|
|
Post by Anne on Apr 30, 2015 9:05:33 GMT 2
Rento westernmaasto sebeläisille! 4/4 Krister - AlexCella - Windi  Salma - Huiska Tuulia - Humu Emmy - Myntti Krister istui korkean Alexin selkään ja viritteli stetsonin päähänsä. - Menemme siis kaikkia askellajeja. Saa keventää, jos se tuntuu helpommalta! Mutta mieluusti istutaan alas. Muistetaaan oikea ohjasote ja hevosten annetaan pitää pää matalalla ja tutkia maastoa. Joukko lähti kohti keväistä metsää. Oli ravia ja laukkaa ja pitkiä rentoja käyntipätkiä. Hevoset nauttivat. Maaston haastavin kohta oli pitkospuumainen ohan ylittävä tukkilautasilta, jossa koeteltiin hevosten tottelevaisuutta sekä uskallusta. Ilma oli raikas ja pilvinen. Juuri sopiva keveään maastoiluun! |
|
|
|
Post by Cella on Jun 8, 2015 14:57:30 GMT 2
”Noniin eukko! Sun ensimmäinen virallinen westerntunti! Ootko innoissasi?”
Otin vapauden tulkita hännän ärtyneen huiskauksen ja niskaan liimautuvat korvat myöntäväksi vastaukseksi, ja jatkoin vihellellen tyllerön varustamista. Myntin tarvitessa omia vermeitään me oltiin saatu lainaksi joku tallin oma, vanha länkkäsatula, joka taisi olla kyllä suunniteltu vähän raskastekoisemmalle ratsulle. Nyt Windin mahan muuttaessa kokosuhteita satula istui kuitenkin oikein mukiinmenevästi, varsinkin kunnon huovan kanssa. Tästä me saatiin siis oikein hyvä väline loppuraskauden treeneihin, syksymmällä Windi juniorin saavuttua voitaisiin ehkä katsella tammalle omiakin varusteita. Toistaiseksi piti pärjätä lainakamppeilla – ja opetella värkkäämään tämän mystisen rintaremmin kanssa.
Meidän astellessa helmenkirkkaan taivaan alle, alkoi mulla tuntua mahanpohjassa iloinen kutina kuten aina ennen westerntreeniä. Sujautin tassuni suureen, raskaaseen puujalustimeen, ja taputtelin korviaan kääntelevää Windiä, joka seisoi muiden keskellä kuin kokenut lännenelokuvien appaloosa konsanaan. Olin siitä jotenkin ihan kauhean ylpeä.
”Ihan mahtavaa, että Windikin alkaa käydä näillä tunneilla!” Emmy hymyili Myntin selästä kuin mun ajatukset lukien. ”Se on päässy treenaamaan näitä lännenjuttuja nyt niin paljon sun kanssa, että sehän on kohta parempi kun nämä vanhat konkarit!” Mua nauratti, me oltiin kyllä todella panostettu näihin juttuihin kevään aikana.
”Se on kyllä, ja jotenkin ihanaa huomata että sekin tykkää tästä”, mä rahnuttelin Windin säkää tamman stepatessa ja hiukan kärsimättömästi paikallaan.
”Vaikka välillä epäilen että se soittaa kohta eläinsuojeluyhdistykseen, kun sen kamala hoitaja ei vie sitä enää ikinä hyppäämään.”
Me asetuttiin letkassa heti hiukan äreän Kristerin ja sinkoilevan Alexin taakse. Mä pidin koko ajan hiukan silmällä kokeneemman lännenmiehen eleitä ja istuntaa – se istui todella syvällä satulassa, vapaa käsi rennosti reidellä, ohjaskäsi kannateltuna korkean nupin yläpuolella. Mies ei näyttänyt tekevän yhtään mitään, mutta silti Alex pysyi luotisuoralla linjalla, ja asettui itselleen hämmentävän nopeasti kulkemaan hötkyilemättä. Siinä olisi mulle tavoite ratsastuksen eleettömyyteen, mä tuumailin. Rima oli aika pirun korkealla.
Windi pyrähti mun pohkeesta reippaaseen raviin, ja mä mielikuvittelin lantioni kumiseksi välikappaleeksi mun ja hevosen välille – joustava kuin mikä, mutta pysyi kasassa myödätessään liikkeeseen. Ei mennyt montaa askelta, kun sain jo rytmistä kiinni ja istuttua alas mukavaan, leveään satulaan.
Windin ravia sai kannustaa reippaasti eteenpäin, sitä ei selvästi valtaisan mahan ja lämpimän kelin ansiosta huvittanut ihan kauheasti juoksennella. Tamma venytteli kuitenkin rentona kaulaansa ja päästi pitkiä pärskähdyksiä merkkinä siitä, että se kuunteli ja oli hyvillä mielin. Taputin pilkullista kaulaa ja rentouduin itsekin.
Olisin hyvin voinut kuvitella itseni osaksi cowboy-joukkoa, joka ratsastaa halki preerian meidän nostaessa laukkaa orastavien, vihreiden peltojen keskellä. Aukealla puhaltava tuuli kirvoitti veden silmiin, ja Windin laukka pyöri kuin pehmeäksi öljytty ratas. Mä ikävöin hieman stetsoniani, jonka kanssa fiilis olisi ollut vielä käsinkosketeltavampi, mutta ehkä kypärän valinta muiden kanssa maastoiluun oli ollut kuitenkin parempi vaihtoehto.
”Ja kääyntiin!” tuuli vei osan Kristerin kailotuksesta, mutta hyvin turvavälein varustettu joukko löysi kyllä oikean askellajin nopeasti.
”Edessä on silta, kaikki hevoset ovat siitä menneet, mutta joitain se aina jännittää. Ratsastakaa rauhassa mutta varmasti, suomenhevoset tuskin ainakaan turhia murehtivat.”
Krister ratsasti Alexin suoraan sillan eteen, niin että ruuna tuskin edes ehti tajuta mitä sen piti tehdä. Sen pää kavahti ylös kavioiden kumahtaessa sillan pintaan, mutta Krister istui niin raskaasti alas ajaen rautiasta eteen, ettei muuta reittiä ollut kuin jatkaa yli. Windi ojensi kaulaansa kummastellen puupintaa, muttei muuten edes hidastanut leveille lankuille astuessamme. Koko konkkaronkka pääsi yli ilman ongelmia, ja Krister näytti tyytyväiseltä kehottaessaan jenginsä jälleen raviin.
Windi jolkotti tyytyväisenä Humun rinnalla, kun tie leveni ja me mahduttiin kulkemaan pareittain. Tuulia hymyili suomalaistammalle, ja näytti luontevalta istuessaan lännensatulassa vain yhtä kättä käyttäen.
”Nää on kyllä niin mukavia, rentoja tunteja”, tyttö hehkutti ja rapsutti rautiaansa karvaa. Alex meidän edellä keinahti käyntiin, ja me tehtiin samoin – Windi pörähtäen tyytyväisenä, kuin olisi ollut Tuikun kanssa samaa mieltä.
|
|
|
|
Post by Salma on Jul 8, 2015 22:03:40 GMT 2
Huiskasta oli tullut minun westernluottoni. Keväisellä metsäpolulla se oli ihanan honkkelo, sekaharjainen ja innokas ravatessaan muta roiskuen ihan Windin perässä. Hevoset olivat jo tallipihalla hoksanneet western-kamppeet yllään ja kulkivat mielellään turpa edessä tulevan hännässä, melkein kuin kesälaitumella olevat remuavat vaellushevoset. Ne kääntelivät tyytyväisinä päitään paksujen ohjien roikkuessa pitkinä kaulalla ja katselivat heräävää metsää. Sekä ratsut että ratsastajat tuntuivat erityisen hyväntuulisilta ja letkeiltä.
Hölskyin satulassa vähän huterana Huiskan ison ravin pomputtaessa minua. Jalat hakivat luonnostaan tukea kaukana alhaalla roikkuvista kiinteistä jalustimista, mutta Krister oli kannustanut olemaan keventämättä. Hän itse istui Alexin selässä pitkänä ja tasaisena, eikä näyttänyt erityisemmin häiriintyvän kärkihevosen nostellessa jalkojaan korkealle pehmeällä polulla. Me muut, Cella, Tuulia, Emmy ja minä, hypähtelimme satulassa vähän vähemmän sulokkaasti, mutta sitäkin hyväntuulisempina. Jokaiselle westernlevähdys enkkutyylisen perusratsastuksen sijaan näytti tekevän hyvää.
Krister nosti kätensä sivulle ja Windi Huiskan edessä hidasti pehmeästi käyntiin. Suokki oli päässyt laumamoodiin ja töksähti itsekin käyntiin tammasta mallia ottaen. Krister kääntyi katsomaan taaksepäin ja nojasi satulan leveän penkin yli Alexin aaltoileviin lautasiin.
”Nyt tulee oja, mennään siltaa pitkin sen yli. Kulkekaa rauhassa ja antakaa hevosten haistella ja tutkia aluksi, jos ne haluaa.”
Oja tuoksui keväältä ja metsältä, ja sen töyräällä kasvoi molemmin puolin pehmeää punertavaa sammalta. Silta oli aika vanha, siinä kaksi leveää harmaata lankkua muodosti turvallisen parivaljakon. Kristerin antaessa pohkeita Alex marssi rohkeasti suoraan lankuille ja niiden yli vastarannalle. Sen kavioista kuului ontto kumu, kops-kops-kops-kops, koko matkan kunnes musta polku pehmensi äänet.
Windi puhalsi ensin vähän sillalle, mutta kulki sitten sen yli pilkukas kaula pitkänä ja varuillaan. Sormieni puristusotteesta sojotti Huiskan vaaleita karheita jouhia, mutta hyvä että massava hevonen edes huomasi siltaa allaan. Se koputteli toiselle puolelle rennosti kuin olisi kulkenut kotitarhassa, ja minä löysäsin huojentuneena otettani sen harjasta. Käännyin olkani ylitse katsomaan kuinka Humulla ja Myntillä sujui. Humu oli ihan meidän perässämme ja jo melkein vastarannalla. Myntti tuijotteli hetken sillan ensimmäistä metriä, hyppäsi vähän ja ravasi sitten varovaisin korkein askelin sillan ylitse. Emmy oli nähtävästi odottanut loikkaa ja istui rennosti satulassa ohjat toisessa kädessä heilahdellen.
Minä taputtelin vuolaasti Huiskan kaulaa, kun jatkoimme syvemmälle metsään. Se ravisti päätään niin, että harja lepsui korvia vasten ja ohjat lensivät kaulan kummallakin puolella. Nojasin satulassa rennosti taaksepäin ja tunsin, miten suupielet nousivat kuin itsestään ylöspäin. Suokki käänteli korviaan ja nappasi suullisen uusia vihreitä lehtiä pensaasta matkan varrella. Pensaan oksat jäivät heijaamaan kevyesti perässämme. Huiska, kunnon maastomopo!
Kiitos ihanasta maastosta!
|
|
|
|
Post by Emmy on Sept 11, 2015 22:04:00 GMT 2
 Sillan ylitys sujui Myntin kanssa rennosti!Kiitos ihanasta rennosta maastosta! Maksut tähän asti ok ja lisätty listaan. Loput maksut lisätään itse omaan listaan. |
|
|
|
Post by Tuulia on Nov 29, 2015 0:05:06 GMT 2
 Humun kanssa maastoilemassa =) Kiitos tunnistaa! |
|
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!