Tuulian elämää

[Tuulia]

Tänne raapustelen Tuulian elämästä hänen kodissaan Pihlaniemessä ja kaikenlaisesta muustakin ei-heppailu-elämästä. Muihin hahmoihin pääset tutustumaan täältä.

[Tuulia]

Osa 1: Ilouutinen

Istuin mummin pienen yksiön pöydän ääressä. Hiljaisuus oli laskenut huoneeseen, tee vain huurusi hiljalleen leijjaillen mukien yllä. Katsoin ikkunasta kaupungin hälinää. Kuinka joku saattoi viihtyä täällä. No, mummin työt oli kaupungissa, eikä hänellä ollut autoa. Ja Liekkijärveltäkin kulki vain vähän busseja tänne.
"Min kära vän", mummi sanoi katsoen kaihoisin silmin odottavasti minua. Nostin katseeni ja näin hänen silmissään pienen toivon väläyksen.
"Elisabethin perunkirjoitus oli eilen", mummi sanoi surullisesti hymyillen. "Siksi sinut kutsuinkin tänne. Hän nääs... hän oli kirjoittanut testamenttiinsa, että... että antaa minulle hevosensa", mummi naurahti kovin ilahtuneena.
"Ohh! Mutta ethän sinä voi pitää hevosta täällä kerrostalossa", ihmettelin.
"No... Minä ajattelin, että kun tässä jään eläkkeelle, niin.. haluaisin muuttaa teille sinne Liekkijärvelle", mummi sanoi. Hän näytti niin innostuneelta ja toiveikkaalta, että olisin voinut suostua heti.
"Voi kära murmur! Javisst jos vaan äiti ottaa sut huomaasi", sanoin nousten halaamaan mummia.

Kuinka moni muu on näin höpsö? Ensin tuo äitinsä mukanaan tupareihin ja sitten vielä ilahtuu kuullessaan, että vanhuudenhöpsö mummi tahtoo muuttaa omaan kotiin? No minä - mun mummihan on ihanin ja sympaattisin mummi ikinä. Ei yhtään höperö eikä puhua palpata silloin kun toinen puhuu. Ja mutsi mulle on enemmän kaveri kuin vahtikoira.
"Ja sä toisit hevosen meille?", kysäsin tajuttuani, että siksihän mummi varmaan landelle haluaakin. "Ihanaa!"
"Mutta sullahan on se valkea poni?" mummi kysyi virnistäen. "Se on sun heppa ja tää on mun. Vähän tekemistä eläkepäiville", mummi jatkoi hymyillen jo naurahdellen.
"Voi niin ihanaa, että pääsen näkemään sua joka päivä!" iloitsin. Vanhat ihmiset kun eivät täällä loputtomiin ole, vaikka mummi kyllä elää vielä varmaan monta kymmentä vuotta.
"Soitetaanko heti mutsille?" kysyin innoissani.
"Hej ja, teillähän on nuo älykapulat", mummi naurahti.

*****

Kyllä me oltiin innostuneita. Mummi muuttaisi meitin pieneen mökkiin ja kunnostaisimme pellontakaisen ladon pihatoksi.
"Mun yks tallikamu, jonka tupareissa olin maman kanssa, kunnosti pihavajan hepalleen", kerroin mummille. "Voin kysyy vaikka siltä jotain mahtavia vinkkejä!"
"Siitä vaan", mummi sanoi ja näytti onnesta soikealta. "Oon haaveillut ikäni siitä, että eläkkeellä mie muutan maalle ja perustan oman pienen tilan."
"Haha, elä sitten liikaa hamstraa elukoita, meillä on jo kaksi hevosta ja koira", naurahdin. "Missä Elisabethin hevonen nyt asuu..?"
"Se on vielä kesälaitumella. Menen ylihuomenna katsomaan."
Tästä tulee jännää. Muuta en osaa vielä sanoa!


// ja ei, en matki Annia, tää tarina oli alotettu jo ennen kun luin Annin vajankunnostistarinaa, ja idea on jo aika vanha =D //

[Tuulia]

Osa 2: "Mun Lucia."

Oli sunnuntai, Lucian päivä. Tuttu, tunnelmallinen koti verhoutui hiljalleen joulun tunnelmiin. Syksyn remontit olivat valmiit ja mummin heppa asusti meillä. Aleu kasvoi ja vietin sen kanssa paljon aikaa kävelylenkeillämme.

Oli kaunis, kirkas päivä, lunta maassa ja pilviä taivaalla. Pakkasta ei kuitenkaan ollut, vaan lumi tamppaantui kengänpohjien alla ja jäi Aleun tassunpohjiin kiinni. Se säntäili metsään tai edemmäs metsätietä yhä uudelleen ja uudelleen, palaten aina välillä luokseni.

Mua palelsi vähän. Olin laittanut hienon villapusakkani päälle, missä oli paksu fleecevuori, mutta ei se toppatakkia korvannut. Mutta minkäs teet, kun tietää, kuka tulee vastaan. Ja haluaa näyttää kauniille.

Ja siinä risteyksessä odotti hän, poika, joka hymyili minulle niin kauniisti. Kutsuin Aleuta nimeltä.
"Aljuu", sanoi poika hieman hämmästyneenä, kuitenkin virnistäen.
"Haha, se on mun koira", sanoin, ja silloin Aleu hyppäsi ojasta tielle. "Eikö ole suloinen", kysäisin.
"Melkein yhtä suloinen kuin omistajansa", poika naurahti.
"Vai niin", sanoin tönäsiten hellästi Mikua. Lähdimme kävelemään.

"Oot onnekas", poika sanoi.
"No?"
"Sullon poni ja koira ja porukoillas on myös hevonen", poika tuumaili.
"Mut mullei oo iskää, ei sisaruksia, vain yks isovanhempi enkä tunne kuin yhden serkuistani. Tasan ei käy onnen lahjat."
Kävelimme hetken hiljaa katsoen Aleun temmellystä.
"Mäkin asun äitin kaa kahestaa", poika sanoi yllättäin.
"Aa. Nomut..", aloitin. Mitäköhän olin sanomassa? Musta tuntui, kuin vuosien tarina rysähtäisi päälleni sekunnissa, tuntui että kaikki tapahtuisi kuin pikakelatussa filmissä. Pitäskö osata jarruttaa? Vai hypätä kyytiin ja antaa palaa?
"Mut mitä?" poika kysyi kääntyen katsomaan mua silmiin.
"Et, onhan meil toisemme", sanoin melko hiljaa. Kumpikin seisahtui ja jäi katsomaan silmiin. Kummankaan ei tarvinnut sanoa mitään. Vaikka emme tunteneet järin hyvin, vielä, ymmärsimme toisiamme. Ehkä aina ei tarvinnut tehdä tuttavuutta kuukausitolkulla. Ehkä joskus rakkautta voi syntyä myös ensisilmäyksellä. Ehkä joskus muulloinkin kuin vain elokuvissa.

Katsoin Mikua tummiin silmiin, jotka olivat kuin pohjattomat kaivot joinne katse voi hukkua kadottaen ajantajun. Miku katsoi minua takaisin. Ehkä hän ajatteli, että vihertävät silmäni olisivat kuin upottava suo. Ehkä, sitä en tiedä. Kylmät sormeni tunsivat, kuinka poika tarttui minua kädestä. Hän veti minut lähelleen ja hellästi painoi suukon huulilleni.

Se oli jotain ihmeellistä. Ainutlaatuista. Ja toinen tuntui tajunneen sen ja sen läheisyyden kaipuun. Hän halasi minua ja sain toisenkin suukon. Hitaasti, aivan liian pian erkanimme, mutta kylmyys ei päässyt enää käsiksi minuun. Oli niin hyvä, lämmin olo.

"Mun Lucia", Miku sanoi. "Nähdäänhän usein? Kun ollaan eri kouluissakin", poika kysyi.
"Tottakai, tuu vaik tallille joskus ja käyää lenkillä", ehdotin.
"Eikö voitaisi olla ihan vaan kahdestaan", Miku aloitti saaden minut naurahtamaan. "Tallilla on niin paaljon ihmisiä", hän jatkoi.
"Mm totta", sanoin hymyillen onnellisena. "Käydään sitten vaan lenkkeilemässä. Kunhan nyt saadaan tämä retki päätökseen."

[Tuulia]

Osa 3: Kylässä

Sijoittuu tammikuun 5. päivään

Tiistai-iltapäivä, ulkona paljon pakkasta. Mummi oli käynyt ratsastamassa heppansa, minä olin opiskellut innoissani ranskaa, sillä Kuura menisi illalla ratsastamaan Rosan ja Ruusa oli mammalomalla, niin annoin sille vapaapäivän. Aleun kanssa olin käynyt leikkimässä jäällä, jossa olin jo monesti luistellutkin. Ihana talvi oli viimein saapunut Suomeenkin.

Miku oli kutsunut minut illaksi heille. Jännää - en ollut käynyt hänen luonaan. Olisiko pojan äiti kotona, sitäkään en tiedä. Nyt seisoin vaatekaappini edessä mietiskelemässä.
Nehän asuu kerrostalossa. Siellä on varmasti lämmin. Voisin laittaa jotain kevyempää päälle... Vaikka mekon. Hmm, tuolla kaapin perällä on mun punainen mekko. Noh, mäpä laitan sen. Ja laitan neuleen päälle.
Puin mekon päälleni ja harjasin hiukset. Korut vielä korvaan ja sitten menoksi. Äiti oli luvannut viedä minut.
"Tuikku, meinaatko oikeesti lähteä mekossa?" äiti ihmetteli.
"Joo, kyllä mä tarkenen, ja jos nyt ajat ojaan niin otan kyl lämpimät vaatteet autoon", sanoin ja se kelpasi.

Ajaa huristelimme hetken Liekkijärven kerrostaloalueita, kunnes löysimme oikean tien ja talon.
"Soita sitten kun tuun hakemaan ja muista.."
"Joojoo äiti, ja olen kiltisti. Älä murehdi", sanoin nopeasti ja hyppäsin autosta ulos. "Heippa!"
Kaivoin puhelimen taskusta ja soitin Mikulle.
"Moikka, oon täällä ovella", sanoin.
"Moi, joo käyn avaamassa. Asutaa kolmoskerroksessa, avaan oven sulle", poika vastasi ja sulki puhelimen. Pian ovi surisi ja pääsin sisään.

Kipusin rappusia ja pian tulin kerrokseen kolme. Näin heti avoimen oven ja tepsutin sinne.
"Moi!" poika sanoi hymyillen. "Tervetuloa."
Miku veti oven perässämme kiinni ja laittoi takkini kohteliaasti naulakkoon.
"Tännepäin vaan, täällä on olkkari ja tuolla keittiö ja tossa on mun huone ja tuolla äitin."
"Onpa kodikasta", sanoin. Silloin keittiöstä pörhälsi lyhyt, hoikka nainen punaisine kikkaroineen tervehtimään.
"Terve, olen Meri", hän sanoi hymyillen.
"Moi, mä oon Tuulia mut Tuikuks voi kutsua", hymyilin takaisin. "Teillä on mukava koti", sanoin taas, kun en keksinyt yhtään mitä sanoa. Sitten Miku kiskoikin minua jo mukanaan olkkariin.

"Mä soitan kitaraa", sanoi poika yllättäen.
"A-aijaa, kiva", sanoin hämilläni. "Enpä olisi arvannut!"
Poika vain hymähti, enkä ihmettele. Kitaransoitto ei jotenkin sopinut yhtään siihen mielikuvaan, jonka pojasta sai ensisilmäyksellä. Muistan, kuinka Miku oli niin itsevarmana ahtautunut minun ja Wenlan väliin epäkohteliaasti heittämään huonoja vitsejä, joille tyhmätkään ei naura, mutta tuo mielikuva karisi pala palalta mielestäni pois, kun vain katsahdin hänen tummiin silmiinsä. Ja nyt istuin hänen kotonaan sohvalla ihan pojan kyljessä kiinni kuuntelemassa, kun hän rämpytti vanhaa kitaraansa niin kauniisti ja taitavasti. Tunsin itseni maailman onnellisimmaksi tytöksi - olin kaivautunut sen röyhkeän kuoren alle ja näin, mitä tuo oikeasti oli. Tai niin mä luulin.

Olin koko syksyn ihmetellyt, kuinka kaikki voi käydä niin nopeasti - kuinka tuntemattomasta voi tulla näin läheinen muutamassa kuukaudessa. Ehkä rakkaus toimi niin, silloin kun kumpikin halusi toisiaan. Olin kyllä onnekas.
"Sä soitat tosi kauniisti", sanoin, kun Miku sai laulun loppuun. Hän ei sanonut mitään, vaan alkoi soittaa toista laulua. Tunnistin sen pian ja aloin hennosti lauleskella mukana.
"Laula vaan", poika hymyili. No, minä lauloin mukana. Biisin jälkeen poika katsoi minuun hymyillen. "Sä laulat todella kauniisti", hän sanoi. Katsoimme toisiamme hennosti hymyillen. Miku laittoi kitaran pöydälle ja veti minut hellään hetkeen..

Pian Meri huuteli meidät syömään pitsaa, jonka tuoksu oli leijjaillut jo pitkään pienessä asunnossa.
"Teidän musisointi kuulosti oikein mukavalle", hän sanoi kun otimme ruokaa. Istuimme Mikun kanssa ensin ihan hiljaa syömässä, kunnes Meri alkoi kysellä kaikkea perheestäni ja harrastuksistani. Kerroin Aleusta ja Rosastakin.
"Ja mun mummo muutti meille ja hommasi hevosen, niin ei enää ihan kahestaan asuta äitin kanssa", naurahdin.
"Mekin ollaan asuttu Mikun kanssa kahelleen, kohta tulee kakstoista vuotta siitä kun Mikun isä ajoi kolarin..." Meri puhui ääni hiipuen.
"Aih, no voi harmi", sanoin, kun en muutakaan keksinyt. "Mää en tunne iskääni, se lähti lätkimään kun äippä rupes oottaa mua", sanoin. "Äiti oli sillon viistoista", jatkoin naurahtaen.
"Oho, no hän on sitten nuori vielä", Meri sanoi hieman hämmästellen.
"Nii, se on iha hauskaa kun meitä luullaan siskoiksi", sanoin hymyillen.

Ja joo, Miku puhui myös vähän syödessämme, mutta muuttui taas puheliaammaksi kun olimme kiittäneet ruuasta ja uponneet takaisin sohvalle istumaan.
"Huh kun tulin täyteen", naurahdin.
"Mäkin", Miku sanoi ja hapuili kaukosäädintä pöydältä. "Mitäköhän töllöttimestä tulee."
Se taisi olla toteamus, mutta kun kanava aukesi ja toimittajat siellä hetken olivat puhuneet, Mikun olemus vaihtui paljon innostuneemmaksi;
"Ainiin! Tänään tulee lätkänatsi, junnujen mestaruusottelu! Katotaanko sitä? Mä tykkään kattoo lätkää, mut unohin tän ihan."
"No, katotaan vaan", naurahin. "Sebeporukat meni yhen tallilaisen luo, mutta ei mua huvittanu mennä kattoo kun täysikäset juo vähän vettä väkevämpiä..", naurahdin.
"Haha, ja hei, meil on näin ihan kaksin paljon hauskempaa kun niillä siellä", Miku sanoi ja veti minut nojaamaan itseään vasten. Siinä me sitten istuttiin ja nojailtiin, Miku seurasi lätkää innoissaan aina, kun jotain tapahtui, ja selvensi minulle, kun en jaksanut seurata niin tarkkaan.

Toisen erän aikana vilkaisin puhelintani ja näin viestin Kuuralta - hän oli pudonnut lumiponilta ja loukannut jalkansa, mutta oli päässyt päivystykseen ja Rosalla oli kaikki hyvin. Vastasin, että tosi harmi se jalka, ja toivotin pikaisia paranemisia. Sebetappien ryhmää en edes jaksanut lukea, kun viestejä oli taas vaihteeksi sadoittain, vaikkei peli minua niinkään kiinnostanut.

Muttakun kolmas erä läheni loppuaan ja maaleja alkoi viimein tulla, minäkin seurasin ihan tarkkana peliä. Kun Venäjän maalia oltiin tarpeeksi sadateltu, alettiin jännittämään jatkoaikaa. Kuka ehtisi ensimmäisenä tekemään maalin? Olisiko se sinivalkoinen pelaaja, vai luistelisiko se Venäjän väreissä joukkoeensa halattavaksi?

Ja sitten vihdoin Suomen pikkuleijonien Kasperi Kapanen veti maalin, jolloin Miku ponnahti huutaen seisomaan vetäen minut mukanaan sohvalta. Sitten hän kääntyi nappaamaan minusta kiinni ennenkun horjahtaisin ja kaappasi minut ilmaan.
"Suomi voitti!" hän riemuitsi ja halasin häntä etten tippuisi. Mutta ei, ei pojan halauksesta noin vain tiputa, vaan punapää laski minut hiljakseen kasvojensa korkeudelle ja painoi huulensa omilleni.

Aikamme poikien tuuletusta ja lentäviä kypäriä ja hanskoja katseltuamme - oli muuten lohduttoman näköinen venäläismoke kun suomalaisen kypärä liukui hänen eteensä - muistin viimein katsoa kelloa.
"Herttinen, sehän on puoliyö", huomasin. "Äiti ja mummi on varmaan jo nukkumassa."
"Oho", Miku katsoi. "No, ei se mitään. Äiti vois muuten heittää mutta se lähti jonnekin aiemmin", poika puheli. "Ja kävelemään et lähe", hän sanoi katsoen mekkoani. Heh. "Ainoa vaihtoehto taitaa olla jäädä tänne", Miku naurahti. "Vai eikö se ole mieluinen asia neidille", Miku sanoi leikkisästi kietoen kätensä jälleen ympärilleni.
"Tottakai mä voin jäähä", hymyilin. "Tossa sohvallahan mahtuu hyyvin nukkumaan."

Vaan kukapa nyt likkakamuansa sohvalle jättäisi. Miku sulki teeveen ja hämärsi valoja niin, että keittiön pöydän kynttilä pääsi lepattamaan iloisesti, laittoi vähän iltapalaa ja siinä syötyämme ja puhallettuamme kynttilän sammuksiin hiivimme Mikun huoneeseen nukkumaan - ja oikeasti, ihan kiltisti nukkumaan.


// tosta kuvasta tuli niin random kun ei jaksanu panostaa =DD

[Tuulia]

Osa 4: Täällä minä asun

joutokeino.net/sumu

Onpas mulla mennyt monta kuukautta siitä, kun tein nää sivut, ja pari kuukautta siitä, kun sain ne tälle mallilleen, mutta joo - ne on nyt esittelykelpoiset, vaikka yhestä kuvasta puuttuu värit ja joitakin epäolennaisia tekstejä puuttuu. Kiireeltä en oo saanut valmiiksi vielä.. =D

Käykää tutustumassa Tuulian kotiin ja Fjellaan, Tuikun mummin suloiseen hevoseen! =)

EDIT// uusi oloite kompsu.net/t/sumu/

[Tuulia]

Osa 5: Mummi kävi "hevoskaupoilla"

Esterin kertomaa:

Sydäntäni oli jo pitkään riipinyt tavallinen näky hevostarhassa - yksinäinen Fjella katselemassa kaukaisuuteen, mutustamassa kuivunutta, vanhaa ruohoa tai piehtaroimassa verkkaisesti keväisessä mudassa. Aina yksinään - ei se ollut hyvä hevoselle.

Niinpä olin alkanut selailla myytävien hevosten listaa netistä. Koitin löytää pienen mutta vankan kaverin Fjellalle. Ei shettistä - se karkaisi kuitenkin, eikä kukaan voi ratsastaa sillä meistä. Issikoiden ja vuonisten hinnat oli niin korkealla, etten hennonnut edes avata niiden myyntisivuja.

Lopulta, keskellä hevoslistaa, oli ilmoitus aasista. Aasista? Miten edes ajatellut aasia. Se olisi kiltti ja jaksaisi kantaa - tämä kyseinen aasi nimittäin oli isokokoisempi, kuin suomalaiset aasit yleensä. Vitsi, se voisi olla hauska veijari!

Soittelin myyjälle ja sovin tapaamisen, ja heti kaverin nähtyäni olin täysin myyty. Sen kummempia tyttösilleni ilmottamatta lainasin tallin kuljetusboksia ja vein aasin mukanani kotiin. Nyt pikkuselle Fjellalle olisi vihdoin seuraa!

Tyttösten kommentit:
"Äääiti, ootko ostanu uuden hevosen? Eiku, onks toi aasi!? Mitä sä aasilla?"
"Mummi ootsä ostanu aasin! Voi, se on niin suloinen!"

Tervetuloa uuteen kotiin, Viola! <3



//maalasin eka kertaa tänä vuonna, oli ihanaa ♡

[Tuulia]

Osa 6: Miku tarinoi ~ Kiinni jääneet

Pysäytin kimon ratsuni tuttuun risteykseen suuren koivupuun varjoon. Ruskamäen lämpömittari oli näyttänyt 27 ja risat - kunnon hellepäivä siis. Vartuin Tuuliaa innolla, emme olleet nähneet eilisen välikohtauksen jälkeen.. Kun Wenu oli ottanut ja häippässyt, mekin lähdimme tallilta, hieman vaitonaisina ja pettyneinä. Emme toisiimme, vaan tuohon kolmanteen. Että se jaksoikin vihoitella ja kantaa kaunaa - mutta tänään, tänään ei mainittaisi halaistua sanaa koko tyypistä.

Onneksi pian Tuikku tulikin.
"Moi! Mitäs mun kesäheinälle kuuluu tänään?" kysyin hymyillen aurinkoisesti.
"Oikein hyvää vaan, kiitos. Entäs sulle?"
"Voi kuule, niin hyvää nyt kun oot siinä", leikittelin laskeuduttuamme hevosten selästä tavalliseen tapaamme hautautuaksemme toistemme syleilyyn. Pujoitin käteni tytön kylkiä pitkin hänen selän taa ja vedin tytön hellästi itseäni vasten. Hän hohkasi lämpöä yhtälailla kuin aurinko taivahalla, mutta helteinen kelikin unohtui, kun nostettuani hänen sievää leukaansa ylöspäin painoimme huulet toisia vasten.

Aivan liian pian Tuulia laski kätensä niskani takaa ja alkoi hamuamaan Ruusaa ohjista lähemmäs. Hän oli järkevä tyttö, viisas ja ajattelevainen. Nytkin hän oli tajunnut säästää silmiään aurinkolaseilla, että ne säihkyisivät vielä vuosikymmenentenkin päästä. Hän ajatteli paljon läheisiään, välitti äitistään ja mummistaan ja ystävistään, ja oli aina niin kiltti mulle. Ehkä liiankin, mutta olin päättänyt olla yhtä ystävällinen ja edes lähes niin älykäs. En mitenkään ansaitsisi noin ihanaa neitokaista, jos olisin niinkuin ennen. Tuulia, minun kultatukkainen keijukainen, oli saanut jopa minut - kaikille flirttailevan mopopojan - ehkä muuttumaan.

Me puhuimme niitä näitä kävellessämme varjoisia metsäteitä. Välillä Tuulia vain puhui ja puhui, enkä ehtinyt kuulla kaikkea, kun sain jatkuvasti olla läimimässä itikoita käsistäni ja jaloistani. Mutta ei se minua haitannut, Tuulian hentoa ääntä jaksaisin kuunnella vaikka joka päivä tuntitolkulla.
"Ravataanko?" ehdotin, ja nostimme ravin. Tuulenvire kasvoilla tuntui ihanalta ja hyttyset irtosivat toinen toisensa jälkeen hipiästäni, eivätkä saaneet minua enää kiinni. Oi, itikkaloma - voisipa se jatkua koko kesän.

Jonkin ajan päästä hidastettuamme käyntiin emme hetkeen keksineet mitään sanottavaa. Hiljaisuus oli ihan aavistuksen vaivalloinen - ei sillä, ettemmekö olisi vielä niin läheisiä että hiljaisuus tekee vaivalloiseksi, ei, ehkä siitä, että sen pienen hetken kun ehtii nähdä, voisi jutella mukavia ja kuulla toisen ääntä. Mutta nyt oli ihan hiljaista.

Kun en muutakaan keksinyt, ratsastin tiellä lähemmäs Tuikkua ja katsoin häntä silmiin. Hän käänsi kasvonsa minuun ja näin juuri ja juuri lasien läpi nuo iloiset silmät. Hän taisi tajuta aikeeni ja hidastimme ratsujamme, ihan vain yhden pikku pusun ajaksi. Eikä hiljaisuutta rikkonut kuin toinen, ja kolmaskin suukko.

Kunnes takaata kuului kimeä ponin hirnahdus. Hätkähdimme toisistamme erille hämmentynein ilmein ja ratsumme teppailivat takaisin tienreunoille. Takanamme näkyi ponikaksikko ratsastajineen, jotka olivat pysähtyneet todistamaan hellää hetkeämme. Ou nou. Lähdimme Tuikun kanssa liikkeelle, ja ihan pian raviin - niita kahta ei kaivattaisi perään, halusimme mennä ihan vain kahden. Ohjasin ratsuni yhdelle metsäpolulle ja hidastin käyntiin. Se veisi Liekkijärven rantaan, yhdelle kivalle laiturille, jonka luona joskus oli ollut uimaranta. Nekin oli keskitetty Liekkikallion kupeeseen, ja nämä muut ränsistyessään säilyivät vain harvojen, rauhaa hakevien muistissa.

Sidoimme hevoset puihin kiinni ja kävellessämme laiturille kumpaakin alkoi naurattaa.
"Ei jumpe, oispa niiden ilmeet nähnyt!" hekotin Tuulian jatkaessa:
"Joo, ne varmaan kattoi vähän pitkään et 'Anteeks mitä Tuulia, noidenhan piti olla riidoissa' tai jotain!"
Ja niin me naurettiin, kunnes istahdimme laiturin reunalle lilluttelemaan varpaita viileän järviveden pinnassa. Tuulia kietoutui mun käden ympärille nojaten suloisesti mun olkapäähän. Aurinko kimmelsi sen hiuksissa ja se hymyili niin onnellisesti, että olin ihan sanaton. Mä olin kyllä maailman onnellisin poika, kun mulla on noin ihana tyttöystävä. Ja sen taisin hiirenhiljaa kuiskata tyttösen korvaan.

[Tuulia]

Osa 7: Vierailulla Ruskamäessä

Aamuauringon säde löysi tiensä aitan pikkusen ikkunan läpi silmäluomelleni, ja sai sen avautumaan unisena. Pian avautui toinenkin huomaamaan, että kello oli jo kaksi. Uniset silmäni olisivat halunneet painua takaisin kiinni, mutta tiesin, ettei enää kannattaisi yrittää nukkua. Niinpä kierähdin kyljeltäni selälle törmäten vieressä nukkuvaan Mikuun. Poika tuhisi syvää unta nukkuen, yksinäinen hiuskiehkura otsalle pyörähtäneenä ja huulet hennosti raollaan. Käännyin varovasti vatsalleni antaen pojan vielä nukkua. Kieputtelin punaisia hiuskiehkuroita ja silitin hellästi pojan poskea, mikä sai ilmeen kurttuuntumaan. Naurahdin heleästi ja niin poikakin avasi uniset silmunsa.

"Huomenta, unikeko", hymyilin pojalle.
"Huomenta", poika mumisi kääntäen selkänsä minuun päin.
"Nuku sitten siinä, mä lähden kattomaan kun muut ratsastaa", pilailin ponkaisten sängystä ylös. Kuului vain epämääräistä muminaa. No, ehkä se kohta heräisi. Ehdinpä siinä sitten vaihtaa vaatteet ja harjata tukkani, ennenkun taas herättelin.
"Nyt ylös, ulos ja lenkille", naurahdin ja kellahdin takaisin sängyn päälle pojan viereen.
"Nhei älä kutita", poika mumisi. Vaan se sai liikettä niveliin ja Miku nousi istualleen. Edes aamupusu ei saanut unisuutta pojan ilmeestä pois.
"No, koitahan päästä ylös sieltä. Meen tekee aamupalaa", ilmoitin nousten taas jaloilleni. Kävelin pienen aittahuoneen ovelle ja avasin vanhan oven. Ovi oli juuri tarpeeksi korkea, ettei pääni kopsahtanut siihen, mutta Miku täräytti ottansa joskus ovenkarmiin. Harvemmin nykyään, olihan se tottunut jo näiden monien kyläilyjen myötä. Oikeestaan se oli käytännössä asunut koko kesän täällä.

Minä kävelin luhdin rappusille ja lähdin kipuamaan niitä alas pihamaalle. Pihan poikki hilpaisin paljasjaloin talon portaille ja siitä kuistin kautta eteiseen ja tuvan puolelle.
"Huomenta mummi", sanoin nähdessäni isoäitini Esterin. Hänen pitkät, valkeat hiuksensa valuivat pitkin selkää vapaina. Olin aina ihaillut niitä - usein mummuillahan oli ihan harmaa, lyhyt tukka. No, mummi olikin vasta 60 vuotta ja muutaman päälle.
"Huomenta tyttöseni", hän vastasi hymyillen. "Nostin riisipuuron uunista jähtymään."
"Okei, hyvä! Miku tullee kohtapuolin", vastasin. "Joko äiti on hereillä?"
"Voit käydä katsomassa, ei ollut ainakaan silloin, kun minä tulin tänne", mummi sanoi.

Kävelin siis takaisin eteiseen ja siitä äitin ja mummin huoneeseen. Heidän huoneessa oli vanha kerrossänky, semmoinen missä päädyt on kuin seinät ja sängyn saa suljettua verholla. Siellä on lämmin nukkua talvellakin. Mummi nukkui alaalla, äiti jaksoi vielä kivuta yläsänkyyn, jonka raput oli muotoiltu sängyn ns. tolppaan.
"Äitii, huomentaa!" huikkasin. "Herää, puuro on jo pöydässä", huhuilin.
"Mm joo", se vain vastasi.
"Huhuu unikeko ala tulla alas sieltä", hättyyttelin ja avasin huoneen ja sängyn verhoja sen verran, että aamuaurinko pääsi pilkahtamaan äidinkin silmiin. Kyllä se siitä tokenisi.

Aamupalan jälkeen kävin tervehtimässä Aleuta, joka tänään jäisi kotiin. Laskin sen kuitenkin pikkutarhasta pihaan juoksemaan, eihän se siitä minneen lähtiskään. Mummu otti sen mukaansa mennessään aamutallia tekemään, mutta tänään en joutaisi auttamaan - mä ja Miku lähettäs Ruskamäkeen. Olin luvannut jo kauan sitten mennä katsomaan, kun Miku reenasi esteitä - eilen tuuli liikaa, mutta tänään päästiin lähtemään. Ja eilen illalla me oltiin sovittu, että mentäisiin veneellä - Ruskishan oli ihan meiän rantaa vastapäätä, mutta Liekkijärven pohkoisrannalla. Niinpä mä menin tarkistamaan venettä, kun Miku vielä etsi kypäräänsä ja muita ratsastustamineitaan talosta, aitasta ja tallilta. Huoh, kun se hukkasi kaiken!

Mä olin ehtinyt istua jo veneeseen - mähän en ratsastaisi niin mulla oli pitkähihanen kesämekko päällä ja kevyt takki, kun aamuaurinko ei vielä niin lämmittänyt - ja katselin tyyntä järveä, jonka pinnasta nousi hitaasti aamukasteinen sumu ylöspäin. Se hälveni hiljalleen, oli niin kaunis, aurinko valaisi sen heleästi. Istuin veneen perässä, mikä vielä oli maan päällä, kaislat vain suhisivat veneen kylkiä vasten sen hieman keinahdellesa. Vaan yllättäin takanani kolahti veneen reunaan jotain, joka sitten valui taakseni istumaan kietoen kätensä hellästi ympärilleni. Ja pienen hellän hetken jälkeen olimme valmiita lähtemään, Miku istui keskipenkille ja alkoi soutamaan.

Liekkijärvi oli monta kilometriä pitkä, joten saimme hytistä aamusumun keskellä ihan hyvän aikaa. Tai no, minä hytisin, ja Miku ähersi airojen kanssa. Päästiin me kuitenkin perille ja saatiin vene sopivaan kohtaan parkkiin. Mä en ollut hirveesti Ruskamäessä käynyt, olin kaikille "Se Mikun uusi tyttö", eikä Mikukaan viihtynyt muiden suosimaan aikaan tallilla, koska joka toinen vastaantuleva hoitaja oli vissiin sen entinen heila. Että kiva kiva. Nyt tallilla ei kuitenkaan näkynyt ristin sielua, korkeintaan tallityöntekijä tekemässä aamutallia.

Me käveltiin talliin sisään, ja Miku alkoi esittelemään mulle hevosia.
"Ja tässä on Bianca, mun nykyinen vakiratsu", poika kertoi. Hän näytti mustaa, siroa puoliveristä, jolla oli lumivalkea tähti otsassaan ja kauniin vihreä, ohut talliloimi.
"Se näyttää ihan kisahepalle", naurahdin.
"No se on kilpaillut nuorena Ranskassa", Miku jatkoi. "Mennään hakemaan sen varusteita."
Biancalla oli kevyt, ruskea estesatula, vihreä huopa ja sirot suitset. Miku otti sen harjapakin ja super suoja-arsenaalin.
"Onpas sillä herkät kintut, kun tarvii kaikki maholliset suojat", hymähdin.
"Joo, se on vähän herkkis, se tarvii aina suojat ja loimen, kun se palelee", Miku naurahti. "Mut se onkin tamma. Mut hei - missä sen pintelit on? En löydä sen pinteleitä", Miku huokaisi.
"En tiiä! Kummasti katoilee suojat, kun tunnit alkaa", totesin.
"Ai kuinka?"
"No Ruusallakin on toinen etusuoja hukassa, ja oon kuullu muutenkin juttua kadonneista suojista ja pinteleistä. Sebeläiset on varmoja, et joku yks tyyppi pöllii niitä. Se on jo nimetty pintelimieheks ja mäkin oon ollu etsimässä sitä", selitin.
"Aijaa", Miku sanoi tuumaillen. "Ehkä se on käyny täälläkin.. No, otan lainapintelit kaapista."

Pian me harjailtiin Biancaa. Sillä ei ollut lainkaan kovia harjoja, kaikki oli tosi pehmeitä ja hellävarasia. Kampakin oli semmonen taipuisa. Ihan oikeesti melkonen herkkis! Tamma tuntui ottavan nokkiinsa joka takusta, jota koitin selvitellä, ja etenkin kun koitti harjata jalkoja tai nostaa kavioita putsattavaksi. Ihme primadonna.

Mä jouduin pian esteiden kokoajaksi ja puomin nostajaksi, sillä Miku alkoi lämmitellä Biancaa ja minä sain rakennella esteitä.
"Teeppä yks okseri tonne ja sarja tonne, pistä nyt alkuun matalaks mut katotaa nostetaanko lopuks niitä vähän", Miku höpötti. Kun hän alkoi ravaamaan Biancalla, näin heti, että tammalla oli kauniit liikkeet. Se taipui hienosti kulmissa ja Miku ratsasti sillä niin kevyen näköisesti. Tamma oli vähän pikkusen ja siron näkönen pojan alla, mutta hoikka poika kuitenkin oli ihan ok kokonen hepalle. Ratsukko teki kauniisti yhteistyötä, pohkeenväistöjä ja muita vaikeempia koulukuvioita, kunnes Miku totesi olevansa valmis esteille.

Minä siirryin kentän aidalle istumaan ja katsomaan, kun Miku ratsasti ravissa kavaletit ja pienet ristikot. Laukan nosto kävi kevyesti, ja hetken päästä hän hyppäsi jo kaikkia kasaamiani esteitä. Oli hieno katsoa, kun joku osasi niin hyvin. No, pojalla oli varmaan aina ollut varaa käydä ratsastustunneilla, kuten mullakin - olin vaan viihtynyt enemmän maastotunneilla ja hoitopuuhissa, kuin koulutunneilla ja hyppäämässä. Jokanen tyylillään.

"Haluisitko nostaa näitä vähän?"
Siinäpä sitten nostelin puomeja ylemmäs. Aika kului, kun Miku harjoitteli reittejä esteille. Minä otin vähän kuviakin, etenkin kun lopuksi nostin yhden pystyn metriin asti. Siitä otin monta kuvaa.
"Eihän se vielä ollut edes niin korkea, pariket senttiä vois vielä laittaa lisää, mutta ei tänään", Miku naurahti mulle.
"Vaan kun mä hyppään korkeintaan seittemääkymppiä, sekin jo vähän jänskättää aina", muistutin. "Tulin sillon kerran niin kauniisti alas, kun Rosa kieltäytyi kisoissa, et en ala leikkii uhkarohkeaa enää", totesin.
"Kyllä sä vielä hyppäät korkeemmalle, usko pois."

Loppukäynnit Miku alotti kentällä, ja mä kasasin esteet pois. Sitten me kuitenkin lähettiin vielä pikkulenkille lähimettään, kun ensin olin heittänyt Biancalle ratsastusloimen selkään.
"No, mitä tykkäsit?" Miku kysyi.
"No hienollehan se nöytti", hymyilin. "Teiän yhteistyö on niin kauniin näköstä, Bianca taitaa olla aika osaava ratsu."
"Onhan se, mutta se vaatii just oikeat avut", Miku sanoi. Pojan tyytyväinen hymy sai mut nauramaan sisäisesti, vaikka joskus musta tuntui, että se on vähän liian ylpeä ratsastustaidoistaan. No, ensi kerralla mä veisin sen ratsastamaan Ruusalla, ilman satulaa, niin ihan varmasti tulee jossaan vaiheessa alas selästä. Semmosena päivänä, kun poni tahtoo kiitää, pukitella ja olla omapäinen prinsessa. Vaan tänään, kunhan soudetaan takaisin kotiin syömään, me mentäisiin pitkälle maastolenkille Rosan ja Huiskan kanssa. Molemmat tarvitsi paaljon liikuntaa.

Vaan ensin piti palata Ruskamäkeen. Jo tilan portilta näimme tallille saapuneet tytöt.
"Ne on ihan varmana Iina ja Penny", Miku totesi kuunneltuaan kauas kantautuvaa puhetta. Mikun äänensävy ei kuulostanut kovin lupaavalle, mutta me menimme määrätietisesti talliin Biancan karsinalle. Heppa pitäs hoitaa. Olimme juuri tulleet karsinaan, kun toinen tytöistä käveli ohi.
"Kato Miku, suakin näkee", tyttö sanoi kääntyen karsinalle. "Ai sä oot tuonnu Sen Uuden Tyttös mukanas", se jatkoi vähän halveksivaan sävyyn. "Eikös se ollukin niitä sebeläisiä?"
Ennenkun ehdin vastata, Miku sanoi väliin rauhallisen päättäväisesti:
"Jos sulla ei oo ton tärkeempää asiaa, niin mee jatkamaan hommias Pennyn kanssa."
Tyttö vain hymähti tyytymättömästi ja kääntyi kannoiltaan.

"Siellä oli vaan se Miku ja Sen Uusi Tyttö, joka ei halunnu ees tutustua..." kuului ilmeisesti Iinan puhe. Miku veti mut syliinsä ja sanoi hiljaa:
"Älä suotta näytä säikähtäneeltä. Noista ei tarvi välittää. Ne on vaan kateellisia, kun meillä menee hyvin."
"Niin ne on", sanoin halaten Mikua takaisin. Vaan vähän mua kaihersi se, ettei mun kaverit hyväksyneet Mikua, eikä Mikun aiemmat kaverit mua. Miks oli niin vaikee antaa ihmisten olla onnellisia?
Me hoidettiin Bianca nopeasti, ja mä jäin sen karsinaan odottamaan, että Miku vie varusteet pois. Kumpikaan tytöistä ei onneksi ehtinyt tulla puhumaan, kun Miku tuli jo takaisin. Me käveltiin hiljaa rantaan, veneelle, ja lähdettiin soutamaan kotia kohti. Aurinko lämmitti jo enemmän, ja se sai minutkin hymyilemään. Kyllä aika vielä voittaisi, kun vaan tarpeeksi jaksaa odottaa. Niin sen täytyi olla.

[Tuulia]

Osa 8: Viimeinen valssi

"Kun kellohame heilahtaa ja vanha foksi soi
Kun kellohame heilahtaa ei poika muuta voi
kuin tanssia vain mukana ja katsella ja ihailla
kun kellohame heilahtaa ja tyttö tunnelmoi"

Kesän päättäjäistansseissa riitti tanssijoita, mutta myös tilaa antaa kellohameen heilahdella buggin ja fuskun tahtiin vauhdikkaissa pyörähdyksissä. Vaan kyllä me humpattiin, tanssittiin jenkkaa ja polkkaa ja koko lavan voimin letkistä, ja väliin mahtui niin tangot kuin valssitkin, cha chat ja hitaat rumbat. Ilta oli mahtava - Miku oli oppinut lähes kaikki tanssit, mitkä minäkin osasin, ja oli oppinut päättämään seuraavan askeleen ja kertomaan sen minulle niin, että minäkin ymmärsin. Salaa mielessäni hymyilin, että oppi oli mennyt hyvin perille. No, mitäpä poika ei opettelisi tyttöään miellyttääkseen, nähdäkseen hänen onnellisesti hymyilevän tanssin ja toisen perään.

"Voitko luonain olla silloin, vielä viimeinen valssi kun soi
niinkuin oltiin aamuin illoin, jotka elämä eteemme toi"

Vaan aivan liian pian oli aika viimeisen valssin, hitaan ja herkän. Toisiaan vasten painautuen tanssiparit hiihtelivät pyöreää lavaa ympäri, kuten mekin. Oikeaoppisesta tanssiotteesta (hehe) ei ollut tietoakaan siinä vaiheessa, kun olimme kietoneet kädet toistemme ympärille ja tanssimme kuin yksi ja sama ihminen. Laulun lopun hidastuessa kohti viimeistä tahtia Miku taivutti minut hennosti hänen kylkeään vasten, kumartui ja painoi huulensa omiani vasten nostaen minut sitten takaisin pystyyn. Se suukko kuitenkin loppui lyhyeen, kun liityimme tanssikansan raikuviin aplodeihin kiittäen bändiä illasta. Pian valuimmekin jo muiden tanssijoiden kanssa lavalta pois, kohti tietä.

Sanotaanko, että kilometrin kävelymatkaan ei ole varmaan koskaan kukunut yhtä kauan, kun tuona säkkipimeänä yönä - kyllä, tanssit kesti puoli kahteen asti. Ei sillä, etteikö olisi nähnyt kävellä eteenpäin! Vaan ihan vaan siksi, että milloin päädyin yllätyksenä Mikun olkapäälle ja milloin ojan pohjalle... Ja vaikka kuinka olisin takonut nyrkkiä pojan selkään (heh ihan kuin osaisin ees lyyä) niin se vaan kantoi mua. Noh, semmosia nuo poijjat taisi olla. Ja oikeestaan se oli ihan sairaan hauskaa - mutta sitä en paljastaisi koskaan. Kellekään.

Vaan (ihanan) ikuisuuden jälkeen pääsimme kotipihaan. Mun nutturakampaus oli ihan valahtanut ja hiukset levisi valtoimenaan ja takkuisena selkään. Neuletakista huolimatta hytisin kylmissäni kun kiipesimme aitan tikkaita yläkertaan. Suuri veikkaukseni oli, että äiti ja mummi olivat sisällä nukkumassa, ulkona oli niin kylmä. Mutta me ei viititty mennä sisälle kolisuttamaan, kömmimme vaan aittaamme ja hiippailimme suoraan peiton alle. Kylmän peiton alle, joka kai lämpenisi, ettei palellu yöllä. Olin kyllä niin väsynyt, että nukahdin melkein heti.
"Kiitos rakas, on ihanaa tanssia", ehdin kuitenkin sanoa ennenkuin luomeni menivät kiinni, minun painautuessa Mikun lämmintä kylkeä vasten.
"Kauniita unia nyt", poika vastasi kuiskaten, ja pian me molemmat olimme syvässä unessa.

[Tuulia]

Osa 9: Sunnuntaihöntsäilyä

Syksy oli hurahtanut vauhdilla siihen pisteeseen, että kellastuneet lehdet varisivat maahan ja neljä mammaloman tarpeessa olevaa ponia ähki mahat killillään eteenpäin viimeisillä ratsastusreissuillaan. Olin juossut koulun, kodin, pihaton ja Seppeleen välillä, koittanut taikoa aikaa ylioppilaskirjoituksiin lukemiselle ja vielä läksyjäkin varten. Miku kävi hoitamassa ja ratsastamassa Biancaa Ruskamäessä, mutta en ehtinyt hänenkään mukaan enää. Nyt onneksi kirjoitukset olivat ohitse ja abivuosi jatkuisi suht kevyenä, sillä olin alusta alkaen päättänyt olla kirjoittamatta hirveästi ylimääräisiä oppiaineita. Minulle hevoset ja muu elämä olivat sen verran tärkeitä, että niille piti jäädä aikaa.

Tänään mummi oli delegoinut tallihommat nuorisolleen, eli mulle ja Mikulle. Me oltiin viety heinät ja vedet aamulla hepoille ja päivällä me lähettiin liikuttamaan tammoja.
"Haluutko ratsastaa vai kärrytellä?" kysyin Mikulta astellessamme kotipihan poikki.
"Voin tälläkertaa mennä kärryillä, Fjella on niin pikkunen että jalat menee ihan mutkalle sen selässä."
"Ookei."
Parivuotias Haiku-suokki tykkäsi juoksulenkeistä, mutta odotin jo innolla sitä, että pikkusella pääsisi ratsastamaan. Sitten voisimme mennä kaposampiakin polkuja, kun kärryt eivät olisi este.

Fjella ja Haiku ovat molemmat rauhallisia ja helppoja hoidettavia. Harjailimme niitä pihatossa, kun yllättäin räsymattojen välistä sinne pujahti pikkuinen Nella-tyttö Violan kanssa.
"Moi!" tervehdin iloisesti.
"Moikka! Ootteko lähdössä maastoon?"
"Joo, tuu mukaan!"
Niin Nella, punatukkainen kolmosluokkalainen, harjaili pikaisesti Viola-aasin ja lähdimme taluttamaan nelijalkaisia ystäviämme pihalle päin. Pihatto kun oli vähän etäällä pihasta tarhassa, mutta kaikki varusteet tallissa pihassa. Siellä varustimme ratsumme, ja syksyinen maastohöntsäily sai alkaa.



Jee kerrankin tausta onnistui =))

[Tuulia]

Osa 10: Kesämuistoja



Tälle näyttää Sumulahdessa kesäisin, kun piha on järjestyksessä ja asukkaat sisällä heh =D Luonnostelin tän kuvan yli vuosi sitten, muutama päivä sitten linesin sen ja tänään maalasin - viimein valmista! Ikuisuusprojekti =DD

[Tuulia]

Osa 11: Lapsenvahtina Simorassa



Mä olin sopinut Odelien kanssa, että päiväkodin jäätyä kesälomalle huolehtisin Jamien ja Janicen hoitamisesta silloin, kun Odelie tarvitsi aikaa ilman jokeltaen taapertavaa kaksikkoa - minullahan aikaa ritti, kun mulla ei mitään "virallista" kesäduunia ollut. Tänäänkin vietin helteisen perjanti-iltapäivän Simorassa leikkien kaksosten kanssa ulkona ja lukien heille kirjoja sisällä. Molemmat olivat kyllä niin suloisia pikkuotuksia! Janicella oli aina hirveästi sanottavaa, hyvä kun ehdin lukea lausetta kirjasta loppuun, kun tyttö oli jo kommentoimassa jotakin niin innokkaasti ja pontevasti, vaikka puhuminen vielä vähän hukassa olikin. Jamie taas rakasti juoksennella ulkona niin, että sain tuon tuosta juosta pojan perässä, ettei hän karkaa liian kauas!

[Tuulia]

Osa 12: Kuulumisia & uusia kuvia

Tuulia viihtyy Saksassa ja Miku armeijassa, joten Essimummi pitää Sumulahtea pystyssä. Talli hevosineni on tällä hetkellä ainoa pikseliprojektini, joka varmaan elää ideoiden mukaan ja hevoset voivat vaihtua välillä tiuhaankin (: Inspiraatio ainakin palautui kun kevensi työmäärää! Sumulahdessa asustaa nyt kaksi vuonohevosta sekä aasi - myös pari kotieläintä sai uuden kuvan.

Molempien vuonistammojen olisi tarkoitus saada varsa keväällä, niitä saapi varata jo nyt! (:

[Tuulia]

Osa 13: Ystävänpäiväyllätys

Elettiin helmikuuta eteläisen Saksan vuorten lakeuksilla. Toisinaan satoi lunta, toisinaan vettä, toisinaan aurinko lämmitti ilman niin, että tuntui viileältä Suomen kesältä. Sellainen sää täällä oli ollut lähes koko helmikuun. Riitti pukea lämmin huppari ja kaulahuivi, kun lähti talven kulahtaneille pelloille ratsastamaan. Tuuli toi tuoksuja etelästä, sieltä missä oikeat, korkeat vuoret hapuilivat taivasta lumihuippuineen. Niiden takana kimmelsi jo Välimeri, jossa oli ollut lämmintä talvellakin, kun kävimme lomalla matkalla siellä. Alppien niityt toivat mieleen Pikku-Heidin tarinat, ja samaa tunnelmaa oli kotiseudullammekin. Kuoppainen tie mäenrinteessä kylästä tänne yläilmoihin ja korkeana kasvavat niityt. Siinä oli jotain todella kaunista.

Asuin perinteisellä saksalaisella maatilalla. Siellä asui nuori pariskunta kolmen lapsen, neljän hevosen ja kissojen kanssa. Lapsista yksi kävi jo koulua, mutta toiset olivat arkenakin kotona hoidettavanani. Hoidin siis työpäivien ajan taaperoa ja uhmaikäistä, iltapäivällä laitoin välipalaa koulusta palaavalle ja autoin läksyissä, ja vanhempien tultua kotiin menin tekemään tallitöitä. Tallissa asui neljä haflingeria, yksi ori ja hänen kolme tammaansa, joista kaksi oli tiineenä. Luna, Osiris ja Jolly asustivat pihan perällä pihatossa, ja Amigo-orilla oli oma mökki karsinana - hän oli pihan herra ja käyttäytyi sen mukaisesti. Mutta oli senkin sydän pelkkää kultaa.

Talo oli niin perinteinen kuin olla voi - monikerroksinen Fachwerkhaus, jonka keskellä kipusi narisevat rappuset ja jonka ikkunoilla kukkivat kirkkaanpunaiset kukkaset. Jykevät tummat puut kehystivät valkoisia seiniä ja tekivät näystä niin kauniin. Minulla oli pieni huone kattokerroksessa, ja paras asia huoneessa olikin kattoikkuna, josta näin pihan, pellot, jokilaakson ja kaupungin joen varrella sekä kaukana siintävät vuoristot. Ja toki lähempänäkin olevat mäennyppylät, nuo vanhat tulivuoret, joiden metsäisten rinteiden maa kävi edelleen niin kuumana, että vesihöyryä tuprutti ilmaan tuon tuosta. Ei tällaista näe koto-Suomessa koskaan!

Mama oli jouluna luvannut ommella minulle perinteisen mekon aluspaitoineen ja essuineen. Hän oli hetken tuuminut ja päättänyt hankkia sinisen leninkikankaan, sillä olin kertonut, kuinka sininen ja valkoinen olivat Suomen värit - valkoinen lumen ja sininen järvien. Hän halusi antaa leningin muistoksi vuodestani Saksassa ja hankki minulle kauniit mustat pikkukengät. Olimme useasti sovitelleet mekkoa päälleni ja mama tuumi ja istui takaisin ompelukoneen ääreen korjaamaan jotain.

Mutta tänäaamuna hän ilmoitti leningin olevan valmis. Oli helmikuun toinen keskiviikko, niin, ystävänpäivä! Tosin täällä Saksassa se oli ennemmin rakkauden päivä. Niin, Miku.. Oli kaukana Suomessa. Ei tosin enää Kajaanin metsissä vaan kotona Liekkijärvellä auttamassa mummua ja omaa äitiään. Laitoin hänelle ystävänpäiväterveiset, ennenkuin nousin ja aloin pukemaan maman tuolille ikkunan alle jättämää leninkiä. Ensin valkoinen, sievä aluspaita, sitten hyvin istuva leninki, joka napitettiin edestä kiinni. Lopuksi valkea essu ja mustat, upouudet kengät. Peilistähän katsoi takaisin vanhan ajan neito!

Arvatenkin maman ilme oli tyytyväisyyttä ja iloa täynnä, kun saavuin ruokasaliin aamupalalle. Aurinko tavoitti sisään suurista ristikkoikkunoista, kun söimme puupöydän ääressä. Pian vanhemmat joutuivat kuitenkin töihin ja minä jäin laittamaan lisää aamupalaa lapsia varten. Siinä päivä kuluikin - koululainen lähti kouluun, nuorimmainen taapersi ympäri taloa ja sen perään sai juosta aina kun tuo keksi mennä rappusiin, ja uhmaikäinen linnottautui aamupäiväksi huoneeseensa värittämään salaisia kuvia, joita ei saanut tulla katsomaan. Kunnes ulkona alkoi sataa ja hän halusi loikkimaan vesilätäköihin, ensin vaan käytiin pientä taistoa kumisaappaista ja kurahousuista. Ja silloin taapero jo tallusteli rappusissa..

Vaikka rakastin au-pairin työtäni, olin iloinen aina, kun vanhemmat palasivat töistään. Silloin heidän jälkikasvunsa ei ollut enää minun vastuullani. Tänään mama tuli kotiin koululainen mukanaan, sillä sadekuuro oli iskenyt juuri koulupäivän päätyttyä niin lapsi oli jäänyt hetkeksi koululle kavereittensa kanssa. Kotiintullessaan mama oli patistanut myös lätäköissä hyppivän lapsen sisälle palastelemaan. Syödessämme mama kysyi, mitä pidin mekosta. Tietysti pidin siitä kovin, sinisen sävy oli niin kaunis ja se istui kuin nakutettu. Das Kleid war einfach wunderschön.

Kerätessämme astioita keittiöön sateen ropina lakkasi. Sateen jälkeen aurinko paistaa, nach jedem Regen kommt wieder der Sonnenschein. Niin tänäänkin. Silloin mama ehdotti: mennään ulos ottamaan kuva! Mikä olisikaan kauniimpi tausta kuin pellot vuoren rinteellä. Olisihan sitä voinut odottaa vähän vehreämpää nurmea, mutta pitihän parin kuukauden projektista saada kuva! Niin me laitettiin mun hiukset nätisti, mama laittoi kameran valmiiksi ja lähdimme ulos etsimään hyvää paikkaa. Isäntä tulisi tuotapikaa kotiin ja vahtisi lapsia, mama vakuutti.

Ja miten kaunis maisema meitä odottikaan pihan aitojen ulkopuolella.. Se oli jopa satumaista! Sadepilvien verho oli repeillyt ja auringon ensimmäiset säteet tavoittivat maata. Ne ylsivät aina jokilaaksoon asti ja leikkivät tupruttavien vuorten rinteillä. Näky sai minut haukkomaan henkeä ja liikutus kihosi silmäkulmaan. Tosiaan satuttiin hyvään aikaan ulos, ja siitä tulikin melkoinen photoshoot! Vaikka mamasta huokui perinteisen saksalaisen emännän olemus, oli hän nuori ja nuorekas ja ideoita täynnä sekä valmis hulluttelemaan. Niinpä me otettiin kuvia hyvä tovi.

Kunnes huomasin pellonlaitaan ilmestyneen hahmon. Oliko, oliko se? Voiko se olla? Olin niin hämmentynyt ja yllättynyt, etten ehtinyt liikahtamaankaan, ennenkuin tuo tuttu punahiuksinen nuorimies pysähtyi eteeni. Silloin hyppäsin hänen kaulaansa ja halasin oikein kunnolla. Suukkojen jälkeen katsoin Mikua silmiin ja sain kysyttyä:
“Mitä sä täällä?”
“Mm tämmöinen pieni ystävänpäiväyllätys”, poika sanoi virne kasvoillaan. “Lensinpä vaan tänne, ei sen kummempaa”, hän naurahti.
“Und du wusste davon?” kysyin mamalta. “Ihr beide haben davon gewusst? Und alles organisiert?”
Mama nyökytteli tyytyväisenä myhäillen. Hän oli järjestänyt jostain Mikullekin saksalaisen asun, hatun ja henkselishortsit. Ja nyt se räpsi kuvia oikein olan takaa!

Vaan “ei sen kummempaa” osoittautui pötypuheeksi, kun Miku kaivoi takataskustaan pienen rasian ja laski toisen polven helmikuisten heinien sekaan. En meinannut uskoa tilanteen olevan totta, tässä ja juuri nyt, saksalaisella heinäpellolla henkeäsalpaava maisema takanamme. Miku puhui kauniita ja odotin vain, milloin hän lopettaa, sillä halusin jo hänen nousevan ylös halatakseni häntä! Viimein koitti kysymyksen vuoro: “Tuletko vaimokseni?”

♡♡♡

// Maisema ja maatila perustuvat tositapahtumiin: pääsin kaksi vuotta sitten käymään saksalaisen hostmamani lapsuudenkodissa, jossa hänen veli asustaa. Sen vaimo vei minut ja hostsiskoni ratsastamaan vuorenrinteen pelloille, ja maisema oli juurikin tuollainen - ehkä kauneinta, mitä olen nähnyt. Siellä laukkasin ensimmäisen kerran. Harmiksi valokuvat ja maalaustaito ei ihan riitä kuvaamaan maisemaa oikein, mutta muistoissa se oli niin kaunis <3 //

[Tuulia]

Osa 14: Kotona

Sievä, kultainen sormus kiilteli nimettömässäni, kun aamulla heräsin Mikun kainalosta. Se oli ohut, kauniille kuvioille kaiverrettu, eikä siinä ollut kiviä. Lähes huomaamaton siis, mutta yksinkertaisuudessaan kaunis. Täydellinen. Merkki siitä, että minusta tulisi pian vaimo. Ehkä jo tänä kesänä, ken tietää. Joku voisi ihmetellä päätöstämme, olimmehan nuoria. Mutta asuimme yhdessä mummun maatilalla, meillä oli siis jo koti ja tuttu arki, jota elimme yhdessä. Olimme kestäneet Suomen ja Saksan välimatkan - vaikka polut joskus erkanevat toisistaan, on niillä yhteinen määränpää. Elämänmittainen seikkailu.

Aamu valkeni Suomenkin helmikuussa. Aurinko oli jopa kirkkaampi kuin Saksassa, tai ainakin valkea hanki häikäisi unisia silmiä. Olin lentänyt Mikun mukana Suomeen käymään kotona, kun ensin olimme lomailleet viikon Saksassa. Tietysti kuumin puheenaihe olivat häät - pidettäisiinkö ne jo juhannuksena? Ei, tulisin vasta toukokuussa takaisin Suomeen. Ehkä loppukesästä, tai syksyllä? Sitä pitäisi miettiä lähempänä. Emme halunneet valtavia juhlia, mutta meidän näköiset. Suunniteltavaa siis riitti. Paljon puhuimme myös siitä, miten kaikki muut olivat tienneet ja suunnitelleet Mikun matkaa Saksaan - paitsi minä! Etenkin maman luovuutta oltiin kiitelty moneen kertaan, kun oli keksinyt saada mekon valmiiksi juuri samana päivänä, kun Miku saapui maatilalle. Ilmankos mekkoa piti viikkotolkulla korjailla. Olisi se ollut iso yllätys jo ilman mekkoa tai photoshoottia, mutta nyt meillä ainakin oli ikimuistoiset kihlakuvat!

Ehdin mä Suomessa muutakin ajatella, kuin tulevia juhlia. Tietysti halusin kuulla ja nähdä, mitä hevosillemme kuuluu. Etenkin ilahduin siitä, että mummu oli koulinut Haikusta ratsun! Pikkuinen suokkivaavani oli jo iso tyttö, kun sen selkään pystyi kapuamaan ja ratsastamaan lumisessa tarhassa. Pidemmälle en lähtenyt, sillä olisi parempi, että mummu kouluttaisi sen ensin vähän varmemmaksi maastomopoksi. Ruska oli myös varsonut, kuulemma samaisena aamuna kun Miku olisi pitänyt viedä lentokoneelle. No onneksi Mikun äiti oli ehtinyt heittää pojan sinne! Ruskan varsa oli kaunis punahallakko tamma, ja mummu jo kovasti povasi siitä minulle seuraavaa hevosta. Katsotaan, katsotaan. Kesällä varsat olisivat kuitenkin vielä kotona. Ja silloin minäkin olisin jälleen kotona.