|
Post by Fiia on Aug 23, 2016 19:13:49 GMT 2
Entropia eli haje on fysikaalinen suure, joka ilmaisee epäjärjestyksen määrän systeemissä.
Spin offeja kaupungista
|
|
|
Post by Fiia on Aug 23, 2016 19:14:17 GMT 2
Joskus maaliskuussa
Patrik on kaksikymmentäkahdeksanvuotias. Se on biologian tohtorikoulutettavana yliopistolla, pitää labroja mulle ja muille undergradeille ja puuhailee väikkärinsä parissa kaikesta päätellen yötä päivää. Patrik ei ole ehkä Nobel-palkintoon vaadittavalla tavalla luontaisesti älykäs mutta helvetin ahkera. Se rakastaa alaansa, opiskelua, opettamista ja tutkimusta. Se on aina yliopistolla, paitsi tänään. Tänään se on mun luona.
Ensin me puhuttiin varovaisesti vähän opiskelusta, Patrik kertoi väikkärin edistymisestä ja kyseli miten mun kandilla menee, antoi pari ihan fiksua vinkkiäkin kuulostamatta yhtään siltä, että se jotenkin pätisi nuoremmalleen. Sitten jossain vaiheessa se veti viinipullon esille ja sanoi, että sunnuntaisin ei tehdä tutkimusta.
Nyt, pari lasillista myöhemmin, mä tuijotan miestä jossain kevyessä transsissa ja kuuntelen, kuinka se selittää kiihtyneesti metsistä. Patrikilla on matala kiva ääni, rauhallinen siitä huolimatta että se on selvästi turhautunut.
”Kun, jos ne metsät myydään, niin sitten ne on myyty”, Patrik toteaa. ”Metsää ulos ja profittia sisään! Mutta kun se niiden arvo on ihan helvetisti enemmän kuin mikään raha maailmassa.”
”Ja jos just sitä asiaa ei kukaan tahdo sisäistää, niin tässä ottaa ihmiskunta viimeisiä hengenvetojaan. Jos me ei suojella maapalloa, niin aivan taatusti se ei suojele meitä. Vaikka elokuvia tehtäis millaisia tahansa, meillä on vaan tää yks planeetta ja arvaa mitä? Kun se on asumiskelvoton, niin kuolleita ollaan kaikki, koska millään summalla ei kukaan voi meille toista tällaista ostaa.”
Patrik ei huido käsillään puhuessaan mutta välillä se haroo niillä karheita hiuksiaan otsalta taaksepäin ja mä huomaan miettiväni, että se on ihan hauskannäköinen. Ei pitkä eikä treenattu, ryhti vähän lysyssä ja hartiat kapeat, mutta omalla tavallaan hauskannäköinen kuitenkin. Mun tekisi äkkiä mieli koskea sen hiuksia myös.
Täytän Patrikin lasin ja omani. Viini loppuu, mutta sitä on kyllä lisää jossain jos jaksaisi nousta.
”Tiedätsä muuten onko meidän laitoksella jotain projekteja Liekkijärvellä tänä talvena?” huomaan kysyväni, kun Patrik on lopettanut ja ollut hetken hiljaa. Juon vähän viiniä, lasin reunaan jää uusi pieni jälki huulipunasta.
”Liekkijärvellä?” Patrik rypistää kulmiaan. “Ei pitäisi olla. On siellä jotain mittauksia tehty, mutta ei kai enää vuosiin, sehän on aika pienikin. Kuinka niin?”
”Ei kun mietin vaan”, mä mumisen ja jostain järjettömästä syystä punastun. ”Tai siis, mä käyn siellä lähellä ratsastamassa ja siellä järvellä näkyy aina jotain liikettä. Tai no ei enää, mutta näkyi, kun jää vielä kantoi. Niin mietin vaan.”
”Ai sä ratsastat”, Patrik kiinnostuu.
”Joo. Mulla on itse asiassa hevonenkin.” Ajatukset käyvät nopeasti pienessä, karvaisessa Svantessa ja vähän kaduttaa, etten sanonut sitä poniksi vain. Vaihdan aihetta äkkiä. ”Harrastatko sä jotain?”
“No kyllähän mä kalastan”, Patrik naurahtaa. ”Uin aika tosissanikin joskus nuorempana, mutta en mä enää… Tai siis, oon nyt keskittynyt opiskeluun ja duuneihin jo aika pitkään. En mä tiedä, ei mitenkään tunnu että tarvitsis jotain muuta vielä siihen rinnalle. Tätä mä kuitenkin haluan tehdä.”
Mä toivon että tietäisin itsekin, mitä mä haluan tehdä. Vaikka biologia on kiinnostavaa ja opiskelu tuntuu hyvältä näiden kahden vuoden jälkeen, en mä oikeasti tiedä, tuleeko musta valmista biologia tai valmista ihmistä koskaan. Mä kuljen kurssista ja kuukaudesta toiseen, osa niistä on parempia ja osa huonompia, mutta mihinkään mä en lähde suuntaamaan. Mutta ehkä mun ei vielä tarvitsekaan – ehkä mäkin olisin kaksikymmentäkahdeksanvuotiaana löytänyt oman intohimoni ja tavoitteeni ja elämäntehtäväni.
Sitä ennen on kai ihan okei vain juoda viiniä ja ratsastaa poneja.
Me ei Patrikin kanssa kosketa toisiimme koko iltana, jutellaan vain, on helppoa ja kevyttä ja rauhallista ilman yrittämistä. Juodaan puolitoista viinipulloa ja lähdetään sitten ulos, mä lupaan saattaa Patrikin kotiin. Ulkona on kylmä ja mulla on vain ohuet sukkahousut joten luovutan puolimatkassa.
”Oli kivaa hei”, Patrik sanoo ja hymyilee aurinkoisesti.
”Niin oli”, mä toistan vähän mekaanisesti.
”Otetaan uusiksi joskus. Saa munkin luokse tulla.”
”Joo, otetaan”, mä hymyilen itsekin vähän ja otan askeleen tulosuuntaan. ”Nähdään maanantaina.”
Patrik kääntyy jatkamaan matkaansa ja mä omaani. Ei olisi ehkä ollut virhe ampaista Patrikin perään ja sanoa että kerta saa tulla, niin tulen sitten nyt, mutta harppovat askeleet pidentävät välimatkaa yksi toisensa perään ja lopulta mä olen kerta kaikkiaan liian kaukana enää kääntyäkseni.
Mutta ehkä iltoja ja viikonloppuja tulisi vielä, ja sunnuntaipäiviä, eikä silloin tehtäisi tutkimusta.
|
|
|
Post by Fiia on Oct 30, 2017 13:24:47 GMT 2
21. syyskuutaKouluratsastuskilpailut Auburnin kartanollaRatsuna Chili Luokkana helppo B Sijoitus 1/8Syyskuun lopulla lähdimme tallikaverini Robertin kanssa kisoihin, eikä muuten ihan minne tahansa vaan kulmakunnan tyylikkäimmälle yksityistallille Auburniin. Robert katseli paikkoja uteliaana, minua lähinnä hirvitti. Minulla ei olisi ollut varaa pitää Chili-tammaani siellä vaikka olisin myynyt jokaisen sisäelimeni yksi kerrallaan. Kisat olivat onneksi pienet. Helpossa B:ssä starttasi kymmenen ratsukkoa ja oli sillä määrällä isoin kouluratsastusluokka. En ollut kisannut nuoren Chilin kanssa koko kesänä ja sillä saattaisi olla hieman ylimääräistä virtaa, joten oli kiva jos katastrofin sattuessa näkemässä ei ollut kuin muutama ihminen. Muita tuttuja ei lähtölistoilla näkynyt kuin Robert harmaan Harry-tammansa kanssa. Harry oli juuri tullut ratsutusjaksolta ja sen pitäisi kaiken järjen mukaan olla huippukunnossa, mutta Robert ei vaikuttanut kovinkaan luottavaiselta. Kaveri pureskeli kynnentynkiään ja yritti laskea minuutintarkkaa aikataulua verryttelylle. Minä taas en jännittänyt kisoja enää juurikaan, en edes Chilin kanssa. Jos epäonnistuisimme, niin mitä sitten? Yrittäisin seuraavalla kerralla uudestaan. Minä kisasin aidosti vain itseäni vastaan ja yritin viedä nuorta hevostani mahdollisimman vähän takapakein eteenpäin. Toki olisi ihanaa ratsastaa hyvä rata, olisi mieletöntä sijoittua, mutta jos niin ei kävisi niin selviäisin siitäkin. Chili tuntui verryttelyssä hyvältä. Se liikkui melko rentona ja letkeästi, pyöristi selkää ja otti avut vastaan. Huomasi, kuinka se oli mennyt kesän aikana eteenpäin laidunlomastakin huolimatta – se oli saanut askeleeseen joustoa ja voimaa. Verryttelin tamman nopeasti kaikissa askellajeissa ja kävelin sitten kunnolla. Robert hinkkasi Harryn kanssa siirtymiä ja näytti kalpealta kuin lakana. Yritin viestittää miehelle hyviä, rentoja ajatuksia, mutta en tiedä menivätkö ne perille. Uskoin kyllä sekä Robertiin että itseeni. Me pitäisimme Seppeleen lipun korkealla.
|
|