Post by Alma on Mar 31, 2017 14:45:09 GMT 2
PERJANTAI 14:58
—
Yasmin näytti vanhemmalta. Se oli mua kai vuoden nuorempi, mutta sen otteissa oli varmuutta ja sen kasvoissa oli sellaista tiettyä kypsyyttä. Se oikoi aamutallin kiireessä jääneitä loimia Lemonin karsinanedustalla ja näytti just siltä, että se kuului sinne. Mulla oli outo olo mun kumisaappaissa ja ratsastushousuissa, mä kun en ollut tiennyt mitä muutakaan laittaa tallille.
Yasminilla oli pipo, jonka alta sen runsaat kiharat pursuilivat villeinä, ja sellainen vähän pidempi parkatakki. Sillä ei ollut ratsastushousuja eikä se muutenkaan näyttänyt siltä, että oli tullut tänne ratsastamaan. Puna kohosi mun poskille: hävetti. Enhän minäkään oikeasti ollut tullut ratsastamaan, mutta nyt mä vaikutin siltä. Miten hoitajat pukeutuivat tallille? Oliko niillä erikseen ratsastus- ja tallivaatteet? Menikö ratsastushousut tallivaatteesta? En ehtinyt pohtia pukeutumiskysymyksiä turhan pitkään kun ovi mun takana kävi, ja ennen kuin iloisesti jutteleva hoitajakaksikko ehti sisään, mun oli kiirehdittävä tallikäytävälle.
"Moikka", tervehdin varovasti, mutta kuitenkin hymyillen. Toinen tyttö nosti katseensa muhun, ja suli nopeasti itsekin hymyyn.
"Moi", se sanoi ja viikkasi käsissään olevan loimen vielä kertaalleen kaksinkerroin, "sä taidat sitten olla Alma."
"Joo", nyökkäsin, ja hetken mielenjohteesta ojensin mun kättä tytölle. Ele ehti vaikuttaa umpityperältä muutaman sekunnin: Yasmin katsoi mun ojennettua kättä hiljaa, kunnes se nauraen taiteili oman kätensä esiin loimen alta. Se ei kätellyt mua mitenkään oudoksuen tai vähättelevästi, ja vaikka toimenpiteen virallisuus sai meidät molemmat silti huvittuneiksi, mä en jaksanut nolostua siitä(kin).
"Mä olen tosiaan Yasmin", tummatukka muisti sanoa ujuttaessaan loimea paikoilleen. Mä nyökkäsin, koska kyllä mä tiesin. Jossain vatsanpohjassa tuntui ikävältä, ettei Yasmin muistanut niitä paria kertaa kun se oli auttanut mua Lemonin kanssa ennen tai jälkeen mun ratsastustunnin. Mä olin vain yksi tuntilainen sadoista, ehkä jopa tuhansista täällä käyvistä.
"Lemon menee tänään kaksi tuntia sennuilla, mutta sen eka tunti on vasta viideltä, niin mietin, että voitaisiin ihan hyvin katsoa ensin vaikka noita sen varusteita", Yasmin kertoi ja otti ensimmäiset askeleet kohti satulahuonetta. Mä kiirehdin sen rinnalle kuuntelemaan tytön selontekoa varustehuollosta ja ylipäätään lämminverisen varusteista.
Tuntui hassulta olla tallissa tähän aikaan. Tuntui vähän väärältäkin, siltä kuin en oikeasti kuuluisi tänne. Vähän kuin joskus lapsena kun ala-asteella järjestettiin yökoulu, ja oltiin koulussa ihan väärään aikaan. Kiellettyä, mutta kuitenkin sallittua, ja kaikin puolin jännittävää. Seppelekin tuntui kuin eri paikalta ilman kanssatuntilaisten tai -kurssilaisten hulinaa, ja yhtäkkiä musta tuntui etuoikeutetulta: minä sain olla tallilla tähän aikaan päivästä. Tai sain ja sain, läksyt painoivat mun repussa ja olo oli vähän syyllinen kun olinkin kiirehtinyt viimeiseltä tunnilta tallille enkä kävellyt kotiin luokkakaverini ja naapurini Onnin kanssa kuten jokaikinen muukin päivä.
Lemonin pääväri tuntui olevan keltainen, ja se sai mut hymyilemään. Väri ei ehkä ollut paras mitä tuli suomalaiseen syksyyn kevään mutakeleistä puhumattakaan, mutta se oli mun lempiväri ja sai mut aina paremmalle tuulelle. Yasminin esitellessä ajan ja käytön myötä hieman kulahtaneita, mutta silti pirteänkeltaisia suojia ja satulahuopia, mä nyökkäilin ja hymyilin.
"Joidenkin mielestä se on ihan hölmöä kun Lellukin on vähän sellainen kellertävä", hoitaja kertoi kun lykkäsi puhtaat satulahuovat takaisin paikoilleen ja siirtyi kaivelemaan nahkasaippuaa ja jotain rasvapönikkää.
"Aijaa", vastasin, "keltanen on mun lempiväri."
"Onko", Yasmin kääntyi vilkaisemaan mua olkansa yli hymyillen, "mäkin tykkään siitä."
Mä vain virnistin takaisin. Tieto tuntui henkiseltä voitolta. Tai sellaiselta pisteeltä Alman ja Yasminin tulevalle ystävyydelle. Me molemmat tykättiin keltaisesta, ystävyys taattu! Eikö?
"Niin tässä on nää. Tällä mä yleensä pesen kaikki nahkavarusteet ja sitten tällä rasvaan. Sitten jossain pitäis olla sellanen yleispesuaine, jolla voi sitten kuurata esimerkiks noita suojia, jotka ei oo nahkaa", tyttö esitteli paria erilaista purkkia ja parhaat päivänsä nähnyttä pesusienenpalasta. Sitten se hymähti huvittuneesti: "Mä tykkään pitää huolta varusteista, tai mun mielestä varustehuolto on tosi tärkeää varusteiden kunnon ylläpitämisen kannalta, niin mä aika usein hinkkaankin täällä milloin mitäkin..."
Mä en ollut ihan varma mitä siihen olisi pitänyt sanoa. Yrittikö se kertoa mulle, että mulla ei olisi asiaa varusteita putsaamaan, koska se itse oli niin tarkka niistä? Purin huulta ja yritin hymyillä, ja onnekseni Yasmin pian vaihtoikin puheenaihetta kun siirryttiin Lemonin loimitukseen. Onneksi loimitus ei tulisi jäämään mun vastuulle, sillä Kasper tai Pyry loimittivat hevoset aamuisin, ja jos hevosen haki sisälle niin sille pystyi vaan heittämään saman takin niskaan kun sen vei takaisin ulos. Mä en muutenkaan ymmärtänyt ihan kamalasti loimitusten päälle.
"Jos sitten haettais Lemon ja vaikka vähän harjaillaan sitä?" Yasmin lopulta kysyi, ja mä nyökkäilin ja joojooilin ehkä liiankin innostuneena.
Niinpä lähdin reippaasti kohti ovea.
Ehdin hädin tuskin roiskaista sitä aukikaan kunnolla, kun jouduin heti törmäyskurssille jotain vähän kiinteämpää vastaan. Sitten se kaikki kiinteys katosi ja tippui palanen kerrallaan lattialle. Palaset koostuivat harjoista, suojista, satulavyöstä sekä takin ja loimen näköisestä kasasta. Nostin katseeni takaisin ylös, ja mua takaisin tuijotti poltteleva katse, siististi nypityt kulmat tiukassa kurtussa.
"Voi helvetti", se kivahti ja potkaisi yhden suojista satulahuoneen puolelle. "Mä just pesin nää kaikki!"
Tunnistin lyhyemmänpuoleisen tytön Inkeriksi, ja kyllä mä olin kuullut sen maineesta. Se oli äkkipikainen ja temperamenttinen, ja joskus joku oli titleerannut sitä Seppeleen omaksi draamakuningattareksikin. Muisto siitä keskustelusta yksinään sai kylmät väreet hiipimään mun selkäpiitä pitkin, ja otin varovaisen askeleen taaksepäin. Tytön sylissä oli yhä satula ja joitain apuohjan näköisiä nahkaremeleitä, ja sen olkapäällä roikkui suitset ja nahkariimu.
"Voi ei", Yasmin kiirehti harmittelemaan, "tarvitko apua?"
"Anteeks", mä vinkaisin samaan aikaan.
"No näytänkö siltä, etten tarvi apua?" Inkeri tokaisi ja harppoi lattialle levinneen sekamelskan yli kohti satulatelineitä. Yasmin kumartui keräämään suojia käsivarsilleen, ja mä seurasin sen esimerkkiä salamannopeasti. Sitten tyttö lähtikin kiikuttamaan suojia paikoilleen, ja mä jäin yksin polvilleni maahan viikkaamaan loimea kasvot punaisina hehkuen. Se ei tuntunut asettuvan sitten ollekaan, ja lopulta se näyttikin lähinnä epämääräiseltä mytyltä.
Nousin ylös ja ojensin viikattua loimea, takkia ja satulavyötä vaalealle tytölle. "Tässä."
"Joo", se vastasi ja otti nipun mun käsistä. Yasmin ojensi yllättävän puhtaina selvinneet harjat Inkerille, ja pahoitteli yleismaailmallisesti huonoa tuuria ja ajoitusta ja vaikka mitä. Se sai sen kuulostamaan tosi diplomaattiselta, ja mulla oli ehkä vähän turvallisempi olo kun Yasmin seisoi mun ja Inkerin välissä. Kun kolmannesta tytön ei enää irronnut muuta kuin töksähtäviä nii-vastauksia, Yasmin nyökkäsi kohti ovea ja me karattiin kohti tarhoja.
Lemonilla oli onneksi hyvä päivä. Se tuli luokse kun Yasmin sitä kutsui, ja tutki kaikessa rauhassa ensin hoitajansa kädet ja takinpielukset, ja sitten munkin. Mulla oli taskussa kuiva leivänkoppura, joka oli vielä eilen ollut tyhjentyneen paahtoleipäpussin päätypala, ja Lemon tuntui kyllä huomanneen sen. Lämminverisen turpa tuuppi sitkeästi mun toista taskua.
"Jos sulla on joku herkku, niin kannattaa antaa", Yasmin naurahti, "Lellu ei nimittäin hevillä luovuta!"
Mä hymyilin ja hain korppua taskustani kilpaa hevosen turvan kanssa. Jouduin vähän työntämään sen päätä kauemmaskin, ja tamma ymmärsi yskän: sen nappisilmät tapittivat mun taskua veitsenterävällä fokuksella, mutta se odotti. Lopulta pieni pala osui mun sormiin ja sain tarjoiltua sen avokämmeneltä kärsivälliselle tammalle. Leipä katosi parempiin suihin, ja mua nauratti kun Lemon päätti vielä varmuuden vuoksi tarkistaa mun taskun lisäherkkujen varalta.
So far so good, ajattelin kun aurinkokin alkoi pilkistellä pilvien lomasta mun sulkiessa tarhan portin Lemonin ja Yasminin perästä.
—
Yasmin näytti vanhemmalta. Se oli mua kai vuoden nuorempi, mutta sen otteissa oli varmuutta ja sen kasvoissa oli sellaista tiettyä kypsyyttä. Se oikoi aamutallin kiireessä jääneitä loimia Lemonin karsinanedustalla ja näytti just siltä, että se kuului sinne. Mulla oli outo olo mun kumisaappaissa ja ratsastushousuissa, mä kun en ollut tiennyt mitä muutakaan laittaa tallille.
Yasminilla oli pipo, jonka alta sen runsaat kiharat pursuilivat villeinä, ja sellainen vähän pidempi parkatakki. Sillä ei ollut ratsastushousuja eikä se muutenkaan näyttänyt siltä, että oli tullut tänne ratsastamaan. Puna kohosi mun poskille: hävetti. Enhän minäkään oikeasti ollut tullut ratsastamaan, mutta nyt mä vaikutin siltä. Miten hoitajat pukeutuivat tallille? Oliko niillä erikseen ratsastus- ja tallivaatteet? Menikö ratsastushousut tallivaatteesta? En ehtinyt pohtia pukeutumiskysymyksiä turhan pitkään kun ovi mun takana kävi, ja ennen kuin iloisesti jutteleva hoitajakaksikko ehti sisään, mun oli kiirehdittävä tallikäytävälle.
"Moikka", tervehdin varovasti, mutta kuitenkin hymyillen. Toinen tyttö nosti katseensa muhun, ja suli nopeasti itsekin hymyyn.
"Moi", se sanoi ja viikkasi käsissään olevan loimen vielä kertaalleen kaksinkerroin, "sä taidat sitten olla Alma."
"Joo", nyökkäsin, ja hetken mielenjohteesta ojensin mun kättä tytölle. Ele ehti vaikuttaa umpityperältä muutaman sekunnin: Yasmin katsoi mun ojennettua kättä hiljaa, kunnes se nauraen taiteili oman kätensä esiin loimen alta. Se ei kätellyt mua mitenkään oudoksuen tai vähättelevästi, ja vaikka toimenpiteen virallisuus sai meidät molemmat silti huvittuneiksi, mä en jaksanut nolostua siitä(kin).
"Mä olen tosiaan Yasmin", tummatukka muisti sanoa ujuttaessaan loimea paikoilleen. Mä nyökkäsin, koska kyllä mä tiesin. Jossain vatsanpohjassa tuntui ikävältä, ettei Yasmin muistanut niitä paria kertaa kun se oli auttanut mua Lemonin kanssa ennen tai jälkeen mun ratsastustunnin. Mä olin vain yksi tuntilainen sadoista, ehkä jopa tuhansista täällä käyvistä.
"Lemon menee tänään kaksi tuntia sennuilla, mutta sen eka tunti on vasta viideltä, niin mietin, että voitaisiin ihan hyvin katsoa ensin vaikka noita sen varusteita", Yasmin kertoi ja otti ensimmäiset askeleet kohti satulahuonetta. Mä kiirehdin sen rinnalle kuuntelemaan tytön selontekoa varustehuollosta ja ylipäätään lämminverisen varusteista.
Tuntui hassulta olla tallissa tähän aikaan. Tuntui vähän väärältäkin, siltä kuin en oikeasti kuuluisi tänne. Vähän kuin joskus lapsena kun ala-asteella järjestettiin yökoulu, ja oltiin koulussa ihan väärään aikaan. Kiellettyä, mutta kuitenkin sallittua, ja kaikin puolin jännittävää. Seppelekin tuntui kuin eri paikalta ilman kanssatuntilaisten tai -kurssilaisten hulinaa, ja yhtäkkiä musta tuntui etuoikeutetulta: minä sain olla tallilla tähän aikaan päivästä. Tai sain ja sain, läksyt painoivat mun repussa ja olo oli vähän syyllinen kun olinkin kiirehtinyt viimeiseltä tunnilta tallille enkä kävellyt kotiin luokkakaverini ja naapurini Onnin kanssa kuten jokaikinen muukin päivä.
Lemonin pääväri tuntui olevan keltainen, ja se sai mut hymyilemään. Väri ei ehkä ollut paras mitä tuli suomalaiseen syksyyn kevään mutakeleistä puhumattakaan, mutta se oli mun lempiväri ja sai mut aina paremmalle tuulelle. Yasminin esitellessä ajan ja käytön myötä hieman kulahtaneita, mutta silti pirteänkeltaisia suojia ja satulahuopia, mä nyökkäilin ja hymyilin.
"Joidenkin mielestä se on ihan hölmöä kun Lellukin on vähän sellainen kellertävä", hoitaja kertoi kun lykkäsi puhtaat satulahuovat takaisin paikoilleen ja siirtyi kaivelemaan nahkasaippuaa ja jotain rasvapönikkää.
"Aijaa", vastasin, "keltanen on mun lempiväri."
"Onko", Yasmin kääntyi vilkaisemaan mua olkansa yli hymyillen, "mäkin tykkään siitä."
Mä vain virnistin takaisin. Tieto tuntui henkiseltä voitolta. Tai sellaiselta pisteeltä Alman ja Yasminin tulevalle ystävyydelle. Me molemmat tykättiin keltaisesta, ystävyys taattu! Eikö?
"Niin tässä on nää. Tällä mä yleensä pesen kaikki nahkavarusteet ja sitten tällä rasvaan. Sitten jossain pitäis olla sellanen yleispesuaine, jolla voi sitten kuurata esimerkiks noita suojia, jotka ei oo nahkaa", tyttö esitteli paria erilaista purkkia ja parhaat päivänsä nähnyttä pesusienenpalasta. Sitten se hymähti huvittuneesti: "Mä tykkään pitää huolta varusteista, tai mun mielestä varustehuolto on tosi tärkeää varusteiden kunnon ylläpitämisen kannalta, niin mä aika usein hinkkaankin täällä milloin mitäkin..."
Mä en ollut ihan varma mitä siihen olisi pitänyt sanoa. Yrittikö se kertoa mulle, että mulla ei olisi asiaa varusteita putsaamaan, koska se itse oli niin tarkka niistä? Purin huulta ja yritin hymyillä, ja onnekseni Yasmin pian vaihtoikin puheenaihetta kun siirryttiin Lemonin loimitukseen. Onneksi loimitus ei tulisi jäämään mun vastuulle, sillä Kasper tai Pyry loimittivat hevoset aamuisin, ja jos hevosen haki sisälle niin sille pystyi vaan heittämään saman takin niskaan kun sen vei takaisin ulos. Mä en muutenkaan ymmärtänyt ihan kamalasti loimitusten päälle.
"Jos sitten haettais Lemon ja vaikka vähän harjaillaan sitä?" Yasmin lopulta kysyi, ja mä nyökkäilin ja joojooilin ehkä liiankin innostuneena.
Niinpä lähdin reippaasti kohti ovea.
Ehdin hädin tuskin roiskaista sitä aukikaan kunnolla, kun jouduin heti törmäyskurssille jotain vähän kiinteämpää vastaan. Sitten se kaikki kiinteys katosi ja tippui palanen kerrallaan lattialle. Palaset koostuivat harjoista, suojista, satulavyöstä sekä takin ja loimen näköisestä kasasta. Nostin katseeni takaisin ylös, ja mua takaisin tuijotti poltteleva katse, siististi nypityt kulmat tiukassa kurtussa.
"Voi helvetti", se kivahti ja potkaisi yhden suojista satulahuoneen puolelle. "Mä just pesin nää kaikki!"
Tunnistin lyhyemmänpuoleisen tytön Inkeriksi, ja kyllä mä olin kuullut sen maineesta. Se oli äkkipikainen ja temperamenttinen, ja joskus joku oli titleerannut sitä Seppeleen omaksi draamakuningattareksikin. Muisto siitä keskustelusta yksinään sai kylmät väreet hiipimään mun selkäpiitä pitkin, ja otin varovaisen askeleen taaksepäin. Tytön sylissä oli yhä satula ja joitain apuohjan näköisiä nahkaremeleitä, ja sen olkapäällä roikkui suitset ja nahkariimu.
"Voi ei", Yasmin kiirehti harmittelemaan, "tarvitko apua?"
"Anteeks", mä vinkaisin samaan aikaan.
"No näytänkö siltä, etten tarvi apua?" Inkeri tokaisi ja harppoi lattialle levinneen sekamelskan yli kohti satulatelineitä. Yasmin kumartui keräämään suojia käsivarsilleen, ja mä seurasin sen esimerkkiä salamannopeasti. Sitten tyttö lähtikin kiikuttamaan suojia paikoilleen, ja mä jäin yksin polvilleni maahan viikkaamaan loimea kasvot punaisina hehkuen. Se ei tuntunut asettuvan sitten ollekaan, ja lopulta se näyttikin lähinnä epämääräiseltä mytyltä.
Nousin ylös ja ojensin viikattua loimea, takkia ja satulavyötä vaalealle tytölle. "Tässä."
"Joo", se vastasi ja otti nipun mun käsistä. Yasmin ojensi yllättävän puhtaina selvinneet harjat Inkerille, ja pahoitteli yleismaailmallisesti huonoa tuuria ja ajoitusta ja vaikka mitä. Se sai sen kuulostamaan tosi diplomaattiselta, ja mulla oli ehkä vähän turvallisempi olo kun Yasmin seisoi mun ja Inkerin välissä. Kun kolmannesta tytön ei enää irronnut muuta kuin töksähtäviä nii-vastauksia, Yasmin nyökkäsi kohti ovea ja me karattiin kohti tarhoja.
Lemonilla oli onneksi hyvä päivä. Se tuli luokse kun Yasmin sitä kutsui, ja tutki kaikessa rauhassa ensin hoitajansa kädet ja takinpielukset, ja sitten munkin. Mulla oli taskussa kuiva leivänkoppura, joka oli vielä eilen ollut tyhjentyneen paahtoleipäpussin päätypala, ja Lemon tuntui kyllä huomanneen sen. Lämminverisen turpa tuuppi sitkeästi mun toista taskua.
"Jos sulla on joku herkku, niin kannattaa antaa", Yasmin naurahti, "Lellu ei nimittäin hevillä luovuta!"
Mä hymyilin ja hain korppua taskustani kilpaa hevosen turvan kanssa. Jouduin vähän työntämään sen päätä kauemmaskin, ja tamma ymmärsi yskän: sen nappisilmät tapittivat mun taskua veitsenterävällä fokuksella, mutta se odotti. Lopulta pieni pala osui mun sormiin ja sain tarjoiltua sen avokämmeneltä kärsivälliselle tammalle. Leipä katosi parempiin suihin, ja mua nauratti kun Lemon päätti vielä varmuuden vuoksi tarkistaa mun taskun lisäherkkujen varalta.
So far so good, ajattelin kun aurinkokin alkoi pilkistellä pilvien lomasta mun sulkiessa tarhan portin Lemonin ja Yasminin perästä.