Seppeleen Tallikirja 2016 -->

[Anne]

Seppeleen Tallikirja

KLO	Maanantai	Tiistai	Keskiviikko	Torstai	Perjantai	Lauantai	Sunnuntai
6.30-10.30 Aamutalli	Kasper	Turo	Inkeri	Pyry	Pyry	-	-
7-14.30 Aamutalli (vkl)	-	-	-	-	-	Pyry/Inkeri (joka toinen)	Pyry/Inkeri (joka toinen)
11.30-15.30 Päivätalli	Turo	Turo	Pyry	Inkeri	Inkeri	-	-
16-21.30 Iltatalli	Turo	Pyry	Pyry	Inkeri	Turo	-	-
18-21 Iltatalli (vkl)	-	-	-	-	-	Pyry/Inkeri (joka toinen)	Pyry/Inkeri (joka toinen)
13 alk. Kentän ja/tai maneesin huolto ja lanaus	Kasper	Turo	Kasper	Turo	Turo	-	-

[Pyry]

9.1.2016

Tallin ovi avautui vähän vastahakoisesti. Se olisi halunnut jäädyttää itsensä kiinni, mutta onneksi kovimmat pakkaset olivat ainakin toistaiseksi takanapäin. Oven narahdukseen vastattiin välittömästi hörähtelyllä ja valon päälle napattuaan Pyry asteli hiljaiseen talliin.

”Huomenta hobuset, onko nälkä?” hän hymisi itsekseen kävellen kohti rehulaa. Rehuhuoneen ovessa oli käsinkirjoitettu lappu.

”Rehut ja heinämäärät on kirjotettuna ylös, loimitusohjeet kanssa. Infoo jos tulee katastrofi.

K.”

Jaa, Pyry ajatteli lappua tarkastellessaan. Kai tää työhönohjaus näinkin onnistuu.

Koska Seppele oli Seppele, kaikki tapahtui aina hurjalla vauhdilla. Yhtäkkiä tallin pihaan oli ilmestynyt kaksi uutta hevosta ja Kasper oli päässyt kiroamaan lisätöitään. Pyry ei myöntäisi tokikaan harrastavansa salakuuntelua, mutta Annen ja Kasperin ohi kävellessään korviin oli osunut keskustelu lisätyövoiman palkkaamisesta. Ennen kuin Pyry olisi ehtinyt pyöritellä asiaa päässään niin kauan, että siitä olisi tullut liian valtava lähestyttäväksi, hän oli eksynyt toimistoon Annen juttusille. Ja koska Anne oli Anne, asiat tapahtuivat rivakkaasti. Joten nyt Pyry oli tutkimassa silmälasit huuruisina ruokintalistoja, samalla kun malttamattomimmat asukkaat jo kolistelivat vaativasti.

Vaikka Pyryä asioiden nopea ajelehtiminen eteenpäin aina vähän huimasikin, oli kaikki järjestynyt tällä kertaa melko mukavasti omiin uomiinsa. Kaupan kassalla istuminen oli muuttunut päivä päivältä ahdistavammaksi, koulu tuntui ajatuksena - jos mahdollista - vieläkin ahdistavammalta ja jollain tuloilla kai pitäisi ruokaa saada ja pään yllä oleva katto kustantaa. Vaikka ajatus omasta autosta ei ollut koskaan kuulunut Pyryn must have –listalle, oli valitettava tosiasia, että pienessä kaupungissa liikkuminen muuttui paljon vaikeammaksi ilman sitä. Autokouluun säästetyt palkkatulot olivat juuri ja juuri riittäneet, mutta kortilla oli hankala ajella ilman jonkinlaisia renkaita. Sitä paitsi, ratsastustarvikkeita oli alkanut ilmestyä Pyrylle huolestuttavissa määrin, eikä niitäkään ihan ilmaiseksi saanut…

Talli oli hyvä paikka olla. Karsinoita siivotessaan Pyry ihmettelikin, miksei hänelle ollut tullut tämä työ aiemmin mieleen. Toki hommat oli fyysisesti raskaita eikä palkka nyt varsinaisesti ollut mikään paras mahdollinen, mutta tästähän Pyry pohjimmiltaan eniten piti. Itsenäinen työskentely, hevosia, ulkona olemista... Ajatukset ehtivät jo huimasti kohti hevosalan opintoja, kun Annen naama pilkahti Elmon karsinan ovesta.

”Täällä on tainnut sujua ihan hyvin? Kasper taisi olla apuna aamusta?”

Pyry vakuutteli kaiken sujuneen hyvin ja antoi mahdollisimman ympäripyöreän vastauksen Kasperin osuudesta töiden perehdyttämisen suhteen. Pyryä ei innostanut heti ensimmäisen päivänsä päätteeksi saada Kasperille haukkuja ja siten itselleen pojan kiukkuja niskaansa, olkoot ne sitten miten ansaittuja tahansa.

Hetken Pyry ehti jo kauhistella kuinka tarkasti Anne jäisi tutkailemaan pojan kätten jälkiä, mutta nainen oli jo ehtinyt puheissaan muistuttamaan päiväheinien aikatauluista ja venyttelyn tärkeydestä.

”Muuten sä et pääse huomenna sängystä ylös!” hän vielä totesi virnistäen ennen paikalta katoamistaan.

Hetken oli vielä hiljaista, kunnes talliin alkoi tupsahdella aamuvirkkuja hoitajia. Käytävät täyttyivät kavioiden kopinasta. Ikkunan kuurankukkien läpi siivilöityi talvisen auringon säteet. Pyry katseli ikkunasta tallipihalle ennen siirtymistään seuraavaan karsinaan. Tuttua maisemaa oli hyvä katsella.

[Pyry]

15.2.2016

Ei sille lopulta voinut mitään. Teki mieli alkaa itkeä. Tai huutaa. Tai nauraa. Tai jättää kaikki kesken ja lähteä kotiin.

Välillä päivät tuntuivat porskuttavan vauhdilla eteenpäin kohti kevättä, raskas vetinen lumi tippui ryminällä maneesin katolta alas ja hevoset tiputtivat talviturkkejaan. Ja sitten tuli tällaisia päiviä, kun lumentulo ei tuntunut loppuvan ikinä. Ikinä.
Pyry oli tallin ovelle päästyään jo ihan hikinen kahlattuaan lumisen tallipihan halki. Eikä tallilta löytynyt yhtäkään virkeää ja reipasta apulaista, joka olisi maanantaina kello kuudelta alkanut kolata pihaa. Kasper makasi kuumeessa sängyssään Kristerin köhiessä keuhkojaan tuskaisen kuuloisesti oman sänkynsä pohjalla luultavasti saman taudin kielissä. Lumentulo oli alkanut jo illalla ja kuivatushuoneen loimista puolet olivat edelleen märkinä. Arpomalla ja loimitusohjeita soveltamalla jokainen takkia tarvitseva hevonen oli lopulta sellaisen ylleen saanut. Vaikka hiki olikin, niin ulkoilma ja hevoset pitivät mielen vielä virkeänä.

Ja sitten Windin hampaat olivat olkapäässä kiinni. Pilkullinen kiukkupesä oli tähdännyt Pyryn toisella puolella kulkevaan Lailaan ja osunut porttia avaavaan poikaan. Laila hypähti kauemmas äänekkäästi kiroavasta Pyrystä ja kiskaisi riimunnarunsa irti märästä hansikkaasta. Pöristen kimo tamma tanssahteli kauemmas luimivasta Windistä ja sitä narulla kauemmas huitovasta Pyrystä. Pyry näki sivusilmällään Lailan ravaavan kauemmas itsestään heilutellen harmaata päätään, yrittäen samalla taiteilla kiukuttelevan knabstrupin tarhan portista sisään. Laila oli tehnyt kunniakierroksen päätalon ympäri, kunnes oli suostunut antamaan kiinni. Pyry huudahti ikkunasta kurkistavalle aamupöhnäiseltä näyttävälle Annelle kaiken olevan kunnossa ja punastellen sekä kiukuissaan työntänyt toisenkin tamman portin toiselle puolelle. Hengen tasattuaan ja muutaman sadattelevan mantran läpikäytyään Pyryn työt jatkuivat.

Ja sitten täysinäinen kottikärry päätti lopettaa yhteistyönsä ja rämisten kaatua keskelle pihaa. Pyry katseli hetken metrin päähän lentänyttä kärryn renkaan ruuvia ja huokaisi syvään. Tästä viikosta tulisi hyvä viikko.

Edit/ Hjuupsissta heijjaa, muutin vähän päivämäärää kun en muistanut Pyryn olevan tällä hetkellä toisella mantereella! Ja Myntilläkin on vielä varsa... karkulainen vaihtui siis Lailaan. Että hyvinhän tää menee! : D

[Anne]

24.3.2016 Five Nights at Ollilas


Olihan Kasperin vapaailta, mutta miksi, oi miksi, Kassu ja mustahiuksinen tyttö eivät voineet olla hiljaa? Hihittelyt ja epämääräiset ääntelyt kiirivät läpi hirsirakenteisen talon suojaamattomina ja kovina.

Elli istahti pienehkön keittiön pöydän ääreen ja tuskaili yhteisasumisen tuskaa. Miten Anne ja Krister aikoisivat kasvattaa lapsen tässä ympäristössä, kun portaiden alla olevassa yksiössä oli jatkuvasti menossa jotkut ituhippien juomingit?
"Ei mun ongelma", Elli ajatteli ja istuis syvemmälle keittiön epätyylikkääseen mäntytuoliin. Talovahti, kissavahti, hevosvahti, hoitajavahti, pyryvahti, mitänäitänytoli.. Joku epämääräinen (ja väsynyt) ekonomialla ja pienellä välinpitämättömyydellä maustettu sekoitus, kai. Määrätty vanhan kotitilansa vahdiksi pääsiäisen pyhiksi. Pitämään yllä kuria ja järjestystä, jonka epäilemättä hormonimyrskyiset nuoret muutoin repisivät riekaleiksi. Kun Elli katseli läpi lapsuudenkotinsa keittiön rippeitä, kohtasi hän sivupöydällä lojuvan mielenkiintoisen paperin. Anne ja Krister olivat näemmä asetelleet avioliiton onnelliseen satamaan. Ja ihan maistraatissa vielä. Ja ihan luonnollistahan tuo, lapsi tulossa ja silleen. Ja ihan vielä eilen. EILEN???

- Mitä hemmet...? Miksi eivät ne kertoneet mulle? Elli tuijotti paperia myksityneenä. - Lähtivät häämatkalle ja jättivät kertomatta mulle. Danke schönnester, vaan.

Elli istahti hetkeksi typertyneenä takaisin tuoliin ja maisteli paperista urkkimaansa tietoa. Kauaa hän ei jaksanut. Olihan kiirastorstai ja myös Kassu saisi kokea sen myös.

Punapää käveli eteiseen ja koputti uhmakkaasti yksiön ovea. Yläosato ja yläruumiistaan kalpea Kasper tuli avaamaan oven.

- Elli, mitä nyt? Eiks tän talon pitänyt olla tyhjä? pääsiäisvapaansa aloittanut tallimestari aloitti ystävällisesti.
- Tiesitsä että Anne ja Kride on naimisissa? Meni eilen?
- Kyllä ne jotain kertoi, mut ei kai siinä mitään, ihan normaalia tossa tilassa..?
- Ja ne jätti mut tänne pääsiäiseksi vahdiksi ja lähti kuhertelemaan johonkin Katinkultaan? Ei MULLE tehä näin.
- Näköjään tehään, Kasper myhäili ja samalla varmisteli, ettei takavasemmalta tullut näkyviin uusin seuralainen.
- Kassu, hei. MÄ oon kasvanut täällä. MÄ oon vielä 7 vuotta sitten omistanut puolet tästä pytingistä. MÄ tiiän ihan kaiken tästä paikasta, mutten tätä. Etsä ymmärrä, että kaipaan lohdutusta?
- Ymmärtäisin, jos oisit kymmenen kiloa laihempi, Kassu virnisti ja samalla pöläytti hajun muodossa ilmoille hyvän pääsiäispössiksensä.
- KASSU! Sä oot ollut liikaa tekemisissä Artsin kanssa, Elli mutisi loukkaantuneena.
- Sorry, en mä tarkoittanut. Tuu nyt meidän kanssa. Relataan ja juhlitaan vappua, Kassu sanoi nöyrästi ja laittoi kätensä Ellin olkapäälle.
- Vappua? Eikös nyt oo pääsiäinen? Elli ihmetteli.
- Mikälie, joku semmoinen kevään juhla, kylmä ja kalsea, kunnes löytyy sisäistä lämpöä, Kassu runoili.
- Niin olen kuullut, Elli mutisi ja siirtyi Kasperin käden painetta seuraten yksiön puolelle.

Kello oli vasta kuusi. Pyry teki vielä iltatallia ja epäilemättä moni hoitaja pyöri hoidokkinsa luona. Elli tunsi suurta syyllisyyttä siirtyessää Kassun majaan. Talovahti. (?) Olihan tässä vielä neljä iltaa jäljellä.

[Anne]

25.3.2016 Surullinen pitkäperjantai

Pyry sen oli huomannut. Humu oli makoillut aittaboksissaan apaattisena ja näykkinyt kylkiään. Hädissään aamutallintekijä oli tullut kolkuttelemaan tilan päärakennuksen ovea ja herättänyt Kasperin. Kasper oli käynyt tarkistamassa tilanteen ja yhteistuumin pjat olivat pakottaneet Humun ylös. Pyry oli aloittanut taluttelun ja Elli oli saatu myös hereille.

- Yleensä nämä menee ohi kävelyttämällä. Eikä ähky ole Humulla ensimmäinen kerta, Elli oli lohdutellut.

Ponin olo ei kuitenkaan parantunut parin tunnin aikana, joten eläinlääkäri hälytettiin paikalle. Minerva Putkosen tutki Humun ja oli sitä mieltä, että klinikalle oli lähdettävä. Tässä vaiheessa Elli joutui soittamaan häämäatkalaisille, jotka eivät kuitenkaan vastanneet.

Elli ja Kassu lähtivät klinikalle Humun kanssa, Pyry jäi tekemään hommansa loppuun. Matkan aikana saatiin tallinomistajapariskunta kiinni ja he lähtivätkin saman tien klinikalle.

Humun olo ei parantunut ja klinikalla kuvissa huomattiin paha suolenkääntymä ja -tukos, joka vaati leikkausta.

- Humu on jo niin vanha, Anne totesi surullisena. - Parasta olisi antaa sen mennä pois.

Ja niin Humu sai viimeisen porkkanan ja pääsi vihreämmille niityille.

[Anne]

Pihaton pojat



Tällä jengillä kesästä 2016 eteenpäin jatketaan pihatossa =)

[Daniel]

Kaikki oikein
23. elokuuta 2016

Mulla oli Seppeleessä tunteja pidettävänä. Oli leppoisa olo, tavallaan paluu vanhaan tuttuun arkeen, vaikka en mä nyt mikään ihan tosi tosi rutinoitunut tunninpitäjä ollut. En sellainen kuin Anne, mutta ihan kelpo kuitenkin. Tykkäsin tulla tallille ajoissa miettimään vielä läpi päivän tuntien ohjelman ja ratsukot. Orientoitua päivän hommiin.

Siihenkin mä olin orientoitunut, että tänään tapaisin tänään Jasonin. Pikkulinnut olivat livertäneet, että tyypillä oli ollut vähän ikävä mua ja osasin odottaa, että se mököttäisi. Siispä, kun yhdessä vaiheessa ennen tuntien alkua huomasin silmäkulmastani punaisen täysiverisen kipsuttelevan tarhasta talliin uljaan ratsastajansa taluttamana, päätin tarttua härkää sarvista. Kävelin vähän matkan päässä perässä Alexin karsinalle ja ihmettelin virnistellen ääneen:
"Etkö sä aio edes tervehtiä mua?"

Jasonin pää pölähti näkyviin ja se tuijotti mua kuin haamua. Sitten se hypähti pikkupoikamaisesti ja paiskautui kaikeksi yllätykseksi halaamaan mua. Jason rutisti oikein tiukasti ja mulle tuli hassu, lämmin olo. Tiesin, ettei Jason ehtisi pitkään osoittaa vilpittömästi kiintymystään, ennen kuin sen jo pitäisi palata ison miehen rooliinsa.
"Mä kuulin, että sä oot lähdössä ihan oikealle kisamatkalle", sanoin, kun Jason irroittautui ja alkoit aas näyttää pikkuteiniltä. "Kävi vaan mielessä, että mahtuisiko sinne yksi apulainen mukaan?"
Jasonin silmät laajeni, kun mä tarjouduin sen kisa-assistentiksi. Näin, miten mielissään se oli. Se kuitenkin meni laskelmoivan näköiseksi, pohti, kuinka paljon innostusta saa näyttää.
"Ehkä, jos Lynn päästää sut", Jason sanoi lopulta.
"Niin, sitä pitääkin kyllä tosissaan miettiä", aloitin muina miehinä. "Ihan erityisesti nyt, kun se on kuitenkin mun tuleva vaimo. Pitää alkaa harjoitella vaimon tottelemista."

Jasonin silmät laajeni entisestään. Sitten se puuskahti ylevästi.
"Vihdoinkin, senkin selkärangaton etana! MÄ olisin jo aikoja sitten kosinut Lynniltä aivot pellolle", Jason sotki onnellisesti kaksi sanontaa ja sai mut melkein tukehtumaan.
"No, mä olenkin vähän hidasälyinen", yskin ja Jason nyökkäsi totisena.
"Niin olet."

Jätin Jasonin puuhiinsa ja meinasin palata toimistoon. Näin kuitenkin hoitajatyttöporukan suuntaavan kohti yläkerran portaikkoa ja seassa ruskean tukkapehkon. Paniikki iski.

Nyt kun olin kertonut kihlajaisuutisen Jasonille, sitö ei enää voinut estää leviämästä. Mun kuitenkin täytyi estää sitä leviämästä yksiin tiettyihin korviin, joiden omistaja kuitenkin vaan hermostuisi mulle, jos en kertoisi sille itse. Annilla oli sellainen tapa, ja vaikka mä en sitä täysin ymmärtänyt, mä tajusin, että nyt täytyi juosta.

Tein tallijuoksun suomenennätyksen, joka olisi saanut Annen tukehtumaan nuhteisiinsa, kun yritin saavuttaa Annin ajoissa ennen kuin se ehtisi sulloutua oleskeluhuoneeseen muoden kanssa. Sieltä en sitä saisi lassottua erilleen ilman epämääräisiä välikohtauksia. Onneksi Anni kuitenkin käveli porukan viimeisenä ja ehdin napata sitä käsivarresta kiinni juuri, kun se ehti portaiden yläpäähän. Anni säikähti.
"Dani, mitä hel-?"
"Mulla on - sulle - asiaa", puuskutin spurttini hengästyttämänä.
Kahta porrasta ylempänä seisovan Annin silmät laajenivat ja kapenivat sitten epäluuloisina. Se kuitenkin jäi odottamaan.
"No?" se kysyi, kun oleskeluhuoneen ovi sulkeutui Wenlan perässä. "Dani, etkai sä vaan oo saamassa mitään sydänkohtausta??"

"Mitä? En!" pärskähdin typertyneenä. "Ei, en, en mä sitä, mun vaan pitää kertoa sulle yksi juttu. Kyllä sä saisit tietää muutenkin mutta tuntuu että sun pitää kuulla se multa."
Anni oli yhtäkkiä tosi hätääntyneen näköinen, enkä mä tiennyt mitä sen päässä liikkui.
"Dani? Onko tää nyt ihan viisasta? Ootko sä varma - täytyykö se kertoa?" se kysyi epätoivoisena.
"Totta kai mä olen varma? Enhän mä muuten olisi kysynyt?"
Me oltiin kommunikaatiollisessa umpikujassa, ja Anni tajusi sen.
"Mitä sä olet kysynyt ja keneltä? Ethän vaan Lynniltä - tai Jiriltä?"
"Siis tietysti Lynniltä! Jeesus, en nyt sentään Jiriltä", puuskaisin naamaani vääntäen, koska ajatus oli absurdi.

Olimme hetken hiljaa ja tuijotimme toisiamme.
"Okei, nyt mun pitää päästä samalle sivulle sun kanssa", Anni totesi. "Sä olet kysynyt Lynniltä mitä ja haluat kertoa mulle mitä?"
"Mä kysyin Lynniltä, mennäänkö me naimisiin ja kerron sulle että se sanoi kyllä", tiivistin.
Anni näytti hassulta. Sitten se purskahti ihan hysteeriseen nauruun. Mä vaan seisoin typertyneenä siinä ja älysin vähän väistää, jotta Alviina pääsi kiipeämään meidän ohi kaapilleen.
"Hyvänen aika! Onneksi olkoon", Anni toivotti hihitystensä lomasta. "Hetken aikaa mä luulin, että tämä meidän absurdi ihastumisihmettelykuvio on nyt lopulta päättynyt siihen, että SÄ ilmoitat olevasi ihastunut muhun. Mutta huh! Tämähän on hyvä uutinen! Oikeasti, tosi paljon onnea teille."

Mä olin vähän myrtynyt, koska mistä Anni muka oli saanut päähänsä sen ikivanhan jupakan siitä kun ensin Lynn ja sitten Jiri oli maalaillut meidän välille ihastumista? Miten se liittyi nykyhetkeen? Sitten tajusin saaneeni onnittelut ja että ne pitäisi ottaa vastaan. Nyökkäsin niin arvokkaasti kuin kykenin ja vilkaisin sivusilmällä Alviinaa, joka etsi muina naisina jotain kaapistaan. Ei ollut kuunnellut meitä, hyvä. Olisihan meidän keskustelu kuulostanut vähän omituiselta.

Kun mä lopulta palasin toimistoon vetämään viimeiset kahvintilkat ennen tuntien alkua, mä olin oikeastaan aika tyytyväinen itseeni. Tänään mä olin hoitanut sosiaaliset asiani tallilla oikein mallikkaasti. Sekä Anni että Jason olivat tyytyväisiä meidän tapaamisiin. Se oli aika hyvin, mun mielestä. Kuin olisi saanut pistokokeen takaisin opettajalta ja huomannut, että kaikki oli mennyt oikein. Hyväntuulisena saapastelin pitämään päivän tunnit ja jalostin oman hyvän tuuleni ratsukoiden hikikarpaloiksi.

[Hanski Appelgren]

Joopa joo, ajatteli Hanski, kyllä nämä ratsastuskoulut tunnetaan. Nykyaikana niiden toiminta perustuu siihen, että mielistellään asiakkaita. Kaiken pitää olla kivaa ja mukavaa ja kaikkien pitää tuntea olonsa taitaviksi, koska sellaisia nykynuoret on. Pullamössösukupolvea. Jos ei ole kivaa, ei jakseta tehdä, kun alkaa ahdistaa liikaa. Vaivaa ei, herranen aika, voi joutua elämässään minkään eteen näkemään.

Mutta sitä ei Hannele työhaastattelussa tietenkään sanonut. Olkoonkin, että tuntui typerältä, että Häntä edes haastateltiin tehtävään. Esteopettajaksi hän saattoi oikeastaan olla jo ylipätevä, mutta naisen oli tehtävä mitä naisen täytyi. Elettävä oli.

Sitä paitsi Hannelella oli unelma. Hän voisi olla esimerkki. Palauttaa maailmanmenoon hivenen sitä järjestystä, jota se niin kaipasi. Yhdestä ratsastuskoulusta oli hyvä aloittaa, ja Seppeleen ratsastuskoulu oli yhtä hyvä paikka mission toteuttamiselle kuin mikä tahansa muu. Tallilla oli selvästikin suosiota.

Vakituista paikkaa Hannelelle ei ollut tarjolla, ja jos hän oli aivan rehellinen, tuskin hän sellaista kaipasikaan. Hanski epäili, että elämänmittaisessa ratsastuskoulu-urassa häneltä lähtisi järki. Välillä teki kuitenkin hyvää palata pohjamutiin, jotta elämä kilparatojen laidalla aurinkolasit päässä ja skumppalasi kädessä Oikeasti Merkittävien ihmisten kanssa tuntuisi jälleen loistokkaalta. Sillä kyllä vain, Hanski Appelgrenillä oli pysyvä paikka parhaissa aitioissa. Hänellä oli suhteita, joista hän oli ylpeä, ja hänen näkemyksiään kunnioitettiin yhä. Kunhan hänen sijaistoimestaan tulisi julkista tietoa, Seppele saisi kyllä nostetta lehtijutuista. Oli viisas veto tallin omistajalta palkata tiimiin oikea ammattilainen. Hanski tunsi esteratsastuksen ja kilparatsastuspiirit paremmin kuin omat taskunpohjanöyhtänsä. Hän oli kilpaillut paljon, ulkomaillakin, kunnes kroppa oli iän (KRÖHÖM, kenties myös elintapojen, toim. huom.) myötä alkanut reistailla ja oli ollut aika suorittaa arvokas vetäytyminen kilpakentiltä.

Alan lehdissä hän kuitenkin piipahti yhä säännöllisin väliajoin. Välillä häneltä kysyttiin mielipidettä ja toisinaan hän tarjosi sitä ihan itse. Hevosjalostuksen tilaa hän tykkäsi kommentoida, mutta vielä enemmän maajoukkueiden valmentajanimityksiä ja sen sellaista. Hänellä oli siihen täysi oikeus, olihan hän itsekin ponijoukkueen pestissä ollut. (Se oli ollut kamalaa aikaa. Poniratsastajilla ei ollut sitten minkäänlaista järkeä päässä, surauttelivat vaan miten sattuu. Auktoriteettejä eivät ymmärtäneet kunnioittaa. Kävivät itkemässä leijonaemoilleen, jotka olivat aina auliina lähtemään sotaan pentujensa puolesta. Hanski kesti kyllä kaiken, hänellä oli parkkiintunut nahka ja vankka kokemus puolellaan.)

Hanski ei ollut välittänyt perehtyä edeltäjänsä toimintaan. Hänelle oli kyllä toimitettu tallin vakkariopen, Piritta Jotakin, laatima vuosisuunnitelma. Paffff. Kai sitä voisi vilkaista, mutta kyllä omalla (tukevalla) perstuntumalla pistettäisiin hommat skulaamaan ilmankin. Hanski Appelgren tiesi kyllä, mitä esteratsastajan kuului osata.

Sen verran hän oli selvittänyt, että sairaslomalle jäänyt vakkariopettaja oli ihmeellisen nuori tytönheitukka. Miten sellainen oli isoon ja verrattain kuuluisaan talliin palkattu, sitä Hanski ei oikeastaan ymmärtänyt, sillä taatusti Seppeleen maineella olisi voitu vetää paikalle joku kokeneempikin tolkun ihminen. Hampaitaan kirskutellen Hanski arveli, että tulisi olemaan työnsarkaa auktoriteettiasioiden kanssa. Nuoret tytöt harvoin uskalsivat seistä omien päätöstensä takana, ja sitten tuntilaiset saivat runtattua tahtoaan läpi.

Vaan sellainen peli ei enää vetelisiä. Hanski Appelgrenin tunneilla eivät pikkutytöt sanelisi ehtojaan. Ei lempiratsujaan, ei tuntien aiheita, ei estekorkeuksia. Sitä tehtäisiin ja sillä hevosella, jonka Hanski parhaaksi katsoisi.

Maanantaina alkaisivat opetustyöt. Sitä ennen Hanski aikoi runtata itsensä ainakin parin hevosen satulaan muodostaakseen mielipiteen tallin hevosmateriaalista. Liikoja hän ei odottanut, olivathan ratsastuskoulujen hevoset aina vähän sensorttisia etteivät muualle kauheasti kelvanneet. Ja sillä hyvä - kyllä piti pikkutyttöjen, joita nykyään nimitettiin kunnioittavasti asiakkaiksi, ymmärtää, ettei heille kannattanut varhaisessa vaiheessa hienoja kisahevosia tuhlata. Melkoisilla kopukankompuroilla oli Hanskikin opetellut ratsastamaan, ja miten hyvä hänestä oli tullut. Sisukas, näkemyksellinen ja peloton.

Sellaisia hän aikoi leipoa pestinsä aikana oppilaistaan.

[Pyry]

Pyry huokaisi tuskastuneena. Joku oli unohtanut maneesiin valot päälle. Ihan kuin hän ei olisi ollut koko päivän auttamattoman myöhässä omista aikatauluistaan. Hevosia sisään tuodessaan Eiko oli riuhtaissut itsensä irti ja mahtipontisesti juosut tallipihaa ympäri kuin kunniakierrosta tehden Pyryn seuratessa tammaa tuskan hien noustessa pintaan. Ruunatarhan märällä portilla Pyryn saappaat hörppäsivät annoksen jääkylmää vettä ja kuivien sukkien metsästämiseen oli kulunut naurettavan pitkään. Eikä tallin pesukone tietenkään millään tahtonut aloittaa pyörimistään Pyryn luvattua auttaa uhkaavasti kasvavan loimivuoren kanssa. Reinolle hän ei ehtinyt suoda ajatustakaan, mutta onneksi Yasmin oli lupautunut auttamaan tuntilaisia ihanan avuliaasti hymyillen. Illan tunnille ehtiminen oli ollut minuuteista kiinni ja kiireestä oli jäänyt inhottava olo koko ratsastuksen ajaksi. Oilin selästä laskeuduttuaan Pyryn ajatukset valtasi heti turvottamattomiksi unohtuneet iltaruuat, Reinon edelleen pesemättä jääneet valjaat ja illan viimeisen bussin aikataulut.

Nyt tallissa alkoi pahin hälinä hiljalleen hiljetä, mutta Pyry kaipasi jo sänkyyn. Takaisin maneesille pimeän pihan poikki kävellessään hän yritti listata väsyneessä mielessään mahdollisia unohtuneita tavaroita ja tekemisiä. Hän kuvitteli maneesin olevan tyhjillään ja ajatuksissaan riuhtaisi pienen oven äänekkäästi auki ilman varoittavia vihellyksiä. Maneesin seiniä pitkin kaikui pelästyneen hevosen korskahdus ja nopeiden kavioiden kumina Agnethan pyörähtäessä Salman ympärillä tarkistamaan äänen lähdettä.

"Oi anteeksi, mä kuvittelin ettei täällä ollut enää ketään!"

Salman kasvoilla kävi nopea hymy, joka katosi pian naisen yrittäessä keskittyä ympärillään tanssivaan kimoon hevoseen.

"Ei mitään, mä vaan yritin ehtiä irtojuoksuttaa Agin nopeasti", hän sitten vastasi kelloa vilkaisten. "En mä tajunnut että se oli jo noin paljon, jos mä yritän olla nopea ja heitän sut sitten kotiin?"

Pyry hieraisi niskaansa vaivaantuneena. "Mulla olis aika aikainen herätys aamutalliin..."

"Mä voin tulla sun avuksi!" Salma vastasi vähän hätäisen oloisesti ja katsahti sitten Pyryyn. "Tän on ihan pakko saada vähän energioitaan purettua, mulla ei vaan ollut tänään aikaa ratsastaa kun Bonnien kanssa meni niin pitkään ja jouduin käymään kotona..."

Pyry heilautti kättään. "Juoksuta vaan, mut saat luvan hakea mut etuovelta huomenna", hän sitten vastasi hymyillen. Kiireen aiheuttama ahdistus ja kiukku alkoi hiljalleen purkautua. Salma oli hänen ystävänsä eikä tälle voinut olla vihainen, ei edes vähän ärtynyt.

Salma naurahti vähän hermostuneen oloisena vastaukseksi. Pyry katseli mietteissään kimon hevosensa vierellä kävelevää Salmaa, jonka normaalisti niin hymyilevän rento olemus vaikutti oudon pingottuneelta.

"Ei kai teitä haittaa yleisö?" Pyry kysyi nojautuen maneesin kaidetta vasten. Hän ei ollut ehtinyt nähdä Salman uutta hevosta paljoakaan liikkeellä ja nuori tamma kiinnosti kovasti. Väsymyskin tuntui hälvenevän.
Salma pudisti päätään ja lopulta kävelytettyään hevostaan alkulämmittelyksi napsautti riimunnarun lukon auki.
Agnetha tuntui räjähtävän liikkeelle. Se vinkaisi, otti takajalat syvälle runkonsa alle ja heitti sitten rajun näköisen pukkisarjan lävistäjää pitkin. Pyrylle ei tullut mieleen ketään, joka olisi pysynyt siinä kyydissä mukana.

"Ohhoh..."

Pukiteltuaan tamma jatkoi laukassa niin kovaa, että Pyry pelkäsi hetken sen menettävän maneesin lyhyelle sivulle kaartaessaan tasapainonsa, mutta kimo tasapainotti itsensä taitavan näköisesti ja pölläytti hiekkaa jaloissaan lähtiessään uudestaan pitkälle sivulle. Salma väisti keskemmälle kenttää varoen samalla liikuttamasta kädessään olevaa juoksutusraippaa ja lisäämästä kierroksia hevoseen.

Pyry oli nähnyt irtona juoksutettavia hevosia aika paljon. Alkuinnostuksensa jälkeen ja mahdolliset lihasjumit auki pukiteltuaan ne hiljalleen löysivät hyvän rytmin itselleen ja liikkuivat rentoina ja tyytyväisesti pärskien. Agnetha ei näyttänyt siltä. Se tuntui keräävän itseensä vain lisää kierroksia kuin näkymättömän yleisön provosoimana. Niin kuin se vain täyttyisi enemmällä energialla sitä mukaa mitä kovempaa se meni. Mutta liikettä siitä löytyi.

Tamman taas juostessa pitkää sivua pitkin Pyryn ohitse hän automaattisesti yritti äänellään hidastaa sen vauhtia johon kimo vain heilautti päätään ja liiteli sitten hienoa ravia toiseen suuntaan. Pyryä edelleen vähän hermostutti sen vauhti, mutta samalla Agnethan liikkumisen seuraaminen oli lumoavan kaunista. Pyry vilkaisi nopeasti Salmaan ja kurtisti sitten kulmiaan. Salman kasvoilla ei näkynyt ihailua. Ei sellaista ylpeyttä, jota tuoreen hevosenomistajan kuvittelisi tuntevan. Hän näytti melkeinpä ahdistuneelta.

Hiljalleen Agnetha alkoi venyttää askeltaan hitaammaksi ja kaulaansa pidemmälle. Edelleen se tuntui ottavan kipinää pienimmästäkin liikkeestä eikä Pyry uskaltanut liikahtaa lähteäkseen ennen kuin tamma lopulta siirtyi käyntiin. Pyry katseli sitä ja sivusilmällään tarkkaili Salmaa, jonka kädet olivat tiukassa puuskassa ja ryhti lysyssä. Naista vaivasi selvästi jokin ja Pyry olisi kovasti tahtonut uskaltaa pyytää toista avautumaan. Pyry pyöritteli oikeanlaiselta kuulostavia lauseita päässään, muttei saanut niistä yhtäkään ulos. Maneesin kellon minuuttiviisari liikahti tikittäen ja muistutti Pyryä iltatallin aikatauluista.

"Mä tota..." Pyry aloitti köhähtäen ja saaden Agnethan jälleen säpsähtämään. "Mä lähden ruokkimaan tyyppejä. Tuu sit kun ootte valmiita."

Salma nyökkäsi tuijottaen edelleen eteensä. Tuntui siltä, että pitäisi sanoa vielä jotakin.

"Se on tosi hienon näköinen", Pyry sitten totesi rikkoen nopeasti takaisin muodostuneen hiljaisuuden.

Salma nyökkäsi.

Pyry vilkaisi ystäväänsä vielä kerran ja avasi sitten maneesin oven kylmenevään syysiltaan.

[Fiia]

17. joulukuuta 2017

Lämmintä boolia kertakäyttömukissa. Harmahtavia konvehteja, ehkä vuodelta 2008. Artsin poukkoileva salaliittoteoria, joka illan myötä alkoi kuulostaa yhä uskottavammalta omissa korvissani. Leevi and the Leavingsin joululauluja. Me naurettiin, syötiin, juotiin, tanssittiinkin vähän; Artsi lämmitti saunan ja kaivoi kaikille kaljaa jostain kätköstä.

--

”Fiia sun on pakko mennä mun puolesta huomenna aamutalliin”, Kasper tarrasi mun käteen kesken illan, ”tossa boolissa oli jotain myrkkyä.”

”Näytänkö mä siltä että mä en ole juonut just sitä samaa boolia?” kohottelin kulmiani Kasperille.

Punapää siristi silmiään ja katsoi mua hetken yllättävänkin tarkkaavaisesti. ”Joo. Fiia pliis?

Ei se siinä vaiheessa tuntunut mahdottomalta idealta. Ehkä se voisi olla hauskaakin, kun en ollut pitkään aikaan ehtinyt auttamaan aamuissa. Niinpä mä kohautin hartioitani. ”Tämän kerran. Mut sä jäät mulle joululahjan velkaa.”

”Tottakai, totta kai, mitä vaan”, Kasper nyökytteli ja rutisti mut varmaan sen itsensäkin yllätykseksi halaukseen.

--

Seuraavana aamuna idea ei ollut enää niin loistava kuin edellisiltana. Olin yöllä kävellyt Seppeleeseen yöksi, joten pääsin putoamaan rappuset alas suoraan aamutalliin seitsemän jälkeen, mutta oloa se ei pelastanut. Päätä särki, vatsassa kiersi ja suuta kuivasi, vaikka kuinka join litratolkulla kylmää vettä. Luojan kiitos tallihommat eivät olleet mulle mitään uutta, sillä vieraiden asioiden sisäistämiseen ei aivokapasiteetti nyt riittänyt – heittelin hevosille väkirehuja täysin zombina eikä mun aivoissa liikkunut absoluuttisesti mitään.

Yleensä tallilla oli viikonloppuisin edes pari tallityttöä tai hoitajaa auttelemassa, mutta nyt ei tietenkään missään näkynyt ketään. Mä sain roudata hevosia ulos ihan oman onneni nojassa. Ponit kulkivat onneksi kaksi tai kolme kerrallaan, mutta minkään Zodiacin kanssa en tietysti lähtenyt kokeilemaan onneani. Sydän hakkasi rinnassa niin kovaa, että välillä pelkäsin sen pysähtyvän ylikuormituksesta. Onneksi hevoset kuitenkin käyttäytyivät asiallisesti, jopa Windi ja Kössi. Ne varmaan aistivat mun olevan lähellä kuoleman portteja.

Kun lopulta olin saanut oritkin tarhattua, Cella ilmestyi paikalle. Blondi suorastaan pursusi elämäniloa ja auringonvaloa niin, että mun olisi tehnyt mieli siristää silmiä sitä katsoessani.

”Moi!” Cella hihkaisi. ”Mitäs sä täällä teet tähän aikaan? Oliko hyvät pikkujoulut eilen?”

”Joo, oli”, vastasin vähän voipuneena. ”Lupasin tulla tuuraamaan Kasperia, kun sillä… oli muuta.”

Cella ehkä kuuli pahoinvoinnin mun äänestä, sillä tyttö väläytti myötätuntoisen hymyn. ”Voi että. No, mä voin auttaa siivoamaan muutaman karsinan! Ei viitsi nyt heti lähteä liikuttamaan hevosia.”

Cella lähti saman tien hommiin, mutta mun oli pakko istua hetkeksi alas. Hemmetin Kasper. Olisi parempi olla erittäin, erittäin hyvä joululahja, tai tähän palattaisiin vielä.

[Salma]

Aamutalli joulun tunnelmissa

Pieniä lumihiutaleita tuiskutti niin kiivaasti, että tuntui, kuin ne olisivat yrittäneet kasata luminaamion ylleni. Taivaalta kohtisuoraan tippuvat hiutaleet sulivat kasvojeni paljaalle kaistaleelle kuin pienet kosteat suukot.

Kello lähenteli kuutta aamulla. Olin lupautunut tekemään aatonaaton aamutallin Pyryn kanssa.

Tienoo oli hiljainen ja sininen, sillä tavalla liikkumaton, jollainen se vain jouluna oli. Satunnaiset omakotitalot Seppeleeseen vievän ison tien laidalla olivat kuorruttautuneet kullanhohtoisen kutsuvin valosarjoin. Ehdin vilkaista yhdestä ikkunasta sisään ohikulkiessani. Mustahiuksinen lapsi, ehkä viisivuotias, istui keittiön pöydän ääressä tonttulakki päässään ja nauroi. Näky piirtyi takaraivooni kirkkaana ja elävänä. 

Pyry oli jo Seppeleessä lapioimassa pääovien eteen satanutta pehmeää lumikinosta. Anne ja Krister olivat jättäneet päärakennuksen portaille pienen lempeän lyhtyparin. Muuten ikkunat olivat vielä pimeinä. Heilautin kättäni ajankohtaan nähden reippaan näköiselle Pyrylle ja hän hymyili lämpimän vastatervehdyksen. 

"Hyvää joulua", hän sanoi lapion varteen nojaten. 

"Huomenta! Mä voin alkaa jakaa rehuja", sanoin kopistellen kengänkantoihin tilsautunutta lunta. 

"Tuossa on tallin avaimet", Pyry sanoi kaivaen paksun toppatakkinsa taskusta helisevän nipun. "Mä lapioin ja sytytän lyhdyt."

Tallissa oli hiljaista. Karsinoiden oviin kiedotut jouluköynnökset helisivät hiljaa. Joku hoitajista oli tuonut punakylkisiä joulupalloja, toinen ripustanut korkealle oven yläpalkkiin pilvireunuksisen piparkakun. Talli tuntui hämärältä ja salaperäiseltä, kuin ihmeellinen joulun henki olisi todellakin laskeutunut sinne. 

Uusi hevonen, kapea ja kekälemäinen Punkku, työnsi päänsä käytävälle kun sytytin valot. Taputin sitä ohimennen kaulalle. Joku hevosista hirnahti syvällä kurkkuäänellä aamunälkäänsä. 

Rehukärryt täyttyivät nopeasti. Mitatessani kauroja ja kivennäisiä ämpäreihin kuulin, kuinka Pyry kopisteli portaat yläkertaan. Myöhemmin rehuvaraston avoimesta ovesta kantautuvista humahduksista päättelin hänen tiputtavan heiniä. Minua haukotutti makeasti. Tallissa oli niin monta uutta hevosta, että sain mitata tarkkaan pysyäkseni kärryillä rehumääristä. 

"Mä voin jakaa rehut ponitalliin ja aittaan", sanoin, kun Pyry tuli heinäntuoksuisena ovelle. Hän nyökkäsi.

"Mä otan sitten tallin."

Hän hivuttautui ohitseni toiselle rehukärrylle ja tuuppasi sen tottuneesti liikkeelle. Kärryn renkaan hiljainen nitkunta hiljeni vähitellen, kun hän työntyi kynnyksen ylitse ja katosi tallikäytävälle.

Latasin toisen rehukärryn täyteen ja työnsin sen odotteluhuoneen kautta ulos. Lumimyräkkä iski kasvoilleni saman tien. Työnsin leuan kaulahuivin sisään ja puskin painavan kärryn hangen läpi aitan ovelle. Lyyli, Huiska ja Oili hörähtelivät ilahtuneina, kun luminen naamani pilkisti ovenraosta sisään. 

Ponitallissa tuoksui vielä uusi maali ja rakentaminen. Ponien päät pongahtelivat puoliovien ylitse, kun työnsin kärryt uuteen rakennukseen. Se tuntui hirvittävän matalalta ja somalta. Karsinoiden maalatut seinät kiiltelivät himmeästi. Ikkunoille oli kasaantunut korkeat nietokset lunta ja niiden takaa näkyi kaistale tummaa taivasta ja satunnaisia sitä läikittäviä tallin valoja.

Tyytyväinen pärskähtely täytti tallin, kun rehut ropisivat laarien pohjille. Viskoin heinät ovien ylitse reilulla kädellä. Elmo työnsi saman tien koko turpansa hyväntuoksuiseen korsikasaan. Jätin valot päälle ja purjehdin kärryineni takaisin talliin. 

"Valmista?" 

"Juuri sopivasti."

Pyry jakoi juuri viimeisiä heiniä Agin karsinalla. Vilkaisin oven ylitse hevostani, joka kuopi puhtaanvalkea kaula tiukalla kaarella. Se hyökkäsi heiniä päin, haukkasi puoli sylillistä suuhunsa ja kääntyi kohti lumen täplittämää ikkunaa. 

"Huhuu? Onko täällä ketään?" 

Pääovelta kuuluva ääni sai minut ja Pyryn säpsähtämään. Annen aamuiset kasvot kurkistivat karsinarivistön välistä. 

"Haluatteko tulla aamupalalle?" 

Hengähdimme molemmat kai erikoisen autuaallisen joon, sillä Anne naurahti ja pisti kätensä puuskaan.

"Pitäisikö minun ajatella, että tallintekijäni tarvitsevat lomaa, kun ajatus aamupalasta saa heidät näyttämään tuolta?"

Aamupala oli minun makuuni vähättelyä. Anne oli kattanut pöytään karjalanpiirakoita, hedelmiä, kolmea erityyppistä leipää ja riisipuuroa. Kannuissa höyrysi kahvia, teetä ja glögiä. Olimme juuri vaihtaneet Pyryn kanssa ihailevan katseen, kun Anne avasi kuivakaapin oven ja otti hyllyltä joulutorttuja. 

"Hyvää joulua", Anne sanoi vino hymy huulillaan. Hän veti meille tuolit esiin pöydän alta. 

Muut, Kristakin, taisivat nukkua vielä. Söimme kuin pienet sudenpoikaset. Anne istuskeli meitä vastapäätä ja vei ruokaa suuhunsa huomattavasti rauhallisempaan tahtiin. Tajusin ajatella vasta aamupalan loppupuolella, että hän oli varmaankin nähnyt meidät pihamaalla eikä suinkaan sattumalta valmistanut sellaista juhla-ateriaa. 

Krista heräsi, kun hörpin viimeisiä jumalaiselta maistuvia glögikulauksia. Anne haki hänet unisena ja yöpukusillaan makuuhuoneesta ja vilkutteli iloisesti peräämme, kun lähdimme viemään hevosia ulos.

"Otetaanko tarha kerrallaan?" Pyry kysyi kiskoen takkinsa vetoketjua kiinni.

"Otetaan", nyökkäsin. 

Veimme hevoset ulos kaksi tai neljä kerrallaan. Rauhallisemmat ja älykkäämmät, kuten Myntti ja Reino tai Siiri ja Lemon, sai kuljettetua kätevästi yksi hevonen kummassakin kädessä. Zodiacin tai Windin kaltaiset reaktiivisemmat hevoset saivat yksityiskyydityksen. 

Vein sekä Bonnien että Agin pihalle. Agi potkaisi takajalkansa portilla ilmaan niin, että loimen kiinnitykset kilahtelivat ja lumitilsat olivat lentää kasvoilleni. Bonnie jäi pyörimään ympärilleni ja puhalteli hyväntuulisena ilmaa kasvoilleni. 

"Palkinto sille, joka siivoaa puolet bokseista ensimmäisenä", heitin Pyrylle, kun palasimme Elmon ja Gekon tarhattuamme talliin. 

"Selvä", Pyry virnisti minulle. 

Jos kylmä oli tähän mennessä hiipinyt takkini alle, nyt se karkasi. Talikkoa heiluttaessa minun oli pakko avata takki ja lopulta heittää se yläkerran portaiden kaiteelle roikkumaan. Lumihiutaleet pistelivät kasvojani, kun kiiruhdin hangen poikki tyhjentämään kottikärryä karsinoiden välillä. 

Pyry oli nopeampi, tietysti. Aamutalleja tehneenä hänellä oli rutkasti enemmän kokemusta karsinoiden kääntelystä kuin minulla kahden hevoseni kanssa. Kun siivosin viimeistä kolmea karsinaa, Pyry jo puisteli turvehippuja villapaidastaan. 

"Voittaja", huohotin palatessani viimein tyhjin käsin talliin. "Mitä haluat palkinnoksi?"

"En mä tarvitse mitään", Pyry sanoi kursailevasti. Hymyilin hengitystäni tasaten.

"Tule käymään meillä kahvilla, kun ollaan valmiita. Jesse ja mä ollaan leivottu." 

Hinkkasin juomakupit puhtaaksi sillä aikaa, kun Pyry keräsi ämpärit karsinoista ja huuhteli ne pesarissa. Kylmä vesi pisteli paljaita sormiani. 

"Valmista tuli", huikkasin hänelle lopulta tallikäytävän toiseen päähän. 

Joulupallot kimalsivat ikkunoista valkenevassa aatonaaton valossa. 

[Inkeri]

Synkimmälläkin pilvellä on hopeareunus ja muita kliseitä | 25.1.2018


Olin pikkuhiljaa talven aikana alkanut saada mun elämää raiteilleen, ja satunnaisesti loputtomalta tuntuneen pilvimassan seasta pilkahti välähdys keväistä aurinkoa. Mielialahäiriödiagnoosin jälkeinen masennusjakso oli jäänyt melko lyhyeksi ja lieväksi lääkkeiden ansiosta, mistä mä olin tosi kiitollinen: mun elämä ei kaivannut enää yhtään ylimääräistä heittelyä. Kuitenkin käytännössä vain lääkkeet pitivät mua koossa, mikä oli henkisesti aika raskasta ja kävi etenkin itsetunnon päälle. Oli hankala myöntää itselle, että ei ollutkaan enää vastuussa omasta elämästään tai pärjännyt ilman jotain juttua.

Musta tuntui, että olin alle vuoden sisään kasvanut ihmisenä ihan hurjasti. Olin vaihe vaiheelta oppinut käsittelemään mun tunteita ja hyväksymään mun elämään tulleita asioita, joita ei voinut muuttaa millään. Muutosten eteen taas olin valmis tekemään töitä, enkä kiukutellut jokaisesta vastoinkäymisestä. Oli kai mun aika astua aikuisuuteen.

Sen myötä olin myös uskaltanut tehdä tulevaisuuden kannalta ratkaisevan päätöksen: olin keskeyttänyt opinnot lukiossa tammikuun alusta ja todennut, että mä vain tuhlasin mun elämää siellä. En ollut koskaan halunnut tai edes ajatellut kouluttautuvani akateemisesti. Mulla oli todettuna lievä lukihäiriö ja keskittymisvaikeuksia, jotka molemmat vaikeuttivat lukion suorittamista entisestään. Lisäksi, mitä hittoa mä jollain hikisellä valkolakilla ja A:n papereilla olisin ylipäätään tehnyt?

Mä olin alusta alkaen tiennyt, ettei kukaan ottaisi mun päätöstä hyvin. Kaverit olivat ihmetelleet. Faija taas oli enemmänkin räjähtänyt. Sen mielestä mun olisi pitänyt suorittaa koulu loppuun, kun olin jo ”päässyt niin pitkälle”, mikä tarkoitti vähän yli puoltaväliä. Kolmessa ja puolessa vuodessa. Olin aika varma, että olisi mun päätös ollut mikä tahansa, olisi Liekkijärven lukio potkinut mut pihalle joka tapauksessa ennen valmistumista budjetin kituuttaessa pahasti miinuksella.

No, joka tapauksessa faija oli sitä mieltä, että kun en enää ”tehnyt mitään”, oli mun asumisoikeus sen katon alla päättynyt. Sinne meni se tsemppaava ja kannustava vanhempi, joka oli tukena niin kauan kuin mun masennus kesti ja pystyin jo melkein seisomaan omilla jaloillani. Se tyrkkäsi huterasti pystyssä pysyvän tyttärensä parin matkalaukun kanssa kylmästi pakkaseen ja ilmoitti tuovansa mun huonekalut perässä heti, kun mulla olisi asunto. Tosi kiva ajatus, mutta ei mitään hajua, missä se oli ajatellut mun nukkuvan siihen asti. Ehkä jossain onkalossa Pyöstin vuorella? Sillan alla? Onneksi Seppeleen tallivintti oli sopimuksesta avoinna vuorokauden ympäri, ja Anne oli luvannut olla hiiskumatta mun elämäntilanteesta kenellekään. Sen silmistä oli tosin paistanut huoli ja ihmetys. Annesta oli mun lähes seitsenvuotisen Seppele-uran aikana tullut kuin äitihahmo, jolle sai vakuutella kymmeneen kertaan, että tämä järjestely oli ehdottoman väliaikainen, ja että mulla saattoi olla kämppä jo seuraavana päivänä.

”Hei, yks juttu vielä!” mä huikkasin, kun Anne oli jo menossa poispäin. ”Voisinko mä mitenkään alkaa tehdä paria tallivuoroa viikossa? Jollain minipalkalla, ihan vaan, että sais vuokran maksettua. Ja heppailun, ainakin osan siitä.”

”Tottakai meille apukädet aina kelpaa, varsinkin kun tallissa alkaa olla jo sen verran hevosia, ettei Pyry ja Kasper niistä kaksin enää selviä”, Anne hymyili vastaukseksi lämpimästi. Mun sydämeltä vierähti kivi. ”Tehään sulle työsoppari vaikka huomenna!”

”Ihanaa, kiitos”, henkäisin. Olisin siltä seisomalta voinut rynnätä rutistamaan tallin omistajan kuoliaaksi, mutta tyydyin vain hymyilemään hieman epäuskoisena siitä, etä kaikesta huolimatta asiat olivat tosiaan alkaneet järjestyä.

Sitten keitin ison kupin kaakaota, otin mukavan asennon sohvalla ja kippistin itsekseni elämälle.

[Pyry]

Pyryllä riitti ylimääräistä puhtia käydä siivoamassa ruunien tarhasta tallottua ja pissaista heinää. Pojille iski yhtäkkinen kiinnostus auttaa siivoamisessa, kun ne tajusivat että kärryt lähtivätkin lantalan suuntaan...

Ylimääräinen energiapiikki liittyi Pyryn tulevaisuuden suunnitelmiin. Pitkästä aikaa hänellä oli sellaisia ja se tuntui aika mukavalta. Vihellellen hän kulki kohti maneesia omalle vakiotunnilleen Aleksanterin seuratessa hartiat korvissa. Pyry oli yrittänyt tartuttaa hyvää tuultansa Alluun, mutta ei toistaiseksi onnistunut. Ehkä Rotta osaisi homman paremmin? Ainakin ratsastustunti saisi ajatukset hetkeksi muualle. Mutta jotain kivaa Allulle pitäisi keksiä, olihan Pyryn jännittävät tulevaisuuden suunnitelmat osaltaan hänen ansiota. Aleksanteri oli kuljeskellut pitkin tallia vähän eksyneen näköisenä ja seuraillut Pyryn puuhailuja.
"Mites sun opinnot sujuu?" Pyry oli yrittänyt aloittaa keskustelua.
Aleksanteri vastasi epämääräisellä äännähdyksellä ja vaivaantuneella kiemurtelulla. Pyry päätti yrittää ylläpitää keskustelua tästä huolimatta.
"Mustakin olis ihan kiva opiskella jotain pitkästä aikaa. Tai no ees ylipäänsä opiskella, enhän mä mitään ikinä aikaiseksi oo saanut..." Pyry jatkoi monologiaan hevosten iltapöperöitä valmiiksi mittaillessaan eikä ensin huomannut Aleksanterin huomion heräämistä.
"No mikset sä hae sinne Saaristoon minne puoli tallia tuntuu muutenkin olevan menossa?"
Pyryn käsi pysähtyi kauralaarin yläpuolelle.
"Mikä Saaristo? Ja mikä puoli tallia?"
Aleksanteri palasi vaivaantuneeseen kyräilyynsä ja siirteli painoaan jalalta toiselle.
"No yläkerrassa kaikki puhuu siitä, Pirre kai opiskelee valmentajaksi siellä ja Sartsu on kanssa siellä."
"Niin missä siellä?"
"No siellä Saaristossa."
"Missä helkatin Saaristossa?"
"No siellä opi--"

Pyryn ajatus katkesi Reinon tönäistessä häntä käsivarresta vaativan oloisesti. Pyry etsi taskustaan sinne unohtuneen leivänpalasen, jonka ruuna nappasi suuhunsa vähän turhankin ronskisti ja otti sitten Reinon ohjat vastaan punaposkiselta alkeistuntilaiselta. Jalustimia säätäessään ajatukset karkasivat taas muualle ja selkään noustessa vatsassa pyöri perhosia. Tällä kertaa ne eivät mitenkään liittyneet tulevaan ratsastustuntiin vaan tulevaan vuoteen. Hänestä tulisi hevosenhoitaja.

[Pyry]

Kevät oli jo pitkällä ja auringon paistaessa kaikki Seppeleen hevoset saivat nauttia ulkoilusta nakuina ilman loimia. Pyryn päivät olivat sopivan kiireisiä, tallihommien lisäksi hän itsenäisesti opiskeli kirjoista hivenaineiden ominaisuuksia sekä lääkitsemistä. Kohta oli edessä lähtö takaisin Saaristoon lähiopetusviikoille. Auringosta saatava lisäenergia tulikin todella tarpeen!


Hestia seuraili tallipihan eloa ilme tarkkana


Pyry oli oppinut jo taitavasti väistelemään Akan napsuilevia hampaita


Egsy tuoksutteli keväisiä hajuja (lähinnä kiimapissoja toim. huom...)


Laila se tuntuu muuttuvan päivä päivältä vain kauniimmaksi


Vaikka pihapiiriin oli ilmestynyt uusikin ori, oli Zodiac kiistatta Seppeleen kuningas

[Inkeri]

Liekeissä
12/8/2018

Lauantain iltatallivuoro oli loppusuoralla. Pyryllä oli ollut päivällä tylsää, joten se oli oman vuoronsa jälkeen auttanut vielä muakin yleisessä siivoilussa, eikä mulle ollut näin ollen jäänyt ihan niin paljoa hommaa. Turoa ei ollut tänään näkynyt ollenkaan. Oli mun mielestä harmi, että meillä ei ollut kovin paljon yhteisiä vuoroja tai edes vuoroja samana päivänä, sillä Seppeleen Harry Styles oli mun mielestä osoittautunut ihan mukavaksi tapaukseksi. Se oli melkoisen vähäpuheinen, mutta mukava. Introvertit olivat aina vähän alkukankeita.

Kottikärryt olivat täynnä heinää, joka oli menossa yksäreiden aamupalaksi. Harry vetelisi kuormasta yksinään suunnilleen puolet. Joskus toivoin, että Seppeleessä olisi ollut yksityisinä pelkkiä poneja: mun omat ponit eivät olleet koskaan oikein syöneet kunnolla, ja Siirin sun muiden syömisiä joutui tämän tästä rajoittamaan lihomisriskin takia. Ne olivat niin helppohoitoisia ja vähemmän herkkähipiäisempiäkin kuin hienohelmapuokit.

Yhtäkkiä ulkoa alkoi kuulua meteliä.

”Talli palaa!” joku kiljui, ja mä mietin, mitä ja miksi Seppeleen junnutuntien esiteinit harjoittelivat leikkitunteja pihalla tähän aikaan illasta. Koulutkin olivat jo alkaneet, eikö niiden olisi pitänyt olla nukkumassa Pikku Kakkosen loputtua?

”Talli palaa, talli palaa!” ne huusivat entistä lähempänä ja kovempaa. Mihin unholaan olivat kadonneet tallin järjestyssäännöt ja niistä numero ensimmäinen: talli on hevosen koti, vältä juoksemista ja huutamista. Vilkaisin kelloa. Varttia vaille kahdeksan, se tikitti. Vielä en voinut häätää lapsia koteihinsa, mutta pari valittua sanaa ne kyllä ansaitsivat. Jätin kottikärryt sille tielleen marssien päättäväisesti ulko-oville. Vastaan juoksi Saaga, joka näytti suunnilleen aaveen nähneeltä.

”Talli palaa, Inkeri!” se huohotti, ja sai mut pyöräyttämään silmiään.

”Ootko sinäkin siellä meluamassa? Ei tallialueella saa huutaa”, totesin napakasti Seppeleen tuoreelle shettishoitajalle. Annettakoon sääntörikkomus sille anteeksi nuoren iän vuoksi.

”Ei mut ihan oikeesti, ponitalli on tulessa, tuu vaikka kattomaan!” Saaga ilmoitti jo selvästi paniikin valtaamana. Katsoin sitä hetken suoraan silmiin, mietin elämää ja kuolemaa, ennen kuin sain sanaakaan suustani:

”Mitä?”

Juoksimme Saagan kanssa ulos, ja totta tosiaan, maneesin puoleisen päädyn ikkunoista nousi pikimustaa savua. Kylmät väreet kulkivat välittömästi pitkin selkää, ja tunsin sydämen hakkaavan jossain kurkun tienoilla, kun hapuilin tärisevin käsin puhelinta ratsastushousujen taskusta.

”Eihän sinne jäänyt sisälle ketään, hevosta tai ihmistä?” varmistin Saagalta puhelin toisella korvalla tuuttaamassa yhteyttä hätäkeskukseen.

”Ei! Me oltiin siellä kaksin Nellan kanssa, kun palohälytin alkoi soida, tuotiin Gekko ja Akka pihalle ja sidottiin harjauspuomiin, eikä siellä muita kai ollut”, tyttö selitti nopealla temmolla, ja huitoi käsillään vimmatusti vähän kauempana seisovan Nellan suuntaan, mutta sain silti tartuttua vain yhteen sanaan.

”KAI??? Okei, nyt joku käy äkkiä rimputtamassa päärakennuksen ovikelloa ja herättämässä Annen ja Kristerin, mä hälytän apua”, ohjeistin pikkutyttöjä kuin paraskin ammattilainen.

Tässä vaiheessa olisi varmaan ihan hyvä tunnustaa, etten mä ollut koskaan soittanut hätäkeskukseen, eikä mulla näin ollen ollut mitään hajua miten toimia. Joskus yläasteen terveystiedon tunneilla tätä ehkä sivuutettiin nopeasti, kunnes taas keskityttiin tärkeämpiin asioihin, kuten suomalaisten kansantautien ulkoa oppimiseen.

Palvelussamme on nyt ruuhkaa, odota hetki.

”Tallipalo!!!!” taisin rääkäistä puhelimeen ensimmäisen kerran, kun linja viimein aukesi. Samalla näin Annen ja Kristerin juoksevan kohti Saaga vanavedessään. Ollilat sysäsivät viisivuotiaan jälkikasvunsa meidän hoiviin, ja juoksivat kohti tarhoja. Niillä taisi olla mielessä vain yksi asia: hevoset.

Hätäkeskuspäivystäjän ohjeet menivät multa täysin ohi korvien, mutta ainakin ne lupasivat viimeisessä lauseessa lähettää apua. Se oli kai tärkeintä. Käskin Saagaa ja Nellaa odottamaan rauhassa paikoillaan odottamassa palomiesten saapumista – ellei Anne ja Krister sanoisi muuta, painotin – ja juoksin itse sisälle päätalliin. Yläkerta oli täynnä Seppeleläisiä, tiesin sen, mutta luojan kiitos kukaan ei ollut ilmoittanut menneensä ratsastamaan – ainakaan mulle. Juoksin portaat ja tempaisin oven auki:

”Nyt kaikki äkkiä ulos täältä!” kiekaisin sen kummemmin miettimättä ja osoitin sormellani ulospäin.

”Täh?” Cellan huulilta karkasi ja se melkein pudotti mukinsa pöydälle.

”Varmaan Inkerin dramaattisin sisäänt-”

”Ponitalli palaa ja me kuollaan kaikki jos se leviää tänne!” rääyin kurkku suorana. ”Joten jos herrasväki mitenkään viitsii niin – ”

Eikä mun sen jälkeen tarvinnut kahdesti käskeä. Kaikki nousivat ylös ja juoksivat alakerran kautta ulos, jonka jälkeen alkoi paniikinomainen nyt pysytään sitten rauhallisina!-huudahtelu, kunnes Kristerin ääni ja sen tiukka auktoriteetti kumahti jyrkästi kesäisessä illassa kirkonkellojen lailla. Koko porukka hiljeni. Otimme vastaan omistajakaksikon pelastamia hevosia, joiden puolesta pelkäsi jokainen. Osa ponilaumasta oli aivan varmasti päässyt karkuun, mutta onneksi Liekkijärvellä tunnettiin Seppeleen hevoset, ja joku osaisi taatusti ottaa ne kiinni.

”Missä Robert on??” hätäilin sitten, kun Fiia oli laskenut paikallaolijat. ”Robert oli ihan varmasti yläkerrassa, kun mä tulin sinne!”

”Ootko nyt ihan varma?” Cella kysyi. ”Ettei se vaan olis kerennyt lähteä?”

Vilkaisin Brittaa mun vieressä. Se oli valahtanut kalmankalpeaksi.

”Ei, kyllä mäkin näin sen!!” huudahti Jutta pientä pakokauhua äänessään.

”Eihän se nyt voi olla niin tyhmä, että olis jäänyt mihinkään sisälle?”

Ponitalli oli jo ilmiliekeissä. Se oli sytyttänyt mukanaan aitojen tolppia lähestyen uhkaavasti maneesia. Tuijotimme näkyä pakokauhun vallassa, mutta me kaikki tiedettiin, ettei voitu jäädä siihen kovin kauaksi aikaa. Hevoset alkoivat käyttäytyä levottomasti, ja ne oli pakko saada kauemmas tulesta.

Pihaan kaarsi koko ajan enemmän paloautoja, ja ambulansseja, eikä paniikki ainakaan hellittänyt niiden myötä.

”Robertin on pakko olla sisällä”, järkeilin. ”Se on pakko käydä hakemassa pois!”

”Joo no, sä et ainakaan sinne lähde”, Britta ilmoitti ja katsoi mua kulmat kurtussa. ”Olkoonkin kuinka hyvä tyyppi tahansa, niin eiköhän anneta ammattilaisten hoitaa tämä.”

”Samaa mieltä, meidän pitää nyt mennä viemään näitä hevosia”, Emmy totesi pidellen Kurbusta ja Gekkoa. Muut nyökyttelivät myötämielisinä ja mä vilkaisin tallia kohti tietäen toisten puhuvan totta. Onneksi päätalli oli toistaiseksi säilynyt koskemattomana, mutta tuli oli petollista. Se levisi näin kuivalla säällä kuin rutto, ja vaikka paloautoja oli tullut paikalle jo suunnilleen arsenaalin verran, ei niillä tuntunut olevan mitään mahdollisuuksia taistella liekkejä vastaan. Oli onni onnettomuudessa, että hevoset viettivät yönsä ulkona. Muuten Seppele olisi tällä hetkellä täysin poniton. Palomiehiä juoksi sisälle päätalliinkin varmistaakseen sen olevan tyhjä. Ehkä ne löytäisivät Robertinkin.

Aika kului puuduttavan hitaasti. Sekunnit tuntuivat tunneilta. Kukaan ei tiennyt, miten tästä eteenpäin jatkettaisiin, oliko Seppeleen taru tullut päätökseensä. Epätietoisuus oli pahinta, ja se, että osa hevosista oli kateissa. Mitä jos niitä ei löytyisi?

”Odottakaa!” kuulimme huudon, kun suurin osa meistä ei ollut vielä ehtinyt tallin pihasta pois. Kuka muukaan kuin Robert juoksi vähän matkan päässä meidän takana raahaten mukanaan painavan näköistä koulusatulaa ja suunnilleen kymmeniä eri suitsia. Mun sisällä roihahti pahemmin kuin ponitallin heinävintillä.

”Siis IHANKO TOSISSAS sä uhraat sun hengen, jumalauta, jonkun SATULAN takia??!! Ymmärrätkö YHTÄÄN miten huolissaan me oltiin???” huusin sille. Onni säpsähti ja Akka nousi pystyyn säikähdyksestä. Onneksi se oli shetlanninponi.

”Tää on kalliimpi satula kuin meidän kaikkien henget yhteensä!” Robert puolustautui. ”En tosiaan uhraa tätä jollekin tulipalolle.”

”Ihan kuin sä oikeesti edes tekisit sillä koskaan mitään”, tuhahdin ja vetäisin ponit mukaan määrätietoiseen askellukseeni. Mua ärsytti Robertin turhamaisuus yli kaiken. Raivostutti.

Tunnelma oli kireä, mutta ainakin me oltiin turvassa, eikä enää auttanut kuin odottaa. Tallin pihan ylle oli noussut sakea, musta pilvi, ja liekit hohkasivat jo maneesinkin kattoparruissa. Tulevasta talvesta tulisi pitkä ja hyisen kylmä. Auktoriteetti-Krister piti paniikin poissa; ainoastaan Krista nyyhkytti äitinsä sylissä. Ensihoitajat tulivat varmistamaan meidän kuntoa, ja kiinnittivät huomionsa Annen ja Kristerin lisäksi etenkin satulanpelastaja-Robertiin, jolle mä olin vihaisempi kuin koskaan aikaisemmin.

***

Vasta aamuneljältä suurin osa paloautoista oli jo kadonnut, mutta meitä seppeleläisiä oli edelleen paikalla kymmenkunta, mukaan lukien Anne, Krister ja Krista. Kukaan meistä ei ollut nukkunut silmäystäkään, eikä varmasti tulisi nukkumaankaan. Edessä kohonnut näky oli musertava. Ainoana, kuin ihmeen kaupalla ehjänä säilynyttä, punaista päätallirakennusta ympäröi valtoimenaan savuavat ponitallin ja maneesin rauniot, joista ei saisi ehjää enää millään. Mukana oli palanut puita sekä osa ruuna- ja takatarhoja.

Sinnikäs kesätoimittaja Liekkisanomista yritti saada meistä jotain irti sensaatiomaista etusivujuttuaan varten, mutta kaikki pysyivät vaiti. Seppele ei varmaan koskaan ollut ollut niin hiljainen.

Salman poskelta vierähtänyt kyynel kertoi aivan tarpeeksi.