti takaisin ja kohautti vähän olkiaan.

”Maneesin puute tietysti on aika kurja käänne tässä kohti, ja hevosiakin on pakko vähentää”, Anne palautti keskustelun oikealle raiteelleen.
”Uusi maneesi tulee kalliiksi”, sanoin, kurtistin kulmiani ja kysyin: ”Onko teillä varaa sellaiseen ilman vakuutusrahoja?”

Annen emmintä kertoi jo tarpeeksi. Tässä ei voitu ryhtyä hätiköiden hintavaan rakennusprojektiin, ennen kuin tiedettäisiin, miten tallin asiakaskunta ja sitä myöten tulot muuttuisivat tulevina viikkoina.

”Pitäisiköhän meidän talvikaudeksi hankkia pari poroa”, Piritta vitsaili kepeästi, ja me muut tuijotimme taas.

Minä ihan erityisesti. Pirre oli niin outo. Mä olin joskus vähän pitänytkin naisesta. Vuosien mittaan siitä oli kuitenkin tullut yhä omituisempi. En minä nytkään häntä inhonnut, mutta ihmettelin vain hänen hupiluontoisuuttaan.

”Tunnit on alkamassa”, Anne huomautti ja vilkaisi vielä kelloa.

Se pisti meihin kaikkiin vipinää. Mä ojensin sylissäni nököttäneen pienen paketin Lynnille, ja paketti kitisi vähän siirtyessään, mutta rauhoittui nopeasti äitinsä sylissä. Kun mä lähdin ratsastamaan Zodiacia ja Vikiä treeniaukiolle, Lynn suuntasi yläkertaan hoitamaan Liliania ja vaihtamaan kuulumisia muiden tallilaisten kanssa. Epäilin, että ilman viikonlopun tragediaa Lynn ei olisi tuntenut yhtä suurta, no, paloa viettää useampaa tuntia poissa kotoa. Nyt hänestä tuntui, että hänenkin kuului olla Seppeleessä. Kai se oli jotain sentimentaalista ”kasvoin aikuiseksi täällä” -juttua.

Teimme vauvanvahdinvaihdon, kun Lynn itse lähti tunnille. Mä en oikeastaan muistanut edes, millä hevosella se ratsasti, sillä kiinnitin huomioni pikemminkin siihen, miten sopivasti Cellakin ilmestyi yhtäkkiä kujertelemaan Lilianille. Oliko se sattumaa, mietin silmiäni siristellen, vai oliko Lynn pyytänyt kummitädin apuvahdiksi? Olin epäluuloinen ja arvelin Lynninkin olevan.

Epäilyksiä vilisi ilmassa taas muutenkin. Mä en ollut innokas juoruilija, mutta jostakin syystä kuulin silti aina kaikkien asioista enemmän kuin olisin halunnut. Niin nytkin: Cella höpötteli omiaan, ja tuli toivoneeksi ääneen, ettei kaikkien uusien tarvitsisi pelätä vanhempien tallilaisten epäilyksiä.
”Häh”, mä sanoin aika lakonisesti, koska en tiennyt kiinnostiko mua oikeasti tarpeeksi, että oikeasti kysyisin.

”Tästä ei kantsi kauheen kovaa puhua, ettei tämmöset jutut leviä, mutta Robert ainakin pitää Turoa epäilyttävänä”, Cella sanoi ja kurtisti vähän kulmiaan pälyillessään ympärilleen. ”Ja Inkeri on niin kiukkuinen Robertille, että voisi kuvitella Robertin olevan vastuussa koko palosta. Vaikka kyllä siitä älyttömästä tempusta saakin olla vihainen. Mennä nyt palavaan rakennukseen. Mutta eiköhän kulmakarvan menetys jo riittäisi rangaistukseksi.”

Kohautin olkiani. En mä ollut niitä niin ajatellut, kulmakarvoja, mutta kai vähän vihastuisin, jos toinen niistä keksisi karata. Naamahan menisi ihan vinoksi. Mä pidin suorista asioista. Tallikäytävistä, hevosista, ihmisistäkin. Kaikenlainen kierous oli hämmentävää ja sekoitti päätä.

”Tää on taas niin tätä. Enpä olisi uskonut, että Robert rupeaa innokkaimmaksi tallijengiläiseksi”, kommentoin.

Tuijotimme Cellan kanssa toisiamme. Kummankin mieleen kohosi takauma siitä, kun viimeksi mainitsin kyseisen kirjasarjan. Vähän hävetti, että edes tiesin moisesta roskakirjallisuudesta. Enemmän kuitenkin huoletti:

”Etkä nyt sitten ilmoita mua minnekään lännenratsastusretriittiin”, kielsin painokkaasti.
Cella virnisti kuin villi vuorenpeikko, joka oli saanut säikäytettyä keltaisiin huomioliiveihin puetun päiväkotiryhmän.
”En. Ajattelin vikellystä tällä kertaa”, hän tiedotti.
Murahdin, ja Cella hymisi kamalan tyytyväisenä, ja sitten me katsottiin ratsastustuntia Lilianin vaunuja välillä kiikutellen.

”Tiedätkö, Daniel”, Cella aloitti.
”No en.”
”Et niin kun mä en ole vielä kertonut.”
”Jaa.”
”Siitä tulee niin kotoisa olo, kun sä murahtelet, että sitä melkein unohtaa, ettei tää paikka ole enää entisensä.”
”No, onneksi jotkut asiat on”, virkoin hitaasti.
”Onko?” Cella kysyi vähän väräjävästi, ja sen olemuksesta huokui epävarmuutta, joka jotenkin kiemurteli tiensä munkin kylkiluiden luoman suojakalteriston sisäpuolelle. Mun ote Lilianin vaunujen kahvalla kiristyi ja parin heijauksen ajan keinuttelu oli nykivää. Mä katselin kentällä ravaavia hevosia, joista yhtä ratsasti nainen, jota mä olin kutsunut kumppanikseni jo pitkään, enkä mä osannut vastata Cellalle.

[Daniel]

8.10.2018
Ei mennyt hyvin.

Tai meni, niin kauan, kun riitti tekemistä. Sitten jos olisi pitänyt olla aloillaan... sitten ei enää mennyt hyvin. Ei tuntunut hyvältä. Edes neutraalilta. Tavalliselta ei-miltään.

Onneksi mulla oli oma talli ja toistakymmentä hevosta. Riitti tekemistä.

Paitsi ettei riittänyt. Läheskään kaikki hevoset eivät olleet aktiivisessa treenissä, ja mulla oli ahkeria ja hyviä työntekijöitä apunani. En yleensä kironnut työntekijöiden panosta vaan olin siitä kiitollinen, mutta nyt, kun ei ollut mitään kiirettä kotiin -

- mun piti keksiä jotakin muuta tekemistä.

Joten mä laitoin Seppeleen uusimmalle sponsoriratsastajalle viestiä. Fiia saisi luvan keretä treenaamaan tänään. Mä seistä pönöttäisin ennemmin tihkusateessa treeniaukiolla piiskuroimassa Fiiaa ja Makiaa kuin olisin kotona tekemässä ei-mitään ja kuuntelemassa ei-ketään.

Vettä pitävä takki ylle, kaulukset pystyyn ja tositoimiin.

Välikäyntien aikana uppouduin päättäväisesti selailemaan työsähköposteja (vaikkei siellä ollut enää mitään selattavaa), jottei tarvitsisi rupatella Fiian kanssa. Piru. Olin tuntenut senkin hirveän monta vuotta, vaikka ei kai me varsinaisesti mitään sydänystäviä oltu. Lynnin ystävähän Fiia oli. Pidin tyypistä, mutta tukin korvani kaikilta potentiaalisilta mitä Lynnille kuuluu ja miten Lilianin kanssa sujuu -kyselyiltä, joita sellaiset pitkän ajan ystävät/tuttavat saattoivat esittää.

Mä en puhunut sanaakaan ohi aiheen. Mä puhuin istunnasta, avuista, taivutuksesta, lavoista, hätäisyydestä, tasaisuudesta. Mun työidentiteetillä oli kaikki hyvin.

Vaikka mulla ei mennyt hyvin.

[Daniel]

Sunnuntaidannit, 28.10.2018
Daniel
Oli sunnuntai-iltapäivä, ja mulla oli jotenkin poikkeuksellisen tyyni olo. Mä olin herännyt siihen, etten ollut yksin (taikka kahdestaan Cellan kanssa, mikä oli aina vähän outoa) talossa. Näin reilu vuosi häistä ei kai olisi pitänyt kummastella sitä tosiasiaa, että heräsi samasta rakennuksesta oman vaimonsa kanssa, mutta meidän avioelämä oli ollut mutkaista. Sellaista se kai joskus oli.

Joka tapauksessa mulla oli ihan hyvä fiilis, ja sitten Lynn aikoi jäädä toiseksikin yöksi. Sen lupauksen tuoma helpotus näkyi tänään Zodiacin treeneissäkin. Ensimmäistä kertaa aikoihin mä ratsastin sillä muutenkin kuin rutiininomaisesti askellajeja läpi käyden. Avut vaan loksahtelivat kohdilleen, ja oli helppo vaatia hevoselta enemmän, vaatia itseltäni enemmän kuin välttämättömät. Hitot tässä mitään maneesia tarvittiin; vielä oli mahdollista tehdä GP:n suuntaisia treenejä ulkokentälläkin. Ja sitten voitiin lähteä maastoon loppukäynneille.

“Odota, odota, odota!” mun perässä kaikui. “Me tullaan myös!”
Jarruttelin Zodiacia ymmärrettyäni, että joku puhui mulle. Vilkaisin taakseni. Se joku oli Anni, joka hoputti Egsyä hevoselle epätyypillisen pitkään käyntiin ehtiäkseen maastoon meidän kanssa.
“Mä meen vaan loppukäynnit”, ilmoitin vähän tylyyn sävyyn.
“Se sopii hyvin, koska mä aion mennä vaan alkukäynnit”, Anni tiedotti nokkavasti. “Ja samalla sä kerrot, mikä sua risoo.”

Vai niin. Terapiasessio? Sellaista mä en ollut tilannut.

Anni
Olin koko syksyn ajan pyhittänyt sunnuntait Seppeleelle, koska silloin mä ehdin tallille kaikessa rauhassa ja otin yleensä käsittelyyn sekä Lailan että Egsyn. Säät eivät olleet suosineet reissujani, mutta ei mulla ollut maneesia kotonakaan - enkä mä ollut sokerista.

Olin bongannut Zodiacin kentältä taluttaessani loimensa yltä päältä liannutta Egsyä talliin. Daniel oli jäänyt pyörimään päähäni, koska olin tajunnut, ettei miehestä ollut kuulunut oikeastaan mitään pitkiin aikoihin. Siihen törmäsi - jos törmäsi - silloin tällöin, mutta siihen se oli jäänyt. Satunnaiseen törmäilyyn, koska valmennuksetkin olivat vähentyneet Väiskin ja Caran saikuteltua vuoroviikoin.

Mä kaduin tuppautumista Danielin mukaan maastoon sillä sekunnilla, kun kuulin miehen tympääntyneen vastauksen. Samalla se kuitenkin provosoi mua samaan tapaan, kun Jirin “mähän tyhjensin astianpesukoneen eilenkin” -kommentti sen jälkeen, kun olin tehnyt iltatallin ja liikuttanut sitä ennen pari hevosta. Eli mä olin raivosta suunniltani, ehkä suurimmaksi osin siksi, etten mä ymmärtänyt Danin käytöstä lainkaan.

Jouduin hoputtamaan Egsyä reippaampaan käyntiin, koska Zodiacin askel oli joko vielä pidempi ja ripeämpi kuin olin muistanutkaan tai Daniel halusi päästä musta eroon enemmän kuin olin ajatellut.

“No?” kysyin haastavasti kulmiani kohotellen, vaikkei eihän Daniel sitä nähnyt. Olin kuulevinani murahduksen, tai sitten se oli vain oletus. En mä oikeastaan enää edes muistanut, miten Daniel reagoi asioihin.

Daniel
“Ai mikä mua risoo?” lausuin, en nyt sentään huvittuneena, mutta… niin. Miten sen lausuin? Yllättyneenä en ainakaan. Tietysti Anni halusi nyhtää musta irti sellaisia asioita, joita mä en vaan luovuttanut kenellekään.

Me käveltiin pitkään vaitonaisina. Hevosilla oli ihan erilaiset käyntiaskeleet, mun Zode kulki niin kuin se kouluratsu jollaiseksi se oli syntynyt ja koulutettu, ja Egsyn käynti oli juuri sellaista kuin sillä oli. Sen piti tehdä töitä pysyäkseen kouluratsun matkaavoittavassa ja voimakkaassa askelluksessa mukana.

“Tänään mua risoo vähemmän kuin muulloin”, totesin ja kohautin olkiani. “Lynn ja Lilian on mun luona yötä tänään. Oli viime yönkin, ja ovat tänään taas.”

Katselin syksyä, joka eleli ihan omaa elämäänsä. Viime vuonna ehkä suunnilleen näihin aikoihin mä olin ollut vielä autuaan tietämätön lapsesta, joka meillä nyt Lynnin kanssa oli. Vielä tietämättömämpi mä olin ollut siitä, ettei me edes asuttaisi samassa osoitteessa, kun me sitä mukeloa kasvateltaisiin vauvasta kohti taaperoikää.

“Lynn ei enää asu kotona”, urahdin Annille, enkä tiedä miksi, mutta kai, koska tiesin, ettei se luovuttaisi kuitenkaan. “Tavallaan.”

Anni
Mulla ei ollut odotuksia, enkä lähtenyt spekuloimaan syitä Danielin käytökselle pääni sisällä. Mies oli ollut poissaoleva koko syksyn ja mitä harvemmaksi törmäämiset olivat jääneet, sitä suuremmaksi kynnys kuulumisten kysymiseen oli tullut.

Vedin henkeä Danielin avatessa suunsa. Lynn ja Lilian olivat olleet Danin luona yötä. Se särähti mun korvaani, mutta pysyin hiljaa, tunnustellen Egsyn kiireisiä askeleita. Ne olivat töksähtelevän ripeät, kun ruuna teki parhaansa pysyäkseen Zodiacin matkassa.

“Lynn ei mitä?” ynähdin yllättyneenä. Räpyttelin silmiäni ja puristin ohjia vaistomaisesti nyrkkiini ajatuksen iskostuessa tajuntaani. Daniel lisäsi jotain, joka meni multa ohi, koska yritin käsittää, kuinka edessä ratsastavan miehen vaimo ja ainoan lapsen äiti ei enää asunut saman katon alla sen kanssa.

“Sori kun mä”, aloitin ääni säikähdyksestä tummana. “..tolleen utelin.. Jos mä olisin tienny..”

Mua hävetti, mutta vielä enemmän suretti Danielin puolesta. Pelotti. Hetken mietin tilannetta, jossa en enää asuisi yhdessä Jirin kanssa, kun hevoset ja mun koko elämä sijaitsivat sillä tontilla, kuten Susinevoillakin. Se tuntui käsittämättömältä ja sitä oli vaikea ymmärtää.

Egsy pärskähti ja venytteli kaulaansa. Ohjat lipuivat pidemmiksi sormieni lomassa. Mä en olisi huomannut, vaikka ruuna olisi kääntynyt takaisin tallille, niin solmussa mun ajatukseni olivat.

Daniel
Oli ehkä absurdia ajatella lähinnä sitä, miten mielissäni mä olin Zodiacin käynnin tahdista ja rentoudesta. Tässä keskusteltiin kuitenkin mun avioliitosta (ei mennyt hyvin) ja perheestä (hajalla). Siinä mä kuitenkin istuin kouluratsastajan perikuvana ja tunnustelin hevosen tahtia ja rytmiä allani. Vitsi, jos Zode esittäisi tätä käyntiä tuomareiden edessä…

… ai mutta Anni. Ja tämä typerä maastokävely. Ja mun säpäleiksi lyödyn avioelämäni käsittely.

“Niin. Se muutti Pirrelle ja vei mun tyttären mukanaan”, mä ilmoitin, niin kuin se nyt olisi ollut mikään ilmoitusluontoinen asia. Silleen hei kaikki, olen Daniel, avioliittoni on telakalla ja lapseni asuu eri osoitteessa kuin mä.

“Ei siinä”, aloitin ja kohautin olkiani. “Ethän sä olisi voinut tietää.”

Joo ei. En mä ollut puhunut aiheesta kenellekään. Olin vältellyt aihetta kuin ruttoa ja pitänyt vähäiset puheenvuoroni Seppeleessä hevosaiheisina ja muualla… neutraalinaiheisina. Kas kummaa, kun aihepiiri oli mulle vähän arka, jos niin voi sanoa.

“Kantsii pitää suhde hyvänä, jos siihen on mahdollisuus”, neuvoin kokemusasiantuntijana ja kohautin taas olkiani. “Mekin kyllä edistytään taas, mutta läpimurtoa on ehkä turha odottaa… hetkeen.”

Rapsuttelin Zodiacin kaulaa ja vaikenin. Vittu että vitutti. Se oli mun yleismieliala muutamalta viime viikolta. Optimismi oli lyhytikäistä, ja juuri sillä hetkellä Zoden selässä istuessani mä toivoin, ettei Lynn ampuisi tätä yksilöä alas ihan heti. Että se jäisi mun luokse vielä vähän pidemmäksi aikaa.

Anni
Ei mulla ollut sanoja - miten sellaiseen uutiseen reagoitiin? Oli häiritsevää tuijottaa Danielin selkää, koska se vei mahdollisuuden lukea tunteita miehen kasvoilta. Ne eivät olleet koskaan olleet kovinkaan ilmeisiä, mitä Danin kivikasvoihin tuli, mutta olin ainakin kuvitellut oppivani tunnistamaan pieniä muutoksia, joita niissä silloin tällöin tapahtui.

Mikä oli ajanut avioparin siihen pisteeseen? En olisi halunnut asettua kenenkään puolelle, mutta siinä hetkessä mun kävi enemmän sääliksi Danielia. Se oli kuitenkin jäänyt yksin, vaikka olinkin kuullut aiheesta vain murto-osan.

Danielin suhdevinkit olivat vähän pelottavia ja mä olisin halunnut entistä enemmän nähdä miehen kasvot. En halunnut vastata, vaikka ajatus, joka päähäni oli juolahtanut oli tietenkin se, että pitäisin Jiristä kiinni kaikin voimin. Kyllä mä tiesin, että suhdetta täytyi vaalia etenkin kiireisessä ja hevosentäyteisessä arjessa, mutta eihän sekään aina riittänyt.

Hoputin Egsyä ja ruuna otti pari raviaskelta, joiden aikana se kiri Zodiacin vierelle. Musta ratsu ei tuntunut pahemmin välittävän seuralaisesta, joten mä saatoin kurkistaa varovasti, miltä ilme Danielin kasvoilla näytti.

“Kyllähän mä tajusin, että jokin on vikana, mutta en mä.. En mä mitään tällaista aavistanut”, sanoin varovasti, kulmat kurtussa. En halunnut tunkeilla millään muotoa, vaikka se oli ehkä jo vähän myöhäistä. Mua harmitti, että asia oli tullut esille mun painostuksestani. Olisiko Daniel kertonut itse, jos mä olisin ollut parempi ystävä?

Daniel
Aavistanut? Olisinpa itse aavistanut, niin ehkä tämä ei olisi mennyt tähän. Jos mä olisin tajunnut, miten tosissaan Lynn oli ollut niinä kertoina, kun se oli kaivannut multa enemmän aikaa ja läsnäoloa - mutta mulla oli mun unelmat, ja okei, ne oli välillä ristiriidassa keskenään. Oli hiton hankalaa olla sekä menestyvä kilparatsastaja että läsnäoleva perheenisä. Siinä mulla oli vielä tasapainoteltavaa, ja sopi vain toivoa, että Lynn antaisi mulle mahdollisuuden löytää se tasapaino.

“Joo no. Ei tämä mitään uutta ole”, sanoin koruttomasti, ja sitten sanoin jostakin vielä tänäkin hetkenä itselleni tuntemattomasta syystä: “Avioliittojahan menee nurin maailman sivun.”

Ihan kuin olisi ollut mulle yhdentekevää, miten meidän liiton kävisi. Yhden avioeron jo lapsena kokeneena multa tietysti saattoi odottaa mitä vain: joko välinpitämätöntä niin-se-joka-tapauksessa-menee-suhtautumista tai ehdotonta takertumista siihen, mitä meillä oli Lynnin kanssa joskus ollut. Hitto, me oltiin molemmat nuoria, ja me voitaisiin saavuttaa elämässämme onnea vielä monella tavalla. Toistemme kanssa, yksin, paremmin sopivien kumppaneiden kanssa - kuka helvetti tiesi, mikä oli viisainta?

Reitti, jonka mä olin valinnut, heitti meidät takaisin palaneen maneesin raunioiden taakse. Palaneita raunioita, ai miten kuvaavaa. Zodiac ei enää säpsyillyt hiiltynyttä maneesinmuistoa. Kävisikö mullekin joskus niin? Ehkä mä tottuisin avioliittoni hiiltyneisiin raunioihin. Jatkaisin elämääni ja antaisin asian olla.

Vaan ei. Vielä mä en ollut luopunut taistosta, ja jostain syystä tuntui tarpeelliselta sanoittaa se myös Annille:
“Mutta ei me olla luovutettu vielä. Mä en ainakaan ole. Liikaa syitä jatkaa taistelua. Lilian etunenässä, mutta…”
… myös Lynn. Vaiko vain ajatus siitä, että mä voisin onnistua rakkaudessa paremmin kuin omat vanhempani? Miksi mä takerruin niin voimakkaasti ajatukseen siitä, että me Lynnin kanssa selvittäisiin vielä?

Anni
Danielin olemus ja se tyyneys, jolla se vain totesi avioliittojen menevän nurin alituiseen oli huolestuttavaa. Vaikka kuinka toivoin, en saanut luettua miehen sivuprofiilista mitään ainakaan Egsy-paran kiireisen tikityksen tahdissa hytkyessäni.

Huomasin Danielin katseen kiinnittyvän maneesin raunioihin, joiden katsomista mä itse välttelin yleensä viimeiseen saakka. Koko palo ja sen jälkimainingit ahdistivat, koska se oli ollut aikaa, kun mun arkeni oli pyörinyt niin tiiviisti omien hevosten kanssa, etten ollut ehtinyt olla läsnä ja apuna. Kai mä podin huonoa omatuntoa, joka aloitti kolkuttelun heti maneesin hiiltyneet tähteet nähdessäni.

Yllätyin vähän, kun Daniel avasi vielä suunsa. Miehen lauseen päätös jäi leijumaan ilmaan ja huomasin Egsyn pysähtyneen vasta, kun Zodiacista näkyi enää mulle vain takaosa. Hoputin omasta mielestään valmiin ja päivän työnsä tehneen ruunan edelle karanneen ratsukon perään tietämättä, olisiko mun keskittymiskykyni enää sitä luokkaa, että voisin saada Egsystä mitään irti kentällä.

“Hyvä”, puuskahdin, kun Egsy oli taas kuljettanut mut Danielin kuuloetäisyydelle. “Siis se, ettet sä ole luovuttanut. Ei sun pidäkään.”
Eivät ne sanat varmaan lämmittäneet Danielin mieltä, mutta mun oli pakko sanoa jotain.

Daniel
Tallipiha otti meidät vastaan melkein täsmälleen sellaisena kuin mä muistin sen olleen jo vuosikaudet. Vain maneesi puuttui, mutta pääpiirteissään mikään ei ollut muuttunut. Oli idyllinen aitta, valkea päärakennus ja punavalkoinen tuttuakin tutumpi talli. Sitä kaikkea katsellessa olo oli yleensä tyyni ja rauhallinen. Nyt mä olin kuitenkin levoton ja rauhaton, vaikka ei kai sitä musta kovin selvästi nähnyt.

Mä pysäytin Zodiacin. Hartiat lysyssä mä istuin siinä hetken tekemättä yhtään mitään. Sitten mä annoin murheellisen huokauksen karata ilmoille.
“Harmi vaan, ettei näissä asioissa aina riitä yhden ihmisen päätös”, tokaisin, ennen kuin heilautin itseni maahan Zodiacin vierelle.

Löysäsin mustan orin satulavyötä ja nostin jalustimet. Sen enempiä puhumatta nykäisin hevosen liikkeelle.

Ehkä enemmänkin hyvien tapojen velvoittamana kuin siksi, että mulla oikeasti olisi ollut vielä asiaa, avasin kuitenkin vielä suuni. Olisi varmaan ollut korrektia ottaa katsekontakti henkilön kanssa, jolle puhui, mutta ihan kaikkeen mäkään en näinä päivinä pystynyt. Silmiin katsominen oli yksi vaikeimmista tehtävistä.
“Hyvää treeniä”, toivotin koruttomasti, ja sitten katosin tallin suojiin hevosineni.

Anni
Danielin toiminta, olemattomat eleet ja sanat olivat automatisoituneita ja ne huolestuttivat mut. Mun kurkkua kuristi, kun mä ajattelinkin miehen tilannetta ja sitä tosiasiaa, ettei mulla ollut juuri työkaluja sen auttamiseen. Ja vaikka olisikin ollut, mä en tiennyt olisiko Daniel halunnut sitä.

Se raskas huokaisu, joka kantautui korviini särki mun sydämeni. Jos mä olin koko syksyn oleskellut Seppeleessä lähinnä omissa oloissani siitä syystä, etten ollut osannut ottaa tarpeeksi osaa muiden murheisiin maneesipalosta ja hevosmäärän vähentämisestä, ne kaikki piilottelemani empatian tunteet rysähtivät päälleni kerralla. Ja mä olin täysin avuton niiden kanssa.

Seurasin katseellani Danielia, joka jalkautui Zodiacin selästä, löysytti satulavyön ja nosti jalustimet tottuneesi ylös. Sen sanat soivat mun päässäni, kun yritin päättää, pitikö niihin vastata. En ehtinyt tehdä ratkaisua, kun Daniel oli jo toivottamassa mulle hyvää treeniä varoen katsomasta muhun päinkään.

Mä olin sanaton kaksikon kadotessa talliin, koska sillä hetkellä mä en kokenut tuntevani Danielia sen enemmän kuin itseänikään.