19.1.2016 Miniponit! Lumisia leikkejä.

[Anne]

Pikkuponit taas vauhdissa. Lumista säätöä luvassa. Tunti avoin sebeläisille, painoraja 45kg (50kg Venna).


5/5
Jason - Netta
Kuura - Siiri
Salma - Walma
Inkku - Töörb
Cella - Venna

[Salma]

Miniponitunnin alussa mietin huvittuneena, ettei minulla varmaan koskaan ennen ollut ollut yhtä turvallinen olo satulattoman hevosen selässä. Walma oli paksu kuin nojatuoli, ja jopa minun lyhyet koipeni roikkuivat sen kyljillä niin matalalla, että voisin tarpeen tullen jarruttaa varpaankärjillä hurjaa shettismenoa.

Kenttä oli ollut paljolti lanaamatta ja auraamatta, ja sen ainoasta käytöstä olivat talven aikana vastanneet varmaan ihanat alkeistuntilaiset, jotka illansuussa hyppivät kinoksissa leikkimässä. Pikkuponit olivat innoissaan, kun ne ohjattiin kentän portista lumihankeen. Kirkastuvassa talvipäivässä ne kahlasivat syvään lumeen. Walmalla oli hauska lumiauramainen tyyli, se mennä punkesi ja valkeat kinokset vyöryivät meidän molemmin puolin. Olisin varmaan katunut matalia tallikenkiä, joihin tunki litroittain lunta, mutten kaikelta nauramiseltani ehtinyt tehdä sitä.

Kentän lumettomimmalle osiolle oli koottu pirteännäköinen temppurata. Saimme ratsastaa vuoron perään pujottelutehtävän ravissa. Walma, joka oli viimeinen, oli katsellut mietiskelevänä muiden menoa, ja hyppäsi pyynnöstäni rohkealle raville. Se mutkitteli tohkeissaan muiden muodostamaa hienojakoista lumiuraa pitkin, nappasi rataa merkkaavasta heinäpaalista irtokorret suupieleensä ja kiihdytteli tyytyväisenä lopussa. Minä hytkyin poniravissa ja puristin pitkiä mustia jouhia iloisena sormiini.

Esteosioon Walma ei olisi halunnut osallistua. Se kielsi pari kertaa ja yritti livistää takaisin pujotteluradalle, kunnes Anne meni seisomaan vihreäpuomisen pystyn viereen tientukkeeksi. Kiemurrellen ja epäröiden Walma hyppäsi, mutta antoisan kehuryöpyn saadessaan se kohotti yllättyneenä korviaan ja pysähtyi tyytyväisenä ottamaan ihailun vastaan.

Haliratsastus oli hauskinta, mitä olin sillä viikolla tehnyt. Sain parikseni Cellan, joka uhkasi isomman Vennan selästä, että kierisi käsivarsieni varassa Walman syleilyyn jos meinaisi tipahtaa. Hihittäen puristin käteni Cellan ympärille ja jalkani Walman, kun ponit lähtivät varovaisesti astelemaan lähtöpaikalta. Rinta rinnan kulkemisesta ei oikein voinut puhua, minä hytkyin läkähtymäisilläni pikkuravia menevän Walman selässä ja Venna tuijotti meitä kuin se olisi juuri sidottu kiinni lehmänkantturaan. Kun pääsimme radan loppuun ja irrotimme rutistusotteesta heltyneet kädet, Venna puuskahti ja puisteli päätää kuin sanoakseen: Viimeinkin, oudot ihmiset.

Oudot, mutta iloiset, mietin minä taputtaessani Walman lämmintä kaulaa.

Kiitos hauskasta tunnista!

[Cella]

Vennan kaunis liinaharja alkoi kihartua hikisestä kosteudesta jo tehtäväradan puolivälissä. Ponitamma ojensi kaulaansa kömpiessään syvässä, kimaltelevassa pakkaslumessa, ja mä annoin sille reilusti ohjaa tehdä niin. Sillä oli tunnin isoimpana poninakin oikeasti ponnistelemista umpihankipätkillä – vähän huvitti ajatella, miten shettikset oikein pärjäsivät. Kinoksista näkyisi kohta enää Salman ja Kuuran kypärien nupit.

”Cella ja Venna seuraavana pujottelemaan!” Anne huikkasi kaulahuiveihinsa kääriytyneenä keskeltä kenttää, ja huiskaisi lapasellaan heinäpaaleista kootun pujotteluradan suuntaan. Otin ohjaa hieman paremmin tuntumalle ja ohjasin pörisevän welsh-tamman toiselle pitkälle sivulle, ja pidättelin sen keinahtavaan käyntiin. Asetin Vennan päätä sisäänpäin, ja ulkopohkeella ohjasin sen ensimmäisen paalin ympäri. Punarautiaat korvat höristelivät uteliaasti lumessa pilkottavia esteitä kohti, mutta se ei tuntunut jännittävän, kunhan ihmetteli. Rapsuttelin talvikarvan pörhentämää säkää ja suoristin ratsuni reilun kaaren kautta seuraavien paalien väliin.

Annoin Vennan ravailla pitkänä ja rentona tehtävien välissä, ja nautiskelin hauskasta ja huolettomasta tunnelmasta. Lumi narskui ponien pienten kavioiden alla, ja Jason kuului höpöttävän taustalla Annelle jotain hyppytaidoistaan. Mua hymyilytti.

Kenttä alkoi tunnin edetessä tamppaantua helpommin kuljettavaksi, mutta treenistä se kävi – niin hevosille kuin ratsastajillekin. Mä nousin ihan kevyeen istuntaan asti kun me otettiin kaikki yhdessä laukkaa ennen pikkuesteiden hyppäämistä, ja se sai laskettelutakin, jonka kanssa aamulla olin palellut, hiostamaan kuin nihkeän patterin.

Pidättelin Vennan syvällä istunnalla takaisin raviin ja siitä käyntiin, kun Anne huikkasi ensimmäiseksi Jasonin ja Netan hyppäämään. Mä kaartelin innokasta, laukasta piristynyttä poniani pohkeen ympärille pienille volteille samalla kun katselin sivusilmällä tunnin nuorimman jäsenen suoriutumista. Jason oli kyllä hyvä – jo nyt. Sen olemuksessa ja asennossa oli sellaista varmuutta ja luonnollisuutta, ja mulle tuli jotenkin kamalan vanha olo sen onnistumista seuratessa.
”Cella! Herätys!” Anne poksautti mun ajatuskuplan sellaisella äänellä, että mulle oltiin taidettu sanoa jotain.
”Teidän vuoro. Tulkaa hyppäämään, ennen kuin se Venna pomppii ulos nahoistaan.”

Vennalla hyppääminen oli ihanaa: niin pieneksi poniksi sillä oli mahtava pomppu ja mukavan pehmeä laukka, ja selässä oli helppo muistella kuinka taitava poni se oli. Tamma pörisi kun me laskeuduttiin kolmannesta hypystä, ja vähän harmikseni jouduin kuulemaan, että hypyt olivat tällä erää siinä. Pitäisi pyytää Vennaa jollekin Pirren prässäystunnille, että pääsisin katsomaan mitä kaikkea siitä löytyykään.

Kauaa ei harmittanut hyppyjen loppuminen – lopputehtäväksi paljastui haliratsastus. Me virnuiltiin Salman kanssa onnellisina toisillemme, kun aseteltiin hypyistä lämmenneet ponitammat rinnakkain kentän päätyyn.
”Et sitten päästä irti”, mä supatin, ja kietaisin kädet kamun kapeiden hartioiden ympärille kuin se olisi viimeinen vapaa pelastusliivi Titanicilla. Salma naurahti, ja meidän kypärät kolahtivat yhteen hytkähdyksestä.
”En päästä”, tyttö nauroi, kun me annettiin samaan aikaan varovasti pohkeita. ”Älä jooko säkään.”

Kiitos tunnista, nää on kyllä niin kivoja aina!

[Jason]

Mä en ollut koskaan ennen osallistunut miniponitunneille, koska olin aina halunnut ratsastaa vaan isoilla hevosilla. Nyt kuitenkin mä olin miettinyt sitä, että joskus olisi ihan kivaa ratsastaa poneillakin, kun ne yllätti paljon useammin kuin hevoset ja tuntui olevan vähän ilkeämpiä kuin hevoset. Mä olin saanut ratsuksi Netan, joka oikeastaan oli yksi mun lempiponeista Seppeleessä. Se oli kiltti ja tasapainonen, mutta tammasta löytyi myös halutessa niin paljon vauhtia kun uskalsi vaan pyytää.

Musta oli todella kivaa mennä tunnille, jossa tehtiin kaikkea hauskaa. Kun me aloitettiin tunti pujottelulla mä asennoiduin heti siihen, että me tultaisiin suorittamaan Netan kanssa tämä tunti niin hyvin, että se muistettaisiin Seppeleen historiassa vielä kymmenen vuoden päästä. Ei kaikki aina mene niin kuin mä halusin ja harmistuneena, netan karatessan ensimmäiseltä pujottelukerralta, mä ohjasin sen uudestaan Annen luvalla pujottelemaan ja me onnistuttiin. Mua kuitenkin aavistuksen hävetti se ettei me onnistuttu heti. Olisi pitänyt.

- Hyvinhän sulla menee! Cella juhlisti mulle ja mä vaan mulkasin sitä. Pitikin mennä mokaamaan heti.
- Ainakin Venna menee hyvin, mä virnistin silti Cellalle. Pahaa mieltä ei mies koskaan paljastanut.

Silti meillä oli tiedossa lumisia estehyppyjä, joissa oli mun aika näyttää taitoni. Sellasta liiallista tyttöjen leikittelyä ei voinut mulle tunkea liikaa, joten esteet oli mulle ja Netalle hyvä juttu. Netta aloitti laukat todella kuuliaisesti ja hienosti. Kun me lähestyttiin ensimmäisen kerran estettä, tamma kiihdytti vauhtiaan ja mä tein muutaman puolipidätteen ennen ylitystä. Me liidettiin niin hienosti Netan kanssa esteen yli ja mä taputin tämmää tyytyväisenä. Netta pörisi mun alla innoissaan ja pudisteli päätään. Se alkoi vasta nyt pääsemään vauhtiin.
- Siellähän se esteratojen kuningas on, nyt kuningaspari jatkaa samaan tahtiin, Anne viittoi meitä sitten odottamaan vuoroamme.

Alku ei ollut kaikkein paras, mutta lisää oli vielä tiedossa. Netan kanssa hyppääminen oli aika helppoa ja sen laukan tahti helposti tunnusteltavissa, ettei meiltä epäonnistunut seuraavakaan hyppy. Me liidettiin joka kerta esteiden yli kuin mestarit, että jos nyt me oltais oltu kisoissa, vaikka lumisissa kisoissa, me oltaisiin voitettu kaikki kuusi-nolla. Kyllähän mä tiesin ettei tällasella tunnilla tarvinnut ottaa kaikkea tosissaan, mutta mä otin aina. Mulle kaikki oli aina totista kun oltiin ratsastamassa, mä kuitenkin aioin joku päivä vielä ratsastaa jossain olympialaisissa ainakin.

Lopuksi kun me oltiin hypitty tarpeeksi, oli tiedossa jotain ihmeen haliratsastusta. Meitä kun oli viisi, mä tarjouduin heti herrasmiehenä halimaan vaikka kaikkia tyttöjä jos ne niin halusivat. Tai no kuka ei olisi halunnut mua halia. Salma ja Cella kuitenkin oli vanhimmat tytöt niin ne sai mennä keskenään ja mä sitten sain kokeilla Inskun ja Kuuran kanssa haliratsastusta.
- Oi ihanaa Jason, Insku tarttui muhun niin vahvasti, että mä meinasin tipahtaa Netan selässä. Tirppa luimisti vähän epäilevästi Netalle, mutta onneksi ne oli jo kavereita. Kuura taas katsoi mua vähän ujosti, koska me ei oltu oikeestaan koskaan ikinä ees puhuttu. Mutta me ehkä aloitettiin tuttavuus halilla ja meni paljon paremmin kun Inskun kanssa, joka yritti ihan saletisti tiputtaa mut ihan tahalteen.

Kiitos (: