|
Post by Britta on Aug 28, 2015 19:37:17 GMT 2
Britan ja Eetun tarinoita siitä, mitä tapahtui Seppeleen jälkeen.
|
|
|
Post by Britta on Aug 28, 2015 19:40:37 GMT 2
B1: Aloitus. 25. elokuuta 2015
Nojasin kyynärpäät koulupöytään ja laskin leuan nyrkkien varaan. Koulupöytäni edessä oli ikkuna, josta näki hiljaiselle kadulle. Naapurin täti kykki pelargonioidensa seassa sormet vinhasti väpättäen. Oli saatava kukat kasvamaan, jotta puutarhaa ilkeäisi esitellä muille naapureille. Joka syksy täti piti illanistujaiset, joissa syötiin hyvin ja ihailtiin hänen koreita kukkiaan. Ja joka ikinen kerta minut pakotettiin mukaan, hymyilemään tekohymyä, vaikkeivat ne kukat kiinnostaneet sitten pätkääkään. Huokaisin syvään. Siitä oli nyt hieman päälle kuukausi, kun muutimme takaisin Ahvenanmaalle. Paikkaan, jossa olin viettänyt lapsuuteni. Muistin yhäkin jokaisen kadunkulmauksen, kiviset tiet ja vanhat puut, joissa minulla ja isosiskollani oli tapana kiipeillä. Silloin kaikki oli niin hauskaa, upeaa ja rakasta. Ja sitten se iski päin kasvoja, ensimmäinen muutto. Vihasin sitä kylää, jonne muutimme. Nuori tyttö ilman kunnollista kielitaitoa lykättiin täysin suomenkieliseen kouluun, jonne se tyttö ei olisi tahtonut mennä. Ahvenanmaalla olin puhunut Suomea vain perheen kesken, hiljaa ja vain kotona. Siellä suomalaisista asioista ei pidetty, piti olla hiljaa, jottei saanut paheksuvia katseita. Osa oli vapaamielisempiä, mutta äiti ei halunnut ottaa sitä riskiä, että meitä kiusattaisiin suomalaisuuden takia. Tai saisimme pahoja katseita, kuten minä toitottaessani vastaopittua Hämä-hämä-häkkiä pitkin Maarianhaminan katuja. Siinä piskuisessa kylässä löysin kuitenkin jotakin – rakkauden hevosiin. Paijasin poneja sen minkä ehdin, kiitos äidin, joka minut oli tallille raahannut. Tai no, sanotaanko, ettei raahaamisesta ollut puhettakaan, sillä jo asuessamme Ahvenanmaalla olin käynyt talutusratsastuksessa muutaman kerran ja olin mankunut äidiltä pääsyä uudelleen useita kertoja. Suomeen muutettuamme koko unelma kävi toteen. Ensin ratsastin äitini vuonohevostammaa, ajoin poniravikortin ja lopulta, kun olin tarpeeksi kokenut, sain oman hoitohevosen. Suomenpienhevostamman, joka ei päästänyt minua helpolla. Ämmä oli aivan omaa luokkaansa. Karsinaan mennessä se halusi syödä minut, oli kuin hirviö. Ratsastaessa jatkui aivan sama tahti, enkä edes enää pysynyt laskuissa, kuinka monta kertaa olin maistellut sitä surullisenkuuluisaa hiekkaa lentäessäni komealla kaarella satulasta alas. Mutta jokainen kerta opetti yhä enemmän, ja lopulta löysimme pienhevostamman kanssa yhteisen sävelen. Se ei enää halunnutkaan listiä minua karsinan seinään ihan joka kerta, ja oli päiviä, jolloin ratsastus sujui kuin tonttujen tanssi. Ja niin, samassa paikassa tapasin pojan. Pojan, jolla oli ruskeat hiukset ja hunajan väriset silmät, lippis päässä väärin päin ja takapiiska turhan pitkä. Pojan, joka pelasi lätkää, mutta oli aloittanut ratsastuksen vastikään, ja joka jostakin kumman syystä laitettiin menemään Ämmällä. Useita kertoja. Lopulta siinä kävi kuin kävi – tilanteet johtivat toiseen ja allekirjoittaneen ensipusuun. Tämä poika oli Eetu. Eetu kuitenkin muutti pois, ja minä jatkoin Ämmän hoitamista sydänsuruissa. Sydänsuruja ei kuitenkaan helpottanut se, että sain tietää Ämmän olevan myynnissä. Sain puhuttua äidin ympäri ja paperien allekirjoittamisen jälkeen olin maailman onnellisin ihminen – pienen, pyöreän suokkitamman omistaja. Suokkitamman, joka lopulta päätyi serkulleni ylläpitoon ja tekemään varsoja. Äiti kyllästyi työpaikkaansa ja löysi uuden Liekkijärvi-nimisestä, toisesta kyläpahasesta. Se ei haitannut minua ollenkaan, sillä olin mielissäni maisemanvaihdosta. Siellä oli monta talliakin, joista valitsin suurimman – Seppeleen. Seppeleessä kuljin vuoden tunneilla ja hengailin tallilla muutenkin. Halusin hoitohevosen, muttei minulla tärpännyt sitten millään. Jatkoin kuitenkin sitkeästi yrittämistä ja lopulta työni palkittiin – pääsin tallinomistajan ja hänen ystävänsä kilpurin hoitajaksi. Se jos mikä oli suuri kunnia. Ja mikä tärkeintä, pääsin osaksi mahtavaa talliporukkaa ja tapasin muun muassa oman best friend foreverini. Riina ei ollut mikään helppo tapaus. Hieman ennakkoluuloinen, jättikokoinen puoliveritamma palautti entisen ikuisen poniratsastajan jalat maahan. Riinan kanssa luottamus oli rakennettava aivan nollasta, koska se ei ollut normaali pystyynkuollut tuntiponi. Mutta ei se ollut kyllä lähellä Ärmättiäkään. Hieman alle puolen vuoden aikana ehti tapahtua vaikka mitä. Kehityin Riinan kanssa huimasti sekä esteillä että koulussa – se oli oiva opetusmestari, joka ei kestänyt virheitäni. Minun oli vain opittava virheistäni, kehityttävä ja puskettava vielä pidemmälle. Sinä aikana Riina ehti myös pyöräyttää maailman suloisimman varsan, Simon. Scimmyn kanssa opin kaikenlaista varsan koulutuksesta ja elämänkaaresta. Kunnes kaikki romahti hetkellisesti. Simo myytiin, Riina siirtyi pihattoon jalkavian takia. Tuntui, kuin olisin jäänyt tyhjän päälle, kunnes Anne kiikutti eteeni uuden hoitohevoseni. Kimon trakehnerruunan, Hyperionin. Hype ei sekään ollut mikään helpoin tapaus, sillä se oli nuori ja herkkä. Se oli kuitenkin elämäni hevonen, opettaen minulle vielä enemmän kuin kukaan muu aiemmin. Opimme elämään rinta rinnan, hengittämään samaa tahtia. Nuori, haasteellinen ruuna toimi ajoittain jopa ajatuksen voimalla. Teimme kaikkea ilman satulaa lönköttelystä tiukkaan treenaamiseen sekä jokaista asiaa siltä väliltä, kuin kuvitella saattaa. Hypestä luopuminen takaisinmuuton yhteydessä oli yksi kamalimmista asioista, joita osasin kuvitella. Tiesin kuitenkin, että ruunalla oli nyt hyvä olla – se oli päässyt tavoitteelliselle junnuratsastajalle, ja olin saanut siitä myöhemmin pari kuvaakin. Kaikki oli hyvin. Liekkijärvellä asuessani tutustuin upeisiin ihmisiin. Tallikavereista muodostui suuri perhe, jolle saattoi purkaa elämän ilot ja surut sekä männynkäpyset, jotka hieroivat ikävästi kengänpohjia. Oli draamaa, jännitystä, naurua ja rakkautta. Seppele oli minulle toinen koti, josta en uskonut koskaan luopuvani. Löysin itseni Seppeleessä, tiesin, millaiseksi olin tullut. Sydänsurut kasvattivat minua, ja niitä edeltävät onnenhetket ja jännityksen kipristelyt mahassa saivat suupielet väreilemään. Ja entä ystävien rakkaussuhteet ja –surut? Kaikesta selvittiin. En halunnut muuttaa takaisin Ahvenanmaalle. Halusin jäädä Liekkijärvelle, toiseen kotiini, Seppeleeseen. Tiesin, että Ahvenanmaalla kaikki asiat olisivat hyvin ja työllisyys parempi, mutta silti. Että takaisin kaikkien näiden vuosien jälkeen? Ajatus ei ollut hyvä, ei ollenkaan, ja itkin monta yötä. Äitini ymmärsi tunteeni, mutta pysyi vahvana. Minä muuttaisin mukana, vaikken halunnutkaan. Se oli kuulemma minulle parasta. Mutta eihän sitä minulta kysytty. Ja tässä sitä sitten ollaan – istuskelemassa koulupöydän ääressä, nyrkin kuva poskessa, tuijottamassa naapurin tädin peräsintä sen kyykkiessä innoissaan kukkapuskiensa parissa, päiväkirja nenän edessä. Päiväkirja, johon aion koota kaikki elämäni käänteet, joita satun kohtaamaan eläessäni taas Ahvenanmaalla ja ratsastellessani tunneilla nelijalkaisia, jotka eivät olleet kuin Hype tai kukaan muu. Tämä on minun tarinani.
|
|
|
Post by Britta on Aug 28, 2015 23:10:53 GMT 2
B2: Kotiinpaluu. 29. elokuuta 2015
Se oli täysin hätäratkaisu. Äidin ilme oli näkemisen arvoinen, kun ilmoitin extempore, että nyt muuten Britta lähtee Suomeen. Ja vielä tarkemmin, Liekkijärvelle. Inkerin luokse. Yllättävää kyllä, äiti ei ollut yhtään yllättynyt, vaan huokaisten katsoi minulle parhaan lautan ja löi liput käteen. Ja niin, tänään, olin istunut koko pitkän päivän ensin lautalla, jonka jälkeen matka oli jatkunut bussilla kohti Liekkijärven piskuista asemaa. Tutut maisemat alkoivat valua ohi, ja tunsin vatsani vellovan. Olin ollut poissa vasta niin vähän aikaa, mutta toisaalta aivan liian kauan. Jo viikko oli tuottanut tuskaa, ennen kuin tillbacka till Åland oli alkanut tuntua luonnollisemmalta. Ei se vielä kodilta tuntunut – kaikki oli niin outoa, vierasta. Sehän oli paluu kotiin, minun olisi pitänyt iloita. Mutten tuntenut olevani kotona Ahvenanmaalla, en enää, kun olin löytänyt elämäni Suomen mantereelta. Jarrut vihelsivät äänekkäästi, kun kuski pysäytti bussin töksähtäen. Kulmani painuivat kurttuun, kun yritin tarkentaa maisemaa. Tuttu bussiasema ei ollut muuttunut kuukaudessa mihinkään. Ja niin, miksi se olisikaan – niin lyhyt aika poissa, mutta silti halusin tulla takaisin näin nopeasti. En tiennyt mikä siinä oli, mutta tarvitsin suomiterapiaa just nyt. Siirryin ikkunalta käytäväpaikalle ja nostin repun selkään kuin koululainen ykkösluokalle mennessään. Hyppäsin penkiltä käytävälle ja valuin muutaman ihmisen kanssa samaa tahtia ulos, kosteaan ilmaan. ”Britta! Sä tulit! Mä jo luulin, että sun lautta uppos matkalla, kun ei alkanu näkyä!” Hymy kaartui huulilleni, kun kuulin parhaan ystäväni huudon ensimmäistä kertaa livenä sitten lähtöni. Se typerys oli oikeasti luullut, että hylkäisin sen Ahvenanmaalle muutettuani ja jättäisin yksin tähän kylmään maailmaan ilman tuliaisia. ”No eiku uin takasin Ålandiin koska en halunnutkaan tulla”, naurahdin vetäen jäätävän kokoisen matkalaukkuni ulos linja-auton tavaratilasta. ”Mitä sä oikein luulit?” Inkeri kohautti hartioitaan huolettomasti, väläyttäen kasvoilleen tutun hymyn. En voinut olla tekemättä samaa, ja blondin tultua lähietäisyydelle kaappasin hobittiystäväiseni tiukkaan syleilyyn. ”Päästä irti! Sulla on liikaa habaa, mä kuristun!” Inksu valitti rusentuessaan kuin paraskin rusina, enkä malttanut olla nostamatta tyttöä pikkuisen ilmaan. Eleeni sai kuitenkin Inksun hätääntymään ja pyrkimään irti otteestani. Kohotin kulmaa, mutta Inkeri sivuutti sen taitavasti napaten kiinni matkalaukustani ja alkoi vetää sitä kohti vanhempiensa autoa. ”Olisin mä itse voinut sen kantaa”, huomautin mutisten, mutta Inksu ei ollut kuulevinaankaan kiskoessaan hitaasti mutta päättäväisesti laukkuani eteenpäin kunnostusta kaipaavalla asfaltilla. Automatka sujui jutellessa niitä näitä – miten Ahvenanmaalla menee, miltä tuntuu, mitä Seppeleessä on tapahtunut. Inkeri vaikutti vaisummalta kuin yleensä, se aurinkoisuus tytön äänessä ei ollut enää samalla tasolla kuin aiemmin. Blondi oli muuttunut niin paljon siitä, kun tapasimme. Kasvanut, aikuistunut ja vakavoitunut. Kohdannut kaikenlaista, mutta tiesin, että se Inkeri, jonka tapasin, ei ollut kadonnut. ”No niin, alahan laulaa.” Inkeri läväytti matkalaukkuni lattialle ja kääntyi katsomaan minuun kuin tyhmään. Joo joo, ihanko oikeasti se luuli, etten mä kuullut puhelimessa, ettei sillä kaikki ollut okei? Tai varsinkaan huomannut sitä bussiasemalla tai autossa tai nyt. Olisin ehkä maailman surkein bff, jos en huomaisi mitään. Sitä titteliä en halunnut voittaa. ”Kakista ulos vaan”, kannustin. ”Kerran se kirpasee.” Ja niin Inkeri istui sängyn laitaan ja avasi suunsa suruvirttä varten. ”…Ai sanoi Piritta sua läskiksi? Ei kyllä kuulosta ihan sen tapaselta. Tai no joo, pitäähän tollasista asioista olla sydäntä huomauttaa, mutta –” ”MÄ TIESIN TÄN! Säkin aattelet että oon läski. Läski-Inkeri, omppu-Inkeri, Mäkkärin suurkuluttaja-vakioasiakas-Inkeri. Siimajalat ja siimakädet ja keskivartalolihavuutta jo vuodesta 1998!” Inkeri parkui naama myrskynmerkkinä. Tyrskähdin tytön esitykselle, ja lopulta päästin ilmoille sellaisen naurunremakan, että Inkerin isä ja sisarukset epäilivät varmaan parhaillaan mun mielenterveyttä ja harkitsisivat kahdesti, ennen kuin ottaisivat uudelleen kattonsa alle. ”Miks sä naurat? Tää on vakavaa!!1!” Inkeri älähti nakaten minua mielialaansa sopivalla, mustalla tyynyllä päin näköä. Se vasta alkoi naurattaakin, ja pian kierin lattialla hakaten Inkerin mattoa avokämmenellä kuin mielipuoli. En olisi yhtään ihmetellyt, jos Inkerin kaksonen olisi ilmestynyt jostakin sitomaan mut pakkopaitaan. Pyyhin kyyneleitä silmistäni, ennen kuin uskalsin katsoa uudelleen wannabe-myrtsiä Inkeriä. Tyttö ei enää voinut pysyä pokkana, vaan purskahti lopulta itsekin nauruun pidäteltyään sitä selkeästi aivan liian kauan. Mitä mä sanoin, kyllä se wanha kunnon Inkeri siellä on, kun vähän tökkii kepillä muurahaispesää. ”Ja ei, mun mielestä sä et ole läskiä nähnytkään. Jos sen halusit kuulla. Ja ei, mä en rusentunut sun painon alle kuin sä mun rutistuksen alle, ihan hyvin jaksoin sut nostaa vieläkin ja olisin voinut vaikka nakata ilmaan. Joten ihan turha mun seurassa aristella”, virnistin. ”Senkin läskimooses.” Inkeri hymyili, esittäen hetken loukkaantunutta mutta lävähti sitten uudelleen nauramaan. Oli ihana nähdä, kuinka tyttö vapautui mieltänsä vaivanneista ajatuksista ainakin sadasosasekunniksi – kuka sitä muka nyt oli tukemassa, jos ei soulsister-Britta? No siis d44, ei kukaan.”Entä Robert?” kysyin naurunremakan laannuttua, hieman varovaisesti. Tiesin kysymyksen muuttavan keskustelun suuntaa uudelleen, mutta se kysymys oli kysyttävä. Jossakin vaiheessa se tulisi esiin kuitenkin, joten nyt oli pakkosauman paikka. Inkeri hiljeni ja kohautti harteitaan. ”En mä tiedä. Se on ollut ihan outo viime aikoina, vältellyt mua ja koko maailmaa. Varmaan joku teiniangsti tai jotain”, pätkä vastasi kääntyen katsomaan ulos ikkunasta. Ahvenanmaalla paistoi, täällä tihkutti. Se sai miettimään, miksi ylipäätään tulin takaisin. ”Mä en tiedä, mitä mun pitäisi ajatella koko tyypistä. Ja ei, en todellakaan tullut tänne sen takia vaan sun ja kaikkien muiden”, korjasin ennen kuin Inksu ehti avata suutaan. ”Jos se kerta tosiaan on niin outo.” Mitä edes kuvittelin? Että näiden vuosien jälkeen Robert olisi yhä se sama blondi, virnuileva poika snapback päässään ja talvella jalat uggeihin vuorattuina. Se poika, joka kaatoi mut joskus ojaan lehtikasaan, ratsasti Vennalla, ei tykännyt esteistä. Itse asiassa, minulla ei ollut hajuakaan siitä, millaiseksi Robert oli kasvanut. Eikä sillä tosiaan ollut ideaa siitä, millainen minusta oli tullut. Kokemuksien kasvattama, liikaa murehtinut lapsi. Ja kuinka paljon olinkaan aikoinani ikävöinyt Robertia, vielä vaikka kuinka kauan sen jälkeen, kun tuo oli läksinyt takaisin maailmalle. Inkerin ja Eetun onnea oli osittain musertavaa seurata, ennen kuin siihen tottui. Mutta nyt sekin oli murskana, enkä tiennyt, mihin tarrautua. ”Britta”, Inkeri sanoi istahdettuaan viereeni lattialle. ”Mitä ihmettä me murehditaan? Missä on kaikki hauskanpito? Tänään on perjantai, ei meidän kuulu masistella kurjia kohtaloita mun likaisella matolla. Netflix and chill kuulostaa sekin jo paljon paremmalta!” ”Vai että sellasta peliä, ei ois susta uskonu”, naurahdin Inkerille ja tökkäsin tuota kylkeen. ”Eiköhän laiteta kylkiluut piiloon.”
|
|
|
Post by Britta on Sept 2, 2015 20:08:21 GMT 2
B3: Lähteminen. 2. syyskuuta 2015 Inkeri seisoi lohduttoman näköisenä bussiaseman nurkalla, harmaana sunnuntaina, kun nelipyöräinen nytkähti liikkeelle. Olisin halunnut huutaa, että päästäkää mut pois ja juosta käytävää pitkin takaisin ulko-ovelle. Nähdessäni Inksun pidättävän kyyneleitä tiesin, ettei se olisi mahdollista. Esitin reipasta ja hymyillen vilkutin ystävälleni, jonka häilyvä hahmo lipui kaukaisuuteen. Bussi kiihdytti, jättäen taakseen Liekkijärven linja-autoaseman ja blondin, jonka olisin halunnut kaapata mukaani matkalaukkuun. Tutut maisemat muuttuivat tuntemattomammiksi ja silmät alkoivat painaa. Nojauduin ikkunalasiin ja tuijotin kaukaisuuteen, huomaten pienten pisaroiden alkavan tippua taivaalta kohti maata. Taivas itkee, niin minulle sanottiin, kun olin pieni. Mielialani oli yhtä harmaa kuin vallitseva sää, kun annoin silmäluomieni painua kiinni ripsien koskettaessa toisiaan. Kulunut viikonloppu oli toisaalta ollut kamalin, toisaalta ihanin vähään aikaan. Olin saanut nähdä ystäviäni, joita minulla oli ollut kamala ikävä. Kaikki ne tutut kasvot yläkerrassa, naurut, halaukset. Sitä lämpöä ja yhteenkuuluvuudentunnetta olin kaivannut. Sitä fiilistä, että kuului yhteen suureen perheeseen, jota sitoivat yhteen hevosten lisäksi samanlaiset ajattelutavat. Talliporukka otti minut vastaan kuten aina ennenkin, yhtenä jäsenenä perheessä. Uudet hoitajat olivat katsoneet touhuamme hieman kummastuneena. Moni hevonen oli saanut uuden hoitajan, jotka puunasivat hoidokkejaan täydellä sydämellä. Salassa olin kiitollinen siitä, että olin ollut Hypen ainoa hoitaja. Viikonloppuun oli mahtunut monenlaisia tunteita. Iloa, surua ja hämmennystä. Oli kamalaa kuulla Inkerin tilanteesta – siitä, millaisia itsetunnontuskia tyttö omasikaan. Ja katkeruutta Eetua kohtaan. En ollut ollut Eetun kanssa tekemisissä sitten muuton, mutta Inkerin kuvailema Eetu ei kuulostanut samalta, jonka olin tuntenut. Siltikin, se kuulosti siltä Eetulta, johon olin joskus ihastunut. Ja joka oli jättänyt minut kuin nallin kalliolle, muuttanut pois. Eikä Eetu ollut ainoa, joka oli tehnyt minulle niin. Oli myös toinen, vielä läheisempi. Ihminen, jonka kanssa minun oli aina ollut luonnollista olla – luonnollisempaa, kuin pulujen pulputus torien laidoilla. Robert. Robertin kanssa minun oli ollut aina niin helppo olla, vaihdella kahden eri kielen välillä, kiusoitella, ihastua. Säätää, olla keskellä Seppeleen juoruja ja huomiota. Kaikki hyvä loppui aikanaan, ja niin tapahtui myös minulle ja Robertille. Poika muutti pois, jätti minut kuin nallin kalliolle. Nalli ikävöi, mutta kasvoi. Tottui tilanteeseen, oppi elämään. Ja sitten, yhtäkkiä – sana Robertin palaamisesta kiiri, enkä minä enää ollut paikalla. Olin aina uskotellut itselleni, että kyllä Robert palaisi ja voisimme jatkaa siitä, mihin jäimme. Ei se käynytkään niin, vaan kohtalolla oli asiassa oma näkökantansa toteutettavanaan. Minä muutin ja Robert palasi. Ja minä matkustin takaisin Liekkijärvelle. Kuinka sopivasti olikaan sattunut, että Robert klippasi hevostaan käytävällä minun saapuessa alakertaan. Inkeri otti nopeat hatkat, halusi välttyä tilanteen epämiellyttävyydeltä. Sitä se tosissaan oli, entisten rakastavaisten tavatessa uudelleen. Epämiellyttävää, naurettavaa ja epätodellista. Yhtä epätodellista kuin se, että Robert oli hurauttanut sievän lommon uudenkarhean hevosystävänsä harjaan. Se kohtaaminen oli kaikkea muuta kuin luonnollinen. Tuhannet eri tunteet risteilivät päässäni kuin ne kuuluisat perhoset vatsassa, kun yritin miettiä, hakkaisinko harjanvarrella päähän itseäni vai Robertia. Kaikki oli niin pinnallista, molemmat varovaisia. Yritin lievittää ahdistusta olemalla oma, nauravainen itseni, mutta luulen sen vain pahentaneen tilannetta. Awkward-sanan merkitys kasvoi aivan uusiin sfääreihin tapaamisemme aikana, enkä usko, että sitä rimaa tullaan koskaan ylittämään. Ainakaan keidenkään muiden toimesta, kuin meidän. Ja sitten mä tein ratkaisun, jota kadun ehkä loppuikäni. Pussasin Robertia. Miksikö? En tiedä. Se oli kaikkea muuta kuin luonnollinen ratkaisu, liiankin spontaani ja hätäinen. Tilanne ahdisti minua, kaikki se etäisyys, mitä ei vielä kaksi vuotta sitten ollut havaittavissa. Olimme olleet nuoria ja hölmöjä, nyt kankeita ja liian aikuisia. Kun huulemme koskivat toisiaan, alkoivat palaset kuitenkin loksahdella paikoilleen sadasosasekunniksi, ja muistin, millaista kaksi vuotta sitten oli ollut. Nuorta, ujoa ja viatonta. Me molemmat olimme olleet vailla huolia – toisin kuin nyt. Molemmilla tuntui olevan niitä riittämiin. Kuplamme poksahti, suorastaan räjähti, aivan liian nopeasti. Inkeri syöksyi paikalle odottamatta ja suihkukokeen lailla, puhetulvan säestämänä (suora lainaus: ” NONI TUUPPAS MUKAAN TOTA ÄITI KÄSKI SYÖMÄÄN JOO SANO HEIHEI ROBERTILLE OLI KIVA PUSSAILLA JUU TIIÄN EHITTE JOSKUS TOISTEKKI EI KAUKOSUHDE OO ONGELMA MOI PITÄÄ MENNÄ”). Ja niin me tosissaan mentiin, Inkeri mun käsipuolessa roikkuen ja minä tilanteesta juopuneena. Mitä juuri oli tapahtunut? En edes ollut osannut raivota Inkerille tapahtuneesta, vaan lähinnä istuin hiljaisena sängyn laidalla tyhjyyteen tuijottaen. En tajunnut tapahtunutta, joka tuntui luonnottomalta. Inkeri heilutteli kättä naamani edessä monta kertaa ennen kuin palasin mietteistäni todellisuuteen. Siihen, kun aurinko kurkotteli säteillään sisään Inkerin pölyisten sälekaihtimien välistä. Hymyilin Inkerille varovasti, ennen kuin aloin vastata blondin kysymystulvaan. Ja niitä kysymyksiä todellakin riitti. Kuka olisi osannut kaksi vuotta sitten arvata, millainen nykyhetki olisi. Kaksi silloin niin tunteiden palossa tanssivaa nuorta, nykyään vain tyhjät kuoret entisistä. En tiennyt, oliko Robert ajatellut minua sinä aikana, kun oli Briteissä asunut. Minulla ei ollut aavistusta siitä, oliko Robertilla ollut joku toinen. Joku kauniimpi, laihempi, kykenevämpi. Sitä en saisi todennäköisesti koskaan tietää, mutta sen tiesin, että minä olin ajatellut poikaa. Sitä virnettä, joka koristi blondin suupieliä, niitä sinisiä silmiä. Kun olin päässyt asiasta yli, jokin oli muistuttanut minua että hei, kyllä se vielä on olemassa. Meren takana, mutta on siltikin. Siellä se oli ja eli, vailla huolen häivää, onnellisena. Tai ainakin niin minä olin aina toivonut. Luulin, että asiat olisi helppo korjata, palata entiseen. Luulin, että jälleennäkeminen olisi yhtä juhlaa, syliinjuoksua kuin elokuvissa. Todellisuus ei kuitenkaan ollut elokuvaa, ei vastannut kuvitelmia. Kaikki tuntui jotenkin niin vieraalta. Kuinka se side olikaan voinut kadota, hälvetä ja kuoppautua? Olin halunnut haudata sen, potkia päälle multaa ja hyppiä päällä, mutta se oli ollut kovin vaikeaa. Lopulta onnistuin siinä joten kuten, mutta helppoa se ei ollut. Etenkään, kun ympärillä pyöri Amorin yhdistelemiä pareja, toinen toistansa täydentäviä. Onneksi minulla oli ollut Hype. Elämäni hevonen, elämäni mies. Se jaksoi piristää minua päivästä toiseen, antoi syyn hymyillä. Ei päiväkään ruunan kanssa loppunut suruun, vaan jokainen kerta poistuin tallilta hymy huulilla. Ja sitten meidät revittiin erilleen. Muistan ikuisesti sen viimeisen hetken, pehmeän turvan tuuppaisun. Tiesin, että se oli molemmille parasta – Hypeä ei oltu luotu ratsastuskouluun kehää kiertämään, sen sisällä virtasi kisahevosen veri. Paikka, jonne Hype oli mennyt, oli paras, jonka maailma olisi saattanut sille tarjota. Ja tyttö, jolle kimo ruuna päätyi, laittoi minulle kuvia entisestä hoitohevosestani säännöllisin väliajoin. Kertoi, miten meni ja kuinka monta ruusuketta he olivat siihen mennessä saaneet. Vaikka muistot olivat arkoja, olin onnellinen. Hype oli löytänyt arvoisensa kodin. Mutta entä minä? Oliko minulla arvoiseni koti? Kuuluinko minä tosiaan Ahvenanmaalle, meren tuoksuun ja puistojen laidalle? En tiennyt, en tosiaan. Matka Liekkijärvelle ei ainakaan ollut helpottanut ajatustyötäni siitä, minne kuuluin. Kun olin muuttanut takaisin lapsuudenkotiini, oli pala minusta jäänyt mantereelle. Äiti oli kyllä onnellinen, rakasti työtänsä ja ratsastuskoulua, jossa kävi. Minäkin pidin siitä, mutta pitäminen on täysin eri asia kuin rakastaminen. Siinä bussin nuhjuisella penkillä oivalsin sen, mitä en ollut tiedostanut mantereella asuessani. Minä rakastan Liekkijärveä. Ja eritoten, minä rakastan Seppelettä. Niitä ihmisiä, ilmapiiriä ja hevosia. Syksyn tuoksua, kevään juoksua. Kaikkea siltä väliltä. Ja sen ohikiitävän hetken ajan tiesin, minne minä kuuluin.
|
|
|
Post by Britta on Nov 7, 2015 21:12:11 GMT 2
B4: Lopullinen. 7. marraskuuta 2015 Seppeleen-matka oli saanut minut miettimään. Miettimään sitä, minne oikeasti kuulun. Kun ensimmäistä kertaa matkan jälkeen olin rojahtanut karvapeiton vuoraamalle sängylleni, oloni oli ollut tyhjä. Niin tyhjä, etten tiennyt mitä ajatella. Tunsin itseni samalla niin masentuneeksi ja haikeaksi, että mieleni oli tehnyt vain kuoriutua sängyn sisälle ja itkeä. Eikä se ollut minun tapaistani ollenkaan. Tai no, ainakaan yleensä. Ja siitä se sitten oli lähtenyt. Kaipuu kotiin, kaipuu Suomen mantereelle. En kuulunut saareen, jossa meri erotti minut kaikesta sivistyksestä siitä, mitä rakastin. Viestittelin Inkerin kanssa joka päivä, se päivitti viimeisimmät kuulumiset landelta. Samalla ahvenanmaalaisten kavereideni Whatsapp-ryhmä täyttyi viesteistä, joita minulla ei ollut innostusta lukea. Tyydyin vastaamaan vain muutamalla lauseella tyyliä ”joo, okei, tuun, ihsm” ja paras täällä oleva ystäväni Pernilla oli kyllä alkanut huomata minussa muutoksia. En ollut enää kokonainen, vaan vaeltelin omissa pilvilinnoissani katse kirjaimellisesti horisontissa. Tapahtumat alkoivat seurata toisiaan, sammaloitunut kivi vierimään, ja kun äiti kuukauden maanittelun jälkeen lausui maagisen sanan ”kyllä”, olin ratketa pillifarkuistani. Kokonaisvaltainen fiilikseni nousi silmissä – hymyilin, nauroin ja olin aurinkoinen oma itseni. Huolissaan olleet kaverini (c’mon en minä nyt missään vaiheessa mikään angstimasisteinilissupissisviilviil ollut) heittivät huolensa nurkkaan tietämättömänä siitä, että heitä seuraisi ehkä vielä suurempi huoli. Tai ainakin hämmennys, yllätys. Tulevaisuus olisi heille täysin out of the blue. Minä muuttaisin takaisin Liekkijärvelle. Ensin Ennin kaveriksi asumaan Ruolampeen, sillä naisella olisi vaikka kuinka paljon tilaa minut majoittaa ja voisin auttaa naista tallin askareissa silloin kun sille oli tarvetta. Saisin nähdä taas känkkäränkkäpikkusuokkini, jonka varsa oli jo kasvanut vaikka kuinka isoksi näiden kuukausien aikana. Myöhemmin, jos siltä tuntuisi, voisin muuttaa omaan asuntoon. Jatkaisin Liekkijärven lukiota, hakisin itselleni töitä illoiksi tai viikonlopuiksi. Itsenäistyisin. Siihen minä olin äidillenikin perustelut rakentanut, itsenäistymiseen. Tuli aika jäähyväisten, muutamien itkujen. Pernilla halasi minua tiukimmin ja lupasi kertoa uusimmat juorut siitä, kuka seurusteli kenenkin kanssa ja kuka oli sekoillut mitenkin kännissä. Kiittelin, vaikkeivät ne juorut minua enää kiinnostaneetkaan. Äiti halusi väkisin tulla mukaani, kuulemma samalla sukuloimaan joksikin aikaa Suomeen, sillä tämän miesystävä oli parhaillaan työmatkalla Ranskassa. Sukuloimistarina nyt ei oikein minua vakuuttanut, mutta olin silti kiitollinen, että äiti tulisi mukaan matkalle, josta ei olisi enää paluuta. Mitä minä tekisin Liekkijärvellä? En tiennyt. Minulla ei ollut hoitohevosta, hoitajat olivat varmasti vaihtuneet, samoin hevoset. Ketä minulla enää oli? Eetu pelasi lätkää ja oli kuulemma Inkerille täysi kusipää, Robertista en edes puhu. Onneksi Inkeri oli olemassa. Ja kaikki ne ihanat, entiset hoitajakollegat, jotka olivat jäljellä. Mitenköhän he reagoisivat siihen, että minä oikeasti tulin takaisin pidemmäksi aikaa kuin viikonlopuksi? Lopullisesti? Ei auttanut kuin ottaa selvää.
|
|
|
Post by Britta on Jan 9, 2017 21:57:55 GMT 2
B5: Reunited. 9. tammikuuta 2017 Vaihtovuosi Amerikassa, lähtö poikkeuksellisesti helmikuussa 2016 ja paluu joulukuun lopussa samana vuonna. Olin nähnyt ilmoituksen netissä, uhrannut sille vain yhden vilkaisun, kunnes olin pari viikkoa myöhemmin palannut takaisin ja lukenut ilmoituksen tarkemmin. Elettiin vuoden 2015 loppua, jolloin olin muuttanut takaisin Liekkijärvelle ja saanut hoitaakseni kaksi ihanaa hoitohevosta – Edin ja Lassen. Kaikki vaikutti täydelliseltä, mutta silti rinnassani oli joku ontto tunne. Seikkailunhalu. Jalkaa vipatti niin kovin ja sielu kaipasi vapauteen, kokemaan jotakin uutta ja ihmeellistä. Sitä päätin hyvin asiaa harkittuani ja taustatietoa hankittuani lähteä hakemaan rapakon toiselta puolelta. En ole katunut lähtöäni vielä hetkeäkään – vuosi opetti paljon, vaikka se myös otti vähintäänkin saman verran. Suomalaisiin kavereihini pidin yhteyttä harvakseltaan, ihan sen takia, koska en ehtinyt. Koulu olikin yllättävän rankkaa, vaikkei minulla ollut mitään suorituspaineita. Yritäpä siinä sitten vielä sosialisoitua (se ei tosin minulle kovin hankalaa ollut) ja löytää itselle jokin sopiva koulunjälkeinen harrastus, jollainen jokaisella kunnon oppilaalla kuului olla. Cheerleading ei koskaan ollut se minun juttuni, joten päädyin tanssimaan noin ihan muuten vain. Ja ratsastamaan, tietysti, mutta sitä ei nyt koulun aktiviteetiksi oikein voi kutsua. Vuosi kului yllättävän nopeasti ja silmänräpäyksessä minun tuli hyvästellä amerikkalaiset ystäväni ja host-perheeni, joista oli tullut minulle äärimmäisen rakkaita. Viimeisinä viikkoina kaipuu Suomeen ja Liekkijärvelle oli myös kasvanut rinnassani kytevästä ajatuksesta roihuun, jonka taltuttamisen odottaminen teki viikoista piinaavia. Elin kahden maailman välissä, joista toiseen olin kiinteästi kuulunut miltei vuoden ajan ja toinen veti minua puoleensa yhä tiukemmin. Kun vilkutin host-siskolleni vielä viimeisen kerran, tunsin rinnassani isoimman muljahduksen, minkä olen kaipuun takia vielä tuntenut. Kaipuu, joka kertoi, että olin jättämässä kotiani palatakseni kotiin, mutten vielä tai enää ollut kummassakaan. Se jos mikä tuntui kummalta. Liikaa filosofiaa. Kotona minua odotti yllätys – huoneeni oli koristeltu jättimäisin ”Tervetuloa kotiin!”-julistein ja lattialla odotti suuri paketti. Vilkaisin sitä hieman epäröiden, ajatuksenani jättää se vielä hetkeksi avaamatta, kunnes äitini sanoi haluavansa minun avaavan paketin aivan ensimmäisenä. Innoissani, vaikkakin kulmiani kohottaen, revin käärepaperit paljastaen pahvilaatikon, josta hyppäsi – kukapa muukaan kuin – Inkeri. Meinasin saada sydänkohtauksen kuin pikkuinen blondi pomppasi kiljuen ulos laatikosta, nauraen ja itkien hysteerisesti yhtä aikaa. Toivuin järkytyksestäni (ja siitä, että sydän jätti varmaan viisi lyöntiä välistä) puolessa sekunnissa ja kahta kovempaa huutaen tartuin kiinni parhaasta ystävästäni rutistaen tuon aivan rusinaksi. Äiti koki parhaaksi poistua paikalta ja jättää meidät itkemään ja halailemaan toviksi jos toiseksi ihan rauhassa. Siinä hetkessä ymmärsin, kuinka ihanaa olikaan oikeastaan tulla takaisin kotiin.
|
|
|
Post by Britta on May 29, 2018 22:26:29 GMT 2
B6: Koti. 29. toukokuuta 2018
En oikein tiedä, mistä aloittaa.
Kaikki alkoi siitä, kun lähdin Suomea pakoon Saksaan. Vasta olin ollut vuoden vaihto-oppilaana Amerikassa, kävin hetken kotimaassa ja taas huomasin istuvani lentokoneessa. Tällä kertaa matkalla töihin, suurelle hevostallille, jossa pääsisin toteuttamaan unelmiani. Ratsastamaan paljon erilaisilla, hienoilla hevosilla ja hoitamaan niitä hienoja ratsastajia varten. Eihän se tietenkään ollut koko totuus, tiesinhän minä sen jo lähtiessäni, mutta tuollaisena haluan vuotta muistella. Opin paljon, mutta myös raadoin paljon. Niska limassa, kämmenet rakkuloilla ja ajoittainen koti-ikävä sumentamassa ajatuksia. Mietin, mitä ystäväni Suomessa mahtoivat tehdä ilman minua. Saksassa minulla ei ollut montaa kaveria - vain pari tallin muuta, vanhempaa työntekijää ja joku satunnainen puolituttu baarireissulta. Enkä minä kyllä edes yrittänyt tutustua keneenkään. Se ei kylläkään johtunut siitä, ettenkö olisi halunnut, vaan siitä, etten yksinkertaisesti jaksanut. Päivät ja viikot olivat pitkiä ja raskaita, joten työpäivän jälkeen vartaloni huusi suihkua ja vanhaa, natisevaa joustinrunkosänkyäni.
Työsuhteeni oli määräaikainen, vuoden pesti, mutta puhetta oli myös mahdollisesta jatkosta. Olin tarjouksesta sekä otettu että epäileväinen, sillä en ollut varma, oliko tämä sitä, mitä halusin loppuelämäni tehdä. Kiillottaa muiden ratsuja, lappaa paskaa ja ratsastaa. Oikeasti unelmoin eläinlääkärin työstä jossakin, ihan vaikka koti-Suomessa. Tai Virossa, sinne olisi ainakin helpompi päästä kouluun jos olisi valmis syytämään yliopistolle suuren tukun riihikuivaa joka vuosi. Lopulta päätinkin, että kävisin ainakin kesän Suomessa katselemassa, miltä vanha kotimaa näyttää ja miettisin sitten uudestaan mahdollista Saksaan palaamista. Se kuulosti tarpeeksi hyvältä vaihtoehdolta minulle. Olen maailman huonoin päätösten tekijä, etenkin jos päätös täytyisi tehdä juuri siinä hetkessä.
Koitti toukokuu. Pakkasin kaikki tavarani pienestä saksalaisesta yksiöstä ja suuntasin takaisin Suomen maalle. Serkkuni Enni oli luvannut minulle töitä talliltaan Ruolammesta ja oli onnistunut hommaamaan minulle suhteella oman, halvan yksiön tallin läheltä. Kuvien perusteella se ei ollut kovin hääppöinen, mutta kunhan siinä oli katto, ikkunoita ja ovi, se sai luvan kelvata. Ei sillä, että minulla olisi ollut edes varaa ylläpitää jotain isompaa ja hienompaa sillä palkalla, minkä tulisin saamaan. Luksusasunto Liekkijärven rannalla sai jäädä vain haaveeksi.
Kun paras ystäväni Inkeri (jonka kanssa olin jutellut aivan liian vähän koko vuonna) kuuli, että olin tulossa takaisin Suomeen, ei tyttö meinannut pysyä housuissaan. Inkeri oli ladannut puhelimeensa sovelluksen, joka laski päiviä siihen, milloin palaisin. Joka aamu puhelimeeni pirahti viesti, jossa kerrottiin, kuinka monta päivää, tuntia ja minuuttia olisi siihen hetkeen, kun laskisin jalkani Suomen kamaralle. Minusta se oli lähinnä huvittavaa, mutta oli pakko myöntää, että oli minullakin ollut Inkeriä aivan järjettömän ikävä. Ja meillä oli todella, todella paljon puhuttavaa.
Enni oli minua vastassa lentokentällä vaaleat kutrit kiiltäen. Hän ei näyttänyt vanhentuneen päivääkään siitä hetkestä, kun näin vaaleaverikön viimeksi (paitsi jos tarkkaan katsoi, silmien ympärille oli ilmestynyt pari uurretta). Nainen heilutteli ”Tervetuloa kotiin, Britta!”-kylttiään ja juoksi minua vastaan kaapaten minut tiukkaan rutistukseen. ”Voi kun mulla on ollut sua ikävä! Ihana että tulit, harmi vaan etten saanut sua taas kämppikseksi…” ”Niin mullakin sua”, vastasin, ”ja onhan tuo totta, en tiedä miten oot pärjänny taas vuoden ilman mun ruoanlaittoa.”
”Älä kehtaa, musta on tullu ihan hyvä kokki. Teen meille iltaruokaa kunhan ollaan heitetty sun kamat sun kämpille. Ja hei muuten, tää on sulle!” Enni sanoi hymyillen ja ojensi minulle hevosavaimenperällä varustetun avaimen. Kiitin Enniä ja tartuin matkalaukkuuni, sillä halusin toden teolla saada sapuskaa. Oli se sitten puoliksi palanutta tai ei.
Puhelimeni värähti ja näyttöön syttyi valo. ”Nolla päivää nolla tuntia nolla minuuttia NOLLA SEKUNTIA!!!!!” Hymähdin Inkerin viestille ja avasin puhelimen vastatakseni. En kuitenkaan ehtinyt kirjoittaa viestiä, kun Inkerin nimi hehkui puhelimen näytöllä uudestaan, tällä kertaa ilmoittaen saapuvasta FaceTime-puhelusta. Kaivoin taskustani kuulokkeet ja liu’utin sormea puhelimen näytöllä vastatakseni. ”Sä olet Suomessa!” Inkeri kiljui puhelimeen ja näytti siltä, että tulisi lasista läpi. Hymyilin leveästi ja vilkaisin Enniä, joka tuntui nauravan vieressä. Hän taisi kuulla Inksun huudon kuulokkeiden läpi. ”Jep, uskomatonta, eikö”, naurahdin vastaukseksi. ”Onneksi, matka oli nimittäin karsee. Hirveesti ilmakuoppia ja mulla on paha olo.” ”Höh, harmi… En sitten ehkä voikaan viedä sua baariin juhlimaan sun kotiinpaluuta”, Inkeri harmitteli pyöritellen vaaleaa hiussuortuvaa sormiensa välissä. ”Ehkä viikonloppuna sitten”, totesin vastaukseksi olkiani kohauttaen. Inksun tuntien tulisin raahatuksi baariin vaikka toisesta jalasta, jos tyttö niin oli päättänyt. ”Ai niin et ikinä usko mitä!!! Mä meinasin unohtaa, miten mä oikein meinasin unohtaa näin tärkeen jutun, ihan oikeesti et ikinä voi uskoa, siis mulla meinas mennä NOCCO väärään kurkkuun kun mä kuulin, siis -” ”Inkeri, rauhotu ja kerro mulle mikä voi olla noin jännittävää”, keskeytin parhaan ystäväni. Aloin kiinnostua tästä jutusta, kerran Inksu ei meinannut pysyä housuissaan sen takia. ”Hype tulee takaisin!”
Siinä hetkessä aika pysähtyi. Sydämeni hyppäsi kurkkuun, kylmä hiki nousi iholle, teki mieli mennä solmuun. Kuulinkohan minä oikein? En saanut sanaa suustani ja kun yritin aloittaa, änkytin. Ja se ei ollut minulle tavallista.
”Huijaatko vai onko tää ihan tosi juttu?” sain lopulta suustani. Enni vilkaisi minua huolestuneesti sivusilmällä, mutta ei sanonut mitään ja jatkoi ajamista, kuin ei olisi huomannut mitään. ”En huijaa, ihan oikeesti! Kuulin tänään kun Anne puhu Kasperin kanssa siitä. Sen omistajaa ei enää kiinnosta hevoset ja se tulee kokeilemaan tuntihommia, jos se vaikka olis rauhottunu ja vois tehä tunteja!” Inksu selitti tohkeissaan, samalla kuin minä yritin kasata itseäni järkytykseltä. Olin sanaton. ”Miks et sano mitään?! Täähän on ihan mahtava juttu!” ”No just siks, koska mä en edes osaa sanoa mitään. Täähän tuntuu ihan siltä kuin mä olisin jossain unessa! Mun on ihan pakko laittaa Annelle heti viestiä. Hei, soitellaan kunhan mä oon kotona!” vastasin ja löin Inksulle luurit. Teki mieli hyppiä kattoon, pyöriä, pomppia, huutaa ja laulaa, mutta tyydyin vaan tärisemään auton penkillä kädet puhelinta puristaen. Enni loi minuun merkitsevän katseen. ”Hype tulee takaisin! Se mun entinen hoitoheppa! Se jota hoidin kolme vuotta sitten!”
Avasin viestikentän kädet edelleen shokista täristen. En tiennyt kuinka edes aloittaisin viestin - enhän ollut jutellut Annelle pitkään aikaan. Edellisen kerran olin nähnyt seppeleläisiä vuosi sitten. Kirjoitin viestin, pyyhin, kirjoitin ja taas pyyhin. Tuntui, etten löytänyt oikeita sanoja, mutta minun oli kuitenkin pakko vuodattaa sieluni puhelimelle. Lopulta sain aikaiseksi edes jotakin julkaisukelpoista.
”Moi Anne!
Mä kuulin Inkeriltä, että Hype on tulossa takaisin ainakin kesän ajaksi. Palasin juuri Saksasta ja olen Liekkijärvellä ainakin kesän, joten ajattelin, olisiko minun mahdollista hoitaa Hypeä?
Kiitti vastauksesta jo etukäteen, Britta”
Lähetä. Minua ei ollut pitkään aikaan jännittänyt niin paljon, kuin minua jännitti odottaessani Annen vastausta. Minun oli hankala keskittyä mihinkään muuhun, joten päätin luovuttaa ja päädyin selailemaan vanhoja kuvia Hypestä. Se oli niin nuori, vasta kuusivuotias, kun aloitin hoitamaan sitä kuusi vuotta sitten. Ajatella, kuusi vuotta. Siitähän oli ikuisuus. Entä jos Hype ei olisi enää ollenkaan samanlainen kuin ennen? Entä jos siitä olisi tullut vain kuori entisestä? Minua pelotti, mutta samalla tiesin, ettei kaikki voinut olla muuttunut. Ainakin se oli kimoutunut roimasti, sen verran olin seurannut uuden ratsastajan kisakuvia. Hype oli pärjännytkin ihan kivasti, mitä nyt välillä hylkyjä esteiltä sieltä täältä. Herkkis mikä herkkis.
Yhtäkkiä puhelin värähti. Sydän jätti saman tien lyönnin välistä ja kädet hikosivat epämiellyttävästi. En uskaltanut itse katsoa, kuka viestin lähetti, sillä aiemmin viesti oli ollut ”vain” Inkeriltä. Näytin Ennille puhelintani ja yritin olla lukematta ilmeestä, kuka viestin oli saattanut lähettää. ”Se on Annelta.” A-pu-a. Hengitin muutaman kerran syvään, ja lopulta sydän pamppaillen käänsin puhelimen itseäni kohti. Se alkoi ”Moi Britta, kiva kuulla sinusta!”, mutta enempää en pystynyt näytöltä lukemaan. Oli potkaistava itseään persauksille ja avattava viesti. Henkäisin syvään ja tunsin, kuinka jalat ja kädet muuttuivat makaroniksi.
”Moi Britta, kiva kuulla sinusta!
Totta kai voit alkaa pitämään huolta Hypestä. Sille tekee varmasti hyvää, että vastassa on joku, joka sen tuntee. Tällöin kotiutuminenkin on paljon helpompaa. Hype saapuu ylihuomenna päivällä, haluatko tulla vastaanottamaan hevosta?
Nähdään pian, Anne”
Teki mieli itkeä ilosta. Ja niin minä ehkä teinkin - tirautin pari onnenkyyneltä ja soitin välittömästi Inkerille. Blondi oli vähintään yhtä innoissaan kuin minä, ja sanoi tulevansa asunnolleni heti, kun saapuisin sinne. Sanoi, että voisin esitellä uuden kotini, mutta minusta tuntuu, että paluu vanhaan kotiini - Seppeleeseen - olisi paljon iloisempi ja odotetumpi kuin saapuminen omaan asuntoon.
|
|