|
Post by Daniel on Sept 29, 2017 17:19:16 GMT 2
30. Neljäs tietäjä
Oli lauantaiaamu ja Lynn voi pahoin. Olo oli niin kertakaikkisen kurja, että piti teeskennellä nukkuvaa, kun Daniel alkoi tehdä lähtöä talliin. Miehellä oli edessään kisapäivä. Lynn halusi hänen lähtevän kykeneväisenä keskittymään täysin hevosiinsa, joita hän esittäisi interissä tänään kaksin kappalein. Kilpailupäivinä Danielin mieleen ei mahtunut muuta. Silloin hänelle oli olemassa vain hevoset, ohjelmat ja tuomarit.
Onneksi Danielin startit olivat vasta myöhään iltapäivällä. Edellisiltana he olivat hetken mielijohteesta lähteneet isolla porukalla seuraamaan hohtoneulontatapahtumaa Liekkijärven Grandeen, joka oli aikoinaan kai ollut melko loistokaskin yökerho. Nykyään Grande unohtui aina. Se jäi Fleimin ja jopa Liekkipubin jalkoihin, mutta kai siellä jokin vakioporukka tiiviisti vietti aikaa, kun yökerho jatkoi toimintaansa vuodesta toiseen. Pelastavan lisämyynnin toivossa, Lynn arveli, Granden omistajat lähtivät mukaan mitä hupsuimpiin tapahtumiin. Kerran siellä oli ollut trampoliini-ilta. Tiesihän sen, miten siinä kävi, kun laitettiin samaan hämärään tilaan muutama kymmenen juopunutta juhlijaa ja trampoliineja. Lasit särkyivät ja luut ja nivelet paukkuivat. Eipä tullut toista trampoliini-iltamaa.
Hohtoneulonta kuulosti kuitenkin aika turvalliselta, vaikkakin uskomattomalta. "Siis mitä", oli Pipsa pärskähtänyt Seppeleen oleskelutuvassa kännykkäänsä selaillessaan. "Tiesittekö, että Grandessa hohtoneulotaan perjantai-iltana? Mie haluan kyllä ainakin nähdä, mitä kummaa se on!" "Siellä tehdään mitä?" kysyi Cella leuka kummastuksen ilmaisemiseksi taaksepäin vedettynä niin, että sen ympärille ilmestyi toinenkin toverus. "Varmaan neulotaan pimeässä hohtavilla puikoilla ja langoilla", Adalind sanoi ja porukka kääntyi vikkelästi tuijottamaan häntä. "No mitä?! En mä ole sitä kokeillut, mutta se kuulostaa hohtokeilaukselta tai -minigolfilta." "Oli mitä oli, mä ainakin menen ottamaan selvää, miltä se hapatus näyttää", ilmoitti Inkeri. "Sun onkin nyt hyvä mennä, kun et tarvitse enää mun papereita", Lynn huomautti suloisesti. "Pahh! Mähän olen ollut täysi-ikäinen jo ainakin ikuisuuden", Inkeri töräytti. "Mä haluan kyllä kanssa. Allu, mennäänhän me hohtoneulomaan?" Cella räpsytteli viekoittelevasti ripsiään Aleksanterille, joka näytti onnettomalta parkaressukalta. "Öh, joo", se sanoi, koska ei voinut sanoa muutakaan. "Ehkä Danikin lähtisi", Lynn innostui toivomaan. "Jos mä lupaan olla kuskina, niin varmasti se tulee." "Kivaa, niin mäkin pääsen näppärästi kyydillä", Cella nyökytteli.
Mukaan saatiin Fiia, Emmy ja Robertin myötä Juttakin alkoi pohdiskella, josko tulisi myös ihmettelemään neulontaa. Salma pahoitteli, sanoi olevansa Jessen kisahoitajana. Daniel patistettiin soittamaan Annille, joka kuitenkin vetosi flunssaan ja sanoi tulevansa, jos olo paranisi. Pyry ei luvannut, muttei kieltäytynytkään. Hän saapuisi, jos saapuisi. Alviina alkoi jo suunnitella raahavansa paikalle hoitajaporukan uusimmat täysi-ikäiset vahvistukset. Sartsu vain nauroi ja sekä Sussu että Wenla vaikuttivat etäisen kiinnostuneilta. "Ei sinne kohta mahdu ketään muita kuin seppeleläisiä", Emmy huomautti, kun väki kiirehti Kasperin asunnolle.
Tallimestarin kanta oli selkeä. "Te olette kajahtaneita", hän sanoi naama vääntyneenä omituiseen ilmeeseen. "Miksi hitossa mä haluaisin johonkin baariin katsomaan neulontaa? Sain ihan tarpeeksi sitä lajia jo alakoulussa. Vieläkin on allergia."
Loppujen lopuksi perjantai-illan poppoo kuitenkin oli runsaslukuinen ja mukavan meluisa. Hohtoneulojat saivat runsaasti kannustusta ja tapahtuman juontaja herätteli vedonlyöntiä. Daniel voittikin, hänen valitsemansa neuloja oli todellinen turbonäppi ja suihki menemään kokonaista 12 riviä enemmän kuin seuraavaksivikkelin kilpakumppaninsa. Inkeri ehdotti, että Daniel voisi hylätä kouluhevoset ja ryhtyä ammattimaiseksi neulontauhkapeluriksi.
Susinevat olivat kumpainenkin siivosti illalla, Daniel kilpailuiden takia ja Lynn vetosi muille auton ajamiseen. Siksi Cellasta oli nurinkurista (ja hyi, epämukavaa) kuulla alakerran kylpyhuoneesta pahoinvoinnista kieliviä ääniä, kun hän hiipparoi keittiöön hakemaan itselleen vesipulloa. Napattuaan pullon kouraansa hän oli aikeissa palata takaisin omaan koppiinsa, mutta päätti kuitenkin käydä vääntämässä vähän vitsiä Danielin kustannuksella, jos se vaikka piristäisi - edes jompaa kumpaa heistä.
"Eikö ikä tuu yksin? Mitä sä otit, kolme kaljaa ja nekin potkii", Cella huuteli oven takaa rakastettavan kämppiksen tapaan. Mutta ei oven takaa kantautuva tuhahdus ollutkaan Danielin. "Dani lähti jo kisoihin", kuului Lynnin vaimea ääni ja pian lukko napsahti auki. Cella raotti kummastuneena ovea. "Mutta eihän sulla voi olla krapulaa", hän ihmetteli ja kurkisti ovenraosta. "Sä olit kuski." Lynn istui selkä seinää vasten, jalat koukussa edessään ja kädet polvien ympäri kiedottuina. "Joo, ei tää sitä ole", Lynn huokaisi ja vilkaisi kämppistään mietteliäänä. "Jos se oli se ruoka sieltä grilliltä." "Daniel söi varmaan ainakin kaksi kolmasosaa niistä sun perunoista", Cella huomautti. "Niin että jos niissä oli jotain, niin onnea valkoisilla kisahousuille."
Hetken aikaa blondit tuijottivat toisiaan hiuksenhienosta ovenrakosesta. Lynn painiskeli päätöksen kanssa. "Onko sulla töitä tänään?" Cella tiedusteli. "Onneksi vasta päivä- ja iltatallit", Lynn puuskahti. "Jos niihin ehtisi olo parantua." "Mä voin tulla auttamaan", Cella lupaili, ja silloin Lynn teki päätöksensä.
Molemmat avasivat suunsa samanaikaisesti. "Oletko sä varma, ettei se ole joku tarttuva vatsatauti?" Cella kysyi. "Rupeaisitko sä kummitädiksi", ehdotti Lynn.
Molempiin kysymyksiin vastattiin hiljaisuudella. Cella alkoi hyvin nopeasti oivaltaa, että vastaus hänen kysymykseensä oli negatiivinen - ei, tämä ei kaiketi ollut tarttuvaa. Cellan ilmeestä Lynn osasi arvata, että lapsi oli juuri saanut kummimman mahdollisen tädin.
|
|
|
Post by Daniel on Sept 30, 2017 18:07:25 GMT 2
31. ToisaallaKilpailupäivä oli vasta alussa. Daniel oli matkassa oppilaani Johanneksen ja hänen osallistuvaisen äitinsä kanssa. Jose ei ollut enää mikään lapsi, mutta Mette lähti aina mukaan poikansa kilpailureissuille. Äidin ja pojan väleihin valmentaja ei halunnut puuttua, joten hän keskittyi poikaan ja hevoseen, mutta jopa Danielin kaltaisen henkilön oli mahdotonta huomata jännitteitä Vuomaiden välillä. Mette kustansi poikansa harrastuksen ja odotti tältä tuloksia. Daniel ei ollut varma, halusiko Jose edes ratsastaa, saati kilpailla, mutta pojassa ei ollut uskallusta käydä äitinsä tahtoa vasten. Oli siinä hänellä valmennettavia. Danielista tuntui, että hänen luokseen tulevilla ratsukoilla oli kaava. Epävarma, helposti itsetuntonsa murtava nuori miesratsastaja, hevonen, jossa oli ainesta ja äiti, jonka odotusten pettäminen tuntui olevan huoneen nurkassa kirjovehkan takana kyhjöttävä elefantti. Jep. Johannes ei tainnut olla ainoa, joka oli tuonut samankaltaisen yhtälön Danielin kotitallin käytäville. Kummassakin pojassa oli mahdollisuuksia kehitykseen, mutta Daniel ei aina tiennyt, mitä heidän kanssaan tulisi tehdä. Sekä Jose että Robert tarvitsisivat ennen kaikkea itseluottamusta ja uskoa siihen, että aika, harjoitus ja hyvien askelten huomaaminen tekisi kyllä taikansa. Oli haastavaa, kun valmennettavat nuoret ratsastajat kamppailivat oman päänsä kanssa. Daniel olisi antanut, no, ainakin vasemman pikkuvarpaansa, jos se olisi tehnyt malttavaisena, luotettavana ja luottamusta kasvattavana guruna olemisesta helppoa. Ei se vaan ollut. Helppoa. Hevosen valmentamisesta Daniel tiesi paljon, mutta ratsastaja oli asia erikseen. Hän osasi neuvoa apujenkäyttöä, mutta lopulta iso osa kouluohjelmasta urheilusuorituksena ja ratsastuksesta yleensä riippui siitä, mitä pään sisällä tapahtui. Sinne Daniel ei osannut tai ainakaan uskaltanut kajota. Tunteiden kanssa hän oli kuin kömpelö tarjoilija, joka kippasi juomat syliin ja tiputti lautaset lattialle. "- mutta luulisi, että 68 prosenttia on ihan realistinen tavoite", Mette kuului juuri paukuttavan pojalleen. "No jaa", Jose murahti jurona. "Hevoselle varmaan." "Se pystyisi enempäänkin", Meteltä karkasi, mutta Danielin varoittavasta vilkaisusta äiti-ihminen ymmärsi, ettei nyt ollut oikea aika lietsoa pojan epävarmuutta. "Ja sinäkin. Kun vaan keskityt." "Just." "Mette on ihan oikeassa siinä, että te yllätte helposti 68 prosenttiin, jos ei satu isoja rikkoja. Tulihan viimeksikin yhdeltä tuomarilta jopa seiskyt", Daniel muistutti Johannesta edellisistä oikein hyvin menneistä kilpailuista. "Mutta kohtahan me vasta nähdään, missä mielentilassa McSteamy on tänään." Johanneksen hevonen, Scotspine McSteamy, oli hieno kimo ori. Oliko se sopiva hevonen nuorelle ratsastajalle juuri nyt? Daniel ei ollut siitä aivan yhtä mieltä Meten kanssa, joka hoki uppiniskaisesti, että pojan pitäisi oppia ratsastamaan muitakin kuin helppoja hevosia. Jos Johannes olisi ollut itseluottamusta uhkuva ja rohkea ratsastaja, hän ja Steamy olisivat ennen pitkää napanneet ruusukkeen ruusukkeen perään. Nyt Daniel epäili, että kuuma kilpaori söisi Josen viimeisenkin motivaation, mutta toistaiseksi hän ei voinut sanoa ajatustaan ääneen. Danielilla oli mukana omiakin ratsastettavia. Toinen hänen hevosistaan oli tietenkin Zeta. Tamma pääsisi tekemään mukavan interin, ja Daniel odotti innolla pääsyä radalle sen kanssa. Zeta oli tehnyt hyvä Grand Prix -ohjelmia kesän mittaa. Vähitellen siihen oli alkanut tulla hetkittäin sellaista rentoutta ja helppoudentunnetta, jota Daniel halusi tuntea. Zeta oli voimistunut, ja mikä kaikkein parasta, se oli kai alkanut uskoa, että se osasi tehdä siltä pyydetyt tehtävät. Samaan luokkaan tulisi myös 16-vuotias asiakashevonen. Baltimore Blue Eye oli ollut muutaman vuoden junioriratsastajalla oppimestarina ja sitä ennen kilpaillut GP:täkin. Sen nuori ratsastaja oli päättänyt luopua kilparatsastusharrastuksesta, ja niin tumma ruuna lähetettiin Danielin ratsastettavaksi ja myöhemmin myytäväksi. Pekoksi kutsutusta ruunasta haluttiin mahdollisimman suuri myyntisumma, joten Danielille oli annettu tehtäväksi osoittaa, että se tekisi vielä hyviä tuloksia vaikeallakin tasolla. Daniel ei inttänyt vastaan. Pekko oli mukava hevonen, josta joku laadukkaasta harrastamisesta kiinnostunut ihminen saisi hyvän opettajan ja kilpakumppanin vielä pariksi tai peräti muutamaksi vuodeksi. Sen kanssa olisi hyvä hankkia rutiinia vaativiin ja vaikeisiin koululuokkiin. "Käydään ilmoittautumassa ja otetaan sitten Steamy ulos", Daniel sanoi Johannekselle. "Ja jos Mette mitenkään viitsit, voisit ottaa Pekon talutettavaksi sillä välin kun Jose verkkaa. Mulla tulee tiivis aikataulu hevosten kanssa." Yhdessä valmennettavansa kanssa Daniel lähti kansliaan. Kilpailut eivät olleet osallistujamäärältään kovin suuret. Meten läsnäolo oli sikäli siunaus: tarmokas hevosnainen helpottaisi huomattavasti kahden hevosen puljaamista samaan luokkaan. Danielin kaksi hevosta sen sijaan olivat pelastus Johannekselle. Kansliaan mentäessä hän sanoikin: "Hyvä, että pistät mutsin hommiin. Se ei kerkeä hiillostaa mua." "Mä ajattelinkin, että saatat olla tyytyväinen, jos se nakitetaan mun hevosenhoitajaksi", Daniel virnisti. "Hyväähän se tarkoittaa, mutta ymmärrän, jos haluat keskittyä rauhassa." "Joo." Matkalla takaisin hevosautolle Daniel yllättyi nähdessään pitkän vaalean naisen, suunnilleen omanikäisensä. Nainen näytti mallilta, eikä se ollut sikäli ihme, sillä hän oli juuri sitä. Daniel ei olisi tiennyt sitä, ellei hänen kisahoitajansa Mimosa olisi tuhahdellut ja märissyt (Danielin mielestä kateellisena) jotakin aiheeseen liittyvää. Danielille Amanda Sokka oli kilpakumppani. He tapasivat usein kilpailuissa ja toisinaan valmennus- ja klinikkatapahtumissa. Joskus Daniel oli lainannut Amandalle kannusremmejä hänen omansa katkettua. Danielilla oli aina mukana useammat. Hän oli sanonut sen stressaantuneelle blondille, joka oli tuhahtanut ja tuijottanut häntä terävästi. "Niin mullakin, paitsi jostakin syystä juuri tänään", oli kipakka vastaus kuulunut. Vaikka tuttavuus oli alkanut niin kuin oli, oli vaikea välttää tulemasta edes hieman tutummaksi, kun kiersi monet samat kilpailut vuodessa. Joskus juhlittiin ja juteltiin after ride partyilla, toisinaan vaihdettiin ohimennen pari sanaa verryttelyalueella ja onniteltiin toista sijoituksesta. Niinpä, kun Daniel näki Amandan, hän ei epäröinyt tervehtiä. "Morjens", mies tokaisi kohdalle osuessaan. "En huomannut sua lähtölistoissa?" Amanda heilautti kättään tervehdykseksi ja kohautti olkiaan vastaukseksi. "Ei mulla ole nyt hevosta näihin luokkiin", hän sanoi. Tosiaan: Amandan GP-hevonen oli eläköitynyt, ja nuorempi kouluratsu taisi olla vasta, mitä, neljävuotias? Olihan Sokilla tietysti tallissa muitakin hevosia, mutta tällä kertaa Amanda oli paikalla ilman hevosia. "Tulin kisaturistiksi", hän kertoi ja kohautti taas olkiaan. "Nyt kun kerran olen Suomessa, ajattelin, että voin yhtä hyvin tulla katsomaan skaboja. Mitä sä menet ja millä?" Johannes seisoskeli heidän vieressään eksyneen näköisenä. Nuori poika tunsi olonsa vaivautuneeksi ja noloksi. Olisipa hän vain jatkanut matkaansa autolle ja jättänyt Danielin juttelemaan tuon mallikaunottaren kanssa, eikä pysähtynyt urpona viereen kolmanneksi pyöräksi. "Mulla on Zeta ja yksi asiakkaiden hevonen intterissä, ja Jose menee omallaan vaativa A:n. Pitääkin ruveta jo laittamaan hevosia valmiiksi", Daniel sanoi kelloaan vilkaisten. "No, mä tulen hetkeksi hengailemaan teidän kanssa", Amanda päätti. Amanda ei kysellyt. Amanda tuli. "Olet sä jotakin töitä Zetan kanssa tehnyt", Amanda myönsi toteavaan sävyyn ja siveli myrskynharmaan tamman kaulaa. "Hyvässä kondiksessa. Miksi inter? Miksei GP?" "Se tekee tän ohjelman paljon varmemmin. Pakko antaa sille nyt tämmönen kiva väliohjelma, niin se pysyy itsevarmana. Eikä veny päivä niin paljon", Daniel perusteli ja nytkäytti vähän hartioitaan. "Vitsi, pääsisipä itsekin taas kunnolla kilpailemaan. No, vielä munkin vuoroni tulee, ja sitten mä vien kaikki palkinnot teidän nenän edestä", Amanda uhkasi ja hymyili pirullisesti. "Niin että nauti palkintojenjaoista vielä kun niihin pääset." "Mä nautin", Daniel lupasi. Siitä tuli hyvä kilpailupäivä. Johannes pääsi palkintojenjakoon McSteamyn kanssa. Se teki pojalle hyvää, ja Danielista oli ilo nähdä hymyn nykivän Josen suupieltä, kun ruusuketta kiinnitettiin Steamyn suitsiin. Daniel ratsasti itse kaksi enimmäkseen ihan odotuksien mukaista ohjelmaa. Pekon kanssa piruetti vasemmalle hajosi, kun tahti katosi. Tuplakertoimella liikkeen heikot pisteet tiputtivat prosentteja ikävän paljon, ja kun joka askeleen vaihdoissa vielä tuli pieni virhe, Pekko ei päässyt sijoille. Zeta, Danielin kruununjalokivi, kuitenkin ilahdutti. Se teki upeat vaihdot, eikä sen passagessa ollut moitteen sijaa. Zeta oli huikean hyvässä vedossa, ja Daniel oli onnensa kukkuloilla tuodessaan sen lopputervehdykseen onnistuneen ohjelman pääteeksi. Zetassa oli vielä niin paljon virtaa, että se jaksoi säpsähtää vähän hajanaisten aplodien alkaessa. Daniel hymähti ja rapsutteli harmaan tammansa kaulaa. Kova työ oli vihdoin alkanut maksaa itseään takaisin. "Tuolla ohjelmalla pitäisi mennä palkintojenjakoon", Mette arveli ja ryhtyi käärimään Zetalle pinteleitä jalkaan. Tietystikään ruusuketta ei mentäisi hakemaan ilman valkoisia pinteleitä. "Aika hyvä ohjelma", arvioi paikalle saapunut Amanda Sokka. "Tammassa on ajatusta." "En mä sillä kilpailisi, ellei olisi", Daniel totesi muitta mutkitta. "Tiedän", Amanda sanoi vielä, väläytti nopean hymyn ja jatkoi matkaansa. Daniel oli päivään tyytyväinen. Molemmilla ratsastajilla oli tuomisinaan ruusukkeet, kun palattiin kotiin. Paluumatka sujui kevyemmän tunnelman vallitessa, kun Jose ei murjottanut ja Mette rupatteli vapautuneena. Ohjelmanjälkeinen haippi sai Danielinkin jutustelemaan kepeitä ja naureskelemaan välillä. Kenties kotona iskisi väsymys, niin kuin usein kisapäivien jälkeen kävi, mutta toistaiseksi hän ei olisi voinut olla paremmalla tuulella. Kisaamisesta Daniel ei luopuisi koskaan. Onnentunne silloin, kun asiat menivät hyvin, oli juovuttava. Onnistumiset eivät olleet vahinkoja. Ne olivat palkintoja rajusta työnteosta, ja isoimmat palkinnot olisivat uralla vielä edessä. Daniel yritti olla kärsivällinen, mutta mieli karkasi jo kaikkeen, mitä hän voisi saavuttaa. Ja pieni, ärsyttävä huolenaihe alkoi hitaasti pesiytyä kilpaurheilijan mieleen. Vielä hän ei tiennyt sen olemassaolosta. Kiihkeä halu kilpailla ja suuri onni itsensä haastamisesta ja ylittämisestä olivat Danielille niin tärkeitä, että mikä tahansa uraa ja menestystä edes potentiaalisesti jarruttava asia saattoi muotoutua möröksi. Daniel oli tyytyväinen, kun sai suunnitella työ- ja kisakalenterinsa vapaasti minkään vaikuttamatta niihin. Jo ensi kaudella asiat olisivat toisin. Kuinka paljon tilanne muuttuisi, Daniel ei vielä osannut mielessään mittailla.
|
|
|
Post by Daniel on Oct 4, 2017 18:50:08 GMT 2
Kertomaton tarina (throwback)
Lynn kertoo: Poltin kastikkeen pohjaan. Sen minä muistaisin siitä päivästä ihan aina. Tuijotin Danielia epäuskoisena, ymmärtämättä kuulemaani. Korvissa humisi ja käsi irroitti mekaanisen kulmikkaasti otteensa paistinpannun kahvasta. Sitten käsi kohosi haromaan hiuksia, minun oma käteni, minun omia hiuksiani, ja silti tunne kosketuksesta tuntui irralliselta ja omituiselta.
”Sä haluat mitä?”
Minä änkytin. Takeltelin ja kompuroin yksinkertaisessa, kolmesanaisessa virkkeessä, joka ei edes ollut mikään oikea lause. Kolme sanaa peräkkäin kömpelössä järjestyksessä. Räpytin silmiäni ja mietin, että ei, ei tämän näin pitänyt mennä, ei tämä tilanne voi mennä näin. Minulla oli jauhoja vaatteissani ja toisessa sukassani oli reikä. En olisi hämmästynyt, jos housunikin olisivat ratkenneet juuri sillä sekunnilla haaruksista käyttökelvottomiksi ja lerpattaneet irvokkaasti, niin kuin lällätellen koko tilanteelle. Viimeisinä viikkoinamme Saksassa olimme saaneet nauttia helteistä. Nenäni punoitti yhä helottavan auringon jäljiltä. Tukka hasotti, oli kolmas päivä siitä kun olin pessyt sen ja hätänuttura, vaikka olikin käytännöllinen, ei ollut kaunis.
Minä en ollut kaunis.
Hetki ei ollut mitenkään kaunis. Se oli ihan oikeaa arkea. Minä olin juuri ilmaissut harmini sotkusta keittiön pöydällä ja komentanut Danielin siivoamaan paperinsa ja lehtensä pois. Reikäisestä sukastani pilkottava ukkovarvas tiedosti, että lattia oli hiekkainen – Peto kuljetti tassuissaan aina rapaa sisälle. Ulkona vihmoi pieni, epämääräinen sade.
Mutta siinä Daniel seisoi ja katseli minua. Hän ei aivan hymyillyt, tai ehkä hieman kuitenkin, jännittyneesti. Minulta odotettiin aivan eri vastausta kuin ”sä haluat mitä”.
”Siis – oletko sä nyt ihan varma?” seuraava kysymykseni ei kaiketi parantanut tilannetta.
Daniel huokaisi niin kuin silloin tehdään, kun vastaanottaja ei kertakaikkiaan suostu ymmärtämään, mistä keskustellaan. Kyllähän minä aloin ymmärtää. En vain ollut osannut odottaa tätä. Tai olisihan minun pitänyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen, yhteisen talon ja kaiken muun myötä. Omien toiveidenikin, jopa. Tietysti se oli ihan luontevaa, että Daniel... kosi?
Tai sanoi, että eiköhän meidän olisi ihan järkevää ja korkea aika joskus mennä naimisiinkin.
Tämänkin Daniel osasi tehdä niin kuin danielit tekevät, käytännöllisesti, ilman turhaa krumeluuria. Minua alkoi naurattaa, kun katsoin miestä, joka alkoi näyttää jo vähän turhautuneelta. Että eikö tästä asiasta nyt saada päätöstä aikaiseksi. Hah. Eihän se päätös mikään vaikea ollut, tietenkään. Kyllä minä tiesin, mitä halusin vastata. En tiennyt sitä ihan joka päivä, mutta useimmiten tiesin.
Ja kun minä en sanonut mitään ääneen vaan pyöritin asiaa päässäni, Daniel koki tarpeelliseksi avata taas suunsa, ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun hän oli ovensuusta höläyttänyt ”eikö meidän kannattaisi mennä naimisiin” –lausahduksensa.
”Mä en näe mitään syytä, miksi ei”, hän sanoi. ”Me kuitenkin tykätään toisistamme vieläkin ja meillä on ihan hyvä elämä, ja... juridisesti... tai siis, eihän se nyt ole ensimmäinen syy, mutta. Pitää sekin ottaa huomioon.”
Nyt minä nauroin ääneen.
”Kiva kuulla, että sä tykkäät musta vieläkin”, sanoin naurun lomasta. ”Munkin mielestä tää on ihan hyvä tää meidän elämä. Mutta, Daniel-rakas, vaikka mä en halua kuulostaa miltään hempukalta, juuri nyt mä toivoisin kuulevani sulta jotakin romanttisempaa höttöä kuin juridiset tekijät. Ja sen, että mä olen ihan kiva.”
Daniel näytti siinä määrin nololta kuin danielit nyt yleensä saattoivat näyttää. Sitten hän kai sisuuntui. Kun Daniel nyt kerran oli päättänyt suoriutua tästä, hän tekisi sen kunnolla. Siihen saatoin aina luottaa, ettei Daniel jättänyt asioita puolitiehen, kun kerran johonkin ryhtyi. Hän suoristautui, pudisti hymyillen päätään ja katsoi minua sitten pää aavistuksen verran kallellaan. Paistinpannu kärysi jo ujosti, mutta kuka siihen olisi kiinnittänyt huomiota?
”Pitääkö polvistua?” hän tiedusteli totisena mutta hyväntuulisena. Olin miettivinäni. ”Ei välttämättä. Lattiakin on ihan paskanen. Mutta voisit vaikka tulla peremmälle sieltä oven suusta niin, ettei musta tunnu, että sä olet varmuuden vuoksi sijoittunut niin, että meidän välissä on edes pöytä sun turvana.” ”Ha”, Daniel äännähti, ja osasin arvata, että hänellä oli mielessään joku ”ihan kuin susta olisi vaaraa”-tyylinen kommentti. Viisaasti hän nielaisi sen.
”Mä en ole ihan hirveän hyvä missään tällaisissa jutuissa”, Daniel huomautti ja minua hymyilytti. ”Älä huoli, mun odotukset ei ole kohtuuttoman korkealla”, vakuutin. ”Kiitos. Mä en kyllä ajatellut junnuna että mä joutuisin ikinä tekemään tämän”, mies tokaisi ja kiirehti sitten äkkiä jatkamaan: ”Vaikka ei tää nyt sitten tunnu edes joutumiselta. Musta olisi ihan jees, jos me voitaisiin mennä naimisiin ja mä voisin kutsua sua mun vaimoksi. Koska sun kanssa mä osaan kuvitella perustavani perheen.”
Se oli suuri asia Danielin suusta kuultuna. Niin suuri, että minä lakkasin miettimästä, miksen ollut pessyt tukkaani. Mitä sillä oli väliä. Me perustettaisiin joskus perhe.
”Kysy jo”, mä sanoin hyvin hiljaa. ”No alatko sä mun vaimoksi?” ”Alan mä.”
Ja, ajattelin, hetki oli ihan tarpeeksi kaunis. Jos se nyt ei aivan siloiteltu elokuvamomentti ollut, niin ainakin se oli juuri sellainen kuin meidän elämä muutenkin: kotoisa. Daniel sanoi, ettei katunut valintaansa, vaikka poltin ruskeakastikkeen pannuun niin, ettei siitä kapistuksesta enää tullut ihan entisenlaista. Hän teki itse tilalle paremman kastikkeen ja minä istuskelin tyytyväisenä katselemassa, kun elämäni mies työskenteli meidän yhteisessä keittiössämme. Ulkona jatkuvasta tihkusateesta huolimatta olo oli aurinkoinen.
Ja me saimme ruokaa pöytään. Kastikkeineen päivineen.
|
|
|
Post by Daniel on Oct 15, 2017 19:15:15 GMT 2
32. Vastuunottoa"Mä en oo ajatellut tarpeeksi tulevaisuutta." Danielin suusta kuultuna lausahdus oli omituinen. Hiljaisessa rehuhuoneessa Lynn ei kuitenkaan uskonut kuulleensa väärin. Daniel oli astunut huoneeseen, sulkenut oven perässään ja huokaissut syvään. Sanat purkautuivat miehen suusta turhautuneella äänensävyllä ja ilme oli levoton. Lynn katseli miestään miettiväisenä ja yritti ymmärtää, mistä nyt tuuli. Mitä muutoksia Daniel tulevaisuuteensa kaipasi? "Nuorten hevosten ratsastaminen muille on tosi jees, ja vähemmän nuortenkin. Perushevoset, tervetuloa vaan, kyllä mä hoidan, ratsastan, treenaan ja valmennan. Mutta miksi mä teen tätä? Rahan takia. Pakko elättää ittensä ja perhe", Daniel vuodatti katse vaeltelevaisena ja hartiat kireinä. "Mutta miksi mä ratsastan, jos en kehittyäkseni? Ja kuinka paljon perushevoset mulle antaa? Tai hyvät nuoret, jotka lähtee kotiin just silloin, kun ollaan siinä pisteessä, että mä voisin päästä hiomaan sitä osaamisen timanttia." "Sitä varten kai sulla on Zeta", Lynn arveli varovaisesti. "Sen kanssa sä opit GP-hevosen parantamista ja viimeistelyä." "Mutta mitä sitten, kun siltä loppuu kilometrit?" Daniel kysyi tuimana. "Mulla ei ole mitään uutta tulossa. Mä olen laittanut itseni umpikujaan." Myös keskustelu oli ajautunut haastavaan risteykseen. Lynn tiesi, mitä hänen miehensä kaipasi, mutta sen mukana kulki taloudellinen stressi. Tietysti Daniel tarvitsisi joskus nuoren hevosen, josta tehdä itselleen oma kilparatsu, mikäli hän halusi jatkaa kilparatsastusta - ja tietysti Daniel halusi. Olisi ollut hupsua edes ihmetellä, oliko Daniel Susinevan kaltainen kunnianhimoinen ja voitontahtoinen kaveri kiinnostunut kilpailemisesta. Hevosten hyvinvointi meni aina edelle, mutta oli mahdotonta kuvitella Danielin ratsastavan vuosikymmeniä ilman kilpailullisia tavoitteita. Mutta kouluhevoset olivat kalliita. "Käytännössä mun ainoa mahdollisuus olisi ostaa varsa", Daniel itsekin huokaisi. "Ja sitten menee useampi vuosi, ennen kuin mä tiedän, onko siitä varsasta GP-hevoseksi. Jos ei ole, se pitää myydä ja ostaa taas uusi mysteeri. Tai se varsa pamauttaa jalkansa paskaksi heti kun ollaan saatu nimet paperiin tai pahimmassa tapauksessa siinä vaiheessa, kun takana on vuosien työ ja vihdoin oltaisiin pääsemässä vaikeille radoille." Olisipa olemassa loitsu, jolla tehdä heidän tileistään ja sijoituksistaan loputtomia varallisuudenlähteitä. Lynn ymmärsi Danielin turhautuneisuuden, mutta ahdistui siitä. Oli haastavaa olla vain kohtuullisen keskivarakas ja vielä nuori ja kiinnostua huipputason kilparatsastuksesta. Ja he olivat molemmat valinneet hevosalan, jossa työtunnit sen kuin kasaantuivat ja palkka ei niinkään. Kumpikaan ei ollut kouluttautunut pitkälle eikä ryhtynyt tavoittelemaan lihavaliksaisia aloja ja töitä. Tietysti oli lohduttavaa, että Danielin yrityksellä pyyhki hyvin, mutta mistä sitäkään tiesi, jatkuisiko se ikuisesti? Ja vauva oli tulossa. Se pelotti Lynniä enemmän kuin hän olisi voinut myöntää kenellekään, ja nainen oli vuorenvarma, että Daniel suorastaan katui asiantilaa välillä. Kumpikin halusi lapsen, mutta sen mukanaan tuomat muutokset olivat heille tuntematon mörkö. Mitä ei tuntenut, sitä usein pelkäsi. He eivät puhuneet asiasta keskenään. Vauva, raskaus, lapsi ja vanhemmuus eivät olleet sanoja, jotka olisivat kuuluneet kummankaan keskusteluihin yhtään kenenkään kanssa. "Mä en tiedä, mitä mä voin tehdä", Daniel sanoi ja kohtasi vaimonsa katseen suoraan, kysyen. "Mäkään en tiedä", Lynn myönsi. "Mä ajattelin, että ensi kaudella mä en kilpaile Zetalla", miehen sanat yllättivät. "Mitä? Mutta sähän haluat kilpailla", vaaleat hiukset heilahtivat hämmästyneen päänliikautuksen mukana. "Kuluja. Zetan kilpailuttaminen ja meidän valmentautuminen on rahanmenoa, josta mä voin tässä vaiheessa säästää", Daniel sanoi vakaasti. "Mä ajattelin kysyä, ottaisiko Amanda sen kilpaliisinkiin." "Amanda..?" "Sokka. Se on vähän samassa välitilanteessa, jota mä pelkään. Entinen GP-hevonen eläkkeellä ja nuorempi ihan kysymysmerkki vielä. Se voisi olla valmis neuvottelemaan sopimuksen, joka on hyödyksi meille molemmille." "Mitä sä tarkoitat käytännössä?" Lynn halusi tietää tarkemmin. "Se saa hevosen, pääsee kilpailemaan. Mulla vapautuu käytännössä aikaa yritykselle, asiakashevosille... ja teille. Sulle. Ja vauvalle", sana kuulosti hassun kömpelöltä miehen suussa, vaikka hänen olemuksensa oli yhtäkkiä levollisempi ja varmempi. "Tietysti mulle jää Zetasta ylläpitokuluja, mutta jos Amanda haluaa alleen valmiin GP-hevosen, senkin on tultava vähän vastaan. Sillekään ei ole niitä tarjolla joka oksalla. Joten me neuvotellaan. Ehkä siitä seuraa jokin sopimus, ehkä ei." Pariskunta tuijotti toisiaan. Vaikka uusi elämäntilanne oli kummitellut molempien mielessä kuukauden verran, tämä oli ensimmäinen kerta, kun kumpikaan sanoi ääneen miettineensä, miten elämää järjestellä vauvan tuloa varten. Daniel oli valmis luopumaan kilpailemisesta GP-tasolla, antamaan oman kilpahevosensa toisen käsiin ollakseen vapaa sen sitovuudesta. Lynn hengitti syvään. Se antaisi heille aikaa ihmetellä, miten elämä lapsen kanssa sujuisi. "Ja... jossain kohti mä ostankin sen varsan", Daniel ilmoitti. "Mun kilpailu-uralla täytyy olla joku tulevaisuus." Lynn nyökkäsi. Hän valutti vettä ämpäriin, jossa oli Korpun pellavamössö. Hevosten ruoat oli valmisteltu. Yhdestä sopimuksesta pariskunta poistui rehuhuoneesta. Tallin käytävällä luudan kanssa rivakoi Kersti, jolla oli kuuloke toinen korvassaan ja iloinen ilme kasvoillaan. Susinevat nähdessään tallimestari nyppäsi toisenkin kuulokkeensa pois ja huiskutti sitten kättä. Lynn hymyili Kerstille ja tunsi Danielin käden alaselällään, kun he kävelivät tallimestarin luo juttelemaan tämän kanssa. Kersti oli yksi niistä ihmisistä, jotka herättivät aina Lynnissä ajattomuudentunteen. Oli kulunut jo miltei kahdeksan vuotta siitä, kun Kersti muutti Suomeen ja ryhtyi paitsi Mallaspuron tallityöntekijäksi, myös yhdeksi Lynnin läheisimmistä ystävistä. "Mitäs teille?" Kersti kysyi iloisesti. "Näytätte onnellisilta." "Ei elämää kummempaa", Daniel naurahti jo kaiken turhautumisensa unohtaneena. "Hevoset voi hyvin, me voidaan hyvin." "Hevoset", Kersti virnisti ja jatkoi: "Hevoset mainitaan aina ensin." "Ei kai sentään aina", Lynn hymyili. "En mä usko, että se tilanne muuttuu, ellette te sitten rupea lapsiperheeksi", Kersti tuumasi huvittuneena. Susinevat eivät vastanneet, hymistelivät vain. Susinevojen tammalauma: Lynnin Sheila, Danielin Zeta ja Lynnin käytössä oleva Korppu. Ehkä lauma vielä kasvaa.
|
|
|
Post by Daniel on Nov 4, 2017 15:08:40 GMT 2
33. Tilaisuus tekee"Onpahan puitteet", Lynn tokaisi apukuskin paikalta. Daniel ei voinut kuin nyökätä. Auburn Estate oli komea kuin ylväimpään loistoonsa rakennettu, viimeistelty ja kiillotettu kouluratsu. Nähtävyys, suorastaan. Oli uskomatonta, että niin pieneen ja uneliaan oloiseen kylään kuin Kalla kätkeytyi jotakin niin loistokasta. Tai no, oli täydellisen väärin sanoa, että Auburn kätkeytyi. Sen sortin laitosta ei kätketty yhtikäs minnekään. "Hullua ajatella, että Zeta muuttaa tänne", Lynn lausui ääneen ajatuksen, joka oli käynyt Danielinkin mielessä. "Pitää ensin saada se sopimus sellaiseksi, että molemmat voi allekirjoittaa", Daniel kuitenkin toppuutteli vielä. "Mitään ei ole lyöty lukkoon, ennen kuin nimet on paperissa." "Tavallaan olisi hurjaa, että Zeta lähtisi. Sehän on ollut meillä varsasta asti." "No joo. Mutta pakko toimia sen mukaan, mikä on parasta hevoselle, meille ja mun asiakkaille." Susinevat olivat matkanneet Kallan kylään paitsi tapaamaan Amanda Sokkaa Zetan ratsutussopimuksen vuoksi, myös kilpailemaan. Heillä oli Zodiac mukanaan. Nuori ori matkusti rentona, mutta heti kun olisi aika laskeutua lastaussiltaa pitkin maan kamaralle, se epäilemättä ottaisi koko paikan omakseen. Zodiacissa oli emänsä tapaan show-hevosen vikaa, mutta onneksi se ei kuitenkaan ollut aivan yhtä herkkähipiäinen ja draamaileva. Näyttävyyttä siinä kuitenkin oli, kun se kohosi täyteen ryhtiinsä astuessaan rampilta alas. Orihan oli 170 senttiä korkea rytmikäs lihaskimppu, kiiltävän musta ja korkeasukkainen. Danielin oli myönnettävä, että Zodiac oli melkein viimeistä piirtoaan myöten hänen ihannehevosensa. Oli ilo ja kunnia saada työskennellä sen kanssa, vaikka se ei ollutkaan hänen omistuksessaan. Jonakin päivänä hän tekisi Zetasta itselleen ikioman ratsuvarsan, mutta sen aika ei ollut vielä. Ensin oli kai kokeiltava siipiä ihan oman jälkikasvun kasvattamisessa. He ehtivät hädin tuskin asettua parkkialueelle, kun alueen poikki askelsi loputtoman pitkine koipineen itse Amanda Sokka. "Tervetuloa", hän sanoi Danielille vähän vinosti hymyillen, ikään kuin olisi yrittänyt suhtautua kartanoonsa vaatimattomasti mutta ollut kuitenkin luonnollisen ylpeä siitä. "Meillä taitaa tänään olla sopimuksia tehtävänä." Lynnin Amanda sivuutti Danielin hevosenhoitajana. Lyhyempi vaaleaverikkö tarkkaili utuisen kiinnostuneena pidempää, joka jutusteli hänen aviomiehensä kanssa. Kahdella kouluratsastajalla oli oma tapansa asettua ystävyydenkaltaiseen tilaan: ennen kaikkea he olivat kilpailijoita, mutta heillä oli enemmän yhteistä keskenään kuin suurimman osan muista kohtaamistaan ihmisistä kanssa. Kummallekin kilparatsastus oli kaiketi intohimo sellaisella tavalla, jota Lynn, vaikka kilpaili välillä itsekin omassa lajissaan, ei kuuna päivänä täysin käsittäisi. Sellaista voitontahtoa, joka sai hänen miehensä sydämen sykkimään kilpailupäivinä, arkinen ja osaamisensa rajoista kiusallisen tietoinen Lynn ei koskaan tuntenut. "Niin meillä taitaa. Mulla on nyt mukana Zetan eka varsa. Eiköhän viimeistään sen näkeminen saa sut palamaan halusta saada Zeta omaan talliisi", Daniel rehenteli ja iski silmää. Amanda Sokka sekä naurahti että tuhahti. "Se jää nähtäväksi. Toivottavasti te esitätte jotakin kunnioitettavaa kouluratsastusta. Helppo B ja A?" "Ei teillä muuta ollut tarjolla, ja Zodiac on viisivuotias. Ei se mene vielä GP:tä, niin kuin hyvin tiedät." "Totta kai tiedän. Kai muuten luit kutsusta sen osan, jossa puhuttiin tavallista näyttävämmästä asusta?" Amanda varmisti kulma koholla, ikään kuin epäillen, että Daniel Susineva saattoi hyvinkin saapua ratsastamaan helppoja luokkia heidän kilpailuihinsa suunnilleen verkkareissa ja tuulipuvun takissa. "Lynn luki", Daniel sanoi leuka jostakin syystä kiristyen, ja Amanda loi yllättyneen silmäyksen hiljaiseen, vaatimattomalla tavalla sievään pieneen hevosenhoitajaan, joka vain hymyili kiltisti takaisin. "Usko tai älä, me ollaan valmistauduttu." Lynn oli tehnyt Google-haun Auburnin kartanosta ja sen omistajista, kun kilpailut oli kirjattu Zodiacin kalenteriin. Siitä oli alkanut junailu ja juonittelu, jonka kohteeksi oli joutunut hänen aviomiehensä ratsastusvaate- ja varustekaappi. "Mä hankin sulle sponsorin", Lynn oli eräänä iltana sanonut poikkeuksellisen itsetyytyväisen näköisenä. "Minkä?" Daniel oli hämmentynyt, ja tajunnut sitten kysymyksensä typeräksi. "Tai siis, miten ja kenet?" "Caballux on ranskalainen hevosvaruste... no, kai se on vähän kuin muotitalo eikä pelkkä hevosvarusteliike. Ne tekee aivan hurjan näyttäviä luksuskamppeita ja käyttää vaan parhaita materiaaleja. Ne vaatteet ja varusteet tehdään mittatilauskäsityönä", Lynn selosti, ja Danielissa heräsi paha aavistus. "Kuulostaa saakelin kalliilta kamppeilta", mies urahti. "Miten ne muka yhtäkkiä rupeaisi mua sponsoroimaan?" "Mä saatoin sanoa, että sä olet Suomen kouluratsastuksen nouseva toivo ja vihjaista jotakin olympialaistavoitteiden suuntaan." "Lynn..." "... sanoin myös, että sä kilpailet suomalaisilla puoliverisillä, mikä on tärkeää PR-työtä ja hyvin satavuotishenkistä..." "Miten mä nyt yhtäkkiä mitään olympiamitaleja voin alkaa tavoitella?! Siihen vaaditaan kamalasti rahaa, jota mulla ei ole, ja ehkä vähän parempaa valmennusta ja kymmenen kertaa kalliimpia hevosia kuin mulla nyt on!" "... ja ehkä mainitsin myös, että sä olet aikeissa perustaa laadukkaan blogin. Ne innostui mieskilparatsastajan blogin tarjoamasta näkyvyydestä." " Blogin? BLOGIN? Pitääko mun alkaa bloggaajaksi? Lynn! Oletko sä ihan tosissasi?" Kävi pian selväksi, että Lynn oli aivan tosissaan. Eräänä lauantaina Daniel heräsi päiväuniltaan siihen, että Lynn mittaili hänen säärtään mittanauhan ja muistilehtiön kera. Eipä aikaakaan, kun keittiön pöydälle ilmestyi suuri postipaketti. Siellä oli prameimmat saappaat, jotka Daniel oli koskaan nähnyt, ja niiden lisäksi fiini satulahuopa, joka toi Danielin mieleen seinätapetin ja jota reunusti hohteleva kuninkaallisensininen kanttinauha. "Ne valitsi teille sinivalkean värityksen", Lynn ilmaisi ilmiselvän asian. "Suomen takia ilmeisesti, ja koska ne pitää sitä maskuliinisena. Oh, katso, otsapanta!" "No tuo ei kyllä ole maskuliinista nähnytkään", Daniel sanoi epäluonnollisen kimakalla äänellä, ja mitä pidemmälle virke eteni, sitä ohuemmaksi ääni kävi. "Älä nyt mitään vapöörejä saa yhdestä otsapannasta", Lynn rauhoitteli hilpeänä. "Tämä näyttää tiaralta!" "Niin, se ainakin täyttää tavallista näyttävämmän asun määritelmän", Lynn kehräsi. "No hyvä, mepä mennäänkin sitten radalle vaan tähän... tähän himmeliin pukeutuneina ja ollaan niin näyttäviä että kukaan ei koskaan unohda sitä näkyä. Paletaan muiden verkkokalvoille." "Äläs nyt. Ei sun tarvitse ilkosillaan mennä! Caballuxin väki lupasi lähettää takinkin, mutta sen teko kestää kuuleman mukaan vielä jonkun aikaa. Sen pitäisi kuitenkin ehtiä Auburnin kilpailuihin." Ja ehtihän se. Daniel ei ollut koskaan nähnyt niin omituista viritelmää, eikä ollut varma, selviäisikö hän siihen pukeutumisesta hengissä. Lynn pakotti hänet sovittamaan takkia. Se istui kuin hansikas, ja häntä katsellessaan omituisen sentimentaaliseksi heittäytynyt vaimo tirautti pari kyyneltä. "Sä olet niin näyttävä mies", Lynn huokaisi, ja sinä iltana Daniel sai, eikä pahuksen takki tuntunut enää niin mahdottomalta maailmanlopulta. Ei silti tuntunut erityisen miellyttävältä pukea takkia päälle kisapaikalla. Daniel ei ollut mikään takametsän rönttäeinari, mutta kimaltelevin kivin koristeltu himmeästi hohtava takki tuntui puristavan hänen mielensä kahta ahtaammaksi ja johdattelevan aatoksia seksuaalisuutta kyseenalaistaville poluille. Lynn piti häntä typeränä ja kapeanäköisenä, mutta katsellessaan onnettomana mustaa kouluorhia, jolla oli tiara päässä ja tapettia satulan alla, Daniel ei voinut kuin huokaista murheellisesti syvään. Tämä pukeutumisasia oli karannut käsistä, eikä siinä vielä kylliksi; hänellä oli velvollisuus tehdä kilpailuista blogipostaus kuvien ja videon kera. BLOGIPOSTAUS. Daniel "Lukivaikeus" Susineva ei ollut minkään sortin bloggaaja! Mies loi murtuneen katseen vaimoonsa ja mietti, että puheet avioliiton miehuuden musertavasta voimasta eivät olleet täydellisen turhaa huulienheiluttelua. Amandan hän näki seuraavan kerran istuessaan jo Zodiacin selässä verryttelyalueella. Malliperijättären silmät laajenivat niin voimakkaasti, että Daniel näki sen selkeästi jopa parinkymmenen metrin etäisyydeltä. Daniel puolestaan irvisti, ja Amanda olisi takuulla nähnyt sen, ellei olisi keskittynyt tuijottamaan ratsukon kilpailuasua. "Daniel Susineva! Oletko sä pukeutunut Caballuxen kamoihin?" Amanda Sokka kiekaisi ja Daniel tunsi korviensa punoittavan niin että ne suunnilleen savusivat. Välttääkseen suuren kohtauksen muodostumista Daniel ravuutti Zodiacin Amandan luo, jotta nainen puhuisi, luoja auttakoon, hiljempaa. Mutta ei siitä mitään apua ollut. Amanda jatkoi tienoon yli raikuvalla äänellä: "Siis ne on cooleinta mitä hevosmaailmassa on?! Mä sain kerran olla mallina niille ja ne materiaalit oli parempaa kuin yhdenkään miehen kosketus", hän huokaisi autuaana, mutta vakavoitui sitten. "Mutta nehän maksaa mansikoita? Jos sulla on varaa pukeutua Caballuxen varusteisiin päästä varpaisiin ja hevosen rojuja myöten, mä luulen, että meillä on illalla paljon neuvoteltavaa siitä Zeta-asiasta." "Mä vannon, että mä en edes tiedä mitä nämä maksaa", Daniel kirahti. "Ne rupesi mun sponsoriksi." "MITEN?" "Hirveän kamalin ehdoin. Mä jouduin suunnilleen myymään mun sieluni niille. Tai siis. Lynn sen kaupan teki. Multa kyselemättä." Toinen hämmästynyt katsaus singahti kentän toisella laidalla seisokselevaan naiseen. "Sun hevosenhoitajallasi on munaa", Amanda sanoi kulmat yllättyneesti koholla. "Pidä siitä kiinni!" Sitten Amanda meni, eikä Daniel ehtinyt sanoa, että hänen oli pakko, sillä hevosenhoitaja oli hänen vaimonsa. Vaimoista ei päässyt eroon yhtä helposti kuin kenestä tahansa palkollisesta, ei, vaikka ne vaatisivatkin pukeutumista prinsessa-asuun. Onneksi ratsastaminen auttoi unohtamaan nöyryyttävän asun. Zodiacin kanssa ensimmäinen rata, helppo B -tason ohjelma, oli otettu päivän suunnitelmaan, jotta nuori ori pääsisi käymään maneesissa ennen pääkoitosta, helppoa A:ta. Sen Daniel halusi ratsastaa viimeisen päälle hyvin, ja silloin oli parasta, että Zodiac oli saanut nähdä kaikki nurkat jo etukäteen useaan otteeseen. Zodiac ei ollut mikään pelkuri, mutta nuorena ja rutinoitumattomana se kyllä sähköistyi vieraissa ympäristöissä. Kahden ohjelman jälkeen ja vieraan ympäristön kiihdyttämänä Zodiac oli melko väsynyt kilpailu-urakan jälkeen. Olikin onni, ettei sitä tarvinnut lastata heti autoon seisomaan kotimatkan ajaksi, vaan se riisuttiin, loimitettiin ja päästettiin Auburnin tarhaan. Daniel oli saanut avecillisen kutsun kilpailuiden Masquerade-jatkoille, joiden lomassa hän ja Amanda Sokka viilaisivat Zetan leasing-sopimuksen valmiiksi ja allekirjoittaisivat sen. Yhteistyön kunniaksi hänet ja Lynn oli lisäksi kutsuttu yöpymään Auburnin kartanossa ja osallistumaan sunnuntaibrunssille. Pekonintuoksu hulmahti jo houkuttelevana mielikuvana Danielin aistimaailmaan, kun hän suoristeli hulppean kartanokylpyhuoneensa peilin edessä kauluksia ja näperteli vaimonsa iltapuvun selkämyksen nappirivin kiinni. Lynn oli kesyttänyt tukkansa, ehostanut kasvonsa ja näytti pitkässä, elegantissa iltapuvussa eri naiselta kuin aiemmin saapastellessaan hevosenhoitajan virassa ympäriinsä tallialueella. Puku oli kapea, mutta ujosti pariskunnan tulevaisuudesta kuiskuttelevan kohouman vatsanseudulla se kätki vielä lähes täydellisesti. Daniel ei tiennyt, oliko siitä tyytyväinen vaiko sittenkin peräti hieman pettynyt. Mies ei kuitenkaan ehtinyt miettiä asiaa, sillä hyvin pian sen jälkeen, kun he olivat liittyneet muiden maskeilla silmänsä verhonneiden juhlijoiden joukkoon, Lynn löysi keskusteluseuraa ja Daniel itse tuli Amanda Sokan sieppaamaksi. "Jutellaan nämä sopimusasiat nyt heti alta pois, niin ei mene koko juhlat sivu suun", nainen ilmoitti, ei suinkaan kysynyt. "Sitä paitsi Isbe aina sanoo, että sopimuksia ei solmita hiprakkapäissään. Sisko." "Ihan pätevä linjaus", Daniel nyökytteli ja mietti jo kumoamaansa alkumaljaa ja sitä seurannutta toista juomaa. "Mutta juttu luistaa paremmin, kun on vähän tunnelmankeventäjää!" Amandakin virnisti sitten ja kysyi, oliko Daniel viskin ystävä vaiko kenties jonkun muun. Lasit käsissään he ryhtyivät solmimaan sopimusta Zetan elosta Auburnissa. Sopimuksesta tuli tarkka kummankin osapuolen turvaksi, ja sen laatiminen vei aikaa (ja alkoholia). Lopulta he löivät juhlatunnelmissa kättä päälle, iskivät puumerkkinsä suunnilleen niille varatuille viivoille ja kilistivät yhteistyön kunniaksi. Innostunut Amanda loikahti yhtäkkiä seisomaan. "Kuule! Mun pitää näyttää sulle jotakin. Tule!" vaaleaverikkö heläytti, tarrasi Danielia kädestä ja kiskoi mukaansa. Iltapukunsa helmoja ja hienostuneita juhlakenkiään säälimättä Amanda Sokka marssitti heidät ulos kartanosta ja epäilemättä tallin suuntaan. Daniel muisti pimeän, raikkaan viileyden ja parfyymin sekoituksen, maan jalkojensa alla, kevyttä jutustelua. He kiersivät tallia, viettivät pitkän aikaa Zodiacin lainakarsinalla ja sitten toisella karsinalla. Jossain vaiheessa he olivat matkalla takaisin kartanon valoihin ja juhlivan väen seuraan. Daniel muisti jossakin vaiheessa hylänneensä Lynnin oman onnensa nojaan. He seisoivat Amandan kanssa aulan suulla, ja tarkkanäköinen Amanda näki lähellä kaappikelloa jutustelevan ja nauravan porukan laitamilla tutun pienikokoisen hahmon. "Eikös tuo ole sun hevosenhoitajasi", Amanda kysyi ja nyökkäsi porukkaa kohden ja vilkaisi Danielia niin, että silmät välkähtivät venetsialaisen maskin takaa. "Kiva, että otit senkin mukaan pitämään hauskaa. Te vaikutatte läheisiltä. Kerrohan - oletko sä niitä miesratsastajia, jotka valitsee hoitajansa sen mukaan, kenen pöksyihin haluaa päästä?" Danielia Amandan suorapuheisuus nauratti. "Se on mun vaimo. Joo, on ihan tavoiteltavaa päästä joskus sen pöksyihin, jos meinaa pöksyihin päästä ylipäänsä." "Oho! Mä en tiennytkään, että sä olet naimisissa." "Olen mä." "No sehän on hyvä. Siinä tapauksessa sä et siis takuulla ainakaan yrittänyt tuputtaa mulle hevostasi missään... sellaisessa toivossa", Amanda töräytti suorasukaisesti ja ehkä, mikäli Daniel osasi lainkaan lukea häntä, jopa hieman helpottuneen kuuloisena. "Hei, sun kuuluu mennä liehittelemään sitä vaimoasi nyt sitten. Ei sovi tapoihin hylätä omaa puolisoaan juhlissa oman onnensa nojaan." Niin Daniel teki. Lynnin hienostunut maski teki naisesta salaperäisen näköisen, ja reunuksen alta paljastuva hymy näytti harvinaisen viehkeältä. Daniel tunsi omituisen pistoksen jossakin mielensä laitamilla, eikä humaltuneessa mielentilassaan aivan osannut yhdistää pistosta mihinkään konkreettiseen syyhyn. Vasta aamulla se iski hänen tajuntaansa. He olivat jo matkalla aamiaissaliin, kun Daniel yhtäkkiä pysähtyi kuin seinään. Muistikuvat eilisillalta vyöryivät selkeinä hänen tajuntaansa. Hän ja Amanda Auburnin hulppeassa tallirakennuksessa sillä välin, kun muu väki juhli kartanon suojissa. Lynn havahtui huomaamaan, ettei Daniel enää kävellyt hänen rinnallaan kohti aamiaissalin sisäänkäyntiä. Kääntyessään katsomaan taakseen Lynn kohtasi kummastuttavan näyn: Daniel seisoi kuin käytävälle juurtuneena muutaman askeleen päässä ja tuijotti vaimoaan kivettynein, kalvakoin kasvoin. "Daniel? Onko sulla huono olo?" Lynn huolestui. "Ei. Mutta mä - mä olen tehnyt ison virheen. Mä olen aivan kauhean pahoillani." "Mistä sä puhut? Daniel? Mitä sä olet tehnyt?" Daniel veti värisevästi henkeä ja valmistautui häivyttämään huolestuneen ja hämillisen ilmeen pois edessään seisovan vaalean naisen kasvoilta. Tilalle tulisi epäilemättä pettymys, ehkä kiukku. "Me käytiin eilen Amandan kanssa tallissa ja mä luulen, että mä, tota. Lynn, mä olen tosi pahoillani, mutta mä taisin - mä taisin ostaa hevosen. Varsan." Lynn tuijotti miestään typertyneenä. "Sä teit mitä?" "Mä annoin Amandan myydä mulle hevosen." " Daniel!" Lynn kirahti ja Daniel vääntelehti neuvottomana hänen edessään. Hetken aikaa pariskunta tuijotti toisiaan hyytävän hiljaisina. Sitten nuori vaimo kääntyi kannoillaan ja kumartui äkillisen raskauspahoinvoinnin yllättämänä antamaan ylen lähimpään kukkapurnukkaan. Perse, voihkaisi Daniel mielessään ja hänen teki yhtäkkiä kovasti mieli oksentaa niin ikään. Se johtui kuitenkin voimalla päälle rysähtäneestä krapulasta eikä hänen sisällään kasvavasta olennosta, eikä hänen yökkäämistään olisi saatu selitettyä yhtä hyväksyttävästi kuin hänen puolisonsa. Niinpä Daniel joutui seisomaan tuskissaan käytävällä, hikikarpalo hiusrajaan kihoten, ja katsomaan, kuinka Lynn kiirehti pois näköpiiristä. Hän oli luvannut, ettei tekisi mitään suuria, harkitsemattomia hankintoja. Hän oli luvannut, että järjestäisi enemmän aikaa perheelle. Kouluhevosenplantun ostaminen ei oikein toteuttanut kumpaakaan lupausta. Kouluhevosia sai vain aimo tukulla rahaa, eikä niistä tullut valmiita kouluhevosia ilman kovaa työtä, ja työ vei aikaa. Mutta Amanda oli esitellyt rautiaan tammakaunottaren ja sen vaalean, vahvannäköisen varsan. Amanda oli nyhjäissyt häntä kylkeen ja kujertanut, että siitä saisi hyvän hevosen. "Sä voisit saada sen", nainen oli viekotellut. "Se on hyvännäköinen varsa hyvästä suvusta, ja sä tiedät sen varsin hyvin. Siitä sä saisit Zetallesi seuraajan." He olivat olleet hyvällä tuulella ja se oli ollut täydellinen tilaisuus. Niinpä hän ja Amanda Sokka olivat pyhäinpäivän iltana solmineet kaksi sopimusta yhden sijaan. Hän oli luvannut antaa yhden hevosen pois käsistään - ja vastoin kaikkia lupauksiaan hankkinut toisen tilalle.
|
|
|
Post by Daniel on Dec 1, 2017 11:39:56 GMT 2
34. Jälleen kartanollaLynn ei ollut lähtenyt mukaan. Daniel oli ehdottanut, luvannut että aikataulut suunniteltaisiin siten, että vaimo ehtisi ajoissa takaisin tuntienpitoon. Lynn oli pudistellut päätään ja ehdottanut, että Daniel ottaisi mukaansa Kerstin. Sitten siitä aiheesta ei oltu enää keskusteltu. Karkin haun aamuna oranssitukkainen tallimestari ilmestyi iloisesti hymyillen talliin ja kysyi Danielilta, joko lähdettäisiin. Niin alkoi miehen ja Kerstin matka kohti Auburnin kartanoa ja uutta kouluratsua. Kuten aina, Daniel joutui heittämään romukoppaan ajatukset rauhallisesta, hiljaisesta ajomatkasta. Kersti Kirsipuun kanssa sellaista ei vain yksinkertaisesti tapahtunut. Virolaissyntyinen nainen oli mukava, mutta aivan liian puhelias jäyhän ja vaitonaisuutta arvostavan miehen makuun. Mitä vanhemmaksi Daniel tuli, sitä hiljaisemmaksi hän vaikutti käyvän - ja Kerstille kävi aivan päinvastoin. Daniel muisti vielä, kuinka Kersti oli vuosia sitten Mallaspuron ratsastuskoululle töihin tullessaan vielä melko ujo ja häpeili haparoivaa suomen kieltään. Haparointi oli kadonnut, samoin ujous. Sitä myöten Kerstin puheeseen oli tullut lisää volyymia. "... voi, se oli kyllä hässäkkä! Monta laatikollista ihan vääränsävyisiä värejä! Eihän ne mahtuneet mihinkään. Kyllä Sadetta hävetti, kun se oli sillä tavalla sössinyt tilauksen..." Daniel ei ymmärtänyt, miksi Kersti puhui hänelle hiusväreistä. Kyllähän Daniel tiesi, että Kersti oli kouluttautunut parturi-kampaajaksi kaivatessaan taukoa hevoshommista, mutta olisi voinut kuvitella, että nainen olisi keksinyt muutakin keskustelunaihetta tämän matkan ajaksi. Turhanpäiväinen papatus valui miehen tietoisuuden läpi jättämättä minkäänlaista pysyvää jälkeä. Toisaalta, Daniel ymmärsi ajatella, hän ei kyllä itse tehnyt itsensä kanssa keskustelemista kovin helpoksi olemalla enimmäkseen vaiti ja välillä urahtelemalla jotakin epämääräistä. Ehkäpä olisi syytä itse tarjoilla puheenaiheita, jos halusi käydä mielekästä keskustelua. Mutta ei hän ehtinyt. Kerstillä oli niin paljon asiaa. "Musta oli kamalan kivaa, kun Lynn kysyi, lähdenkö mä sun kanssa käymään tällä reissulla. Mä olen lukenut Auburnin kartanosta. Palan halusta nähdä sen oikeasti", Kersti vaihtoi puheenaihetta noin kuudettasadatta kertaa vasta 40 minuuttia kestäneen matkan aikana. "Se on ihan hieno kyllä", Daniel sanoi ja nieli pahan aavistuksensa: mitä jos Kersti töllöttäisi ja toljottaisi kuin maalaistollo ja töräyttelisi ääneen noloja kommentteja? "Jännää myös päästä näkemään sun uusi hevonen. Vaikka Lynn ei ole siitä oikein innoissaan", Kersti huomautti ja Daniel huokaisi. "No joo. Sen mielestä tää hevosenosto oli harkitsematon päähänpisto." "Eikö se muka ollut? Kännipäissäsi ostit hevosen, vaikka lupasit, että varaat enemmän aikaa perheelle ja olihan se taloudellisestikin aika iso päätös", Kersti moitti. Daniel oli kuullut kaiken tuon jo aikaisemminkin. Milloin Lynniltä, milloin äidiltään ja milloin omalta omatunnoltaan. Kersti lauloi samoja lauluja ja vaikutti tuimalta, mutta nopeasti tallimestarin olemus suli ja kasvoille kohosi lämmin hymy. "Mä en voi uskoa, että te saatte vauvan! Niin ihanaa", hän henkäisi, ja Daniel ensin huokaisi ja hymyili sitten siinä määrin kuin danielit nyt yleensä hymyilevät. "En mäkään ehkä vielä usko." Kerstin puheenpapatus vaimeni vasta, kun saavuttiin Auburnin tiluksille. Tallimestarilla oli liikaa katseltavaa ja ihmeteltävää, että hän olisi ehtinyt hölpöttää. Daniel toivoi visusti, että ihmetyksen vaikutus kestäisi senkin aikaa, kun he olisivat tekemisissä Sokan siskosten kanssa. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään ääneen, sillä tietenkään hän ei aikonut loukata Kerstiä ilmaisemalla epäluottamusta naisen asiallisuutta kohtaan. Kersti oli sellainen ihminen, ettei hänelle voinut sanoa mitään loukkaavaa. Toista yhtä ystävällismielistä ja hyväntahtoista ja, noh, hömelöä ihmistä Daniel ei tuntenut. "Mitäs nyt? Mihin me mennään?" Kersti kysyi, kun he astuivat ulos autosta, ja Daniel tiesi, että Kersti toivoi hänen vastaavan, että kartanoon. "Mennään talliin vaan." Sekin taisi kelvata Kerstille. Reippain askelin tallimestari seurasi kouluratsastajaa, jonka sydän jo pamppaili. Pian hänen hevosensa olisi kotona. Harva asia sai Daniel Susinevan yhtä innostuneeksi kuin hevoset ja kilpaura, johon tämänkin varsan kohtalo kietoutuisi. Kallan Fallfudgesta tulisi hänen seuraava hieno koulutammansa. Se oli hänen suunnitelmansa, eikä Daniel hevillä jättänyt suunnitelmien toteuttamista puolitiehen. Hän kulkisi tien päättäväisesti loppuun saakka, kun oli sellaisen itselleen ja hevoselleen valinnut - tai ainakin niin pitkälle kuin hevosen rahkeet riittäisivät. Tietysti Kersti henkäisi äänekkään "vaun", kun he astuivat tallin käytävälle. Käytävä ei ollut tyhjä. Sillä seisoi Isabella Sokka, joka käänsi katseensa terävänä kahteen talliin vasta astuneeseen hahmoon välittömästi "vaun" kuullessaan. Ilme pehmeni, kun Isabella tunnisti toisen tulijoista. "Amanda, Karkkia on tultu hakemaan", hän sanoi, eikä silmänräpäystäkään ehtinyt kulua, ennen kuin vaalea hiuspehko kurkisti hoitopaikalta sisäänkäynnin suuntaan. "Daniel! Hei!" Amanda höläytti kaikkea muuta kuin muodollisesti (sellaista siitä seurasi, kun kumosi kahden kesken drinkkejä toimistopöydän ja sopimuspapereiden äärellä ja hiipparoi tallissa muiden juhliessa kartanolla), ja Isabellan tarkkaan säädellyn ilmeenkin takaa näki, ettei isosisko itse olisi hoitanut tervehtimistä ihan samalla tavalla. "Karkki on täällä. Mä olen sitä halaillut ja rapsutellut. Olisit voinut antaa vähän enemmän aikaa sen hyvästelemiseen." "Mä olen jo nyt", Daniel aloitti ja vilkaisi rannekelloaan, "neljä minuuttia myöhässä, anteeksi vain. Olikin huonommat ajo-olosuhteet kuin ennalta arvasin." Isabellaan neljän minuutin huomioiminen myöhästymisenä teki vaikutuksen. Tämä varsanostajahan taisi olla aivan jämpti kaveri, kun ymmärsi pahoitella viivästystä. Tiukka ilme muuttui suopeammaksi. Toisaalta myös hän olisi voinut toivoa lisäaikaa varsan hellimiseen. Olihan se nyt kovin haikeaa, varsan päästäminen maailmalle! "Voi miten se on kaunis", Kersti kihersi heti Karkin nähdessään. "Vähän kuin Fiian Chili, mutta tietysti nuorempi." Isabella ja Amanda katselivat Danielin mukana kulkeutunutta vierasta vähän alta kulmien. Daniel ymmärsi yskän: Kersti ei ollut tehnyt elettäkään esitelläkseen itseään, vaikkei ollut koskaan tavannut perijättäriä. "Isabella ja Amanda, tämä on meidän tallimestari, Kersti Kirsipuu", Daniel kiiruhti ratkaisemaan tilanteen, ja Kerstikin ymmärsi tarjoutua kättelemään perijättäriä, jotka vastasivat eleeseen lausuen nimensä siinä samalla. "Karkki on valmis lähtöön koska tahansa, mutta ehkä te haluaisitte jotakin lämmikettä, ennen kuin palaatte takaisin tien päälle", Isabella Sokka tarjosi kohteliaasti. "Tallituvassa olisi glögiä tarjolla." Daniel vilkaisi Kerstiä ja tiesi, että nainen paloi halusta viettää vähän enemmän aikaa Auburnin kartanon tallissa kuin oli pakollista. Näin se kävisi luontevasti, eikä tallimestarin ehkä tarvitsisi ahmia silmillään kaikkea niin hirveällä intensiteetillä. Siispä Kerstin suureksi riemuksi Daniel nyökkäsi, ja niin he siirtyivät Sokan sisarusten johdattamina peremmälle talliin. Isabellaa kiinnostivat Danielin suunnitelmat Karkin varalle. Amanda oli kuullut kaiken jo, ja Daniel olisi hämmästynyt, ellei Isabella olisi todellisuudessa jo tivannut kaikkea pikkusiskoltaan. Silti hän vastasi kysymyksiin omista tavoitteistaan ja ratsastustaustastaan. Se ei tuntunut lainkaan ristikuulustelulta. Näistä aihepiireistä Daniel keskusteli mielellään, toisin kuin hiusväreistä ja Kerstin ja hänen miesystävänsä kodin sisustuksesta. Daniel saattoi olla vähäpuheinen, mutta silloin kun puhuttiin asiasta, hänellä oli sanottavaa. Kenties kohteliaisuuttaan vanhempi Sokan neiti tiedusteli myös Kerstin hevostaustaa, ja Danielin suureksi helpotukseksi Kersti vastaili kysymyksiin ytimekkään asiallisesti eikä hairahtunut jatkuvasti sivupoluille. Sillä välin Amanda kyseli Zetan kuulumisia Danielilta, joka kertoi asiat niin kuin ne olivat. "Sillä on nyt ollut vähän narttumainen ajanjakso", hän tuhahti. "Se osaa olla kamalan herkkähipiäinen sille päälle sattuessaan, ja ehkä tuuliset säät on nyt ylivirittäneet sen. Se on sellainen tuuliviiri. Oikea nainen." Hetken Daniel mietti, oliko se lausahdus lipsahtanut liian pitkälle, mutta vaikka Amanda tuhahti, hän vaikutti enemmän huvittuneelta kuin kiukustuneelta. "Kunnon tammojen tamma mun elämästä onkin vielä puuttunut", Amanda tuumasi kuivakkaan sävyyn, mutta jostakin, kenties pienestä silmien pilkahduksesta, Daniel osasi päätellä, että hän oli kuitenkin innoissaan tulevasta yhteistyöstä. Daniel ei halunnut jäädä viivyttelemään pidemmäksi aikaa kuin oli tarpeellista. Hänellä oli vielä kotitallin hevoset ratsastettavana ja myöhään illalla valmennus pidettävänä, ennen kuin päivä olisi pulkassa. Lisäksi varsan matkaseuraksi valittu lauhkea suomenhevostamma Vappu odotti trailerissa. Niinpä Karkki lastattiin piakkoin kuljetettavaksi uuteen kotiinsa. Se vaati hieman suostuttelua ja rohkaisua, mutta taitavien hevosihmisten toimesta tammavarsa saatiin kuitenkin melko vikkelästi sisään. Siellä hevosen pääpuolessa vielä seistessään Daniel kuuli ulkoa vaimeana Isabella Sokan kommentin: "Melko miellyttävä mies, ja komeakin." "Mutta naimisissa", kuului Amanda huomauttavan siskolleen, kirkkaasti ja hieman liian kovaa. Sitä seurasikin arvovaltainen "Amanda"-sihahdus. Daniel huokaisi syvään, rapsutti jännittyneen tammavarsansa otsaa ja jätti sen sitten traileriin vanhemman tamman ja heinäkasan rauhoittavaan seuraan. "Toivotan onnea uuden hevosen kanssa", Isabella Sokka oli saavuttanut jälleen täyden asiallisuutensa, ja kätteli vielä Danielia hyvästiksi. "Et sitten pilaa sitä", Amanda vannotti kipakasti. "Ei mulla ole tapana pilata hevosia", Daniel tokaisi omanarvontuntoisesti. Kun Auburnin kartano jäi taakse, Danielin ajatukset askartelivat kopissa matkaavassa tammavarsassa. Hän tuskin kuuli Kerstin tasaisen tuttua puheensorinaa. Karkki oli matkalla kotiin, ja siitä kaikki vasta alkaisi. Pitkään aikaan Danielilla ei ollut ollut omaa varsaa, jonka kanssa aloittaa kaikki aivan alusta. Nyt kaikki oli jälleen mahdollista, niin onnistuminen kuin täydellinen floppikin. Kallan Fallfudge, "Karkki" fwb-tamma, s. 13.10.2017 i. Ephemeral Vergessliche Denkene. Audrey v. Helmwald
|
|
|
Post by Daniel on Dec 9, 2017 12:56:44 GMT 2
35. Piparikriisi
Talossa oli liian hiljaista. Daniel pysähtyi eteiseen kuulostelemaan riisuttuaan kenkänsä ja ripustettuaan takkinsa naulakkoon. Lynn oli sanonut leipovansa ja kuuntelevansa joululauluja, mutta vaikutti siltä, kuin koko talo olisi ollut tyhjillään. Hitaasti Daniel siirtyi keittiöön. Pöydällä oli pipareita, joista osa oli koristeltu. Pöydän keskellä nökötti jokin hassu rakennelma, jota Daniel tuijotti hetken kuin yrittäen ratkaista siihen liittyvää suurta mysteeriä: mikä se oikein oli?
Yhtäkkiä peremmältä talosta kantautui niiskaisu. Danielin kulmat kohosivat. Vai niin. Talossa oli siis kuitenkin joku, ja tätä jotakuta itketti. Keittiössään seisova mies huokaisi äänettömästi syvään ja käveli olohuoneen ovensuuhun.
Sohvalla kökötti Lynn, joka näytti siltä, kuin joku hänen läheisensä olisi kuollut. Nainen oli selvästi itkenyt jo pitkään, ja vaikka hän nyt yrittikin näyttää siltä, kuin mikään ei olisi ollut hätänä, lopputulema oli mitä lohduttomin. Joskus aikaisemmin Daniel olisi pelästynyt ja rientänyt mitä pikimmin selvittämään, mistä oli kyse, mutta nyt... Miehellä oli syynsä suhtautua maansa myyneeseen vaimoonsa hienoisella varauksella. Rauhallisesti Daniel asteli Lynnin luo ja istahti tämän viereen sohvalle. Vähän hirvitti avata suu, koska edelliskerralla, kun hän oli kysynyt Lynniltä, mikä tätä vaivasi, hän oli saanut vastaukseksi vain syliinsä käpertyvän ja kahta lohduttomammin rääkyvän vaimon. Sitä aikaisemmalla kerralla Lynn oli suuttunut hänen äänensävystään, joka kuulemma oli ollut vähättelevä. Danielin oli myönnettävä, että tavallisesti niin järkevän elämänkumppanin ajoittaiset - niin, ajoittaiset mitkä? Miksi niitä olisi voinut kutsua? Paremman puutteessa Daniel ajatteli oikuttelupuuskia, mutta sitä nimitystä hän ei voinut käyttää ääneen. Ken tietää, mitä siitä olisi seurannut.
"Mikä sulla on?" Daniel kysyi varovasti ja teki lujasti töitä ollakseen kuulostamatta vähättelevältä. Hetken aikaa Lynn vain nikotteli, ja Daniel hengitti syvään valmistautuessaan tulevaan, mitä se sitten ikinä olisikaan. Sitten Lynn parkaisi lohduttomasti: "Musta ei ikinä tule sitä äitiä, joka leipoo luokkaretkirahastoa kartuttaviin joulumyyjäisiin kaikkein upeimmat piparkakkutalot!"
Tahtomattaan Daniel naurahti. Se oli tietenkin virhe, sen hän tiesi jo niin tehdessään. Lynn katsoi häntä musertavasti ja tuhahti itkuisesti.
"Ei ihan oikeasti tule! Mä en saa pysymään pystyssä edes piparkakkupuhelinkoppia, ja mikä hirveä sotku siitä seurasi, kun mä edes yritin! Miksi edes vaivauduin. Mä ajattelin vaan, että nyt olisi hyvä aika alkaa opetella!" "Jeesus, Lynn. Mitä hiton väliä sillä on, jos just sä et tee niitä upeita piparkakkutaloja? Ei niitä osaa kovin moni muukaan tehdä", Daniel huomautti. "Ja miksi sä nyt murehdit jostain luokkaretkirahastosta? Koko ipana ei ole vielä edes syntynyt, saati että se olisi koulussa." "No sitten on ihan myöhäistä alkaa opetella enää." "Ei tossa ole mitään järkeä", Daniel rohkeni tokaista. "Arvaa tiedänkö mä ettei ole?" Lynn tiuskaisi. "Kyllä mä tajuan, että tää on ihan typerää, mutta musta tuntuu maailman tärkeimmältä että mä osaisin tehdä piparkakkutalon! Eikä siitä tullut mitään! Näithän sä sen läjän tuolla keittiössä." "Mikä siinä sitten meni pieleen?" Daniel huokaisi. "No ihan kaikki! En mä saanut sitä pystytettyä." "Ehkä sulla ei vaan ollut tarpeeksi käsiä. Mennään ja pystytetään se yhdessä", Daniel tarjosi apuaan. "En mä enää halua." "No ei sitten pystytetä sitä saatanan taloa. Ollaan ilman piparkakkutaloa, mihin me sellaista tarvitaan?" "Mä olisin halunnut viedä sellaisen Ilpolle ja sun äidille joulumuistamiseksi", Lynn niiskaisi. "Jos siitä olisi tullut tarpeeksi hieno."
Daniel päätti, että piparkakkutalo oli kerta kaikkiaan koottava. Tuskin Lynn rauhoittuisi, ennen kuin he olisivat saaneet aikaiseksi jonkinlaisen tönön, joka pysyi kasassa. Mies nousi sohvalta ja lähti kohta keittiötä sanoen mennessään: "Mä menen nyt ainakin kokeilemaan, saanko mä sen pahuksen talon pystytettyä. Usko pois, ettei siitä mitään tule mun rähmäkourilla, mutta ainakin mä yritän. Tule auttamaan, jos haluat, että mulla on edes mahdollisuus onnistua." "Peset sitten kädet, ennen kuin kosket niihin pipareihin", Lynn niiskutti yhä, mutta kuulosti jo vähän hyväntuulisemmalta ja naurahtikin hieman.
Sinä lauantaina Susinevat kokosivat yhteistuumin ensimmäisen piparkakkutalonsa. Talon kulmissa saattoi olla hieman rakosia, eivätkä seinät olleet aivan suorassa, mutta lopulta tönö kuitenkin seisoi pystyssä omin voiminensa. Sitä katsellessaan he tunsivat taas selvinneensä yhdestä suuresta elämän haasteesta yhdessä. Lynn kaivautui miehensä kainaloon ja Daniel hymähti.
"Huomaatko nyt, miten naurettavaa oli itkeä tän takia?" Daniel kysyi, ja jatkoi vielä: "Sä teet aina saman jutun. Hirveä stressi ja murehtiminen jostain ihan turhasta ja kauhea parkuminen siitä sitten."
Hetkellinen rauha oli ohi. Lynn tuijotti miestään suurin, kostuvin silmin.
"Turhasta? Mä murehdin siitä, osaanko mä olla äiti." "Sä murehdit siitä, osaatko sä tehdä piparkakkutalon." "Ei se ollut ollenkaan se huolen ydin!" "Musta kyllä vaikutti, että oli!" "Sä oletkin niin kapeanäköinen, että sulle pitäisi aina vääntää kaikki rautalangasta, jotta sä ymmärtäisit, ettei kaikessa aina ole kyse siitä miltä ensivilkaisulla näyttää!" "Sä teet asioista ihan liian suuria ja monimutkaisia! Helvetti vie, se on lapsi, mieti kuinka moni ihminen osaa olla vanhempi omalle lapselleen vaikka ei osaisikaan rakentaa piparkakkutaloja tai mitä nyt ikinä vanhemman sun mielestä kuuluu osata?" "Sun mielestä lapsen kasvattaminen on yhtä helppoa kuin koiran ruokkiminen ja ulkoiluttaminen tarpeeksi usein", Lynn syytti, ja Daniel tuhahti. "Kyllä mä ymmärrän, mitä lapsen hoitaminen ja kasvattaminen on. Sitä mä en ymmärrä, miksi siitä pitää kriiseillä sikana etukäteen, kun ei edes tiedä, millaisia haasteita just meille tulee tai koetaanko me niitä sitten edes vaikeiksi." "Sä et valmistaudu ikinä mihinkään." "Valmistaudunpas. Mä en vaan itkeä pillitä kuukausia ja vuosia etukäteen siitä syystä, että joskus tulevaisuudessa varmaan tapahtuu jotain, mitä en ehkä osaa heti ratkaista."
Heidän äänensä kohosivat. Sissi-kissa luikki hermostuneena yläkertaan ja Peto-koira heilutteli neuvottomana ja sopuisuuttaan osoittaen häntäänsä, kunnes sekin piiloutui omistajiensa makuuhuoneeseen. Pian kumpikaan Susinevoista ei enää tiennyt, kuinka monta riitaa heillä oli meneillään. Mukaan oli vedetty piparkakkutalon ja valmistautumisen tai valmistautumattomuuden rinnalle ajankäyttö, raha, hevoset ja se kerta, kun Daniel oli ilmoittamatta jäänyt kaverilleen yöksi lähdettyään "yksille" kaupunkiin. Daniel syytti Lynniä suhteellisuudentajuttomuudesta ja Lynn huomautti, että Daniel osasi itsekin hermostua mitä mitättömimmistä asioista silloin, kun asiat eivät menneet miehen tahdon mukaan.
Pieni piparkakkutönö nökötti unohdettuna pöydällä. He olivat onnistuneet rakentamaan sen, mutta romahduttamaan keskinäisen rauhansa.
"Äläkä ala taas itkemään", Daniel kielsi kiivastuneena. "Sä et voi joka kerta vaan ruveta itkemään, poistua paikalta ja odottaa, että mä tulen lohduttamaan." "Miksi sä sitten varta vasten sanot ilkeitä asioita, jotka loukkaa mua? Kyllä mä saan itkeä silloin, kun mulla on paha mieli." "Itket ihan ilman mun vaikutustakin", mies sihahti. "Luuletko sä, että mä haluan vollottaa kuin joku unilelunsa hukannut taapero?" "No niin, ja nytkö sä vetoat hormoneihin? Niiden varjolla saakin kätevästi kaiken anteeksi." "En mä halua saada kaikkea anteeksi enkä mä yritä vedota mihinkään!"
Pariskunnan huomaamatta ulko-oven takaa kuului avaimen kilinää ja sitten rapinaa, kun se työnnettiin lukkoon. Lukko ei kuitenkaan kääntynyt, sillä Cella, joka piteli kiinni avaimesta, kuuli kiivaat äänet sisältä. Töistä tullut yläkerran vuokralainen sulki silmänsä ja huokaisi syvään. Sen sijaan, että olisi mennyt sisällä pauhaavan riidan keskelle hän kaiveli taskuja tupakka-askin varalta.
Cellaa palelsi jo, kun riidan äänet sisällä vaimenivat. Helpottuneena Cella kääntyi kohti ovea, muttei ehtinyt tehdä elettäkään avatakseen sitä, ennen kuin Daniel paukkasi ulos. Mies pysähtyi kuin seinään nähdessään Cellan hytisemässä ulkona matkalaukku jalkojensa juuressa. Tummat kulmat kurtistuivat ja kylmien silmien ilme oli terävä. Danielin ilmeestä näki, että tämä oli kiihdyksissä, mutta kaikesta huolimatta mies sanoi vaimonsa ystävälle: "Mä menen vaan käymään Pedon kanssa ulkona. Lynn saattaa kaivata nyt halausta. Tai sitten se puree sulta pään irti jos edes yrität, silloin se kannattaa jättää rauhaan. Anteeksi, että sä olet joutunut kököttämään oven takana. Toivottavasti et kauan." "En mä kovin kauan", Cella sanoi liukkaasti. "Onko kaikki suunnilleen ok?" "No ei nyt ihan, mutta kyllä se tästä", Daniel arvioi vielä ennen kuin kutsui Pedon mukaansa ja katosi hämärän kätköihin.
Cellan oli pakko hengähtää hetki, ennen kuin hän lopulta uskaltautui kurkistamaan, missä mielentilassa Lynn oli.
Ihmeellisen tyynessä, Cella arvioi. Kyllähän hänestä näki, että hän oli itkenyt, mutta enemmän Lynn näytti Cellan mielestä väsyneeltä kuin vihaiselta tai surkealta. Cellan huomatessaan Lynn pusersikin kasvoilleen pienen, hieman pahoittelevan hymyn. Ennen kuin Cella ehti sanoa mitään, Lynn ehätti edelle.
"Miten lento meni?" Jos Cella yllättyikin puheenaiheesta, hän ei sitä ilmaissut, vaan keräsi ajatuksensa hyvin nopeasti käsillä olevaan keskusteluun. "Siinähän se meni! Laskeutuminen ei kyllä ollut kaikkein sujuvin." "Tömähtikö?" "Joo. Höykytti pahemmin kuin Lassen ravi, ennen kun sen saa kulkemaan oikin", Cella kuvaili. "Me rakennettiin piparkakkutalo", Lynn kertoi arkipäiväisesti. "Mä yritin tehdä sen yksin, mutta ei siitä mitään tullut." "Ai! No, onneksi sulla on Daniel, niin ei tarvitsekaan suoriutua ihan kaikesta yksinään", Cella sanoi vähän varovasti.
Lynn nyökkäsi. Eripurasta huolimatta Cellan sanoissa oli perää. Oli vain harvoja asioita, joissa täytyi pärjätä ihan yksin. Ajatus jalostui pidemmälle hyvin nopeasti. Hänen ei tarvinnut selvitä yksin, eivätkä he Danielinkaan kanssa eläneet missään kahden hengen tyhjiössä. Heillä oli ympärillään ystäviä ja perhettä. Lisäksi Daniel oli oikeassa siinä, ettei Lynn aina edes itse tiennyt, mistä oli huolissaan. Oli kai turha murehtia vain murehtimisen vuoksi, ikään kuin olisi ollut jokin velvollisuus olla huolissaan.
Kun Daniel palasi Pedon kanssa, Cella oli jo livahtanut yläkertaan nukkumaan pitkän lennon väsyttämänä. Susinevat istahtivat yhdessä sohvalle, eikä kumpikaan puhunut. Vasta hyvän aikaa myöhemmin Lynn hipaisi Danielin kättä ja sanoi: "Mä ajattelin mennä nukkumaan. Tuletko sä myös?" Oli helpottavaa tuntea, kuinka Daniel otti hänen kätensä omaansa. Vielä turvallisemmalta tuntui maata lähekkäin ja unen odottamisen sijaan jutella hiljaa yön pikkutunneille saakka, niin kuin heillä joskus oli ollut tapana. Kumpikaan ei ollut tainnut muistaakaan, kuinka helpolta puhuminen tuntui silloin, kun ympärillä lepäsi pimeys ja hiljaisuus.
|
|
|
Post by Daniel on Dec 16, 2017 17:44:37 GMT 2
36. Onnenpotku
"Katso, Cella on vielä hereillä!" Lynn huomasi, kun kotitalo lähestyi. "Allu taitaa olla kylässä", veikkasi Daniel. "Kivaa", hänen vaimonsa hymyili, eikä Daniel väittänyt vastaan, vaikka olisikin voinut olla tyytyväinen myös tyhjään taloon.
Pariskunta kolisteli eteiseen antaakseen kuuluvan varoituksen saapumisestaan. Cella ja Aleksanteri olivat kuitenkin keittiössä (ja täysissä pukeissa). Kaikesta päätellen he olivat ryhtyneet laittamaan yöpalaa. Uunissa lämpenivät voileivät ja pöydällä oli ketsuppitahroja, jotka Cella kiirehti pyyhkimään pois, ennen kuin Lynn näkisi sotkun. Lattialle tipahtaneet juustoraasteet Peto oli jo imuroinut heidän puolestaan.
"Voi kuulkaa, olipa pippalot!" Lynn henkäisi astellessaan keittiöön. "Harmi, että sulla piti olla se typerä päivystysjuttu, Cella. Te missasitte nyt pahan kerran asioita." "Oho", Cella kiinnostui. "Mitä kummaa Artsilan pikkujouluryyppäjäisissä voi missata?" "Varmaan jotain sellaista, minkä missaaminen ei kauheasti harmita mua", arveli Aleksanteri. "Piritta pisti kuulkaa tuulemaan", Daniel puuttui puheeseen. "Mäkin haluan leipää!" "Saat, saat, vai luuletko sä, että me syödään kahdestaan kaikki kymmenen leipää?" Cella kysyi. "Yksitoista", Aleksanteri tarkensi, mutta kukaan ei kuunnellut, koska Pirittan puuhastelut kiinnostivat muita keskimäärin enemmän kuin voileivät. "Pirrekö oli siellä? Joko se kohta on työkunnossa? Mitä se teki?" Cella tykitti jo kysymyksiä, ja osasi jo odottaa makoisaa tarinaa Susinevain ilmeiden perusteella.
"No. Se pussasi Artsia. Eikä mitenkään kaverillista poskipusua, kyllä se oli sellanen kitarisat solmuun -keissi", Lynn kertoi ja nyökytteli sanojensa vakuudeksi.
Keittiöön lankesi tyrmistynyt hiljaisuus.
"Jos mä en tietäisi, että sä olet selvin päin, mä epäilisin... Lynn! Oletko sä juonut?" Cellan jupina muuttui kiekaisuksi. "Ei kai nyt meidän Piritta!" "Totta se on", vakuutteli Daniel. "No sä nyt katsot niin kieroon, että sun arvioon ei voi luottaa", Cella pärskähti. "Mitä sä olet juonut, jotain Artsin keitoksia?" "... niin." "Ei me molemmat valehdeltaisi tästä asiasta. Sitä paitsi parasta oli se, mitä tapahtui sen jälkeen", Lynn aloitti samalla, kun Daniel Cellan piikittelyistä havahtuneena siirtyi kylpyhuoneeseen freesaamaan itseään. "Martsa..."
Pestessään kasvojaan vedellä Danielin ajatukset alkoivat kirkastua. Mieleen palasi hetki, jona Pirre oli pärähtänyt paikalle imaisemaan Artsin miltei väkivaltaisesti itseään vasten. Daniel ei kuitenkaan miettinyt tapahtumaa itseään, vaan hairahtui rinnakkaistapahtumiin. Mitä se Tappi olikaan sanonut? Jotakin uutisista. Kaikkien aikojen Eurojackpot-voitosta, joka oli osunut... naapurikylään? Daniel asui naapurikylässä. Daniel oli pistänyt kupongin vetämään torstaina, koska Anni oli kieltänyt. Naureskellen Daniel meni makuuhuoneeseen. Yöpöydällä oli tabletti, jonka mies käynnisti hymistellen itsekseen. Olisihan se nyt hupaisaa, voittaa arvonnassa, johon häntä oli käytännöllisesti katsoen kielletty osallistumasta.
Sillä rahalla tekisi vaikka ja mitä. Perustaisi lapselle säästötilin, jonka hän saisi käyttöönsä muuttaessaan opiskelemaan. Rahastosijoittaisi. Investoisi yritykseen. Ehkä palkkaisi toisen henkilön, jotta volyymia voisi lisätä. Saisihan sillä kilpahevosen jos toisenkin, tai jos kuitenkin hankkisi hyvän siitostamman. Paljonkohan se summa olikaan? Kaikkien aikojen. Kymmeniä miljoonia. Lähemmäs sata? Kauhea määrä.
Kirjaudu sisään ja tarkista omien peliesi tulokset.
Kirjaudu sisään.
Tarkista... peliesi... tulokset.
Se tuntui sydänkohtaukselta. Se tuntui omituisemmalta kuin mikään, mitä oli koskaan tapahtunut. Siitä ei varmaankaan olisi pitänyt vitsailla etukäteen edes itsekseen. Se karkasi mölähdyksenä Danielin suusta, ja Lynn likipitäen juoksi tarkistamaan, ettei mitään ollut sattunut.
Oli sattunut. Oli sattunut onnenpotku. Kykenemättä pukemaan sitä sanoiksi Daniel kaappasi Lynnin tiukkaan halaukseen, pyörittikin heitä ympäri ja nauroi. Siinä vaiheessa Cellan ja Aleksanterinkin oli saavuttava paikalle ihmettelemään, mikä Danieliin oli mennyt. Nauravaan Danieliin! Daniel kuiskasi pyörityksen lomassa vaimolleen niin, että vain tämä kuuli: "Me ei enää ikinä murehdita rahasta." Lynniä miehen käytös kummastutti, mutta mitään järkevämpää selitystä hän ei Danielista saanut irti, ennen kuin he olivat kahden kesken. Siihen meni aikansa, sillä ensin he söivät porukalla lämpimiä voileipiä. "Hyvää. Mä söisin näitä, vaikka olisin multimiljonääri", Daniel tuumasi omituisesti, mutta se pistettiin muiden toimesta Artsin keitosten tuottaman humalatilan piikkiin.
Vasta, kun Cella ja Aleksanteri olivat kiivenneet yläkertaan, Daniel saattoi kertoa, mistä oli kysymys. Lynn oli pesemässä hampaitaan, kun jännittyneen näköinen mies ilmestyi hänen selkänsä taakse seisomaan, katseli hänen kasvojaan peilin kautta ja kietoi kätensä hänen hartioidensa ympärille. "Me ollaan voitettu Eurojackpotissa", Daniel sanoi tasaisella äänensävyllä. "Mmimhä?" Lynn äännähti hammasharja yhä suussa heiluen. "Mä olen tosissani. Yhtä tosissani kuin... minä yleensä." "Eihän me edes pelata sitä", Lynn sanoi omituisella äänensävyllä - kuin epäillen omia sanojaan. "Mutta mäpä pelasin. Tämän kerran. Ihan hullua." "Paljonko?" Lynn kysyi hädin tuskin kuuluvasti ja tuijotti miehensä peilikuvaa valtavin silmin. "93 miljoonaa", Daniel lausui maagisen, epäuskottavan ja yhtäkkiä ihmeellisen todellisen luvun, jonka he molemmat arvelivat katoavan yön aikana unena pois tästä omituisesta todellisuudesta.
|
|
|
Post by Daniel on Dec 19, 2017 19:29:51 GMT 2
37. Harjoituslapsi
Jymyuutista seuranneet päivät olivat hämmentyneitä ja hiljaisia. Iloita ei uskaltanut, sillä tilanne tuntui käsittämättömältä. Yhtäkkiä koko maailma oli auki ja täynnä valintoja, joita ei rajoittanut raha. Raha oli aina ohjannut Daniel ja Lynn Susinevan elämää, milloin enemmän ja milloin vähemmän, mutta kuitenkin aina tarpeeksi, jotta saattoi sanoa sen vaikutuksen olleen aina läsnä. Kuinka kummallista oli, että rahapulan häipyessä kummittelemasta mielen perukoilta rahan ansa tuntui kahta kireämmältä? Mitä he nyt tekisivät?
"Mä en vaan usko sitä", Lynn sanoi ehkä kahdettakymmenettä kertaa. "En vaan usko, että se on totta." "En oikein mäkään", Daniel pudisteli päätään. "Tai tavallaan uskon, mutta jotenkin tuntuu, että se yhtäkkiä lakkaa olemasta totta, ja sitten me ollaan pulassa, koska ollaan kuitenkin menty sörkkäämään itsemme johonkin rahareikään." "Mä kannatan sitä, ettei sörkätä nyt yhtään mitään yhtään mihinkään reikään", Lynn sanoi vakaasti, ja Danielin pää kääntyi mekaanisesti hänen suuntaansa. "No tota päätöstä vastaan mä kyllä vähän protestoin", Daniel sanoi totisen näköisenä ja ilahtui, kun Lynniä alkoi hymyilyttää. Hymyä säesti poskille kohonnut hento puna. "Älä kiusaa", Lynn tuhahti, mutta näytti olevan mielissään. "Entä jos kiusaankin?"
Pariskunta säpsähti syyllisinä eroon toisistaan, kun satulahuoneen ovi narahti. Hetkessä sisään pelmahti Aada, ja suudelmien aika oli kerta kaikkiaan ohi. Aada hulmahti idolinsa Lynnin luo ja tarttui tätä kädestä. "Isi sanoi, että mä ratsastan tänään!" "Niin. Me vähän sun isin kanssa mietittiin, että voisit tänään lainata Melviniä", Lynn paljasti pikkutytölle, jonka silmät loistivat maailman iloisimpina. "Aada? Me sovittiin, ettet ryntäile tolla tavalla", Joel muistutti isällisen tiukasti saapuessaan vihdoin satulahuoneeseen. "Tallissa ei voi juosta, etkä sä voi kadota tolla tavalla mun luota."
Aada kiemurteli vähän nolona, mutta nolous katosi vikkelästi riemukkaan, pulppuilevan innostuksen tieltä pois. Lupaus oli lupaus, ja koska Aada oli odottanut ratsastushetkeään kärsivällisesti, oli jo korkea aika täyttää se. Ajatus Melvin-ponilla ratsastamisesta riitti pyyhkäisemään moitteet kevyesti pois mieltä painamasta.
"Haetaan sitten hepat sisälle. Tuutko, Aada, mun kanssani hakemaan Melviniä?" Lynn kysyi, eikä vastausta ollut vaikea arvata. "Joel, sä pääset hakemaan Sheilan samalla, se on vielä pihalla syömässä heiniä."
Daniel lähti Lynnin ja Aadan avuksi, sillä Melvinin kanssa tarhaavilla Väiskillä ja Mikolla saattoi toisinaan olla karkumatka mielessään. Lynnin opastaessa Aadaa Melvinin riimunnarun kiinnittämisessä ja maailman kilteimmän ponin taluttamisessa Daniel piti huolen, että ilkikurisemmat ruunat pysyivät loitolla portilta. Vaaleatukkaiset hevosnaiset, toinen aivan pieni ja toinen jo varttuneempi, saivat rauhassa johdattaa Melvinin talliin, kun Daniel toimi portinvartijana.
"Isi, isi! Mä talutin ihan itse!" Aada hihkui Joelille. "Tosi hieno juttu", sanoi Joel, joka oli varsin hyvin nähnyt Lynnin pitelevän ponia varmimmaksi varuudeksi riimusta. Kaikkia lumouksia ei ollut tarpeen rikkoa. Pienten ponityttöjen oli joskus oikein hyväksi uskoa tehneensä aivan itse asioita.
Lynn kuunteli Aadan lähes taukoamatonta puheensoljuntaa, kun he yhdessä harjasivat Melviniä. Ruuna nautti saamastaan huomiosta. Sillä oli valtavan suuri sydän, ja Lynn huomasi toivovansa, että löytäisi joskus omalle lapselleenkin samankaltaisen kilpaponin, mikäli lapsi ratsastamisesta ja kisailusta innostuisi. Melvin oli ennen ratsastuskouluun tuloaan johdattanutkin jo kaksi pientä ratsastajanplanttua helppoihin koulu- ja estekisoihin, ja sitten se oli toden totta voittanut itselleen ratsastuskoulun poniratsastajien sydämiä runsain mitoin. Kun Lynnin ja Danielin lapsi olisi riittävän vanha ratsastaakseen isoa ponia, Melvinillä olisi kuitenkin ikää niin paljon, että sen tuskin olisi enää tarpeen kiertää kilpakenttiä. Tai, Lynn mietti, mistä sitä tiesi; ponit olivat sitkeitä. Ja ehkäpä heidän lapsestaan ei koskaan tulisi Aadan kaltaista poni-intoilijaa.
Joel oli saanut varustettua Sheilan paljon nopeammin kuin Lynn ja Aada, joilla kului aikaa kaikenlaiseen muuhun kuin vain olennaiseen. Se kuitenkin sopi mitä mainioimmin, sillä muussa tapauksessa Aada ehtisi kyllästyä odotellessaan Joelia oman ratsastuksensa päätteeksi.
Aluksi Aada hehkui iloa ihan vain kävelevän ja Lynnin taluttaman Melvinin selässä. Katsellessaan, kuinka hänen isänsä ravasi ja laukkasi isomman hevosen kanssa tytön nälkä kuitenkin kasvoi.
"Eikö mekin voida ravata?" Aada kysyi viattomasti. Lynn naurahti. "Tänään me ei ravata. Näin meidän kesken siksi, että mä en jaksa juosta Melvinin tahdissa", Lynn sanoi salaliittolaismaisesti. "Melvin on reipas poni. Sitten kun sä pääset ravaamaan sillä, sä huomaat itsekin, miten kovaa se menee. En millään pysyisi perässä." Aada kuunteli totisena ja nyökytteli ymmärtäväisenä päätään. Ehkä tyttöä vähän jännittikin ajatus Lynnin kuvailemasta kovasta vauhdista. "Saanko mä ohjata ponia?" hän kysyi sitten ja vilkuili ponin kuolainrenkaaseen kiinnitettyä riimunnarua. "Mutta sähän olet ohjannut sitä koko ajan", Lynn sanoi. "Mulla on naru kädessä vain siltä varalta, että vaikka Melvin on kiltti poni, se voi joskus keksiä jekkuja. Silloin se uskoo minua helpommin kuin sua." Aada nyökkäsi taas.
Kun Daniel toi maneesiin viimeisiä päiviään ratsutusjaksolla olevan suomenpienhevosruuna Siriuksen, Lynn arvioi, että heidän olisi Aadan kanssa syytä väistyä tieltä. Pikkutyttö ei pistänyt pahakseen. Aada oli odottanut ratsastusta kovasti, ja jännitys vaati veronsa. Vaikka he olivat vain kävelleet Melvinin kanssa ja harjoitelleet suoraan menemistä ja Aadan pyynnöstä "niitä voltteja", pieni pellavapää oli jo vähän väsähtäneen oloinen.
"Me mennään talliin, riisutaan Melvin ja odotellaan sitten meillä", Lynn tiedotti Joelille, joka oli vielä täydessä työn touhussa Sheilan kanssa. "Tule sinne sitten, kun olet valmis lähtemään."
Melvinin hoitamisessa ei mennyt kauan. Sitä tarvittaisiin myöhemmin vielä tunneilla, joten poniruuna sai jäädä talliin. Lynn ja Aada sen sijaan kulkivat kohti Poppelikujan päässä seisovaa taloa, joka oli Susinevojen oma koti. Nähdessään kauniin talon Lynn tunsi jälleen onnea siitä, että saattoi kutsua sitä kodikseen. Nyt he voisivat todella pitää sitä omanaan, sillä ei menisi aikaakaan, kun se olisi velaton. Ensimmäistä kertaa aikoihin heillä ei olisi lyhennettävänä asuntolainaa.
"Ai niin", Aada muisti kiemurrellessaan eteisen lattialla ulos lämpimästä ulkoiluhaalaristaan. "Isi teki mulle eväät." "Vai niin. Missähän ne on?" Lynn kysyi. "Autossa." "No, ne ei sieltä mihinkään katoa. Eiköhän me keksitä jokin ainakin yhtä hyvä välipala", Lynn arveli.
Aada oli yhä pöydän ääressä syömässä, kun ulkoovea kolkuteltiin. Lynn vilkaisi kurkkutikkuaan autuaana mupeltavaa Aadaa ja pujahti avaamaan oven Joelille. "Hei, me syödään just välipalaa", Lynn kertoi lainalapsensa isälle. "Käy ihmeessä peremmälle siksi aikaa."
Joel ei ollut niitä ihmisiä, jotka täysin luontevasti solahtivat toisten ihmisten taloihin ja keittiöihin. Onneksi oli Aada, jonka mielestä tilanteessa ei ollut kerrassaan mitään omituista. Tyttö hölpötti isälleen niin, ettei meinannut saada syödyksi. Melvin kehittyi Aadan puheissa maailman hienoimmaksi poniksi, jonka kanssa voisi vaikka ratsastaa maailman toiselle puolelle saakka. Siis, jos sattuisi tietämään, missä se maailman toinen puoli oikein oli. Olisihan kamalaa eksyä matkalla! Vaikka Melvin oli kyllä varmasti niin viisas, että se osaisi ainakin tuoda Aadan takaisin kotiin, jos he eivät löytäisikään maailman toiselle puolelle.
"Ensi kerralla sä isi talutat mua, niin sitten me ravataan", Aada ilmoitti päättäväisesti. "Lynn ei jaksa juosta." Aikuiset vilkaisivat toisiaan. "Ihan totta, mä en nyt ole suorastaan sporttisimmillani", Lynn myönteli, ja Joel mutisi jotakin vastauksenkaltaista, mutta ei aivan kuitenkaan. "Aada, Melvin ei ole meidän poni. Sillä on välillä töitä, ja samoin Lynnillä. Me ei voida ratsastaa Melvinillä, ellei sekä Lynnille että Melvinille sovi", Joel selitti Aadalle, joka mutristi vähän huuliaan, mutta puhkesi sitten taas hymyyn. "Mulla voisi kyllä olla oma poni." Lynniä nauratti, Joelia ei niinkään. "Omassa ponissa riittää kamalasti työtä", Lynn varoitti. "Ole varovainen sen suhteen, mitä toivot."
Daniel oli jo puhunut poneista. Lynn epäili, että heidän lapsellaan olisi poni ennen kuin tämä osaisi itse edes vielä kierähtää lattialla ympäri. Se oli tavallaan pelottavaakin. He olivat nyt niitä tulevia vanhempia, jotka saattoivat hankkia lapsilleen poneja. Mietteliäänä Lynn huokaisi syvään. Joel vilkaisi ajatuksiinsa uponnutta naista ja ryhtyi hoputtamaan Aadaa.
"Tule, Aada. Lynnin pitää päästä takaisin tallille ja töihin", Joel muistutti. "Voidaanko me mennä katsomaan?" Aada tiesi, että Lynn opetti ratsastusta. "Tänään me ei ehditä." "Tulette joku toinen kerta", Lynn sanoi ja saatteli isän ja tyttären eteiseen. "Ja joskus Aada voi tulla kylään ihan muutenkin." Joel vilkaisi Lynniä, ja jos mies olikin yllättynyt, se peittyi nopeasti kohteliaan hymyn alle. Hymyä ei kestänyt kauan, mutta se välitti paljon. Lynn pohti kiitollisena, kuinka laaja tukiverkko hänellä ja Danielilla tulisi olemaan, ja ajatteli, että jokaisesta aikuisesta, joka olisi valmis ojentamaan auttavan kätensä nuorille vanhemmille, saisi olla onnellinen.
Aadan ja Joelin mentyä Lynn istahti hetkeksi sohvalle vilttiin kietoutuneena. Oli hetki aikaa levätä ennen tuntien alkua. Lynn lähti töihin ilolla, mutta viileässä maneesissa seisominen ja kuljeskelu illasta toiseen vaati välillä veronsa jaksamisesta. Toisaalta hän rakasti työtään ja tunsi haikeutta tietäessään, ettei ehkä sittenkään tekisi sitä koko ikäänsä, kuten ehkä oli nuorena ammattiaan valitessaan naiivisti kuvitellut. Päävoiton jälkeen hän oli saattanut ensimmäistä kertaa tosissaan miettiä, että jättäisi täysipäiväisen työn taakseen ja lähtisi vihdoin opiskelemaan korkeakoulututkintoa, jonka hän oli aikanaan päättänyt unohtaa.
|
|
|
Post by Daniel on Jan 13, 2018 12:34:20 GMT 2
38. Työstä ja elämästäSuunnitelmat olivat levällään pöydällä. Yhden paperin nurkkaan oli piirtynyt kahvirengas huolimattoman tulevaisuusintoilijan tarkastellessa sitä, mitä seuraavat kuukaudet mukanaan toisivat. Parransänki oli venähtänyt, mutta se ei Daniel Susinevaa juuri sillä polttavalla hetkellä jaksanut kiinnostaa. Oli liian kiire rakentaa omaa elämäntyötään. Vänrikinmäen pitkään unohduksissa ollut kivinen talli saisi vihdoin käyttötarkoituksen. Danielilla oli suunnitelmia, palava intohimo ja varaa. Viimeinen takasi myös Lynnin pysymisen tyytyväisenä, Daniel ajatteli, sillä hän voisi sumeilematta palkata muut ihmiset hoitamaan toteutuksen ja toimia itse tirehtöörinä, joka sanoisi viimeisen sanan. Vaikka vastuun luovuttaminen muille olikin miehestä, joka toteutti tavallisesti mahdollisimman suuren osan suunnitelmistaan itse, jokseenkin pelottava ajatus, niin toimimalla hän saisi sen, mitä halusi ja säilyttäisi myös perherauhan. Nainen katseli aviomiestään ja huomasi ihmeekseen, että Danielin olemukseen oli pesiytynyt tietynlainen rauha. Tyyneys ja varmuus olivat kutkuttavassa ristiriidassa sen voimakkaan päättäväisyyden kanssa, joka ajoi miestä toteuttamaan haaveitaan. Oli kummallista, miten raha vaikutti. Se, ettei tarvinnut pelätä sen loppuvan pahan kerran kesken. Daniel nousi, kokosi paperit pinoon ja tuikkasi kahvikuppinsa tiskipöydälle. Seuraavaksi hänen askeleensa suuntasivat vaimon luokse. Halaus ja suukottelu tuntuivat mukavilta, ikään kuin vakuudelta siitä, ettei Lynn ollut unohtunut ja jäänyt uusien suunnitelmien myötä unholaan. Tämä perhe ja koti kuuluivat yhä Danielin elämään, kaiketi varsin kaivattunakin vastapainona työlle. "Mä lähden talliin", Daniel kertoi ja sai vastaukseksi pehmeän hymähdyksen. "Nähdään muutaman tunnin päästä." "Nähdään vaan", Lynn hymyili. "Mä saatan myös tulla käymään tallissa jossain kohti, haluan tarkistaa miten Korppu jakselee." Lynnin poni oli lopulta astutettu komealla Tobby-orilla. Varsaan tulisi runsaasti hevosverta, ja jos suku toimisi minkäänlaisena ennusmerkkinä ratsuponivarsan laadusta, siitä tulisi kelpo suoritusponi. Toistaiseksi Lynn väitti kivenkovaan, että myisi ponin, mutta Daniel tunsi vaimonsa. Hän ei lainkaan yllättynyt, kun tiukka linjaus ponin myymisestä myöhemmin höllentyi muotoon "etenkin jos se on ori". Daniel hädin tuskin pyörähti sisällä tallissa ja paineli hakemaan ratsutuksessa olevat Mörkki- ja Ressu-ruunat sisälle. Molemmat pitäisi ratsastaa, ennen kuin Inna tulisi ratsastamaan Hazelilla. Danielilla oli ruskeatukkaiselle naiselle asiaa. Aikaa olisi kuitenkin juuri riittävästi. Nuoren ja kurittoman torinhevosruuna Ressun kunto oli kehno, eikä sitä ratsastettaisi vielä mainittavan tehokkaasti kovinkaan pitkiä pätkiä kerrallaan. Mörkki olikin sitten toinen tarina. Se oli vähän sellainen viimeistelyprojekti, jonka kanssa tehtiin hienosäätöjä. Säpäkkä holstein oli ollut kaiken kaikkiaan aika vaivaton työmaa, ja Daniel oli jo sopinut sen luovuttamisesta takaisin omistajansa hoteisiin. Jos Riikan uskallus riittäisi eikä ramppikuume lamaannuttaisi ratsukkoa, he siirtyisivät vaativiin täksi kaudeksi. Ramppikuumeesta puheenollen... Daniel huomasi Mörkkiä maneesille viedessään, että hallissa oli valot kielimässä treenaajasta. Vislattuaan oven takana Daniel liu'utti sen auki ja kohtasi Pihlan, joka nyökkäsi hänelle tervehdykseksi hienon Sintti-tammansa satulasta. Celestina oli tullut Danielin välitettäväksi elokuussa ja löytänyt melko pian oman kotinsa Pihla Vihtalan luota. Myöhemmin Pihla oli tarttunut Danielin tallissa vapautuneen karsinapaikan ovenkahvaan ja tuonut tammansa takaisin muistuttamaan miestä siitä, että hän olisi mieluummin kuin kukaan arvasikaan pitänyt herkän ja miellyttävän kaunotarhevosen itsellään. Silloin se ei olisi tullut kuuloonkaan, koska rahaa Sintin kaltaisen aikuisen ratsuhevosen ostamiseen ei totisesti olisi ollut. Nyt tilanne oli toinen, mutta Sintti oli Pihlan hevonen. Myyty mikä myyty. Kiivetessään Mörkin tummanruskeaan koulusatulaan Daniel kuitenkin totesi, ettei häntää enää edes harmittanut Sintin lipeäminen sivu suun. Hevonen oli saanut taitavan omistajan ja hän miellyttävän valmennettavan, minkä lisäksi hän pääsi kuitenkin esittämään Sinttiä kouluradoilla. Daniel ei tiennyt miksi Pihla ei tehnyt sitä itse, mutta toistaiseksi nainen ei ollut ollut halukas jakamaan salaisuuttaan. Daniel arveli, että hän olisi jo kuullut vastauksen kysymykseen, jos Pihla olisi halunnut hänen tietävän sen. Siispä Daniel valmensi ratsukkoa ja tsemppari ratsastajaa parhaansa mukaan, mutta ei udellut, patistanut eikä pakottanut. Sitä paitsi hän oli jo ehtinyt penkomaan hevosmarkkinoita saadakseen itselleen varteenotettavan kilpahevosen tai kaksi. Ne saivat olla nuoria, mutta niiden kanssa piti päästä radoille nopeammin kuin Karkin, joka vietti vielä huoletonta ja hulvatonta varsanelämää ja laitettaisiin satulaan vasta joskus hamassa tulevaisuudessa. Toistaiseksi Daniel oli tosissaan kiinnostunut kahdesta hevosesta, mutta mistä sitä tiesi, jos hän paikan päällä hevosia katsomassa käydessään ei vakuuttuisikaan - tai löytäisi jotakin parempaa. Yhden ostopäätöksen hän oli kuitenkin tehnyt: Daniel halusi kasvattaa omiakin varsoja, nyt kun se oli mahdollista. Toteuttaakseen haaveensa hän tarvitsi hyvän tamman ja ennen pitkää useampiakin. Valine Almesta kaikki saisi alkaa. Tamma haettaisiin kotiin hyvissä ajoin ennen astutuskautta ja laitettaisiin hyvällä orilla. Daniel ei halunnut mennä metsään orivalintansa kanssa, ja niinpä hän oli jo konsultoinut paria kokenutta kasvattajaa. Hänellä oli hyvät mahdollisuudet onnistua, olihan hänen tammansa hyvä ja jo laatunsa todeksi osoittanut. Mörkin välikäyntien aikana Daniel pohdiskeli, olisiko kasvattaminen harrastus vai tulisiko siitä osa työtä. Suurille rahoille ei Suomessa hevosia kasvattamalla päässyt, ellei tapahtunut suorastaan ihmeitä. Sen Daniel realistina tiedosti. Oli siis parempi suhtautua asiaan mielenkiintoisena harrasteluna, jonka sivutuotteena hänen ymmärryksensä hevosalasta lisääntyisi. Olipa absurdia, mies hymähti. Hevoskasvatus ei ollut mikään köyhän miehen harrastus, eikä siitä ollut kulunut kuin silmänräpäys, kun hän oli vielä ollut sellainen. Ratsastettuaan Mörkin ja sen jälkeen Ressun, joka oli jopa omaksi itsekseen poikkeuksellisen hypähteleväisellä tuulella, Daniel jakoi heinät. Sitten Inna jo tulikin. "Hei Inna", Daniel huikkasi nähdessään satulahuonetta kohti katoavan selän. "Oota vähän." "No heippa vaan. Oliko sulla jotakin? Asiaa?" Inna kysäisi. "On. Kiinnostaisiko sua tulla mulle töihin?" Daniel sukelsi suoraan asiaan. Se oli järkevä ratkaisu. Daniel oli pohtinut asiaa jo tovin. Oli selvää, ettei hän voisi laajentaa hevosharrastustaan ja -työtään loputtomiin ilman, että häneltä loppuisi sekä vuorokauden tunnit että oma jaksaminen kesken. Niin, ja vaimon kärsivällisyys. Joku olisi saatava pestattua apukäsipariksi, ja Daniel oli valmentanut Innaa kauan ja tunsi tämän monipuolisen hevostaustan. Innalla oli ollut kilpahevosia sekä koulu- että estepuolella, hän oli kasvattanut joitakin varsoja ja kouluttanut itse nuoria. Innan tapa työskennellä oli Danielista järkevä, miellyttävä ja tehokas, eikä hän olisi hetkeäkään epäillyt vasta kyllä, jos joku olisi kysynyt, uskaltaisiko hän luottaa omat hevosensa Innan käsiin. Innan leuka loksahti. Silmät suurina nainen tuijotti valmentajaansa. Moinen mahdollisuus ei ollut koskaan käynyt hänen mielessään! "Kerro lisää", Inna tivasi silmät vähän siristyen - oliko tämä joku vitsi? Mutta Daniel kertoi, ja kertoi hyvin totisena. Mies näytti tarkoittavan jokaista sanaa. Daniel Susineva halusi hänet omaksi tallimestarikseen, halusi, että Inna pitäisi huolen hänen tallipäädystään. "Ja myöhemmin, kun mulle tulee omia nuoria, myös ratsastat niitä. Asiakkaiden hevoset mä olen vannonut ratsastavani itse, ellei ole erikseen sovittu, että Lynn hyppää tai maastoilee niillä. Niin mä aion jatkossakin toimia, mutta jotta mä ehdin tehdä niin, mä tarvitsen tehokkaan ja luotettavan työntekijän." "Mut?" Inna henkäisi. "Ei tässä mitään muttia ole", Daniel örähti kummastuneena. "Ei mutta-mut, vaan minut-mut!" Inna tarkensi tohkeissaan. "Sä haluat, että mä tulen sulle töihin?" Daniel meni vähän juron näköiseksi. Hän saattoi olla monessa asiassa rohkea ja lahjakas, mutta edessä seisova ja vakuutteluja kaipaava nainen ei ollut hänen lempihaasteensa. Ei aivan Innaa silmin katsoen hän puhahti: "Joojoo. Harkitse asiaa." Sitten Daniel jo kääntyi kannoillaan ja lähti marssimaan matkoihinsa. Olkansa yli mies tokaisi vielä: "Maneesilla vartin päästä." "Jessöör", nyökkäsi Inna, ja hoksasi sitten, että pitäisi laittaa hippulat vinkumaan, jos aikoi saada Hazelin valmiiksi ajoissa. Daniel oli jo mennyt. Mies haki viimeiset tarhailevat hevoset sisään ja laittoi Ilpolle viestin, että tarhojen pohjat voisi huoltaa. Lynnin eno oli jo pitkään intoillut ja odottanut malttamattomana uuden mönkijänsä käyttöä. Lanatkoon nyt, Daniel ajatteli, kun se kerran vanhemman miehen niin iloiseksi tekisi. Olisihan se hyväksi hevosillekin, kun tarhat eivät pääsisi jäätymään koppuraisiksi kun ilmat taas pakastuisivat. Karkki pyöritteli tarkkaavaisena korviaan, kun Daniel talutti tulevaisuudentoivoaan talliin.
|
|
|
Post by Daniel on Mar 27, 2018 12:12:44 GMT 2
Aiemmin tapahtunutta. 39. Mustia oliivejaOli monta asiaa, joita Lynn oli ennen omaa raskauttaan pitänyt hupsuina ja liioiteltuina ilmiöinä. Hän muisti epäilleensä, etteivät mielialanvaihtelut voineet olla niin kovin äkillisiä ja voimakkaita, etteikö niitä olisi voinut kontrolloida. Sitten tulivat ensimmäiset päivät, joina hän huomasi itkeskelevänsä pienimmillekin asioille. Se oli ollut omituista ja yllättävää. Väsymys ja uupumuskin oli yllättänyt. Alkuun Lynn oli koettanut paahtaa päättäväisyydellä ja rutiininomaisella tarmolla töissä ja kotona, mutta sitten kaikki energia oli kadonnut tuhkana tuuleen. Jonkun aikaa oli tuntunut, ettei töiden lisäksi jaksanut suoriutua yhtään mistään, ja pisimmät työpäivät tuntuivat loputtomilta. Väsymys itsessään ei ollut suurikaan yllätys, mutta sen kaikenvoittava voima - ihmiselle, joka ei juuri malttanut sohvannurkkaa kuluttaa, se oli erikoinen kokemus. Purkaessaan kauppakasseja Lynn muisti jälleen yhden turhauttavan ilmiön. Daniel oli käynyt ruokaostoksilla palatessaan valmennusreissulta ja muistanut ihailtavan kiltisti kysyä vielä kaupassa ollessaan, halusiko vaimo jotakin kaupasta. Daniel oli ollut peräti selittämättömän lauhkea viimeaikoina. Lynn pelkäsi pahoin vollottaneensa niin paljon ja niin typeristä syistä, että miehestä oli tullut varovainen. Toisaalta Daniel oli myös stressaantuneen ja pahantuulisen oloinen, mutta tällä kertaa se ei purkautunut kotona. Halusi hän tai ei, kauppakassin sisältö aiheutti Lynnissä voimakkaan pettymyksentuneen. Hän piteli kädessään oliivipurkkia ja huomasi, että hänen teki mieli heittää mokoma päin seinää tai puristaa halki, niin pahasti harmitti. Kahvinkeitintä lataava Daniel tunnisti myrskyisen ilmeen vaimonsa kasvoilla. "Mitä?" mies kysyi kulmiaan kurtistaen. "Nää on vihreitä oliiveja." "Niin. Sähän halusit oliiveja." "Mustia. Mä halusin mustia oliiveja", Lynn parahti ja ymmärsi itsekin, miten typerää se oli. Pitkiin aikoihin hän ei ollut heilahtanut itkun partaalle näin pienen asian takia. Nyt vihreät oliivit mustien sijaan tuntui kuitenkin maailman suurimmalta asialta, vaikka järki kiirehti huomauttamaan, että kyseessä oli mitätön pikkuseikka. Danielin ilme tummui. Yhtäkkiä mies näytti niin hermostuneelta, että Lynnin oli mahdotonta olla huomaamatta sitä. Tunnelma keittiössä kävi äkkiä painostavaksi ja stressaavaksi. "Lynn... tajuatko sä, että toi on nyt ehkä pienin murhe, mitä meidän pitäisi miettiä?" Daniel sanoi tukahtuneesti. "Kyllä mä tiedän ettei tää ole iso asia", Lynn vastasi epävarmana ja säikähti miehensä kalvenneita kasvoja. "Mä olen tehnyt hiton ison virheen", Daniel lausui niin hiljaa, että Lynn tuskin erotti sanoja. "Mitä? Mikä on hätänä?" "Mä olen pettänyt sua." Tunneryöppyjen keskellä rypeneen miehen malja oli vuotanut yli ja salaisuus käynyt liian raskaaksi kantaa. Nähdessään kauhusta jäykistyneen vaimonsa epäuskoisen ilmeen Daniel toivoi, että olisi voinut ottaa sanansa takaisin. Olisi voinut jatkaa perhe-elämää kuten ennenkin, olisi kehdannut häivyttää Hepanholman tapahtumat pois elämästään. Lynnin ei olisi tarvinnut tietää. Lynn olisi voinut jatkossakin elää elämäänsä luottaen aviomieheensä, lapsensa isään. Miksi hän oli päästänyt sanat karkaamaan suustaan? "Sä et tarkoittanut tota", Lynnin sanat olivat ohuet ja haparoivat. "Mä en voinut kuulla oikein. Sä et voinut tarkoittaa tota." Daniel tuijotti ihmistä, joka oli vuosien ajan katsonut takaisin ihaillen, luottavaisena ja lämpimästi. Jotakin oli lyöty rikki heidän välillään, eikä kumpikaan tiennyt, voitaisiinko sitä koskaan korjata. Jos Danielilla olisi ollut lohduttavia sanoja, jotka olisivat liimanneet palaset saumattomasti takaisin yhteen, hän olisi käyttänyt niitä juuri nyt. Jäljellä ei kuitenkaan ollut mitään, mikä olisi ollut sanomisen arvoista. Ei mitään sellaista, minkä Daniel olisi pystynyt sanomaan ääneen. Kurkkua kuristi, vatsanpohjassa oli valtava kivenlohkare, sydän oli puristunut pieneksi ja teräväreunaiseksi. Sellaiselta hänestä oli tuntunut jo kauan. Yhtäkkiä hän oli keittiössä yksin. Daniel muisti, kummallista kyllä, ettei Cella ollut kotona. Mieli vaelsi omituisille poluille silloin, kun oli jotakin, mitä halusi kiivaasti olla ajattelematta. Missä Cella oli? Jollakin lennolla jossain päin maailmaa. Olikohan siellä lämmintä ja aurinkoista? Oliko siellä palmuja vai pilvenpiirtäjiä? Inna oli Kanadassa. Inna? Miksi hän salli itsensä ajatella tallityöntekijäänsä? ”Kas, herra striptease-sankari, tässä olis tää sun paita!”Niin kepeästi Inna oli kuitannut sen tosiseikan, että Danielin paita oli yöpynyt naisen omassa hotellihuoneessa. Miestä kylmäsi. Parisuhteen koetukset. Siinä oli yksi asia, jonka Lynn oli ohittanut kevyellä olankohautuksella pohtiessaan, mitä kaikkea raskaus ja lapsi voisivat tuoda tullessaan. Yhteisiin vuosiin oli mahtunut haasteita, riitoja ja väärinkäsityksiä runsain mitoin ennenkin. Kaikesta oli selvitty. Yksikään huono jakso ei ollut tuonut mukanaan ajatusta siitä, että ehkä yksin olisikin parempi kuin yhdessä. Lynn teki niin kuin hänellä oli tapana silloin, kun oli vaikea muistaa, miksi hän oli valinnut Daniel Susinevan puolisokseen. Kirjahyllyssä odotti valokuva-albumi, jonka olemassaolon hän muisti aina niinä aikoina, kun häntä suretti, pelotti tai vihastutti. Siihen ei ollut tarvinnut tarttua lopulta kovinkaan usein, mutta tämä oli niitä hetkiä. Katsellessaan valokuvia vuosien takaa Lynn tuli surulliseksi. Se oli syvää, onttoa surua, johon sekoittui pelkoa jostakin menetetystä. Heillä oli ollut alkuhuumansa. Se oli ollut ehdotonta hullaantumista, jopa järjettömyyksiä hipovaa hullua kiintymystä. Toisissaan kiehnääviä nuoria hölmöjähän he olivat olleet, Lynn ajatteli ja hipaisi valokuvaa, joka oli otettu Vanhan Mallaspuron rantasaunan terassilla. Autuaan tietämättömiä kuvan ottamisesta. Tulevaisuutta tuntemattomia, mutta siinä hetkessä niin naurettavan varmoja siitä, että kaikki säilyisi aina samanlaisena. Lynniä alkoi itkettää, kun hän mietti, mitä kaikkea he eivät olleet vielä tuona parisuhteensa ensimmäisenä kesänä tienneet tai osanneet odottaa. Olisiko tätä pitänyt osata odottaa?Ajatus oli kitkerä ja vaikeasti nieltävä. Sitä seurasi kuitenkin julma päättäväisyys, joka voimistui, kun Lynn silitti vauvavatsaansa. Ehkä joskus toiste hän olisi suunnitellut siirtonsa toisin, mutta tällä kertaa pelissä oli enemmän kuin pelkkä parisuhde. Tarve takertua ehjän perheen turvallisuuteen oli kuristavan voimakas. Halu ratkaista ongelma pakenemisen sijaan tuntui hallitsevan. Ratkaista. Miten? Ehkä Googlesta olisi apua. "Mitä tehdä kun on viimeisillään raskaana ja aviomies pettää", niin hän voisi kirjoittaa hakukenttään. Sitten hän voisi lukea tuhansia keskustelupalstojen "jätä se sika" ja "lapikasta"-vastauksia, siitä hän oli varma. Internet-haun sijaan Lynn puristi valokuva-albumin syliinsä ja käveli vakain askelin takaisin keittiöön. Daniel istui pöydän ääressä, nojasi päätään käsiinsä särkyneen näköisenä. Mies tiesi vaimonsa tulleen huoneeseen, muttei uskaltanut kohottaa katsettaan. "Daniel." Ääni oli määrätietoinen ja sitä seurasi tömähdys. Miehen eteen oli pudotettu valokuva-albumi. "Onko tosta enää mitään jäljellä?" Lynnin kysymys sai Danielin ymmälleen. "Mistä?" "Siitä, kun sä olit ihan hulluna muhun. Siitä, minkä takia me edes haluttiin mennä naimisiin." Daniel huokaisi syvään. "Totta kai on. Enemmän kuin sä arvaatkaan. Oikeastaan enemmän kuin mä edes välillä tiedän itse." "Miksi sä sitten teit sen?" "Mä - en mä tiedä. En ainakaan siksi, ettenkö mä rakastaisi sua. Mä tekisin mitä vaan, että mä voisin mennä takaisin siihen saakelin hotelliin ja tehdä kaiken tekemättömäksi." Lynnin ilme kiristyi. "Hepanholmassa?" hän kysyi jäisesti. "Niin", aviomiehen vastaus oli surkea pihaus. "Innan kanssa?" Daniel ei pystynyt kiistämään, muttei myöskään vastaamaan. Hiljaisuus venyi ja kävi raskaaksi. Miehen oli lopulta pakko nyökätä. "Mitä te teitte?" "Lynn, en mä halua -" "Kyllä sä haluat. Kerro, mitä sä teit. Mä haluan tietää, kuinka paljon mun täytyy vihata sua." "Mä en muista." " Miten sä et muista?" Lynnin ääni kävi kimakaksi. "Mä olin ihan pleksit. Mä en muista mitään siitä illasta." "Et muista vai et halua kertoa?" Lynn tivasi ja inhosi sitä, että hänen mielessään oli herännyt onneton toivonkipinä. "En ihan oikeasti muista. Lynn, mulla ei ole hajuakaan, miten me päädyttiin... mitä tapahtui. Mä tiedän vaan - aamulla Anni katsoi mua niin pahasti, Innalla oli mun paita, mun on täytynyt jättää se sen huoneeseen, Annin on täytynyt nähdä..." Danielin polveilevassa puheessa ei ollut mitään järkeä. Lynn puristi kätensä nyrkkiin ja yritti takertua niihin vähiin tiedonjyviin, joita hänelle tarjoiltiin. Anni? Anniko tiesi? Tapahtuneesta oli monta viikkoa. Kolme ihmistä tiesi tapahtuneesta, eikä kukaan ollut kertonut hänelle. Olisiko hän edes halunnut tietää? Ehkä olisi ollut parasta, jos Daniel ei olisi koskaan möläyttänyt salaisuutta ilmoille. Voi, miten Lynn toivoikin, ettei hänen olisi koskaan tarvinnut tietää. Mutta kun hän nyt tiesi osan, oli pakko tietää loputkin. "Sun täytyy selvittää, mitä tapahtui", hän sanoi hyisesti miehelleen. "Kun Inna palaa reissultaan, sun on juteltava sen kanssa. Jos on olemassa pienikin mahdollisuus, että mitään ei tapahtunutkaan... Vaikka jo se, että sun mielestä olisi voinut tapahtua... Helvetti, Daniel! Sä olet paskapää. Miksi sä kerroit mulle tästä?" Vihdoinkin Lynn purskahti lohduttomaan itkuun. Daniel ei uskaltanut liikahtaa lohduttamaan vaimoa. Sen sijaan hän katseli yhtä surkeana vierestä. "Haluatko sä, että mä lähden pois?" mies kysyi pitkän ajan kuluttua. "Minne?" Lynn niiskaisi. "Vaikka Santerin luo." "Et sä voi mennä." "Kyllä mä voin, jos sä haluat. Sulla on kaikki oikeus toivoa, että mä menen vaikka alimpaan helvettiin." "Mutta kun mä en tahdo että sä lähdet. Sitten tää kaikki hajoaa ja mä en halua että me mennään rikki. Meidän on pakko korjata tämä tilanne. Mä en voi jäädä yksin ja me ei voida olla olematta perhe." Lynnin sanat kiemurtelivat piikkilangaksi Danielin jo ennestään mustelmaisen sydämen ympärille. Mies rohkaistui, nousi ja veti vaimon rintaansa vasten itkemään. Lynn nojasi häneen ja hetken aikaa se tuntui turvalliselta ja tutulta. "Mä vihaan sua", Lynn kuiskasi levottomana, muttei erkaantunut askelenkaan vertaa kauemmas.
|
|
|
Post by Daniel on Apr 21, 2018 10:18:51 GMT 2
40. Yhden tarinan päätös
Olo oli tyhjä ja sää harmaa. Lynn tuijotti alas merensormeen, joka oli päättänyt kurottautua aina Vänrikinmäen laidalle saakka. Kevätpäivä oli melko kalsa, ja paksu villapaita ja sen päälle vedetty Danielin tallitakki eivät tuntuneet lainkaan liioittelulta. Niistä huolimatta kylmäsi, eikä Lynn tiennyt, johtuiko se enemmän säästä vai mielentilasta.
Hepanholman sotku oli selvinnyt tavallaan parhain päin. Kaikkein parasta olisi naisen mielestä ollut, jos koko umpisolmua ei olisi koskaan syntynytkään. Nyt Lynnin oli tyytyminen siihen, että lopulta koko aviokriisi olikin ollut vain paljon melua tyhjästä. Ei Daniel ollut pettänyt. Vitutti kuitenkin, että mies edes piti sitä potentiaalisena tapahtumana ja vielä loukkasi vaimoaan kertomalla siitä. Lynn olisi mieluummin piilottanut päänsä pensaaseen ja elänyt perhe-elämää suomatta ajatustakaan moiselle skenaariolle.
He pitäisivät yhä yhtä, mutta Lynn katseli Danielia eri tavalla kuin ennen ja kumpikin oli enimmäkseen vaiti. Poppelikujan päässä käydyt keskustelut olivat viimeisten viikkojen ajan rajoittuneet Lynnin ja Cellan välisiin. Susinevat eivät puhuneet toisilleen, ellei ollut pakko, eikä Daniel kaiketi muuten aukonut sanaista arkkuaan muutoin kuin työasioissa.
Olipa unelmien tilanne vauvan tulolle! Lynn piti yllä värisevää ja epävarmaa uskoa siihen, että kyllä he selviäisivät vanhempina ja puolisoina, mutta murehti silti. Mitä jos vauvan syntymä vain vauhdittaisi rakoilevien välien murenemista? Asiat eivät menneet lainkaan niin kuin hän oli suunnitellut.
Etääntymistä tapahtui muissakin ihmissuhteissa. Mielessä pyöri väkinäinen puhelinkeskustelu Tapin kanssa. Jossakin vaiheessa he olivat kai olleet kavereita, mutta siitä ei ollut jäljellä kuin rippeitä. Sen Lynn oli surullisena ymmärtänyt, ja vaikka teki mieli kohauttaa olkiaan ja todeta, että elämässä mentiin välillä eri suuntiin, ei se sujunut yhtä kivuttomasti kuin hän olisi halunnut. Nainen ei ollut niitä ihmisiä, jotka kykenivät jättämään ihmissuhteita taakseen ja etsimään uusia taakseen katsomatta.
Simon kuolema oli tietenkin surullinen asia jo itsessään. Eihän Lynn ollut enää aikoihin hoitanut hevosta aktiivisesti, ei ollut ollut aikaa sellaiseen. Jotenkin huomaamatta käyntikerrat olivat vähentyneet, ja sitä myötä yhteydenpito myös ravurin omistajaan.
"No, elämä menee eteenpäin", oli Tappi sanonut teennäisen valoisasti. "Tulee uusia hevosia. Tule joskus katsomaan tota mun Rosegalia." "Mä tulen." Kumpikin tiesi, ettei niin todennäköisesti kävisi. Lynn arveli, että pyyntökin oli esitetty lähinnä kohteliaisuudesta ja tavan vuoksi. Hän kuitenkin lupasi itselleen, että seuraisi raveja Tapin ja Rosegalin osalta edes sivusilmällä ollakseen jollakin tavalla hengessä mukana.
Suretti.
"Sä näytät tosi surulliselta", terassille ilmestynyt Daniel totesi.
Lynn vilkaisi miestään. Elämän rakkaus? Oliko sellaista olemassa? Oli tai ei, tuntui lohdulliselta, kun Daniel istahti viereiselle terassituolille tuijottelemaan merta. Ei tehnyt edes mieli sanoa mitään kitkerää tai katsoa miestä pettyneellä ilmeellä. Joskus loukkaantumisesta pitäisi joka tapauksessa päästää irti, mikäli he mielivät selviytyä. Lynn ei ollut valmis tekemään sitä aivan vielä, mutta ei hänestä ollut pitämään yllä aktiivista kaunaakaan.
"Mä olen", nainen sanoi pienen hiljaisuuden kuluttua. "Meidän takiako?" "Mm. Ja Simo on kuollut." "Äh, paska juttu", Daniel tuumasi ja katsahti vaimoaan myötätuntoisena. "Niin on."
Daniel ei tarjonnut latteita elämänviisauksia eikä puolivillaisia lohdun sanoja. Siitä Lynn oli kiitollinen. Juuri sillä hetkellä vieressä istuminen ja merelle tuijottelu yksissä tuumin oli täsmälleen sitä, mitä hän pystyi mieheltään vastaanottamaan. Mielessä häilähti oivallus orastavasta rauhan tunteesta.
|
|
|
Post by Daniel on May 12, 2018 11:40:24 GMT 2
41. Vielä yksi pisteDaniel Susineva saattoi olla multimiljonääri, mutta hän tahtoi yhä tehdä tallissaan niin paljon itse kuin saattoi. Mies olisi voinut täyttää päivänsä kouluratsastuksella ja jättää tallityöt työntekijöilleen, mutta ei se olisi tuntunut oikealta. Niinpä hän vietti perjantai-iltansa ruokkimalla hevosia. Oma talli tuntui viihtyisältä paikalta. Se oli suunniteltu Danielia varten ja mies ajatteli ties monettako kertaa pitävänsä kaikesta siinä. Kivitallin vanha osa oli viehättävä, ja kolme siellä asuvaa oria aiheuttivat Danielissa ylpeyden kuohahduksen. Jalostusori Bavarignis kolisteli jo vaativasti nurkkakarsinassaan. Sen kanssa Daniel oli menestynyt kansallisissa GP-luokissa heti alkukaudesta. Danielia mietitytti orin tulevaisuus. Niin hieno kuin hevonen olikin, oliko sen paikka enää hänen tallissaan? Katse siirtyi maksanrautiaasta käytävän toiselle puolelle, missä sen vaaleampi poika kurkisteli veikeä ilme pitkällä naamallaan ovensa yli. Sinevan Brontide oli täydellinen sekoitus isäänsä ja emäänsä. Rontti oli voimakastahtoinen, mutta toisaalta myös valmamaisen kevyt ja herkkä. Siinä oli vielä paljon nuorta velmuilijaa, eikä ihme. Tuntui, että Daniel oli vasta seurannut Valman varsomista. Nyt hänen toinen kasvattinsa jo asui omassa karsinassaan Clarimonden naapurissa. Clarimonde oli Danielin tallityöntekijän, Inna Paakkasen, silmäterä. Daniel oli siitä kovin tietoinen, eikä ihmetellyt asiaa. Suuri ja hitaasti kehittyvä hölmöläinen oli miellyttävä hevonen. Se oli seitsemänvuotias, eikä suinkaan ollut menettänyt lapsenomaista pilkettä silmäkulmastaan. Se ei ollut luontainen supertähti, mutta Daniel oli tyytyväinen orin kehitykseen. Sen työskentelymotivaatio ja miellyttämisenhalu olivat riittäneet nostamaan sen sijoille kansallisissa vaativa A -luokissa ja Pyhässä Yrjössä. Daniel työskenteli kovasti nostaakseen hevosen Inter-tasolle, ja alkoi vähitellen uskoa, että siitä voisi olla GP-hevoseksikin. Tuskin se olisi kuuna päivänä kansainvälinen menestyjä, mutta hyvä hevonen se oli. Daniel oli innoissaan orin jälkeläisistä. Clarimondesta oli kolme tammavarsaa, joista yksi asui Järnbyssä, yhden Daniel oli kutakuinkin puoliväkisin kaupannut Innalle - ja sen kaksossiskon, jota Daniel piti lupaavampana, mies piti itsellään. Saatuaan iltatallin työt valmiiksi mies pysähtyi vielä keskelle uuden siiven käytävää. Siellä asui hyviä tammoja. Tulossa oli mielenkiintoinen kesä: Daniel odotti sekä kisoja että varsoja innolla. Lisäksi maanantaina saapuisi hänen ensimmäinen harjoittelijansa. Anmari Franssi toisi mukanaan oman hevosensa ja liittyisi Danielin, Innan, tallivuoroja ehtiessään tekevien Kerstin ja Joelin sekä vaivihkaa myös Danielin hevosia ratsastamaan nakitetun Pihla Vihtasen tiimiin. Anmari halusi kouluratsastajaksi, ja kun nainen oli lähestynyt Danielia harjoittelumahdollisuuksia tiedustellen, mies oli hetkeksi hämmentynyt. Sitten hän oli uumoillut saavuttaneensa uuden virstanpylvään urallaan: hän saattoi olla mentori uusille uraohjuksille. Mistä sitä tosin tiesi, tulisiko Anmarista sellainen vai jäisikö mimmi kömmähdykseksi. Daniel oli tyytyväinen elämäänsä. Hyviä hevosia, luotettava pieni tiimi, toimiva oma talli Vänrikinmäellä. Tulevaisuus täynnä unelmia ja mahdollisuus toteuttaa vaikka ne kaikki. Poppelikujan päässä talo ja talossa pian perhe. Ennen lähtöään Daniel tarkisti, että kaikki oli aamutallia varten hyvässä järjestyksessä. Hän tekisi viikonlopun tallivuorot itse, sillä Inna oli Banskunsa kanssa kilpailemassa Tie Tähtiin -cupin finaalissa ja Kersti oli ystävänsä häissä. Ohimennen Daniel hymähti. Ajatella, että hänkin oli hää- ja lapsiruuhkaikäinen. Kesän kisakalentereita piti suunnitella saatuja hääkutsuja sivusilmällä selaillen. Omista häistä oli pian kulunut vuosi. Daniel sammutti tallista valot ja lukitsi ovet. Askel kevyenä mies talsi polkua seuraten kivitallin kulmalta Poppelikujan päähän. Reitistä oli tullut muutamassa kuukaudessa hyvin tuttu. Daniel olisi varmasti osannut arvioida askelmäärän viiden tarkkuudella. Lynn odotti eteisessä. Daniel pysähtyi ovensuuhun. Helkkari. Vaimo oli tyynen näköinen, mutta Daniel tunsi sähköisen tujauksen kehossaan. "Nyt?" "Kyllä kai. Varmaan. Joo." "Heti?" "No ei tässä tulipalokiire ole." "Eikö?" "Ei..." Tallillinen hevosia ja Peto-koira vaativat pieniä järjestelyitä. Koira jätettäisiin päärakennukseen Danielin äidin ja Ilpon huomaan. Kivitallin whatsapp-ryhmään Daniel pisti aamutallivuoron avoimeksi. Hän oli haalinut ryhmään ystäviä ja tuttuja, jotka voisivat tallivuoroja tehdä. Joku ottaisi vuoron kyllä, ja ellei, Ilpo kävisi tekemässä tallin ratsastuskoulun aamun jatkeeksi. "Kaikki järjestyy", Daniel sanoi Lynnille, joka pusersi vastaukseksi hymyn. "Aika hurjaa silti", vaimo huokaisi. "Mulle meinaa iskeä paniikki. Takasin ei ole paluuta." "Ei sulla mitään hätää ole. Mua pelottaa takuulla enemmän aiheesta." "Mutta kyllä me yhdessä pärjätään." Jos Daniel oli jännittänyt tammojensa varsomisia, ja erityisesti Dancirellan kaksosvarsojen syntymää, se kaikki tuntui nyt hölmöltä ja turhanpäiväiseltä. Ylipäänsä mikään aikaisempi tunnemylläkkä ei enää ollut muistamisen arvoinen. Tunnetusti melkoisen tyyni Daniel oli itsekin kuvitellut, että kykenisi suhtautumaan lapsensa syntymään kohtuullisen coolisti. Ja pah. Oli vaikea keskittää ajatuksiaan yhtään mihinkään, kun vatsanpohjaa nipisteli ja raajoissa oli pakottava tarve liikkua. Niin absurdia kuin se olikin, Daniel kadehti ohikiitävän hetken ajan sitä, että Lynnillä oli tilanteessa jotakin tehtävää. Hyvin ohikiitävän hetken. Vasta, kun synnytys oli onnellisesti takanapäin ja ensimmäiset tunnekuohut tasoiteltu, Daniel muisti tarkistaa, oliko kukaan lupautunut ottamaan lauantain aamutallivuoroa. Kivitalli staff -ryhmässä odotti seitsemän viestiä. Inkeri Johansen mä voisin ehkä tehä sen
Joel Linnanmäki sori, en pysty
Cella Talve Paluulento vasta kympiltä hki-vantaalla
Cella Talve Siis ei kai tää oo nyt vauvahälytys??
Kersti Kirsipuu Iik onko? Joko me nyt saadaan uus pieni pomo talliin??
Inkeri Johansen teen sit kyllä aamutallin! Mut dani jos oot vaan päättänytkin lähteä dokaamaan ja oon siks siellä, tää ois tuplapalkkakeissi
Cella Talve Inksu aina saa haaveilla.Viimeisimmästä viestistä oli ehtinyt vierähtää jo hyvä tovi. Oli aamuyö, ja Daniel kirjoitti ja pyyhki pois ja kirjoitti ja pyyhki jälleen kaiken tekstin pois. Mitä vastata, miten kertoa? Lopulta hän päätyi yksinkertaiseen viestiin: Ok, hyvä homma Inksu. Et saa tuplapalkkaa.Hetken arvottuaan mies kirjoitti seuraavan viestin: Joo ja meillä on nyt tyttö.
|
|