03.06.2015 - Maastoestetunti

[Piritta]

Keskiviikkona 3. kesäkuuta lähdetään maastoesteille testaamaan, miten hyvin hevoset tällä kertaa pysyvät hanskassa. Maastoestetunnille osallistuvalta ratsastajalta edellytetään varmaa hevosen hallintaa kaikissa askellajeissa, aiempaa hyppykokemusta ja turvaliivin käyttöä. Tunti on avoin sebeläisille (hoitajat & y-om.). Ratsutoiveita saa esittää, viime kädessä opettaja päättää ratsut. Mainitkaa, jos olette menneet jollakin hevosista hävyttömän paljon, niin järjestetään vaihtelua.

Osallistujat 8/8
Rosa (möhkis, Lokki?)
Cella (mikä vaan?)
Fiia (Loeke, Kurbus?)
Tuulia (Ruusu?)
Salma (Loeke, Bona?)
Pipsa (Sikke?)
Emmy (Loeke, Gitta, Frank, Kurppa?)
Sandra (Kurttu, Arska?)

Jassoo, tuumasin lukaistuani läpi tuntilaisten esittämät hevostoiveet. Mikähän siinä oli, kun eivät vanhat, hyvät hevoset enää kelvanneet kellekään? Tirskahdin. Ymmärsinhän minä. Uudet tuttavuudet olivat aina kaikkein jännittävimpiä. Niinpä minulla oli edessäni mahdoton tehtävä: monistaa Loeke neljäksi ja Kurbus kolmeksi. Ihastuttavan suloinen Cottonessa-parka oli jäänyt toivomatta.

Ryhdyin tekemään hevosjakoa ja tiesin jo, etten mitenkään voisi täysin miellyttää kaikkia - enkä yrittänytkään. Tytöt olivat kylliksi kypsiä, etteivät tulisi kitisemään, vaikka eivät juuri tälle tunnille saisi toivomustaan läpi. Kukin tiesi, että heidän vuoronsa koittaisi vielä. Lisäksi he tunsivat minut niin hyvin, että tiesivät kokeilematta, että vaihtoja ei tapahtuisi.

Lopulta kiikutin listan seinälle.
Maastarit ke 3.6. klo 17
Rosa - Edi =)
Cella - Ruusu =)
Fiia - Loeke =)
Tuulia - Cottonessa =)
Salma - Gitta =)
Pipsa - Sikke =)
Emmy - Kurbus =)
Sandra - Elmo

Poneja. Paljon hauskoja poneja. Talliin jäi ponikaartista vain Venna ja shettikset sekä Humu-piekkari, joka oli hieman oireillut selkävaivoja parin viime päivän ajan.

Minä lähdin taas edeltä käsin tarkistamaan, missä kunnossa rata oli. Kun ratsastajat saapuivat pienillä pyöreillä poneillansa esteniitylle, ohjeistin heidät reippaasti hommiin. Ponit liikkeelle ja avuille. Ei possujonossa puksuttelua, vaan itsenäistä hevosen hallintaa. Mukana oli paljon uusia tuttavuuksia, joiden käyttäytyminen maastoesteradalla oli vielä hieman kysymysmerkki. Salmaan kiinnitin myös paljon huomiota, sillä olin tunkenut sponsoriratsastajan alle viime päivinä harmaita hiuksia ja päänvaivaa aiheuttaneen Gitan. Se poni oli saatava ruotuun.
"Olen sitä nyt ahkerasti läpiratsastanu ja kyllähän sieltä on nöyryyttä löytynyt. Se ei ole vaikuttanut yhtään kipeältä, kyllästyneeltä vain. Sille tekee loma tunneista tosi hyvää ja ajattelin, että myös maastoesteille tuominen voisi antaa sille virikettä", perustelin valintaani Salmalle, joka oli niin tottunut kipakkaan Bonnieen, että uskoin hänen suoriutuvan Gitan kanssa.

Hypyt aloitettiin esteniityllä parilla kivalla tukkiesteellä, joista toinen hypättiin ylämäkeen. Kun kaikki olivat saaneet muutaman hyvän hypyn alle, siirryimme autonrengasesteelle, jota muutama poneista hieman jännitti. Pian kaikki ylittivät senkin, osa kylläkin vielä kovasti liioitellen. Silloin oli hyvä siirtyä tukkipinojen muodostamaan kolmen esteen linjaan.

Lämmittelyhyppyjen jälkeen jäimme vielä hetkeksi esteniitylle, sillä olin tuonut sinne muutamia kapeita esteitä, jotka halusin ratsukkojen ylittävän onnistuneesti. Kumolleen asetettu vaijerikela tuntui olevan niistä hankalin, joten asetin puomimaiset koivunrungot johteeksi, jotka ohjasivat ponit yli kapeasta esteestä. Nuolenkärkiesteellä nähtiin niin onnistumisia kuin epäonnistumisiakin: sille ei voinut tuoda hevosta lainkaan vinossa tai kiemurrellen, tai ne joko sujahtivat ohi tai hyppäsivät vain puolittain reunasta yli.
"Kapealla esteellä ihan erityisesti kysellään sen perään, oletteko saaneet hevosen suoriksi. Ei riitä, että ajattelette menevänne keskeltä estettä, jos väännätte hevosen pään vain siihen ja loppuosa hevosesta on ihan mutkalla. Aivan taatusti ne menevät ohi! Niistähän on paljon helpompaa vain jatkaa laukkaa ilman, että ne joutuvat hyppimään matkalla. On teistä kiinni, annatteko niiden tehdä niin."

Kapeiden esteiden jälkeen siirryimme kummulle, missä meitä odottivat ylä- ja alamäkiesteet. Niillä painotin ratsastajan asennon ja tasapainon merkitystä. Kumpaankin suuntaan mentäessä oli tärkeää, ettei ratsastajan painopiste karannut liikkeen edelle. Se vaikeuttaisi hevosen työtä ja lisäisi putoamisen todennäköisyyttä.

Aivan tunnin lopuksi suuntasimme uudelle altaalle, missä tarkoitus oli saada jokainen poneista kahlaamaan altaan poikki. Osalle tunnin ratsuista tehtävä oli suuri kauhistus. Rohkeimmin altaaseen polski Sikke, jonka perässä Gitta ja Elmokin uskaltautuivat kahlailemaan. Loekekin otti homman hieman ihmeteltyään ihastuttavan rennosti haltuun, samoin Kurbus ja Cottonessa. Edi arkaili ja Ruusu tuntui vihdoin löytäneen asian, jota se kammoksui. Estetunneilla se syyllistyi yleensä liialliseen itsevarmuuteen, mutta nyt se tuijotti vettä sieraimet ja silmät suurina, korvat pinkeinä ja koko keho valmiina hypähtämään kauas mokomasta aineesta, jos se nyt vaikkapa sattuisi loikkaamaan sitä kohti.

Lopulta Ruusun kavio kosketti vettä. Se näytti järkyttyvän sydänjuuriaan myöten, eikä tiennyt, edetäkö syvemmälle, peruuttaako vai pyörähtääkö ympäri. Lopulta se yllätti ottamalla rauhallisen askeleen eteenpäin ja pinkaisemalla sitten yhtäkkiä hurjalla vauhdilla altaan poikki. Sinne molskahti Cella, joka oli jo kuvitellut tamman kääntyvän ympäri ja perääntyvän vedestä.
"Tämän takia jätin tämän vesipetoilun viimeiseksi", huokaisin - hymyäni pidätellen.
Ruusu ei onneksi lähtenyt kauas kavereidensa luota. Nappasimme sen kiinni ja vettä valuva Cella kiipesi takaisin pienhevosen satulaan.

Välikohtauksen jälkeen kahlailtiin vielä hieman ja rohkeimmat pääsivät kokeilemaan ylös- ja alashyppyä vedestä pois ja veteen. Alashyppy oli hevosille selkeästi vaativampi, sillä ne eivät nähneet hypyn jälkeen pitävää pohjaa. Lempeästi kannustamalla osa poneista uskaltautui kuitenkin loiskahtamaan veteen ja ravaamaan sieltä sitten rantaan.

"Lähtekäähän kävelemään tallille päin", kehotin lopulta. "Aika monipuolista menoa: verkkahyppyjen jälkeen kapeita esteitä, sitten muutama ylä- ja alamäkihyppy ja lopulta uiskentelua, jonka Cella tosin otti turhan kirjaimellisesti. Huolehtikaa te muut Ruusun riisumisesta, niin Cella saa vaihtaa kuivaa päällensä heti, kun pääsette tallille."

[Tuulia]

Katsoin hämmentyneenä ilmoitustaulua. Olin saanut uuden söpöläisen, kultaponin, Netan. Apuah, toivottavasti jalkani ei roikkuisi ihan maassa, sehän oli 125 senttinen, jos oikein muistan! Lähdin etsimään ponia tarhasta - tunnistaisin sen kyllä pitkistä ripsistä, jos ei muuten. Clara oli kehunut hurmaavia ripsiä jo ainaski sata kertaa.

"Moi Tuulia, kiva ku suakii näkee!" huudahti Sandra yllättäin juosten minut kiinni.
"Joo, oon lastenleirillä isosena, tulin vaan käymään maastotunnilla ennenkun tunnit loppuu", sanoin Sandralle.
"Ootko muuten kuullu, että tallilaiset saa järjestää hoitajille ohjelmaa, kun ovet suljetaan ulkopuolisilta kesäksi?"
"Wou, vähä siistiä, vois keksii jotaa kivaa! Niiku elämysviikko vuos sitte, siel oli iha huippua, vaikka olikin uusi porukassa. Frankin kanssa oli turvallista tutustua talliin!"

Netta oli kyllä maailman suloisin pikkuponi. Se tapitti kiltisti hoitopuomilla ja silmät lerpsui auringon paistaessa jo vähän viistosta, sillä kello oli jo kohta viisi. Tammuli lepuutti takastaan ja hörisi välillä, kun harjasin sitä. Karvaa lähti vielä jonkin verran, mutta aika hyvin sekin oli tippunut. Ainoostaan takasia putsatessani tamma koitti näykkästä, mutta tomerasti kieltäen temppuilu loppui.

Tunsin oloni hassuksi pyöreän pikkuponin selässä. Jalkani eivät yltäneet sittenkään paljoa mahan alapuolelle, kun tiukkasin jalustimia esteille sopiviksi. Kiltti tamma oli kuin alkeisratsastajan unelma - seurasi muita ja päätteli välillä itse, mitä tulee tehdä. Vasta pidemmällä maastopolulla vauhti alkoi kiihtyä ja sain pidätellä pikku pötkylää.

Innostunut tamma liiti sujuvasti esteiden yli, eikä mitään ongelmia ollut. Muut, hieman herkemmät hevoset, kielsivät ja kiemurtelivat toisinaan. Hauskinta maastoreissussa oli, kun seurasin Cellaa Ruusan kanssa. Pikkutamma leikki puupäätä ja ärsytti Cellaa sivuloikilla, hitailulla ja lopulta lätäkköön viskaamalla - prinsessain järkytty viileästä vedestä. Oli siinä naurussa pitelemistä, ja onneksi Cella pääsi pian talliin lämmittelemään!

Kiitos tunnista!

[Salma]

En voi väittää ettei naamani olisi venähtänyt, kun Pipsan olan yli kurkkien luin maastoestetunnin hevosjakoa. Olin – luonnollisesti – ajatellut, että melko varmasti ratsastaisin joko Bonniella tai sitten jollain kivalla ja hyvämoottorisella luottoponilla, joka sinkoaisi joka tukin yli korvat hörössä.

Mutta ei. Kohdallani luki Gitta.

Eihän ponissa mitään vikaa ollut, se minun oli sen kunniaksi sanottava. Minun makuuni se oli vain vähän liian junttura ja vähän liian taitava luistamaan töistä. Etenkin viime aikoina, kun se oli tuntunut hoksaavan tunneilla pöllöilyn oikein tosissaan, minä todella ihailin sen kanssa pärjäävää Wenlaa. Olihan Bonniekin hyvä kiukuttelemaan, mutta Gitassa oli jotakin sellaista tilannetajua ja –älykkyyttä, jonka ainoastaan monta vuotta ratsastuskouluponina toimiminen saattoi opettaa.

En ollut ennen ratsastanut Gitalla. Sen selkä oli mukavan pyöreä ja leveä, mietiskelin mitatessani jalustimia. Hevonen röhnötti paikoillaan muka patalaiskana, mutta epäluuloisena olin kalastanut ohjasperät tukevasti käsivarrelleni. Gitan kaula oli hassun lyhyt verrattuna Bonnieen, korvapari keikkui niin lähellä, että olisin varmaan yltänyt kutittamaan niitä.

Pirre oli jakanut ponit jokaisen alle. Lähtiessämme pienessä töpsöttävässä jonossa kohti maastoesterataa (Gitta ei ollut kuulevinaankaan pohkeitani ja rikkoi vetämättömään käyntiin vasta kolmannella yrittämällä) minua alkoi naurattaa hirveästi. Oli vähän sateista, ja viileässä tuulessa olkapäitään nostelevat ratsastajat näyttivät vaeltavalta hobittijoukolta. Gitan leveässä kyydissä minäkin tunsin olevani jostain fantasiakirjasta karannut.

Pirre katsoi kai aiheelliseksi tuntea hieman myötätuntoa siitä, että oli antanut Gitan alleni maastoon. Kun tulimme esteniitylle, hän kulki pienen matkan vierelläni puhelemassa läpiratsastuksesta ja ponin kuriin laittamisesta. Metsän läpi tullessamme olin jo ehtinyt pariin otteeseen kiristellä hampaitani ponin jyrätessä armottomasti puskiin, mutta kaikeksi onneksi olin sisuuntunut ja alkanut jo vähän innostuakin Gitalla ratsastamisesta.

Hevonen oli ihmeellinen tapaus. Se venyi ja vanui kuin maahan liisteröitynyt purkka, mutta heti kun lakkasin ratsastamasta, se sinkosi kylki edellä pois uralta. Se olisi halunnut kulkea ihan Elmon hännässä, mahdollisimman hitaasti tietysti. Minä hikoilin, puristin raippaa kädessäni ja yritin pitää ravin kiinnostavana temponvaihteluilla ja volteilla. Ne tosin tuntuivat vain ärsyttävän junnaavaa Gittaa.

Lämmittelyesteillä Gitta tuntui kutistuvan shetlanninponiksi. Se lähestyi tukkia matalassa laukassa, yritti tehdä sivuloikan ja pohkeenpamautuksella hyppäsi niin laakean ja pienen hypyn, että heilahdin yllättyneenä sen kaulalle. Gitta, joka oli takuulla suunnitellut jutun, kirmasi kaviot sutien kohti metsänreunaa.
”Ratsasta se takaisin pohkeiden väliin!” Pirre huusi tomerasti jostain kaukaa. Ohjia keräillen vein painon reilusti oikealle, jossa muut ratsukot odottivat, ja raippaa apuna käyttäen sain Gitan muuttamaan kurssinsa. Se tosin viskoi tuimasti häntäänsä ja irvisteli Ruusulle, mutta suostui seisomaan suhteellisen kauniisti viimeisten hypätessä lämppäesteet.

Oli pakko myöntää, että en pystynyt erityisen paljon keskittymään itse hyppyihin. Kaikki energiani meni siihen, että ratsastin Gittaa eteenpäin, yritin saada sen liikkumaan oikein päin ja silittelin ponin kiristyviä hermoja. Se tuntui jo huomanneen, että vaadin siltä muutakin kuin kuljeskelua – ja sekunti sekunnilta se näytti ärsyttävän ponia enemmän.

Vaijerikelaa Gitta ei suostunut edes tajuamaan esteeksi ennen kuin Pirre kävi raijaamassa sen molemmin puolin koivunrunkojohteet. Sen jälkeen tulimme kolme kertaa lujaa kaninloikkaa koivunrunkojen ylitse. Pirren piti komentaa Elmo ja Edi vartioponeiksi esteen molemmin puolin, ja vasta kaksi poninvonkaletta reitin tukkeena Gitta leiskautti vaijerikelan ylitse. Hyppy oli vähän ponneton ja matala, mutta minä kiittelin ponia valtavasti ja annoin sen venyttää hetkeksi kaulaansa.

Mäkiesteistä Gitta onnekseni tuntui tykkäävän. Se lasketteli melkein pelottavan rohkeasti mäkeä alas, asetteli kavionsa tarkasti pehmeälle nurmelle ja jopa kuunteli vaikeissa paikoissa minun apujani. Sileällä se tosin muuttui samanlaiseksi paksukalloksi kuin tunnin alussa. Yritin keksiä ponille kivaa tekemistä odotteluajaksi, mutta se vain turhautui ja kalisutteli kiukkuisena kuolainta. Hyvän fiiliksen palauttamiseksi otin Pirren luvalla pari ylimääräistä laskeutumista alamäkiesteeltä ja taputtelin Gittaa, kun se höristi korviaan ja pomppi mielellään kohti alempana odottavia heppakavereita.

Tunnin hauskin osuus oli ehdottomasti silloin, kun me muut olimme kahlauttaneet uteliaat hevoset altaan poikki ja seisoskelimme katsomassa vastarannalla täpisevää Ruusua. Tamman uskaltautuessa vesirajaan ja kirmatessa jäätävää vauhtia muiden luokse Cella keikahti näyttävällä kiepillä lammikkoon. Vesipärskeiden ja huitovien käsien lomasta saattoi onneksi nähdä, että häntä nauratti.

Minun ja Gitan lopullinen tahtojen taisto oli alashypyllä veteen. Olin ajatellut mäkiesteistä innostuneena, että tämänkaltaisesta tehtävästä Gitta voisi pitää. Johtui se sitten siitä, että poni halusi olla minua vastaan tai siitä, että kimaltava vesi pelotti sitä, se kielsi alashypylle kerta toisensa jälkeen. Päätään heitellen ja pelottavasti takapainoiseksi muuttuen se peruutti esteeltä ja yritti hinata itsensä Siken häntään.
”Päättäväisesti nyt, Salma!” Pirre huusi, kun Gitta kuudetta kertaa veti pienet jalkansa alleen ja spurttasi pois esteeltä.

Mutta lopulta se hyppäsi. Ensimmäisellä kerralla tosin vastahakoisesti ja häntäänsä vihaisesti leiskauttaen. Se pelästyi vesiroiskeita ja pongahti yhdellä valtavalla loikalla rannalle. Pöyhisteltyään hetken altaan vierellä toin sen uuteen lähestymiseen. Ja poni ylitti ensimmäisellä kerralla! Korviaanhan se toki luimisteli ja harotti oudosti ennen ponnistusta, mutta tunnin alkuosaan nähden siinä hypyssähän me olimme jo kelpo ratsukko.

[Cella]

"Se on oikeesti tosi kiva", Tuulian ääni kuului jostain mun näkökentän ulkopuolelta, kun mä läpsyttelin avokämmenellä satulavyön päältä saadakseni Ruusun lopettamaan pullistelun. "Se vaan tykkää vähän... jekkuilla." Kultatukka oli tullut aittaboksin ovelle roikkumaan, luultavasti tarkistamaan, etten mä rikkonut sen kullanmurua - tai ettei kullanmuru rikkonut mua.
"Juu kyllä mä uskon", mä hymyilin ja katselin kun ruunikko höplötti hellästi hoitajansa hihaa.
"Meillä menee ihan varmasti hyvin."

Keli oli vähän kostea ja hapekasta ilmaa oli mukava hengittää. Hyvin ponipainotteinen ryhmä rämä lähti tallipihalta kiemurtamaan kohti maastoesterataa. Ruusun askel oli suokiksi yllättävänkin reipasta ja sporttista, se oli jatkuvasti kirimässä pöristen pohkeen edelle. Tammalla oli herkät anturit avuille, ja sen paksu harja keikahteli pään rennon nyökytyksen tahdissa. Mä olin tosi tyytyväinen Pirren ratsuvalintaan.

Lämppäesteille päästyämme alkoi hevosetkin innostua: kyllä ne tiesivät, mitä kiinteiden tukkien näkeminen tarkoitti. Mä asettelin turvaliivini paremmin, ja kehotin Ruusun kevyelle ravivoltille, kun se ei menannut malttaa odottaa vuoroaan. Elmon mustan persuksen keikahdettua tukkien yli mä nostin tammalla laukan, ja suoristin sen pohkeiden väliin kohti tukkeja.

"Mä alan ymmärtää mitä Pirre tarkottaa Ruusun isolla egolla", hihitin Salmalle ravuuttaessani Ruusun Gitan vierelle suunnatessamme esteniittyä kohti. Suomitamma oli ylittänyt lämmittelytukit jäätävin kengurupalloleiskauksi, ja pörissyt hellyyttävästi perään kuin sanoen 'katso nyt, mähän sanoin että osaan'.

Mun tunnelmat nousi aina vaan tunnin edetessä - en tiedä koska viimeksi oisin hymyillyt näin paljon ratsastustunnilla. Onneksi oli korvat edessä, muuten olisi mennyt suupielet pään ympäri. Ruusu jatkoi varmaa, reipasta menoaan: se alkoi kuumua hieman, ja mä sain tehdä töitä pitääkseni sen ohjan ja pohkeen välissä tarpeeksi hallittuna ja kiireettömänä, mutta se oli pieni murhe siihen nähden kuinka kiva sillä oli hypätä. Tamman kanssa me ylitettiin jopa muille harmaita hiuksia tuottanut telaketjueste ilman mitään ongelmaa.

Pirre oli suunnitellut meille ihan hurjan monipuolisen tunnin: me päästiin koittamaan todella monia estetyyppejä.
"Kapeille esteille Cella Ruusun pitää olla paljon paremmin hanskassa!" Pirre huikkasi ohjeistettuaan ensimmäisen ratsukon kohti nuolenkärkiestettä. Mä tiesin että se oli totta, mutta oli kyllä helpommin sanottu kuin tehty. Suomineito alkoi ottaa kierroksia aina vaan lisää, ja tuntui jopa hiukan räjähdysalttiilta.

"Soo jaah tyttö", mä hymisin, kun taivuttelin tamman kaulaa hiukan liioitellen pienelle voltille. Hippusen kauemmas esteistä meneminen auttoi: ruunikon puhina tasoittui hieman, ja korvat kääntyilivät sen kuunnellessa mun apuja.

Kapeista esteistä kahdet ensimmäiset hypyt menivät meiltä... no... yli mentiin, mutta sanotaanko että onneksi tyylipisteitäei jaettu. Ruusu oli siitä samanlainen kuin Windi, että sehän ei kieltänyt tai kiertänyt, vaan hyppäsi sitten vaikka kintereet korvissa yli jos oli pakko. Me tultiin ihan liian kiemurassa esteille, ja Pirren pienestä hymystä päätellen sitä kutitteli kovasti sanoa "Mitä mä sanoin siitä suoruudesta."

Ylämäkiesteille alkoi Ruusu vihdoin hillitä itseään. Toki myös maaston muoto hidasti, mutta tamma käytti hyvin selkäänsä mun kohotessa kevyeen istuntaan, ja alkoi olla täysin kuulolla. Varmaankin pahin alkuintoilu ja -energia saatiin jätettyä esteniitylle.

Mä olin luullut jo meidän lopettavan, kun Pirre huhuili vielä allasesteen olevan jäljellä. Se aiheutti innostunutta kuhinaa ratsastajissa - vesiallas jos mikä oli sellaista true-kenttäratsastaja matskua!

Mulla ei ollut huolen häivää, kun siirsin pohjettani pehmeästi laukannostoon. Ruusulla nyt ei olisi mitään ongelmaa pienen lätäkön kanssa, vaikka muut vähän säpsyilivätkin vesirajassa. Niin mä ajattelin.

Mä suoraansanottuna häkellyin, kun tamma vetikin jarrut lukkoon vesiesteen edessä. Sain jalustimista hyvän tuen, enkä ollut lähelläkään pudota - mutta kun valmistauduin tamman pyörähtävän takaisin kuten kaikki muut oli tehneet ennen meitä, se sinkosikin eteenpäin niin että meikäläinen kirjaimellisesti nousi satulasta. Me oltiin kuin Polle-sarjakuvasta.

Päässä kuului vain tyynen rauhallinen "oh shit", ennen kuin mä mulahdin jääkylmään veteen. Este oli yllättävän syvä, sain kyllä huomata sen, kun en päässyt alkuun edes kompuroimaan ylös.
Kanssaratsastajien alun pelästyneet huudahdukset hiljenivät, kun ne toljottivat altaassa istuvaa meikäläistä kuin odottaen alkaisinko mä huutaa murtunutta kättä tai jalkaa. Mun rinnassa alkoi kuplia kummallinen, voimakas tunne, ja sitten mä purskahdin kovaan nauruun.

Nauru tarttui nopeasti, ja pian hekottava Pirittakin kiiruhti mun luo esteen hiekkalaidalle ja ojensi auttavan kätensä.
"Ei ollut eka kerta kun Ruusulla tuli ego eteen", nainen nauroi vetäessään läpimärän ratsastajansa allikosta. Mä vaan nauroin entistä kovempaa ja nappasin naisen kädestä vireänä pörisevän Ruusun ohjat.
"Joo. Ei ollut mullakaan."

Tältä me näytettiin

[Pipsa]

Minun lyhentäessä jalustimia Sikke pärskähteli ja viskoi päätään, valkean kuolan roiskahdellessa pitkin sen ryntäitä. Poni tanssahteli paikoillaan levottomasti, valmiina ampaisemaan eteen. Olimme pitkästä aikaa saapuneet maastoesteille, tarkemmin sanottuna esteniitylle, joten ponin hötkyily ei ollut mikään ihme. Viime kerrasta maastoesteillä oli venähtänyt jo tovi, joten pieni jännittyneisyys oli tarttunut minuunkin pukiessani päälleni kaappini perällä lojuneen turvaliivin. Onneksi Piritta oli kuitenkin suostunut antamaan ratsukseni tutun ja turvallisen vuononhevoseni, joten kovin suurta aihetta jännitykseen ei kuitenkaan ollut. Kaikkia kohtaan Pirre ei sen sijaan ollut ollut yhtä suopea, vaan muun muassa Salma oli näyttänyt hetken järkyttyneeltä nähdessään Gitan nimensä perässään. Eikä se ollut ihmekään - tarinat Gitan viimeaikaisista tempauksista olivat kaikuneet minunkin korviini, yhtä kiukuttelukohtausta olin ollut jopa todistamassakin.

Siken kanssa hain verryttelyssä rentoa meininkiä. Pari kertaa sain muistuttaa ponia napakalla pidätteellä siitä, kuka sen vauhdin loppujen lopuksi määräsi. Reipas vauhti sopi minulle hyvin, mutta pidätteisiin täytyi reagoida. Venyttelin ponia kaarevilla urilla ja tein siirtymiä askellajien sisällä. Sitten olikin jo aika alkaa hyppämään.

Lämmittelyhypyt, pari tukkia ja autonrengaseste, eivät tuottaneet meille minkäänlaisia ongelmia. Sikke hyppäsi tasaisen varmaan tyyliinsä, varsin reippaalla vauhdilla tosin. Tukkipinojen linjaa mennessä jouduin hieman hakemaan oikeaa hyppykohtaa, Sikke kun olisi mielellään hypännyt jo kaukaa. Kun lämmittelyesteistä oltiin selvitty, oli seuraavana haasteena kapeat tarkkuusesteet.

Kapeat esteet osoittautuivat meille haasteellisiksi. Pari ensimmäistä kertaa Sikke sujahti nuolenkärkiesteeltä ohi kuskin virheiden takia. Saatuani ponin ratsastettua kunnolla pohkeen ja ohjan väliin alkoi homma kuitenkin sujua. Myös Pirren neuvoista levittää hieman käsiä ja pitää katse ylhäällä oli suurta apua: huomaamattani olin aina jäänyt tuijottamaan kauhistuttavan kapeaa estettä. Samaa virhettä olin taipuvainen tekemään myös rataesteillä. Koivurunkojohteiden avulla vaijerikelan yli hyppääminen sujui meiltä jopa yllättävän helposti, vaikka itse kovasti kauhistelinkin uhkaavan näköistä estettä. Kun itse sain pidettyä pääni kylmänä ja ratsastettua kunnolla esteelle, ei Sikelle kelakaan ollut mikään ongelma.

Myös ylä- ja alamäkiesteet olivat alkuun minulle haasteellisia istunnan suhteen, Sikke sen sijaan hoiti homman jälleen erinomaisesti. Turhat energiat oli nyt kulutettu pois ja hötkyilevästä ponista oli kuoriutunut se energinen, mutta kuuliainen eläin. Hyppy hypyltä aloin myös itse kartuttaa jälleen rohkeutta ja itsevarmuutta, jotka olivat olleet hukassa pitkän maastoesteettömän tauon jäljiltä.

Edellisten haasteiden jälkeen ei allas tuntunut pelottavalta minusta tai Sikestä. Vesipetonakin tunnettua ponia ei pieni lammikko pelottanut, vaan korvat hörössä se kipitti altaan poikki.

Maastoesteiltä palasimme tallille väsyneinä, mutta sitäkin tyytyväisempinä. Suorituksestaan tamma sai minulta valtavat kehut ja lämpimän halauksen. Minun rohkea kultaponini!

[Fiia]

Neljä kahdeksasta kesäkuun maastoestetunnille osallistuneesta oli toivonut Loekea. Sen takia meinaankin kapsahtaa saman tien Pirittan kaulaan, kun huomaan, että sabino ruuna on merkattu minulle. On aina mahtavaa päästä kokeilemaan uusia hevosia, etenkin niin taitavaa hyppääjää kuin Loeke. Olen kuullut siitä Pihlalta ja tuntilaista paljon hyvää ja uskon, että tulen ruunan kanssa varsin mukavasti toimeen.

Laitan kauniin pikkuruunan yhdessä Pihlan kanssa valmiiksi ja suuntaan sitten muiden mukana ulos. Mukaan on jälleen lähdössä täydet kahdeksan ratsukkoa, tällä kertaa pääasiassa poneilla.
”Tää on niin pieni”, Tuulia nauraa Cottonessan satulasta jalustimia viritellessään.
”Tää on ihanan oloinen”, minä hymyilen ponnistaessani rauhallisena aloillaan odottavan Loeken kyytiin. Ruuna on Elmoa muutamaa senttiä isompi mutta myös vähän kapeampi, ja sen satulassa istuminen tuntuu yllättävän kotoisalta. En tiedä, onko hevonen päässyt Seppeleessä maastoesteille vielä kertaakaan, mutta toivon, että sen järkevä luonne kantaa vieraiden esteidenkin yli.

Kävelemme jonossa metsän poikki esteniitylle, jossa odotteleva Piritta laittaa meidät heti hommiin. Käytän verryttelyn pitkälti Loekeen tutustuessa. Ruunalla on isot liikkeet, mutta se on hyvin tasainen menijä ja suorittaa tyynesti kaikki pyydetyt asiat. Se on varmasti todellinen löytö Seppeleen kaltaiseen ratsastuskouluun, jossa ratsastajia on jos jonkin tasoisia. Näin mukavan hevosen kanssa on helppoa opetella uusia juttuja.

Loeken hypyssä on valtavasti voimaa. Sen räjähtävät ponnistukset yllättävätkin minut muutamilla ensimmäisillä kerroilla. Verryttelyesteiden jälkeen saan kuitenkin rytmistä kiinni ja muistan pitää keskivartaloni kontrollissa. Hevosta ei pienet tai vähän isommatkaan virheeni haittaa, ja se on selvästi hypännyt maastossa paljon ennenkin.

Ihan ilmaiseksi ei Loekekaan kuitenkaan esteitä ylitä. Se on tarkka siitä, että tuon sen kapealle esteelle keskelle ja suorana. Pari kertaa ruuna sujahtaakin esteestä ohi, ennen kuin saan apuni kuntoon ja hevosen kunnolla pohkeiden väliin. Sen sijaan ylä- ja alamäkiesteet eivät tuota Loekelle mitään ongelmia. Se pomppii molempiin suuntiin korvat hörössä, vaikka minun on välillä vaikea pitää tasapaino alashypyissä. Niitä pitäisi ehdottomasti harjoitella enemmänkin.

Tunnin viimeisenä haasteena on allas. Loeke puhisee vähän ja katselee vettä hetken ihmeissään, mutta suostuu sitten marssimaan altaaseen. Hetken kuluttua se kahlailee siellä kuin vanha tekijä ja suostuu myös tekemään muutaman kerran vedestä ylöshyppyjä. Alashyppyä en tohdi vielä koittaa, mutta ehkä senkin aika tulisi vielä tänä kesänä.

Tallille palaa seitsemän kuivaa ratsukkoa ja Cella. Kaikki ovat kuitenkin hyvällä tuulella, niin kuin lähes aina maastoesteiden jäljiltä. Minä taputtelen Loeken kaulaa kaksin käsin. Ruuna on todella mukava tuttavuus ja hyvä lisä Seppeleen hevoskaartiin. En malta odottaa, että pääsen testaamaan sitä koulutunnillakin!

[Rosa]

Edi oli yksi niistä poneista, jotka oli jäänyt mulle ehkä vähän tuntemattomiski, koska mä kieltämättä oli pituudeltani ehkä hevosratsastaja. Tuntui kuitenkin ihanalta hoitaa suloista kerman väristä ponia, joka oli täysin vastakohta omasta hoidokistani. Se ei vikuroinut tai luimistellut, vaan katseni uteliaasti jokaista liikettäni ja hörähteli pienet harmaat silkinpehmeät sieraimet värähdellen. Olihan se sitä varautunutta sorttia, mutta ihan omalla tavallaan. Vaivatta sain sille varusteet niskaan ja lähdimme isolla porukalla estenittyä kohti.

Oikeastaan tuntui siltä, kun jalkani olisivat viuhtoneet ilmaa, kun suuntasimme maastoesteille päin. Edin askellajit olivat kyllä ihanan pehmeät ja helpot, mutta apujen antaminen oli hieman kyseenalaista, kun ne tuntuivat päätyvän mahan alle eikä kylkiin. Silti Edi otti hienosti käskyjä vastaan ja korvat hörössä se katseli kanssani maisemia. Ei tarvinnut varoa mitään temppuja, vaikka välillä tuulen puhaltaessa ruuna vilkaisi sivuillensa ja pörähteli pyöristyneenä, olisikohan jossain puskassa oikeasta voinut olla joku hirviö? Sympaattinen poni sai minut hymyilemään, tiesin tästä tunnista tulevan hyvän, olihan minulla kerrankin luotettava ratsu allani.

Lämmitellessä Edi oli vielä omalla tavallaan hieman tahmea. Se kuulosteli minua ja mitä minä siltä halusin ja pikku hiljaa löysimme yhteistä säveltä tahdista. Vasta kun pääsimme ensimmäistä estettä hyppäämään, löytyi Edistä aivan uusi puoli, kun sen kaviot takoivat maata innokkaana ja siro nenäni halkoi tuulta. Minä hengähdin innostuneena ja taputtelin Ediä kaullalle. Tukit olivat ilmeisesti Edille ihan helppo juttu, se näytti vain olevan ylpeä itsestään niin kuin minä olin siitä.

Vasta kun siirryimme autonrengas esteelle, tuntui Edin karvat hieman nousevan pystyyn ja hypyn lähestyessä se tuntui jännittyvän kauttaaltaan. Jännittikö nyt minä vai Edi? Jouduin hetken pohtimaan, mutta onneksi onnistuimme hyvän hypyn kaikista sitten loihtimaan. Ei kielletty kertaamaan ja rennoksi sain vihdoin Edin. Jostain siis selvästi rohkeutta myös itselleni tässä poniratsastuksessa revin. Siitä sitten vasta alkoikin meidän loistokas tuntimme. Edi sai ihan uutta pontta alleen, eikä tuntunut jännittävän yhtään mitään. Itsevarmasti me kohdattiin ihan jokainen linja ja este. Kapeilla esteillä tuntui kuitenkin Edin maha olevan turhan iso, enkä ollut varma pääsisimmekö niistä yli kunnialla. Pieni epäröinti sai Edinkin epäröimään, mutta ihanan kuuliaisesti se ponnisti silti ylös ja kiemurtelun kautta selvisimme hengissä.

Seuraavaksi meitä kutsui ja ylä- ja alamäki esteet. Ne tuntuivat olevan helppoa hommaa meille molemmille. Olimmehan me molemmat ratsastus ja ratsu uramme aikana niitä harjoitella enemmän kuni vähän. Koin Edin niin luotettavaksi, etteikö siitä ollut epäilystäkään, että onnistuisimme. Kaikki tahmeus oli tässä pisteessä jo kadonnut ja Ediltä löytyi pelottavan paljon virtaa. Sitä sai pidätellä laukan jälkeen ja hyssytellä vauhdissa. Hyvä kun itse pysyin mukana sen innokkaassa tahdissa. Tasapaino meiltä meinasi muutaman kerran kadota, jolloin muistin itse Piritan muistuttamana oikeasti liian kovaa menoa varoa.

Viimeiseksi meillä oli tiedossa vedessä kahlaamista. Se taisi kaikilla olla ensin pelokkaan hevosen vahtaamista. Pieni jännitys rinnassa katselin kun muut niin rohkeasti altaan ylitti, Ediä siinä kuitenkin oikeasti vähän pelotti. Se kyllä suostui altaaseen nätisti käynnissä mennä, mutta kiire sillä sieltä pois tuli, ihan kuin hai olisi sitä purrut pohjassa sen siroon vaaleaan jalkaan. Pyöristyneenä se ensin päätään pyöritteli, siksi oli päästä uudestaan altaassa käymään. Taputtelin tyytyväisenä, kun rauhallisena se lopulta löntysti. Olin onnistunut sentään jossain, vaikka alussa kieltämättä minua vähän hirvitti.

Kiitos!



Maksut tähän asti ok ja lisätty listaan. Loput maksut lisätään itse omaan listaan.

[Sandra]

Jouduin käymään tunnin listaa moneen kertaan läpi. Elmo, mun nimen perässä luki oikeesti Elmo! Olin ehkä hieman pettynyt (vaikka eihän mulla ollut siihen aihetta, kun en edes vielä tiennyt minkälainen poni Elmo oikein edes oli), koska olin odottanut kovasti Kurttua taikka tuttua ja turvallista Aristoa. Totta kai tiesin, että Pirre vois hyvin yllättääkkin, mutta että Elmo. En muistanut, olinko koskaan edes mennyt mustaruunikolla, pienellä ponilla. Jos multa kysyttäis, mitä mulle tulee siitä mieleen, niin vastaus ois Fiia. Olin hoitajataipaleeni aikana nähnyt ratsukon treenaavan useammin kuin usein, milloin missäkin. Fiia sai ponin näyttämään niin hienolta ja helpolta, mutta tiesin, että todellisuus voisi olla paljon muutakin.

Elmo oli suoraan sanottuna jököttänyt aivan paikallaan koko sen ajan, kun olin karsinassa sitä puunannut. Se tuskin huomasi minua ja mietin, nukkuiko se silmät auki. Oikeastaan silmät olivat hädintuskin auki, mutta auki kumminkin. Niissä oli jotenkin lasittunut ja tympääntynyt katse. Mutta ainakin sain hoitaa sen kuntoon rauhassa.

Moni muukin oli saanut alleensa uuden ratsun. Joukko oli varsin ponipainoitteinen, jos niin voisi sanoa. Allani varmasti seisova Elmo, tuntui huomattavasti pienemmältä kuin Aristo, vaikka olin mennyt Seppeleessä vieläkin pienemmillä.
"Mä oon niin hukassa tän selässä", mutisin Fiialle, kun tämä nousi oman ratsunsa - Loeken, selkään.
"Ääh, hyvin se menee! Elmo on ehkä vaan vähän hitaastilämpenevä", punapää hymyili mulle huolettomasti.
"Toivotaan parasta", vastasin uskaltaen jopa hieman epävarmasti hymyillä. Ja pelätään pahinta.

Siitä oli liian kauan, kun olin ratsastanut kellään muulla kuin Aristolla. Huomasin sen siitä, että olin koko alkumatkan varuillani. Suorastaan suunniltani. Elmo kuitenkin käveli vieläkin hieman voisin-nytkin-olla-syömässä asenteella, vaikka korvat sentään sojottivat useimmiten eteenpäin. Poni käveli reippaasti, ihan kuin Aristo. Huomasin pikkuhiljaa uskaltavani jopa hengittää, kun newforest jatkoi tasaista askellustaan. Sitä ei olisi edes jatkuvasti tarvinnut vahtia, että mitäs nyt se keksii. Niin kuin Aristoa täytyi. Tajusin samassa, että vertasin uutta ratsuani jatkuvasti Aristoon, mutta minkäs sille mahtoi. Luultavasti se oli jopa normaalia.

Kun olin keräillyt ohjia, Elmokin vasta alkoi heräillä. Se ei samantien pompannut innosta pystyyn, vaan oli - juuri niin kuin Fiia oli sanonutkin, hitaastilämpenevä. Se oli positiiviseksi onnekseni reippaan oloinen jo verkassa. Vähän kankea ja jännittynyt, mutta ainakin se liikkui eteenpäin.
Hypyt aloitettiin tukkiesteillä, jotka menivät meidän osaltamme vielä tunnustellessa ja tutustuessa. En ollut kauheasti edes hypännyt maastoesteitä. Joten ensimmäisellä hypyllä itse jännitin sitä ja Elmoakin. Huomaamattani hidastin vauhtia turhaan, poni alkoi kiemurrella ja ylitys oli varsin.. omaperäinen. En yleensä syyllistynyt moiseen, koska normaalisti juuri menin vauhdikkailla tapauksilla. Seuraavalla estellä taas Elmo tuntui odottavan, että kohta se taas mokaa ja epäröi siksi. Tai sitten mä annoin epäselviä apuja, hyvin mahdollista. Mutta sitten alkoi sujua paremmin, vaikka en aina päässyt hyppyihin kunnolla mukaan.

Tunnin aikana pääsimme hyppäämään todella monipuolisesti erilaisia esteitä. Kapeat esteet oli ollut tosi kivoja päästä kokemaan, vaikka omat ratkaisuni niille eivät olleet aina parhaimmasta päästä. Onnekseni Elmo ei kuitenkaan turhautunut liikaa mun virheisiin, ja paikkailikin tosi kärsivällisesti mun mokia!
Tunnin lopuksi koitti ehkä mun lemppari juttu, nimittäin kahlaus. Elmo tutkaili vettä hetken, kunnes asteli sinne reippaasti Siken esimerkkiä noudattaen. Taputtelin sitä paljon, sillä välin kun Ruusu järjesti omaa show:taan. Ei sille voinut olla nauramatta, edes silloin (juuri silloin naurattikin), kun Cella molskahti suoraa veteen Ruusun sännätessä altaan poikki. Onneksi Cellakin nauroi, vaikka montaa muuta olisi siinä -märissä vaatteissa vettä valuvina, saattanut kaikkea muuta kuin huvittaa.

Tunnin jälkeen Elmo sai niin ansaitut kehut multa. Poni oli varmasti ja turvallisesti saattanut mut yli kaikista esteistä, vaikka mä välillä mokailinkin. Jälkeenpäin ei kaduttanut lainkaan, päinvastoin. Elmo oli oikeastikkin ollut tosi kiva, reipas, vaikkakin alusta hieman kankea. Voisin hyvinkin kuvitella osallistuvani sillä joskus uudestaankin tunnille.

Kiitos tunnista!

[Emmy]

Jännityksestä täristen kiipesin Kuutin selkään. Hullun hommaa tämä oli, lähteä nyt maastoestetunnille hevosen kanssa jota tuskin tunsi. Olin niin tottunut loikkimaan tukkien ja koivujen yli rakkaan Patronin kanssa. Patronin, jonka jokaisen liikkeen tunsin ja tiesin milloin se kyttäsi ja milloin ei hypätty. Tiesin miten se suhtautuu veteen, tukkiin, rengasesteeseen, ylöshyppyihin ja erivärisiin lautoihin. Ja nyt istuin Kurbuksen selässä, josta en tiennyt käytännössä mitään. Hullun hommaa.

Jono keinahti liikkeelle ja ohjasin Kuutin Loeken perään, jonka selässä istui rennon oloinen Fiia. Hengittelin syvään ja yritin purkaa jännitystä. Toisaalta en käsittänyt miksi minua jännitti, olinhan aikaisemminkin ollut maastoestetunnilla jollain muulla kuin Patronilla. Mutta toisaalta noita kertoja oli ehkä kaksi ja muut olin suorittanut tutun ja turvallisen silakkaponin selässä.

Saavuimme maastoesteradalle, jossa Pirre meitä odottelikin.
-Olen tarkastanut radan jalan ja se on hyvässä kunnossa. Tänään harjoitellaan perusesteillä eli tukeilla ja renkailla, sitten otetaan vähän kapeita hyppyjä ja lopuksi ylityksiä vedellä, nainen selosti ja määrisi lopulta kaikki korostetun itsenäiseen alkuverkkaan. -Ei possujonoja!

Siirsin Kuutin raviin ja innokas ruuna lähti lennokkaan reippaaseen raviin. Keventelin ja herättelin ruunaa kuulolle. Tein paljon ympyröitä, jotta saisin pohkeet läpi sekä siirtymisiä, jotta herra olisi herkillä avuilla. Laukan kanssa tein myös ympyröitä ja hain reipasta ratalaukkaa. Kuutti alkoi tuntua hyvältä ja jännitys laski sitä mukaa.

Kun hepat oli lämmitelty, aloitimme hypyt tukeilla. Yksi oli tasaisella maalla ja toinen loivassa ylämäessä. Ekalla kerralla Kuutti vähän katsoi, että hei, minkäs hökötyksen luokse sä oot mua tuomassa, mutta toisella kerralla meni yli jo tottunein elekin. Ylämäkihypytkin sujuivat aika näppärästi. Minulla alkoi jo olla järin itsevarma olo Kuutin selässä. Hevonen selvästi nautti tästäkin.

Tukeilta siirryttiin rengasesteelle, jota Kuutti ei taas ensimmäisen hypyn jälkeen järin paljoa kummastellut vaan hyppäsi kiltisti. Kiitin hevosta jokaisen hypyn jälkeen, tästä herrastahan tulee mainio maastoestekaveri.
Renkaiden jälkeen otettiin käsittelyyn Pirren mainitsemat kapeat esteet. Kapeat hypyt eivät olleet itselle kovin tuttuja, mutta Pirre painotti hevosen suoruutta. Esteelle ei kannattanut lähteä hevonen mutkalla. Pari kertaa tulikin tästä asiasta huutia, kun Kuutti sujahti ohi oltuaan estettä lähestyessä aavistuksen vinossa. Kerran herra kielsikin nuolenkärjelle, mutta monta onnistunuttakin hyppyä mahtui matkaan mukaan.

Lopuksi saimme testailla vesiallasta. Kuutti mittaili allasta aluksi lievästi kauhuissaan. Hieman maaniteltuani hevonen kuitenkin rohkeana työnsi kavionsa veteen ja sen jälkeen ruunalla oli lähinnä kivaa ja se pärskytteli vettä vähän liiankin kanssa, niin että lätäkön reunalla seisovat Sandra ja Elmokin saivat siitä osansa.
Cella esitteli komeita maanmittaustaitojaan mulastessaan Ruusun selästä lammikkoon. Hysteerisesti lammikossa käkättävä Cella pääsi Pirren avuin lopulta läpimärkänä takaisin Ruusun selkään.
Kaikki muutkin nauroivat Cellan tartuttamana. Alun jännityksestä ei ole tietoakaan ja ohjaan rennosti Kuutin jonon jatkoksi, kun hevosjoukko kääntyy kohti tallia.