9.10.2015 Western: rentoutta ja istuntaa

[Anne]

Kristerin pitämä Western-tunti rentouden ja western-istunnan tiimoilta.

5/5

Fiia -Alex
Daniel - Huiska
Tuulia - Humu
Cella - Myntti
Clara - Windi

Tunnilla käytiin läpi rentoutta ja istuntaa kaikissa askellajeissa. Krister pyysi pitkää jalkaa, painavaa takapuolta ja painoa reippaasti myös jalalle. Yläkroppa piti pitää suorana, mutta rentona.

Clara ja Windi sekä Fiia ja Alex aloittelemassa tuntia. Fiialla oli jo hyvä tatsi hommaan. Claralla ja Windillä sen sijaan oli enemmän vaikeuksia koko tunnin ajan.

Däni pönötti kouluratsastajamaiseen tapaansa. Krster pyysikin enemmän rennompaa meinikiä jalkaan ja pohjetta vähän vähemmälle tuntumalle.

Tuulia pystyi istumaan melko rennosti ravissakin. Alapohje nousi aina välillä ja Krister muistuttelikin siitä. Hieman saisi Tuulia nojata taakse rohkeammin.

Loppuun vielä laukkaa. Cella pysyi melko hyvässä ryhdissä Myntin selässä. Hieman voisi vielä ottaa letkeämpää asennetta ja antaa hevosen mennä, jos sitä (kerrankin) huvittaa.

[Fiia]

”Musta tuntuu, että mä saan Alexin tunnille aika usein nykyään”, pohdiskelen satuloidessani isoa rautiasta syksyn western-tuntia varten. ”Tosi hauskaa, sitä on niin ilo ratsastaa. Hyvää vaihtelua Elmolle.”
”Mukavaa että pidät!” oveen nojaileva Odelie hymyilee. ”Siitä on kyllä tullut tosi kiva. Uskaltaa kohta laittaa Jasoninkin sen selkään. Danielhan sitä on nyt välillä treenannut, varmasti tehnyt Alexille hyvää.”
”Jep! Toivottavasti se on kiltisti tänäänkin, en ole ratsastanut westerniä melkein puoleen vuoteen”, naurahdan ja kiinnitän rintaremmin. Alex nostaa korvat pystyyn ja ottaa muutaman askeleen ovelle päin työntääkseen turpansa Oden syliin. Nainen hyväilee ruunan otsaa.
”Se on toiminut aika mukavasti western-tunneilla viime aikoina, varmasti menee hyvin”, Odelie rohkaisee. ”Tsemppiä!”
”Kiitos!” hymyilen ja nappaan suitset koukusta. Odelie taputtaa ruunaa vielä punaiselle kaulalle ja lähtee sitten jatkamaan matkaansa.

Minä suitsin Alexin, vedän kypärän päähäni ja suuntaan sitten Cellan ja Myntin perässä kohti kenttää. Ilmassa leijuu kosteaa sumua, mutta ei onneksi sada. Krister on ripotellut kentälle kirkkaanoransseja törppöjä ja odottelee nyt meitä aitaan nojaten kädet ristissä rinnalla. Talutan Alexin muiden jatkoksi kaartoon keskihalkaisijalle, kiristän satulavyötä vielä reiällä, säädän jalustimet ja kapuan sitten jakkaralta hevosen selkään. Se liikahtelee kärsimättömänä paikoillaan ja lähtee halukkaasti liikkeelle, kun löysään ohjan pitkäksi ja puristan pohkeillani höyhenkevyesti sen kapeita kylkiä.

Krister painottaa tunnin aiheen mukaisesti erityisesti hyvää, eleetöntä ja tasapainoista istuntaa alusta saakka. Vaikka Alex osaa olla säpäkkä, westerntunneilla tuntuu alusta saakka olevan oikeanlaisessa mielentilassa – rento ja rauhallinen. Välillä se toki puhisee kentän laidalla pyöriville lehdille, mutta täysiveriseksi se suhtautuu ympäristöön yllättävän lungisti ja antaa minun keskittyä istuntaani. Erityisen vaikeaa minusta on saada riittävästi painoa jalalle, jotta pääsen istumaan satulassa tukevasti niin, ettei tasapaino pääsisi heilahtelemaan nopeissakaan suunnanmuutoksissa tai siirtymisissä. Krister neuvoo myös nojaamaan riittävästi taakse, vaikka se kouluratsastuksen sotilaalliseen ryhtiin tottuneena tuntuukin minusta alkuun vaikealta.

Yllättävän nopeasti alan kuitenkin jälleen tottua western-tyyliin. Alex pärskähtelee tyytyväisenä, kun ravaamme isoja ympyröitä molempiin suuntiin. Western-tunneilla ja ison hevosen selässä huomaa erityisen hyvin, että ratsastajankin olisi tärkeä venytellä. Leveässä lännensatulassa tuntuu välillä hankalalta saada lonkkaa riittävästi auki, niin ettei tarvitse puristaa polvella tai muutenkaan jännittää jalkaa. Pitäisi varmaan järjestää joku seppeleläisten kehonhuoltotunti, huomaan miettiväni. Varmasti oheistreeni tekisi hyvää muillekin kuin minulle.

Laukassa Alexkin vähän innostuu, mutta Krister toteaa, ettei se haittaa – niin kauan kuin ratsu on hallinnassa, saa se edetä reippaastikin. Ja kun ruunalla pienet istunnalla tehdyt pidätteet menevät läpi, niin mikäs siinä on laukkaillessa. Hevonen tekee hyvin töitä ja minusta alkaa tuntua, että satulassa on jo helppo ja luonteva olla. Laukkojen jälkeisessä loppuverryttelyssäkin Kristerkin sanoo, että yhteistyö Alexin kanssa näytti tänään aika kivalta. Se on varmasti paras kehu, minkä olen tämän vuoden puolella kuullut, ja loistan lopputunnin kuin aurinko.

Kiitos tunnista!

[Daniel]

"Daniel - mitä sä siinä vielä istut?"
"??"
"Mikset sä ole laittamassa Huiskaa valmiiksi?"
"... Huiskaa?"
"Teidän tunti alkaa kymmenen minuutin päästä!"
"... tunti...?"
"Haloo - Krister hermostuu jos sua ei kohta ala näkyä! Nyt lännensatula Huiskan selkään ja sassiin!"
"Mutta enhän mä ole ilmoittautunut..."
"Oletpas!"

Jokseenkin lamaantuneena mä ravasin siistimään Huiskaa ja länttäämään lännensatulan sen selkään, kun en muutakaan siihen hätään keksinyt. En edes tarkistanut tuntilistasta, oliko mun nimi siellä. En ymmärtänyt, miksi olisi ollut, mutta toisaalta Sandra oli ollut niin tomera patistellessaan mua tunnille, että sitä oli ihan pakko uskoa. Toden totta - kun hetken kuluttua (vain pari minuuttia myöhässä) talutin Huiskan kentälle, Krister tokaisi:
"Kiva nähdä sinuakin westerntunnilla."
Huokaus. Kai se sitten oli totta. Vähän epäluuloisena mä tälläydyin satulaan ja satuin vilkaisemaan Cellaa, jonka kasvoilla oli pahansuopa hymy. Hmmm.

Tunti oli kyllä aika kamala. Yritin suhtautua siihen mielenkiinnolla ja reippaalla nyt-kokeilen-uutta-asenteella, mutta Huiskaa ei yhtään kiinnostanut pitää yllä mun mielenkiintoani. Se suorastaan jyräsi mun uteliaan asenteen valtavalla suokinruhollaan. Tunnin edetessä osasin vain ihmetellä, miten Jason oli jaksanut hoitaa sitä niin kauan.

Sanomattakin on selvää, että mä en tällä tunnilla loistanut osaamisellani. Kerta se on ensimmäinenkin. No ei vaineskaan! Sorisori, en oikeesti oo noin täynnä itseäni. Mutta joo, tuntui vähän paluulta alkeiskurssille. Suurin osa mun aivokapasiteetista meni sen ymmärtämiseen, miksi mä oikein olin koko tunnilla vastoin omaa tahtoani. Epäilin vahvasti Cellaa, mutten voinut todistaa mitään sillä hetkellä. Vielä mä ottaisin asiasta selvää ja kostaisin koko jutun vielä jotenkin.

[Cella]

Raskaan lännensatulan paino tuntui ihanalta sylissä, niin kuin pieneltä piristysruiskeelta, joka lupaili seuraavan tunnin olevan oikein hyvä. Mä en tiedä olinko mä jotenkin vajaa, kun en ollut painellut westerniä kesän jälkeen lähes lainkaan: jos se oli mulle kerran näin suuri intohimo, ja mulla oli vapaassa käytössä ihan kohtalainen lännenhevonenkin. Kai Windin peruskunnon treenaaminen oli mennyt kaiken "ylimääräisen" edelle.

En tiennyt kumman ilme huvitti mua enemmän, Windin vai Aleksanterin, kun kävelin pokkana ovellaan mulkoilevan hoitsuni karsinan ohi, suoraan Myntin boksiin. Kumpikin näytti siltä, että olisivat kovasti halunneet kertoa mulle mun olevan väärässä paikassa, mutta eivät hämmennykseltään tienneet miten.
"Hei, onko tää neiti valmis jo?" kysäisin Allulta niin hilpeästi, että nyt se ainakin luulisi mun olevan ympäripäissäni syyslomaperjantain kunniaksi. Rahnuttelin hiukan happaman näköisen Mynden kaulaa, ja tasapainottelin jättimäistä satulaa paremmin käsivarrelle.
"Öh... on? Kiitos kysymästä?" Allun sukaa pitelevä käsi oli pysähtynyt kaikessa kummastukessaan. Se tajusi viimein väistää ja päästää mut satuloimaan, kun melkein kahdenkymmenen kilon painoinen, tyylikkäästi kirjailtu nahkasatula oli livetä mun hyppysistä lattialle.
"Siis... mitä sä teet?"
"Pöljä, mä meen tällä westerntunnille."

Pian tumma tamma oli tikittänyt mun perässä kostealle kentälle. Olin tyytyväinen, ettei Krister ollut siirtänyt tuntia maneesiin, se ei mun mielestä sopinut aivan lännentuntien tunnelmaan. Tungin jalkani raskaaseen puujalustimeen ja heilautin itseni satulaan. Tottuneesti oikea käsi keräsi pitkät ohjat nyrkkiin, ja pohkeet antoivat Myntille luvan keinahtaa käyntiin. Hymyilin idiootisti ja kliseisesti itsekseni ratsuni korville: tämä se vaan oli se mun juttuni.

Päivä sen kuin parani. Olin ihan täysin unohtanut pikku jekkuni Danielille, ja siksi lähes yhtä riemuissani kuin kaikki muut kouluvirtuoosin kiskoessa ilmeisen pystyynnukahtanutta Huiskaa kentälle lännenkamppeisiin topattuna. Yrmeä Dani heilautti itsensä suureen, syvään satulaan, ja näytti kilometrin mittaisten lännenohjien kanssa aivan eksyneeltä. Vilkuilin sivusilmällä nuorenmiehen sisäistä kamppailua – ja yritin olla nauramatta ääneen tämän istuessa täydelleen selkäytimeen hiotussa kouluistunnassa kummastelemassa Huiskaa, joka näytti atleettiseen Topiin verrattuna harmaakarhulta. Kiitin parin viikon takaista itseäni näin loistavasta ideasta. Se oli kuin joululahja itseltä itselle.

Kun tunti käynnistyi, mulla ei ollut enää aikaa ihmetellä Danielin kohellusta. Westernaiheinen istuntatunti saattoi kuulostaa melkoisen perussetiltä (kuka ei osaisi istua näin mukavassa satulassa??), mutta se oli haastavampaa kuin osasi ajatellakaan. Krister seposti stetsoni kallellaan klassisen ja lännenratsastuksen apujen eroja, mistä suurin oli tunnetusti se, että lännenratsastuksessa painotettiin hevosen luonnollista tapaa väistää painetta, ei seurata sitä. Mä kannustin Mynttiä uralla hiukan reippaampaan käyntiin, ja kuuntelin opettajaa tarkasti. Kristerin tunneilla mä olin niin rasittavaa Hermione Granger -tyyppiä – imin kaiken eteen tihkuvan tiedon kitusiini kuin pieni hyttynen.

Pikkuhiljaa ratsukot siirtyivät raviin. Keräsin ohjat paremmin etusormen molemmin puolin, ja rentoutin alaselkää askeleeseen mukaan. Tihrustin sivusilmällä kentän toiselle puolelle, missä Windi känkkäili Claralle jostakin mielikuvitusmöröstään, ja yritin telepaattisesti komentaa sitä lopettamaan. Oli hassua nähdä jonkun muun ratsastavan Windillä lännensatulassa, mutta kun nyt kerran ratsasti, olisin toivonut tamman väläyttän niitä taitojaan mitä tiesin sen osaavan. Oli melkein noloa nähdä sen käyttäytyvän niin huonosti.

Vilpoinen ilma teki terää Myntille: tamma tuntui virkoavan raviympyräharjoituksen aikana. Sen askeleeseen tuli niin paljon uutta pontta, että meidän piti kiekuroida pieniä voltteja ja poikkisuuntaan-leikkaajia, jottei tormattu toisten ratsukoiden häntiin kiinni. Pidättelin tamman innokkuutta hieman istunnalla, mutta Krister kehotti lopettamaan sen. Antoi hevosen ravata, jos se kerran halusi.

Myntin ravissa ja laukassa oli hieman vaikeampi istua Windiin tottuneena, olihan puoliveritamma kapeampi ja terävämpi monelta eri kantilta. Nostin laukan siirtämällä lonkkaluusta lähtien jalkaa hieman taaemmas, ja nojasin oikein kunnolla istuinluilleni askellajin noustessa. Pohkeilla ja nyrkkiä harjan yli siirtelemällä pujotutin Mynden oranssien kartioiden välistä lyhkäisessä laukassa, ja tehtävän päätyttyä jarrutin tamman ääniavuilla ja raskaalla istunnalla raviin. Ratsastin takaisin päätyyn muun viisikon seuraan, kun Krister huikkasi mulle ohimennessään:
"Cella, miksi sä puristat yläreidellä? Et sä sieltä putoa."

Avasin jo suuni vastaamaan jotain, kuten "en mä mitään purista", kun huomasin eron minkä tapahtui, kun alitajuisesti rentoutin kinttuni. Koko lantion alueesta tuli elastisempi, ja raviaskel tuntui nyt aivan erilaiselta, kuin olisi ollut lähempänä. Tarkkasilmäinen Krister nyökkäsi mulle hyväksyvästi, ja kääntyi sitten seuraamaan Fiian ja Alexin ravitehtävää.

Ne oli ne pienet asiat, jotka saattoivat muuttaa lähes kaiken.

[Clara]

Windin selkään kiipeäminen vähän jännitti, ja tunti oli tämän kaksikon osalta aikamoista säätämistä. Pienenksi hetkeksi molemmat kuitenkin rentoutuivat ja pari ihan hyvää pätkääkin saatiin.

[Tuulia]

Humu ansaitsi hyvin tehdyn työn jälkeen rapsutusten lisäksi halin <3