|
Post by Anne on Sept 23, 2015 15:00:20 GMT 2
Lemon Drop
|
|
|
Post by Kikka on Sept 23, 2015 16:22:20 GMT 2
23.9.2015 Oletko edes todellinen vai unta pelkästään? Siinäpä se killotti, yksi saapunut viesti puhelimen näytöllä. Lähettäjä oli tuntematon, pelkkä rivi numeroita joten avasin viestin vielä tietämättä mikä se oikeastaan oli. Minulla oli aavistus... Joka osoittautui oikeaksi. Mä olin saanut Lemonin hoitopaikan. Nyt mun ei enää tarvinnut haaveilla. Haave oli mun käsissä, ei vielä kirjaimellisesti – oikeastaan, sillä Lemonin oli määrä saapua Seppeleeseen vasta viikon päästä, uutena ja ihmeteltynä kuten minä ja se... se, Kristianko sen nimi oli? Toinen uusi hoitaja kuitenkin. Me oltiin muiden silmissä tuntemattomia (ja mielenkiintoisia), ainakin vielä ja se tuntui vähän hassulta. Onneksi minulla oli joku jonka kanssa jakaa tunne, jos ei nyt Kristianin kanssa tultaisi tutustumaan niin ainakin Lemon ymmärtäisi. Olihan sekin uusi ja ihmeellinen. Kuten Seppele. Punaiset rakennukset ja yksi punavalkoinen sävyttyivät kauniisti yhteen syksyn värien kanssa, keltaoranssien lehtien joista puolet oli jo ehtinyt pudota maahan, vaikka kesästä ei ollut kuin kuukausi. Katselin rakennuksia, miettien mihin Lemoni mahtaisi asettua, mikä tulisi olemaan sen karsina, kenet se saisi seinänaapureiksi ja tulisiko niistä sen uusia hevosystäviä, ja ennen kaikkea – tulisiko naapureiden hoitajista minun ystäviäni? Sitä olin juuri menossa selvittämään, mieli teki tallille vaikka hoitohevonen vielä puuttui, viikon ajan eikä onneksi yhtään pidempään. Paloin halusta päästä näkemään lämminveritamman. Sujahdin tallin ovesta sisään, nyt ensimmäisen kerran hoitajan asemassa (tuli muuten hieno olo) ja jäin tapittamaan käytävälle miettien mihin menisin seuraavaksi. Yksi vaihtoehto oli oleskeluhuone, josta uskoin talven mittaa tulevan toinen kotini, sen sisältämästä väenpaljoudesta toinen perhe jos hyvin kävisi. Päädyin kakkosvaihtoehtoon. Annen toimisto oli siisti, vaikka siellä täällä lojui paperikasoja ja huone oli koristeltu satunnaisilla hevosnaisen pikkutavaroilla, pöydän alla oli muutama letityskuminauha ja hyllyn reunalla yksinäinen jalustinkumi. Anne lojui ruskealla jakkaralla ikkunan edessä ja mitä ilmeisemmin tarkensi minua näkökenttäänsä. "Moikka, oon Kikka elikkä Lemonin uusi hoitaja. Tulin vähän kattomaan paikkoja ja tekemään tuttavuutta muiden kanssa", sopertelin ja tunsin kuinka hymykuoppa paljasti itsensä. "Siitä kaapin avaimesta mä vaan, saisinko sellasen? Tulin tässä sitä lähinnä kysymään, mutta-" "Aivan, totta. Ilman muuta, tässä on sitten avain. Siitä Lemonista vielä, muistinko jo ilmoittaa että sitähän voi käydä katsomassa siellä sen nykyisellä kotitallilla? Siellä pihatossa se nyt oleskelee, mutta ajattelin että jos haluat tehdä vähän tuttavuutta... Etukäteen jo", Anne hymyili. Ai että muistiko mainita? Oleskeluhuoneet jäivät myöhempään iltaan kun sain ongittua Annelta tietooni tallin osoitteen ja ohjeet oikeasta bussilinjasta. Nyt istuin linja-auton mukavalla keskipenkillä ikkunan ja viereiselle paikalle istahtaneen täti-ihmisen välissä ja koetin luntata puhelimen karttaohjelmasta, oltiinko kohta jo perillä. Mua jännitti mukavalla tavalla. Jossain vaiheessa bussi viimein saapui määränpäähän ja pysähtyi pysäkille jarrut nirskuen ja natisten. Kiitin kyydistä ja kaivoin kartan uudelleen esiin. --- Jonkajärven talli oli sievä, tallirakennukset olivat hentoisen vihreitä ja maastoutuivat sujuvasti hämärtyvään iltaan. Tein pikavisiitin tallin sisätiloihin ja vaihdoin jokusen sanan ilmeisesti henkilökuntaan kuuluvan naisen kanssa, jonka jälkeen vuorossa oli enää se tietty juttu, minkä vuoksi olin tänne tullutkin. Pihatolla oli rauhallista, muutama nätti nelijalkainen etsiskeli heinänkorsia puhtaaksi kalutusta maasta ja pihattorakennuksen kulmalla näkyi kaksi häntää, joiden omistajat olivat rakennuksen takana näkymättömissä. Pujahdin aidan rakosesta sisälle ja huhuilin, jolloin neljä päätä nousi ruohon juuritasolta ja hevoset lähtivät uteliaana tulijaa, eli minua tervehtimään – yhtä ujoa lukuun ottamatta, joka sekin kuikuili minua kiinnostuneena hieman kauempaa. Tunnistin Lemonin heti. Se erottui kolmesta ruunikosta kuin yö päivästä vaaleine turkkeineen ja mutkittelevan piirron koristamine päineen. Hetki oli napattu jostain satukirjasta, se ei tuntunut alkuunkaan todelliselta ja vielä epärealistisempaa siitä teki auringonlasku, joka suuntasi vasemmalle metsän taakse. Uusi hoitohevoseni tökki minua ilmeisen ystävällisenä, pienet korvat höristivät ja ripset liikkuivat pehmeästi ylös alas. Olisin kaiketi luullut näkeväni unta jos en olisi tuntenut harmaata, pehmoista turpaa käsivarrellani ja hengittänyt lämmintä hevosen tuoksua. Sillä hetkellä Lemon muuttui todelliseksi. Ensimmäinen yhteinen seikkailu
|
|
|
Post by Kikka on Sept 28, 2015 18:27:49 GMT 2
28.9.2015 Tervetuloa kotiin, rakas Tummanruskean, tuuhearipsisen hevosensilmän pinnalle heijastui viimeisen kerran kuva, joka käsitti Jonkajärven sammaleensävyiset tallit ja hevosystävät, jotka eivät enää olleet osa vaaleanruunikon tamman elämää. Niiden kyselevät hirnahdukset jäivät soimaan syksytuulen kuljettamina kun Lemon talutettiin kuljetusautoon ja toiset jäivät pihaton aitojen taakse. Lämminverinen hirnui takaisin, ehkä edes tietämättä niiden olevan hyvästit vanhalle elämälleen. Silti minusta tuntui, että se aavisti. Ilmassa oli lähdön haikeutta, toisaalta myös jännitystä ja innostusta. Takaluukun salvat loksahtivat kiinni ja kivitiellä keinahdellen traileri lipui pois pihamaalta. Mä puristin nahkaisia ratsastushanskoja käsissäni niin tiukasti, että pelkäsin kynsien menevän läpi niiden pehmeästä pinnasta. Olin huolissani Lemonin trailerimatkasta, mutta Anne ei ollut päästänyt mua koppiin matkan ajaksi, vaan oli osoittanut mulle autoa ja vakuuttanut, että Lemonilla ei ollut mitään hätää ja että se matkusti ihan mielellään, entisenä ravihevosena siihen tottuneena. Anne oli itse halunnut lähteä Lemonia hakemaan, sekin oli kai uudesta tulokkaasta innoissaan, eikä ollut kelpuuttanut muiden tarjouksia kuskata uusi tamma Seppeleeseen. Niitä oli muuten riittänyt, tarjouksia nimittäin, koska uusi hevonen oli poikkeuksetta mielenkiintoinen juttu. Hoitajan asemassa olin saanut luvan tulla mukaan matkalle ja tietenkin olin lähtenyt, tällainen mahdollisuus tuli isohkon ratsastuskoulun vilinässä harvoin vastaan. Viidentoista hermostuksen- ja odotuksentäytteisen minuutin jälkeen ikkunoista vilistävä maisema vaihtui Seppeleen pihapiiriin ja tuttuihin rakennuksiin. Anne painoi jodhpurkengän verhoaman jalkansa jarrupoljinta vasten ja kääntyi katsomaan minua hymyillen. "No, nyt on sitten Lemon haettu kotiin. Se menee Sentin vanhaan karsinaan, haluat varmaan itse taluttaa? Tamma on niin kiltti että tuskin alkaa riehumaan, vaikka onkin uudessa ympäristössä nyt ensimmäistä kertaa." "Joo, kyllä mä Lemonin talutan", naurahdin hypätessäni pois auton penkiltä. Laskimme takaluukun alas, ja samaan aikaan sen tömähtäessä pihamaalle alkoi trailerin ympärille lapata tallilaisia, jotka olivat vainunneet uuden hevosen asettelevan kohta koipensa Seppeleen pihamaalle. Peruutin hiekanvärisen lämminverisen ulos vaunusta ja tiukensin otetta mustavalkeasta riimunnarusta. Lemon ei kuitenkaan tehnyt elettäkään kiihtyäkseen, vaan käänteli korviaan ja tunnusteli uuden kotitallin tuoksuja ja näkymiä. Keltainen loimi peitti selväpiirteisen ja kapean selän näkyvistä ja kankaan reunat aaltoilivat kylmässä tuulessa. Anne jäi sulkemaan trailerin luukkua, joten kysäisin lähinnä seisovalta brunetelta, missä Sentin vanha karsina sijaitsi. Nimen pullahtaessa ulos suustani näin muutamien luovan katseensa maahan. Jossain takelleltiin tuo nimi uudelleen, mutta hitaammin. "Sentin vanha karsina, se on siinä Tollon ja Rotan välissä. Me voidaan kyllä tulla näyttämään", Salmaksi esittäytynyt tyttö hymyili. Silmät näyttivät hajamielisiltä, vaikka hymy oli aito. "Mä en kyllä.. pysty tuota, Sentin karsinalle. En ihan vielä", joku kuiskasi hiljaa ja sai saman tien käden olkapäälleen ja liudan lohduttavia, lämpimiä sanoja. Mulle ei ollut selvinnyt mikä juttu tähän Senttiin liittyi, mutta se kai oli lähtenyt jonnekin sillä ilmapiiri henki surumielistä kaipuuta, ehkä jopa enemmän kuin iloa uudesta tuntihevosesta, vaikka näinkin kiinnostuneet katseet jotka suuntautuivat Lemoniin päin. Nautin kavioiden kopsahtelusta tallikäytävää vasten ja annoin toisen käteni levätä Lemonin kaulalla, joka heilahteli käynnin tahdissa. Pyöräytin tamman karsinaansa ja touhusin kuljetuskamppeet pois samalla kun käytävä hiljalleen täyttyi ulkona olleiden tyttöjen askeleista. "Moi, mä oon Anastasia, siis sano Nasuksi vaan. Toi toinen on Kuú, se hoitaa Eelaa ja mä sitten Alexia. Onko tää uusi hevonen sun hoitsu?" karsinan laidalle ilmestyneistä bruneteista toinen tiedusteli. "Joo, oon Kikka", virnistin. "Ja on, Lemoni mun hoitoheppa." Siinä, samaan aikaan surullisten ja iloisten ihmisten ympäröimänä alkoi mun taival Leenan hoitajana. Ruunikko lepuutti vasenta takajalkaansa ja nojasi karsinan ovea vasten, korvat kuulostellen kun mä tein tuttavuutta muiden tallilaisten kanssa. Toinen yhteinen seikkailu
|
|
Yasmin
Uusi ihmettelijä
Posts: 15
Hoitoheppa: Lemon
|
Post by Yasmin on Nov 6, 2015 21:21:53 GMT 2
Tuttua ja tuntematontaMarraskuinen ilta oli pimeä ja kolea, epämääräinen syksyn ja talven välimuoto, täynnä luopumista ja odotusta yhtä aikaa. Bussin ikkunan läpi katuvalojen valossa läikkyvä maisema ei houkutellut; sateessa vastenmielisesti murskautuneet, limaiset lehdet peittivät jalkakäytävää ja kaikki näytti pystyynkuollelta. Jasminia hymyilytti silti. Ratsastus ei oikeastaan koskaan ollut harrastus jonka Jasmin oli kuvitellut aloittavansa, mutta kyllästyttyään kuuntelemaan parhaan ystävänsä Adan ainaisia istunta-analyysejä hän oli vastentahtoisesti suostunut ilmoittautumaan alkeistunnille Seppeleeseen, jossa Ada oli ratsastanut jo monta vuotta. Ja istuessaan Frankin satulassa ihkaensimmäistä kertaa Jasmin oli yhtäkkiä tajunnut, että tämähän oli oikeastaan aika... ihanaa. Vuoden aikana Jasmin oli käynyt läpi heppatyttövaiheen, jonka useimmat kokivat varmaan 7-8-vuotiaina. Hän ei ollut sentään liittynyt Polluxiin, mutta lukenut paljon kaikesta kengityksestä nuoren hevosen koulutukseen, kysynyt Adalta kaikkea mieleen juolahtanutta ja ostanut liput HIHS:n. Ja vaikka ratsastus oli ihan kivaa, tunsi Jasmin kaipaavansa jotain enemmän. Vaikka ratsastajana sai harjata ja satuloida hevosen (ehkä jopa hakea sen tarhasta, jos kävi hyvä tuuri), viettää hetken sen kanssa, mutta kaikki oli ohi nopeasti ja yleensä hevosen hoitaja oli valvomassa tilannetta, mikä oli välillä ahdistavaa. Jasmin tiesi, etteivät hoitajat tehneet sitä tarkoituksella, mutta hänestä tuntui kuin tallilla olisi ollut tietynlainen hierarkia. Ratsastajat olivat oma klikkinsä, jossa oli selkeästi myös oma jakonsa, mutta tuntilaisten yläpuolella olivat hoitajat; hoitajat, jotka jäivät tallille illan viimeisten tuntien jälkeen, jotka härnäsivät tallipoika-Kasperia ja olivat tuttavallisissa väleissä Annen kanssa, joilla oli omat leirinsä ja tapahtumansa ja bileensä, ja ennen kaikkea hoitajat, jotka saivat viettää yksityistä aikaa hoitohevosensa kanssa. Sitä Jasmin kaipasi, sitä hänellä ei ollut koskaan ehtinyt olla: suhdetta hevoseen, lämmintä puhallusta kasvoilla, hörinää. ”Omaa” hevosta, ei tietenkään kirjaimellisesti, mutta kuitenkin. Ja niin hän oli kirjoittanut nimensä hoitajahakuun, epävarmasti ja arkaillen, tehnyt jotain ehkä luonteelleen epäominaista. Vaikka ei osannutkaan kaikkea, vaikka opeteltavaa riittäisi ja vaikka tuntilaisesta hoitajaksi siirtyminen tuntui pelottavalta, hän oli tehnyt sen. Lemon oli tallin uusimpia lisäyksiä, suloinen vaalea lämminverinen, joka vaikutti ystävälliseltä ja rauhalliselta – juuri sellaiselta hevoselta, jota Jasmin kaipasi. Kun Anne sitten oli soittanut ja toivottanut tervetulleeksi Lemonin hoitajaksi, Jasmin oli melkein kiljaissut. Ihanaa, pelottavaa, jännittävää. Bussi pysähtyi huokaisten tutulle pysäkille, Jasmin kiitti kuskia ja veti sateenpitävän tuulitakin päänsä yli – ripotteli vettä. Hän kiirehti askeliaan, olisi pitänyt laittaa jalkaan kumpparit tennarien sijaan, ja kohta Seppele avautui eteen tuttuna ja kuitenkin... erilaisena. Tallissa oli tavanomainen hyörinä. Oli hassua, miten tähän asti Jasmin oli ollut läsnä, mutta kuitenkin ulkopuolinen; hän tunnisti nytkin monet käytävällä kulkevat, kauniin valkoisen Bonnien sponsoriratsastajan Salman, Kurbuksen hoitajan Emmyn, ja ihanan Humun hoitajan Lunan. Jasminin nimeä tuskin muisti kukaan, vaikka kasvot varmaan olivat tutut, olihan hän ehkä hieman tavallisesta talliväestä poikkeava. Lemonia ei näkynyt tallissa, ja ilmoitustaululta selvisi että se oli tunnilla – niinpä Jasmin pujahti maneesiin. Laila, Eela, Frank, Kurbus ja Windi hölkyttelivät kavio-uralla pärskien; Jasmin tunnisti ainakin Sannan, Eelan ratsastajan, ja Kurbuksen selässä hölskyvän Minean. Ja siellä oli Lemon, jonka korvat pyörivät sinne tänne, jonka vaalea karva oli tumma hiestä ja johon Jasminin silmät kiinnittyivät heti. Hän hymyili muutamalle muulle katsomossa istuvalle mutta istahti kuitenkin hieman kauemmas, kiskoi takinkauluksen ylös ja tunsi, miten sydän läikkyi lämpimänä. Tunnin ollessa lopussa osa ratsujen hoitajista kerääntyi maneesin ovelle tiiviinä, hyväntuulisena joukkona. Jasmin oli liian ujo liittyäkseen seuraan, mutta ratsujen pysähdyttyä kaartoon hän rohkaistui ja käveli Lemonia kohti. Ratsastaja oli tuntematon, reippaan oloinen tyttö. ”Hei, mä oon Jasmin, Lemonin hoitaja. Haluatko sä hoitaa sen itse vai haluatko apua?” Jasmin yllättyi, miten vakuuttavilta ja luonnollisilta sanat kuulostivat. ”Moi! Mä voin kyllä hoitaa sen itse mutta voithan sä tulla seuraksi”, tyttö vastasi iloisesti ja liukui alas satulasta. Windin ja Kurbuksen hoitajat loivat häneen uteliaita katseita; uutinen uudesta hoitajasta leviäisi varmaan pian. Seuratessaan Lemonia ja sen ratsastajaa Jasmin ei tuntenut pelkästään perhosia vatsassaan, vaan koko kehoa kihelmöi. Kaikki oli niin tuttua mutta silti aivan uutta. Tästä se alkaisi, arki hoitajana. Yasmin & Lemon 1HM
|
|
Yasmin
Uusi ihmettelijä
Posts: 15
Hoitoheppa: Lemon
|
Post by Yasmin on Jan 23, 2016 6:39:02 GMT 2
Back on the saddle
The stables looked like a purple dream in the dim January afternoon light. Yasmin had never liked the winter apart from these moments, when the sun was about to set on a cold winter day, taking its last breath, casting vivid colours on the scenery that was usually pale and depressing. There was something calming in these moments. Peace of mind.
To be honest, Yasmin was a little embarrassed to show up at the stables; despite her enthusiasm, she had barely had time to take up on her responsibilities. Fair enough, she had called Anne and told her about the overwhelming coursework and a trip to her father’s homeland because of a sick relative, but still. The life in Seppele was so vibrant and eventful Yasmin couldn’t help feeling left out.
But at least she was here now. Yasmin buried her face in her massive scarf to hide from the icy wind and walked to the field where she was expecting Lemon to be with a halter in her hands. And there the golden little mare was, looking as lovely as ever with its purple rug on, and Yasmin felt her heart throb. She walked up to the fence and called Lemon in a soft voice; to Yasmin’s surprise the light bay beauty raised her head straight away and walked up to her. “Hey boo…” Yasmin mumbled softly as she attached the robe to Lemon’s halter and stepped inside the field. “Have you missed me?” If Lemon had been able to talk, her answer would have most likely been “no”, but she did seem delighted by the attention (or maybe it was the piece of dry bread Yasmin offered her), nudging Yasmin gently with her head. Yasmin walked Lemon to the barn, which was full of life; Saturday seemed to be the day when most of the barn girls (and the few boys) were all here, filling the aisles with bubbly chatter and laughter. Yasmin smiled shyly at the people she passed by and walked to Lemon’s stall; the horse followed her kindly, resting her head against Yasmin’s shoulder. How sweet she was.
Yasmin rushed to get Lemon’s things from the tack room and started to rub her down. Lemon seemed to relax immediately; she snorted and dangled her head with her eyes half closed. “It sure doesn’t take a lot to keep you happy.” Yasmin took her time with Lemon, brushing her carefully. She barely had to lean on Lemon when cleaning her feet; it almost seemed like Lemon lifted her feet unprompted after noticing a hoof pick on Yasmin’s hand. Unlike some other horses in Seppele, Yasmin felt safe around Lemon; after all, she had only been around horses for a while and hadn’t gained the experience and confidence to handle the difficult ones. Lemon was perfect for her, and could teach Yasmin a lot. Yasmin had been reading a lot about equine massage, and how it was vital for especially school horses like Lemon. She practiced a few of the techniques she’d seen on Youtube; Lemon responded with a pleased sigh.
“Hey there!” Yasmin turned around, taken by surprise; her eyes met bright blue eyes and a curious smile. “Are you new here? I haven’t seen you before!” “Yeah, kinda...” Ah, the curse of being shy and possibly coming across as rude or uninterested. Luckily, the girl didn't seem flustered. “Cool! My name’s Clara, I take care of Netta. When did you start?” “I’m Yasmin. I actually started a while back, but a lot of things came up so I haven’t really been around til now…” “That’s alright, at least you’re here now”, Clara smiled. “We’re planning to go ride in the indoor arena for a bit, do you want to join?” Yasmin glanced at Lemon, who seemed to be half asleep, and decided to give the mare a day off. Lemon seemed way too chilled out to break a sweat today. “Sure, I don’t think I’ll ride, though… Bu I’ll come watch you guys.” “Sweet, I’ll introduce you to everyone! See you in a bit!”
Yasmin put Lemon’s rug back on, gave the mare last cuddles, and walked her back outside. “See you soon, sweetie.” Lemon snorted and trotted happily back to her friends. Yasmin headed back to the barn, her heart tingling with excitement. Maybe soon Seppele would feel like home.
Yasmin & Lemon 2HM
|
|
Yasmin
Uusi ihmettelijä
Posts: 15
Hoitoheppa: Lemon
|
Post by Yasmin on Jan 29, 2016 22:27:15 GMT 2
Ahkerat hoitajat
Pärskivä ja kevyesti hionnut Lemon ravisteli kaulaansa löntystellessään kaviouraa pitkin. Perjantai-illan Helppo C-tunti ei ollut ollut tammalle erityinen haaste. Sen satulassa istuva Yasmin sen sijaan tunsi hikijuovan selässään. Ratsastaminen oli niin paljon vaikeampaa kuin hän oli aloittaessaan kuvitellut. Aina, kun hän korjasi jonkin Annen huomaaman virheen, jokin toinen apu tai kehonosa unohtui tai nytkähti väärään asentoon. Välillä tuntui uuvuttavalta hioa samoja asioita uudelleen ja uudelleen, mutta toisaalta Yasmin tiesi kehittyneensä jo paljon siitä arasta, jännittävästä aloittelijasta, joka hän oli vielä syksyllä ollut. Ja Anne oli sentään siirtänyt hänet vuoden alusta alkeisryhmästä uuteen helppo C-ryhmään. Itsestään usein epävarmalle Yasminille se oli merkinnyt paljon. Tämänpäiväinen tunti oli mennyt ihan hyvin, vaikka Yasminista silti tuntui että hän hyppi ja hölskyi harjoitusravissa hallitsemattomasti. Toisaalta Anne vakuutti, että Lemonin lämminverisen lennokkaat askeleet olivat haastavat kokeneemmillekin. Muuten Lemon oli ratsuna nöyrä ja herkkä; se kuulosteli tarkasti jokaista painopisteen muutosta ja jos Yasmin erehtyi istumaan vähänkin vinossa, saattoi Lemon lähteä puskemaan kaviouralta keskemmälle.
Tunti päättyi puolikaartoon, ja Yasmin laskeutui satulasta pehmeästi, avasi kypärän hihnan, löysäsi satulavyön ja nosti jalustimet ylös. Pienet, ratsastajalle arkipäiväiset asiat, jotka aluksi olivat tuntuneet hankalilta, tulivat nyt jo melkein luonnostaan. Yasmin nosti Lemonin ohjat kaulan yli käsiinsä ja talutti sitten tamman letkan perässä kohti tallia. Hän harjasi raukeasti ilmaa sieraimistaan puhaltelevan hevosen pikaisesti ja heitti sen ylle lopuksi loimen. Tuntui vieläkin hassulta, että tässä oli ihan totta hänen hoitohevosensa. Pieni, herttainen Lemon, joka hankasi päätään hänen vatsaansa vasten ja jota parempaa seuraa perjantai-illalle Yasmin ei voinut kuvitellakaan.
Vietyään Lemonin takaisin tarhaan Yasmin palasi satulahuoneeseen; Lemonin varusteet kaipasivat selkeästi putsausta. Perjantai-ilta tallilla oli rauhoittumaan päin, ja satulahuoneesta löytyisi varmaan sopiva nurkka poissa muiden tieltä. Käytännön ongelma oli tietysti se, että Yasmin ei ollut koskaan pessyt varusteita, vaan ainoastaan lukenut teoriaa. Olisi varmaan pakko kysyä neuvoa, vaikka se vähän vaikealta tuntuikin. Yasmin keräsi rohkeutensa ja lähestyi tyttöä, joka astui sisään pari pintelirullaa käsissään. ”Moi... Tota, onko sulla kiire? Mä olen uusi täällä ja haluaisin pestä Lemonin varusteet, mutta mä en ole oikeestaan ikinä ennen tehnyt sitä...” ”Hei, totta kai mä voin auttaa!” tummahiuksinen tyttö hymyili. ”Mä en olekaan koskenut Loeken varusteisiin vähään aikaan. Ootko sä Lemonin hoitaja?” ”Joo! Mun nimi on Yasmin.” ”Mä oon Pihla ja hoidan siis Loekea. No niin, etsitäänpäs joku kippo vedelle, sieniä ja satulasaippuaa...”
Eikä aikaakaan, kun Yasmin ja Pihla olivat työn touhussa. Pihla oli ihanaa seuraa; hän ehkä aisti Yasminin ujouden ja pysyi siksi itse paljon äänessä, kertoillen kaikenlaista omasta historiastaan Seppeleessä sekä tallin elämästä noin yleensä. Kävi ilmi, että Pihla oli hoitanut Seppeleessä yli kaksi vuotta, ennen Loekea pientä Pella-tammaa. Kaksi vuotta! ”Joo, tästä vaan tulee niin kuin toinen koti”, Pihla naurahti. ”Älä huoli, mäkin muistan että aluksi jännitti tulla kaikkien keskelle, mutta seppeleläiset on tosi ihania ja sut otetaan varmasti mukaan. Mäkin voin esitellä sua tallilaisille. Ketä sä oot jo tavannut?” Yasmin hymyili kiitollisena. ”Hmm.. Claran, ja muutaman muun tytön... muistaakseni Sandran, Simonan ja Wenlan.” ”Okei, siinähän on jo hyvä alku”, Pihla naurahti. ”No niin, eiköhän koota nää suitset, rasvata ne ja siirrytä satuloihin!”
Ahkeraa jynssäystä ja muutamaa hikipisaraa myöhemmin Pihla ja Yasmin saattoivat tarkastella hoitohevostensa varusteita ylpeinä. ”En haluais kuulostaa leuhkalta, mutta musta nää on kyllä tällä hetkellä tän satulahuoneen säihkyvimmät varusteet”, Pihla virnisti. ”Joo, ehkä huomiseen tai maanantaihin asti. Tähän aikaan ens viikosta ne näyttää ihan samalta...” ”Hei, älä masenna mua!” Tytöt pujahtivat tallikäytävälle täyttäen sen kikatuksella. Yasminilla oli lämmin olo; sellainen, että hän oikeastaan jo kuului tänne.
Yasmin & Lellu 3HM
|
|
Kristian
Uusi ja innokas
Posts: 54
Hoitoheppa: Lasse
Koulutaso: HeB
Estetaso: 110cm
|
Post by Kristian on Jun 10, 2016 22:47:43 GMT 2
Mä en edes tiedä mitä mulla oli mielessä, kun käsi ojossa ilmoitin haluavani kisata Lemonilla yhden, pienen luokan tulevissa seurakisoissa. Tai oli se mun mielestä melko matala luokka, kun otettiin huomioon että mun hoitohevosen kapasiteetti oli kuitenkin jotain 160 senttiä. Harmi, etten mä ihan niin isoja viitsinyt hypätä. Siellä Saksassa olisi voinut oppia, mutta se tilanne taidettiin jo menettää...
Joka tapauksessa tässä sitä oltiin. Pirre oli melkein työntänyt mut päin lämminveritammaa ja sen hyvin hämmentynyttä ratsastajaa, joka oli miettinyt jo varmasti useampaan kertaan olinko joku stalkkeri tutkaillessani ratsukkoa. Mä otin tamman ojat vastaan solakkavartaloiselta, sunnilleen omanikäiseltäni naiselta ja jäin pidentämään jalustimia aika reilusti, kun muut rupesivat riisumaan varusteita ratsuiltaan. Sennujen jatkoryhmä oli juuri palannut maastoltaan, ja Lemonilla oli kuulemma juuri sopivasti energiaa vielä yhdelle tunnille estetreeniä mun kanssa - kunhan en näissä lämpötiloissa juoksuttaisi tammaa ihan henkihieveriin. Miten mä nyt siinä onnistuisin?
Pirre tarjoutui roikkumaan toiselta puolelta kun nousin Lemonin selkään ja suuntasin maneesiin, jossa olisi varmaan melko lämmin. Kentällä aloitetiin kuitenkin Helppo A-tasoista tuntia, joten sinne ei ollut mitään asiaa. Lemon kulki nätisti sinne minne ikinä tamman ohjasinkaan, eikä se oikeastaan tuntunut niin kovin ex-ravurilta.
Toisaalta, en mä ollut ikinä sellaisella ratsastanutkaan.
Mä olin löytänyt tallilta kivan jengin kiivaasti Eelan ravista keskustelevia yläasteikäisiä tyttöjä, jotka mielellään olivat koonneet mulle parit esteet, kun levittelin aurinkorasvaa mun käsivarsille niiden edessä. Salma oli nauranut mulle silmiän pyöritellen, mutta enhän mä nyt esteitä turhaan itse kokoaisi? Sitä paitsi mä olin tehnyt niille tytöille palveluksen, kun saivat tällaista olentoa katsella. (Milloin mulla oli kusi noussut näin pahasti päähän? Varmaan Andrei oli lyönyt sen sinne samalla kun tähtäs sen vasemman koukun mun nenään.)
Sanotaanko niin, että Lemon oli kiva. Eihän se nyt mikään Tollo ollut, mutta aika näppärä peli. Se halusi kyllä miellyttää ratsastajaansa, ja oli helppo saada menemään juuri siellä, missä halusi ja tekemään juuri siihen suuntaan taivutusta, mihin tarvitsikin. Hyppääminen sujui hyvin, en mä mennyt mitään suurempaa, mutta vauhdin kiihtymisiä lukuun ottamatta kaikki oli ihan tavallista. Kyllä me voitaisiin tässä kunnossa radalle mennä, mutta voittamiseen oli jonkin verran matkaa, lähinnä meidän pitäis ehkä tutustua toisiimme. Mä harvemmin olen tammojen kanssa samaa mieltä asioista, kuten vaikka sen kivikautisaikaisen vuokraponini Hillan, mutta Lemon oli helppo taivutella haluttuun muotoon.
Inkeri sanois, että mä oon seksisti. Tai mikä se onkaan, jonka mielestä naiset ja miehet on eriarvoisia?
Inkeri. Mä olin ollut viime aikoina tallilla ihan yksin, ja oli ollut ihan supertylsää. Tietysti mä kävin lyhyitä keskusteluja jos kenenkin kanssa aina johonkin väliin, ja tuntiratsastajia oli hauska hurmata kun oikein epätoivoiseksi kävi tekemisen etsiminen, mutta mä ikävöin sitä tallikaveria, jonka kanssa pysty juttelemaan muustakin kuin siitä, miltä Tollo oli tuntunut tänään maastossa tai kuinka Bonnien varsalle kuului hyvää. Tallin puskalennätinkin vuosi kunnon juoruja, joku oli vissiin raskaana, mutta mua ei oikeastaan kiinnostunut. Paitsi tietty Annen lapsi ehkä vähän. Se oli kuulemma tyttö. Olispa Peter Pan, jos siitä tulis nätti niin... okei, enköhän mä oppinut Saksassa jo jotain.
Niin, Inkeri. Mulla oli sille pieni lepyttelylahja, että tää kolmen kilometrin jääkerros meidän välillä vois sulaa. Mielellään aika reippaasti. Kun taputin Lemonia loppuravien päätteeksi ja parin kierroksen kävelyn jälkeen ratsastin pitkin ohjin maneesista ulos, blondi juoksi tallipihalla. Mä en edes halunut miettiä miksi, vaan keräsin Lemonin ohjat ja kannustin tamman raviin, ettei Inksu pääsis karkuun. Kun me päästiin lähelle, tyttö tuntui kuitenkin vain juoksevan nopeammin ja nopeammin. Lopulta siltä loppui energia parkkipaikalla, kun oli pinkonut henkensä edestä koko matkan. Inkeri jäi nojaamaan jonkun autoon sen enempää ajattelematta ja yritti tasata hengitystä. Se näytti järkyttyneeltä, mutta mä ajattelin syyksi tätä jahtaustuokiota.
Mä kaivoin taskustani sellofaaniin käärityt lime-valkosuklaafudget, ja Inkeri tuijotti niitä vähän hämmentyneenä. "Äiti paketoi nää. Se vaati saada tehä sen. Mutta kokkaamisessa se vaan autto. Vähän." "Siis sä asut vielä mutsis kanssa?" "Et oo tosissas että toi on ainoo mitä saat sanottua."
Inkeri oli hetken hiljaa, tuijotti mun kädessä olevaa pakettia kuin kuollutta oravaa, kunnes lopulta otti sen varovaisesti ja tunki omaan taskuunsa varmistaen, että se myös pysyisi siellä. "Aselepo?" mä kysyin ja ojensin blondille käteni (alas oli hurrrjan pitkä matka..). Inkeri epäröi hetken, mutta tajusi juuri että se oli jo ottanut mun syötin ja oli pakko antaa anteeksi "Aselepo", se vastasi ja tarttui mun käteen ravistaen sitä niin, että Lemon vilkaisi tyttöä vähän kummissaan. "Ehkä aselepo vois olla meidän always", mä virnistin ja sain blondin katsomaan mua hyvin, hyvin kummastuneena. "Krisu mikä suhun on mennyt? Ootko sä lukenut The Fault in Our Starsin??" "Nähnyt. Ja ehkä mä koettelin vähän itteäni. Meidän suhdehan ois käytännössä insestiä."
Mä ajattelin, että Inkeri olis mennyt skoballeen, mutta sen sijaan se lähti takaisin tallille päin mun vierellä. Vaikka musta kyllä oudosti tuntui, että se yritti piilotella vähän Lemonin takana...
|
|
Yasmin
Uusi ihmettelijä
Posts: 15
Hoitoheppa: Lemon
|
Post by Yasmin on Jun 17, 2016 22:58:39 GMT 2
Talliapuna
Kesäloma oli alkanut lupaavasti hetken huumaavalla helteellä, nenänvarteen puhkeavilla pisamilla ja auringonsuutelemalla iholla. Yasmin oli jo ehtinyt innostua: oli tuntunut siltä, että hän saisi elää hevoskirjojen kaltaista tallikesää, valkeita öitä hoitajien kanssa iltamyöhään juoruillen, laukkaa auringossa kylpevillä peltoreiteillä, ja laiduntamisesta laiskanpulskeita hevosia. Noh, olihan vasta kesäkuun loppu, ja Suomi kansansa tavoin lämpeni hitaasti. Kesäisille, lämpöisille seikkailuille tulisi varmasti olemaan aikaa. Ja oikeastaan, tallielämä hyytävinä, sateisina kesäkuun päivinä oli kuitenkin ihanaa. Siltä Yasminista tuntui nyt, kun hän seisoi maneesissa fleecetakki päällä (päivä oli tosiaan kylmä!) katselemassa läsipäisen Loeken innokasta menoa, Reinon reipasta ravia ja siron Ariston puhinaa. Sandra, Pihla ja Pyry olivat keksineet hyppiä pieniä jumppaesteitä sadepäivän kuluksi, ja Yasmin oli tarjoutunut nostelemaan puomeja. Hän rakasti tällaisia pieniä hetkiä hoitajana: arkista toveruutta, yhdessä tekemistä ja kuulumisen tunnetta. Kaverien kannustamista, kun he viimein pääsivät puomien yli kolisematta parin epäonnistuneen yrityksen jälkeen, ja yhteistä naurua, kun Loeke kuumeni hiukan ja heitti ilmoille pienen ilopukin.
Loppuravien aikana Yasmin korjaili esteitä pois, kun maneesiin asteli vaalea, kaunis tyttö. ”Moikka! Ootteko te lopettelemassa?” tyttö huikkasi. ”Mä ajattelin tulla Soltun kanssa treenaamaan.” ”Joo, ihan hetki vaan!” Sandra hihkaisi eloisaan tyyliinsä. ”Kiva! Tarvitko sä apua?” vaalea tyttö käänsi katseensa Yasminiin. ”Kiitos”, Yasmin hymyili vähän ujosti. Kävi ilmi, että vaaleaverikkö oli nimeltään Ada, Solttu-orin sponsoriratsastaja. Hän nosteli puomeja kokeneen hevosihmisen reippain ottein, ja jutteli samalla treenisuunnitelmistaan Soturin kanssa. Yasmin nyökkäili kiinnostuneena ja mietti, miten paljon vaivattomampaa jo oli jutella uusille ihmisille tallilla. Vaikka Seppeleessä riitti dramaattisia käänteitä, olemalla rehti ja reilu kaikkia kohtaan ei ollut pelkoa joutua kärhämiin. Tuntiratsastajana Yasmin ei ollut ymmärtänytkään, miten paljon hoitajien keskuudessa tapahtui. Jo kesäkuu oli ollut kuin tele novela: rakkauskolmioita ja raskausepäilyjä... Onneksi kaikki saatiin yleensä selvitettyä kunnialla, ja tosipaikan tullen seppeleläiset olivat toistensa tukena.
Kun puomit olivat paikoillaan ja kolme ratsukkoa matkalla talliin, Yasmin, Sandra, Pyry ja Pihla kiipesivät jo ennestään vilkkaaseen hoitajien huoneeseen eväiden ja hauskanpidon merkeissä. Tuntui hyvältä olla osa talliporukkaa. Ja huomenna olisi edessä Kristerin vetämä maastoreissu...
Yasmin ja Lemon 4HM
|
|
Yasmin
Uusi ihmettelijä
Posts: 15
Hoitoheppa: Lemon
|
Post by Yasmin on Jun 26, 2016 17:20:18 GMT 2
Kiitävä hetki
Juhannuspäivää ei varmaan olisi voinut viettää paremmin; kaksi ratsukkoa keinahteli laiskanletkeästi heleiden koivujen ympäröimää metsäpolkua pitkin.
Oli Lemonin viimeinen päivä tallissa hetkeen; huomenna se lähtisi viettämään ansaitsemaansa kesälomaa laitumelle Myntin, Harryn (ja varsan), Ruusun ja Huiskan kanssa. Yasmin oli onnellinen ja ylpeä siitä, että Seppeleen kaltaisessa kiireisessä ratsastustallissa hevosten tarpeet menivät kuitenkin bisneksen edelle ja ne saivat kaikki lekotella vähintään pari viikkoa. Lemon pysähteli välillä nappaamaan tukkosen ruohoa sieltä täältä, ja Yasmin hätyytteli sitä eteenpäin laiskahkosti; kaipa Lellulekin saattoi suoda pieniä arjen nautintoja silloin tällöin. Taivas oli puolipilvessä, maa kostea ja ilmassa oli hento enne sateesta. Ruusa touhotti Lemonin edellä tarmokkaasti; sillä olisi kyllä puhtia riittänyt ripeämpäänkin menoon. Tuulia kääntyi satulassaan ja huikkasi: ”Uskallatko sä laukata?” Yasmin irvisti. Aloittelevana ratsastajana jokainen ratsastuskerta oli edelleen jännittävä, ja Yasminin maastoilukokemus ei ollut erityisen mittava. Toisaalta Lemon alkoi jo tuntua tutulta ja turvalliselta. Se sätkähteli toisinaan ja etenkin luonnossa oli selvästi tavallista terävämpi, mutta kaikenkaikkiaan tamma oli niin luotettava kuin hevonen nyt saattoi olla. Vaikka kaksikon yhteistyö ei ollut sitä hoitajan ja hevosen välillä vallitsevaa saumatonta, sanatonta yhteyttä, josta tallitytöt haaveilivat, Yasmin alkoi hiljalleen luottaa Lemoniin ja se toivottavasti häneen. Joten vaikka ajatus laukkapätkästä kahden kesken hermostutti vähän, Yasmin päätti uskaltaa ja nyökkäsi Tuulialle. ”Joo, mennään vaan.”
Hevoset tietenkin tunsivat reitin ja tiesivät, mitä oli tapahtumassa. Yasminin sydän läpätti ja jalat alkoivat tuntua heikoilta, mitä lähemmäksi laukkapätkää tultiin. Herkkänä hevosena Lemon aisti ratsastajansa hermostuneisuuden ja reagoi siihen terävöitymällä entisestään; tamma jännittyi, sen korvat pyörivät eestaas ja se tepasteli siksakkia, vastaten Yasminin epähuomiossa tekemiin muutoksiin istunnassa. ”Älä anna sen ryöstää!” Tuulia ehti neuvoa ennen kuin laukkasuora aukesi ratsukoiden edessä, mutta tosiasiassa Yasmin ei ehtinyt kuin ottaa henkeä: Ruusan pinkaistessa matkaan Lemon lähti lentoon ennen kuin Yasmin ehti edes ymmärtää, mitä oli tapahtumassa. Hetken aikaa hänellä oli turvaton, melkein pakokauhuinen olo, mutta sitten hän pakottautui rauhoittumaan, nousi kevyeen istuntaan ja antoi Lemonille ohjaa. Ja sitten – kasvoilla viuhova tuuli, Lemonin maata hakkaavat kaviot, ympärillä vilisevä ja välähtelevä metsä – Yasminista tuntui yhtäkkiä että hän oli elossa, läsnä tässä voimakkaassa hetkessä.
Lemonin jarruteltua laukkasuoran lopulla Yasmin antoi tammalle löysä ohjat ja taputti sen hikistä kaulaa. Hänen sydämensä hakkasi edelleen. Tuulia käännähti katsomaan häntä tutkivasti. ”Meniks hyvin?” Yasmin hymyili leveästi. ”Joo.” Tuulia naurahti, ymmärsi, miten väkevä kokemus laukka luonnossa oli aloittelevalle ratsastajalle. ”Hyvä. Okei, yritetään selvitä takas talliin ennen kuin sade yllättää meidät!” Mutta myöhäistä se oli – ensimmäiset pisarat putoilivat saaden metsän kahisemaan jo muutaman minuutin päästä.
Yasmin & Lemon 5HM
|
|
|
Post by Anne on Aug 1, 2016 20:22:23 GMT 2
Metsämaasto 18.6.2016Yasmin ja Lemon rentouttavalla metsämaastoretkellä. Spessu Yasminille!
|
|
Yasmin
Uusi ihmettelijä
Posts: 15
Hoitoheppa: Lemon
|
Post by Yasmin on Jan 12, 2017 2:41:55 GMT 2
Talvista talliarkea
Tänään Lemonia ei huvittanut. Sen Yasmin oli aistinut heti alkukäyntien aikana. Tamma tuntui vetelältä ja haluttomalta, vastasi apuihin kuin empien ja hellitti heti, jos Yasmin antoi huomionsa herpaantua. Puomit kolisivat tuon tuosta, kun Lemon hädin tuskin viitsi nostella jalkojaan, kaahasi vain eteenpäin korvat hyrrällä, ja Pirre huokaili joutuessaan alituiseen pistämään sinkoilleet puomit paikoilleen. “No niin, Jassu, tsempatkaapa!” Yasminia nauratti. Hänestä pienen tamman laiskuus oli aika hupaisaa, se kun yleensä olisi vaikka laukannut suoraa kyytiä vasten maneesinseinää jos siltä sitä tarpeeksi kiltisti olisi pyytänyt. Kai Lellullekin voitaisiin vähän itsepäisyyttä suoda. Pikku tamma oli tosin maleksinut maneesissa jo toista viikkoa, ja niinpä Yasmin oli komennettu satulaan kun yksi tiistain estejunnuista oli perunut viime tingassa ja Lellu oli jo seisonut satuloituna maneesissa. “Saat pistää siihen vähän puhtia”, Pirre oli puhissut, mutta oli varmaan pian ymmärtänyt laittaneensa Lemonin satulaan aivan väärän henkilön tamman kurinpalautusta varten. Yasmin kun oli vain turisti Lellun selässä, nautti tamman pehmeistä liikkeistä, jopa pomputtavasta ravista joka oli sekin alkanut kuukausien edetessä tuntua turvalliselta ja omalta. “Yasmin! Nyt hei loppuu se satulassa haaveilu, laitapa siihen tammaan vauhtia!” Yasmin naurahti Pirren äänestä kuultavalle turhautumiselle, mutta terästäytyi kuitenkin satulassa ja sai Lemoninkin heti valpastumaan. Ja kas vain, he selviytyivät vuorollaan radasta aivan kunnialla, vaikka linjat esteiden välillä eivät olleet aivan tarpeeksi hallittuja Pirren makuun. Yasmin taputti tammaa kaulalle ja antoi sen hölkötellä laiskasti loppuraveissa, kaulaansa heilutellen ja pärskien. Höpsö pieni Lellu.
Talli oli täynnä arkista vilinää, mutta siihen tottuneena Lemon lompsi lauhkeasti Yasminin perässä karsinaansa. Yasmin harjasi tamman, joka ei ollut edes päässyt hikoamaan kummemmin, ja loimitti sen sitten talviflunssan varalle. Matkalla takaisin tarhaan Lemonilla kyllä riitti puhtia, ja heti aitaukseen päästyään se hölkötteli innoissaan lähemmäs kavereitaan. Yasmin naurahti ja lähti hitaasti harppomaan takaisin tallia kohden, huokaisten syvään Seppeleen suloisen tallipihan loistaessa talviyön pimeässä. Miten herttaiselta talli näyttikään, kodikkaalta ja lämpöiseltä. Hiukan tuhruisten ikkunoiden läpi saattoi nähdä tallikäytävän kiireen, sinne tänne vilisevät kypäräpäiset ratsastajat ja hevosten siluetit. Kuukausien aikana Seppele oli todella alkanut tuntua kodilta. Oli ollut kurainen mutta hauska kevät; kesä jona hän oli todella tuntenut elävänsä jokaisen hevostytön unelmaa laukatessaan läpi viheriöivien niittyjen ja nauttiessaan auringossa kylpevästä tallipihasta; syksy jonka aikana Seppeleeseen sateessa pyöräily oli jo alkanut tuntua arjelta. Ja nyt talvi, talvi jonka hyytävässä kylmyydessä talli oli jatkuvan lämmön ja riemun lähde.
Yasmin havahtui ajatuksistaan, kun tuttu, pieni hahmo hypähti hänen rinnalleen. “Moi Katsu”, Yasmin hymyili. “Mitä kuuluu?” “Ihan hyvää. Tulin ilmoittautumaan talvileirille! Vähänkö hauskaa, me päästään kuulemma laskettelemaankin! Saa kyllä nähdä mitä siitä tulee kun tää porukka päästetään rinteeseen… Toivottavasti Annella on sairasvakuutukset kunnossa…” Katsu höpötteli hyväntuulisena. Tallin hoitajista nuorimmaisena Katsulla tuntui olevan erityinen paikka kaikkien, myös Yasminin, sydämissä, ja hän säteili hyvää mieltä, vaikka välillä nurisikin tuntiratsastajien hukkaamista pinteleistä ja loppumattomasta siivoamisesta. Ihan niin kuin he kaikki muutkin. “Elsa, Inkeri, Ada, Wilma…” Katsu plarasi osallistujalistaa kun he viimein pääsivät kapuamaan hoitajien taukotilaan. “Jes, melkein kaikki on jo ilmoittautuneet!” “Ai tekin tuutte talvileirille?” Wenla ilmestyi ovensuuhun pakkasen punaisiksi värjäämine poskineen. “Mä en oo lasketellu ikuisuuksiin, jännittää sikana!” “Katotaan vaan, niin joku saa kolhittua itseensä sairaalakuntoon rinteessä”, Robert mutisi pahaenteisesti kaakaokuppinsa ääreltä ennen kuin palasi taas älypuhelimensa ääreen. “Rooberttiko se täällä taas nostattaa yhteishenkeä ja hurmaa positiivisuudellaan”, Cella kailotti ilmestyessään taukotupaan Fiia kintereillään, eikä aikaakaan, kun huoneen äänenvoimakkuus kohosi aina heinävarastoon asti hoitajien vitsaillessa ja nälviessään toisiaan kuin rakastavat sisarukset.
Ilta valui ohitse kuin huomaamatta taukotilan lämmössä, ja vasta kun hapannaamainen Kasper tuli kyselemään apua iltatallin tekoon “kun te kerran maleskelette täällä tyhjänpanttina” havahtui Yasmin kuinka myöhään oli jälleen kerran viipynyt tallilla – viimeinen bussi lähtisi 12 minuutin kuluttua. Hän keräsi tavaransa, huikkasi heipat ystävilleen ja kiirehti pysäkille, sydän täynnä heinäntuoksua ja kavioidenkopsetta.
Yasmin & Lellu 6HM
|
|
Yasmin
Uusi ihmettelijä
Posts: 15
Hoitoheppa: Lemon
|
Post by Yasmin on Jan 24, 2017 23:20:36 GMT 2
Maanantai, päivistä parhain (eiliselle)
Ilmassa oli jo aavistus keväästä, Yasmin mietti kiirehtiessään bussipysäkiltä talliin. Oli vain muutama aste pakkasta ja aurinko oli kiivennyt korkealle, katseli sieltä hyväntahtoisena.
Tallissa oli vielä hiljaista, kiire alkaisi parin tunnin päästä. Yasminilla oli koulua vain muutama hassu tunti maanantaisin, ja niinpä hän yleensä pyörähti tallilla kotimatkalla. Vaikka ”pyörähdys” tietysti tavallisesti venyi vähintään kolmen tunnin talli-iltapäiväksi. Itse asiassa maanantaista oli tullut Yasminin lempipäivä tallilla, päivä jona hänestä tuntui että Seppeleellä oli erityinen merkitys ja arvo; maanantaisin hän tapasi Mikan ja Tanjan.
Mika tuli tallille maanantaisin terapiatunneille. Hän oli 16-vuotias ja vaikeasti autistinen. Kanssakäyminen Mikan kanssa oli haasteellista; hän kommunikoi sanallisesti harvoin, oli usein ilmeetön, eikä mielellään katsonut silmiin. Mikan avustaja, Tanja, oli yksi valoisimmista ihmisistä, joita Yasmin oli koskaan tavannut. Kun Yasmin oli sattunut talliin ensimmäistä kertaa terapiatunnin aikaan ja auttanut Lemonin satuloinnissa, hän oli tahtomattaan jännittänyt Mikaa, pelännyt sanovansa tai tekevänsä jotain typerää. Tanja oli kuitenkin tehnyt tilanteesta luontevan ja rennon, ja pian Yasmin oli alkanut odottaa maanantaipäiviä.
Yasmin haki Lemonin talliin ja rapsutteli tammaa kaikessa rauhassa odotellessaan Mikaa ja Tanjaa. Se nojasi päätään häntä vasten silmät ummessa, kultainen pieni hevonen. Lemon oli terapiahevosen perikuva: kärsivällinen, kiltti ja anteeksiantava. Lisäksi Yasmin oli huomaavinaan, että se oli erityisen rauhallinen terapiatuntien aikana. Ehkä se aavisti, että silloin lasti selässä oli erityisen arvokas.
Eipä aikaakaan, kun Yasmin kuuli Tanjan äänen käytävältä; kaksikko osasi jo suunnistaa suoraan Lemonin karsinalle. ”Moi Tanja, moi Mika! Onpa hauska nähdä teitä”, Yasmin hymyili. ”Ai hei Yasmin! Katos Mika, muistathan sä Yasminin? Se on taas täällä meitä auttamassa”, Tanja höpötteli hyväntuulisena, ja Mika kurkkasi Yasminin suuntaan Porin Ässät-piponsa alta.
Yasmin sitoi Lemonin käytävälle ja haki sen harjapakin. Mikan ja Lemonin välille oli kehittynyt erityinen ystävyys; poika tarttui heti tomerana pehmeään harjaan ja alkoi sukia tamman kaulaa keskittynyt ilme kasvoillaan ja Lemon tuuppasi häntä pehmeästi turvallaan. Yasminia hymyilytti. Hän mietti, millaisen muutoksen oli huomannut Mikan käytöksessä tallilla; ensin poika oli vaikuttanut jännittyneeltä ja vastahakoiselta, mutta nykyisin hän oli jopa innokas ja oma-aloitteinen, haki itselleen kypärän satulahuoneesta ja ojensi Yasminille kaviokoukun aina harjaamisen päätteeksi. Tanja oli kertonut enemmänkin terapiaratsastuksen tavoitteista ja vaikutuksista Mikaan; ratsastus itsessään helpotti tasapainoa ja kehonkontrollia, mutta pelkästään tallilla ololla oli poikaan selvästi rauhoittava vaikutus. Onnistumisen kokemukset tallilla nostattivat itsetuntoa. Yasminista tuntui, että hän oli seuraamassa jotain tärkeää, ihan erityistä voimaa, joka hevosissa oli.
Yasmin oli Kristerin ohjaamia terapiatunteja seuratessaan oppinut paljon terapiaratsastuksen tekniikoista ja tavoitteista; toisinaan tunneilla tehtiin ihan normaalin ratsastustunnin kaltaisia harjoituksia kuten pujotteluja, puomeja ja kahdeksikkoja, toisinaan taas heiteltiin palloja tai tasapainoteltiin hernepussia pään päällä. Krister suunnitteli tunnit yhteistyössä asiakkaiden avustajien kanssa, ja otti jokaisen ratsastajan motoristiset haasteet huomioon. Yasmin ihaili tapaa, jolla hän vaati tarpeeksi, mutta ei koskaan liikaa. Tanjan mukaan Mika turhautui usein epäonnistuessaan, mikä purkautui toisinaan hieman aggressiivisena käytöksenä, mutta ratsastaessaan poika hillitsi itsensä. Lemonin satulassa istuessaan Mika oli aina keskittynyt ja tarmokas; kuukausien aikana hän oli oppinut yhdistämään oman kehonsa liikkeet Lemonin reaktioihin, ja osasi taitavasti käyttää istuntaansa ohjaillakseen tammaa.
Tunnin jälkeen Yasmin auttoi riisumaan Lemonin varusteista; Mika pesi kuolaimet ja järjesteli harjat laatikkoon. Tanja jutteli niitä näitä kesäsuunnitelmistaan, Turkinmatkasta ja dieetistä joka hän oli aloittanut sitä varten. Lemon pyöritteli korviaan tallin ääniä kuunnellen, kaula alhaalla, Tanjan rapsutuksista nauttien. ”No niin, Mika, aika sanoa heippa Lemonille!” Tanja hihkaisi kun Lemon oli valmis lähtemään takaisin tarhaan ennen loppuillan puurtamista. Sekä Yasminin että Tanjan yllätykseksi poika kietoi kätensä Lemonin kaulan ympärille kömpelöön mutta vilpittömään halaukseen. Yasminin rinnassa läikähti.
Hyvästeltyään Tanjan ja Mikan Yasmin latoi muutamat likaiset satulahuovat pesukoneeseen Kasperin pyynnöstä, ja kuuli pian tallikäytävältä tuttujen äänten kuoron: Linoy, Anni ja Inkeri kuuluivat juttelevan maaliskuun viikonloppuleiristä. Terapiatunnin rauha ja tyyneys olivat poissa, ja talli oli taas täynnä elämää. Yasmin hymyili itsekseen, sipaisi kiharat kasvoiltaan korvan taakse ja liittyi tyttöjen seuraan.
Yasmin ja Lemon 7HM
|
|
Yasmin
Uusi ihmettelijä
Posts: 15
Hoitoheppa: Lemon
|
Post by Yasmin on Jan 26, 2017 1:06:07 GMT 2
Hankilaukka
Talvinen metsä oli niin hiljainen ja silti täynnä ääniä; puiden oksilla lepäävä lumi kahisi toisinaan, hevosten askeleet narskuivat hankea vasten, ja jostakin etäältä kuului autotien humina. Hetki oli levollinen, täytti sydämen rauhalla. Ujo auringonvalo siivilöityi puunrunkojen välistä ja tanssi ratsujen kyljissä ilkikurisesti.
Lemon ei ollut ihanteellisin hevonen ilman satulaa ratsastettaessa – sen Yasmin oli oppinut kesäisinä uittoretkinä, mutta näin talvella tamman terävää selkärankaa ei tuntenut takalistossaan paksujen toppahousujen alta. Ja Lemon oli mitä viehättävin maastoratsu; se reagoi ääniin ja liikkeisiin maltillisesti, ja hermostuessaan korkeintaan pysähtyi paikalleen puuskuttamaan silmät pyörien. Ja suurimman osan ajasta Lemon kulki lauhkeasti mutta vireästi; kentän ja maneesin ulkopuolella siitä tuli heti paljon säväkämpi ja virkeämpi.
Yasmin vilkaisi taakseen ja soi nopean hymyn Gekon selässä mietteliään näköisenä istuvalle Auringolle. Aurinko oli joutunut osaksi inhottavaa välikohtausta muutamaa päivää aiemmin, ja oli selkeästi edelleen järkyttynyt tapahtuneesta. Niinpä Yasmin oli lähettänyt tytölle tekstiviestin ehdottaen yhteistä rentouttavaa metsälenkkiä, keskiviikko kun oli molempien tyttöjen hoitohevosten vapaapäivä. Aurinko oli ollut ensin vastahakoinen, mutta suostunut lopulta, ja Yasmin toivoi, että tyttö löytäisi lumisesta metsästä edes hitusen mielenrauhaa.
Sillä ympärillä oli niin henkeäsalpaavan kaunista. Yasmin ei edes viitsinyt yrittää ikuistaa hetkeä puhelimensa kameralla, sillä kolhiintunut iPhone ei olisi voinut tehdä oikeutta tälle kaikelle: sinisinä kuultaville hangille, puiden lomissa kiemurteleville eläinten jäljille, ja auringolle joka sai metsän toisinaan kylpemään valossa, toisinaan hukkumaan varjoihin. Metsäpolun päässä siinsi luminen pelto, jonka hangessa seppeleläiset saivat maanomistajan luvalla tarpoa niin paljon kuin sielunsa sietivät. ”Mennäänkö hankeen?” Yasmin huikkasi Auringolle, joka vastasi myöntävästi.
Lemon puhisi innoissaan päästessään sukeltamaan lumeen, ja Yasmin nauroi sen hypähdellessä kinoksissa kuin varsa kevätlaitumilla. ”Laukataanko?” Aurinko kuului ehdottavan, ja pian kaksi kultaista ratsua kiiti läpi niityn lumi pöllyten.
Paluumatkalla tallille Yasmin antoi lauhkeana askeltavalle Lemonille pitkät ohjat ja rapsutteli sen harjantyveä, kasvot iltapäivän auringossa säteillen. Hän vilkaisi taakseen ja oli näkevinään Auringon kasvoilla pienen hymyn. Pian alkaisi hämärtää.
Yasmin ja Lemon 8HM
|
|
Yasmin
Uusi ihmettelijä
Posts: 15
Hoitoheppa: Lemon
|
Post by Yasmin on Feb 12, 2017 3:15:58 GMT 2
11.02.2017 Vaivaantuneisuutta ja valjasrasvaa
Oli hyytävän kylmä päivä. Yasmin oli vuorautunut niin moneen kerrokseen, että käveli kuin edestakaisin keinahteleva pingviini. Kotiväki ei millään voinut ymmärtää, miksi tallille oli päästävä nytkin, kun pakkasta oli niin paljon, että nurkissa napsahteli ja silmäripset huurtuivat hetkessä. Nenää nipisteli ja leuka jäätyi niin, että oli miltei mahdotonta hymyillä. Mutta oli viikonloppu, läksyt ehtisi tehdä sunnuntaina, ja mikään ei ollut parempaa ajanvietettä kuin Seppele.
Talli oli melko tyhjillään tavallisiin lauantaipäiviin verraten. Yasmin moikkasi muutamat tutut kasvot, Claran, Fiian ja Loviisan. Hän pohti, mitä keksisikään tallipäivänsä ratoksi, kun törmäsi Pyryyn, jonka posket olivat pakkasen puremasta punaiset. Yasmin oli pistänyt merkille, että hän ja Pyry olivat ehkä jollain tapaa samanluontoisia; viihtyivät kyllä tallin vilkkaassa elämässä, mutta eivät koskaan huomion keskipisteenä tai ihmisssuhdekiemuroiden myrskyssä. ”Moi Pyry, mitä sä ajattelit tehdä tänään?” Yasmin kysyi hetken mielijohteesta ja Pyry tuntui hämmentyvän. ”Ööh… ajattelin pestä Reinon varusteet…” ”Ai, sopiiko jos liityn seuraan? Lellun suitset on aika järkyttävässä kunnossa…” Yasminista tuntui vähän vaivaannuttavalta kysyä, mutta toisaalta Pyry vaikutti vähintään yhtä epämukavalta, joten ehkä molempien sosiaalinen kömpelyys tilanteessa jotenkin kumosi kaiken kiusallisuuden. Kahdesta miinuksestahan tuli positiivinen, jotain Yasmin oli sentään lyhyen matematiikan tunneilla oppinut. Yasmin aisti Pyryn pienessä tauossa aavistuksen empimistä, mutta lopulta poika kohautti olkapäitään. ”Joo, miks ei.”
Jos Pyry olikin epäröinyt Yasminin seuraa, saattoi hän saada mielenrauhan kaksikon päästessä työn touhuun; Yasmin oli täydellisen tyytyväinen hoitajien välillä vallitsevaan hiljaisuuteen. Joku oli tuonut satulahuoneeseen matkaradion, jonka Pyry käänsi nuorisokanavalle. Yasmin kuurasi suitsien reikiä keskittyneenä, ja odotellessaan niiden kuivumista ennen rasvausta hän puhdisti Lemonin satulan. Satulahuovat saivat luvan pyöriä pesukoneessa pinteleiden kanssa, ja suojatkin Yasmin koitti pestä. Satulahuoneen lämpöpatterin hohteessa ja työntouhussa tuli melkein hiki, ja oli pakko ottaa pipo päästä ja aukaista toppatakin vetoketju. Kesän hellepäivät, joina tallilla oli voinut hillua t-paidassa ja shortseissa, tuntuivat loputtoman kaukaisilta.
Eipä aikaakaan, kun sekä Lemonin että Reiskan varusteet suorastaan kiiltelivät puhtauttaan. Pyry sammutti radion ja raaputti vähän vaikeana niskaansa. ”Noh, kiitos seurasta”, Yasmin yritti täyttää hiljaisuuden. ”Ainakaan ei saada huutia meidän hoitohevosten varusteiden kunnosta hoitajakokouksessa.” ”Joo, eipä ei”, Pyry naurahti ja ennen kuin tilanne ehti kehkeytyä vaivaantuneisuudeksi, pyrähti satulahuoneeseen lauma hoitajia; päivän puheenaihe näytti olevan Fiian uusi hevonen, Chili, kaunis voikko tamma. Chilistä erityisen kiinnostavan teki se, että sen molemmat vanhemmat olivat entisiä Seppeleen hevosia, joista Yasmin oli kuullut. Fiia näytteli kuvia tammasta puhelimestaan, ja talliväki huokaili ihastuneina. ”Miten sulla riittää aika? Elmo, Eela, Svante, yliopisto…” Clara ihmetteli. ”Sun pitää luopua joko nukkumisesta tai syömisestä”, Pipsa totesi asiantuntevasti ja taputti Fiiaa selkään. ”Vaikka on se kyllä kuitenkin sen arvoista…” Ja katsellessaan videota pehmeässä muodossa ravaavasta Chilistä kukaan ei tainnut olla toista mieltä.
Y&J 9HM
|
|
Alma
Uusi ihmettelijä
Posts: 10
Hoitoheppa: Kössi
Koulutaso: heC
Estetaso: 70cm
|
Post by Alma on Mar 29, 2017 21:50:28 GMT 2
KESKIVIIKKO 19:06 —
"Hei, Anne", mä kiirehdin ratsastuksenopettajan luo heti kun Windin seuraava ratsastaja oli ottanut tamman hellään huomaansa. Pilkkuhevonen oli ollut tänään yllättävän hyvällä tuulella, ja mä olin jopa saanut kehuja siitä, kuinka Windin laukka oli lähtenyt pyörimään alun kangertelujen jälkeen hienosti takaa asti. Mä en ollut ihan varma, mitä se "takaa asti" oli käytännössä meinannut, mä kun olin vain yrittänyt pitää sitä laukkaa edes yllä.
Anne antoi viimeiset hymynsä mun kanssatuntilaisen Sohvin äidille ja kääntyi sitten mun puoleen. Mä puikahdin kentän portista ulos ripeästi, ja Anne sulki sen mun perässä jääden itse kentän puolelle.
"Mä mietin noita helmikuun hoitajahakuja. Nehän täytty ne kaikki paikat, mutta se on vieläkin esillä kun siellä on se apuhoitajajuttu", alotin varovasti. Anne nyökkäsi ja lykkäsi vähän mikforonia kasvoiltaan sivummalle. "Sopisinkohan mä siihen?"
"Totta kai sopisit! Se on ihan mainio pesti jos ei ehdi tai tahdo sitoutua hoitohevoseen, tai jos haluaa kokeilla millaista se hoitajan elämä on", Anne selitti. "Lemon ja Huiska taitavat olla vielä apuhoitajaa vailla, Lemonia hoitaa se kiharatukkainen Yasmin ja Huiskaa sitten se vaaleahiuksinen Tuulia, joka aiemmin hoiti Ruusua."
"Joo, Yasminin kanssa mä olen jotain joskus jutellutkin", hymyilin vähän, "ja Lemonista mä kyllä tykkään!"
"Te sopisittekin hyvin yhteen! Jos mä pyydän Yasminia vaikka perjantaina ennen tunteja tänne, vähän katselette niitä apuhoitajan hommia. Paikat ja tallin tavat on sulle varmaan tuttuja", tallinomistaja hymähti. Sen katse viipyi mun takin logossa hetken ajan, aivan kuin se ei olisi sittenkään ollut varma sanomastaan. Joku pyysi apua satulavyön kiristyksessä, ja meidän vilkaistessa kaarrossa seisoviin ratsukkoihin, se paljastui Elmon ratsastajaksi. Ruuna nökötti paikoillaan vähän happaman näköisenä ja näytti just siltä, ettei se aikonut luovuttaa tässä hommassa tippaakaan.
Anne ponnisti itsensä jaloilleen aitaa vasten nojaamasta ja katsahti muhun vielä kysyvästi, ja mä sain soperrettua jotain myöntävää sille. Se hymyili, just siten miten rohkaisevat ratsastuksenopettajat hymyilee, ja lähti sitten komentamaan Elmoa.
Minä lähdin kävelemään kohti tallia vähän enemmän iloa mun askelissa.
Tallissa oli päällä täysi kuhina. Niin tuntilaisia kuin hoitajiakin hääri pitkinpoikin käytäviä, kaikista näkyvimpänä melkeinpä kaikkia muita pidempi punapää, tallin yleinen vastuuhenkilö ja Annen ellei oikea, niin ainakin vasen käsi: Kasper.
Kasper ryki itselleen tilaa ja harppoi Gitta perässään kohti ponin karsinaa. Poni itse ei vaikuttanut kovin iloiselta ulkonsa päättymisestä, ja se yritti joka toisella askeleella napata kiinni joko Kasperin avonaisena liehuvasta takinhelmasta tai nuorukaisen vapaasta kädestä, jolla se välillä paimensi käytävää valloittavia tuntilaisia pois tieltään.
Lemonin karsina oli tyhjä. Keskiviikko oli ollut jo pitkään tamman vakiovapaa. Joskus se oli saattanut olla tuuramassa jotain normaalisti keskiviikkotunneilla juoksevaa hevosta, ja siten mäkin olin päässyt lämminveristä kokeilemaan. Kaikista parhaiten mun mieleen oli kuitenkin jäänyt yksi estetunti toissavuonna: sain äidiltä synttärilahjaksi yhden ylimääräisen viikkotunnin, ja Anne oli ehdottanut tiistain estejunnuja mulle.
Silloin listassa oli lukenut Alma - Lemon, ja estejunioreiden osaavin ratsastaja, mua nuorempi Sylvia, oli tyrskähtänyt ja pyöritellyt silmiään lämminveriselle estetunnilla. Joku sen tuntikaveri oli tiennyt kertoa Lemonin RKM-menestyksestä, mutta Sylvia oli vedonnut Salman ihaltavan hyviin esteratsastustaitoihin. Se oli jäänyt kalvamaan muakin, ja vaikka olin kerran aiemminkin ratsastanut Lemonilla koulutunnin, mua oli hirveästi jännittänyt nousta tamman selkään.
Jännitys oli kuitenkin osoittautunut ihan turhaksi. Pienillä perusesteillä tamman suorittaminen oli ollut varmaa, ja jos mä olin epäröinyt, niin Lemon oli heti osoittanut ne epäröinnit aivan turhiksi. Sillä tunnilla esteet olivat pysyneen kuudenkymmenen sentin pinnassa, mutta se oli silti jäänyt mieleeni yhtenä parhaimmista ratsastusmuistoista.
Alakerran aulassa odotelleet kumisaappaat olivat kylmät kun sujautin jalkani niihin. Rapaiset ratsastussaappaat likasivat valkoisen muovipussin pohjan ja mä nyrpistin niille nenääni: saappaisen pesu ja huolto ei ollut mun lempipuuhaa. Toisaalta, saappaat olivat olleet kallis lahja kummitädiltä, ja niistä huolehtiminen oli mulle enemmän sydämen asia. Uusia kun ei kuuluisi.
Roikotin kypärää käsivarressa ja saapaskassia toisessa kädessä, ja luin ajankulukseni ilmoitustaulua. Siihen oli nastalla laitettu kuva Tuuliasta ja Ruususta Kauden Kaksikko -plakaatin alle, ja vähän matkan päästä löytyi suhruinen ruutupaperinpalanen, jossa oli hoitajille avoimen koulutunnin osallistujalista hevosjakoineen. En tuntenut hoitajia sen paremmin, mutta mua huvitti vähän ajatus pienikokoisesta Inkeristä valtavan Lyylin selässä ja mielikuva pehmeästä Robertista happaman Kössin ohjaksissa.
Sitten Kasperin kailotus kaikui taas. Mä kurottauduin vilkaisemaan tallikäytävän puolelle ja siellä se meni mun uusi hoitohevonen narun päässä. Lemonin loimi kahisi tamman kiirehtiessä karsinaansa, ja Kasper antoi sen pyörähtää kaikessa rauhassa ympäri ennen kuin alkoi availla tamman loimen solkia.
Mun teki mieli kysyä, olisinko voinut auttaa, mutta mun kumisaappaiden pohjat olivat yhtäkkiä yhtä tallikäytävän betonilattian kanssa.
Lemon katseli kaikessa rauhassa avonaisen karsinansa suusta tallin vilskettä. Se ei yrittänyt lähteä omille teilleen vaikka Kasper puhisi jossain sen vatsan alla, kunhan vain seisoskeli ovensuussa tutkimassa maailmanmenoa. Mua hymyilytti. Ehkä Anne oli ollut ihan oikeassa musta ja Lemonista. Ehkä me sovittiin yhteen.
|
|