|
Post by Jusu on Sept 13, 2015 19:52:36 GMT 2
"Mä tiedän, että moni teistä on kuitenkin epäillyt niitä ruskamäkeläisiä koko tästä syksyn kummallisuuksien sarjasta", sanoin pienelle porukalle ympärilläni eräänä iltana Seppeleen oleskelutilassa. "Ja mä tiedän senkin, että osa on hiipinyt sinne salaa nuuskimaan." Pieni omatunnonkolkutus nakutteli tajuntani taustalla: olinhan minäkin ollut osallisena yhteen tällaiseen kertaan. "Mä epäilen, ettei ne ole tän jutun takana, koska sehän olisi niiltä äärimmäisen typerää eikä alkuunkaan hyväksi tallin bisnekselle, jos ne tämmöisestä jäisi kiinni, mutta... silti... Mä ajattelin, että voitaisiin mennä sinne ihan luvan kanssa." Viimeistään silloin kaikki ympärillä olevat höristivät korviaan. Seppeleläiset olivat kyltymättömän uteliaita, mitä tuli Ruskamäkeen ja sen väkeen. Kun joku tarjosi mahdollisuutta päästä nuuskimaan paikkoja, he olivat valmiit tarttumaan siihen, oli kyse sitten luvallisesta tai noh, luvattomastakin toiminnasta. "Mä soitin sinne Ruskamäkeen ja tiedustelin, onko mahdollista päästä tilaustunnille. Että kootaan oma ryhmä ja mennään. Ne sanoi että se onnistuu aina kello 16 alkaen, paitsi tiistaisin, kun on talutustunti. Siellä on kahdeksan hevosta, ja kuulemma on oikeastaan ihan mahdollista ottaa ne kaikki käyttöön. Ne kuitenkin suosittelee pienempää ryhmää oppimisen kannalta." Alkoi hälinä. Kaikki tahtoivat mukaan, mutta mahtuisiko ryhmään ja sopisiko tunnin aikataulu jokaisen kalenteriin? "Mä varasin alustavasti keskiviikon meidän tilaustunnille. Se kuulemma sopii niillekin parhaiten, kun hevosilla on alkeiskurssin takia kevyt päivä. Laitan ilmoitustaululle listan, johon saa ilmoittautua kaikki, jotka haluavat mukaan ja ehtivät."
Halukkaat Ruskamäkeen lähtijät ilmoittautukoon alle tiistaihin 15.9. mennessä. Mukaan mahtuu seitsemän nopeinta osallistujaa (+ Lynn). Teen hevosjaon tiistai-iltana tai keskiviikon aikana. Tunnista ei tule erillistä pohjatarinaa, vaan maksusuoritukset ovat vapaamuotoisia ja jo aiemmin kirjoittaneiden / piirtäneiden suorituksia mukailevia (ks. Annin ja Jirin tuparit - vähän samalla tyylillä mennään!). Voin kuvailla tunnin kulkua / aihealueita ihan lyhyesti, muuten tapahtumasta tulee sellainen kuin itse kirjoitatte! HevoslistaLynn - Bianca Cella - Timu Sandra - Noa Fiia - Viima Clara - Lilja Anni - Rasmus Rosa - Liinu Emmy - Maissi Kuvaajat & muut seuraneidit?Salma, Allu, Tuide, Wenu Tunnin kuvausTunnin pitää Anna-Mari, tutummin Ari tai Marianne. Tiedossa on kouluratsastusta ja perustyöskentelyä: siirtymisiä ja eri askellajien ratsastamista kaarevilla ja suorilla urilla, laukkatyöskentelyä pääty-ympyröillä sekä hieman pohkeenväistöjä. Puolivälissä tuntia kentän laidalle ratsastajia tarkkailemaan ilmestyy hahmo, joka paljastuu itse tallinomistaja Katja "Kati" Sarpiksi...
|
|
|
Post by Jusu on Sept 14, 2015 18:58:55 GMT 2
Aloitusviestiin päivitetty arvottu hevosjako ja tunnin kuvaus.
Tässä sitä oltiin. Mulla oli auto täynnä sebeläisiä ja perässä körötteli toinenkin kaara, jonka arvasin kuuluvan nuuskimisretkiseurueellemme myös. Jotkut onnekkaat Ruskaniemen ja sitä myöten Ruskamäen tallin lähistöllä asuvat saapuivat paikalle polkupyörillä, eivätkä ahtaasti takapenkille sullottuina, kuten mun matkalta kyytiin noukkimani porukka. No, kukaan ei valittanut. Kaikki vaan kuplivat jännittyneisyyttään. Millainen tunti meillä olisi edessä? Olisivatko hevoset kivoja? Osaisiko opettaja opettaa? Oltaisiinko meille kamalan ilkeitä, kun olimme kuitenkin kilpailevan ratsastuskoulun vakiokalustoa? Paljastuisiko tänään Seppeleen syksyisen mysteerisarjan ratkaisu? Viimeistä me kaikki aivan taatusti pohdimme, jos emme ääneen niin ainakin mielissämme. Emmepä vielä silloin tietystikään tienneet, miten väärillä jäljillä olimmekaan mysteerin suhteen...
Iskin auton pysähdyksiin rinteiselle parkkipaikalle ja katselin ympärilleni porukan purkautuessa kyydistä. Ellemme olisi ajaneet Ruskamäen ratsastuskoulusta kertovan kyltin ohi, en olisi heti ymmärtänyt tulleeni ratsastuskoululle laisinkaan - niin erilainen ympäristö meitä odotti niin Seppeleeseen kuin minun kotiini ja työpaikkaani, Mallaspuron ratsastuskouluun, nähden. Ei suuren suuria tallirakennuksia eikä vielä kentästäkään tietoa, saati sitten maneesista. Tiesin, että jossain tuolla alhaalla oli kenttä, ja kun oikein tuijotin, uskoinkin näkeväni vilauksen aitaa.
Kokoonnuimme pihassa yhdeksi lössiksi ja lähdimme sitten hieman epävarmoina valumaan kohti tallirakennusta. Jouduin johtamaan joukkua, mä kun olin korkeimman omakätisesti koko homman pistänyt aluille, ja pohdin juuri kuumeisesti, kumpaan kahdesta tallinnäköisestä rakennuksesta meidän oli mentävä, kun näin tummatukkaisen naisen kävelevän tallirakennusten takaa kaksi hevosta perässään. Meidät huomatessaan mimmi näytti välittömästi siltä, että tiesi, keitä olemme, muttei puhunut mitään, vaan katosi toiseen tallirakennuksista hevosten kanssa.
"Mennään varmaan perässä", ehdotin muille olkiani kohauttaen. Tallissa tuo henkäyksenhento ja somakasvoinen tyttö, jonka ikää en olisi kuollaksenikaan osannut arvioida, oli jo saanut hevoset karsinoihinsa ja taisi olla tulossa meitä vastaan. Ainakin hän pysähtyi meidät nähdessään. "Hei! Te olette varmaan se tilausryhmä?" tallityttö arvasi ja me nyökyttelimme. "Mä olen Irene. Ööh, varmaan Ari tai Kati tulee kohta jakamaan teille hepat? Mä en tiedä, kumpi pitää teiän tunnin. Oon ottanut teille hepat sisään." Sen Katin kanssa olin puhunut puhelimessa, ja se ei suoranaisesti ollut ollut miellyttävin puhelinkeskustelukokemukseni tämän vuoden puolella. Aloin äkkiä toivoa, että paikalle saapuisi se Ari, kuka sitten ikinä olikaan. Mies ei mitenkään voinut olla kalseampi kuin miltä se Kati oli kuulostanut (myöhemmin kyllä ymmärsin erehtyneeni: ei Ari mikään mies ollut, vaan Anne-Mari-niminen ratsastuksenopettaja).
Sitten me seistiin jonkun aikaa hiljaa. Irene vaikutti vähän vaivaantuneelta, kun ei oikein tiennyt, mitä tehdä meidän kanssa - jättääkö meidät siihen keskenämme, jutellako vai mitä kummaa? Lopulta hän kohautti olkiaan ihan kuin itsekseen vain. "Mä voisin varmaan vaikka tässä odotellessa esitellä nää hepat nopeasti", se tuumasi. "Tiiätte sitten, mistä löydätte omanne ja öö, vähän että miten ne käyttäytyy. Onpa teitä muuten paljon..." "Eh, osa tuli vaan kattomaan tuntia, ja kuvaamaan. Sehän on tehokasta oppimista, kun näkee omaa ratsastustaan videolta tai edes kuvia", sepitin äkkiä ja tunsin kevyen punan kohoavan poskilleni, kun ymmärsin, että vähempi selittely olisi voinut herättää vähemmän epäilyksiä, tai ainakin lieventää jo heränneitä. Ehkä.
Taisimme kaikki pinnistellä käyttäytyäksemme luontevasti, kun saimme Irenen johtaman tallikierroksen ratsastuskoululla, jonka kävijöitä meikäläiset olivat ehtineet epäillä jo herra ties mistä. Yritin jututtaa mahdollisimman leppoisasti Ireneä ja toivoin, että muut ehtivät tehdä tarpeellisia havaintoja ympäristöstä. Hepat kyllä vaikuttivat kivoilta - niihin mä sentään uskalsin kiinnittää huomiota, vaikken kovin avoimesti kehdannut oppaamme vieressä tuijotella ympäristöä.
|
|
|
Post by Fiia on Sept 14, 2015 20:07:03 GMT 2
Ruskamäen kunniaksi oli kyllä todettava, ettei tallissa tai hevosissa ollut ensikatsauksella mitään vikaa. Päinvastoin – pienellä tallilla oli aivan toisenlainen, mutta minusta jollain tapaa sympaattinen tunnelma. Hevoset vaikuttivat mukavilta ja hyvin pidetyiltä, ja olisin mieluusti ratsastanut millä tahansa niistä. Epäluulon sijaan aloin olla puhtaasti innoissani siitä, että pääsisin pian kokeilemaan minulle aivan uutta hevosta vieraan opettajan valvovan silmän alle. Reissu Ruskamäkeen tekisi varmasti hyvää, vaikka mysteerin ratkaisu ei täältä löytyisikään.
Itse tallin johtaja Anne-Mari Torppa saapui paikalle juuri, kun Irene-niminen tallityttö oli lopettanut hevosten esittelyn ja olimme ehtineet pyöritellä peukaloitamme vaivautuneena puolisen minuuttia. Olin ehtinyt kuvitella Ruskamäen omistajan kireäksi jäykistelijäksi, mutta totuus ei olisi voinut olla kauempana. Lyhyt, ruskeahiuksinen nainen tervehti meitä aidon sydämellisen kuuloisena ja kyseli meiltä kiinnostuneena ratsastustaustoistamme, ennen kuin alkoi jakaa hevosia.
Rosan, Claran, Cellan ja Sandran saatua omat ratsunsa Anne-Mari kääntyi minun puoleeni. Avoimesta olemuksestaan huolimatta naisella oli todellinen haukankatse, jonka alla tunsin itseni suunnilleen kymmenvuotiaaksi. Osasin arvella, että Anne-Mari ei olisi opettajana aivan yhtä rento kuin miltä hän oli ensi näkemältä vaikuttanut. ”Fiiahan sinun nimi oli? Ota sinä tuo Viima. Se on tässä päätallissa ja meidän ainoa suomenhevonen”, nainen päätti lopulta hetken minua mittailtuaan. ”Tosi kiva ruuna, oikein reipas ja herkkä ratsastaa.”
Nyökkäsin ja väistin takavasemmalle, kun Anne-Mari siirtyi jakamaan ratsuja vielä jäljellä oleville. Toivoin sydämeni pohjasta, että Viima olisi oikeasti mukava ratsastettava ja tulisimme hyvin toimeen. Viimeinen asia, minkä haluaisin tänään kokea, olisi täydellinen mokaaminen kaikkien katsellessa. Ruskamäkeläisiä ei ollut vielä tallissa näkynyt, mutta jostain syystä aavistelin, että he loikkisivat koloistaan viimeistään tunnin alkaessa. En minäkään jättäisi mistään hinnasta väliin mahdollisuutta arvioida ruskislaisten ratsastustaitoja, jos he joskus tulisivat Seppeleeseen kokeilemaan meidän hevosiamme.
Emmyn ratsu, iso puoliverinen Maissi, asui Viiman viereisessä karsinassa ja vielä isompi kirjava Rasmus, jolle Anni oli määrätty, sitä vastapäätä. ”Vaikuttaa yllättävän hyvältä”, Emmy kuiski palatessamme yhtä matkaa varustehuoneesta. ”Tosi pieni paikkahan tää kyllä on.” ”Jep, opettaja tuntui onneksi mukavalta”, Anni sanoi hiljaa. ”Saa nyt nähdä mitä tästä tulee.” ”Ei auta kuin ratsastaa hyvin”, vinkkasin tytöille silmää ja sain kaksi arvatenkin hieman jännittynyttä hymyä takaisin.
Viima oli tasaisen punarautias ruuna, jonka leveää otsaa halkoi piirto. Se vaikutti suomenhevosmaiseen tapaan ystävälliseltä ja tasaiselta kaverilta, joka tuli muitta mutkitta haistelemaan taskuni läpi ja maistelemaan lettini päätä. Suomenhevoseksi Viima oli todella kapea ja sporttinen, pelkkiä jalkoja vaikka Humuun verrattuna. Meillä ei ollut onneksi kovin kiire, joten ehdin kaikessa harjata ja varustaa juuri ulkoilemasta tulleen, kuivuneiden rapapilkkujen täplittämän ruunan.
Olin juuri asettelemassa satulaa Viiman selkään, kun tuttu kiharapää ilmestyi oviaukkoon leveä hymy kasvoillaan. ”Moi!” Vivi tervehti iloisesti. ”Tehän tulitte nopeammin kuin uskoinkaan.” Naurahdin. ”Joo, homma eteni aika vikkelästi. Tuntikin meni täyteen suunnilleen vartissa.” ”Noh, sittenhän teidän ei auta kuin tulla uudemman kerran”, Vivi totesi. ”Kunhan tästä tunnista eka selvitään”, virnistin ja kiinnitin satulavyön. Viima ei edes korvaansa lotkauttanut. ”Millainen tää Viima on ratsastaa?” ”Tosi kiva”, Vivi vakuutteli. ”Ihana monitoimiheppa, toimii joka lajissa. Varmasti tykkäät. Mie tuun ainakin katsomaan, kivaa tuntia!” ”Kiitos”, vastasin taikoen kasvoilleni toivottavasti luonnollisen hymyn ja aloin suitsia Viimaa, kun Vivi siirtyi seuraavan karsinan ovelle.
Kädet eivät sentään tärisseet, mutta olisi ollut valehtelua väittää, etteikö minua olisi jännittänyt.
|
|
|
Post by Tuulia on Sept 16, 2015 11:32:20 GMT 2
"Hei, Lynn vie meidät Ruskamäkeen tunnille", Clara oli hihkunut mulle tallipihalla. Olin sännännyt ilmotustaulun luokse ja hakenut katseellani listaa. Tossa! Voi ei, täynnä. En pääse mukaan. "Se oli täynnä", olin surkutellut pikkuselle Clara-tytölle. "No tuu kattomaan tuntia! Niinkin oppii paljon." "Joo! Pitää kysyä lähteekö joku muukin... Jes, pääsen sittenkin.." lauseeni oli hiipunut yhdeksi muminaksi, kun olin jättänyt Claran siihen paikkaan ja lähtenyt etsimään muita innokkaita tunnin seuraajia.
Niin sitä oltiin Ruskamäessä. Tämäkö oli ratsastuskoulu? Joo, näytti itseasiassa semmoselle paikalle, jollaisessa voisin asua sitten joskus aikuisena, mutta... tässä paikassa oli niin salamyhkäinen ja sähköinen tunnelma. Liekö tullut meidän sebeläisten mukana, kun jokainen kihisi innosta saada selville tämän tallin mysteeri. Mikä paikka tää on, millasta porukkaa täällä on, mitä nää aattelee meistä ja löytyykö täältä se salamyhkäinen varas?
Me päädyttiin Irenen perässä talliin tutustumaan hevosiin. Voi, kuinka ne olivat kaikki niin ihania! Pari isoa puokkia, suokki, pari pienempää, tosi siroa ja kaunista heppaa. Vuoniskin, voi miten suloinen se oli. Olisin voinut tutustua jokaiseen ja lähteä ratsastamaan! Pian kuitenkin mä, Salma, Allu ja Wenu lähdettiin kiertelemään paikkoja, kun tunnille pääsevät jäivät harjaamaan ponejansa.
"Tää on kyllä aika kotoisa paikka", Salma totesi. "Niin, ihanasti metsän keskellä ja vielä järven rannalla!" huokaisin ihastuksesta. "Vaikea kuvitella tänne mitään hämärää." "Mä säikähin yks ilta vierasta ratsukkoa valaistulla lenkillä", Wenu kertoi kalpeahkona. "Must tuntuu et se oli toi suokki täältä." "Älä! Mitä tapahtu?" Allu uteli. Nuorukaisesta oli alkanut kuoriutua ihan jees sosiaalinen tyyppi. "No kumpiki käänty sinne mistä tuli, en ehtiny näkee ku et se oli nätti suokki", Wenu kertoi. "Huih", inahdin.
Olimme kävelleet jo hyvän matkaa mäkeä alas ja kenttäkin näkyi jo, kun kuulimme moottorin pörisevän etäällä. Se lähestyi ja kääntyi pihaan - joku tuli tallille. Tyyppi hyppäsi moponsa kyyistä, heitti kypäränsä päästään ja tallusteli tottuneesti talliin. "Ettei toi vaa ois se poika josta Pihla on puhunu.." Wenulla heräsi epäilys. "Nii, se joku Lauri. Ihme tyyppi. Mikäköhän noista hepoista on sen tädin?" mietin. "En kyl tiiä, varmaa joku niistä estehepoista", Salma arveli. "Oli muuten ihanan näkönen se Timu!" "Niin oli! Oispa ehtiny tunnille mukaan.." huokaisin. "Sanopa muuta!" Salma sanoi. "Mutta menee tää näinkin."
***
Tunnilla oli muitakin katsojia. Vivi, josta Fiia oli puhunut, ja joku tosi sulonen pikku ponnaripäätyttö. Se seisoi kädet puuskassa kentän laidalla ja tarkkaili naapuritallin ratsastajia. "Mä en nyt kyl tykkää yhtää ku hepat on iha toisissa kii", tyttönen nyrpisteli. "Vähän hajurakoa kiitos! Ei oo hepan kiva toisen peppua nuuskia", tyttö lateli. "Pau, anna olla, ei ne voi tiivistää ku kenttä on aika pieni kaheksalle ratsukolle", Vivi koitti tyynnytellä pientä tärkeilijää. Mua nauratti salaa tuo sulonen pikkutyttö, ihan alkoi kamera hytkymään. "Ähh, hih, tästä ei tuu mitää", nauroin Wenulle joka näytti myös pidättelevän nauruaan. "Mun kamera heiluu ihan liikaa, en saa yhtää onnistunutta kuvaa!"
Kentän laidalla seisoskeli myös hiljainen, pitkä ja nätti tyttö, joka keskittyi tunnin seuraamiseen paljon paremmin kuin minä. No, se oli tottunut kuuntelemaan tuon pienen pätijän juttuja, varmaankin. Tai sitten sen ajatukset seilaili pilvilauttojen lailla jossain kaukaisissa haaveissa.
Mun keskittymiskyvyn vei kyllä lopullisesti paikalle saapastellut, ehkä minun ikänen poika. Sen punaruskea tukka pörrötti suloisten suklaasilmien koristamien kasvojen päällä. "Terve leidit", poika tervehti suureleisesti ahtautui minun ja Wenlan väliin kaapaten kummankin kainaloonsa. Tunsin oloni hieman ahtaaksi ja Wenlan esimerkkiä seuraten hivuttauduin sivummalle. "Moi", sanoin pikaisesti ja koitin taas keskittyä kuvaamiseen, mutta musta tuntu lähinnä sille, että sydän pomppaa kohta kurkusta ylös - niin villiksi sen hakkaaminen kävi. "Keitäs työ ootte ja mistäs näin sieviä naisia tulee?" "Hmh, ollaa Seppeleestä. Samoin nää ratsastajat on myös, tultiin vierailemaan", Salma selitti kauempaa. "Aaivan, sieltä isolta tallilta", poika sanoi. "Oonkin aina halunnut käydä kattomassa sitä paikkaa, mutta en oo saanut aikaseksi. Täällä kun pääsee ratsastamaan vähän halvemmalla", poika kerskaili. "Tää on aika kaunis ja tunnelmallinen mesta", kehaisin. "Samaa mieltä. Oon muuten Miku, jos ette vielä tienneet", Miku esittäytyi. Katsahdin poikaa ja sanoin: "Mä oon Tuulia, vaikka Tuikuks tai Tuideks usein kutsutaan." "Mm Tuikku", Miku maisteli nimeä. "En kyllä ihmettelis vaikka hohtaisit yössä kuin tuikku, sulla on ihmeen kultaiset hiukset", poika kehaisi. Ja sulla syötävän suloiset silmät, sanoin mielessäni mutta hymyilin vain. Ihan kuin aika olisi pysähtynyt..
***
Paluumatkalla autossa muut puhui kilpaa kaikesta mutta minä leijuin edelleen jonkun vaaleanpunaisen pilvenhattaran reunamilla, valmiina tippumaan takaisin maanpinnalle... "Ja se Miku! Ihme leveilijä. Sillä on varmaa ollu monta muijaa", Cepa puuskahti. "Aika röyhkeesti vaa kaappas teiät kainaloon, vai mitä Tuide?" "Tuikkuu?" Cepa kysyi uudestaan hiljasuuden viipyessä liian pitkään autossa. "Ahh, ai mitä, täh? Nii, niijoo, kai, tai nii", takeltelin. "Sori. Olin ihan omissa maailmoissa." "Eikai se vaa sekottanu sunkin päätä? Varoitampahan vaan, tuohon ei kande luottaa." Ja mustakun tuntui siltä että oisin voinut juosta sen syliin ja kietoa käteni halatakseni tuota hurmaavaa nuorukaista.
|
|
|
Post by Wenla on Sept 28, 2015 18:16:17 GMT 2
Ruskamäessä
Mua kismitti entistä enemmän se, että en ollut päässyt mukaan tunnille, kun olin nähnyt Cellan ratsun Timun ja Sandran ratsun Noan. Voi kumpa niiden selkään olisikin päässyt, kuvaajan rooli tympi mua. Epistä!! No, onneksi pääsin silti edes mukaan, nuuskiminen oli aina kivaa, varsinkin hyvässä seurassa (ei sillä että mä yleensä nuuskisin...).
"Aika kotoisa paikka!" Salma sanoi. Tuuliakin komppaili ja näytti haaveilevan jostain todella ihanasta, sen verran iloinen ilme tytöllä oli. Mun selkää pitkin luikerteli kuitenkin kylmät väreet, kun saavuimme Fiian ratsun karsinalle. Ei juma. "Muistatteko kun kerroin siittä ratsukosta jonka näin maastossa Gitan kanssa? Mu-musta tuntuu että toi Viima on se suokki jonka näin," kerroin hiljaa Allulle, Tuikulle ja Salmalle. "Niinii, entä mitä sitte tapahtu?" Aleksanteri kiirehti ja katsoi mua kysyvästi. "No emmä kereeny tajuumaan muuta kuin että se oli oikein nätti suokki ja selässä joku tyttö, tai nainen," kohautin olkiani ja tuijotin edelleen Fiaa joka harjaili hevosta rauhalliseen tahtiin. "Huih," Tuulia vinkaisi. Nyökkäsin. Niinpä.
Kentälle päästyämme olimme kerenneet nähdä toisenkin Seppeleen puheenaiheen, Laurin. Pihlan kaverin tai jotain siihen suuntaan, mä en oikeesti ollut ihan perillä. Tuntia oli katsomassa myös kaksi muuta, Vivi ja joku söpö pikkutyttö, joka kommentoi ratsastajia ihan olan takaa. Mua ja Tuuliaa nauratti, eikä kuvaamisesta meinannut tulla oikein mitään. Eikä sillä että se olisi mulle ollut tärkeää, ketä kiinnosti kun tyypit vähän teki pohkeenväistöä ja silleen. No, yritin parhaani kuitenkin saada muutaman kuvan jokaisesta, jotta voisin sitten lähettää niitä eteenpäin. Ja toivoin myös että Instagramin etusivu olisi täynnä mun ottamia hienoja ratsastuskuvia. Kuvaajalle kunniaa, eiks nii.
Mä olin keskittynyt tsättäämään mun luokkaisille, kun tunsin käsivarren olallani. "Tuide pliis," sihahdin ja vilkaisin tyttöä kohti, mutta ensimmäisenä näinkin punapäisen pojan, joka oli juuri aikeissa sanoa jotain. "Wouwouwou, piäs hajurako," mulkaisin ja vetäydyin hieman Salmaan päin. Tuulia sen sijaan moikkasi ja mä tyydyin pyörittelemään silmiäni. "Keitäs työ ootte ja mistä näin sieviä naisia tulee?" poika kysyi. Tuulia vastasikin hänelle ja he juttelivatkin jonkin aikaa kunnes poika katsahti muhun. "Ja sun nimi oli...?" "Wenla, sä oot vissiin sitten joku herraenosaakäytöstapoja." "No ei ihan, Mikael tai Miku. Et vissiin kuunnellu kun esittäydyin?" "Jos näät niin mä otan tässä kuvia." "Hei ei tartte olla noin vaikee tapaus." Mun teki mieli oikeesti lyödä sitä tai jotain, mutta hillitsin itseni. Älä herätä huomiota, eiks se Lynn ollu nii sanonu.
|
|
|
Post by Anni on Sept 30, 2015 16:58:16 GMT 2
Mä tunsin oloni säälittäväksi sen sotalaivan selässä. Eihän sillä kokoa ollut sen enempää kuin Lailallakaan, mutta herkkään tammaan tottuneena Rasmus tuntui huomattavasti jäykemmältä ja hitaammalta ratsulta. Mä olin suurimman osan tunnista ihan ajatuksiini vaipunut. Aleksanteri, Salma, Wenla ja Tuulia seurasivat tuntia kentän laidalta, kunnes joukkoon liittyi myös mulle tuntematon henkilö. Näin useammankin pään kääntyvän naisen suuntaan ja pari ratsukkoa oli jo vähällä kolaroida toisiinsa. "Mitä siellä tapahtuu?" Anna-Mari kivahti hieman ikävään sävyyn. Huokaisin syvään ja pukkasin Rasmuksen laukkaan istuinluillani - jos mä jotain olin tän tunnin aikana oppinut niin sen, että häviäisin taistelun pohkeiden kanssa punkamisella.
Tunnin jälkeen porukka oli edelleen varpaillaan. Tallille oli pölähtänyt useampi tallilainen, joiden katseet vaihtelivat uteliaista tympääntyneisiin. Rasmusta purkaessani sain osakseni sellaisen mulkaisun, etten olisi sellaista ihan heti odottanut. "Näkyykö mitään outoa?" kysäisin Cepalta, joka käveli edelläni satulahuoneeseen. Tyttö pudisteli päätään. Mä tiesin kuvioista yllättävän paljon pelkästään Cellan ansiosta: blondi oli jaksanut tarinoida oudoista sattumuksista Seppeleessä jo ennen mun ja Lailan yhteisen taipaleen alkua. "Kuka se nainen siellä kentän laidalla oli?" kysyin asetellessani Rasmuksen satulaa telineeseen. "Tallinomistaja itse", huoneeseen samalla hetkellä saapunut Lynn vastasi. Mä toljotin naista hieman hämmentyneenä. Miks tää kyseinen tallinomistaja oli vaikuttanut jotenkin ärsyyntyneeltä kentän laidalla seistessään?
Rasmus oli helppohoitoinen ruunankopukka ja jätinkin puoliverisen hengaamaan karsinaansa hoidettuani sen pois. Seppeleläiset olivat pakkautuneet yhdeksi ryppääksi tallikäytävälle odottaessaan viimeisiä hevosenpurkajia. "Pitäiskö meidän käydä vielä vähän kiertelemässä?" joku supatti, saaden vastaukseksi epämääräistä mutinaa. Loppupeleissä me hajaannuttiin pienempiin porukoihin ja lähdettiin kiertelemään tallia wnb-rennot hymyt huulillamme. Olin juuri purjehtimassa ulos Rosan perässä, kun matkani töksähti bruneten selkään. Stopiksi paljastui ärtyneesti meitä katsova tallinomistaja, joka sai kylmät väreet kiirimään mun selkääni pitkin. Mitä sillä oli meitä vastaan? Oltiinhan me kuitenkin maksavia asiakkaita, vaikka no, kilpailevalta tallilta.
|
|
|
Post by Salma on Oct 19, 2015 10:45:20 GMT 2
Oli pakko niellä ylpeytensä ja myöntää, että Ruskamäki taisi olla ihan kunniallinen ratsastuskoulu.
Olihan se pieni ja rämettynyt, olihan hevosilla Seppelettä hämärämmät karsinat ja olihan lantala ahdas ison tallin taakse kyhätty pressukatos. Mutta mitä hevosiin tuli, ne olivat aika lihaksikkaita eivätkä näyttäneet pistävän ollenkaan pahakseen oikein päin kulkemista. Ja tallilaiset, he näyttivät tosissaan ottaneen pienen pihapiirin omaksi kodikseen.
Kenttä oli alaspäin viettävän ruohikkoisen rinteen laidalla. Oikealla puolella oli pieni varjoa tuova metsikkö, vasemmalla korkeampaa heinikkoa ja multamaasta nouseva paljas kukkula. Allu oli heti tunnin alettua ottanut metsikön haltuunsa ja kadonnut puiden väliin, luullakseni pikaiselle hermotupakalle. Hevosten kulkiessa vielä alkukäyntejä olin huomannut sivusilmällä, miten takaamme tallin suunnasta metsikköön harppoi pitkä pojanhahmo. Pian sen jälkeen Allu palasi puhisten takaisin, ja heittäytyessään nojaamaan aitaa vasten mutisi jotakin ihme hiippareista. Hymyilin itsekseni enkä viitsinyt sanoa, että mehän itse asiassa niitä hiippareita olimme.
Erityisesti nyt, kun Ruskamäen hevoset osoittautuivat odotettua hienommiksi, olisi ollut ihanaa päästä kokeilemaan niitä. Nojasin leukaani kämmeneen ja seurasin katseellani hajamielisesti säämiskäisen harmaata Diamond Tipiä, jolla Cella ratsasti. Tatuoitu tallityöntekijä Irene oli esitellyt ponin nimellä Timu, mikä oli tietyllä salaisella hyväntahtoisuudella naurattanut minua. Kutsuttiin sitä sitten miksi tahansa, suomalaisena esteratsastajana olin tunnistanut sen ensimmäisestä hiilenvärisestä jouhikarvasta. En ollut ollut ainoa 15-vuotias, joka oli katsellut telkkarista pikku Timun ratoja ja toivonut, että omistaisi jonakin päivänä samanlaisen esteponin.
No, tässä sitä nyt oltiin. Timu teki tarkkoja siirtymiä Cellan alla, eikä näyttänyt pistävän nykyistä tuntiponin uraansa ollenkaan pahakseen. Sen perässä poukkoili hassu tapaus: tummanruunivoikko kapea tamma, joka oli tunnin alussa kieltäytynyt seisomasta keskihalkaisijalla ja melkein suistanut Rosan kentän hiekkaan. Se ei varmasti ollut päivääkään yli viisivuotias. Olin kiinnittänyt pieneen ratsuun huomiota jo heti alkutunnista ja odottanut mielenkiinnolla, antaisiko pyöreäkasvoinen ratsastuksenopettaja sille helpotettuja tehtäviä. Ei ollut antanut.
Kenties hevosiakin enemmän olin odottanut ruskislaisten näkemistä omassa elinympäristössään. Heistä oli ollut meille niin paljon harmia koko huoltovajajupakan aikana, että olin tullessamme pelännyt meitä odottavan kokonainen sotasaattue. Kentän laidalla oli roikkunut kuitenkin vain iloinen lettipäinen yksitoistavuotias, jonka nenä valui ja vasen letti oli hapsahtanut auki. Hän katsoi meitä tärkeänä ja niiskautti nenäänsä. "Tuolla Biancalla, niin sillä voi mennä vaativaa B:tä", hän esitteli meille osoittaen Lynnin alla olevaa kiukkuisen näköistä puoliveristä.
Pikkutyttö jäi minun ja Wenlan viereen iloisesti pälättäen, ja kertoi kolmessa minuutissa olevansa Pau, käyvänsä viidettä luokkaa, tykkäävänsä harjata Timua, tulevansa pyörällä tallille ja osaavansa ruokkia kaikki hevoset. Hän selitti juurta jaksain minkälaisissa astioissa säilytettiin Liljan eläkeruokia ja miten heinää piti aina ottaa tietystä paalista, ettei Kati menisi laskuissa sekaisin. Minä, Wenla, Tuikku ja Allu nyökyttelimme (tosin viimeksi mainittu pakotetusti hymyillen) Paulle ja annoimme kameroiden laulaa. Seppeleläiset olivat päässeet laukkaympyröille kentän päätyihin, letit heilahtelivat keskittyneesti selkiä vasten ja hevosten pärskähtely rytmitti laukka-askelia.
Ihan kuin muut ruskamäkeläiset olisivat sopineet kellonajan, jona saapuivat. Välikäyntien aikana heitä yhtäkkiä purskahti paikalle pieninä, uteliaina ryhminä, jotka kerääntyivät aidalle jättäen heidän ja meidän väliin selvän hajuraon. Ainoastaan yksi poika, punatukkainen itsetyytyväisen näköinen teini, teki näyttävän kierroksen meidän kauttamme ja kaappasi röyhkeästi Tuulian ja Wenlan kainaloonsa. Olin onnellinen, että hän jätti minut rauhaan. Pojan kaulaillessa Tuikkua ja Wenua vilkaisin nopeasti Allua. Olin arvannut oikein: hän tuijotti epäuskottavan tiiviisti ohi vyöryvää isoa mustankirjavaa hevosta, puristi suunsa viiruksi ja ajatteli kai pitävänsä yllä arvokasta hiljaisuutta. Kun punapää lähti naureskellen toisten ruskislaisten luo, minä kysyin puoliääneen olivatko Tuikku ja Wenla tunteneet hänet. Molemmat pudistivat päätään, Tuikku posket kummallisella tavalla hohkaten. Olikohan hän tulossa kuumeeseen?
Vilkuilin toivoakseni huomaamattomasti ruskamäkeläisiä, jotka juttelivat laiskasti keskenään ja pyörittelivät puhelimiaan kiusaavasti käsissään. Mietin mahtoivatko he kuvata ratsastustuntia - ja jos kuvaisivat, mitä ihmettä he tekisivät meidän ratsastuskuvillamme. Tietysti saattoi olla, että he lähettivät kuvia muille tallilaisille todisteeksi siitä, että kilpailevan ratsastuskoulun vakiokalusto humputteli täällä koko tallin vahvuus allaan.
Olin aika varma, että pari kertaa ruskamäkeläiset vilkuilivat meitä. Ja melkein yhtä varma olin siitä, että puhelinten kuvausääni räpsähteli hiljakseltaan ratsastuksenopettajan kantavan äänen alla. Osa puhelimista osoitti kentällä huohottaviin ratsukoihin. Osa osoitti minuun, Tuuliaan, Wenlaan ja Aleksanteriin. Käänsin katseeni uralle ja yritin hivuttaa huomaamattomasti selkäpuoleni kohti kameroita.
|
|
|
Post by Emmy on Nov 1, 2015 14:34:28 GMT 2
Syksyinen maisema vilisi auton ikkunan ohi kun Lynnin täpötäysi kaara huristi kohti Ruskamäkeä. Olimme ottaneet härkää sarvista, hylänneet ennakkoluulomme tallia kohtaan ja varanneet tunnin ruskamäestä. Tai Lynn oli varannut, me muut oltiin vaan ilmoittauduttu mukaan. Minua jännitti. En ollut kolmeen vuoteen käynyt ratsastamassa muualla kuin Seppeleessä, uusi talli, uudet tavat, uusi opettaja ja uudet hevoset jännitti aina. -Toivottavasti en saa mitään kauhean isoa laivaa.. tuumasin ääneen keskipenkille litistyneenä. –Isoja hevosia on niin vaikea ratsastaa. -Eikä oo! Totesivat Anni ja Rosa samaan aikaan. Nauroin.
Pian kurvasimmekin Ruskamäen pihaan. Ensisilmäyksellä talli tuntui hyvin kodikkaalta ja suloisen vanhanaikaiselta. Kaikki rakennukset olivat vanhoja, mutta hyväkuntoisia, jotenkin maalaisromanttisia. Kävelimme hermostuneena ja innostuneena porukkana kohti tallirakennuksia. Joukkoa johtava Lynn seisahtui ja tuntui punnitsevan kumpi rakennuksista olisi se oikea. Vilkuilimme toisiamme ja ilmeistä päätellen kenelläkään ei ollut sen varmempaa tietoa. Pelastavana enkelinä kuitenkin tallin nurkan takaa hilpaisi ilmeisesti työntekijä kottikärryjä työnnellen talliin. Seurasimme tiiviinä laumana henkilöä talliin.
Huomattuaan meidät nainen esitteli itsensä ja arveli meidän olevan se tilaustuntiryhmä. Oli puhetta Arista ja jostain naisesta ja että jompikumpi tulisi pitämään meidän tunnin ja jakamaan hevoset. Odotellessa Irene esitteli tallia. Olimme saaneet tallikierrosen päätettyä kun Ari (se on siis nainen?) tuli talliin ja jakoi meille hevoset. -..jaaa Emmylle, nainen sanoi ja etsi katsellaan porukkaa, viittasin ja huikkasin pienellä äänellä ”täällä” -..sä saat Maissin, nainen jatkoi. -…jaa Rosalle… Aivoni vetivät ylikierroksilla kun yritin muistaa kuka esitellyistä hevosista oli Maissi. Kun kaikille oli jaettu hevoset, pääsimme laittamaan niitä kuntoon. Irene avusti meitä vielä satulahuoneessa, kun lähdimme kaikki hakemaan kamoja ja harjoja. Sain käsiini Maissin satulan ja sen koosta päätellen ratsuni ei ollut ainakaan poni. Ja niinpä päästyäni Maissin karsinalle, hevonen osoittautui järkyttävän kookkaaksi tummaksi puoliveriruunaksi. Aavistuksen järkyttyneenä kohtalostani, laskin varusteet sen karsinan eteen ja pelon sekaisin tuntein otin käteeni riimunnarun ja sukelsin kohti tuntematonta, eli Maissin karsinaa.
Maissi osottautui kuitenkin kovin suloiseksi ja se oli helppo hoitaa. Nättihän se oli kuin mikä tumman karvansa ja kauniin kokosukkiensa kanssa. Hentoinen piirto korosti aavistuksen kuperaa nenäpiitä. Pian huomasin, ettei Maissi tykännyt yhtään pään harjaamisesta, joten rupesin jo maalailemaan kauhukuvia millainen se olisi kun yrittäisin laittaa sille suitsia. Olin niin lyhyt.. Onneksi Irene sattui kulkemaan ohitseni kun yritin epätoivoissani laittaa muuten valmiille Maissille suitsia päähän. Hevonen oli nostanut päänsä korkealle ja iso kun oli, se pää oli oikeasti tosi korkealla. Seisoin varpaisillani ja sittenkin keskisormeni pää vain kutitteli Maissin leukakarvoja. -Tarviitko apua? Irene kysyi katsellessaan jokseenkin epätoivoista yritystäni laittaa Maissille suitsia. -Joo kiitos, oon niin lyhyt että tarvisin tikkaat tän kanssa, totesin ja väänsin suuni hienoiseen vinoon hymyyn. -Maissi on vähän tommonen välillä, vähän ärsyttävä, mutta muuten se on ihan sulonen, Irene vastasi ja hymyili hänkin. Irenen avulla saimme suitset Maissin päähän ja pääsin lähtemään kentälle. Onneksi en juurikaan muista jäljessä.
Kentällä tarvitsin jakkaran jotta pääsin tämän valtamerilaivan selkään. Selässä säädin jalustimet ja tunsin itseni superpieneksi, kun jouduin lyhentämään jalustimia useammalla reijällä. -Kukakohan kilometrijalkanen tällä on viimeks ratsastanut? jupisin hiljaa Fiialle, joka tukahdutti äänettömän nauruntyrskähdyksen. Maissi keinahti liikkeelle hitain ja isoin askelin. Kiikuin kyydissä, ja mietin mitähän tuleva tunti toisi tullessaan. Ainakin erityisen kipeitä lihaksia, se oli varmaa, sillä Maissi tuntui aika hitaalta ja arvelin että saisin patistella sitä eteenpäin pitkin tuntia.
|
|
|
Post by Clara on Nov 11, 2015 21:08:42 GMT 2
Pakko myöntää, että mä olin tämänpäiväistä Ruskamäen ratsastustuntia varten panostanut ulkonäkööni tavallista enemmän: olin edellispäivänä pessyt harmaat ratsastushousuni, huoltanut uskolliset ratsastuskenkäni ja mietiskellyt useamman minuutin vaatekaapin edessä, minkä paidan laittaisin. Oltiinhan me kuitenkin tallilla vieraita, ja minusta oli hyvä antaa siisti vaikutelma Ruskiksen väelle. Itse olin käynyt tuolla uudehkolla ratsastuskoululla aiemmin vain kerran, silloin kuin shetlanninponit olivat alkukesästä karanneet ja olimme päätyneet etsintäretkellä talliin pitämään sadetta. Toki olimme ruskamäkeläisiä tavanneet aina silloin tällöin maastossa liikkuessamme, ja kieltämättä suhde tallin ratsastajien ja meidän välillä oli varsin kilpailuhenkinen. Minulle oli valittu ratsuksi tunnille Lilja, superkiltti vuonohevonen, jonka leveässä selässä tunsin oloni turvalliseksi, ja vähän pieneksikin. Puristin ohjia kädessäni ja vilkuilin hieman jännittyneenä muita seppeleläisiä sekä ratsastuksenopettajaamme Katia. Salma, Aleksanteri, Tuulia ja Wenla roikkuivat kentän aidalla, niillä oli kamera mukanaan, joten saisimme varmasti mahtavia tilannekuvia tunnin kulusta. Pieni hymynkare levisi kasvoilleni, mutta se kuoli yhtä nopeasti pois, kun huomasin kolme itsevarman näköistä, ratsastussaappaisiin ja -housuihin sonnustautunutta hahmoa marssimassa kentälle päin. Ruskamäkeläiset, tottakai. Tietysti niiden piti tulla vahtimaan meidän tuntiamme, jotta ne pääsisivät sitten juoruamaan meistä ja analysoimaan kaikkia virheitämme. Puristin hampaat tiukasti yhteen, suoristin selkäni ja tiukensin aavistuksen verran ohjia. Nyt täytyisi ratsastaa niin hyvin kuin mahdollista, ettei ruskamäkeläisille vain jäisi mitään pahaa sanottavaa meistä. Kiitos Lynn huipusta ideasta!
|
|