Post by Anne on Jun 9, 2015 9:39:48 GMT 2
Seppeleen rento yleileiri järjestetään tänä vuonna 6.-11.7.2015
Ohjelmassa on monipuolista hevostelua ja lupsakkaa renoilua.
Leirin muodostuu tänä vuonna päivävastuun ottamisesta. Riippuen osallistujamäärästä, jokaiselle päivälle määrätään vastuuhenkilö/t. Jos henkilöitä on useampi, he yhdessä suunnittelevat päivän kulun säästä alkaen tapahtumiin ja mahdollisiin tunteihin. Ylläpito pitää 1-2 tuntia leirin aikana, muut tunnit ovat joko päivävastuuihmisten harteilla tai ne voivat olla vain kuvitteellisia kuvauksia tunneista.
Leirihoitsua saa toivoa tai oman hoitsun voi varata leirihoitsuksi!
Leirin maksuna toimii onnistunut päivävastuu, johon sisältyy yksi tarina tai kuva.
Leiristä ansaittavissa yleisleiri -merkki oman tason mukaan:
Tervetuloa mukaan! Ilmoittautumiset viimeistään 25.6.2015!
Ilona - Edi
Rosa - Kössi
Cella - Loeke
Tuulia - Ruusa
Pyry - Reino
Salma - Bona
Emmy - Kuutti
Wenla - Gitta
Sandra - Aristo
Fiia - Elmo
Luna - Siiri
Clara - Netta
Alustava päiväjako ja ohjelma
Ma 6.7.
Päivävastuu: Ilona ja Rosa
Ti 7.7.
Päivävastuu: Emmy ja Fiia
Ke 8.7.
Päivävastuu: Tuulia ja Luna
To 9.7.
Päivävastuu: Cella ja Wenla
Pe 10.7.
Päivävastuu: Pyry ja Salma
La 11.7.
Päivävastuu: Sandra ja Clara
Ylläpidon tunnit:
Ti: Annen koulutunti
Maanantai 6.7. ~ Ilona ja Rosa
Tiistai 7.7. ~ Emmy ja Fiia
Koulutunnit ~ Anne
Säätila: +23', puolipilvistä
9:00 herätys ja aamupala
11:00 Annen koulutunti/tunnit
13:00 lounas
14:00 ohjelmaa
17:00 päivällinen
18:00 maastotunti
20:00 ohjelmaa ja iltapala
14:00 Emmyn teoriatehtävätunti
Lounas oli syöty ja oli aika minun järkkäämän ohjelman. Olin suunnitellut tälle päivälle kaksi ohjelmaa. Toinen oli teoriatehtävä, missä käsiteltiin ravijuttuja ja toinen sitten vähän erilaisempi juttu, johon palattaisiin illalla.
Kaikki olivat kerääntyneet oleskeluhuoneeseen ja tapittivat minua tiiviisti.
-Oukkei! Hengähdin. –Ajattelin että tehdään tämmöinen tehtävä ravivarusteisiin liittyen. Viimeleirilläkin oli ravijuttuja, kun päästiin ajamaan, niin raapaistaan tälläkin leirillä samaa asiaa.
-Voitte muodostaa kahden tai kolmen hengen ryhmiä, ohjeistin.
Kun kaikki olivat päässeet pariin tai ryhmään, jaoin jokaiselle ryhmälle tehtävälapun:
Jokainen ryhmä teki tehtävät, hetken oli hiljaista, kuului vain kynän rapina ja hienoinen supina. Ensimmäisenä tehtävän palauttivat Tuulia ja Pyry ja huomasinkin vasta sitten pyytää että pitäkää kaikki tehtävät itsellänne. Kun kaikki olivat tehneet tehtävän, pyysin ryhmiä vaihtamaan viereisen ryhmän kanssa papereita. Sitten kävimme vastaukset yhdessä läpi ja jokainen korjasi toisen paperin ja palautti sitten omistajalleen.
Voittajaa ei tässä tehtävässä palkittu ja kisa olikin ollut aika tasaväkistä.
(Jos joku haluaa oikeasti tehdä tehtävät, voi lähettää ne Emmylle yksärinä, niin saa oikeat vastaukset ;D)
18:00 Fiian maastotunti
Yksitoista ratsukkoa on lähtövalmiina tallipihalla. Ilta-aurinko lämmittää mukavasti ja Elmo tuntuu rankasta aamupäivän koulutunnista huolimatta innokkaalta lähtemään hommiin. Samaa ei voi sanoa kaikista muista hevosista, mutta toivottavasti ratsukot virkistyisivät metsään päästyään.
”Tänään mulla oli ajatuksena, että hyödynnetään koulutunnilla oppimiamme asioita maastossa pelkän rentoilun sijaan”, kailotan porukalle. ”Jos käsite puomikoulu on tuttu, niin kutsutaan tätä lenkkiä vaikka maastokouluksi. Pitäkää tavallista huomattavasti paremmat välimatkat, niin saadaan tehtyä temponvaihteluita ilman kolareita. Elmon perään Kössi, sitten Aristo, Bonnie, Loeke, Reino, Kuutti, Ruusu, Edi, Gitta ja vikoiksi Netta ja Siiri.”
Kun jono on suurin piirtein koossa, lähdemme matkaan kohti Pyöstin vuorta. Alkukäynnit puolipitkällä ohjalla ovat melko pitkät, niin että hevoset ja ratsastajat ehtivät vertyä.
”Otetaan sitten käynnissä temponvaihteluita”, ilmoitan, kun pääsemme hiukan leveämmälle tielle. ”Omaan tahtiin reipasta, pitkää käyntiä, sitten vähän kootumpaa. Muistakaa katsoa, mitä edellä menevä puuhaa, niin ei tule vaaratilanteita!”
Pidän Elmon kanssa kärjessä reipasta tahtia, jotta isommat hevoset takanamme eivät joudu vain hissuttelemaan. Kaikilla näyttää menevän mukavasti, eivätkä hevoset tunnu ottavan liiemmin stressiä siitä, että välimatkat välillä pitenevät ja välillä lyhenevät. Pikkuponitkaan eivät jää matkasta, kun ne välillä ottavat pätkän ravia.
”Kokeillaan sitten muutaman askeleen pohkeenväistöjä, tien laidasta toiseen laitaan ja takaisin. Muistakaa huolelliset asetukset! Tää on mun mielestä hyvä treeni tehdä kerran tai pari vaikka aina kun maastoilee, helposti huomaa onko hevonen hanskassa vai ei.”
Väistöissä saa olla tarkkana, että hevonen pysyy suorassa ja polkee riittävästi takaa. Lomamoodissa hiihtävä ratsu painuu helposti mutkalle, jolloin väistöstä ei tule juuri mitään. Elmoakin saa vähän herätellä ottamaan takaosan kunnolla alle, ennen kuin tasaiset ristiaskeleet alkavat luonnistua.
Kun porukka on aikansa harjoitellut, siirrän letkan raviin. ”Pitäkää huoli että hevoset liikkuu, mutta ei kaahaa pitkänä matona! Ja muistakaa pitää ohjat käsissä ja ryhti hyvänä, istuntaa ei sovi unohtaa maastossakaan. Hyvä! Kokeillaan sitten niitä temponvaihteluita ravissa. Muutoksen ei tarvitse olla iso, mutta hevosten tulis reagoida vikkelästi.”
Matka vie kohti laukkasuoraa, jota ennen otamme vielä käyntipätkän. ”Laukkasuoralla mennään laukkaa, mutta rauhallisessa tempossa. Pyrkikää jokainen siihen, että nosto on huolellinen eikä ratsu karkaa laukkaan, koska edellä menijäkin lähtee. Nostakaa oikea laukka. Puolessa välin suoraa otan Elmon raviin käsimerkin jälkeen, ravataan hetki rauhassa ja nostetaan sitten vasen laukka.”
Muutamalla on vaikeuksia saada hevonen keskittymään paikassa, jossain usein mennään täyttä laukkaa, mutta ravipätkä ja uusi nosto saavat useimmat hyvin kuulolle.
Paluumatkalla kierrämme Pyöstin vuoren edustalta. Otamme toisen, lyhyemmän pätkän laukkaa ja kokeilemme väistöjä myös ravissa – kaikilta ne eivät meinaa aluksi luonnistua, mutta onnistumisiakin nähdään.
”Tää on sitten viimeinen tehtävä ennen loppukäyntejä”, kailotan, kun alamme lähestyä Seppelettä. ”Avotaivutus käynnissä! Tehkää omaan tahtiin, kunhan käytte molemmat puolet läpi. Ihan pienikin taipuminen riittää, tärkeintä että asetus ainakin on huolellinen.”
Avotaivutus on jännä tehtävä – joillain se sujuu kuin itsestään, toisilla ei ollenkaan. Mitä nyt ehdin taakseni katsella, meno kuitenkin näyttää hyvältä. Sen jälkeen on hyvä antaa hevosille vapaa ohja ja rentoutua loppumatka. Toivottavasti kanssaleiriläiseni ovat saaneet tältä reissulta uusia ideoita maastossa tehtävään treeniin eikä kukaan kyllästynyt kouluratsastukseen aivan tyystin!
20:00 Emmyn iltaohelma
Illemmalla oli vuorossa toisen ohjelmanumeron aika. Olin suunnitellut vähän pantomiimiä. Kerännyimme kaikki kentälle, koska kesäilta oli lämmin.
-Oukkei! Tehään vähän pantomiimiesityksiä. Voitte taas muodostaa vaikkapa kolmen hengen ryhmiä. Jokainen ryhmä saa vuorotellen minulta jonkun estetyypin, joka pitää esittää pantomiimina, eli ei saa puhua. Sitten muut ryhmät yrittävät arvata.
Ensimmäisen ryhmän muodostivat Cella, Rosa ja Salma. Kuiskasin heille sanana sianselkä. Jota ryhmä sitten rupesi pienen neuvottelun jälkeen esittämään. Muut ryhmät huutelivat arvauksia ja lopulta Fiia huikkasi ”sianselkä” ja piste meni Fiian ryhmälle, joka sai seuraavana esittää.
Fiian ryhmään kuului Ilona ja Wenla, heille supisin sanan trippeli. Ryhmän muodostettua miimi, melkein heti Tuulia huudahti ”Selvä trippeli!” ja saikin vuoron omalle ryhmälleen, joten Tuulia, Pyry ja Sandra rupesivat muodostamaan sanaa vesihauta.
Tämän arvaamisessa ryhmillä olikin pohdittavaa, mutta lopulta Luna hoksasi Sandran aaltoliikkeet vedeksi ja arvasi vesiesteen, jonka hyväksyin, joten hän kalasti vuoron itsellensä ja Claralle, jotka saivat ruveta esittämään sanaa banketti.
Vedimme pantomiimia vielä toisen kierroksen ja aiheet olivat seuraavat:
Cella, Rosa & Salma: okseri
Fiia, Ilona & Wenla: alashyppy
Tuulia, Pyry & Sandra: muuri
Clara & Luna: risueste
Keskiviikko 8.7. ~ Luna ja Tuulia
Heinävintin hengettäret
8. heinäkuuta
"Mulla on aivan karsea nälkä!" Salma huoahti, kun hiippailimme tallin puolelta kohti Annen talon ovenraosta kantautuvaa tuoksua.
"Minä haistan jotain erittäin... erittäin... maukasta!" Wenu nuuskutti.
"Jotain vielä parempaa kun päivän täydellinen makaroonilaatikko", Emmy naurahti.
"Viiminen pöyässä tekee keittiövuoron!" Rosa kiljaisi yllättäen ja pisti juoksuksi honteloilla kintuillaan tukka hulmuten. Tusina leiriläisiä juoksi nauraen kohti Annen taloa.
"Ei oo reilua", Clara huoahti vetäessään oven joukon perässä kii. "Pätkäjalkojen syrjintää!"
Anne oli kattanut pitkän pöydän täyteen herkulliselle tuoksuvia ruoka-astioita. Mikro piippasi sillä sekunnilla ja Anne nosti kuvun alta esiin pinon tortillapohjia, oi nam!
"Eikä, ihanaa! Niiin hyvää", Luna hihkaisi ja istahti pöytään.
"Noniin, vaeltajat. Syökää!" Anne sanoi hymyillen.
Nyt lähtisi nälkä. Jauhelijaa, tomaattikastiketta, juustoa, ananasta, leipäjuustoa, kurkkua... Ah että, ihana ja maukas rulla!
"Iik mun käsi kastui", Fiiuli valitti kun rullan pohja alkoi vuotaa. "Yyh, onko jollaa papruu??"
Pian oli eväät huivelissa niin että napa paukkuu.
"Oiiiih kun ramasee", haukottelin. "Vois kömpiä nukkumaa". (haukottelin tätä kirjottaessani..)
"Ei kun nyt lähetään viemään hepoille vähän sapuskaa!" Anne naurahti. "Jokasen hepan ruokintaohjeet on siellä seinällä, kattokaa sieltä."
Vältin pahimman ruuhka rehuhuoneessa hipsimällä ensin hetkeksi Ruusan karsinaan.
"Oli kyllä ihana maastolenkki", kuiskasin rakkaan korvaan. "Tästä päivästä tulee tosi kiva."
Ruusa kutitti turpakarvoillaan leukaani ja hörähti.
"Oliko noi sun synttärionnittelut", kikatin.
***
"Päivää taloon!"
Käännähdin katsomaan, kuka pöllähti leirimökin tupaan.
"Äiti......!?" huudahdin hämilläni.
"Mitä mun pikku baby", se lässytti.
"Eii äitii", huokasin. "Mitä sä täällä?"
"Päivänsankari on hyvä ja lähtee hetkeks mun mukaa", mutsi sanoi mua halaten.
"Ookoo.. Nähää pian, kamut!"
"Mitä oliks Tuidella syndet..." kuulin Rosan hämmästelevän lähtiessämme.
"Mikä juttu sulla oikee on", tivasin äitiltä istahdettuamme autoon.
"Yllätys", sanoi hän hymyillen salaperäisesti.
"Ääh oot rasittava." Ajettuamme hetken äiti käski laittaa silmät kii.
"En tirki!"
Joosain vaiheessa, ajettuamme hetken pikkutietä, äiti pysäytti auton ja lähti taluttamaan minua kohti jotakin. Hän koputti johonkin. Pian kuului oven naksahdus.
"Tadaa!" äiti hihkaisi ja rakuutin silmiäni. Talon ulko-ovesta naisen jalkojen takaa singahti ulos lauma pieniä, karvaisia palleroita.
"Oi kuinka söpöjä!" ihastelin käyden kyykkyyn. Yksi vaalea koiranpentu hyppäsi syliini ja koitti nuolaista naamaani.
"Ihana!" hymyilin kyynel silmäkulmassa kimmeltäen.
"Saat valita yhden joka lähtee mukaamme", äiti sanoi.
"Oikeesti!" ilahduin. Katselin muuta laumaa - oli valkoista, ruskeankirjavaa ja harmaata. Niin suloisia. Sylissäni oleva pentu yritti kovasti nuolla nassuani, ja käänsin sen selkä itseäni vasten. Koiran niskavilloihin kuiskasin:
"Susta tulee mun uus ystävä."
Minä leikin pentulauman kanssa äidin hoitaessa paperiasioita. Aika kului liian nopeasti, ja pian oli aika kaapata oma pentu erilleen sisaruksistaan ja hypähtää auton kyytiin.
"Sitte koulutat sen kunnolla", äiti sanoi. "Tuon ikäset on pahimmassa puruiässä.."
"Joojoo äiti", sanoin hätääntyneesti vikisevää pentua silitellen. "Nyt se tarttis nimen.."
"Se on husky, ulkokoira, Lapin valjakkosafareilta tuttu työkoira. Miten ois.. Tuisku?"
"Ei ikinä! Mua sanotaa Tuiksuks ja Tuiskusta tulee mielee vaa Peto on irti ja tää ei oo peto!"
Äitini mietti hetken ja sanoi: "Miten olisi Pyry?"
"Pyry" naurahdin epäuskoisena. "Pyry on yks mun kaveri."
"Aijjaaa", äiti myhäili. "Keksi sitte itte."
Koira vikisi ja ulisi ikävöiden kavereitaan.
"Aauuuuu ittelles", ulvoin. "Hei nyt keksin! Se vois olla Aleu! Niiku se Balton tyttö siinä piirretyssä. Niiin ihana elokuva!"
"Hmm, Aljuu", sanoi äiti.
"Nii se kirjotetaa A-l-e-u", selvensin.
"No, jos sä tahot. Viiääs se Aleu kotia, oon käyny eile ostaa kaikenlaista. Pitää tehä pihalle tarha sille, noi on ulkokoiria."
Sillä aikaa toisaalla, hämmennyksestäjajärkytyksestätoipuneet tallilaiset olivat päättäneet pistää töpinäksi.
"Meiän pitää keksiä jotain kivaa Tuidelle", Fiia totesi.
"Hmmm.. Mä en oikee tiiä mistä se tykkäis vaik ollaa juteltu toisinaa", Emmy tuumaili.
"Se tykkää maastoilla mut sitä me tehtii jo tänää", Sandra sanoi. "Sit setykkää olla erilaisten ihmisten kanssa.."
"Hei!" Cella huudahti. "Tanssit! Niistä se tykkää."
"No mu tei tänää oo lauantai eikä juhannus", Rosa totesi.
"Mut katopistetää ihan omat bileet pystyy! Leirin jälkee kuulemma tulee uus heinäkuorma, eli heinävintti on melko tyhjillään. Joku ettii valot ja joku mankan ja sillee", Cella ideoi kuin idealinko.
Porukka kiipesi siistimään heinät vintin nurkkiin.
"Mitä täällä on?" Ilona kysyi yhdestä ovesta.
"Aah, joku varasto. Sen oven avain onkai vessan kaapissa", tiesi vuosien kokemuksella Fiia.
"Mä tahon kurkata sinne!" Ilona huudahti. Hetken päästä huoneen ovi oli auki.
"Täällä on punanen matto! Eiks kaikki kuninkaalliset astele punasta mattoa pitkin", tyttö nauroi. "Ja piano, osaaks joku soittaa?"
Kukaanei ilmottautunut pianistiksi.
"Toi matto näyttää niin painavalle ettei me jakseta varmaa ees nostaa sitä", Salma henkäisi. "Se on niin pölynenkin."
Bilehile-Cella löysi kaapista jouluvalot.
"Tip tap tip tap", Rosa alkoi nauraa Cellalle.
"Äläs viitti, eti mielummin iskelmää spotifystä!"
***
Äiti jätti minut tallin kohdilla kyydistä ja lähdin tarpomaan tallin ohi kohti mökkejä. Tallin kulman takaa kuitenkin hyppäsi eteeni porkanapäinen Fiia.
"Onneaaa!" Fiia kailotti.
"Hui kamala kun säikäytit!"
"Haha, tulepas tänne..."
Fiia peitti silmäni käsillään ja vei talliin. Tunsin reitin niin hyvin, ettei ollut epäilystäkään, että päätyisin tallin yläkertaan. Portaat, taukohuoneen ovi...
Heinävintin ovella Fiia laski kätensä ja yhdentoista ystävän kuoro alkoi laulaa "Paljon onnea vaan". Sen jälkeen alkoi mankasta soimaan valssi, ja katossa roikkuvat valosarjat syttyivät palamaan.
"Oi ihanat!" henkäisin häkeltyneenä.
Yhtäkkiä Pyry ilmestyi viereeni ja pyysi tanssiin. Tanssimme keinahtelevaa valssia ja unohdin hetkeksi kaiken muun ympärillämme. Laulun vaihtuessa näin tyttöporukan pariutuneen ja tanssivan kukin omalla tavallaan. Ihan huippua!
Heinävinttitanssien jälkeen söimme tuhdisti iltapalaa, ja Wenlan tippumisen kunniaksi ostetun kakun rippeet, kunnes painuimme mökkeihin valmistautumaan nukkumaan käymiseen. Illalla kämppäni kömmittyä kukin omaan petiinsä kerroin, miten ihanan lahjan olin äitiltä saanut.
"Sun on pakko tuua se tallille heti leirin jälkeen!" Fiia määräsi.
"Joojoo! Kiitos ihanat, tää oli varmaan paras syndepäivä ikinä."
Kiitos Annelle leiristä ja Cellalle heinävinttitanssien ideasta! <3
Torstai 9.7. ~ Cella ja Wenla
Päiväohjelma
8:00 Herätys ja aamiainen
9:30 Lähtö Liekkijärven uimarannalle, uimista, biitsifutista ja -lentistä, vesisotaa
11:30 Lounas rannassa piknik-tyyliin: voileipiä, pasteijoita, hedelmiä ja mehua
12:30 Paluu Seppeleeseen
13:00 Aarteenetsintäkisailu pareittain
16:00 Päivällinen keittiömökillä: lohikeittoa, jäätelöä ja mansikoita
18:00 Lähtö iltaiselle pienvaellukselle leirihevosilla, kesto noin puolitoista tuntia
20:00 -> Iltatalleissa auttelua, iltatoimia
22:30 Hiljaisuus (heh, niin varmaan)
Me leiriläiset seisoskeltiin porukalla päärakennuksen edessä Annea odotellen. Tänään olisi tiedossa ihana minivaellus illemmalla, mutta sitä ennen me päästäisiin rannalle nauttimaan lämpimästä päivästä. Porukka oli pukeutunut suurimmilta osin shortseihin ja lyhythihaisiin paitoihin, mutta avonaisella tallipihalla tuntui siltikin hiostavan kuumalta. Mittari oli näyttänyt varjossa lähemmäs +25, vaikka kello lähenteli vasta puolta kymmentä. Vihdoin Anne saapui hänkin helletamineisiin sonnustautuneena paikalle.
"Elikkä nyt olis tarkotus lähtä tonne rannalle, jossa ohjelmana on biitsifutista ja -lentistä sekä vesisota joka on pakollinen kaikille!" Anne virnuili aurinkolasiensa takaa.
"No sittehän me kastellaan sut ja kunnolla, koska pakollinen kaikille," Cella hymähti puoliääneen.
"Meillä on siellä piknik-lounas, jonka jälkeen palataan takaisin tallille. Hukkua ei saa ja hmm, pitäkää hauskaa!" Nainen selosti ohittaen Cellan kommentin tykkänään. Ohjeet kuulostivat lähinnä leirikikoulun säännöiltä. Älkää aiheuttako ongelmia, hah.
Rantaleikkien jälkeen lounas syötiin hiljaisina, koska kaikki keskittyivät ahtamaan itseensä niin paljon ruokaa kuin suinkin mahtui. Lopulta viimeinenkin röyhtäys pääsi ilmoille ja jokaisen leiriläisen maha pullotti. Siitä oli hyvä jatkaa tallille ja päivän seuraavaan puuhaan, aarteenmetsästykseen!
"Noniin Kassu ja Pirre on valmistellu teille aarteenmtesästyksen, ja mä olen jakanut parit. Wenla ja Fiia, Clara ja Ilona, Tuulia ja Pyry, Luna ja Rosa, Salma ja Sandra sekä Emmy ja Cella. Lähdette samalla järjetyksellä matkaan, 2 minuutin välein lähdetään. Otetaan Pirren ja Kassun kanssa aikaa, nopein voittaa yllätyspalkinnon. Aarteen luota kuitenki saa jokainen ottaa jotain pientä ja kivaa. Aarretta ei saa jos ei ole käynyt jokaisella vihjeellä. Jokaista vihjettä väijyy tarkkailija, ja niitä on yhteensä kuusi sisältäen heti kuistilta saatavan. Ymmärsikö kaikki?" Anne papatti. Olimme käyneet vaihtamassa vaatteet ja paremmat kengät nopeuskilpailua varten. Mä hivuttauduin Fiian viereen. Me lähdettäisiin punapään kanssa ensimmäisenä. Anne komensi meidät päärakennuksen kuistille, ja loput sisälle taloon. Anne ojensi meille vihjeen jonka luimme tarkasti, aikaa oli kymmenen sekunttia.
"Aurinko porottaa, ei ratsukko suojaa saa. Opettaja painostaa aidan takaa. Vihje seuraava keskeltä löytyy."
"Se on maneesi tai kenttä!" Fiia supatti.
"Kenttä koska ei ratsukko suojaa s–"
"Nyt!" Anne huudahti. Mä ja Fiia vilkaisimme toisiimme ja lähdimme kiiruhtamaan kohti kenttää. Pujahdimme portista kentän keskelle ja katselimme ympärillemme. Missään ei näkynyt mitään lappua, kunnes Fiia hihkaisi. Huomasin hänen jalkojensa juressa ruskeaa kartonkia, ja virnistin. Se ei ollut näkynyt kunnolla, koska se maastoutui kentän hiekkaan.
"Säilöä voi mitä vaan, mut tää tyhjyyttä täynnä ainoastaan. Vihje seuraava pohjassa on." Fiia luki nopeasti. Heitimme kartongin maahan ja kiiruhdimme kentän ulkopuolelle.
"Mikäköhän se on?" mutisin puoliääneen. Samassa Ilona ja Clara kiiruhtivat ohitsemme ja suuntasivat kohti maneesia. Virnistin Fiialle, hahaa.
Seuraavaa vihjettä mietimme tovin jos toisenkin, mutta lopulta pääsimme jatkamaan matkaa. Aurinko paistoi nätisti, ja mulle tuli todellakin kuuma kun kyykimme hakemassa kolmetta vihjettä. Seuraavan vihjeen tajusimme heti - tai niin ainakin luulimme kun ryntäsimme heinävintille. Lopulta ymmärsimme jutun jujun.
"Ellei sitten-," Fiia ei kerennyt sanoa asiaansa loppuun kun kiljaisin: "REHULA!" Kaahasimme lujaa alakertaan, mutta emme tarpeeksi lujaa. Kerkesin näet kuulla tallin ovien sulkeutuvan ja kahden tytön pulinaa.
"Nopeesti, Clara ja Ilona on tulossa!" Sipitin Fiialle.
"Joojoo, mut mis täällä on joku taulu?" Punapää ihmetteli. Vilkaisin ympärilleni, kunnes katseeni kiinnittyi liitutauluun, jossa oli selvät ruokintaohjeet. Tosin, Loeken nimen päällä oli valkoinen valkoinen ruutulappu. Nappasin sen käteeni ja ojensin Fiialle.
"Nimeltänsä Aurinkoinen asustelee täällä, löydät viidennen vihjeen kupista," Fiia luki viestin.
"Häh?" Mä tokaisin ykskantaan ja katsoin punapäätä silmät pyöreinä.
"Blondi..." Hän huokaisi dramaattisesti ja kiiruhti ulos rehulasta. Katsoin parhaaksi seurata Fiiaa, ehkä hän tiesi mitä teki. Nainen oli pysähtynyt Vennan boksille ja avasi parhaillaan ovea.
"Mitä sä täälta haet?" Kysäisin ja jäin karsinan ovelle norkoilemaan.
"Oisko vaik se vihje?"
"Aurinkoinen, camoon, aurinkoinen. Ja sä meet Vennan boksiin? Unohtuko millane tamma on kyseessä?" Nauroin.
"Kuule, seitsemänvuoden Sebekokemuksella tiiän sellasen tärkiän seikan, että Vennan oikea nimi meinaa jollaki kielellä aurinkoista," Fiia virnisti.
"Aha," tokaisin hämmästyneenä. Vilkuilin salamyhkäisesti ympärilleni, ja olin kuulevinani portaiden ääntä. "Ilona ja Clara on menos rehulaan!"
"Joojoo, löysin sen jo," hän sanoi.
Seuraava vihje löytyi nopeasti autotallista, mutta viimeisen kanssa meillä oli hankaluuksia. Löysimme kyllä aarteen ja nappasimme sieltä itsellemme pussukat, jotka oli nimetty. Omastani paljastui musta ja Gitasta piirretty pilakuva (kiitti Kassu...), mun kännykän kuulokkeet ja tikkari. Kiitti, kai? Lopulta voittajaksi ylsivät Salma ja Sandra, joiden yllätyspalkinto oli klassinen läpimäräksi kastelu. No mut hei, viilennystä kesäpäivään vai miten se oli.
Päivällisellä oli superhyvää keittoa ja jälkkäriksi vanilijajäätelöä mansikoiden kera. Sen jälkeen itse kukin näytti lähinnä rantapallolta ja suurin osa porukasta vetäytyi nokosille mökkeihin. Niin mäkin, sillä muuten nukahtaisin satulaan vaelluksella. Vaellus sujui ihan kivasti ja kukaan ei edes pudonnut, hepat olivat kilttejä ja silleen. Iltatalli tehtiin rivakasti, jonka jälkeen me päätettiin vain pelata korttia ja syödä karkkia. Mä itse nukahdin varmasti ennen yhtätoista, eikä muuten ollut kiva herätä siihen keskellä yötä kun Cepa päätti järjestää bileet.
"Cella.... psst! Cella!"
Suhiseva ääni puhkoi mun vallan makoisaa untani, jossa seikkaili paljon komeita miehiä kuka missäkin yhteydessä. Käänsin kylkeä, ja odotin että ääni menee menojaan, mutta pian joku oli jo kiskomassa lämpöistä ja pehmoista peittoa pois päältäni. Unen adonikset alkoivat lipsua pois mun otteestani, ja vaikka mä yritin huutaa kaipaavasti etteivät lähtisi, tunsin kuinka vääjäämättä vilpoinen ilma iholla herätti mut raakaan, todelliseen maailmaan. Plääh.
"Cella oikeesti nyt!"
"Mitä", mä ärisin unisesti kuiskuttajan suuntaan, ja nousin vaivalloisesti istuma-asentoon. Meni hetki hoksata missä mä olin. Hirsiseinät, sievät pienet huonekalut... leirimökki! Seppeleen kesäleiri! Wenla katseli mua huvittuneena, ja etusormi huulillaan viittilöi mua tulemaan ulos. Aivan! Viimeinenkin unisena hitaillut aivo-osio heräsi mun päässäni, kun tajusin, että kaikki muut mökissä vielä nukkuivat. Oli mun ja Wenun järkkäämän päivän vuoro. Yhtäkkiä olin täysin hereillä.
Me hipsittiin aamukasteisen pihan poikki kohti Annen taloa, johon me oltiin menossa valmistelemaan aamupalaa armaille leirikamuillemme. Sääukko suosi meitä iloisella auringonpaisteella — vaikka kello ei käynyt puolta kahdeksaakaan, pystyi vaistoamaan kuinka kuuma päivästä tulisi. Ja sehän meille sopi.
Kolisteltuamme pöytään kukkuralliset kasat paahtoleipää, jugurtteja ja kattilallisen puuroa, ja kipattuamme vahingossa kannullisen mehua pitkin lattiaa (ei hätää Anne kyllä me siivottiin!) , mä sain kunnian mennä herättämään vielä nukkua puksuttavat toverimme mökeistään. Ja koska olen huono ihminen joka joutuu helvetin syvimpään kierteeseen, tein sen soittamalla Emmyllä mukana olleesta boomblasterista Antti Tuiskua niin että Liekkijärven metsä raikasi. Mulla ei ole enää ainuttakaan kaveria tämän jälkeen, mutta kaikkien ilmeiden näkeminen oli kyllä täysin niiden menettämisen arvoista.
Aamupalapöytä oli täynnä yhtä unisia ihmisiä kuin mäkin olin ollut vielä varttitunti taaksepäin, eikä ihme — me ei taatusti oltu menty nukkumaan vielä kertaakaan ennen yö kolmea, kun oltiin hepuloitu jokaisen päivän päätteeksi vielä mökeissämme. Siksi odotin kärsivällisesti että jengi saisi kahvia koneeseen, eikä näyttäisi enää siltä että hukuttaisi mut Artsilan kaivoon mun Tuisku-tempaukseni takia, ennen kuin pyysin poppoon pihamaalle odottamaan päivän ensimmäisiä ohjeita.
"Noniin huomenta tosiaan vaan rakkaat karvaiset kaverini, vuorossa on Wenun ja mun teidän iloksi suunnittelema päivä!" Meitsin hymy ulottui varmasti korvasta korvaan, kun annoimme tallista tömistäneelle Annelle puheenvuoron, ja kuuntelin muiden mukana naisen avatessa meidän päivän myöhempää ohjelmaa.
"Mutta ihan ensiksi..." aloitin kulmiani arvoituksellisesti kohotellen, ja antaen odottavan hiljaisuuden tiivistää jännitystä. "... napatkaahan taskuun sandaalit ja snorkkelit, vähän pelisilmää ja aurinkoöljyjä — koska me lähetään rannalle!"
Rannalla vierähti kevyesti koko aamupäivä. Piknik-koreihin pakattu lounas hupeni silmissä, eikä ainakaan tekemisen puute ehtinyt vaivata porukan kiljuessa vesisodan tuoksinnassa ja läiskytellessä puuterinhienon rantahiekan peittämää beachvolley-palloa verkon yli kukin tyylillään. Auringon lipuessa polttavana ohi lakipisteensä ja lähestyessä iltapäivän asemia, me pakattiin tavaramme ja suunnattiin yhtenä iloisena röykkiönä takaisin kohti tallia. Eikä hetkeäkään liian aikaisin: tunsin metsän viileydessä kävellessä varsin selkeästi, kuinka tuntikausia paahteen armoilla paistatelleita hartioitani kuumotti kivuliaasti.
Muiden leiriläisten paineltua huilimaan biitsiriennoista ja aiemmista toimeliaista leiripäivistä uuvahtaneina, me hyörittittiin Wenun kanssa tarkistamassa Kassun ja Pirren paikoilleen viemiä seuraavan ohjelmanumeron pisteitä. Wenla oli saanut yhtenä meidän lukuisista suunnitteluhetkistä loistoidean järkätä aarteenetsinnän — ympäri tallialuetta oli ripusteltu kryptisiä vihjeitä, jotka johdattelivat etsijöitä kohti palkintoaan. Wenla sai idean äitinä kunnian hakea odottavana supisevan porukan pihalle, ja selostaa jutun jujun. Mä olin totta puhuen odottanut, että me saataisiin vain naureskella partoihimme muun jengin suhatessa pitkin pihaa arvoituksia ratkomassa, mutta sain yllättyä – meidät pistettiin mukaan ratkomaan pariemme kanssa, eikä se ollut lainkaan niin helppo juttu kuin olisi voinut kuvitella.
Illan viiletessä, vatsat täynnä keittiömökissä matustettua päivällistä, suuntasi koko leirijengi talliin. Hevoset olivat saaneet viettää lähes koko päivän vapaata – niiden päät putkahtelivat hämmästyneinä ja uteliaina puolioviensa yli kuullessaan sekalaisen sakkimme lähestymisen. Loeken ystävälliset silmät tervehtivät mua yhtä lämpimästi, kuin koko päivän kutitelleet auringonsäteet.
"Hei ukko, pistetäänkö romppeet niskaan?" sipisin rautiaalle, ja nopein suanvedoin valmistelin leirihevoseni illan pitkään vaellusmaastoon.
Pian rupatteleva joukko kiemurteli metsän siimekseen Wenla porukan kärkenä ja meikäläinen hännillä. Imin illan edelleen lämmintä, mutta kuumuuden jälkeen huomattavasti miellyttävämpää ilmaa kitusiini, ja haistelin auringon esiin tuomaa huumaavaa tuoksujen kirjoa. Edellä ratsastavien kavereiden ruskettuneita, toppien paljastamia selkiä katsellessa mua hymyilytti – sitä ei voinut vaan sanoin kuvailla, miksi leirillä tuntui kaikki vielä kaksin verroin mukavammalta, vaikka samalla tallilla ja samassa porukassa pyöri muutenkin päivittäin.
Wenlan huikatessa kärjestä ehdotus siirtyä raviin, mä kokosin Loeken ohjat paremmin hanskoissa hikoaviin käpäliini ja annoin ruunalla pehmeästi pohjetta. Onneksi leiripäiviä oli vielä monta edessä. Ja onneksi mä pääsisin pian kylmään suihkuun.
Perjantai 10.7. ~ Pyry ja Salma
klo 8 herätys, aamupala
klo 11 VARJOKISAT
(Varjokisat toimivat harjoituksena mahdollisia tulevia leirikisoja varten. Jokainen ratsukko kilpailee joko koulussa tai esteillä valitsemallaan tasolla. Rata suoritetaan puoleen väliin tavallisesti, sen jälkeen ratsastaja kääntyy tuomarin ohjeen mukaan istumaan satulassa väärin päin, ristittää ohjat tai ratsastaa silmät kiinni loppuun asti.)
Edi ravasi tyytyväisen oloisena, jalat polkivat kentän hiekkaa ja selässä istuvan Ilonan ilme oli vakavan keskittynyt. Pysähdys, neljän askeleen peruutus ja Ilona katsahti kysyvästi harjoitustuomarina toimivan Salman suuntaan.
”Ja loppu radasta ohjat ristissä”, Salma huikkasi virnistäen ja hörppäsi limupullostaan. Vieressä seisova Bonnie huiski kärpäsiä kauemmas hännällään ja haisteli Salman käsistään laskemaa sihisevää pulloa. Ponin korvat osoittivat terävinä eteenpäin ja sieraimista kuului epäilevä puhina.
Ilonan ilme näytti kahta keskittyneemmältä, mutta tyttö suoritti ratansa hienosti loppuun saakka.
Wenla nielaisi hermostuneen oloisena, hänen vuoronsa oli seuraavana.
”Tää on harjoittelua ja leikkiä vaan, hyvin se menee”, Fiia kannusti vierestä.
Aurinko paistoi lämpimänä ja heinäsirkat sirittivät kentän vieressä. Tämän kesäisempää päivästä ei varmaan saisikaan, Pyry ehti ajatella, ennen kuin Anne ehti tuoda kentän reunalle korillisen perattuja mansikoita. Hän nosti kätensä suojatakseen silmiään auringolta ja hymyillen katseli, kuinka Wenla ketterästi kääntyi satulassa ympäri.
”Varokaa vaan, tästä saadaan uusia ideoita syksyn kisojen varalle.”
~~~
”Ja loput radasta silmät kiinni, mä huutelen kirjaimia”, Pyry huusi kentän laidalta. Hän oli siirtynyt tuomarin pestiin, jotta Salma pääsi verryttelemään kimoa ratsuaan. Normaalia matalammassa selässä istuva Cella pudisti päätään.
”Se on sitten teidän vastuulla, jos mennään aitoja päin!”
Kentän laidalta kuului naurahduksia ja huvittuneena Pyry seurasi ratsukon menoa. Hän oli jo aiemmin päässyt kokeilemaan sokkona ratsastamista ollessaan vuorossa Reinon kanssa ja osasi arvailla, kuinka hankalalta volttien kokojen hahmottamisen täytyi ratsastajasta tuntua.
”Mä menen sitten korkeintaan ohjat ristittynä, muuten me ollaan Netan kanssa jalat solmussa ja kaukana kentästä”, Clara kommentoi katsellessaan muiden menoa.
Cella pääsi suorittamaan ratansa loppuun ja Rosa vislasi kannustukseksi niin, että Loeke-parka hypähti hyvästä loppupysähdyksestä kuin kauris ja päätyi muutaman metrin keskihalkaisijalta vinoon jalat joka ilmansuuntaan harottaen.
”Rosa perkele!” Cella huudahti avaamatta edes silmiään.
”Teidän kommunikointi toimii näköjään oikein sujuvasti sokkonakin”, Sandra kuittasi ja sai vastaukseksi nyrkinpudistelua Loeken selästä.
Tuulia valmistautui omaan lähtöönsä ravaamalla puomein rajatulle alueelle ja ajatteli varmasti samaa mitä muutkin. Mitähän muuta ratsastajien päiden menoksi vielä tänään keksittäisiin?
©Pyry
klo 14 lounas
klo 15 MAASTOSEIKKAILU
(Maastoretki rantaa pitkin Artsin ravitallille. Raviradalla leikkimielinen laukkakilpailu, sen jälkeen ratsastus takaisin peltojen poikki.)
Laukkakilpailun jälkeen voi vielä hetken poseerata kaverikuvissa, ainakin Emmy, Sandra, Rosa ja Salma olivat sitä mieltä.
©Pyry
klo 18 päivällinen
klo 19 vapaata oleskelua, mahdollisuus käydä uimassa jne.
klo 21 iltapala
klo 22 KUMMITUSTEN YÖ
(Kummitustarinoita nuotion ääressä. Ennen nukkumaanmenoa leiriläiset jaetaan pareiksi, ja jokaiselle osoitetaan aavemainen nukkumapaikka, jossa yö tulee viettää. Parit saavat tehtäväkseen käydä yön aikana kummittelemassa jollekin toiselle parille. Onnistuneesta ja kekseliäästä pelottelusta tarjotaan herkkuja seuraavana päivänä.)
Maastoseikkailussa ryvettyneet vaatteet heilahtelivat illan leppeässä tuulenvireessä tallin ja aitan väliin viritetyllä pyykkinarulla. Ilonan paita ja Wenlan ratsastushousut vilkuttivat ylhäisesti leiriläisille, jotka maleksivat iltapalan jälkeen ulos päärakennuksesta. Cella oli nostanut tukkansa yöponnarille ja Lunalla oli kiiltävät pyjamahousut jalassaan. Hän kulki Claran kanssa viimeisenä ja haukotteli niin, että kitarisat näkyivät kentälle asti.
”Mitä nyt tapahtuu?” ikipirteän ja touhukkaan näköinen Rosa kyseli säntäillen lauman kärjessä. Hän oli ehtinyt harjata hampaansa ja pestä meikkinsä ennen kuin oli kuullut, että ohjelmassa oli tänään iltakymmenen hiljaisuuden sijasta jotakin erikoista.
”Kasper laittaa meille nuotion, me mennään sinne kympiksi”, Salma sanoi heilutellen tennareita sormenpäissään. Hän asetteli paljaat nykerövarpaansa varovaisesti pehmeälle maalle.¨
”Minne?” Tuulia kysyi taempaa. Salma kohautti olkiaan ja hymyili veikeästi.
”Sittenpä näette!”
Nuotio lepatti oritarhan takaisen metsikön väkkyräisissä puunoksissa. Mustuneitten kivien väliin sytytetty tuli nousi korkeana ja elävänä kohti koivujen muodostamaa lehväkatosta. Tuntui melkein kuin olisi tullut vehreään kappeliin, metsänpeittoon kauas muista elävistä olennoista. Oli vaikea uskoa, että laitumella turvallisesti yötään viettävät Frank, Rotta ja Alex möllöttivät vain muutaman metrin päässä vatsat ruohoa täynnä.
Leiriläisten silmät pilkahtelivat jännittyneesti, kun he kerääntyivät ympyrään nuotiolle. Yksi jos toinenkin vilkuili olkansa ylitse ja näytti säpsähtävän aina, jos nuotio poksahti tai jossakin kahahti. Kasper hääräili tulitikkujen kanssa ja kiroili hiljaa itsekseen. Hän näytti onneksi niin tavalliselta ja arkiselta pitkine nenineen ja kalpeine sormineen, että säikyimmät näyttivät vähän rentoutuvan.
Salma ja Pyry istuivat vierekkäin ja odottivat, että kuhiseva ryhmä löysi paikkansa ja rauhoittui istumaan.
”Tiesittekö muuten”, Salma aloitti vitkastellen, ”että tässä kohtaa on kuollut hevonen?”
Joka ikinen suu sulkeutui ja kymmenen pelästynyttä silmäparia kääntyi kohti Salmaa. Hän alkoi kertoa:
”Mä kuulin tän jutun Pirreltä, jolle joku vanha estetuntilainen oli kertonut sen. Kuulemma silloin kun talli oli vielä navetta, sinne oli rakennettu kolme karsinapaikkaa hevosille. Kaksi niistä oli pitkätukkaisia suomenhevosia, joita käytettiin maatalon töissä. Niitä ei käytännössä harjattu koskaan, jouhista roikkui takiaisia ja talvella kaviot kasvoivat halkeileviksi ja pitkiksi. Mutta loistavia työhevosia ne oli, söi pikkuhienosti suullisen kauraa ja painoi sen voimalla savotassa aamusta yömyöhään.
Kolmas hevonen oli frederiksborgilainen, vanha vaunuhevonen, jolla oli ollut jotain terveysongelmia aiemmin. Se oli tuotu varsana Suomeen koulutettavaksi, mutta Seppeleen tiluksille se tuli vasta iäkkäänä ja harmaantuneena. Sitä ei enää voitu käyttää oikein mihinkään, joten pääasiassa se laidunsi lehmien kanssa ja oli koko tilan pomona. Kesällä suomenhevoset päästettiin viikoksi sen seuraksi.
Suomenhevosten nimet olivat Jyly ja Untamo. Fredriksborginhevonen oli Amo. Tilan omistaja piti Amosta eikä kehdannut antaa sitä pois, vaikka turhanpanttinahan se käytännössä oli. Kun Amo yhtenä keväänä sairastui pahasti, omistaja huolestui ja eristi sille oman pienen aitauksen jonkin matkan päähän navetasta. Siellä se sai yskiä ja riiputtaa päätään kaikessa rauhassa. Tauti oli mystinen, kukaan pitäjässä ei osannut kertoa mistä hevosen harmaantuva karvapeite ja tuppoina tippuvat jouhet johtuivat.
Piti tulla Jylyn ja Untamon lomaviikko. Harmi kyllä lehmät ja suomenhevoset eivät tulleet keskenään toimeen. Amo piti rauhan maassa, mutta yksinään Jyly halusi jahdata lehmiä ja Untamo pelkäsi niitä.
Ehkä Amon tauti ei olisi tarttuva, omistaja tuumaili, kun Jyly ja Untamo kolistelivat hermostuneina karsinoissaan aamusta iltaan. Hän talutti suomenhevoset Amon pienelle laitumelle ja katseli tyytyväisenä, miten hevoset ilahtuivat ja tervehtivät toisiaan. Melkein kuin Amokin olisi piristynyt, sen silmät eivät enää hohkanneet niin kuumeisina.
Seuraavana aamuna järkytys kohtasi omistajaa laitumella. Jyly makasi kuolleena laitumella, ja pelästynyt Untamo tuuppi sitä turvallaan. Amo seisoi kauempana tuijottaen aidan ylitse. Omistaja tutki Jylyn, mutta ulospäin se näytti täysin vahingoittumattomalta. Ainoa outo merkki oli hevosen harja, joka irtosi paksuina tuppoina, kun sitä kiskaisi.
Surun painamana omistaja hoiti Jylyn pois laitumelta. Hän ei voinut käsittää mikä oli tappanut nuoren, terveen hevosen yhden yön aikana. Hän pelkäsi, että laitumen juomavedessä olisi jotakin mätää, ja uurasti koko päivän kyhätäkseen uutta aitausta tilan toiselle laidalle. Se tuli lehmälaitumen kupeeseen, kohtaan, josta sarvipäät olivat monta vuotta juoneet.
Sinne Amo ja Untamo jäivät seuraavaksi yöksi. Omistaja peitti tuskansa ja yritti olla iloinen siitä, että hänellä oli vielä kaksi hevosta jäljellä.
Hän oli niellä kielensä seuraavana aamuna tullessaan ruokkimaan eläimiä. Lehmät liikuskelivat kaikessa rauhassa laitumellaan, mutta nurkassa väliaikaisten aitojen sisällä makasi Untamon hievahtamaton ruho. Jo kaukaa näki, että hevonen oli kuollut. Oireet olivat jälleen samat: hevonen näytti muuten tismalleen samalta kuin eilisiltana, ainoastaan harja irtosi pitkinä kiemurtelevina tuppoina.
Omistaja alkoi arvella, että Amo oli tartuttanut Untamon ja Jylyn. Onnettomana hän odotti, että sekin kuolisi pian. Se näytti yhtä kurjalta kuin ennenkin, harja jäi aidantolppiin ja karva takkuuntui harmaana ja kankeana. Mutta jokin Amossa oli muuttunut. Se seisoi hievahtamatta ja varmana, eikä näyttänyt harkitsevankaan kuolemista.
Amo eli vielä syksylläkin. Se asui yksin tallissa, harmaantui ja kutistui kasaan, ja keväällä tervehti uusia suomenhevosia kuivasta kurkustaan nousevalla korisevalla hörähdyksellä. Enää koskaan omistaja ei uskaltanut päästää Amoa ja muita hevosia samalle laitumelle.
Uudet suomenhevoset työskentelivät metsässä, vanhenivat ja kuolivat. Amon harjasta oli jäljellä enää karhea marto, se söi tuskin lainkaan ja tuijotti sameilla silmillään eteensä päivät pitkät. Kun omistajan tytär kasvoi lapsesta aikuiseksi ja lehmien määrä väheni vähenemistään, ainoa varma asia oli karsinassa tai laitumella liikkumatta seisova Amo. Sen ympärillä lenteli kärpäsiä, jotka saattoivat kulkea sen säämiskäisellä turvalla ilman, että Amo edes huomasi.
Kukaan ei tiennyt, minkä ikäiseksi Amo lopulta eli. Eräänä kesäyönä, kun omistajan tytär oli lähdössä etsimään kadonnutta varsaa ja tarvitsi toisen hevosen mukaansa, hän otti Amon karsinastaan ja talutti sen metsikköön. Suunnilleen näillä main, tässä oritarhan takana, Amo yhtäkkiä laskeutui makuulleen eikä enää suostunut nousemaan. Omistajan tytär yritti kiskoa sitä ylös, mutta Amo puri häntä käsivarteen.
Seuraavana aamuna tyttären mies löysi molemmat kuolleina metsästä. Naisen tukka oli tippunut terälehdiksi pään ympärille ja Amon ruho oli hajonnut, ihan kuin se olisi maannut aluskasvillisuudessa kuukausia. Siellä täällä heidän ympärillään vilisti pieniä mustia hyönteisiä, joita siinä osassa metsää ei koskaan ennen oltu nähty. Niiden mustassa kuoriaisenselässä oli pieni punainen piste, kuin yksinäinen veripisara.
Kuolinsyitä ei koskaan selvitetty. Eläinlääkäri sanoi, että Amo oli kuollessaan 59-vuotias.”
Nuotion rätinä oli ainoa kuuluva ääni. Salman lopetettua puheensa hän antoi katseensa valua leiriläisestä toiseen ja hymyili lopulta hitaasti.
”Suosittelen, että ette kaiva täällä maata… ja varotte mustaselkäisiä hyönteisiä”, hän antoi sanojensa vaipua tulen äänen alle.
Yksi jos toinenkin leiriläisistä nieleskeli pelokkaasti ja nykäisi salaa hiuksiaan varmistaakseen, etteivät ne irronneet.
©Salma
Kummitusparit ja yöpaikat:
Ilona + Clara (heinävintin huone) -> Salma + Tuulia (aitan vintti) -> Cella + Pyry (maneesin katsomo) -> Rosa + Luna (varsalaitumen katos) -> Emmy + Sandra (orilaitumen takainen metsä, teltta) -> Wenla + Fiia (autotalli) ->
Pari käy pelottelemassa sitä paria, jota nuoli osoittaa (viimeinen pari pelottelee luonnollisesti ensimmäistä. )
Lauantai 11.7. ~ Clara ja Sandra
Ohjelmassa on monipuolista hevostelua ja lupsakkaa renoilua.
Leirin muodostuu tänä vuonna päivävastuun ottamisesta. Riippuen osallistujamäärästä, jokaiselle päivälle määrätään vastuuhenkilö/t. Jos henkilöitä on useampi, he yhdessä suunnittelevat päivän kulun säästä alkaen tapahtumiin ja mahdollisiin tunteihin. Ylläpito pitää 1-2 tuntia leirin aikana, muut tunnit ovat joko päivävastuuihmisten harteilla tai ne voivat olla vain kuvitteellisia kuvauksia tunneista.
Leirihoitsua saa toivoa tai oman hoitsun voi varata leirihoitsuksi!
Leirin maksuna toimii onnistunut päivävastuu, johon sisältyy yksi tarina tai kuva.
Leiristä ansaittavissa yleisleiri -merkki oman tason mukaan:
Tervetuloa mukaan! Ilmoittautumiset viimeistään 25.6.2015!
Ilona - Edi
Rosa - Kössi
Cella - Loeke
Tuulia - Ruusa
Pyry - Reino
Salma - Bona
Emmy - Kuutti
Wenla - Gitta
Sandra - Aristo
Fiia - Elmo
Luna - Siiri
Clara - Netta
Alustava päiväjako ja ohjelma
Ma 6.7.
Päivävastuu: Ilona ja Rosa
Ti 7.7.
Päivävastuu: Emmy ja Fiia
Ke 8.7.
Päivävastuu: Tuulia ja Luna
To 9.7.
Päivävastuu: Cella ja Wenla
Pe 10.7.
Päivävastuu: Pyry ja Salma
La 11.7.
Päivävastuu: Sandra ja Clara
Ylläpidon tunnit:
Ti: Annen koulutunti
Maanantai 6.7. ~ Ilona ja Rosa
Tiistai 7.7. ~ Emmy ja Fiia
Koulutunnit ~ Anne
Säätila: +23', puolipilvistä
9:00 herätys ja aamupala
11:00 Annen koulutunti/tunnit
13:00 lounas
14:00 ohjelmaa
17:00 päivällinen
18:00 maastotunti
20:00 ohjelmaa ja iltapala
14:00 Emmyn teoriatehtävätunti
Lounas oli syöty ja oli aika minun järkkäämän ohjelman. Olin suunnitellut tälle päivälle kaksi ohjelmaa. Toinen oli teoriatehtävä, missä käsiteltiin ravijuttuja ja toinen sitten vähän erilaisempi juttu, johon palattaisiin illalla.
Kaikki olivat kerääntyneet oleskeluhuoneeseen ja tapittivat minua tiiviisti.
-Oukkei! Hengähdin. –Ajattelin että tehdään tämmöinen tehtävä ravivarusteisiin liittyen. Viimeleirilläkin oli ravijuttuja, kun päästiin ajamaan, niin raapaistaan tälläkin leirillä samaa asiaa.
-Voitte muodostaa kahden tai kolmen hengen ryhmiä, ohjeistin.
Kun kaikki olivat päässeet pariin tai ryhmään, jaoin jokaiselle ryhmälle tehtävälapun:
Jokainen ryhmä teki tehtävät, hetken oli hiljaista, kuului vain kynän rapina ja hienoinen supina. Ensimmäisenä tehtävän palauttivat Tuulia ja Pyry ja huomasinkin vasta sitten pyytää että pitäkää kaikki tehtävät itsellänne. Kun kaikki olivat tehneet tehtävän, pyysin ryhmiä vaihtamaan viereisen ryhmän kanssa papereita. Sitten kävimme vastaukset yhdessä läpi ja jokainen korjasi toisen paperin ja palautti sitten omistajalleen.
Voittajaa ei tässä tehtävässä palkittu ja kisa olikin ollut aika tasaväkistä.
(Jos joku haluaa oikeasti tehdä tehtävät, voi lähettää ne Emmylle yksärinä, niin saa oikeat vastaukset ;D)
18:00 Fiian maastotunti
Yksitoista ratsukkoa on lähtövalmiina tallipihalla. Ilta-aurinko lämmittää mukavasti ja Elmo tuntuu rankasta aamupäivän koulutunnista huolimatta innokkaalta lähtemään hommiin. Samaa ei voi sanoa kaikista muista hevosista, mutta toivottavasti ratsukot virkistyisivät metsään päästyään.
”Tänään mulla oli ajatuksena, että hyödynnetään koulutunnilla oppimiamme asioita maastossa pelkän rentoilun sijaan”, kailotan porukalle. ”Jos käsite puomikoulu on tuttu, niin kutsutaan tätä lenkkiä vaikka maastokouluksi. Pitäkää tavallista huomattavasti paremmat välimatkat, niin saadaan tehtyä temponvaihteluita ilman kolareita. Elmon perään Kössi, sitten Aristo, Bonnie, Loeke, Reino, Kuutti, Ruusu, Edi, Gitta ja vikoiksi Netta ja Siiri.”
Kun jono on suurin piirtein koossa, lähdemme matkaan kohti Pyöstin vuorta. Alkukäynnit puolipitkällä ohjalla ovat melko pitkät, niin että hevoset ja ratsastajat ehtivät vertyä.
”Otetaan sitten käynnissä temponvaihteluita”, ilmoitan, kun pääsemme hiukan leveämmälle tielle. ”Omaan tahtiin reipasta, pitkää käyntiä, sitten vähän kootumpaa. Muistakaa katsoa, mitä edellä menevä puuhaa, niin ei tule vaaratilanteita!”
Pidän Elmon kanssa kärjessä reipasta tahtia, jotta isommat hevoset takanamme eivät joudu vain hissuttelemaan. Kaikilla näyttää menevän mukavasti, eivätkä hevoset tunnu ottavan liiemmin stressiä siitä, että välimatkat välillä pitenevät ja välillä lyhenevät. Pikkuponitkaan eivät jää matkasta, kun ne välillä ottavat pätkän ravia.
”Kokeillaan sitten muutaman askeleen pohkeenväistöjä, tien laidasta toiseen laitaan ja takaisin. Muistakaa huolelliset asetukset! Tää on mun mielestä hyvä treeni tehdä kerran tai pari vaikka aina kun maastoilee, helposti huomaa onko hevonen hanskassa vai ei.”
Väistöissä saa olla tarkkana, että hevonen pysyy suorassa ja polkee riittävästi takaa. Lomamoodissa hiihtävä ratsu painuu helposti mutkalle, jolloin väistöstä ei tule juuri mitään. Elmoakin saa vähän herätellä ottamaan takaosan kunnolla alle, ennen kuin tasaiset ristiaskeleet alkavat luonnistua.
Kun porukka on aikansa harjoitellut, siirrän letkan raviin. ”Pitäkää huoli että hevoset liikkuu, mutta ei kaahaa pitkänä matona! Ja muistakaa pitää ohjat käsissä ja ryhti hyvänä, istuntaa ei sovi unohtaa maastossakaan. Hyvä! Kokeillaan sitten niitä temponvaihteluita ravissa. Muutoksen ei tarvitse olla iso, mutta hevosten tulis reagoida vikkelästi.”
Matka vie kohti laukkasuoraa, jota ennen otamme vielä käyntipätkän. ”Laukkasuoralla mennään laukkaa, mutta rauhallisessa tempossa. Pyrkikää jokainen siihen, että nosto on huolellinen eikä ratsu karkaa laukkaan, koska edellä menijäkin lähtee. Nostakaa oikea laukka. Puolessa välin suoraa otan Elmon raviin käsimerkin jälkeen, ravataan hetki rauhassa ja nostetaan sitten vasen laukka.”
Muutamalla on vaikeuksia saada hevonen keskittymään paikassa, jossain usein mennään täyttä laukkaa, mutta ravipätkä ja uusi nosto saavat useimmat hyvin kuulolle.
Paluumatkalla kierrämme Pyöstin vuoren edustalta. Otamme toisen, lyhyemmän pätkän laukkaa ja kokeilemme väistöjä myös ravissa – kaikilta ne eivät meinaa aluksi luonnistua, mutta onnistumisiakin nähdään.
”Tää on sitten viimeinen tehtävä ennen loppukäyntejä”, kailotan, kun alamme lähestyä Seppelettä. ”Avotaivutus käynnissä! Tehkää omaan tahtiin, kunhan käytte molemmat puolet läpi. Ihan pienikin taipuminen riittää, tärkeintä että asetus ainakin on huolellinen.”
Avotaivutus on jännä tehtävä – joillain se sujuu kuin itsestään, toisilla ei ollenkaan. Mitä nyt ehdin taakseni katsella, meno kuitenkin näyttää hyvältä. Sen jälkeen on hyvä antaa hevosille vapaa ohja ja rentoutua loppumatka. Toivottavasti kanssaleiriläiseni ovat saaneet tältä reissulta uusia ideoita maastossa tehtävään treeniin eikä kukaan kyllästynyt kouluratsastukseen aivan tyystin!
20:00 Emmyn iltaohelma
Illemmalla oli vuorossa toisen ohjelmanumeron aika. Olin suunnitellut vähän pantomiimiä. Kerännyimme kaikki kentälle, koska kesäilta oli lämmin.
-Oukkei! Tehään vähän pantomiimiesityksiä. Voitte taas muodostaa vaikkapa kolmen hengen ryhmiä. Jokainen ryhmä saa vuorotellen minulta jonkun estetyypin, joka pitää esittää pantomiimina, eli ei saa puhua. Sitten muut ryhmät yrittävät arvata.
Ensimmäisen ryhmän muodostivat Cella, Rosa ja Salma. Kuiskasin heille sanana sianselkä. Jota ryhmä sitten rupesi pienen neuvottelun jälkeen esittämään. Muut ryhmät huutelivat arvauksia ja lopulta Fiia huikkasi ”sianselkä” ja piste meni Fiian ryhmälle, joka sai seuraavana esittää.
Fiian ryhmään kuului Ilona ja Wenla, heille supisin sanan trippeli. Ryhmän muodostettua miimi, melkein heti Tuulia huudahti ”Selvä trippeli!” ja saikin vuoron omalle ryhmälleen, joten Tuulia, Pyry ja Sandra rupesivat muodostamaan sanaa vesihauta.
Tämän arvaamisessa ryhmillä olikin pohdittavaa, mutta lopulta Luna hoksasi Sandran aaltoliikkeet vedeksi ja arvasi vesiesteen, jonka hyväksyin, joten hän kalasti vuoron itsellensä ja Claralle, jotka saivat ruveta esittämään sanaa banketti.
Vedimme pantomiimia vielä toisen kierroksen ja aiheet olivat seuraavat:
Cella, Rosa & Salma: okseri
Fiia, Ilona & Wenla: alashyppy
Tuulia, Pyry & Sandra: muuri
Clara & Luna: risueste
Keskiviikko 8.7. ~ Luna ja Tuulia
Heinävintin hengettäret
8. heinäkuuta
"Mulla on aivan karsea nälkä!" Salma huoahti, kun hiippailimme tallin puolelta kohti Annen talon ovenraosta kantautuvaa tuoksua.
"Minä haistan jotain erittäin... erittäin... maukasta!" Wenu nuuskutti.
"Jotain vielä parempaa kun päivän täydellinen makaroonilaatikko", Emmy naurahti.
"Viiminen pöyässä tekee keittiövuoron!" Rosa kiljaisi yllättäen ja pisti juoksuksi honteloilla kintuillaan tukka hulmuten. Tusina leiriläisiä juoksi nauraen kohti Annen taloa.
"Ei oo reilua", Clara huoahti vetäessään oven joukon perässä kii. "Pätkäjalkojen syrjintää!"
Anne oli kattanut pitkän pöydän täyteen herkulliselle tuoksuvia ruoka-astioita. Mikro piippasi sillä sekunnilla ja Anne nosti kuvun alta esiin pinon tortillapohjia, oi nam!
"Eikä, ihanaa! Niiin hyvää", Luna hihkaisi ja istahti pöytään.
"Noniin, vaeltajat. Syökää!" Anne sanoi hymyillen.
Nyt lähtisi nälkä. Jauhelijaa, tomaattikastiketta, juustoa, ananasta, leipäjuustoa, kurkkua... Ah että, ihana ja maukas rulla!
"Iik mun käsi kastui", Fiiuli valitti kun rullan pohja alkoi vuotaa. "Yyh, onko jollaa papruu??"
Pian oli eväät huivelissa niin että napa paukkuu.
"Oiiiih kun ramasee", haukottelin. "Vois kömpiä nukkumaa". (haukottelin tätä kirjottaessani..)
"Ei kun nyt lähetään viemään hepoille vähän sapuskaa!" Anne naurahti. "Jokasen hepan ruokintaohjeet on siellä seinällä, kattokaa sieltä."
Vältin pahimman ruuhka rehuhuoneessa hipsimällä ensin hetkeksi Ruusan karsinaan.
"Oli kyllä ihana maastolenkki", kuiskasin rakkaan korvaan. "Tästä päivästä tulee tosi kiva."
Ruusa kutitti turpakarvoillaan leukaani ja hörähti.
"Oliko noi sun synttärionnittelut", kikatin.
***
"Päivää taloon!"
Käännähdin katsomaan, kuka pöllähti leirimökin tupaan.
"Äiti......!?" huudahdin hämilläni.
"Mitä mun pikku baby", se lässytti.
"Eii äitii", huokasin. "Mitä sä täällä?"
"Päivänsankari on hyvä ja lähtee hetkeks mun mukaa", mutsi sanoi mua halaten.
"Ookoo.. Nähää pian, kamut!"
"Mitä oliks Tuidella syndet..." kuulin Rosan hämmästelevän lähtiessämme.
"Mikä juttu sulla oikee on", tivasin äitiltä istahdettuamme autoon.
"Yllätys", sanoi hän hymyillen salaperäisesti.
"Ääh oot rasittava." Ajettuamme hetken äiti käski laittaa silmät kii.
"En tirki!"
Joosain vaiheessa, ajettuamme hetken pikkutietä, äiti pysäytti auton ja lähti taluttamaan minua kohti jotakin. Hän koputti johonkin. Pian kuului oven naksahdus.
"Tadaa!" äiti hihkaisi ja rakuutin silmiäni. Talon ulko-ovesta naisen jalkojen takaa singahti ulos lauma pieniä, karvaisia palleroita.
"Oi kuinka söpöjä!" ihastelin käyden kyykkyyn. Yksi vaalea koiranpentu hyppäsi syliini ja koitti nuolaista naamaani.
"Ihana!" hymyilin kyynel silmäkulmassa kimmeltäen.
"Saat valita yhden joka lähtee mukaamme", äiti sanoi.
"Oikeesti!" ilahduin. Katselin muuta laumaa - oli valkoista, ruskeankirjavaa ja harmaata. Niin suloisia. Sylissäni oleva pentu yritti kovasti nuolla nassuani, ja käänsin sen selkä itseäni vasten. Koiran niskavilloihin kuiskasin:
"Susta tulee mun uus ystävä."
Minä leikin pentulauman kanssa äidin hoitaessa paperiasioita. Aika kului liian nopeasti, ja pian oli aika kaapata oma pentu erilleen sisaruksistaan ja hypähtää auton kyytiin.
"Sitte koulutat sen kunnolla", äiti sanoi. "Tuon ikäset on pahimmassa puruiässä.."
"Joojoo äiti", sanoin hätääntyneesti vikisevää pentua silitellen. "Nyt se tarttis nimen.."
"Se on husky, ulkokoira, Lapin valjakkosafareilta tuttu työkoira. Miten ois.. Tuisku?"
"Ei ikinä! Mua sanotaa Tuiksuks ja Tuiskusta tulee mielee vaa Peto on irti ja tää ei oo peto!"
Äitini mietti hetken ja sanoi: "Miten olisi Pyry?"
"Pyry" naurahdin epäuskoisena. "Pyry on yks mun kaveri."
"Aijjaaa", äiti myhäili. "Keksi sitte itte."
Koira vikisi ja ulisi ikävöiden kavereitaan.
"Aauuuuu ittelles", ulvoin. "Hei nyt keksin! Se vois olla Aleu! Niiku se Balton tyttö siinä piirretyssä. Niiin ihana elokuva!"
"Hmm, Aljuu", sanoi äiti.
"Nii se kirjotetaa A-l-e-u", selvensin.
"No, jos sä tahot. Viiääs se Aleu kotia, oon käyny eile ostaa kaikenlaista. Pitää tehä pihalle tarha sille, noi on ulkokoiria."
Sillä aikaa toisaalla, hämmennyksestäjajärkytyksestätoipuneet tallilaiset olivat päättäneet pistää töpinäksi.
"Meiän pitää keksiä jotain kivaa Tuidelle", Fiia totesi.
"Hmmm.. Mä en oikee tiiä mistä se tykkäis vaik ollaa juteltu toisinaa", Emmy tuumaili.
"Se tykkää maastoilla mut sitä me tehtii jo tänää", Sandra sanoi. "Sit setykkää olla erilaisten ihmisten kanssa.."
"Hei!" Cella huudahti. "Tanssit! Niistä se tykkää."
"No mu tei tänää oo lauantai eikä juhannus", Rosa totesi.
"Mut katopistetää ihan omat bileet pystyy! Leirin jälkee kuulemma tulee uus heinäkuorma, eli heinävintti on melko tyhjillään. Joku ettii valot ja joku mankan ja sillee", Cella ideoi kuin idealinko.
Porukka kiipesi siistimään heinät vintin nurkkiin.
"Mitä täällä on?" Ilona kysyi yhdestä ovesta.
"Aah, joku varasto. Sen oven avain onkai vessan kaapissa", tiesi vuosien kokemuksella Fiia.
"Mä tahon kurkata sinne!" Ilona huudahti. Hetken päästä huoneen ovi oli auki.
"Täällä on punanen matto! Eiks kaikki kuninkaalliset astele punasta mattoa pitkin", tyttö nauroi. "Ja piano, osaaks joku soittaa?"
Kukaanei ilmottautunut pianistiksi.
"Toi matto näyttää niin painavalle ettei me jakseta varmaa ees nostaa sitä", Salma henkäisi. "Se on niin pölynenkin."
Bilehile-Cella löysi kaapista jouluvalot.
"Tip tap tip tap", Rosa alkoi nauraa Cellalle.
"Äläs viitti, eti mielummin iskelmää spotifystä!"
***
Äiti jätti minut tallin kohdilla kyydistä ja lähdin tarpomaan tallin ohi kohti mökkejä. Tallin kulman takaa kuitenkin hyppäsi eteeni porkanapäinen Fiia.
"Onneaaa!" Fiia kailotti.
"Hui kamala kun säikäytit!"
"Haha, tulepas tänne..."
Fiia peitti silmäni käsillään ja vei talliin. Tunsin reitin niin hyvin, ettei ollut epäilystäkään, että päätyisin tallin yläkertaan. Portaat, taukohuoneen ovi...
Heinävintin ovella Fiia laski kätensä ja yhdentoista ystävän kuoro alkoi laulaa "Paljon onnea vaan". Sen jälkeen alkoi mankasta soimaan valssi, ja katossa roikkuvat valosarjat syttyivät palamaan.
"Oi ihanat!" henkäisin häkeltyneenä.
Yhtäkkiä Pyry ilmestyi viereeni ja pyysi tanssiin. Tanssimme keinahtelevaa valssia ja unohdin hetkeksi kaiken muun ympärillämme. Laulun vaihtuessa näin tyttöporukan pariutuneen ja tanssivan kukin omalla tavallaan. Ihan huippua!
Heinävinttitanssien jälkeen söimme tuhdisti iltapalaa, ja Wenlan tippumisen kunniaksi ostetun kakun rippeet, kunnes painuimme mökkeihin valmistautumaan nukkumaan käymiseen. Illalla kämppäni kömmittyä kukin omaan petiinsä kerroin, miten ihanan lahjan olin äitiltä saanut.
"Sun on pakko tuua se tallille heti leirin jälkeen!" Fiia määräsi.
"Joojoo! Kiitos ihanat, tää oli varmaan paras syndepäivä ikinä."
Kiitos Annelle leiristä ja Cellalle heinävinttitanssien ideasta! <3
Torstai 9.7. ~ Cella ja Wenla
Päiväohjelma
8:00 Herätys ja aamiainen
9:30 Lähtö Liekkijärven uimarannalle, uimista, biitsifutista ja -lentistä, vesisotaa
11:30 Lounas rannassa piknik-tyyliin: voileipiä, pasteijoita, hedelmiä ja mehua
12:30 Paluu Seppeleeseen
13:00 Aarteenetsintäkisailu pareittain
16:00 Päivällinen keittiömökillä: lohikeittoa, jäätelöä ja mansikoita
18:00 Lähtö iltaiselle pienvaellukselle leirihevosilla, kesto noin puolitoista tuntia
20:00 -> Iltatalleissa auttelua, iltatoimia
22:30 Hiljaisuus (heh, niin varmaan)
Leiripäivä Wenlan silmin
Me leiriläiset seisoskeltiin porukalla päärakennuksen edessä Annea odotellen. Tänään olisi tiedossa ihana minivaellus illemmalla, mutta sitä ennen me päästäisiin rannalle nauttimaan lämpimästä päivästä. Porukka oli pukeutunut suurimmilta osin shortseihin ja lyhythihaisiin paitoihin, mutta avonaisella tallipihalla tuntui siltikin hiostavan kuumalta. Mittari oli näyttänyt varjossa lähemmäs +25, vaikka kello lähenteli vasta puolta kymmentä. Vihdoin Anne saapui hänkin helletamineisiin sonnustautuneena paikalle.
"Elikkä nyt olis tarkotus lähtä tonne rannalle, jossa ohjelmana on biitsifutista ja -lentistä sekä vesisota joka on pakollinen kaikille!" Anne virnuili aurinkolasiensa takaa.
"No sittehän me kastellaan sut ja kunnolla, koska pakollinen kaikille," Cella hymähti puoliääneen.
"Meillä on siellä piknik-lounas, jonka jälkeen palataan takaisin tallille. Hukkua ei saa ja hmm, pitäkää hauskaa!" Nainen selosti ohittaen Cellan kommentin tykkänään. Ohjeet kuulostivat lähinnä leirikikoulun säännöiltä. Älkää aiheuttako ongelmia, hah.
Rantaleikkien jälkeen lounas syötiin hiljaisina, koska kaikki keskittyivät ahtamaan itseensä niin paljon ruokaa kuin suinkin mahtui. Lopulta viimeinenkin röyhtäys pääsi ilmoille ja jokaisen leiriläisen maha pullotti. Siitä oli hyvä jatkaa tallille ja päivän seuraavaan puuhaan, aarteenmetsästykseen!
"Noniin Kassu ja Pirre on valmistellu teille aarteenmtesästyksen, ja mä olen jakanut parit. Wenla ja Fiia, Clara ja Ilona, Tuulia ja Pyry, Luna ja Rosa, Salma ja Sandra sekä Emmy ja Cella. Lähdette samalla järjetyksellä matkaan, 2 minuutin välein lähdetään. Otetaan Pirren ja Kassun kanssa aikaa, nopein voittaa yllätyspalkinnon. Aarteen luota kuitenki saa jokainen ottaa jotain pientä ja kivaa. Aarretta ei saa jos ei ole käynyt jokaisella vihjeellä. Jokaista vihjettä väijyy tarkkailija, ja niitä on yhteensä kuusi sisältäen heti kuistilta saatavan. Ymmärsikö kaikki?" Anne papatti. Olimme käyneet vaihtamassa vaatteet ja paremmat kengät nopeuskilpailua varten. Mä hivuttauduin Fiian viereen. Me lähdettäisiin punapään kanssa ensimmäisenä. Anne komensi meidät päärakennuksen kuistille, ja loput sisälle taloon. Anne ojensi meille vihjeen jonka luimme tarkasti, aikaa oli kymmenen sekunttia.
"Aurinko porottaa, ei ratsukko suojaa saa. Opettaja painostaa aidan takaa. Vihje seuraava keskeltä löytyy."
"Se on maneesi tai kenttä!" Fiia supatti.
"Kenttä koska ei ratsukko suojaa s–"
"Nyt!" Anne huudahti. Mä ja Fiia vilkaisimme toisiimme ja lähdimme kiiruhtamaan kohti kenttää. Pujahdimme portista kentän keskelle ja katselimme ympärillemme. Missään ei näkynyt mitään lappua, kunnes Fiia hihkaisi. Huomasin hänen jalkojensa juressa ruskeaa kartonkia, ja virnistin. Se ei ollut näkynyt kunnolla, koska se maastoutui kentän hiekkaan.
"Säilöä voi mitä vaan, mut tää tyhjyyttä täynnä ainoastaan. Vihje seuraava pohjassa on." Fiia luki nopeasti. Heitimme kartongin maahan ja kiiruhdimme kentän ulkopuolelle.
"Mikäköhän se on?" mutisin puoliääneen. Samassa Ilona ja Clara kiiruhtivat ohitsemme ja suuntasivat kohti maneesia. Virnistin Fiialle, hahaa.
Seuraavaa vihjettä mietimme tovin jos toisenkin, mutta lopulta pääsimme jatkamaan matkaa. Aurinko paistoi nätisti, ja mulle tuli todellakin kuuma kun kyykimme hakemassa kolmetta vihjettä. Seuraavan vihjeen tajusimme heti - tai niin ainakin luulimme kun ryntäsimme heinävintille. Lopulta ymmärsimme jutun jujun.
"Ellei sitten-," Fiia ei kerennyt sanoa asiaansa loppuun kun kiljaisin: "REHULA!" Kaahasimme lujaa alakertaan, mutta emme tarpeeksi lujaa. Kerkesin näet kuulla tallin ovien sulkeutuvan ja kahden tytön pulinaa.
"Nopeesti, Clara ja Ilona on tulossa!" Sipitin Fiialle.
"Joojoo, mut mis täällä on joku taulu?" Punapää ihmetteli. Vilkaisin ympärilleni, kunnes katseeni kiinnittyi liitutauluun, jossa oli selvät ruokintaohjeet. Tosin, Loeken nimen päällä oli valkoinen valkoinen ruutulappu. Nappasin sen käteeni ja ojensin Fiialle.
"Nimeltänsä Aurinkoinen asustelee täällä, löydät viidennen vihjeen kupista," Fiia luki viestin.
"Häh?" Mä tokaisin ykskantaan ja katsoin punapäätä silmät pyöreinä.
"Blondi..." Hän huokaisi dramaattisesti ja kiiruhti ulos rehulasta. Katsoin parhaaksi seurata Fiiaa, ehkä hän tiesi mitä teki. Nainen oli pysähtynyt Vennan boksille ja avasi parhaillaan ovea.
"Mitä sä täälta haet?" Kysäisin ja jäin karsinan ovelle norkoilemaan.
"Oisko vaik se vihje?"
"Aurinkoinen, camoon, aurinkoinen. Ja sä meet Vennan boksiin? Unohtuko millane tamma on kyseessä?" Nauroin.
"Kuule, seitsemänvuoden Sebekokemuksella tiiän sellasen tärkiän seikan, että Vennan oikea nimi meinaa jollaki kielellä aurinkoista," Fiia virnisti.
"Aha," tokaisin hämmästyneenä. Vilkuilin salamyhkäisesti ympärilleni, ja olin kuulevinani portaiden ääntä. "Ilona ja Clara on menos rehulaan!"
"Joojoo, löysin sen jo," hän sanoi.
Seuraava vihje löytyi nopeasti autotallista, mutta viimeisen kanssa meillä oli hankaluuksia. Löysimme kyllä aarteen ja nappasimme sieltä itsellemme pussukat, jotka oli nimetty. Omastani paljastui musta ja Gitasta piirretty pilakuva (kiitti Kassu...), mun kännykän kuulokkeet ja tikkari. Kiitti, kai? Lopulta voittajaksi ylsivät Salma ja Sandra, joiden yllätyspalkinto oli klassinen läpimäräksi kastelu. No mut hei, viilennystä kesäpäivään vai miten se oli.
Päivällisellä oli superhyvää keittoa ja jälkkäriksi vanilijajäätelöä mansikoiden kera. Sen jälkeen itse kukin näytti lähinnä rantapallolta ja suurin osa porukasta vetäytyi nokosille mökkeihin. Niin mäkin, sillä muuten nukahtaisin satulaan vaelluksella. Vaellus sujui ihan kivasti ja kukaan ei edes pudonnut, hepat olivat kilttejä ja silleen. Iltatalli tehtiin rivakasti, jonka jälkeen me päätettiin vain pelata korttia ja syödä karkkia. Mä itse nukahdin varmasti ennen yhtätoista, eikä muuten ollut kiva herätä siihen keskellä yötä kun Cepa päätti järjestää bileet.
Päivä Cellan vinkkelistä
"Cella.... psst! Cella!"
Suhiseva ääni puhkoi mun vallan makoisaa untani, jossa seikkaili paljon komeita miehiä kuka missäkin yhteydessä. Käänsin kylkeä, ja odotin että ääni menee menojaan, mutta pian joku oli jo kiskomassa lämpöistä ja pehmoista peittoa pois päältäni. Unen adonikset alkoivat lipsua pois mun otteestani, ja vaikka mä yritin huutaa kaipaavasti etteivät lähtisi, tunsin kuinka vääjäämättä vilpoinen ilma iholla herätti mut raakaan, todelliseen maailmaan. Plääh.
"Cella oikeesti nyt!"
"Mitä", mä ärisin unisesti kuiskuttajan suuntaan, ja nousin vaivalloisesti istuma-asentoon. Meni hetki hoksata missä mä olin. Hirsiseinät, sievät pienet huonekalut... leirimökki! Seppeleen kesäleiri! Wenla katseli mua huvittuneena, ja etusormi huulillaan viittilöi mua tulemaan ulos. Aivan! Viimeinenkin unisena hitaillut aivo-osio heräsi mun päässäni, kun tajusin, että kaikki muut mökissä vielä nukkuivat. Oli mun ja Wenun järkkäämän päivän vuoro. Yhtäkkiä olin täysin hereillä.
Me hipsittiin aamukasteisen pihan poikki kohti Annen taloa, johon me oltiin menossa valmistelemaan aamupalaa armaille leirikamuillemme. Sääukko suosi meitä iloisella auringonpaisteella — vaikka kello ei käynyt puolta kahdeksaakaan, pystyi vaistoamaan kuinka kuuma päivästä tulisi. Ja sehän meille sopi.
Kolisteltuamme pöytään kukkuralliset kasat paahtoleipää, jugurtteja ja kattilallisen puuroa, ja kipattuamme vahingossa kannullisen mehua pitkin lattiaa (ei hätää Anne kyllä me siivottiin!) , mä sain kunnian mennä herättämään vielä nukkua puksuttavat toverimme mökeistään. Ja koska olen huono ihminen joka joutuu helvetin syvimpään kierteeseen, tein sen soittamalla Emmyllä mukana olleesta boomblasterista Antti Tuiskua niin että Liekkijärven metsä raikasi. Mulla ei ole enää ainuttakaan kaveria tämän jälkeen, mutta kaikkien ilmeiden näkeminen oli kyllä täysin niiden menettämisen arvoista.
Aamupalapöytä oli täynnä yhtä unisia ihmisiä kuin mäkin olin ollut vielä varttitunti taaksepäin, eikä ihme — me ei taatusti oltu menty nukkumaan vielä kertaakaan ennen yö kolmea, kun oltiin hepuloitu jokaisen päivän päätteeksi vielä mökeissämme. Siksi odotin kärsivällisesti että jengi saisi kahvia koneeseen, eikä näyttäisi enää siltä että hukuttaisi mut Artsilan kaivoon mun Tuisku-tempaukseni takia, ennen kuin pyysin poppoon pihamaalle odottamaan päivän ensimmäisiä ohjeita.
"Noniin huomenta tosiaan vaan rakkaat karvaiset kaverini, vuorossa on Wenun ja mun teidän iloksi suunnittelema päivä!" Meitsin hymy ulottui varmasti korvasta korvaan, kun annoimme tallista tömistäneelle Annelle puheenvuoron, ja kuuntelin muiden mukana naisen avatessa meidän päivän myöhempää ohjelmaa.
"Mutta ihan ensiksi..." aloitin kulmiani arvoituksellisesti kohotellen, ja antaen odottavan hiljaisuuden tiivistää jännitystä. "... napatkaahan taskuun sandaalit ja snorkkelit, vähän pelisilmää ja aurinkoöljyjä — koska me lähetään rannalle!"
**
Rannalla vierähti kevyesti koko aamupäivä. Piknik-koreihin pakattu lounas hupeni silmissä, eikä ainakaan tekemisen puute ehtinyt vaivata porukan kiljuessa vesisodan tuoksinnassa ja läiskytellessä puuterinhienon rantahiekan peittämää beachvolley-palloa verkon yli kukin tyylillään. Auringon lipuessa polttavana ohi lakipisteensä ja lähestyessä iltapäivän asemia, me pakattiin tavaramme ja suunnattiin yhtenä iloisena röykkiönä takaisin kohti tallia. Eikä hetkeäkään liian aikaisin: tunsin metsän viileydessä kävellessä varsin selkeästi, kuinka tuntikausia paahteen armoilla paistatelleita hartioitani kuumotti kivuliaasti.
Muiden leiriläisten paineltua huilimaan biitsiriennoista ja aiemmista toimeliaista leiripäivistä uuvahtaneina, me hyörittittiin Wenun kanssa tarkistamassa Kassun ja Pirren paikoilleen viemiä seuraavan ohjelmanumeron pisteitä. Wenla oli saanut yhtenä meidän lukuisista suunnitteluhetkistä loistoidean järkätä aarteenetsinnän — ympäri tallialuetta oli ripusteltu kryptisiä vihjeitä, jotka johdattelivat etsijöitä kohti palkintoaan. Wenla sai idean äitinä kunnian hakea odottavana supisevan porukan pihalle, ja selostaa jutun jujun. Mä olin totta puhuen odottanut, että me saataisiin vain naureskella partoihimme muun jengin suhatessa pitkin pihaa arvoituksia ratkomassa, mutta sain yllättyä – meidät pistettiin mukaan ratkomaan pariemme kanssa, eikä se ollut lainkaan niin helppo juttu kuin olisi voinut kuvitella.
Illan viiletessä, vatsat täynnä keittiömökissä matustettua päivällistä, suuntasi koko leirijengi talliin. Hevoset olivat saaneet viettää lähes koko päivän vapaata – niiden päät putkahtelivat hämmästyneinä ja uteliaina puolioviensa yli kuullessaan sekalaisen sakkimme lähestymisen. Loeken ystävälliset silmät tervehtivät mua yhtä lämpimästi, kuin koko päivän kutitelleet auringonsäteet.
"Hei ukko, pistetäänkö romppeet niskaan?" sipisin rautiaalle, ja nopein suanvedoin valmistelin leirihevoseni illan pitkään vaellusmaastoon.
Pian rupatteleva joukko kiemurteli metsän siimekseen Wenla porukan kärkenä ja meikäläinen hännillä. Imin illan edelleen lämmintä, mutta kuumuuden jälkeen huomattavasti miellyttävämpää ilmaa kitusiini, ja haistelin auringon esiin tuomaa huumaavaa tuoksujen kirjoa. Edellä ratsastavien kavereiden ruskettuneita, toppien paljastamia selkiä katsellessa mua hymyilytti – sitä ei voinut vaan sanoin kuvailla, miksi leirillä tuntui kaikki vielä kaksin verroin mukavammalta, vaikka samalla tallilla ja samassa porukassa pyöri muutenkin päivittäin.
Wenlan huikatessa kärjestä ehdotus siirtyä raviin, mä kokosin Loeken ohjat paremmin hanskoissa hikoaviin käpäliini ja annoin ruunalla pehmeästi pohjetta. Onneksi leiripäiviä oli vielä monta edessä. Ja onneksi mä pääsisin pian kylmään suihkuun.
Perjantai 10.7. ~ Pyry ja Salma
klo 8 herätys, aamupala
klo 11 VARJOKISAT
(Varjokisat toimivat harjoituksena mahdollisia tulevia leirikisoja varten. Jokainen ratsukko kilpailee joko koulussa tai esteillä valitsemallaan tasolla. Rata suoritetaan puoleen väliin tavallisesti, sen jälkeen ratsastaja kääntyy tuomarin ohjeen mukaan istumaan satulassa väärin päin, ristittää ohjat tai ratsastaa silmät kiinni loppuun asti.)
Edi ravasi tyytyväisen oloisena, jalat polkivat kentän hiekkaa ja selässä istuvan Ilonan ilme oli vakavan keskittynyt. Pysähdys, neljän askeleen peruutus ja Ilona katsahti kysyvästi harjoitustuomarina toimivan Salman suuntaan.
”Ja loppu radasta ohjat ristissä”, Salma huikkasi virnistäen ja hörppäsi limupullostaan. Vieressä seisova Bonnie huiski kärpäsiä kauemmas hännällään ja haisteli Salman käsistään laskemaa sihisevää pulloa. Ponin korvat osoittivat terävinä eteenpäin ja sieraimista kuului epäilevä puhina.
Ilonan ilme näytti kahta keskittyneemmältä, mutta tyttö suoritti ratansa hienosti loppuun saakka.
Wenla nielaisi hermostuneen oloisena, hänen vuoronsa oli seuraavana.
”Tää on harjoittelua ja leikkiä vaan, hyvin se menee”, Fiia kannusti vierestä.
Aurinko paistoi lämpimänä ja heinäsirkat sirittivät kentän vieressä. Tämän kesäisempää päivästä ei varmaan saisikaan, Pyry ehti ajatella, ennen kuin Anne ehti tuoda kentän reunalle korillisen perattuja mansikoita. Hän nosti kätensä suojatakseen silmiään auringolta ja hymyillen katseli, kuinka Wenla ketterästi kääntyi satulassa ympäri.
”Varokaa vaan, tästä saadaan uusia ideoita syksyn kisojen varalle.”
~~~
”Ja loput radasta silmät kiinni, mä huutelen kirjaimia”, Pyry huusi kentän laidalta. Hän oli siirtynyt tuomarin pestiin, jotta Salma pääsi verryttelemään kimoa ratsuaan. Normaalia matalammassa selässä istuva Cella pudisti päätään.
”Se on sitten teidän vastuulla, jos mennään aitoja päin!”
Kentän laidalta kuului naurahduksia ja huvittuneena Pyry seurasi ratsukon menoa. Hän oli jo aiemmin päässyt kokeilemaan sokkona ratsastamista ollessaan vuorossa Reinon kanssa ja osasi arvailla, kuinka hankalalta volttien kokojen hahmottamisen täytyi ratsastajasta tuntua.
”Mä menen sitten korkeintaan ohjat ristittynä, muuten me ollaan Netan kanssa jalat solmussa ja kaukana kentästä”, Clara kommentoi katsellessaan muiden menoa.
Cella pääsi suorittamaan ratansa loppuun ja Rosa vislasi kannustukseksi niin, että Loeke-parka hypähti hyvästä loppupysähdyksestä kuin kauris ja päätyi muutaman metrin keskihalkaisijalta vinoon jalat joka ilmansuuntaan harottaen.
”Rosa perkele!” Cella huudahti avaamatta edes silmiään.
”Teidän kommunikointi toimii näköjään oikein sujuvasti sokkonakin”, Sandra kuittasi ja sai vastaukseksi nyrkinpudistelua Loeken selästä.
Tuulia valmistautui omaan lähtöönsä ravaamalla puomein rajatulle alueelle ja ajatteli varmasti samaa mitä muutkin. Mitähän muuta ratsastajien päiden menoksi vielä tänään keksittäisiin?
©Pyry
klo 14 lounas
klo 15 MAASTOSEIKKAILU
(Maastoretki rantaa pitkin Artsin ravitallille. Raviradalla leikkimielinen laukkakilpailu, sen jälkeen ratsastus takaisin peltojen poikki.)
Laukkakilpailun jälkeen voi vielä hetken poseerata kaverikuvissa, ainakin Emmy, Sandra, Rosa ja Salma olivat sitä mieltä.
©Pyry
klo 18 päivällinen
klo 19 vapaata oleskelua, mahdollisuus käydä uimassa jne.
klo 21 iltapala
klo 22 KUMMITUSTEN YÖ
(Kummitustarinoita nuotion ääressä. Ennen nukkumaanmenoa leiriläiset jaetaan pareiksi, ja jokaiselle osoitetaan aavemainen nukkumapaikka, jossa yö tulee viettää. Parit saavat tehtäväkseen käydä yön aikana kummittelemassa jollekin toiselle parille. Onnistuneesta ja kekseliäästä pelottelusta tarjotaan herkkuja seuraavana päivänä.)
Maastoseikkailussa ryvettyneet vaatteet heilahtelivat illan leppeässä tuulenvireessä tallin ja aitan väliin viritetyllä pyykkinarulla. Ilonan paita ja Wenlan ratsastushousut vilkuttivat ylhäisesti leiriläisille, jotka maleksivat iltapalan jälkeen ulos päärakennuksesta. Cella oli nostanut tukkansa yöponnarille ja Lunalla oli kiiltävät pyjamahousut jalassaan. Hän kulki Claran kanssa viimeisenä ja haukotteli niin, että kitarisat näkyivät kentälle asti.
”Mitä nyt tapahtuu?” ikipirteän ja touhukkaan näköinen Rosa kyseli säntäillen lauman kärjessä. Hän oli ehtinyt harjata hampaansa ja pestä meikkinsä ennen kuin oli kuullut, että ohjelmassa oli tänään iltakymmenen hiljaisuuden sijasta jotakin erikoista.
”Kasper laittaa meille nuotion, me mennään sinne kympiksi”, Salma sanoi heilutellen tennareita sormenpäissään. Hän asetteli paljaat nykerövarpaansa varovaisesti pehmeälle maalle.¨
”Minne?” Tuulia kysyi taempaa. Salma kohautti olkiaan ja hymyili veikeästi.
”Sittenpä näette!”
Nuotio lepatti oritarhan takaisen metsikön väkkyräisissä puunoksissa. Mustuneitten kivien väliin sytytetty tuli nousi korkeana ja elävänä kohti koivujen muodostamaa lehväkatosta. Tuntui melkein kuin olisi tullut vehreään kappeliin, metsänpeittoon kauas muista elävistä olennoista. Oli vaikea uskoa, että laitumella turvallisesti yötään viettävät Frank, Rotta ja Alex möllöttivät vain muutaman metrin päässä vatsat ruohoa täynnä.
Leiriläisten silmät pilkahtelivat jännittyneesti, kun he kerääntyivät ympyrään nuotiolle. Yksi jos toinenkin vilkuili olkansa ylitse ja näytti säpsähtävän aina, jos nuotio poksahti tai jossakin kahahti. Kasper hääräili tulitikkujen kanssa ja kiroili hiljaa itsekseen. Hän näytti onneksi niin tavalliselta ja arkiselta pitkine nenineen ja kalpeine sormineen, että säikyimmät näyttivät vähän rentoutuvan.
Salma ja Pyry istuivat vierekkäin ja odottivat, että kuhiseva ryhmä löysi paikkansa ja rauhoittui istumaan.
”Tiesittekö muuten”, Salma aloitti vitkastellen, ”että tässä kohtaa on kuollut hevonen?”
Joka ikinen suu sulkeutui ja kymmenen pelästynyttä silmäparia kääntyi kohti Salmaa. Hän alkoi kertoa:
”Mä kuulin tän jutun Pirreltä, jolle joku vanha estetuntilainen oli kertonut sen. Kuulemma silloin kun talli oli vielä navetta, sinne oli rakennettu kolme karsinapaikkaa hevosille. Kaksi niistä oli pitkätukkaisia suomenhevosia, joita käytettiin maatalon töissä. Niitä ei käytännössä harjattu koskaan, jouhista roikkui takiaisia ja talvella kaviot kasvoivat halkeileviksi ja pitkiksi. Mutta loistavia työhevosia ne oli, söi pikkuhienosti suullisen kauraa ja painoi sen voimalla savotassa aamusta yömyöhään.
Kolmas hevonen oli frederiksborgilainen, vanha vaunuhevonen, jolla oli ollut jotain terveysongelmia aiemmin. Se oli tuotu varsana Suomeen koulutettavaksi, mutta Seppeleen tiluksille se tuli vasta iäkkäänä ja harmaantuneena. Sitä ei enää voitu käyttää oikein mihinkään, joten pääasiassa se laidunsi lehmien kanssa ja oli koko tilan pomona. Kesällä suomenhevoset päästettiin viikoksi sen seuraksi.
Suomenhevosten nimet olivat Jyly ja Untamo. Fredriksborginhevonen oli Amo. Tilan omistaja piti Amosta eikä kehdannut antaa sitä pois, vaikka turhanpanttinahan se käytännössä oli. Kun Amo yhtenä keväänä sairastui pahasti, omistaja huolestui ja eristi sille oman pienen aitauksen jonkin matkan päähän navetasta. Siellä se sai yskiä ja riiputtaa päätään kaikessa rauhassa. Tauti oli mystinen, kukaan pitäjässä ei osannut kertoa mistä hevosen harmaantuva karvapeite ja tuppoina tippuvat jouhet johtuivat.
Piti tulla Jylyn ja Untamon lomaviikko. Harmi kyllä lehmät ja suomenhevoset eivät tulleet keskenään toimeen. Amo piti rauhan maassa, mutta yksinään Jyly halusi jahdata lehmiä ja Untamo pelkäsi niitä.
Ehkä Amon tauti ei olisi tarttuva, omistaja tuumaili, kun Jyly ja Untamo kolistelivat hermostuneina karsinoissaan aamusta iltaan. Hän talutti suomenhevoset Amon pienelle laitumelle ja katseli tyytyväisenä, miten hevoset ilahtuivat ja tervehtivät toisiaan. Melkein kuin Amokin olisi piristynyt, sen silmät eivät enää hohkanneet niin kuumeisina.
Seuraavana aamuna järkytys kohtasi omistajaa laitumella. Jyly makasi kuolleena laitumella, ja pelästynyt Untamo tuuppi sitä turvallaan. Amo seisoi kauempana tuijottaen aidan ylitse. Omistaja tutki Jylyn, mutta ulospäin se näytti täysin vahingoittumattomalta. Ainoa outo merkki oli hevosen harja, joka irtosi paksuina tuppoina, kun sitä kiskaisi.
Surun painamana omistaja hoiti Jylyn pois laitumelta. Hän ei voinut käsittää mikä oli tappanut nuoren, terveen hevosen yhden yön aikana. Hän pelkäsi, että laitumen juomavedessä olisi jotakin mätää, ja uurasti koko päivän kyhätäkseen uutta aitausta tilan toiselle laidalle. Se tuli lehmälaitumen kupeeseen, kohtaan, josta sarvipäät olivat monta vuotta juoneet.
Sinne Amo ja Untamo jäivät seuraavaksi yöksi. Omistaja peitti tuskansa ja yritti olla iloinen siitä, että hänellä oli vielä kaksi hevosta jäljellä.
Hän oli niellä kielensä seuraavana aamuna tullessaan ruokkimaan eläimiä. Lehmät liikuskelivat kaikessa rauhassa laitumellaan, mutta nurkassa väliaikaisten aitojen sisällä makasi Untamon hievahtamaton ruho. Jo kaukaa näki, että hevonen oli kuollut. Oireet olivat jälleen samat: hevonen näytti muuten tismalleen samalta kuin eilisiltana, ainoastaan harja irtosi pitkinä kiemurtelevina tuppoina.
Omistaja alkoi arvella, että Amo oli tartuttanut Untamon ja Jylyn. Onnettomana hän odotti, että sekin kuolisi pian. Se näytti yhtä kurjalta kuin ennenkin, harja jäi aidantolppiin ja karva takkuuntui harmaana ja kankeana. Mutta jokin Amossa oli muuttunut. Se seisoi hievahtamatta ja varmana, eikä näyttänyt harkitsevankaan kuolemista.
Amo eli vielä syksylläkin. Se asui yksin tallissa, harmaantui ja kutistui kasaan, ja keväällä tervehti uusia suomenhevosia kuivasta kurkustaan nousevalla korisevalla hörähdyksellä. Enää koskaan omistaja ei uskaltanut päästää Amoa ja muita hevosia samalle laitumelle.
Uudet suomenhevoset työskentelivät metsässä, vanhenivat ja kuolivat. Amon harjasta oli jäljellä enää karhea marto, se söi tuskin lainkaan ja tuijotti sameilla silmillään eteensä päivät pitkät. Kun omistajan tytär kasvoi lapsesta aikuiseksi ja lehmien määrä väheni vähenemistään, ainoa varma asia oli karsinassa tai laitumella liikkumatta seisova Amo. Sen ympärillä lenteli kärpäsiä, jotka saattoivat kulkea sen säämiskäisellä turvalla ilman, että Amo edes huomasi.
Kukaan ei tiennyt, minkä ikäiseksi Amo lopulta eli. Eräänä kesäyönä, kun omistajan tytär oli lähdössä etsimään kadonnutta varsaa ja tarvitsi toisen hevosen mukaansa, hän otti Amon karsinastaan ja talutti sen metsikköön. Suunnilleen näillä main, tässä oritarhan takana, Amo yhtäkkiä laskeutui makuulleen eikä enää suostunut nousemaan. Omistajan tytär yritti kiskoa sitä ylös, mutta Amo puri häntä käsivarteen.
Seuraavana aamuna tyttären mies löysi molemmat kuolleina metsästä. Naisen tukka oli tippunut terälehdiksi pään ympärille ja Amon ruho oli hajonnut, ihan kuin se olisi maannut aluskasvillisuudessa kuukausia. Siellä täällä heidän ympärillään vilisti pieniä mustia hyönteisiä, joita siinä osassa metsää ei koskaan ennen oltu nähty. Niiden mustassa kuoriaisenselässä oli pieni punainen piste, kuin yksinäinen veripisara.
Kuolinsyitä ei koskaan selvitetty. Eläinlääkäri sanoi, että Amo oli kuollessaan 59-vuotias.”
Nuotion rätinä oli ainoa kuuluva ääni. Salman lopetettua puheensa hän antoi katseensa valua leiriläisestä toiseen ja hymyili lopulta hitaasti.
”Suosittelen, että ette kaiva täällä maata… ja varotte mustaselkäisiä hyönteisiä”, hän antoi sanojensa vaipua tulen äänen alle.
Yksi jos toinenkin leiriläisistä nieleskeli pelokkaasti ja nykäisi salaa hiuksiaan varmistaakseen, etteivät ne irronneet.
©Salma
Kummitusparit ja yöpaikat:
Ilona + Clara (heinävintin huone) -> Salma + Tuulia (aitan vintti) -> Cella + Pyry (maneesin katsomo) -> Rosa + Luna (varsalaitumen katos) -> Emmy + Sandra (orilaitumen takainen metsä, teltta) -> Wenla + Fiia (autotalli) ->
Pari käy pelottelemassa sitä paria, jota nuoli osoittaa (viimeinen pari pelottelee luonnollisesti ensimmäistä.
)Lauantai 11.7. ~ Clara ja Sandra
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!