07.09.2016 - Maastoestetunti (2 ryhmää)

[Piritta]

Sebeläiset (hoitajat & y-om) pääsevät keskiviikkona maastoesteiden makuun. Voit valita ratsun annetuista vaihtoehdoista tai antaa Pirren päättää. Voit osallistua vain toiseen ryhmään.

Tuntipohja:
Oli vähän tukkoinen olo, mutta maastoesteille mentäisiin silti. Kiedoin huivin kaulan ympärille ja toivoin visusti, ettei alkaisi sataa. Kaksi tuntia maastoesteradalla sateen keskellä takaisivat sen, että joutuisin jäämään sängynpohjalle loppuviikoksi, ja sitä en halunnut.

Poniryhmän kanssa lähdettiin ensin. Minä olin poikkeuksellisesti ottanut hevosen alleni. Kössi saisi valvoa muiden hyppelöitä kanssani, eikä sillä tuntunut olevan tänään mitään maastoköpöttelyä vastaan. Ponit saivat edetä reipasta käyntiä, vaikka jos Kössi olisi saanut päättää, olisimme löntystelleet. Matka maastoesteradalle kuitenkin kävi jo verryttelystä, joten patistelin mustaa möhkälettä etenemään.

"Tänään mennään paljon banketteja ja hautoja", huutelin ja jouduin rykäisemään, että sain itsestäni lisää ääntä irti. "Mutta aloitetaan taas parilla helpolla hypyllä tässä esteniityllä."

Siitä tunti lähti rullaamaan. Muutaman helpon verkkahypyn jälkeen siirryttiin ensiksi bankettilaaksoon tekemään ylös- ja alashyppyjä.

Lopputunniksi ehdittiin vielä haudoille, joita osa poneista lähestyi epäillen, jarrutellen ja pysähdellen. Ylityksiä kuitenkin saatiin kaikilta, kun tarpeeksi rohkaistiin epävarmimpiakin poneja. Erityisesti Gekolle maastoesteet olivat vielä aikamoinen jännäämisen paikka, ja uumoilin, että se ei ehkä koskaan oppisi tykkäämään touhusta niin kuin vaikkapa Elmo ja Hestia.

Kun hevostuntilaiset, joille olin jättänyt ohjeet saapua itsenäisesti ryhmässä ratsuineen esteniitylle, saapuivat, passitin poniryhmän takaisin tallille. Oli aika aloittaa sama tunti uusien ratsukoiden kanssa - ja paras toivoa, että ääneni kestäisi loppuun saakka. Kössi huiskaisi häntäänsä, kun marssitin sen ravissa hevostuntilaisten luokse.

Poniryhmä 8/8
Lynn - Hestia
Salma - Gitta
Emmy - Netta
Pyry - Elmo
Wenla - Gekko
Essi - Tirppa
Clara - Rokki
Katsu - Reino

Hevosryhmä 8/8
Jason - Aristo
Robert - Charlie
Tuulia - Frank
Cella - Kurbus
Miksu - Loeke
Fiia - Lemon
Anni - Myntti
Wilma - Windi

[Jusu]

Alkuverkkailua pontevan ponin kanssa.

[Essi]

”Sos”, mä ajattelin ääneen nähdessäni mun nimen perässä nimen Trinity. Tai siis, olinhan mä sitä toivonutkin, mutta pikkutamma oli mulle täysin uusi tuttavuus. Ehkä koska määritelmien mukaan mä olin sille aivan liian pitkä, mutta painon puolesta pystyin mennä. En mä sitä vakkariksi olisi halunnut, asento kärsisi.

Anyhow, Emmy liittyi mun seuraan aitalle ennen tuntia varustamaan omaa ratsuaan Nettaa. Sitäkin mä haluaisin joskus kokeilla, mutta tänään ei ollut se päivä.
”Jännittääks sua?” Emmy kysyi multa, kun pujotin turvaliiviä päälleni. (Ostakaa Tipperaryn liivi, elämänlaatunne paranee noin 300-prosenttisesti, se ei edes tunnu turvaliiviltä).
”Ehkä vähän… Ehkä eniten se, että toi poni on niin pieni, että jos meillä on joku eriävä mielipide liikkumissuunnasta tai –nopeudesta niin mä kyllä laskeudun sieltä alas ja nopeesti”, mä kerroin. ”Entä sua?”
”Ei kauheesti, onhan ne maastoesteet toki aina vähän jänniä.”

Siis. Olin mä tiennyt, että Tirppa oli pieni, mutta. Kulttuurishokki. Sen 121-senttisessä selässä musta tuntui samalta kuin olisin seissyt maassa. Paitsi että mun polvet oli tosi koukussa. Pikkutamma lähti kuitenkin innokkaasti korvat hörössä kävelemään Netan perässä kohti maastoesteitä, joten ehkä mä en ollut sen mielestä liian iso taakka. Ehkä.

Ja se ravi. Musta tuntui, että vaikka Tirkun jalat tikitti nopeemmin kuin seiskaluokan kässäntunneilla kammoamani saumuri, se ei silti edennyt mihinkään. Koita siinä nyt pysyä muiden perässä ja vielä KEVENTÄÄ siihen raviin estejalkkareilla. Vuoden reisitreenit done. Ribs in pieces, polvet.

Trinin laukka oli aika lailla samaa mitä odotin ravin perusteella, joten esteistunta tuli aika lailla luonnostaan (ei niin pienessä laukassa vaan voi istua alhaalla). Verkkahypyillä tamma lähti kiihdyttelemään ehkä turhankin kovaa, joten sain Pirreltä ohjeeksi tehdä käyntiinsiirtymisiä ja voltteja ennen esteitä, jos vauhti tuntuisi yltyvän liiaksi. Tosin musta tuntui, että me mentiin aika hitaasti, mutta ehkä se johtui vaan Tirpan kääpiöjaloista.

Banketit oli mulle uus juttu. Tai ei ihan, mutta mun aivoihin ei vaan mahdu se, miten kuuluu istua puolikkaissa hypyissä. Ylöspäin hyppäämiset on vielä ihan ok, mutta alaspäin en vaan osaa. Muutama jännitysmomentti saatiin sillä, että mä sähläsin tasapainon kanssa ja Tirppa päätti kiihdyttää. Eihän mun takamus edes mahtunut kunnolla sen ponisatulaan estejalkkareilla, kiitos reisiluiden pituuden.

Jalkautumisen mä sain kuitenkin aikaan vasta haudoilla, kun Trini muka esitti pysähtyvänsä mutta vetikin aivan jäätävän loikan pienen haudan yli. Tasapaino meni, poni laskeutui, mä laskeuduin kaulalle, kaulaa ei ollut, mä laskeuduin maahan. Onnistuin pitämään ohjat kädessä kuitenkin ja Tirppa jäi hölmistyneenä seisomaan mun viereen.
”Ootsä kunnossa?”
”Joo”, mä vastasin Pirrelle kiivetessäni ylös mudasta. ”Poni loppui kesken.”
”Niin voi käydä”, nainen hymähti. ”Joo ei tollasten silakoiden kyydissä kyllä pysy jos tasapaino heittää yhtään. Pois alta että seuraava pääsee, ja sitten uudestaan yli vaan.”

Lopputunti sujuikin yllättävän sutjakkaasti, ylitettiin hauta jopa ihan hallitusti pariin otteeseen. Sitten hepparyhmän äänet alkoivatkin jo kuulua Seben suunnalta, joten lopetettiin tunti siihen ja lähdettiin takaisin tallille. Hyvä, koska mun kuravaatteet alkoikin tuntua jo vähän epämiellyttäviltä.

Kiitos tunnista!

[Katsu]

Hikipisaroita maastotunnilla

"REINO?!" huudahdin lievää järkytystä äänensävyssäni. Mun tuubihuivin peittämät hartiat lysähtivät kasaan. Kuulemieni huhujen mukaan Reino oli löysä, hidas ja hevoskokoinen - juuri sellanen, mitä mä en olisi halunnut ratsuksi. Hetken teki jo mieli mennä nalkuttamaan Pirittalle huonoista hevosjaoista, mutta päätin silti yrittää. Ehkä Reinostakin löytyisi edes desi vauhtia, kun maastiksille päästäisiin?

Toisin kuin olisin odottanut, ratsuni jännitti mua enemmän, kuin itse maastoesteet. Reino tuntui Nettaan verrattuna vuoren kokoiselta, kun yritin harjata sen selkää. Yritykseksihän se jäi, joten vastahakoisesti kysyin apua Pyryltä, joka oli stalkannut (en nyt tiedä, oliko se stalkannut mua vai muuten vain katsonut, että pärjäänhän mä varmasti) mua karsinan oven vierustalta. Onnekseni poika auttoi mua sen kummempia sanelematta, pelkkä Reinon saaminen ratsuksi turhautti mua, mutta sitähän mä en sanoisi Pyrylle. En halunnut suututtaa ketään.
Pyry jäi auttamaan mua myös varustamisessa. Sain yrittää nostaa satulaa ratsuni selkään, joka tuntui leijuvan ainakin metrin korkeudessa - todellisuudessa selkä ei ollut sataa senttimetriä ylempänä, vaan juuri niin korkealla, etten saanut nostettua painavaa nahkasatulaa kyytiin. Vaikka Reino avasikin suunsa kiltisti kuolaimia laittaessa, sen niska oli liian ylhäällä. Yritin leikkiä apinaa ja askarrella niskahihnaa korvien taakse, mutta lopulta sekin prosessi päättyi siihen, että Pyry päätyi hommiin. Just. Mä olisin halunnut olla isompi - avunpyytäminen oli vastenmielistä hommaa silloin, kun osaisi, mutta olisi liian lyhykäinen.

Kun pääsimme maastoesteille, mä tajusin, miksen ollut jännittänyt niiden hyppäämistä. Suurin osa esteistä oli pieniä, eikä läheskään yhtä massavia, mitä näkemäni maastoesteet olivat olleet olympialaisissa. Niitä en olisi edes halunnut hypätä, mutta pienet ja vaarattoman oloiset, aukiolla lähekkäin könöttävät esteet eivät näyttäneet yhtään karmivilta. Kun Piritta käski meidän hypätä verryttelyesteitä, yritin elätellä toivoa siitä, että kyllä se Reinokin vielä heräisi horroksessaan, jossa se oli koko matkan nuokkunut. Muuten menisimme vielä nurinkurin.

"Reinon vuoro!" Pirren käheänpuoleinen ääni kajahti ilmassa. Nostin laukan, johon yritin hakea nopeasti lisää terävyyttä ennen verryttelyestettä, keltasävyistä lankkua. Sain rutistaa Reinon kylkiä niin lujaa, että mun jalat meni suunnilleen kramppiin, mutta ne tuhannet hikipisarat, mitkä mun otsaa pitkin valuivat, olivat lopputuloksen arvoisia. Sain kuin sainkin ratsuni pontevampaan laukkaan, ja esteen yli mentiin reippaasti, mistä sainkin Pirittalta kehuja. Ehkä Reino olikin hevonen, jota kannatti kokeilla - jos ei muuta, siltä mä ainakin oppisin, miten hitaampaa hevosta ratsastetaan.
Kun olimme hypänneet verkkaesteitä muutamaan kertaan, Reino oli jo piristynyt. Enää se ei nuokkunut simmut kiinni ja hypännyt summamutikassa hissihyppyjä, vaan kuunteli mua. Sain toki vielä ratsastaa sitä kunnolla, banketeilla se olisi mieluiten vain kävellyt alas, mitä Pirre ei tietenkään suonut. Lihakseni joutuivat kovalle koetukselle, mutta en olisi voinut olla tyytyväisempi, kun me saatiin siirtyä haudoille.

Me kerettiin hypätä vesihauta pariin kertaan. Ekalla yrityksellä en muistanut ratsastaa Reinoa tarpeeksi napakasti, joten se pysähtyi kylmän rauhallisesti ennen estettä. Turhautunut olo valtasi mun mielen, kun meinasin liukua ruunan tukevaa kaulaa pitkin kylmään veteen, mutta harmitus pyyhkiytyi pois, kun onnistuin pysymään satulassa ja pääsemään lopulta esteen yli kunnialla. Kun mä laskeutuin jalat keitettynä makaroonina alas satulasta, mä suorastaan vaadin kaakaota ja jotakin hyvää syötävää.

[Wilma]

”WINDI???”

Järkytys oli kieltämättä suuri, kun luin Pirren käsialalla kirjoitettua tuntilistaa. En olisi ikinä uskonut, että mulle oltiin laitettu WINDI. Toisaalta olin erittäin innoissani päästessäni Windin kanssa maastoesteille.


Mutta kun mä seisoin Windin karsinan ovella, mä en enää ollutkaan niin innoissani. Windi väläytteli hampaitaan ja luimisti korviaan eikä päästänyt mua ollenkaan sisään karsinaansa. Mun onnekseni Cella tuli käväisemään tällä puolella tallia moikkaamassa Loeken parissa puuhailevaa Mikaelaa ja tämä huomasi ahdinkoni.

”Onks Wilma kaikki hyvin?”
”Nooh…” mä huokaisin ja katsoin Windin luimistelevaa pärstää. Mun ei tarvinnut selitellä Cellalle sen kummemmin, sillä nainen tajusi tilanteen.
”Anna sille tää”, Cella nyökkäsi ja ojensi mulle jotain oranssia.
”Mandariini?”
”Se tykkää näistä”, Cella hymyili.

Ojensin mandariinia Windille. Tamman korvat kääntyivät eteen eikä aikaakaan, kun mehukas herkku oli kadonnut parempiin suihin.


Mua kieltämättä jännitti hivenen, kun suuntasimme viimein esteniitylle. Poniryhmäläiset lopettivat juuri, ja Pirre ravasi Kössin kanssa meidän luoksemme.
”Noniin! Tänään mennään banketteja ja hautoja! Aloitetaan muutamalla verkkahypyllä jonka jälkeen siirrytään bankettilaaksoon ja lopuksi vielä mennään haudoille”, Pirre seposti.
Hypyt sujuivat loppujen lopuksi ihan hyvin. Pari kieltoakin tuli, mutta muuten me päästiin esteiden yli hienosti, ja sain olla ihan ylpeä itsestäni ja Windistä. Lupasinpa sille vielä oman evääksi kotoa nappaamani mandariinin palkaksi hyvin tehdystä työstä.

[Fiia]

Syyskuun ensimmäiselle maastoestetunnille sai itse valita ratsun. Pitkällisen harkinnan jälkeen pyysin tunnille Lemonia – en ollut päässyt ratsastamaan sympaattista pikkutammaa vielä montaakaan kertaa. Aloimme laittaa hevosta kuntoon yhdessä Yasminin kanssa siinä vaiheessa, kun poniryhmä varmasti jo otti hyppyjä jossain päin maastoesterataa.

”Lemon on kyllä yksi Seppeleen kauneimmista hevosista”, kehuin vaaleanruskeaa kylkeä harjatessani.

”Niin minustakin”, Yasmin vastasi ja hymyili pienesti. Tyttö oli yksi niistä hoitajista, joiden kanssa en vieläkään ollut tutustunut aivan täysin, mutta mukavalta ja ahkeralta hän vaikutti. Lemoninkin varusteet kiilsivät puhtauttaan eikä hyppysuojissa ollut yhtään karvaa tai kuraroisketta. Tilanne saattaisi tosin olla toinen, kunhan palaisimme hieman kosteasta maastosta.

Piritta oli komentanut meidät hevosryhmäläiset saapumaan paikalle omatoimisesti. Kun kaikki olivat valmiita, purkauduimme ulos tallipihalle ja aloimme valmistautua lähtöön. Minä kiskoin ehkä jo vähän pienen turvaliivin ylleni ja ponnistin sitten rauhallisena paikoillaan odottavan Lemonin selkään. Lähdimme matkaan Robert Charlien kanssa etunenässä. Taivas oli synkänharmaa, mutta jos säätiedotukset pitivät paikkaansa, säästyisimme hyvin todennäköisesti kuivina – ja hyvä niin.

Poniryhmäläiset ja Piritta Kössin selässä odottelivatkin meitä jo esteniityllä. Punaposkiset poniratsastajat käänsivät ratsunsa kohti kotia, kun me taas aloimme hevosinemme verrytellä niityllä. Matkalla olimme jo ehtineet ravaamaan, joten pääsimme suoraan laukkaamaan. Lemonin hassu, vähän nelitahtinen laukka polki tarmokkaasti, kun tamma eteni korvat hörössä. Verryttelyhypyillä se vähän jopa innostui yrittäen välillä kiihdyttää vauhtia, mutta pysyi kuitenkin avuilla ja vastasi pidätteisiin nopeasti.

Banketteja ja hautoja ei Lemonin kanssa tarvinnut jännittää. Se hyppäsi kiltisti kaiken, mitä pyysin, kunhan vain itse olin tilanteen tasalla. Muutaman kerran ratsastin sen aivan liian lähelle syvempää hautaa, jolloin tammalle ei jäänyt juuri muuta mahdollisuutta kuin pysähtyä esteen eteen. Lemon ei kuitenkaan ottanut virheistäni nokkiinsa vaan jatkoi työskentelyä aina yhtä iloisella fiiliksellä kuin aiemminkin. Todellinen hyvän mielen hevonen!

[Anni]

Mun oli ollut pakko tarkistaa Pirren käsialalla väkerretty tuntilista kahdesti: oliko se laittanut mulle Myntin? Maastoestetunnille? Mä en tiennyt mikä yhtälössä oli niin hauskaa, mutta lähdin silti varustamaan tammaa hölmistynyt hymy huulillani.

Koko alkuverryttely meni siihen, että yritin saada ei-niin-innostuneen Myntin reagoimaan pohkeeseen ja ylipäätään liikkumaan. Tamma olisi mieluiten jäänyt hitaaksi ja körötellyt sellaista mummolaukkaa, jolla ei maastoesteitä ylitettäisi.

Ensimmäisissä hypyissä Myntti oli vielä varsin jähmeä, mutta osoitti silti heräämisen merkkejä. Bankettilaaksossa napautin surutta raipalla puoliverisen tummaa kaulaa saadakseni sen skarpiksi - muuten me oltaisiin luultavasti nelinkontin. Myntti luimisti, mutta ryhdistäytyi ja hyppy ylöspäin oli sujuva. Alas mentiin vähemmän tyylipuhtaasti, mutta mentiin kuitenkin ja mä aloin saada edes jollain tapaa otetta ratsustani.

"Pohje!" Pirre karjaisi kun Myntti yritti kiemurrella hautaa lähestyessämme. Lukitsin pohkeet vaistomaisesti tamman kylkiin ja ärähdin ääneen, minkä vuoksi Myntti sinkaisi haudan yli sellaisella loikalla, että olisi heikompaa hirvittänyt.
"Anni ja Myntti heti uudestaan!" Piritta kajautti, enkä mä ihmetellyt lainkaan. Patistin Mynttiä reilummin eteen, jonka jälken otin tammaa pykälän kiinni tappamatta tempoa ja ohjasin sen haudalle uudestaan. Tällä kertaa lähestyminen oli sujuvampi ja hypystä tuli ihan ookoo.

Loppuverryttelyssä alkoi Myntiltäkin irrota vihdoin ja viimein kunnon ravia - tamma oli ottanut takajalkansakin kunnolla mukaan ja ravi oli miellyttävä ratsastaa. Myntti venytteli tyytyväisenä kaulaansa antaessani pidempää ohjaa.
Loppukäynnit tallille sujuivat leppoisasti ja niin kuski kuin ratsukin olivat tyytyväisiä. Silti musta tuntui, ettei Myntti olisi mun ykköstoive maastoesteille.

[Clara]

Rokkipojan kanssa maastoesteitä!

//Kiitos tunnista!

[Wenla]

"Mulla on Gitta!" Salma henkäisi tuntilistan äärestä. Mä kurtistin kulmiani ja raivasin tieni ihmisten ohitse tuntilistalle. Olin kuvitellut, että kukaan ei toivoisi Gittaa ja päätyisin sen tuttuun ja turvalliseen selkään. Eipä sillä, että toinen ratsu mua millään lailla haittaisi.

Ja ennen kuin huomasinkaan, mä istuin 15 senttimetriä Gittaa matalamman Gekon selässä. Se oli pieni ja lyhytkaulainen ja musta tuntui, että hyppelisin esteitä yksinäni, mikäli poni päättäisi vähänkään pukitella.

Ja sillä oli sininen satula josta mä en päässyt yli. Okei, ehkä se ei ollut mikään kauhean katu-uskottava varuste, mutta suloinen kuin mikä.

Gekon ravi oli juuri sellaista, kuin olin ajatellutkin. Pientä ja tikittävää eli täysin erilaista, kuin Gitan huomattavasti pitemmät askeleet. Onnekseni olin mennyt Tirkulla muutaman kerran, eikä ravi tullut shokkina. Laukkaa nostaessa mua nauratti. Pienten ponien laukka oli oikeasti parasta, mitä tiesin. Hauskinta oli se, kuinka tosissaan pikkuinen Gekko yritti pysyä hevoskaveriensa perässä. Sen korvat olivat söpösti luimussa ja pienet kaviot rummuttivat maata viuhaa tahtia.

Verkkahypyissä Pirre käski mun lopettaa nauraminen ja aloittaa ratsastaminen. Mä keräsin itseni ja onnistuinkin saamaan Gekon ihan kiitettävästi tukkien yli. Pirre katsoi mua edelleen tiukasti, mutta nyökkäsi kuitenkin onnistuneen suorituksen jälkeen.

Banketit menivät lopulta odotettua paremmin. Gekko epäröi pari ensimmäistä kertaa, mutta suostui kuitenkin menemään Rokin perässä. Lopulta me päästiin ylös- ja alasmenot ihan hienostikin ja Gekko näytti melkein tykkäävän niistä. Ainakin siitä päätellen, miten se heitti peräpäätään pienesti esteen jälkeen - iloisesti pärskytellen.

Haudat olivat aika iso farssi meidän osalta. Gekko pysähtyi ensin muutamaksi minuutiksi haudan eteen, enkä mä saanu sitä oikeasti liikkeelle. Sen jälkeenkin, kun se suostui liikkumaan, se ei suostunut ylittämään yhtään hautaa. Ei edes Rokin perässä.
"Wenla nyt pohkeet ja raippa yhtä aikaa," Pirre komensi. Mä tein työtä käskettyä ja sain kuin sainkin ponin Rokin perässä haudan yli. Ja millä hypyllä. Se loikkasi oikesti varmaan metrin ilmasta ja pomppi esteen jälkeen paikallaan.

Ja tultuamme kerran uudestaan onnistuneesti Pirre käski lopettaa. Gekko oli kokematon poni maastoesteillä ja onnistuneeseen suoritukseen oli hyvä lopettaa.

Kiitos tunnista!

[Cella]

Ylös- ja alashypyissä Kurbukseen iski oikein kunnon virtapiikki, ja sen menoon löytyi aivan uutta varmuutta. Ruunan kanssa oli mukavaa päästä tositoimiin, vaikka alkuun vähän molempia jännittikin.

Kiitos kivasta tunnista!!

[Robert]

Mun nimi ei yleensä komeillut estetuntien eikä varsinkaan maastoestetuntien osallistujalistoilla. Ihan vain periaatteesta: minä en uskaltanut hypätä, mikä tarkoitti, että minä en pitänyt hyppäämisestä ja sen mukanaan tuomista paineista. Piritta oli kuitenkin saanut tsempattua mua pitkin kesää ja nyt syksyllä, ja kun se tunnista ilmoittaessaan oli vihjannut, että voisinhan minä Charliella tulla, niin olin raapustanut nimeni heti Jasonilta kynän painittuani listan alkupäähän.

Charlienhan mä olinkin saanut, ja se oli mulle kuin vanha tuttu tässä vaiheessa. Muut kokeilivat jotkut uutta, jotkut vähän tutumpaa, sillä kukaan ei ratsastanut hoitohevosellaan. Paitsi minä, vähän, periaatteessa: olinhan mä ratsastanut Charliella harva se viikko.

"Ihan mahtavaa päästä maastoesteille!" Cellan ääni hehkutti Kurbuksen karsinasta tytön pistäessä ratsuaan kuntoon.

"No älä muuta sano!" Wilma kiekaisi iloissaan Windin karsinasta, mistä kuului heti perään lupaavaa hampaidenlouskutusta ja korkeaäänistä sättimistä.

Mua vähän jännitti sitten kuitenkin. Kenttäleiristä oli jo useampi viikko, jopa kuukausi, ja vaikka mä olin Charlien kanssa puuhaillut niin tunneilla kuin Mysteeriviikonloppunakin, sai suurikokoinen ruuna silti mun polvet tutisemaan. Onneksi se oli säyseä ja mutkaton kaveri, ja vaikka mun sormet vapisivat kuin haavan lehdet syystuulessa, Charlie vain möllötti paikoillaan pää mun tasalla.

Anne ei olisi voinut ostaa parempaa tuntihevosta.

Ilman opettajaa ja puolet tallista poissaolevana, levittäydyttiin leveäksi rintamaksi pihalle ja ponnistettiin itsemme ratsujemme kyytiin. Teepparit ja paljaat käsivarret olivat vaihtuneet pitkähihaisiin ja ohuisiin takkeihin, turvaliivien puristaessa ne ihonmyötäisiksi. Mun oma palaliivi tuntui aavistuksen naftilta, mutta ehkä se oli omiaan pitämään mun sisuskalut paikoillaan.

Niin paljon niitä nimittäin sitten kuitenkin kouraisi kun saavuimme pellolle pitkänä letkana ja näin Kössin selässä käheällä äänellä kailottavan Pirren komentamassa poniratsukoita viimeisille tehtäville.

[Tuulia]

Frank taisi nähdä hautamaalla jotain ihan omiaan, kun näin korkealle pomppasi!

Kiitos tunnista =)

[Emmy]

Netta tuntui alla pieneltä, kun se kipitti terhakasta ravia pitkin vihervää esteniittyä. Syyspäivä oli lämmin ja aurinkoinen. Huppari oli riittävä varustus turvaliivin alle. Odotettavissa oli Pirren tuntien kuitenkin hikistä treeniä.

Netan askeleet olivat pienet ja muistuttivat minua hieman Patronista. En tajunnutkaan kuinka isot askeleet Kuutilla loppujen lopuksi oli, jos vertasi näihin pienimpiin poneihin. Nostin laukan ja laukkasin Pirren ohjaamalle verryttelyesteelle, joka oli tuttu koivupysty. Netta hyppäsi sen varmasti korvat hörössä.
Jarruttelin ponin takaisin raviin ja tein voltin, kunnes ohjasin ponin uudelle verkkaesteelle. Sekin sujui helposti. Pieni poni ylitti jokaisen esteen varmantuntuisesti ja innokkaasti.

Kun olimme verrytelleet tarpeeksi, siirryimme bankettilaaksolle tekemään ylös- ja alashyppyjä. Ensimmäisellä kerralla kun menimme ensimmäisen banketin alas, Netta epäröi hieman reunalla, mutta pienestä kannustuksesta teki haparoivan hypyn seuraavalle askelmalle. Ylös mentiin sujuvammin. Portaat olivatkin seuraava haaste. Varsinkin alaspäin. Netalla oli pieniä luottamusongelmia ja sitä hieman epäilytti jokaisen askelman reunalla, joten meno ei ollut kovin sujuvaa.

Lopulta saimme ihan mukiinmenevääkin alashyppelöä portailla. Pikkusen ponissa tuntui edelleen epäröintiä, mutta se meni portaat jokaisella kerralla rohkeammin. Ylös niitä mentiin paljon sujuvammin, se oli Netalle luonnollisempaa ja niistä se oli jopa innoissaan.

Bankettilaakson jälkeen siirryimme haudoille. Minua jännitti. Jos Netalla oli ollut luottamusongelmia jo banketeilla, miten ihmeessä saisin sen yli haudoista.
Yllätyin kuitenkin positiivisesti. Vaikka alku olikin hieman hankalaa, kuten olin aavistellutkin, Netta rohkaistui hienosti ja lopulta ylitti haudat, rohkeasti, tosin melko isoilla hypyillä. Pieni poni tarvitsi paljon kannustusta ja rohkaisua ja yhdessä pääsimme jännistä haudoista tyylikkäästi (tai ei niin tyylikkäästi) yli. Lopulta Netta ylitti niitä kuin vanha tekijä.

Taputin tyytyväisenä ponia viimeisen onnistuneen hypyn jälkeen. ”Hieno pieni!”, kuiskasin sen korvaan ja rapsutin ponin harmaata harjaa. Pirre ohjeisti meidät loppuverkkaan ja sitten lähdimme tallustelemaan tallia kohti, antaen tilaa hepparyhmäläisille.

Kiitos tunnista! :)

[Salma]

Aakkoset maastoestetunnille

Aika nopeaa tahtia saimme edetä kohti esteniittyä, ainakin jos matotahtia löntystelevältä Gitalta kysyttiin. Bonnien sijaan allani oli tällä kertaa taatuinta laatua oleva ratsastuskouluponi: se venyi, vanui, lysähteli ja puhkui kuin vanupuikko, jota vedettiin siirappia pitkin. Clara, joka ratsasti Rokilla takanamme, ei näyttänyt olevan erityisen innostunut paikkavalinnastaan.
“Do diid”, nuhaisen oloinen Pirre huuteli, kun olimme päässeet verkkaesteiden luokse. ”Ensin näitä kahta tukkia, sitten mennään bankettilaaksoon.”

Fantastista, mietin, kun tumma ratsuni ensi töikseen löi jarrut pohjaan ja näytti harkitsevan mahalleen heittäytymistä. Gitan tuntien se olisi hyvinkin voinut tehdä sen päästäkseen viettämään mukavia tallipäiviä lämpimässä karsinassaan. Humautin pohkeet sen kylkiin, kiilasin iloisesti menevän Hestian perään ja sain Gitan hyppäämään jonkinlaisen haluttoman, puolittain taaksepäin suuntaavan takajalkaloikan.
”Ihan hyvä”, Pirre huuteli. “Ja sitten vaan ylitätte niin, että sitä kehtaa katsoa.”

Kauheampia hyppyjä en ollut teknisesti mennyt pitkään aikaan, mutta Gitta joka tapauksessa suostui hyppäämään. Löllyttyämme pari kertaa verkkaesteen ylitse Pirre ohjasi ryhmänsä ylös- ja alashyppyjä varten rakennetuille banketeille. Muutamat puhelivat iloisesti (minkä minäkin varmaan olisin tehnyt Bonnien selässä), mutta nyt minua suoraan sanottuna jännitti hiukan. Nykäisin turvaliivin kulmaa kuin se voisi venyä peittämään koko vartaloni ja painoin sitten pohkeeni Gitan pehmeisiin kylkiin.

Olisihan tämä voinut mennä paljon huonomminkin, mietin rytyyttäessäni Gitan harjaan tarrautuneena bankettia alas. Poni ei mennyt millään lailla jalosti tai ylväästi, mutta eteenpäin se kulki ja käänsi jopa välillä toista korvaansa epäluuloisesti eteenpäin.
”Quasimodo, kyllä sä vähän voisit nauttiakin tästä”, mutisin Gitalle, kun se veti itsensä ylöshypyllä outoon suppuun ja kyyristi selkäänsä kuin harkitsisi pongahtavansa esteeltä sivuun.
”Ratsastakaa vielä kerran nämä, sitten mennään haudoille!”

Saattoi olla Pirren nerokkaiden opettajanaivojen ansiota, että koskaan sain Gitan hyppäämään haudan yli. Taaperrettuaan paikalle poni tuijotti vajoamaa kuin myrkkykäärmettä, jonka luo sitä usutettiin. Uumoilin, että Gitan ilmeen perusteella voisin hyvin löytää itseni haudan pohjalle muodustuneesta mutalammikosta, jos en pitäisi varaani.

Valvottuaan tiukalla ilmeellä muiden hyppyjä Gitta taisi lopulta tulla siihen tulokseen, että melko iso prosentti poneista pääsi hengissä haudan toiselle puolelle. Wenla ja pelokkaan oloinen Gekkokin tekivät hienon ylityksen.
”X:n muotoinen ristikko, mieti sitä, tää ei oo sen pahempi”, rauhoittelin puoliääneen tammaa, mutta se ei vaikuttanut kuuntelevan minua. Yllättävän nopeaa tahtia lyllertäen se laukkasi haudalle, loiskautti sen yli ja laskeududttuaan kiilasi nopeassa laukassa kohti metsänrajaa. Zodiaciltakaan ei olisi odottanut sellaista temponnostoa.
”Ålandsbanken maksaa teille tonnin, jos tuutte uudelleen samalla tavalla”, Pirre huuteli tyytyväisenä, kun olin saanut Gitan hidastettua raviin.

Ähkittyäni hetken puolittain ilosta, puolittain ponin paksujen kylkien aiheuttamasta pohjesärystä, käänsin Gitan takaisin haudalle. Öljyisen sulava ei ponin tahti välttämättä ollut, mutta kyllä se rohkeampi oli kuin tallin odotteluhuoneessa leviävissä pikku ratsastajien huhuissa.

[Jason]

No siis koko jutun juurihan oli se, että mä olin vähän kyllästynyt siihen että mua pidettiin ihan jonain vauvana sen takia koska mä olin paljon nuorempi kun muut hoitajat. Oikeesti tosi asia oli vaan se, että mä olin ihan yhtä hyvä ratsataja ainakin mun omasta mielestä, kuin melkeen kaikki muutkin Seppeleessä kävijät ja mun oli aika saada siihen sopivia ratsuja. Mulla oli ihan voittajan tunne kun vihdoin muhun luotettiin edes jotenkin ja sain maastoeste tunnille Ariston, joka oli tosi herkkä ratsu ja vaati sellasta äitin mukaan sanottua valpasta ratsastusta, jota ehkä jollain suokeilla ei voinut harrastaa kun niiden kanssa piti keskittyä siihen että ne ylipäätään kuunteli tai oli hereillä.

Aristo oli huikea, koska se katseli mua jo heti hieman sellasella epäilevällä katseella, ku mä olin astellut sen karsinaan. Ja se oli tietysti severan pieni että se oli tosi helppo laittaa kuntoon ihan itse, vaikka mulle tarjottiinkin apua ainakin kaksi kertaa. En mä tarvinnut mitään apua enää, kyllä mä tiesin kuinka hevosia hoidetaan. Ja kyllä kaikki muutkin tiesi, siksi mä en kyllä ymmärtänyt miksi mua valvottiin koko ajan kun oisin joku vauva.

Sitten me päästiin vihdoin lähtemään ja mä pääsin näyttämään mun taitoni vihdoin kaikille. Aristo oli herkkä ja kuunteli hienosti apuja, jptrn työskentely sen kanssa oli helppoa. Reipas hevonen oli parasta mitä mulla voisi olla ja vielä kuuliainen, niin mä pystyin keskittymään mun omaan työskentelyyn, vaikka vähän kuuöemma mun istunta muka meinasi antaa periksi tai jotain sellasta mulle selitettiin. Ei se mua pysäyttänyt eteenpäin mä olin menossa, eikä mikään estänyt mua.

Onneksi oli tosi hyvä sää vaikka oli syksy, niin ei tarvinnut huolehtia siitä, että Aristo voisi olla jotenkin arvaamaton jos se vaikka pelkäisi vettä. Maa oli kuivaa ja esteet silleen aika heöppoja, että meidän työskentely onnistui alusta loppuun ihan hyvin. Aristo meinasi kyllä laukassa ottaa tiöaa vähän itelleen, kun mun kädet heilahteli siinä keinuhevoslaukassa muutaman kerran suuntaan jos toiseen, mutta myös mun asenne muuttui heti kun päästiin ylittämään ensimmäistä puuta, esteratsastus oli mulla nimittäin ihan verissä. Ehkä tämä oli nyt mulle se koettelemus, että mun piti todistaa kaikille että pystyisin tähän ihan kevyesti. Kohta sitten voisin mennä tallin vaikeimmilla hevosilla vaikeimilla tunneilla ja alkaa kisaamaan vaikka Alexilla.

Vauhtia meillä ainakin piisasi Ariston kanssa koko tunnin läpi, sillä mä en antanut sen turhaan pidätellä itseään. Se osoittautui luotettavaksi hyppääjäksi ja ylitti kaiken mitä mä siltä pyysin, vaikka kuulemma meidän vauhti oli aina ajoittain aavistuksen liian vauhdikas. En mä sellasia höpöjä jaksanut kuunnella, sillä meillä kolahti tämän ruunan kanssa yhteen täydellisesti heti jo maastoesteille lähtiessä. Ainostaan se, että mä halusin kuunnella kaiken mitä mulle sanottiin, että mun ratsastus sujuisi paremmin, jotta mä voisin vielä kehittyä lisää.

Siksi mä taputin tyytyväisenä Aristoa, kun hypyt oli hypätty. Se oli hevosena avain mun loistoon ja kunnioitukseen ja meillä oli oikein onnistunut tunti. Tai niin ainakin Pirre sanoi ja muisti vielä vähön kehua sitä, että mä olin tehnyt jokaisen tehtävän niin pelottomasti. Totta kai mä tein pelottomana mitä tahansa. Mähän olin kuitenkin minä ja Aristo luotettava hevonen, yhessä me oltaisiin tänään pystytty ihan mihin tahansa.

Kiitos!