14.09.2016 - Maastoestetunti (2 ryhmää)

[Piritta]

Keskiviikkoiselle maastoestetunnille voivat osallistua sebeläiset (hoitajat & y-om.). Ratsut on tunnille valittu etukäteen ja hevosjako tehdään ratsastajien toiveiden perusteella. Ensin hyppää hevosryhmä, sitten poniryhmä. Voit osallistua vain toiseen ryhmään.

Tuntipohja:
Edellisviikolla hypättiin bankettilaakson ja hautamaan (hehhe) tarjontaa, tänään mentäisiin kummuille harjoittelemaan ylä- ja alamäkiesteitä. Kävelin hevosryhmän kanssa maastoesteille ja patistin ratsukot treeniaukiolle lämmittelemään. Vaadin, että hevoset saataisiin avuille, ennen kuin mentäisiin hyppäämään yhtään mitään. Osa hevosista oli virkkuna; ne tiesivät kyllä, mikä paikka tämä oli ja mitä tuleman piti. Oli helppo nähdä, miten erilaisia ratsastajia ryhmässä oli. Siinä missä joku kahelimpi naureskeli innokkaan hevosen kiemurtelulle ja hypähtelylle, toisen ilme vetäytyi haudanvakavaksi. Luotin kuitenkin jokaiseen: minun oppilaani kyllä pysyisivät kyydissä, ellei mitään ihmeellistä tapahtuisi. Toivoin kovasti, ettei tapahtuisi.

Vielä verkka-aukiolla korjasin parin ratsastajan jalustinten pituutta.
"Saatte tukevamman asennon", totesin, kun ratsastajat säätivät jalustimiaan maastoesteille sopivammaksi.

"Sitten mennään. Hypätään pari pientä tukkia vanhalla maastoesteradalla ennen kummulle menoa."

Tavallinen tukki (lajintuntemukseni ei riittänyt arvioimaan, mikä puu se oli joskus ollut) ja koivunrunko olivat hevosille aika helppoja tehtäviä. Ne eivät juuri poikenneet puomeista, vaikka toki olivat massiivisempia. Kummun alla hypättiin tynnyrisarja, ja se jo jännittikin herkimpiä ratsukoita - luulen, että joissain tapauksissa tosiaan myös ratsastajaa, ei vain hevosta.

Kummun portailla painotin oikeanlaisen asennon etsimistä.
"Se alkaa jo katseesta. Ei parane tuijotella kovasti alaspäin tai kellahdatte vielä nenillenne", varoittelin ja lähetin ensimmäiset ravissa ylhäältä alas. Arimmat hevoset pistin varmempien perään, jotta ne saivat vetoapua.
"Nämä on hevosillekin aikamoista jumppaa", jutustelin vielä vuoroaan odottavien kanssa. "Sen ihan tuntee, kun hevonen joutuu ponnistamaan. Tulee vahvoja, hyviä hevosenpyllyjä."

Tekemisen meininkiä nähtiin, kun päästiin hyppäämään koko kumpupätkää tynnyreiltä portaille saakka. Siihen tehtävään treeni lopetettiin, mitä nyt halukkaat saivat kahlata paluumatkalla vanhan vesihaudan läpi. Kaikkihan halusivat - ratsastajat siis, hevosista osa ei niinkään. Saisi nähdä, miten ponien kanssa kävisi.

Hevoset 5/8
Anthon - Windi
Fiia - Rotta
Anni - Laila
Kristian - Lasse
Essi - Kössi

Ponit 6/8
Elsa - Reino
Lynn - Gekko
Tuulia - Hestia
Katsu - Netta
Cella - Elmo
Wilma - Tirppa

[Piritta]

Osallistujalistat päivitetty ja tunti valmis maksettavaksi

[Fiia]

Viikkoa aiemmin olin hypännyt maastoesteitä Lemonilla, nyt allani oli Rotta. Hevosissa oli paljon samaa – molemmat olivat pieniä, sieviä ja siroja, ystävällisiä käsitellä ja herkkiä ratsastaa. Rotta oli sileällä ehkä Lemonia hiukan vikkelämpi liikkeissään, mutta esteillä ne innostuivat yhtä lailla.

Tällä kertaa hevosryhmä ratsasti ensimmäisenä, joten Piritta johdatti meidät esteniitylle. Tunnilla oli vain viisi ratsukkoa edellisviikon kahdeksan sijaan, mikä tarkoitti sitä, että ehtisimme varmasti hyppäämään paljon. Se sopi niin minulle kuin Rotalle – ruuna tuntui halukkaalta ryhtymään hommiin ja nyppi ohjaa sille vähän epätyypilliseen tapaan kärsimättömästi, kun aloimme verrytellä. Pirre komensi meidät ratsastamaan hevoset kunnolla avuille kaikissa askellajeissa, mikä oli tietysti helpommin sanottu kuin tehty. Mitenkään liian villiltä Rotta ei kuitenkaan tuntunut, eikä minua oikeastaan jännittänyt lähteä sen kanssa maastoesteille.

Piritta komensi minua ja muutamaa muuta lyhentämään vielä jalustimia, ennen kuin pääsimme varsinaisesti hyppäämään. Oli olikin heti sen jälkeen vieläkin tukevampi, vaikka kouluratsastajana minusta alkuun tuntuikin, että ratsastin suunnilleen polvet suussa.

Alkuun hyppäsimme muutaman helpon tukin. Rotta oli todella menossa, imi esteille ja olisi mieluusti jäänyt loikkimaan paikoilleen, jos uskalsin jarrutella sen menoa. Saatuaan pari hyppyä alle ruuna alkoi kuitenkin keskittyä paremmin ja tulla takaisin ruotuun. Tynnyrisarjaa Rotta vähän katsoi ja sai minutkin hetkeksi epävarmaksi, mutta pienellä rohkaisulla ruuna hyppäsi esteet reiluilla loikilla eikä ollut niistä loppujen lopuksi moksiskaan.

Päivän varsinainen teema oli ylä- ja alamäkiesteet, joista ensimmäiset sopivat sekä minulle että Rotalle hyvin – jälkimmäiset eivät niinkään. Sain hetken aikaa hakea omaa istuntaani ja apujani oikeaksi niin, että pystyin tekemään hyppäämisen vaivattomaksi hevoselle. Eteenpäin ei parannut nojailla, tai Rotta jarrutti välittömästi esteen eteen. Ylämäissä sen runsas energia pääsi sen sijaan hyvään käyttöön eikä niiden hyppyjen kanssa ollut juuri ongelmia.

Kerta kerralta suoritukset muuttuivat paremmiksi ja rennommiksi, ja pääsimme lopettamaan suoritukseen, johon saatoin olla omalta ja hevosen osalta tyytyväinen. Lopuksi saimme vielä kahlata vesiesteen läpi. Se ei ollut mikään kauhistus Rotalle. Ruuna oli kulkenut Seppele-vuosinaan pitkän matkan arasta pikkuhevosesta suosituksi tuntiratsuksi, pohdiskelin tallia kohden kävellessämme. Siitä oli tullut niin hieno ja rohkea!

[anthon]

Aina on jotain opittavaa!

"Mahtavaa päästä pikästä aikaa maastoesteiden kimppuun!" iloitsen samalla säätäen jalustimia sopivan mittaisiki - astetta lyhyemmäksi, kuin normaaleilla estetunneilla. "Jep on kyllä mahtavaa, olin kyllä viime viikollaki, hups" Fiia virnistää. Puheensorina lakkaa ja kaikki hiljenevät kuuntelemaan, kun Piritta kertoo tunnin tehtävän - Alas ja ylöshypyt. Muutaman naama irvistää jännityksestä. Itse hymyilen leveästi ja itsevarman, koska olinhan aikaisemminkin tehnyt samanlaista tehtävää vaikkakin erihevosella. Nyt allani oli Windi - helppo ja varma. Olisin kaivannut enemmän haastetta, mutta onhan tämä hauskaa näinkin.

Alkuun verkattiin ensin askellajit läpi ja sitten siirryttiin tukkeille. Kun Piritta huusi vuoroni, niin annoin laukka-avut ja ratsastin päättäväisesti kohti tukkia. Windi hyppäsi tukit ongelmitta vaikkakin hiukan vauhdikkaasti innostuksesta. Siirryin raville ja taputin tammaa kaulalle. Seuraavaksi menimme tynnyrisarjalle. Muutamalla tuli pari kieltoa jännityksestä. Rauhoittelin tammaa joka steppasi allani innoissaan odottaen omaa vuoroaan. Kun vuoromme vihdoin tuli annoin taas laukka-avut, jonka johdosta Windi ampaisi kohti tynnyrisarjaa. "Rauha, rauha. Vaikka maastoesteillä temmon tuleekin olla reippaampi kuin rataesteillä, niin menette jo liian lujaa. Maastossa pitää olla tarkkana vauhdin kanssa ettei liukastu!" Piritta huutaa. Annan pidätteitä ja käytän ääntäni, jotta hevonen hiljentäisi edes hieman. Ennen ensimmäistä hyppyä annan taas puolipidätteen, tynnyreiden välissä tasapainotan ja taas hyppy. Windillä ei ollut minkään näköistä ongelmaa ja se oli kyllä kuin luotu maastoesteille. Sarjan jälkeen taputin ja palasin muiden luo. Tamma pärskähti mielissään. "Tää on ihan super!" Naurahdan ja taputan tammaa. "Muista pitää Anthon vauhti tasaisena. Vaikka Windi onkin varma hyppääjä, niin maastoesteillä kuumuu paljon, joten sen kanssa pitää olla tarkkana" Piritta huomauttaa. Nyökkään vastaukseksi.

Lopulta menimme itse päätehtävälle, eli ylös ja alashypyille. Taino alashyppyähän kutsutaan alaspudottautumiseksi. Piritta kertoi tarkasti miten tälle esteelle tulee lähestyä ja miten reagoida. Alaspudottautumiselle tulee tulla rauhallisessa ravissa ja katse ennemmin kohti taitavasta ja liioiteltu takakeno, jotta hevoset eivät ole nokallaan maassa. Odotimme Windin kanssa taas kärvisällisenä vuoroamme samalla kävellen, jotta tamman lihakset eivät kylmene. Lähdimme alhaalta. Pyysin tammaa raville, mutta se nosti laukan, joten annoin avut uudestaan raville. Tein koko ajan pieniä pidätteitä ja keventelin ensin mäen ylös ja sitten kohti alaspudottautumista. Pidätteitä pidätteiden perään, jotta tamma pysyy ravilla. Juuri ennen alashyppyyä istun alas ja nojaan reilusti taaksepäin. Windi epäröi hieman, joten käytän pohkeitani, jonka johdosta tamma hyppää reilusti isomman loikan kun olisi tarvinnut. Laskeutuminen onnistuu kuitenkin ongelmitta ja jatkamme laukassa esteen jälkeen takaisin muiden luo. Taputan tammaa iloisena ja vasta sitten huomaan että oikeanpuolen jalustin oli tipahtanut. Pistän sen takaisin jalkaan.

Toistamme tehtävät myös ylöshyppynä ja sen jälkeen loppuverryttelemme ratsumme hyvin. Siirrän Windin lopulta käyntiin ja annan pitkät ohjat. Piritta jakaa loppupalautetta kaikille. "Anthon sinusta huomaa että olet aikaisemminkin hypännyt maastoesteitä. Tiedän että vauhti vain innostaa sinua, mutta sinun täytyy muistaa että hevosen tulee olla hallinnassa koko ajan, koska esim. kilpailuissa kaatuminen on heti hylätty ja liian nopeasta ajasta tulee virhepisteitä. Muuten meni hyvin: Et häirinnyt hevosta omalla istunnalla ja ratsastit siististi". Nyökkään ja vastaan: "Kiitos tunnista! Oli mukava pitkästä aikaa hypätä!"

[Katsu]

Tausta ja laatu 6/5 :-D Kamera odottaa vasta postissa ja skanneria ei ollut käytössä, joten värit kärsi, mutta kaipa tuosta selvää saa..!

[Elsa]

14.9.2016 Maastoestetunti

Reino oli mulle aivan uusi tuttavuus, no ei se kyllä ihmekkään ollut. Olin ratsastanut Seppelessä tähän mennessä vain Loekelle, mutta tänään saisin testata komean näköistä ruunaa. Tiikerinkirjava ruuna oli helppo laittaa valmiiksi tunnille, mikä antoi hyvän kuvan hevosesta. Reino vaikutti todella mukavalta ratsulta, joten lähdin hyvillä mielin taluttamaan ruunaa verryttelyaukiolle, missä tunti alotettaisiin.

Aukiolla Piritta sääti vielä jalustimiani lyhyemmiksi, sitten olimmekin jo valmiita tunnille. Lämmittelimme kentällä ja lähdimme sitten hyppäämään verryttely hyppyjä tukeille, joita minäkin olin ennen hypännyt. Katselin muiden ratsukoiden hyppyjä ennen omaani ja sain lisää itseluottamusta. Reino ei ollut erityisen rento ensimmäisellä esteelle, kun ratsastin ruunaa sitä kohden, mutta hypyn jälkeen se rentoutui kerta heitolla. Tukkihypyt sujuivat loppujen lopuksi todella hyvin ja pääsimme hyvällä itseluottamuksella jatkamaan eteenpäin.

Ennen kummuille siirtymistä hyppäsimme tynnyriesteitä, jotka Reino ylitti hienosti ja kehuin ruunan hienoa suoritusta taputtamalla sitä kaulallle. En ollut ikinä hypännyt ala-tai ylämäki esteitä, mutta uskoisin sen onnistuvan hyvin. Pääsin taas ennen omia hyppyjäni seuraamaan muiden ylityksiä ja se auttoi paljon. Oli minun vuoroni ja pääsin hyppäämään molempiin suuntiin yhdet hypyt.  Alamäki hyppyyn tulin rauhallisessa tempossa ja nojailin taaksepäin. Reino hyppäsi hienon hypyn, joten odotin myös hyvää hyppyä toiseen suuntaan. Ruuna oli hieman epäileväisemmällä tunnelmalla estettä lähestyessä ja jouduin kannustamaan ponia eteen. Yrityksestäni huolimatta Reino kieltäytyi ja jouduin lähestyä estettä uudelleen. Toinen yritys sujui vaivattomammin ja ruuna teki hypyn. Hypyt alkoivat sujua koko ajan paremmin, mitä enemmän toistoja teimme.

Viimeisenä tehtävänä oli hypätä koko sarja tynnyreiltä kummun portaille asti. Reino tuntui varmalta sarjaa lähestyessä ja olin saanut paljon iteeluottamusta omaankin tekemiseeni, vaikka ennen tuntia olin ajatellut epäonnistuvani. Tynnyrit ylittyivät komeasti pientä kolahdusta lukuun ottamatta ja kumpuhypytkin alkoivat näyttää jo paremmilta. Alashypyt olivat kevyemmämpiä ja tuntuivat paremmin sujuvilta kuin ylöspäin suunnatut hypyt. Pääsimme vielä kahlaamaan vesihaudassa, joka oli minun ja Reinon osalta vain pieni sipaisu veteen, sillä ruuna ei ollut halukas leikkimään vesileikkejä. 

Maastoeste -merki 1/2

[Wilma]

Lynnin johdolla poniryhmä taivalsi kohti tämän päivän maastoesteitä. Mä olin saanut alleni Tirpan, pienen tutun ponin, jolla oli mun mielestä mukava ratsastaa, melkein yhtä kiva kuin Hestillä. (Mutta vain melkein!) Lisäksi poniryhmässä olivat Lynn ja Gekko, Elsa ja Reino, Tuide ja Hesti, Katsu ja Netta sekä Cella ja Elmo. Kaikkia taisi hieman jännittää tulevat maastoesteet, vaikkei kukaan sitä myöntänytkään.

Kun saavuimme paikalle, Pirre passitti meidät verryttelemään. Pirre oli tänään ankaralla tuulella, se vaati meiltä paljon. Lisäksi se huomautti mulle alinomaa mun nyrkeistäni, jotka aina meinasivat eksyä väärälle puolelle kaulaa tai sitten ne eivät olleet pystyssä.

Kun Pirre oli suhteellisen tyytyväinen meihin kaikkiin, päästiin viimein hyppäämään. Aloitimme hyppäämällä parit tukkiesteet. Ne Tirkku ylitti hienosti pyöreällä hypyllä. Sitten oli vuorossa kummun alla oleva tynnyrisarja. Mä en ollut koskaan ennen hypännyt sitä, joten mua jännitti hiukan. Jännitys tarttui myös Tirkkuun, sillä se alkoi sähläämään, kulkemaan sivuttain ja steppaamaan aloillaan. Kun tuli meidän vuoro mä en ollut lainkaan varma mitä siinä loppujen lopuksi kävisi, mutta meillä sujui ihan hyvin! Toisen esteen jälkeen tosin menetin hetkeksi tasapainoni joten kolmannesta hypystä tuli vähän haparoiva, mutta olin ylpeä siitä, että olimme selvittäneet esteet ehjin nahoin!
Hyppelimme tynnyreitä lopputunnin, ja pian meillä alkoikin sujua jo oikein hyvin. Tunnin päätteeksi taputin Tirkkua reilusti, se oli ollut tänään loistava!

[Anni]

Ai että mitenkö meillä meni Lailan kanssa? No minäpä kerron.

Kun olin valmistautunut tuntiin henkisesti koko edellisen yön (uni ei ollut jostain syystä tullut) ja suukottanut hyvästit Jirille, saapuminen Seppeleeseen oli sujunut ripeästi. Tarhassa mua oli odottanut mutainen Laila, joka oli säikähtänyt käsistäni livennyttä riimunnarua niin, että oli pinkaissut karkuun. Siinä sitä sitten oltiin tuhlattu kallista varustamisaikaa hippaleikin merkeissä, mutta enpähän ollut mäkään ehtinyt murehtia Lailan mahdollisia päähänpistoja.

Näin syksyn tullen Laila oli ollut taipuvaisempi säpsymään erinäisiä asioita kentän nurkista puiden lehtiin. Kesän rento tamma oli muisto vain ja mun oli ollut pakko kerrata mielessäni ainakin kolmesti, miksi mä olin halunnut maastoestetunnille Lailalla. Vastaus oli, että mä olin tuntenut sympatiaa tammaa kohtaan - ei kukaan muukaan sitä tällaiselle tunnille olisi toivonut. Ja sitäpaitsi meillä synkkasi.

Alkutunti oli sujunut pelottavan hyvin. Laila oli toki spookyillyt matkalla ja yrittänyt kimpoilla verryttelyissä, mutta pysynyt kuitenkin lapasessa. Tukit olivat ylittyneet ilman ylimääräistä pöhköilyä ja hetken mä olin hymyillyt voitonriemuisesti mustankimon selässä.
Se ilo oli kuitenkin loppunut lyhyeen Pirren laitettua meidät tynnyrisarjalle. Laila oli lyönyt jarrut pohjaan jo kymmenkunta metriä ennen ensimmäistä tynnyriä ja jäänyt pomppimaan paikoilleen silmänvalkuaiset vilkkuen. Lopulta mun oli ollut pakko avata ääntäni sotahuudoilla, joiden saattelemana sain Lailan yli tynnyreistä - ja vieläpä aika hyvillä hypyillä.

Portailla Lailan herkkisluonne oli saanut mut epäröimään. Tamma olikin tehnyt täydet stopit heti alkuunsa ja pyörähtänyt 180 astetta ympäri.
Loppujen lopuksi me oltiin körötelty portaat Kössin perässä. Laila oli taantunut hetkeksi alkeistuntien ratsuksi, jolle oli ollut enemmän kuin ok vähän hypähdellä urhean Kössin perässä. Mulle se oli ollut lähinnä nöyryyttävää, koska mäkin olin kuvitellut itseni alkeistunnille. Hyvä Anni, hienosti sait hepan liikkumaan.

Portailla kokemastani "nöyryytyksestä" suivaantuneena mä olin ratsastanut viimeisen radan läpi sellaisella apinanraivolla, ettei ollut Lailakaan viitsinyt pelleillä. Oli muuten vaikeaa ratsastaa niin herkkää hevosta sillä kuuluisalla apinanraivolla, mutta mä olin aika hyvin perillä siitä - piti olla perkeleen varma siitä, että halusi ylittää esteet kerralla, mutta ei paineistaa liikaa. Lopputulos oli joko hyvä tai katastrofaalinen. Tällä kertaa se oli ollut hyvä, ja me oltiin selviydytty treenistä ehjin nahoin.

Koska mulla ei ollut ollut - eikä tule varmaan olemaankaan - minkäänlaista tilannetajua, mä olin tottakai ohjannut Lailan vesihautaan. Tamma oli mennyt sinne mukisematta, mutta saanut keskellä rapakkoa hepulikohtauksen ja tullut kuivalle maalle sellaisilla jäniksenloikilla, ettei mun keikahtaminen alas ollut ollut kaukana. Siellä mä olin taas keräillyt ohjia ja hillinnyt kauhistunutta Lailaa, joka oli tainnut bongata vesihaudasta hirviön. Tai sitten se oli vain ollut irvistelevä Gekko.

[Tuulia]

Hestian kanssa rappusten pomppimista =D
Siitä tuli vähän hevosen näkönen mallikuvan takia :3

Kiitos tunnista!

[Jusu]

"Niin no, olisihan toi meidän maastoestedebyytti voinut paremminkin mennä."

[Cella]

Mä kuulin Elmon karsinasta, kuinka tallin pariovet avautuivat ja sulkeutuivat tiuhaan tahtiin, ja hetki sitten vielä suhteellisen rauhaisa käytävä täyttyi kavioiden kolinasta sekä ulkoilmasta ja vauhdikkaasta tunnista kohonneista ihmisäänistä. Kiepautin Elmon etujalkaan rullaamani pintelin pään piiloon edellisen kerroksen alle, tarkistin sormellani pikaisesti rullauksen napakkuuden, ja ojentauduin sitten koko huikaisevaan pituuteeni tarkistelemaan koko ponin varustuksen. Elmo katseli mua hyvin kyllästyneellä perusilmeellään mustan otsatukkansa takaa, ja kilisytteli kuolaintaan kun taputin sen vielä kesäkarvaisen silkkistä kaulaa. Vaikka mä pidin kaikista vuodenajoista, kesän loppuminen tuntui aina jotenkin haikealta. Tämä saattoi olla yksi viimeisiä mahdollisuuksia päästä maastoesteille taas ennen seuraavan kevään koittoa.

”Hei!” mä huikkasin juuri Lassen kanssa hevostunnilta palanneelle, käytävällä ohi kulkevalle Kristianille. ”Miten meni?”

Kristian pysähtyi sen verran nopeasti, että Lasse käveli nenä edellä suoraan hoitajansa selkään. Kristian itse ei siihen kiinnittänyt huomiota: se oli liian keskittynyt kohottamaan kulmaansa mun turvaliiville, johon mulla oli hieman vaikeuksia änkeytyä. Okei, se oli jäänyt vähän pieneksi. Ihan turhaa tuomitsi, sen oma tukka oli aivan lytyssä kypärän jäljiltä.

”Hyvin. Pääsette alamäkihommiin.” Pojan vastaus oli niin huippuunsa hiottu esimerkki coolin pitkästyneestä äänensävystä, että mua vähän huvitti – kun se vielä sipaisi mustaa tukkaansa kuin olisi kuullut mun äskeisen ajatuksen, mä en voinut kuin ajatella, että katsoin parhaillani Elmon ihmisversiota.

”Kivaa!” mä hihkaisin lähinnä informaatiolle, mutta myös koska sain viimein mustan panssariliivin kiinni. Hyvin mä pärjäisin, kun en vaan hengittäisi koko tuntiin.

”Joo, no, ei oo välttämättä kauaa, Pirre meinaan jäi odottaan sinne radalle teitä, ja kaikki muut poneilijat oli tossa pihassa jo valmiina kun me tultiin”, Krisu vielä heitti olkansa yli lähtiessään jatkamaan matkaansa kohti Lassen karsinaa. Se sai muhun yllättävän paljon vipinää.

Elmo oli kiva. Aina ollutkin. Oon varmaan maininnut siitä useaan otteeseen ennenkin, mutta se oli mun suosikki Seppeleen tuntsariponeista – en tiedä oliko se vaikuttava tekijä, että Elmo oli juuri sellainen epäsosiaalinen antikristus kuin mä ilmeisesti arvostin, mutta ainakaan se ei ollut suuri miinus. Alkuverryttelyjen aikana mun newforest-ystäväni tuntui vielä paljon notkeammalta ja reaktiivimmalta kuin mitä mä olin muistanut sen olevan. Fiia oli tainnut tehdä sen kanssa oikein kunnolla töitä.

Erityisesti mä arvostin Elmossa sitä, että vaikka se ei kenties tehnyt aina aivan täydestä sydämestään, se teki juuri sen verran kun siltä osasi pyytää. Ei, oikeastaan, otetaas edellinen lause takaisin. ENITEN mä arvostin siinä sitä, että se ei pelännyt jokaikistä ohilentävää puunlehteä ja oman jalkansa heittävää varjoa kuollakseen. Maastoestetunnilla, jossa paatuneimmatkin tuntiponit tuppasivat tuomaan esiin vähän sätkympää ja kuumuvampaa puoltaan, se piirre oli erityisen hyvästä. Paljon mieluummin mä käytin energiaani siihen, että mä ratsastin hyvin, osasin katsoa esteet oikein ja tunnustelin hevosen menoa, kuin siihen, että pelkäsin jatkuvasti mun ratsun sinkoavan maatakiertävälle radalle koska maassa oli oksa.

Alamäkeen suoritettavalla kumpuesteellä me oltiin tänään varsin hyviä, vaikka itse sanonkin. Jo ensimmäisellä kierroksella me saatiin rapuille hyvä rytmi ja askelpituus, joka auttoi huomattavasti siihen, ettei Elmon tarvinnut loikkia tarpeettoman kaukaa tai ottaa puolittaisia askeleita mahtuakseen porrasväleihin. On aina melko erikoista ratsastaa syvään alamäkeen: kun tuntee hevosen selän työskentelevät, ja on itse niin kovin vieraassa asennossa nojatessaan taakse, on hankala tietää mitä on parasta itse ratsastajana tehdä. Mä otin tärkeimmäksi roolikseni lähinnä laukan säätelijän homman, ja sen, etten häirinnyt Elmon keskittymistä ja tasapainoa omalla huitomisellani.

Toisella kierroksella me laskeuduttiin kummulta jo rohkeammalla vauhdilla, ja mä tunsin mahanpohjassani sen tutun adrenaliinin lämpimän läikähdyksen, jota niin monet urheilijat ja kauhuelokuvafanit lähes maanisesti etsivät elämäänsä. Mä hymyilin pienesti, kun mukauduin Elmon hyppyyn sen laskeutuessa viimeiseltä rapulta ja suunnatessa kohti pitkiä tynnyreitä. Päätin mielessäni, että en taatusti antaisi tämän olla viimeinen maastoestekerta tälle vuodelle.



Kiitos kivasta tunnista!! Ovelaa maksaa myöhässä niin ei tule kova ikävä näihin juttuihin, kohtahan se maastoestekausi taas koittaa