Harryn hoitopäiväkirja

[Jutta]

14.02.2017

Harry puuskahti raskaasti. Hiljainen henkäys karkasi Robertin rohtuneilta huulilta hänen päästäessään kankiohjan valumaan pitkäksi tamman kaulalle. Annen mietteliäs katse seurasi väsynyttä ratsukkoa. Kello oli kymmentä vaille neljä.

”Tästä on hyvä jatkaa treeniä. Etsi laukkaan aktiivisesti tasaista tempoa ja muistat pitää keskivartalon ja pohkeet hyvin tukena, niin että Harry ei karkaa mihinkään alta. Tuli sieltä tänäänkin hyviä pätkiä. Ja kyllä ne vaihdotkin kohta luonnistuu, ei pidä lannistua.”

”Yea..” Robert totesi puoliääneen ja potkaisi turhautuneena jalustimet jaloistaan.

Mä kipitin hiljaa alas katsomosta villaloimi sylissäni ja vilautin ujon hymyn takinkaluksesta voitonmerkiksi Robertille – it's over now.

”Älä oo niin raadollinen itelles”, totesin tuikkivin silmin. ”Teillä on mennyt tosi kivasti viimeaikoina, ei kannata tarrautua tähän päivään.”

”Right.”

Mä jo osasin aavistaa, mitä sen päässä liikkui. Tein liikaa. Tein liian vähän. En ollut tarpeeksi määrätietoinen. Turhauduin. Luovutin. Onko Harrylla kaikki hyvin? Miksi se karkasi alta? Mutta se ei ollut mitään uutta, koska vastoinkäymiset eivät olleet välttämättä sen vahvuus.

”What a day”, se henkäisi puoliääneen kun me työnnyttiin peräkanaa hämärtyvään iltapäivään tuntilaisten tieltä.

Onneksi Robertilla oli mut, myhäilin hiljaa ja taputin tyytymättömänä kuolaimiaan pureskelevaa tammaa kaulalle. Joku, joka oli jo tottunut sen tunnekuohuihin. Ja joka oli hoitelemassa sen hölmöä hevosta, kun se oli kiireinen omien ristiriitojensa kanssa.

Mua hymyilytti. 

<3

[Robert]

27.2.2017

Seppele oli hiljainen, eikä mulla ollut mitään sitä vastaan. Hevoset paistattelivat helmikuun viimeisissä auringonsäteissä ja ne oli pakkasen hetkellisestä lauhtumisesta huolimatta vuorattu toinen toistaan paksumpiin talviloimiin. Järveltä kävi kylmä viima Seppeleeseen asti, ja Harry näytti riemunkirjavassa toppaloimessaan oikein hyvinvoivalta. Niin, ja lihavalta. Pyry oli muutama päivä sitten aamutallia tehdessään laittanut mulle viestiä, että saako säätää Harryn loimivöitä kun ne näyttäis vähän kiristävän. Mä en ollut aamukiireiltäni vastannut, mutta onneksi Pyryllä oli maalaisjärkeä.

Mun matala vihellys oli kadota talvituulen alle, mutta muutama hevonen silti höristi korviaan. Lemon päätti ensimmäisenä ottaa keinuvat käyntiaskeleet kohti tarhan porttia, ja sen johdosta Eelakin päätti tulla tarkastamaan tilanteen. Windi tyytyi mulkoilemaan menoa kauempaa, ja Harry kalasteli tarhan yksinäisen kuusipuun lumen alaspainamilta oksilta havuja välipalaksi. Minä seurasin menoa tarhan portilta—ajatus tarhan pääkallojäillä luistelemisesta ilman henkilökohtaisia hokkeja ei innostanut. Niinpä vihelsin uudestaan.

Harry nosti päätään, oksien seassa, ja lunta satoi sen kaulakappaleesta sisään. Tamma kuikuili jonnekin aivan muualle, ja lopulta se lähti korvat tötteröllä kävelemäänkin ihan väärään suuntaan.

"Harry!" mä huusin sille portilta, ja tamma vilkuili suuntaan jos toiseenkin hämmentyneenä. Sen etujalat vaihtoivat jo rintamasuunnaksi portin tienoon, mutta pää huiteli jossain korkealla olemattomia viheltelijöitä etsien. Lopulta tilanne vaati vain vähän Lemonin rapsuttelua, ja mustasukkainen tamma ilmestyi paikalle salamana. Niillä oli lämminverisen kanssa pientä sananvaihtoa kunnes ne tajusivat, että mulla oli kaksi kättä ja että saatoin rapsuttaa heitä molempia samaan aikaan.

Lemon oli kasvattanut yllättävän tukevan talvikarvan lämppäriksi, mutta ei harmaakorvakaan jäänyt kovin huonoksi häviäjäksi: sen pari kuukautta sitten nakuksi ajeltu kaula oli alkanut puskea jo kesäkarvaakin paksumpaa turkkia esille, ja vielä vähän aikaa sitten siistiltä näyttänyt pää tursuili nyt harmaata karvaa riimun alta.

Minun hevosellani oli parta, oivalsin klikatessani riimunnarun paikoilleen.

Mutta ehkä sillä saikin olla. Olihan se nyt taas vain hevonen. Sitä ei tarvinut viedä mihinkään näytille, eikä sen tarvinut näyttää yhtään miltään. Kunhan olisi terve ja iloinen, niin Harry saisi tällä hetkellä näyttää vaikka mammutilta. Niin kuin se vähän jo näyttikin. Tai ainakin yritti näyttää.

Harryn hokit pureutuivat tallipihan peilijäähän varmemmin kuin mun ratsastussaappaat, mutta tamma yllätti kärsivällisyydellään. Kyllähän se kiehnäsi ihan vierellä, pään virkkuukoukuksi vetäen, mutta se odotti: se ei yrittänyt ohi tai harhaillut muualle. Ehkä mun tavallista jämäkämpi ote aivan riimunnarun juuresta kertoi sille, että mä tarvitsin tukea ja turvaa.

"Hei", Jutta ilmestyi kuin tyhjästä, ja sen kävely oli kadehtittavan varmaa.

"Mitkä kengät sulla oikein on?" mä kysyin tervehtimisen sijaan.

"Ihan tavalliset turvakengät."

"Ai."

"Mitä", se hymähti, "eikö italialaiset nahkasaappaat toimikaan näillä keleillä."

Mä pyöräytin sille silmiäni, mutta sekin kosahti omaan nilkkaan: keskittyminen herpaantui ja ilman Harryn tukevaa kaulaa olisin ollut tutkimassa pääkallokelien vaikutuksia naapurikaupungin sairaalan päivystyspolin ruuhkaan ihan eturivistä. Jutta puri huultaan pidätelläkseen hymyään, mutta se epäonnistui, pahasti.

"Sillä on nyt silmäripset", mä möläytin heti kun luistinrata oli vaihtunut betonilattiaan.

"Onko se jo niin pitkällä?" Jutta huokaisi, ja sen äänensävyssä oli yhtä aikaa intoa ja haikeutta.

"Joo. Parin kuukauden päästä liikkeiden pitäisi jo näkyä, tai ainakin tuntua."

Harry puhalsi lämmintä ilmaa karsinan ovenkarmiin nojailevan hoitajansa käsiin. Mä avasin toppaloimen tarroja ja solkia tottunein, melkein automaattisin ottein. Varsakeskusteluun oli nyt helpompi uppoutua: minä olin jo kasvattaja ja Jutta oli jo, no, kasvattajan assistentti. Tällä kertaa tiesimme mitä odottaa ja milloin sitä odottaa. Milloin varsa olisi hamsterin kokoinen ja milloin sen häntäjouhet kehittyvät, tai milloin se olisi lampaan kokoinen ja milloin sen karvapeite saa värinsä.

Silti se oli jännittävää. Ja aivan kuin itse varsa ei olisi ollut tarpeeksi, tällä kertaa oli myös kaksi ylimääräistä jännityselementtiä.

1. Kukaan ei tahtonut varsaa.

2. Varsan isä oli Pirittan Ransu.

Tai, no.

Tarkennus kohtaan 1: varsaa ei oltu edes yritetty kaupata kenellekään.

Tarkennus kohtaan 2: Pirittan entinen hevonen.

Seppeleen talvi oli ollut kiireinen uusine hevosineen ja kaukaisine talvileireineen, puhumattakaan RKM-hulinasta ja siitä, että tämän kaiken ohella Seppeleen tuntitoiminta pyöri ihan normaalirutiinilla eikä arki pysähtynyt odottamaan.

Harryn ja Ransun varsa ei ollut mikään varsinainen salaisuus, mutta toistaiseksi se oli pysynyt kolmen kauppana: Harryn ihmisten, Ransun ihmisten sekä Seppeleen henkilökunnan. Koko homma oli aluksi ollut pelkkä vitsi—olivathan Ransu ja Harry vähintäänkin star-crossed lovers tai jotain—mutta sitten se ei ollutkaan ollut Pirren mielestä mikään maailman tyhmin ajatus. Se oli vain katsonut kankitreenin jäljiltä hikistä tammaa pitkään ja mietteliäästi, ja todennut, että miksei.

Anne oli ollut hommassa mukana kokeneen kasvattajan lämpimillä onnitteluilla, Kasper oli huokaissut raskaasti ja näyttänyt odottavan palkankorotusta tai jotain muuta ylimääräistä tiinetammaliksaa, ja Pyry oli hymyillyt vilpittömän iloisena. Daniel oli vähän ihmettelyt ääneen, että mitä kahden suurikokoisen tohvelieläimen älykkyysosamäärällä varustetun hevosen jälkeläisestä voisi tulla, mutta Lynn oli tuupannut sitä kyynärpäällä jonnekin kylkiluiden väliin ja hukuttanut mut ja Jutan onnitteluihin.

Sitten oli tullut se pelottavin vaihe: tulisiko tästä mitään?

Mä en tiedä miksi olin ikinä epäillytkään, mutta nyt, varsan ollessa ihan oikea, pieni hevonen kylkiluineen päivineen, tuntui oikealta ottaa asia esille myös Seppeleen oleskelutupaan kerääntyneiden hoitajien edessä. Tietenkin suurin osa kaartista loisti poissaolollaan tähän aikaan iltapäivästä, mutta Seppeleessä seinilläkin oli korvat enkä uskonut puskaradion (saatikka sitten kenenkään näköhavaintojen, kun Harry tuosta vielä pullistuisi) pettävän mua.

Fiian kasvoilla oli maltillinen, mutta lämmin hymy siinä missä Wilman virne ulottui korvasta korvaan ja tuike nuorempien hoitajien silmissä kertoi kaiken tarpeellisen kun ne sisäistivät, että Seppeleessä olisi edessä kunnon varsakesä.

"Ja sitten se kysyi, että halutaanko me kuulla varsan sydämensyke", ilmoitin pitkän tarinan lopuksi.

"Robert itki", ilmoitti Jutta heti perään.

"Enkä itkenyt", vakuutin kulmat kurtussa, mutta pöydän toiselta puolelta mua tapittavat tytöt ja niiden sydänsilmät kertoivat, että nyt ei mennyt läpi. Mulkaisin Juttaa mun vieressä, mutta se vain kohautti olkiaan ja hymyili mukiinsa. Innokas puheensorina täytti ullakkohuoneen ja me jouduttiin ristikuulusteluun ihan kaikesta varsaan liittyvästä, mutta hymyjen täyttämästä lämmöstä huolimatta mun sisällä kalvoi pieni pelko.

No. Hyvä siitä kai tulisi, ja kai sen joku haluaisi.

Jos ei haluaisi, niin annan sen Danielille. Kyllä se siitä hevosen tekisi.

[Robert]

10.3.2017

24 astetta pakasti kirveli silmiä. Maastopolulla kelmeä valonkajo toisensa jälkeen maalasi Harryn hengityksen höyrynä ilmaan kun ohitimme puisia valotolppia yksi kerrallaan. Liekkijärven perjantai-ilta oli hiljainen--mun mieleni ei.

Oltiin vähän aika sitten istuttu Alviinan kanssa oleskelutilassa. Päiväsaikaan, kun valtaosa seppeleläisistä oli töissä tai koulussa. Silloin Pirre oli ratsastanut uutta hevostaan ja Alviina oli mököttänyt yläkerrassa. Tai jos siltä olisi kysynyt, se ei ehkä olisi käyttänyt sanaa mököttänyt.

"No", mä olin lopulta murahtanut teekuppini äärestä kun Alviina oli käännellyt jonkun hevoslehden sivujen aggressiivisesti kuusi minuuttia. Se oli huokaissut ja mä olin nostanut hetkeksi katseeni puhelimen näytöstä toisen kurtistuneisiin kulmiin.

"No se Pirittan uusi hevonen on ihan kamala", se lopulta oli saanut sanotuksi. "Miksi se edes myi Ransun, Ransuhan oli niin hyvä!"

"Joskus haluaa vaan uusia, raikastavia haasteita", olin kohauttanut olkiani ja jatkanut nettipankin mulkoilua.

"Mutta eihän se--se kaakki ole mikään raikastava haaste! Se on vaan..." Alviina oli jäänyt pyörittelemään kättään ilmassa sanojaan hakien ja tuijottanut ulos ikkunasta aivan kuin olisi löytänyt sieltä kaikki kamalimmat adjektiivit kuvailemaan Pirren tammaa.

Lopulta se oli puuhkaissut ja heittänyt kätensä ilmaan luovuttajan elkein. "Ei hyvästä hevosesta huonoon vaihtaminen ole raikastava haaste! Se, että Cella aikoo muuttaa Lynnin ja Danielin nurkkiin, ja se, että Pirrellä on joku kumppani on sellainen raikastava haaste!"

Mun teet olivat menneet väärään kurkkuun just sillä hetkellä, eikä sen jälkimmäisen möläytyksen takia.

"Ai Cella muuttaa?"

Ja sitten vähän myöhemmin mä olinkin jo ilmoittanut Aleksanterille, että mehän muutettaisiin.

Nyt asia oli kuitenkin jäänyt vaivaamaan: Cella ei ollut puhunut muutostaan ja enhän mä nyt voinut ajaa Cellaa pois asunnostaan sen takia, että mä en jaksanut enää nukkua sohvalla. (Mun selkäkivut olivat eri mieltä.) Mä olin ehkä vähän yllättynytkin siitä, miten okei oli asua Aleksanteri Holman kanssa. Se koko terapiakanijuttu oli ollut vuoden vitsi, mutta kyllä Allussa vähän terapeutin vikaa silti oli.

Konstakin vähän vaivasi. Se ei ollut kovin vaivaantunut tai vaivaannuttava ihminen persoonaltaan, mutta nyt se oli ollut vähän outo. Se oli joka kerta aina vähän edellistä hiljaisempi ja empivämpi ja--

Metsässä rymisi. Harry kavahti jo ääntä itseään, ja sitten puista pöllyävää lunta. Sitten mä näin jonkun metsäpeuran iloisen häntätupsun ja heti perässä heijastinloimeen verhotun suhahduksen. Yhtäkkiä se Heijastinloimi loikkasi jostain polulle, sai Harryn tekemään täyskäännöksen ja mut menettämään tasapainoni sen paljaassa selässä.

"TIRPPA!!!!"

Mä törrötin hangessa perse pystyssä. Puuterilumi mun nenän edessä liikkui henkäyksieni tahtiin.

"Robert!!! Mitä sä siinä vaan lojut??" tuttu ääni rääkäisi mun takaa ja hetken päästä tunsin mojovan turvakärjen jossain pakaran ja reiden rajamailla.

Mä kierähdin istumaan ja pyyhin lunta naamaltani.

"What???"

"Niin että Tirppa vissiin meni tästä ohi etkä tehnyt asialle mitään!!" eräs punaposkinen blondi puhkui ja osoitti vaativalla sormella sinne minne Heijastinloimi oli hetki sitten kadonnut. Mä tuijotin siihen suuntaan vähän tyhmänä hetken, ja sitten vielä tyhmempänä lumiseen maahan piirtyneitä kavionjälkiä.

"No?"

"No, mitä no??" mä puhisin hangessa ja tajusin, että mun olkapäähän sattui.

"Että autatko vai et! Mitä sä edes teet täällä yksin?" Inkeri kysyi päätään kallistaen eikä tehnyt elettäkään auttaakseen mua ylös.

"Yksin??" mä rääkäsin takaisin. "Mä olin Harryn kanssa kunnes joku rynnisti metsistä ja säikäytti sen, and boom, now I'm fucking here!!"

"Buuhuu, voivoi", Inkeri pyöräytti silmiään ja potkaisi lunta mun päälle. "Ne varmaan juoksi tallille, tuu sit."

"Musta tuntuu, että mun olkapää on sijoiltaan."

"Ihan sama, tuu jo."

Mä kampesin itseni ylös ja puistelin pahimmat lumet päältäni, ja lähdettiin sitten tallustamaan Inkerin kanssa rinta rinnan kohti mun ja Harryn tulosuuntaa, minä käsivarttani toisella kädellä kannattelen.

Se siitä rentouttavasta maastosta sitten.

"Andrei sitten lopetti vai", heitin jossain vaiheessa.

"Mä jätin sen", Inkeri totesi ykskantaan.

"Oh."

Niinpä me jatkettiin hiljaa harppomista hangessa.

"Kristian sitten lopetti", lyhyt ystäväni avasi suunsa seuraavaksi.

"Let's not."

Inkeri virnisti, mutta antoi asian olla.

Tallipiha ei näyttänyt mitenkään normaalista poikkeavalta. Ei peloissaan pyöriviä harryjä tai heijastinloimisia poneja mailla eikä halmeilla, ja mun vatsanpohjassa muljahti ikävästi. Kukaan ei ollut edes yrittänyt soittaa mulle.

Kaivoin kylmäntuntuisen puhelimen taskustani ja syykin selvisi: akku oli luovuttanut kiristyneessä pakkasessa. Inkerikin oli jättänyt puhelimensa tallin lämpöön säästäkseen päivän viimeiset prosentit kotimatkaa varten.

Tallikäytävällä oli ensimmäisenä vastassa Cella. Se heitti juuri loimea hikisen Harryn selkään, ja meidät nähdessään sen ilme muuttui sekunnin sisällä yllättyneestä helpottuneen kautta iloiseen ja sitten suoraan vihaseen. Seinään nojaavan Fiian reaktio tuntui olevan vähän kiltimpi helpotus.

"Me luultiin et teille on käynyt jotain!! Missä teidän puhelimet on?? Aina pitää olla mukana just tämmösiä tapauksia varten!" se säksätti, ja mä halusin sanoa, että tässä vaiheessa se oli vain huolesta soikeana.

"Multa loppui akku", vastasin poissaolevasti ja keskityin kiskomaan kypärää päästäni. Harry näytti olevan kunnossa ainakin päällisin puolin, ja loimi niskassa ja ruokakulho edessä se ei vaikuttanut kovin traumatisoituneeltakaan.

"Et sä voi vaan kohauttaa olkia tän asian kanssa!" Cella puuskahti ja päästi Harryn ruokineen karsinaansa.

"Kohauttaa olkia, what--" mä tuijotin Cellaa epäuskoisena, ja lopulta elehdin terveellä kädelläni kohti rikkinäistä olkapäätäni. "Mun olkapää on sijoiltaan, mä en voi kohauttaa olkiani!!"

"Mitä?? Satutitteko te vatipäät itsenne?"

"Mitkä vatipäät?" mä kysyin samaan aikaan kun Inkeri henkäisi järkyttyneenä: "Mä olen ihan kunnossa, kiitos kysymästä!"

Fiia pudisteli päätään yksityispuolen nurkalta, ja lopulta ponnisti itsensä ylös jaloilleen.

"Mitä jos te menisitte nyt yläkertaan lämmittelemään? Ja katsotaan se Robertin olkapää vaikka Annen kanssa kun se pääsee toimistosta", punapää ehdotti. Cella naksautti Harryn karsinan oven lukkoon ja Inkerikin pyyhki lunta rinnukseltaan myöntyvästi.

Mitä yhdestä särkyneestä olkapäästä kun loppuillan sai viettää ystävien keskellä, sohvalla lämpimään vilttiin kääriytyneenä kuuma teekupponen kädessä?

Voin kertoa: ei oikein mitään.

[Robert]

12.3.2017

Mä tuijotin Harryn satulavyötä epäuskoisena. Tunsin syvän punan poskillani, ja tällä kertaa sen punan aiheuttaja oli joku ihan muu kuin Konsta Jortikka.

Nahkainen kouluvyö ei mennyt enää kiinni ja mun kättä särki toissapäiväisen jäljiltä.

Pudistin päätäni hyväksymättä sitä tosifaktaa, että soljen ja vyön kolmiomaisen pään välissä oli kokonainen, tukala sentti tyhjää. Tartuin nahkakaistaleeseen oikealla kädelläni ja solkeen vasemmallani, ja kiskoin kiskoin kiskoin.

Mutta ei. Nahka ei joustanut, eikä Harryn vatsa.

Kouluvyö heilahti vapaaksi ja tamma huokaisi syvään aivan kuin se olisi pullistellut tarkoituksella. Annoin otsani nojata koulusatulan viileää siipeä vasten: kai se oli pakko uskoa. Harry ei ollut viimevuotisen sairas- ja äitiyslomansa jäljiltä ikinä päässyt takaisin solakkoihin mittoihinsa, ja nyt uudem vatsan kasvaessa vanhan päälle, ei ollut toivoakaan. Mä olisin vain toivonut paria, tai oikeastaan edes yhtä lisäkuukautta. Hevonen kuitenkin liikkui hyvin ja mielellään kasvavasta vatsastaan huolimatta, joten oli sääli jättää koulutreenit taakse ja aloittaa sunnuntaituuppailu.

No, faktat olivat faktoja. Liu'utin satulan käsivarsilleni ja suljin karsinan oven jalallani ennen kuin Harry ehti syöksyä ulos. Tamma jäi järkyttyneenä kolistelemaan kaltereitaan ja hyörimään karsinassaan, kun luuli mun hylänneen sen.

Satulahuoneessa oli sunnuntai-iltapäivänä harvinaisen hiljaista. Ainoastaan Yasmin oli niputtamassa Lemonin suitsia. Se hymyili mulle tervehdyksenomaisesti: pienesti, vähän ehkä ujostikin, mutta yasminmaisen lämpimästi.

"Hey", tervehdin kohteliaasti ja valmistauduin heivaamaan Harryn koulupenkkiä ylimmälle satulatelineelle.

"Oliko hyvät treenit?" kiharatukka kysyi ja kiepsautti poskihihnan siistin suitsinipun ympäri.

"Ei me olla vielä menty", sain puuskaistua työntäessäni satulaa paikoilleen. "Tajusin, että kouluvyö ei enää menekään kiinni."

"Voi ei", Yasmin hymyili myötätuntoisesti. "No, onneksi Harrylla on pyöreä selkä."

"Niin", mä huokaisin. Satulansuojus liukui nahan yli vaivattomasti, eikä se tulisi siitä hetkeen poistumaan. Minähän en uusia nahkavöitä tuosta vain ostelisi.

"Tiedättekö vielä varsan sukupuolta?" tyttö kysyi. Seurasin katseellani kuinka se laittoi lämminverisen suitset paikoilleen ja jäi sitten keinumaan jalkateriensä varassa, keskustelua odottaen.

"Ei, mutta toivon vähän, että se olisi tamma", sanon, ja ajatus saa hymyn huulilleni. "Harley oli viime vuonna niin vaivaton, oria voi olla sitten myös vaikeampi myydä ja kaikkea. Ja jos se on kamalasti riesaksi niin Anne ei välttämättä jaksa katsella Harryn varsoja enää jatkossa..."

"Harry on niin kiltti, että tuskinpa sieltä mitään demonivarsaa tulee", Yasmin naurahti, ja sai mutkin hymähtämään huvittuneena. Se oli ihan totta: sekä Ransu että Harry olivat molemmat loppupeleissä ihan hyväluonteisia hevosia.

"On kyllä onnea, että Anne antaa mun tällee kasvattaa Seppeleen tiloissa. Varsa on kuitenkin aina oma vaivansa.. Onneksi tää syntyy kesällä kun ovat laitumilla niin ei tarvitse miettiä karsinajuttuja tai ruokaa tai mitään heti alkuunsa."

Keskustelu kantoi vielä hetken, mutta me oltiin Yasminin kanssa yhä vähän vieraita toisillemme, joten kun se alkoi haihtua, mä kerroin meneväni vihdoin ratsastamaan. Yasminille se oli okei, ja tyttö alkoikin vetää Lemonin satulaa syliinsä mun tehdessä lähtöä.

Harry oli jo rauhoittunut karsinassaan, mutta heräsi uudelleen tähän päivään kun mä aloin avata lukkoa. Rapsuttelin sen otsaa hetken ajan, ja harmaakorva ihan suosiolla laski päätään ja sulki silmänsä. Valkoisen ja harmaan karvan sekamelskaa irtosi sen otsasta ja varisi mun tummalle tallitakille.

"How about we just go for a light trot, then?" kysyin hevoselta, joka henkäisi syvään. Sen sieraimista puhaltama ilma tuntui kuumalta mun paljasta kättä vasten, ja tamma antoi turpansa painua mun avoimeen kämmeneen.

Joskus mietin, ymmärsikö se vielä englantia vai oliko se täysin suomalaistunut viime vuosien aikana. Tai, no, tuskinpa hevoset olivat monikielisiä.

"Ootteko menossa maastoon?" joihinkin riemunkirjaviin urheilutrikoisiin pukeutunut Inkeri ilmaantui yksityispuolelle. Sillä oli korviensa peittona sellainen tekninen pantamainen vekotin, joita olin nähnyt lenkkeilijöillä, ja kaulahuivin yli roikkui kaksi kuuloketta. Tytön posket eivät kuitenkaan vielä punoittaneet.

"Why", tokaisin epäilevästi ja annoin katseeni harhailla sporttisiin lenkkareihin.

"No mietin, että voisin tulla hölkkäämään teidän kanssa", Inkeri totesi ykskantaan aivan kuin mun olisi pitänyt tietää. Mä katsoin sitä viimeisen kerran arvioivasti päästä varpaisiin, ja keskityin sitten sulkemaan Harryn turparemmiä.

Inkeri alkoi suurelkeisesti venytellä tallikäytävällä: se nosti jalkansa Pirren uuden hevosen--Hellyn? Helyn?--loimitelineelle ja alkoi kurotella kohti varpaitaan.

"Kutsuiko Piritta sua taas lihavaksi?" kysyin epäilevästi.

Inkeri mulkaisi mua siihen malliin, että mä olin just kutsunut sitä lihavaksi. Mutta ainakin se käveli ja hölkkäsi koko matkan vähän kummastuneen Harryn rinnalla.

[Robert]

17.3.2017

Siinä se seisoi keskellä tallikäytävää. Tai, ei nyt ihan keskellä, mutta Charlien karsinan edessä. Siinä oli sellaista vähän ehkä kuumottavaakin särmää. Vähän sellaista kun Pirressä, mutta Pirressä se särmä ei ollut yhtä hienostunutta. Pirreä uskalsi lähestyä. Mutta sitä mä vain tuijotin sivusilmällä samalla kun koulusta varmaan etuajassa karannut Katsu päivitteli Lassen kadonnutta riimunnarua. Tyttö oli onnistunut sanallisesti köyttämään mut mukaan narupäivittelyyn sen ainoan kerran kun en jaksanut kiertää suoraan yksityispuolen ovelle.

"Onkohan joku taas jättänyt sen ulos", Katsu puhisi tuijottaen tyhjää koukkua niin intensiivisesti, että rehellisesti sanoen mä en olisi ollut niin kamalan yllättynyt jos siihen olisi yhtäkkiä ilmestynytkin se paljon puhuttu riimunnaru.

"En tiedä", vastasin avuliaasti, vähän poissaolevasti mumisten. Mun katse oli edelleenkin siististi pukeutuneessa naishenkilössä, joka vaikutti vähän siltä, ettei se nyt ihan kuulunut tänne. Toisaalta taas musta tuntui, että mä olin nähnyt sen aiemminkin, ohimennen. Niiskaisin, kiitos kevätnuhan, ja keskityin taas hetkeksi seuraamaan kuinka Katsu pöyhi paitsi Lassen niin myös lähikarsinoiden loimia etsien yhtä tuikitavallista riimunnarua.

Jossain vaiheessa se oli kadonnut jonnekin ihan muualle: mä havahduin oven paiskahdukseen jossain kauempana, ja niin taisi havahtua vaaleahiuksinen nainenkin. Se katsoi sinne minne mäkin olin vilkaissut, ääneen suuntaan, mutta sitten sen katse lipui muhun. Mä vähän hätkähdin.

Sen vaaleat hiukset olivat eri tavalla vaaleat kuin vaikkapa Cellan, tai Inkerin, tai Emmyn, tai Alviinan. Ne olivat kirkkaammat, ja jotenkin huolitellummat kuin Cellan aina pipon alle haudattu polkka tai Inkerin pitkänä liehuva poninhäntä. Ne olivat valkoisemmat, ja jotenkin kalliimmat kuin Emmyn hieman keltaiseen taittuva perusjakaus tai Alviinan perussuomalainen hiusväri.

"Olisitko sä tarvinut apua?" mä töksäytin kun en kehdannut enää tuijottaa sen veitsenterävästi tasattuja hiuksia.

Musta tuntui, että olin ollut liikaa Aleksanterin seurassa: musta oli tullut Aleksanteri.

Särmämuikkeli seisoa nökötti yhä Charlien karsinan edessä, ja se vain tapitti mua. Katsoi päästä varpaisiin, ja muutaman karsinan etäisyydeltä oli paha sanoa kuinka paljon se tuomitsi mun softshell-takkia, jonka viimeisestä pesukerrasta oli muutama päivä liikaa, ja kuraisia nahkasaappaita. Ja ratsastushousuja, joiden mustat paikat olivat viimeisen viikon aikana peittyneet harmaalla irtokarvalla ja hevospölyllä.

Mä kuitenkin vaihdoin painoa jalalta toiselle sen katseen alla ja tein kaikkeni, etten vääntelisi epämukavan näköisesti.

"Tai, siis", sanat suorastaan vyöryivät mun suusta täyttämään hiljaisuutta kun toinen ei heti vastannut, "mä käyn kerta viikkoon hyppäämässä sillä. Että voin kyllä auttaa. Kun tiedän. Y'know."

Sitten se hymyili mulle. Eikä se hymy ollut sellainen aito, silmäkulmia rypistävä tai hymykuoppia poskiin kaivava, vaan se oli sellainen... kohtelias. Ehkä vähän jopa sellainen... säälivä. Mulla meni se ehkä vähän tunteisiin: rinnassa alkoi kuplia sellainen pieni epävarmuus, mutta samalla oma ego alkoi huutelemaan jostain vatsanpohjasta, että haloo, sä olet yksäriomistaja täällä ja siten arvoasteikolla varmasti huomattavasti korkeammalla kuin joku siististi pukeutunut ja partaveitsellä tukkansa leikkaava muija.

"Kiitos, mutta odotan Anthonia", se sanoi ja hymyili pientä hymyään. Musta tuntui, että se katsoi mua kuin sellaista ostoskeskuksen tiimellyksessä äitinsä hukannutta lasta, mutta että sillä ei ollut aikomustakaan auttaa mua löytämään äitiä. Mä mietin hetken, mitä sanoisin takaisin, mutta lopulta tyydyin vain kohauttamaan olkiani hiljaisen alrightin seuraksi ja poistumaan suosiolla takavasemmalle, eli yksityispuolelle. Ja Annelle kiitos siitä, yksityispuoli oli jotenkin ihan oma valtakuntansa, jossa mulla oli jotenkin kaikista kotoisin olo.

Koko muu talli (lue: satulahuoneessa kolisteleva Katsu ja käytävällä äänettömästi Charlien loimea siistimmin taitteleva nainen) tuntui yksinkertaisesti lopettavan olemassaolonsa kun mä paneuduin Harryn karsinan loimitelineessä roikkuvan sekamelskan pariin. Äkkikevät oli saanut paniikkia aikaan itse kunkin loimitusohjeissa. Milloin aurinko porotti täydeltä taivaalta saaden lämpötilan hipomaan kymmentä astetta ja milloin räntää tuli vaakatasossa kylmän pohjoistuulen mukana. Milloin yölämpötila pysyi plussan puolella ja milloin se vaipui selkeästi miinukselle.

Harryn ovessa roikkui niin tallitoppista kuin kevyempää fleeceloimeakin, ja niiden välistä löytyi myös enkkuviltti, jonka olin erään talvisen maaston jälkeen siihen hetkeksi jättänyt ja luvannut viedä sitten pois. Mutta sitten Fiia oli keittänyt kuumaa kaakaota ja Tuulia tuonut itseleipomiaan korvapuusteja, ja enkkuviltti oli jäänyt siihen ja kadonnut pois mun mielestä. Viikkasin paksuimman ulkotoppiksen käsivarrelle, optimisena kevään todellisesta tulosta, ja jätin telineeseen enää yhden villaloimen ja ohuen ulkotoppaloimen.

Tällä hetkellä harmaakorva seisoi kevyessä räntätihkussa vain vuorattu sadeloimi suojanaan, ja se oli vaikuttanut siihen ihan tyytyväiseltä. Mulla oli ollut kova työ oppia pois yliloimittamisesta, mutta itsepintaisesti maalaisjärjen mukaan loimittanut Kasper oli saanut mut vakuuttumaan hevoseni kestävyydestä. Kertaakaan se ei ollut tärissyt kylmyyttä tarhassa tai tuntunut hionneelta loimen alta, ei vaikka sillä olisi ollut selässä joku ihan muu täkki kuin mitä loimitusohjeissa oli sanottu.

Viikkasin viimeisenkin ylimääräisen fleeceloimen neliöksi toisen vastaavan ja toppaloimen seuraksi. Pinkka tuntui sylissä raskaammalta kuin mitä olisi uskonut, ja mä hädin tuskin näin sen yli kiirehtiessäni portaita ylös. Ehkä ne loimet pitäisi pestäkin, tuumasin kun koko pino kaatui mun avonaiseen kaappiin.

Sitten aurinko pilkisteli oleskeluhuoneen ikkunasta lupaavasti, ja se ajatus väistyi kevyen terapiamaaston tieltä sillä sekunnilla.

[Jutta]

20.03.2017

”Mihin oot menossa?” Henkka sopersi kännissä. 

Mä katsoin olkani yli tunkkaisen poikamiesboksin sohvalla röhnöttävää parikymppistä. Se kallisteli päätään. Pistelevä sänki puski sen leuasta ja silmät seisoivat päässä liiasta valvomisesta. Päivänvalo tunkeutui ujosti sälekaihtimien välistä.  

”Tallille.” 

”Ainiin, oot tollanen söpö heppatyttö”, se höhötti rapsutellessaan kylkiään kun mä keräsin tavaroitani. 

Henkan ahdas yksiö Liedontien funkkiskerrostalon pohjakerroksessa oli ollut mulle pakopaikka arki-Jutasta jo kuukauden. Mä olin kaikkialla vastuuntuntoinen ja ahkera naapurintyttö. Paitsi täällä.  

”Tuu nyt tänne rakas, käydään röökillä ja sit katotaan lisää Futuramaa”, se hymyili tyhmästi ja alkoi kaivaa tupakkaa sohvatyynyjen välistä.  

”Mulla on kiire.” 

Mä valehtelin vähän. Mutta se oli kännissä eikä tiennyt sitä. 

”Millon tuut takasin?” 

”En tiiä.” 

Valehtelin lisää. Kyllä mä tiesin. Heilautin kättäni, se käänsi kylkeään, työnnyin hämärään, imelänhajuiseen rappukäytävään.  

Mun ja Henkan suhde oli alkanut naapurin kosteista kotibileistä. Sen outo karisma ja punaviinin innoittamat spontaanit ideat saivat mut nauramaan. Tai ehkä olin vaan epätoivoinen Jutta 17v Liekkijärveltä joka ei tuntunut löytävän itselleen kultamussukkaa ja kun vastaan tuli joku aikuista miestä muisuttava otus, tuli tarve tarttua tilaisuuteen, vaikkei se välttämättä ollut kaikista ihanteellisin. 

Harry mateli riimunnarussa niin että mun piti suorastaan työntää sitä eteenpäin. Joku tarhan tammoista oli telonut sadeloimen kaulakappaletta ja mä mietin, ehtisinkö paikata sen tänään vai odottiko Robert mua illan kakkavahdiksi. 

”Haisetko sä tupakalle?”  

Tallikäytävän hiljaisuus raukesi. Mä käännyin kannoillani. Lettipäinen Alviina katsoi mua toinen kulma koholla, kädet tukevasti lanteilla.  

”Kaverit ne vaan polttaa.” 

”Mut sähän oot alaikäinen?” 

”Mä oon varmaan viimenen ihminen maailmassa joka koskis tupakkaan”, mun nauru ei ikinä ollut kuulostanut niin teennäiseltä. Alviina silmäili mua epäuskoisena päästä varpaisiin. Miten mä osasinkaan ajoittaa sisääntuloni näin. 

”Vai niin”, se mutisi hiljaa, pyrähti tiehensä ja jätti mut siihen pällistelemään sen perään.  

Mä tiesin salaa, että tulisin kuulemaan tästä.

[Robert]

24.3.2017

Harry seisoi tallikäytävällä pirteänä takki niskassaan. Ulkona paistoi aurinko, mutta suljin yksityispuolen oven sen säteiltä vaikka Kasper olikin jättänyt tallin pääovet jo apposen auki. Tuntihevoset olivat maagisesti piristyneet kun maa oli vihdoin sulanut, ja rohkeimmat yksityisomistajat olivat jo jättäneet hokitkin pois. Pipsa oli viime viikolla kehunut, kuinka varma kevään merkki on märkään hiekkaan uppoavat hokit. Sikke oli jo kesäkengissä, ja Harry saisi omansa ensi viikon kengityksessä.

Mietin jo etukäteen kengityslaskua, ja ensi kuun varsaneuvolakäynnin kuluja. Harryn loimessa oli repeymä, jonka väsyneenoloinen Jutta oli luvannut paikata, ja se toisista suitsilla olivat ohjat napsahtaneet poikki toissaviikonlopun kommelluksessa. Huhtikuun tallivuokra muistutteli jo olemassaolostaan, ja mun suihkusaippua oli melkein loppu.

Hieroin kämmeniä silmäluomia vasten.

Mä olin työtön.

Isän mielestä mun työpanos ei vaan ollut enää sama kuin mitä se oli kuulemma joskus ollut. Se oli istuttanut mut toimistoonsa, vaihtanut kuulumisia ja ehdottanut, että josko lähtisin etsimään uusia tuulia. Mä olin vain tuijottanut sitä tyhmänä. Kyllä mä tiesin, että mun motivaatio taloushallintoon oli ollut omilla teillään koko kuluneen vuoden, mutta eihän mun oma isä voinut irtisanoa mua. The rest of the team can't carry your weight, se oli sanonut. Mun teki mieli naurahtaa ja kysyä, väittikö se, että mä olin lihonut. En saanut sitä ulos: suu oli kuiva ja rintaa puristi.

Niinpä mä olin tullut takaisin kotiin jo vähän aamukymmenen jälkeen. Allu oli syönyt muroja puolikoomaisena keittiön pöydän ääressä. Se oli katsahtanut mua, aina siististi napitetun paidan kauluksesta huolellisesti solmittujen kenkien rusetteihin asti. Sitten se oli kysynyt, että mitä multa jäi.

"Vissiin työpaikka", mä olin murahtanut ja painunut kylpyhuoneeseen tuijottamaan itseäni peilistä. Olin tuijottanut mun purppuraisia silmänalusia ja talven aikana haalenneita pisamia ja liian pitkäksi venähtäneitä hiuksia ja melkein näkymätöntä arpea mun leuassa. Olin miettinyt, että miten mä selviäisin tästä elämästä ilman vakaata tulonlähdettä.

Sitten Allu oli koputtanut varovasti kylpyhuoneen oveen.

"Ootko ihan okei?" se oli kysynyt, ja kun mä en ollut vastannut, jatkanut: "Niillä on siellä entisessä Siwassa paikka auki. Soitanko Konstalle? Pitäiskö pyytää Joel kovistelemaan sun faijaa? Ja se mun entinen työpaikka ei oo palkannut ketään uutta mun jälkeen. Haluutko Mikaelan tänne?"

"Allu", mä olin saanut sanottua tukahdutetulla äänellä oven läpi.

"Okei, okei. Joo. Okei", se oli sanonut. Mä olin vain hengittänyt syvään, katsonut mun lavuaarin reunaa valkoisina puristavia rystysiä ja sitten keskellä kattoa möllöttävää lamppua. Sitten mä olin astunut ulos kylpyhuoneesta, ja Allu oli seisonut siinä vaikeana.

"Mä laitoin Konstalle viestin", se oli sanonut vähän ympärilleen pälyillen, aivan kuin Konsta olisi voinut ilmestyä asuntoon hetkenä minä hyvänsä. "Ja mietin, että mä, tota, lähden kaverille nyt tästä."

Mä olin tehnyt jotain niiskaisun ja huvittuneen hymähdyksen välimaastosta, ja sitten mä olin halannut Aleksanteri Holmaa.

"Mä halasin Aleksanteri Holmaa", huokaisin syvään ja laskin käteni silmiltä. Harry näytti just siltä, ettei se ollut kuunnellut mua ollenkaan, mutta Tikrun karsinan eteen äänettömästi loimia järjestelemään ilmestynyt Alviina katsoi mua uteliaasti.

"Okei", se sanoi.

"Et nyt aloita mitään homohuhuja taas", sanoin sille, ja se nosti kätensä puolustelevasti ilmaan. Sen sormet olivat siistissä ristissä molemmista käsistä, ja vieno hymy sen kasvoilla ei luvannut yhtään mitään. Mä huokaisin ja pudistin päätäni, hymyillen kuitenkin.

Harryn loimi alkoi kuoriutua sen selästä hitaasti, mutta varmasti, ja tamma tuntui vähän lämpimältä paksuhkon loimensa alta. Mä jäin rapsuttelemaan sitä kohtaa, jossa sen pörröinen pää tapasi lyhytkarvaisen kaulan, ja hevonenkin huokaisi tyytyväisenä.

"Sun hoitaja on alkanut polttaa", Alviina yhtäkkiä ilmoitti Harryn kaulan alta, "tupakkaa."

Mä vilkaisin sitä, mutta jatkoin Harryn rapsuttelua.

"Eikö sua yhtään kiinnosta?"

"En mä.. Sehän on aikuinen ihminen, kai se saa tehdä mitä se haluaa."

"Eihän se ole aikuinen!"

"Aijaa", mä sanoin ja peräännyin noukkimaan harjaa Harryn pakista.

Alviina tuhahti.

"Miten sua ei ollenkaan kiinnosta?"

Sitten se oli hetken hiljaa.

"Johtuuko tää siitä, että sä halasit Aleksanteri Holmaa?"

"What--Ei?" mä tuhisin sukiessani Harryn joskus valkoisinakin hohtaneita sukkia. Siihen Alviina ei sanonut mitään, kunhan jäi puhisemaan itsekseen. Tarjosin sille harjaa, jonka se otti vastaan hevosen kaulan alta, ja sitten kaikessa hiljaisuudessa me harjattiin mun hevosta. Kaikkea sitä.

[Jutta]

01.04.2017


Tänään testissä: naku-ulkoilu.

[Robert]

1.4.2017

"Kaikkea sitä", puhisin tiskiharja kädessä ja hinkkasin Harryn juomakippoa vimmaisalla raivolla. Alviina tirskahti Ransun entisestä karsinasta. Se oli siellä ihan samoissa hommissa, mutta se olikin hoitaja. Minä olin hevosenomistaja, ja maksoin mittavia rahasummia siitä, että mun ei tarvitsisi seistä hevoseni karsinassa tiskiharja kädessä jynssäämässä vesiautomaattia.

Mun mielestä meillä oli ollut ihan asialliset aktiviteetit ennen tätä: oltiin kaikessa rauhassa uudelleenorganisoitu Harryn harjapakkia kun Kasper oli ilmestynyt yksityispuolelle ämpäri käsivarrella ja tiskiharjat kourassa. Tehkää itsenne hyödyllisiksi, se oli sanonut ja täräyttänyt koko hoidon Alviinan syliin. Mutta oli se muakin vähän mulkaissut, ja mä en ollut kehdannut mulkoilla takaisin, varsinkaan sen jälkeen kun Pyry oli kertonut Harryn ottaneen vähän ilmaa alleen eilisen iltatallin aikana kun joku oli kehdannut jättää lastenrattaat (!!!!!!!) tallin seinustalle ja tamman olisi pitänyt kulkea siitä ohi. Harry oli päättänyt, että nyt on parempi lähteä takaisin tarhailemaan, ja Kasper oli päätynyt tekemään lähempää tuttavuutta tallipihan mahtavimman mutasuon kanssa. Oli kuulemma rapsutellut kuivunutta kuraa viiksihaiveniensa välistä vielä tänä aamunakin, Pyryn mukaan siis. Poikaa se oli tuntunut kovasti naurattavan, mutta Kasperin mulkosilmät kohdatessani, kyseinen tarina mielessäni, mua ei niinkään naurattanut.

Niinpä mä nyt jynssäsin juoma-astiaa.

"Ainakaan sun hevonen ei ole sellainen tyhmä kanttura, joka paskoo veteensä", Alviina murisi. Se ei ollut oikein vieläkään lämmennyt Helylle, jonka kutsumanimi taittui tytön suussa usein kaakiksi tai rumilukseksi tai surkimukseksi tai joksikin vastaavaksi. Piritta sen sijaan tuntui pitävän uudesta hevosestaan valtavasti, vaikka se olikin huhujen mukaan tippunut siltä jo enemmän kuin kerran.

"No se", totesin myöntyvästi ja rapsutin kynnellä jotain kuivunutta heinä-kaura-melassi-mössöä kupin reunalta.

Hetken ajan tallikäytävällä raikasi ainoastaan harjasten raapiva hinkutus. Mun harja hiljeni ensin, ja jäin ajatuksissani tuijottamaan Alviinaa. Pian yksinäinenkin jynssäysääni loppui, ja Alviina tuijotti takaisin.

"Miksi Peyton alkoi seuraamaan sua Instagramissa?" kysyin ohimennen. Paitsi että olin keskeyttänyt kaiken kysyäkseni tämän kysymyksen. Mutta äänensävyn perusteella kysyin sitä ihan noin niinku ohimennen. Alviina oli hiljaa, mutta sen kasvoilta ei erottanut yhtään mitään mielipidettä mihinkään suuntaan. Se ei näyttänyt edes yllättyneeltä.

"Ai", se vastasi lopulta, ihan kuin ei olisi tiennyt ja seurannut varsinkaan valokuviaan esittelevän instagramtilinsä tapahtumia suorastaan uskonnollisesti. "Ehkä se tykkäs mun feedistä."

"Ai Peyton", mä hörähdin. Alviina näytti vähän loukkaantuneelta, ja kostoksi katsoi mua silleen alentavasti päästä varpaisiin. Se osui ja upposi, ja mä näytin juoma-astialle tiskiharjaa vielä pari kertaa ihan vain saadakseni muuta ajateltavaa. Mä tiesin, tai ainakin luulin tietäväni, ettei Alviinan ja mun välillä ollut enää kitkaa, mutta tyttö oli enemmän kuin taidokas mitä tuli ihon alle pääsemiseen.

"Mistä sä edet tiedät, että ketä se seuraa? Stalkkeri", Alviina tuhahti.

"No kunhan osui silmään", pyöräytin silmiäni, "aika jännä juttu vain." Itsepintaista hankausta alkoi kuulua taas toisestakin karsinasta, ja vähän aikaa me molemmat oltiin ihan hiljaa ja keskityttiin oikein painokkaasti puhdistamaan niitä vesiastioita.

"Eihän se nyt ole sun asia ollenkaan ketä Peyton seuraa ja ketä ei", Alviina lopulta murtui ensin, "tai kuka seuraa mua ja kuka ei." Sen äänensävystä ei saanut sitten ollenkaan kiinni, että mitä mieltä se oli asiasta. Se jäi kuitenkin mietityttämään mua: Peyton ei ollut sellainen ihminen, joka olisi seurannut Alviinan kaltaista ihmistä. Ei, Peyton oli yksi niitä auringonpalvomia, valkohampaisia tyttöjä, jotka poseerasivat milloin minkäkin maan unelmarannoilla ties mitä sponsorituotteita kuviinsa piilotettuina.

Mä en kuitenkaan ehtinyt kuin avata suuni ja aloittaa lauseeni kun Kasper tuli oman tiskiharjan kanssa yksityispuolelle ja asettui ihan muina miehinä taloksi Zodiacin karsinaan. Se ei edes vaivautunut siitä, että mun lause oli katkennut kuin seinään, tai siitä, että Alviina yritti aktiivisesti porata katseellaan reikää sen niskaan. Ei, se vain tuli ja pisti hinkaten.

"Ei kuulu työntekoa", se murahti jossain vaiheessa ja sai meidänkin tiskiharjat taas laulamaan.

"Sori", mä jopa pahoittelin jostain selkäytimestä. Alviina vilkaisi mua oudosti, mutta mä en voinut kuin kohauttaa olkiani avuttomana.

Jesus, milloin Laineen Kasper oli saanut tuollaisen auktoriteetin?

[Robert]

23.4.2017

Aurinko lämmitti mun kasvoja kuin olisi elokuu. Melkein tunsin, kuinka sen säteet kylvivät uusia pisamia mun poskipäille ja kuinka iho lämpeni viileästä kevätilmasta huolimatta. Suljin silmät valoa vasten, mutta pimeys ei tullut--se oli loistava tapa kuvata kevättä, ja loistavampi tapa kuvata mun kausimelankoliaa.

Jotkut ihmiset olivat melankolisia luonnostaan, jotkut ihmiset tulivat sellaisiksi ajan saatossa, jotkut ihmiset jonkinlaisen surkeiden sattumusten sarjan jälkeen. Toisilla se oli ikuista, ainaista; toisilla hetkittäistä, jaksottaista. Melankolialla oli helposti negatiivinen konnotaatio, ja mulla oli mennyt kauan oppia, ettei melankolian tarvitse kulkea käsi kädessä niiden kanssa.

Oli sunnuntai. Hevoset paistattelivat tarhoissa: rohkeimmat pitkin pituuttaan tarhan kuivissa kohdissa, maltillisimmat yksinkertaisesti silmät ummessa yhtä jalkaa lepuuttaen. Mä otin niistä mallia ja annoin pääni keinahtaa taaksepäin vasten tallin seinää. Jossain lauloi lintu, ja se luritukseen liittyi pian toinenkin. Ilmassa oli tietynlaista seesteisyyttä, sellaista kesän tuntua ilman tuulenvirettäkään.

Mä vähän odotin jo painavia kesäpäiviä, joihin heräsi hikisen raukeana nihkeiden lakanoiden välistä ja joina kuuma ilma ei liikkunut mihinkään. Niissä päivissä oli sellaista.. kylläisyyden tunnetta, tyytyväisyyttä. Niinä päivinä koki olevansa kokonainen, ei ollut kiire mihinkään kun maailma oli valmis, kun kukaan ei odottanut sulta mitään. Niinä päivinä soi pehmeä Lana Del Rey ja avoimet ikkunat tanssittivat verhoja laiskasti.

"Hei."

Fiian hiljainen ääni tunki läpi usvan, ja mä annoin pääni kallistua äänen suuntaan. Pakotin silmät auki, mutta kirkas päivävalo sai ne sirrilleen. Fiiaa hymyilytti, mutta se ei sanonut sen enempää, kävi vain mun viereen nojailemaan pää kenollaan silmät suljettuina. Sitten se hengitti ja huokaisi syvään. Pystyin samaistumaan siihen just sillon ja just siinä, tallin valkeaa seinää vasten, auringon lämmön kutitellessa kasvoja.

Hiekka rasahti Fiian kenkien alla kun se vaihtoi painoa jalalta toiselle. Musta tuntui, että aika alkoi kadota.

Seppeleessä oli hienoa se, että se saattoi kuin silmänräpäyksessä rauhoittua satojen ratsastajien kohtaamispaikasta rentoutumisen tyyssijaksi. Puolitoista vuotta sitten mä en olisi osannut ajatella, että saattaisin joskus tulla ratsastuskoululle hakemaan mielenrauhaa, mutta täältä se kerta toisensa jälkeen löytyi. Milloin yläkerran oleskeluhuoneesta puheensorinan ympäröimänä, milloin hevosen selästä tuttujen lyhtypylväiden valaistessa tietä.

"Täällä te vaan paistattelette!!"

Terävän äänensävyn kruunasi kiinni paiskahtava ovi ja askelten reipas rahina hiekassa: seesteinen fiilis katosi kuin hieno hiekanjyvä Saharaan. Mä raotin toista silmääni, ihan vain nähdäkseni Inkerin nopeaa vauhtia etääntyvän hahmon. Se näytti vähän siltä, että olisi karannut jostain vaateketjun urheilumalliston kuvauksista.

"Kauankohan tämä vaihe kestää?" Lynnin pehmeä ääni kysyi jostain lähettyviltä. Mä vilkaisin vaaleaverikköä, joka ponnisti helponnäköisesti itsensä hoitopuomille istumaan. Fiia hymähti huvittuneena, muttei avannut silmiään. Mua hymyilytti kun seurasin punatukan siroja kasvonpiirteitä, jotka tekivät kaikkensa yrittääkseen taas rentoutua. Mä annoin periksi--ponnistin hoitopuomille Lynnin seuraksi.

"Ei siitä tiedä", mumisin ja vedin toisen jalan ylös, leukaa polvea vasten nojaten.

"Käydään ilmeisesti samalla salilla", Lynn sanoi ja mietin, montako kuntosalia Liekkijärvellä loppujen lopuksi olikaan. "Se tuli yhtäkkiä korjaamaan mun tekniikkaa kuin joku personal trainer."

"Aijaa?"

"Ei sillä, että sen neuvoissa olisi siis ollut mitään vikaa, ihme kyllä se tiesi mistä se puhui."

"Inkeri Johansen, Liekkijärven oma salihirmu."

"On sitä hullumpiakin asioita kuultu", Fiiakin liittyi keskusteluun ja siirtyi laiskasti nojailemaan hoitopuomiin, nyppien sen puista pintaa siitä mistä joku hevonen on napannut itselleen vähän välipalaa. Sitten se siirsi käden auringonsuojakseen ja katsoi meitä: "Kuulitteko, että Cellalla ja Artsilla on muka jotain?"

"Mitä jotain?" Lynn havahtui ja niinikään varjosti silmiään kädellään. Se ei ollut pariin päivään käynyt Seppeleessä, ja tunnetusti pari päivää poissa kuvioista tarkoitti täyttä tietämättömyyttä.

"Joo, se satulahuoneessa jotain kertoi, että Artsi oli hyökännyt... nuolemaan sen kanssa", valotin, "ja jotain niiden intohimoisesta suhteesta."

"Intohimoisesta suhteesta? Siitä mä en tiennyt, mutta Alviina kyllä kertoi siitä... nuoleskelusta kahvihuoneessa yksi päivä, ja mä yritän aina ottaa kaiken mitä se sanoo pienellä varauksella", Fiia hymisi. "Luulin, että ne oli taas Allun kanssa yhdessä."

"On ne", mä vahvistin, "tai ainakin oli? On se meillä hengaillut taas, Allun kanssa."

"Artsillahan on se, mikä, Marketta? Joku sellainen", Lynn tiesi kertoa.

Sitten kukaan ei sanonut enää mitään, kunhan märehdimme juuri vaihdettuja tietoja ja jokainen kokosi oman palapelinsä päässään. Ymmärsin Fiian yllätyksen: ei kaikkeen Alviinan sanomaan ollut helppo luottaa. Tosin, mitä olin oppinut tyttöä tuntemaan, olin samalla oppinut sen taktiikan: sen jutuissa oli aina totuudensiemen. Sen jokainen huhu oli kuin sivu värityskirjasta: ääriviivat olivat paikoillaan, mutta niiden yli oli väritetty, ja yleensä reippaasti olikin.

Tallin ovi kävi taas, ja siinä pahat missä mainitaan.

"Eikö teillä teineilläkään ole parempaa tekemistä kuin parveilla täällä tyhjänpanttina, hä??" Artsi ärisi ja oven perässään kiinni heilauttaen suuntasi sitten harvinaisen päättäväiset askeleensa kohti autotallia. Me katseltiin sen matkaa kulmat kurtussa. Ensinnäkin, kukaan meistä tuskin enää istui tyhjänpanttina norkoilevan teinin rooliin, ja toiseksi, mitä ihmettä Artsi teki Seppeelessä?

Lopulta tilanne raukesi Lynnin tuhahdukseen: blondi pudisti kevyesti päätään ja nojautui sitten seinää vasten vähän epämukavan näköisesti, jatkaen auringonpaistattelua kaikessa rauhassa. Me seurattiin sen mallia, ja hetken ajan jaksoi taas olla seesteistä. Hiljaa mielessäni mä olin kiitollinen siitä, että paikalla olivat sattuneet juuri Fiia ja Lynn. Niin paljon kuin mä pidinkään kaikista rempseistä seppeleläisistä, joskus oli mukava vain olla ja nauttia elämän pienistä iloista.

Kuten hiljaisuudesta, ja ihmisistä, jotka ymmärsivät sen päälle.

Lintu sirpitti lähipuussa ja pieni tuulenvire havisutti vielä kaljun koivun oksia.

"Jaksaisiko sitä lähteä maastoon?" Fiia kysyi.

"Ei ole hevosta", Lynn vastasi, ehkä jopa vähän pahoittelevalla äänensävyllä.

"Ota Elmo", punapää ehdotti, "tai Eela."

"Ilman satulaa? Musta tuntuu, että Harryn vyöt menee enää vaan just ja just kiinni", mä henkäisin väliin.

"Joo", Lynn nyökkäsi, "kuulostaa hyvältä."

Silti me ei liikuttu siitä mihinkään. Lynn sulki taas silmänsä, ja tuuli leikitteli sen vaaleilla hiussortuvilla. Mun toinen jalka heilui kaikessa rauhassa puomilta, vaivatonta eestaas-liikettä. Fiia huokaisi uudemman kerran, ja kuulosti kuin kaikki stressi olisi valunut sen sormenpäistä maan syövereihin.

Aurinko lämmitti taas ihoa, ja jossain lauloi taas lintu.

Meillä oli lupaus kesästä käsissämme, eikä me haluttu päästää siitä irti ihan vielä.

[Robert]

24.4.2017

"Adalind nauroi itsensä kipeäksi asialle."

Alviinan äänestä kuulsi läpi pettymys. Mä kohotin katseeni karkkipussistani ja keskityin taas hetkeksi seuraamaan keskustelua.

"No kyllä muakin naurattaa edes ajatus Cellasta ja Artsista!"

"Adalind voi nauraa ihan mille haluaa."

"Cellaa ei ainakaan naurattanut kun mä kauniisti kysyin siltä asiasta."

Puheensorina ei ottanut rauhoittuakseen, mutta viimeisen lausahduksen jälkeen mä vilkaisin vähän huvittuneena sen päästäneen Inkerin suuntaan. Sillä oli kai vähän erilainen käsitys siitä, mitä kauniisti kysyminen oli. Karkkipussi mun kädessä tyhjeni tasaista vauhtia ja mun katse vaihtui aina puhujasta toiseen.

Yläkerrassa oli miltei kuuma: mä olin unohtanut kuinka huono ilmanvaihto oleskeluhuoneessa oli, varsinkin kun sinne oli pakkautunut puolitusinaa hoitajaa, joista osa oli vieläpä juossut hiki niskassa talutustunneilla. Tunsin kuinka softshellin ja hupparin alla pitkähihainen yritti liimautua mun selkään vaikka mä olin hakeutunut sohvatavoistani poiketen tupapöydän ääreen, aivan ikkunan viereen. Mutta eihän se mokoma vetänyt, ei sitten yhtään.

Nostin käteeni nojanneen pääni ja annoin takaraivon tukeutua viileää seinää vasten. Pieni ruutuikkuna maalasi neliönsä myös pöydän pinnalle, mihin neljä käsiparia olivat kokoutuneet. Vuorotellen ne viuhtoivat ja vauhtoivat tyttöjen käsitellessä aihetta Cella ja Artsi, joka oli Seppeleen mailla niin suuri kohu, että se oli suoraan verrannainen Seiskan etusivumateriaaliin. Mua oli alkanut vahvasti epäilyttää koko juttu, mutta samalla mä en voinut olla uskomatta siihen--olihan Cella ihan itse sitä mun silmien edessä valitellut.

Mun silmäluomet lepsuivat kiinni. Kai se oli sen merkki, että oli ollut hevostyttöpiireissä liian pitkään kun tyttöjen kovaääninen keskustelu sai rentoutumaan. Lauantainen maastoestetunti tuntui vieläkin jaloissa ja vatsalihaksissa, ja eilinen maasto ilman satulaa oli saanut nivuset venymään ihan liikaa valtamerilaivaa muistuttavan Harryn selässä.

Puhelin värähti pöydällä, ja raotin silmiäni huomatakseni, että se oli mun. Näytöllä keikisteli Snapchatin tuttu haamuikoni ja Jutan nimi. Kohotin asentoani sen verran, että pystyin nojaamaan kyynärpääni taas pöydän pintaa vasten. Kahdeksan sekunnin kuvassa näkyi tuttu maastopolku ja vielä tutummat, harmahtavat korvat. Mä hymyilin kuvalle, ja mahdollista vastaamista miettiessäni huomasin, että huone oli vaiennut.

Nostin katseeni. Inkeri hörppi jotain detox-teetään muina naisina, Alviina oli yhtäkkiä harvinaisen uppoutunut kameransa saloihin, Salma pyöritteli peukaloitaan katse viattomasti kattoparruissa ja Anni nakutteli menemään puhelimellaan aivan kuin se ei olisi äsken korvat tötteröllä kuunnellut keskustelua.

Sitten katsoin mun olan yli, kohti sisäänkäyntiä.

Cella pudisteli siellä vahvasti valkokarvaista takkia päältään.

"Moi", tervehdin sitä.

"Moikka", se sanoi takaisin ja kuulosti hengästyneeltä. Annin näppäimistö jatkoi ääntelyään. "Mitäs tänne?"

"Ei kai mitään", mä kohautin olkiani sen mitä pöytään nojaillessa pystyin. "Jutta on Harryn kanssa maastossa."

"Joo, näinkin kun ne lähti!"

"Ne lähti varmaan jo yli tunti sitten?"

"No me ollaan kökitty tossa puomilla pari tuntia... Yritin saada Windistä siinä ulkona pahimpia karvoja irti ennen tunteja", Cella puhisi ja marssi läpi huoneen kohti pientä keittiönurkkausta. "Siis mä en käsitä miten paljon karvaa yhestä kopukasta voi irrota!"

"Paljon", Inkeri, poninhoitaja ja -omistaja, tiesi kertoa.

"Todella paljon", vahvisti Anni, ja mä yhtäkkiä muistin senkin olevan nykyään poninomistaja. Tai ainakin sen avokin olevan.

"Ainii, hei", Cella vaihtoi lennosta aihetta ja keskeytti hörpätäkseen lasillisen vettä. Silmiäni pyöräyttäen päätin vastata Jutalle--hätäiseen kuvaan tuli mun karkkipussi, pöydälle piirtyneet valoneliöt, ja vähän Annin toista kättä. Cella päästi nautinollisen äänen kuin olisi juonut jotain elämäneliksiiriä ja jatkoi: "Siellä on sellainen yksinäinen nuorimies alakerrassa vailla seuraa."

Mä mietin jotain nasevaa tekstiä ja emojia heilahtaneen kuvan kaveriksi. Toisaalta koko vastaaminen oli alkanut taas mietityttää: se oli kuitenkin rentoutumassa keväisellä käyntimaastolla ihan kaksistaan Harryn kanssa. Ei se varmaan halunnut kaivella puhelinta taskusta joka välissä.

"Haloo", Alviina potkaisi mua pöydän alla.

"Fuck, dude", lipsahti mun huulilta ja nosti jalkani penkille, säärtäni hieroen. "What was that for?"

Alviina nyökkäsi kohti Cellaa, joka toisti: "Niin että alhaalla on sellainen vähän eksyneen näköinen nuorimies. Menetkö pelastamaan?"

"Miksi minä?"

"Se puhuu Konstasta", Inkeri selvensi.

"Oh."

"Oh indeed", Alviina matki kulmiaan villisti kohotellen. Kurottauduin potkaisemaan sen jalkaa pöydän alla, kuitenkin huomattavasti kevyemmin kuin se mun jalkaa. Se vain naurahti ja jatkoi kameransa näpertämistä. Mä nousin ritarillisesti ylös ja ilmoittauduin vapaaehtoiseksi sitä eksyneen näköistä kaveria pelastamaan, mutta sekin ritarillisuus meni siinä kun meinasin kompastua Inkerin salikassiin. Mulkoilin mokomaa kuin se olisi suorittanut pahemmankin luokan syntejä, ja vedin softshellin vetoketjua leukaan asti.

Portaita alas talsiessa muhun iski valtava itsekritiikki: mulla oli tallilla tomuuntuneet verkkarit ja kuivuneiden kuolajälkien värittämä pusakka. Lippis--olin tänään korkannut lippalakkisäät--oli painanut mun tukan kasaan pahemmin kuin mikään kypärä ikinä, ja joku yksinäinen sortuva halusi jatkuvasti pilkistellä normaalisti takaraivolla keikkuvasta aukosta. Huokaisin ja survoin kädet takintaskuihin, ja laskeuduin melkein ne viimeisetkin askeleet käytävän puolelle.

Siinä se oli, ja toden totta eksyneen näköisenä. Se seisoi vähän orpona keskellä käytävää kevyt parka päällään, tummat hiukset tuulensekoittamana sekamelskana. Toinen käsi puristi parhaat päivänsä nähnyttä puhelinta ja toisessa kädessä roikkui tutunnäköinen huppari. Kaveri itse luki keskittyneenä Bonnien nimikylttiä. Intensiivisen treenin jälkeen vielä sisällä kuivumassa ollut tamma puolestaan tarkkaili sitä tiivisti karsinastaan, mantelinmuotoiset silmät juuri ja juuri oven yläreunan yläpuolella.

Siinä se oli, ja mua hymyilytti portaiden kaiteeseen nojatessa.

Se oli Inkeri, joka sai mut taas tolpilleni. Se tönäisi mut alimmalta portaalta käytävälle ja tempoi sitten itse reippaasti salikassi olalla kohti ulko-ovea. Sen morokonsta miltei kaikui tyhjänpuoleisessa tallissa, ja Konsta hädin tuskin ehti tervehtiä ohikiitävää pyörremyrskyä ennen kuin se oli jo sulkenut ulko-oven perässään.

Mä seurasin blondin jalanjälkiä vähään hitaammin, ja Konsta kääntyi mun puoleen vasta kun olin ennättänyt sen viereen.

"Minne sillä oli niin kiire?" se kysyi, nyökäten kohti ovea vaikka sen katse ei enää liikkunutkaan musta pois.

"Sillä on nyt sellainen fitnessvaihe", kohautin olkiani ja väistin Konstan silmiä katsahtamalla parhaat päivänsä nähneitä tennareitani. Hieno sora rahisi kengänpohjan alla kun potkaisin vaisusti maata. "Se saa aina näitä.. vaiheita. Se innostuu jostain vähäks aikaa, ja sitten se loppuu yhtä seinään kuin se oli alkanutkin."

"Mhm", Konsta hymähti ja tunsin, miten sen katse pyyhkäisi mun silmistä alemmas. "Multa loppui akku, mutta oltiin tulossa kalasta niin ajattelin pysähtyä tässä. Sulta jäi tää." Se ojensi harmaata hupparia mua kohti, ja mä tartuin siihen kaksin käsin. Se oli vanha Leviksen huppari, jonka mä olin kaivanut esiin vain siksi, että ne olivat kai taas muotia.

Siinä samalla Konsta kumartui ja mä käänsin päätäni niin, että sen huulet osuivat mun poskea vasten, ja yhtäkkiä ovi kävi.

Me kavahdettiin kauemmas toisistamme kuin itse teosta kiinni jääneet teinit. Tai, no, mä kavahdin ja Konsta katsoi mua oudosti. Ovelta kuului kolahdus ja heti perään Jutan ääni: "Voi tahvo! Mä sanoin sulle, että avaan sen oven ensin, varo päätäs..." Sitä seurasi betonikäytävällä kopisevat kaviot ja innokas hörinä kun hevoseni tajusi, kuka sitä oli täällä odottamassa. Tai odottamassa ja odottamassa.

"Oho, moi", Jutta tervehti posket kevätkylmästä punottaen. Sitten se vilkaisi Konstaa ja sitten mua uudestaan kulma koholla.

"Ah", mä äkkäsin ja käännyin Konstan puoleen. "Tässä on Jutta, mun hevosenhoitaja. Jutta, tässä on Konsta, mun... Konsta."

Jutan silmät laajenivat juuri sen verran, että pystyin lukemaan niistä, että mitä helvettiä sä just sanoit tai jotain sen tyylistä. Se kuitenkin hymyillen tervehti Konstaa ja kiepsautti Harryn karsinassaan, suun koko ajan käydessä ties mistä. Mä en enää kuunnellut. Mä tuijotin mun kengänkärkiä ja mietin, miten olin juuri aiheuttanut itselleni parisuhdekriisin. Ja mun horoskooppi oli väittänyt, että retrogade oli Venuksessa ja alkuviikko olisi rakkaudentäyteinen.

[Jutta]

24.12.2016

[Robert]

16.6.2017

Nyt kun kesä ja vapaat ja kaikilla ollut kiire, oli syy miksi mä nyt istuin Cellan laiskanaurinkoisessa kodissa. Emäntä itse siemaili jotain vain vähän vettä vahvempaa kuplivaa, jonka mukanaan tuonut Fiia oli ostanut kuulemma jo ihan vain kesäisen pinkin värin ja kauniiden kuplien takia, keittiön pöydän äärellä seuranaan Fiia, Anni ja Adalind.

"Ihan outoa, että sä et enää kohta asukaan tässä", Anni huokaisi mun selän takana.

"No älä!" Cella totesi, ja tytöt puhkesivat papatukseen, jolle mun vieressä istuva Alviina vain pyöräytti silmiään. Me istuttiin Cellan kahden hengen sohvalla kolmisteen sen ja Allun kanssa, ja Allun paljas käsivarsi oli viileä mun ihoa vasten. Cellan ideoima get together oli saanut Seppeleen ryhmäkeskustelussa paljon kannatusta, mutta lopulta kesä oli repinyt porukan ihan muille maille perjantaiksi: töihin, juhliin, reissuun.

Avoimesta ikkunasta virtasi sisään yhtä lämmintä ilmaa kuin mikä sisällä teki kierroksiaan, mutta leppoisa tuulenvire jaksoi silti heilutella valkeita verhoja laiskasti. Fifa hurrasi televisiosta hiljaa ja Allun vanhaakin vanhemman xbox-ohjaimen analogiset kalisi mun sormien alla kun yritin johdatella oman joukkueeni vastustajan maalille.

Aurinko paistoi tukahduttavan kuumasti suoraan sisään joka tuutista, kiitos rivitaloasunnon päätysijainnin, ja mä tunsin kuinka mun tumma t-paita alkoi kostua selästä ja pari kertaa rullattujen hihojen juuresta. Ulkolämpötila oli ollut tänään jo reippaasti yli kahdenkymmenen, ja kun meidän hikiset naamat olivat ilmestyneet ovenrakoon, Cella oli osannut kertoa, että tuuletin oli jo pakattu yhteen asuntoa koristavista, kymmenistä banaanilaatikoista.

Mä tuijotin Allun heiluvia varpaita poissaolevana. Meidän kaikkien koivet olivat siistissä rivissä, kantapäät tukevasti sohvapöydällä ja Alviinan nilkat sievästi ristissä. Se ei ollut mitään ruskettuvinta tyyppiä vaikka tuntuikin aina heiluvan milloin missäkin shortseissa--sen sääret suorastaan kalpenivat (kirjaimellisesti) mun jalkojen rinnalla, puhumattakaan Allun normaalisti tiukasti pitkiin housuihin verhotuista karvakoivista. Kenelläkään ei ollut sukkia jalassa, ja Alviina hulmutteli hameenhelmaansa edes jonkinlaisen ilmavirran toivossa.

Jossain taustametelinä soi laiskanlempeä kesämusiikki. Sellainen, johon ei kiinnittänyt erityisesti huomiota ja joka sopi pysähtyneelle kesäpäivälle kuin nenä päähän. Allu teki helpon maalin mun joukkuetta vastaan.

"Oho", Alviina sanoi yhtäkkiä.

"Mhm?" mä äännähdin, sen käsivartta vasten vähän liikahtaen.

"Daniel pisti tonne meidän wappiryhmään, että Seppeleen porukka on kutsuttu niiden hääjuhliin."

"Huh?" kysyin ja kurottauduin vilkaisemaan mansikkablondin puhelimen näyttöä, jossa tosiaankin oli muusta viestivirrasta poikkeava, Danielin siististi artikuloitu kutsu. Lämpimästi tervetulleet, bändi ja baari, Järnby Gård ja kaikki. Räpyttelin hetken silmiäni viestille, ja niin taisi räpytellä koko ryhmärämäkin kun kukaan ei siihen mitään vastannut.

"Mitä?" Allu havahtui kysymään kun se teki poikkeuksellisesti toisenkin maalin ja tajusi, että mä en enää edes pelannut.

"Susineva-Melin -häät on ilmeisesti ensimmäinen heinäkuuta. Ne kutsui kaikki seppeleläiset hääjuhliin illaksi."

"Täh, onko ne ihan hölmöjä", Allu tuhahti.

"On ne", minä vastasin. Alviina naputteli puhelimellaan multa piilossa, ja oman puhelimeni ollessa teillä tuntemattomilla (tai Cellan keittiön lattialla latautumassa pistorasian vieressä), mun oli pakko turvautua huutotaktiikkaan. Niinpä kurottelin sohvan selkänojan yli kohti keittiötä, jossa tytöt edelleen höpöttivät kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

"Hei", ja ne kääntyivät katsomaan mua. Sisälle eksynyt kärpänen surisi epätoivoisena ikkunalasia vasten. "Huomasitteko ton Danin hääjuhlaviestin wapissa?"

"Ei meillä oo puhelimia tässä, mut mitä?? Ihanaa, kutsuko ne meidät?" Cella henkäisi ja nousi pöydästä arvatenkin noutaakseen puhelimensa huoneestaan. Anni alkoi välittömästi hakea omaansa jostain taskujensa syövereistä, ja Fiia nojasi päänsä käsiinsä jokseenkin haaveilevasti ja huokaisi: "Ihanaa, yöttömän yön kesäjuhlat."

Samaan aikaan Cella kailotti makuuhuoneestaan kutsua sanasta sanaan ja palasi sitten takaisin ääreen pöydän, jonka keskustelunaiheet muuttuivat yhtäkkiä Cellan rivitalokolmiosta Melinien tavattoman hyvännäköiseen sukuhaaraan ja Järnby Gårdin charmanttiin baarimikkoon. Mä lopetin kuuntelemisen siinä vaiheessa kun Adalind alkoi miettiä oliko Artsi Markettoineen (joku Marketti se oli, varmasti) kutsuttu, ja käänsin katseeni takaisin telkkarin suuntaan. Jalkapallopeli pyöri joukkuevalinnassa ja Allu oli syventynyt puhelimensa pariin, sen musiikin tahdissa hytkyvä jalka mun jalkaa vasten nylkyttäen. Huulia vähän mutristaen, ristin nilkkani siinä missä Alviinakin ja annoin itseni lysähtää sohvalla huokaisun siivittämänä. Alviinan olkapää tuntui luiselta mun päätä vasten, mutta mä en jaksanut välittää eikä tainnut mansikkablondikaan.

Oli kesä, oli laiskanlempeä kesä, eikä mikään jaksanut enää huolettaa.

Ei se, että mä olisin pian kaksinkertainen kasvattaja ja tammani kaksinkertainen äiti. Ei se, että minä ja Aleksanteri pian muutettaisiin tänne Cellan jalanjälkiin ja Rosan muistoihin. Ei se, että Daniel ja Lynn olivat ihan oikeasti menossa naimisiin ja viettämässä loppuelämänsä toistensa kanssa Vänrikinmäellään. Ei se, että varsomisen jälkeen joutuisin aloittamaan hevoseni kanssa taas nollasta.

Oli kesä, ja oli kärpäset, ja oli selkähiki. Mutta ei ollut huolia.

[Robert]

17.6.2017

Harryn vatsa oli suuri ja raskaan näköinen. Tamma näytti siitä huolimatta kantavan varsaa vaivattomammin kuin viime kesänä: aina välillä se innostui spurteille laumatovereidensa kanssa ja yhä se jaksoi käydä pieniä hölkkälenkkejä korvat hörössä. Mä elättelin toiveita siitä, että saisin ratsastaa sen laitumelle heinäkuun ensimmäisenä maanantaina, jolloin se pääsisi vihreälle Hestian sekä tämänkesäisten mammakavereidensa Eelan ja Callan kanssa. Puoliveriset olivat jo varsoneet omansa, Eela punaiseksi taittavan ja Calla rauhallisemman rautiaan orivarsan.

"Tiesitkö, että tamman lihavuuskunto vaikuttaa varsan sukupuoleen?" Jutta yhtäkkiä tokaisi. Me norkoiltiin varmasti jo toista tuntia tammatarhan laitamilla, koska oltiin varsakuumeisia ja ylihuolehtivaisia tonttuja, jotka olivat viimeksi nukkuneet ohi varsomisen ja jotka olivat nyt päättäneet nähdä varsomisen vaikka väkisin.

"Ai?"

"Joo, siitä on tehty tutkimus. Se oli joku, että 80 prosenttia tutkimuksen aikana lihoneista tammoista sai orivarsan. Laihtuneista vaan joku kolme prosenttia sai orivarsan", tummatukka nyökytteli ja nyhti ruohoa maasta aikansa kuluksi. "Siinä on joku evoluutiojuttu, villihevosajoilta, että jos on hyvin ruokaa niin naaraspuoliset alkiot ei selviä yhtä hyvin gluukosipitoisessa kasvuolosuhteissa."

"Ai että jos on paljon ruokaa niin syntyy orivarsa, että siitä voi tulla vahva johtajaori?"

"Jotain sellasta."

Kohautin olkiani ja katselin lähellä lihavasti voivaa hevostani. Se oli ollut syksyllä vähän kuihtunut äitiyslomansa jäljiltä, mutta oli saanut talven aikana mukavasti lihasta luidensa ympärille eikä se minun silmääni ollut oikeasti lihonut hirveästi. Toisaalta, Harry oli aina ollut vähän huonompi syömään milloin mistäkin syystä--stressi, huomio muualla, mitä näitä nyt on.

Eläinlääkäri oli ensimmäisessä sukupuoliarvion mahdollistavassa ultrassa todennut, että teillä on tulossa iso ori täältä. Sitten seuraavalla kerralla se olikin veikannut tammaa, ja viimeisimmässä ultrassa toinen eläinlääkäri oli silmiään siristellen miettinyt, että ehkä se on sittenkin ori. Kesävarsa oli ollut liikkuvainen ja veikeä kaveri, ja siinä missä Harleyn mahapotkuja nähdäkseen sai olla yötäpäivää kytiksellä, kirjavan pikkusisar oli kyllä ilmoittanut olemassaolostaan heti kuin oli vain suinkin voinut. Cella oli väittänyt, että se oli yksi päivä jutellut Harryn vatsalle tarhassa Windiä mustasukkaistaessaan ja varsa oli reagoinut ääneen riemukkailla potkuilla.

Vaikka viimevuotinen varsominen oli mennyt ohi kuin varkain, oli se kuitenkin sujunut ongelmitta. Sekä emä että varsa olivat tolpillaan nopeasti synnytyksen jälkeen ja jo muutaman tunnin päästä molemmat vaikuttivat siltä kuin mitään elämää suurempaa ei olisi hetki sitten tapahtunutkaan. Silti mua jaksoi vähän jännittää, mitä tänä vuonna kävisi. Onneksi Pirreäkin taisi vähän jännittää, siihen malliin se oli aina "vaivihkaa" kysellyt Harryn mahakuulumisia ja olinpa kerran nähnyt sen käsi tamman vatsallakin.

"Kunpa se ois yhtä nätti kun Harley", Jutta huokaisi.

"Kyllä se on", mä vastasin ja heitin selälleni viileään ruohikkoon.

Aurinko lämmitti paljasta ihoa ja nostin lippalakin mun kasvoille, kädet takaraivon alle ristittyinä. Vieressä rahisi ja kahisi kun Juttakin otti iisimmin, ja yhtäkkiä mun mieleen tuli kaikki ne kesäpäivät kun me oltiin nassikoina hengattu ihan samassa paikassa porukassa. Minä, Inkeri, Anthon ja Britta. Kun Hype oli astunut Britan jalalle ja mä olin kantanut sen reppuselässä samalle nurmipläntille. Muisto hymyilytti.

Samassa mulle tuli mieleen kaikki ne samassa paikassa vietetyt hetket. Kun oltiin istuttu tässä ja piirretty Harleytä mielikuvissamme ja Jutta oli punonut sille voikukkaseppelettä. Kun me oltiin lojuttu Fiian kanssa tässä ja nautittu kesän ensisäteistä ratsastushousujen lahkeet käärittyinä ja tammat narujen päässä vihreää nauttien. Kun oltiin kyykistelty Cellan ja Allun kanssa tässä ja nähty ensimmäistä kertaa Harleyn pieni kavio Harryn vatsanahassa. Kun oltiin Britan kanssa seisottu tässä vesisateessa varsaa katsellen ja se oli henkäissyt sanat you must be happy. Kun oltiin Inkerin kanssa noukuttu tässä krapulaisina kesäloman ensimmäisenä aamuna ja puhuttu Konstasta.

Joskus oli hyvä luoda uusiakin muistoja.

[Jutta]

25.06.2017

Harry nuokkui tyytyväisenä kesäkuisessa iltapäivässä mun olkapäätä vasten. Aurinko hyväili sen kaulaa, jonka syksyllä takaisin kehittyneet lihakset olivat jälleen valuneet näkymättömiin. Karva kiilsi päivänpaisteessa, vaikka se ei ollut vielä palautunut aivan parhaaseen kuntoonsa talvikarvan jäljiltä (jos Harryn Suomi-oloihin säälittävää minipörröä voi sellaiseksi kutsua) ja alkukesän ötökkäkutina oli saanut sen rapsuttelemaan karvansa kehnoon kuntoon. Pitäisi muistaa ehdottaa biotiinikuuria, että saadaan siitä taas hieno, tuumin ja rapsutin hölmönä alahuultaan lörpöttävää tammaa leuasta. Vähän mua oli harmittanut uusi mammaloma, mutta samalla tiineysaika oli hevosenhoitajan kannalta niin mielenkiintoista, etten edes viitsinyt valittaa Robertille. Sai tunnustella pikkuvarsan liikkeitä, käyttää hyödyksi hevoskirjoista imemääni tietoa ja elää vaihtelevaa elämää hormoonihyrrätamman kanssa. Ja piti tietenkin olla terapeuttina itse Robertille, vaikka stressitaso oli selvästi ensimmäistä hevoslasta matalampi. Oltiinhan me jo melkein ammattikasvattajia, mä myhäilin ja suljin silmät.