17.3.2015 Western - köydet ja hevosenkäsittely

[Anne]

Sebeläisille avoin western-tunti. Aiheena köydet ja hevosenkäsittely selästä ja maasta, sekä usean hevosen käsittely samaan aikaan.

Tervetuloa!

4/4

Kuú - Huiska
Clara - Humu
Cella - Myntti
Tuulia - Alex

Tunti aloitettiin kentällä ilman hevosia. Käytiin läpi lassottelun periaatteita ja yritettiin pyydystää pari tötteröäkin. Sitten siirryttiin varustamaan hevosia.

Kun kaikilla hevosilla oli länkkärivarusteet, näytti Krister vielä, miten köysi niputetaan ja kiinnitetään satulaan hihnalla etukaarelle.

Sen jälkeen noustiinkin selkään. Jokainen sai käydä omaa istuntaa läpi ja hakea hevosta kevyille perusavuille. Vähitellen köysi irrotettiinja ratsastettiin köysinippu toisessa kädessä kaikkia askelöajeja läpi.

Seuraavaksi oli vuorossa lassoaminen hevosen selästä. Ihan perusharjoittelua aluksi: lasson pyörittämistä ilmassa ja sen heittämistä kohteeseen. Tärkeintä tässä oli tietenkin kuuliainen hevonen. Toiset olivat melko rauhallisia.

Toiset eivät.

Viimeinen tehtävä oli shetlanninponin kuljetus köyden päässä parin tötterön muodostaman "pujotteluradan" läpi. Humu ja Huiska suhtautuivat ymmärtäväisesti pieniin lajitovereihinsa. Alex ja Myntti olivat hieman toista mieltä.

Tunnilla oli siis paljon asiaa ja haastetta, niin hevosille kuin ratsastajille.

Ensi kerralla olisikin keväisen westernmaaston aika!!

[Tuulia]

Seisoimme nelikkona tallikäytävällä, kunnes Krister lampsi toimistosta ulos. Toivoin kovasti saavani lempihevoseni Humun ratsuksi (Hestihän on poni). Hätkähdin hieman, kun kuulin saavani Alexin. Hui! Ruunahan on minua 10 senttiä korkeampi ja entinen laukkaratsu, jota Eetu ja Däni ja Ode ja muut tallin huiput reenaa. Outs...

Alex paljastui kättelyssä ihan mukavaksi herraksi, vaikka sen keskittymiskyky harjaamiseen loppui liian äkkiä. Jouduin sutasemaan loppuun, kun herra ei mahtanut pysyä enää housuissaan. Krister kävi kailottamassa, että käydään kentällä ennen varustamista, ja siellä aloimme lassoamaan tötsiä, minä tosin onnistuin kalastamaan vain Kuun vierestäni, kun lasso lähti vika suuntaan. Hauskaahan se vain oli, ja alkoi hiljalleen luonnistua.

Sitten pääsimme varustamaan ratsuja. Minulla oli ongelma saada jättipainava satula jättikokosen Alexin selkään. Jouduin hakemaan jakkaran ja kentälläkin joiduin käyttämään jakkaraa, olinhan hentonen poniratsastaja. Harjoittelimme nyt köyden niputtamista ja kannattelemista joka askellajissa.

Kun piti alkaa lassoamaan, Alexin korvien välissä pimahti, ja jouduin keskittymään selässä vaappumiseen. Lasso heilui siellä täällä ihan holtittomasti, ja Krister huuteli ohjeita, joita en kuullut. Lopulta Alex rauhoittui, mutta en halunnut enää häiritä sitä lassolla.

Alex ei myöskään sulattanut sitä, että pikkuponi kävelee sen perässä, joten sekin tehtävä meni plörinäksi, kun taas Clara talutti Walmaa kiltin Humun selästä. Clara näytti säälittävän pieneltä suokin selässä, hyvä kun jalat ylsi satulasta yli.

"Miten tunti meni?" Kusyin Claralta hoitaessamme ratsuja tunnin loputtua. Pieni tyttö oli minua suunnilleen leukaan asti, eikä edes nähnyt Humpelon selän yli.
"Hyvinhän se", hän sanoi.
"Niin minullakin, Alex on vaan niin jättiläinen mulle", naurahdin. "Sit tää oli välillä ihan mahoton", jatkoin. "Oisin menny mielummin Humulla, se on niin ihana..." sanoin piensuokista haaveillen.


Kiitos tunnista ;)

[Kuú]

"Jäiks, Tuulia!" huudahdin kun jäykkä lassoköysi napsahti kevyesti ympärilleni. 

"Voi ei, anteeks" Tuulia sai sanottunua naurunpurkahduksien välistä. "Mitenköhän mä selviän Alexin selässä tän kanssa?"

"Lassoat varmaan ittes", kikatin ja pyristelin irti silmukasta.

"Luultavasti", tyttö myönsi, keräsi lassonsa ja itsensä ja sai sitten kiikkiin oikean kohteen, tötterön sulalla kentällä.

"Eiköhän tässä ollut meidät kuivaharjoittelut, että ehditään varustaakin hevoset", Krister löi kätensä yhteen ohjattuaan meidän hiljalleen paranevia lehmityttöotteitamme. Hyppelehdin innosta, sillä olin lopultakin ennättänyt varaamaan paikan westerntunnilta, joita järjestettiin Seppeleessä ihan liian harvoin. 

Raahasin painavaa, kaunista lännensatulaa tallikäytävää ja annoin katseeni lipua tyhjien karsinoiden ohi. Pieni, leveä ja uskomaatomat määrät karvaa ympärilleen lahjoittava Huiska tuhisi innoissaan otsaharjansa alta ja osallistui varustushetkeen tökkien turvallaan minua, karsinan ovea, tyhjää ruokakuppia, minua ja vielä vähän minua. En kuitenkaan hennonnut sitoa sitä kiinni, koska mitään haittaa tamman heilumisesta ei ollut. 

Sain nostettua satulan Huiskan selkään ja tutkiskelin remmejä rapsutellen samalla irtokarvaa tamman kaulalta. Olin kyllä ennenkin varustanut länkkäritamineet, mutta siitä oli aikaa. Hieman epäröiden tartuin kuitenkin vyöhön ja pujotin - ja purin - sen muutamaan otteeseen satulan ja vyön lenkeistä läpi, ennen kuin lihasmuistini heräsi ja sain sen jutakuinkin h

yvästi. Krister ehti paikalle ennen solmun tekemistä, kiristi vyötä vielä vähän ja tarkisti lopuksi solmun nyökytellen. Suitset sain leikiten Huiskan päähän. Ihanan helppo tamma, tuumin.

Kentällä kiinnitimme lassot satulannuppeihin, heitimme ohjat kaulan molemmin puolin ja kiipustimme selkään. Satula tuntui sekä omituiselle, kovalle, pehmeällä että mukavalle. Huvittuneena hain hyvältä tuntuvan asennon, tartuin ohjiin ja pyysin Huiskaa liikkeelle. Suokki askelsi reippaasti ja kuunteli korvat heiluen kevään ääniä. Minä keskityin myös Kristerin sanomisiin ja perusavut menivät melko helposti läpi.

Kun pääsimme taas käsiksi lassoihin, olin iloinen, että istuin rauhallisen suokin, enkä esimerkiksi Eelan tai Alexin. Molemmat olivat upeita hevosia, ensimmäinen rakaskin, mutta tässä tehtävässä pasmat olisivat saattaneet mennä molemmilla sekaisin - kuten takajaloilleen poukkoileva ex-laukkuri juuri todisti. Tuulia pysyi hyvin tasapainossa, mutta päätti jättää lasson rauhaan.

Huiska seisoi aloillaan kuolainta rennosti pureskellen, kun käsittelin aloittelijan taidoin köyttä. Tuuli hulmutti pitkää liinaharjaa ja sai kevään tuntumaan iholla. Nautin tehtävästä täysillä, se oli sekä rentoa, hauskaa, että haastavaa. Lasso vain viuhui.

"Jes, ehdottomasti hauskin tehtävä!" iloitsin Claran kanssa, kun pikkuinen Walma-pallero pääsi kentälle. Se hörisi korkealta ja kovaa ja katseli jostain harjansa alta isompia lajitovereitaan.

"Ja myös haastavin", Krister hymyili. "Tässä on teillä elävämaali, eikä mokään tötterö."

"No Walma on kyllä aika tötterö", Cella virnisti ja sai Claralta puoliksi kiukkuisen katseen. 

"Ehkä on kuitenkin parempi, että ette yritä pyydystää tätä villiponia ihan itse", opettajamme jatkoi ja niin saimme ainoastaan kuljettaa Walmaa lasso löysällä, emme suinkaan yrittää osua sen kaulaan köysisilmukalla. 

Huiska ravasi kiltisti ja tasaisesti toisella pujottelukerrallamme ja Walma kipitti perässä hieman ihmeissään kaikesta. Vilkaisin välillä, että ponilla oli edelleen sama ilmansuunta suuntana ja toisella kädellä annoin ohjien osua vuoropuolin Huiskan kaulaan. Tamma tarvitsi toki myös vähän pohje- ja painoapuja, mutta se oli oppinut westernavut hyvin - suomenhevoset kulkivat paremmin, kuin täyttä ja puolikasta verta olevat ystävänsä. Viimeiset tötteröt Walma-tötterö väisti, mutta se ei haitannut. Luovutin villiponin seuraavalle cowgirlille, Claralle.

"Huh, miten ihanaa. Hyvä Huiska", taputtelin tamman kaulaa, kun tunti oli päättymässä. Talvikarvaa pölähti ilmaan ja kimmelsi auringossa. Tiesin jo, mitä halusin seuraavissa VappuVaihtareissa - jonkun näistä kentällä astelevista lännenratsuista, monitoimihummista. 

Kiitos tosi ihanasta tunnista, tykkään paljon noista rennoista vesivärikuvista! Voiko varata jo paikan westernmaastoon? ; D

//Niin kukas se meidän opettaja olikaan niemltään? Kristen, Kristian? :''D Liian harvoin käy tallilla. No, korjasin kyllä heti, huhhuh hyvä minä!

[Cella]

Mulla oli kummallinen fiilis. Semmoinen, että mä olin luullut nähneeni koko ajan normaalisti, mutta vasta nyt joku oli avannut mun silmät. Semmoinen, että mä olin asunut koko ikäni samassa talossa, ja vasta nyt tajunnut että sen keittiöstä lähtikin ovi, joka johti täysin uuteen, isoon ja hienoon siipeen.

Semmoinen olo mulle tuli mun ihkaensimmäisellä westerntunnilla.

Se oli ihanaa, rakkautta ensisilmäyksellä. Kaikkien näiden vuosien jälkeen, jotka olin luullut olevani kovinkin monipuolinen hevostyttö kun kokemusta oli niin monenmoisista enkkulajeista tuntui suorastaan hupsulta löytää täysin uusi ulottuvuus tästä harrastuksesta. Mulle hevosten kanssa niin millintarkkana ja ikuisen kunnianhimoisena ihmisenä oli mahtavaa, kuinka tunnin ilmapiiri oli niin rento, sellainen, ettei kaikki ollut suorittamista. Mä todella nautin ratsastuksesta – etenkin sen fiiliksen takia, että tässä tehtiin todella töitä hevosen kanssa, ei sitä käskien. Se oli vapauttavampaa kuin mikään mitä mä olin pitkään aikaan kokenut.

Tunnin alun lassoamisharjoitus ei ollut mun suurin leipälajini, se on pakko myöntää. Me naurettiin Kuún kanssa suunnilleen toisiimme nojaten, kun köyden heittelystä ei meinannut tulla yhtään mitään. Kuitenkin Clara näytti klaaraavan köydenkäsittelyn saman tien, ja pikkuriikkiseltä blondilta mä meninkin kysäisemään apua.
”En mä oikein tiiä itekkään miten sen teen”, tyttö hihitti. ”Se lähtee jotenkin ranteesta.”

Mäkin raukkaparka sain lopulta jutun juuresta kiinni, ja köysi lähti jo ainakin siihen suuntaan, mihin halusin. Mä olin kyllä helpottunut, kun tunnin painopiste siirtyi siihen pääasiaan – eli hevosiin.

Myntti oli mulle aivan ventovieras hevonen vielä, siis melko harvinainen laatuaan. Suurinta osaa Seppeleen polleista olin ainakin moikkaillut, tai ollut jutuissa niiden hoitajien ja omistajien kanssa kuullen paljon puheita hevosten luonteesta ja erityispiirteistä. Tummasta, jatkuvasti vähän epäilevän näköisestä tammasta mä en osannut odottaa mitään, kun puuskutin hurjan raskasta, korkeanuppista länkkäsatulaa sen kapeaan selkään.

Lännensatulassa oli aivan ihana istua, ja Mynttikin antoi itsestään oikein mukavan ja vastaanottavaisen ensivaikutelman. Se ei tainnut lämmetä mulle yhtä nopeasti: sain apuihini vastaukseksi melkoisen kylmänviileitä luimistuksia, vaikka ainuttakaan kertaa tamma ei jättänyt hommiaan tekemättä. Kiittelin sitä kovasti rapsutteluin aina kun se teki oikein. Jännää tää taisi olla meille kummallekin.

Tunti lähti pikkuhiljaa kunnolla käyntiin. Krister oli paljon vähäsanaisempi kuin olin opettajasta tottunut, vaikka kävikin puhumassa kaikille tuntilaisilleen yksityisesti. Yhdessä kädessä ohjien pitäminen tuntui yllättävän luonnolliselta, paljon normaalimmalta kuin olin kuvitellutkaan. Kehottelin Myntin kevyellä lantion työnnöllä raviin, ja pian sen pehmeä askel kuljettikin mua ympyrällä pitkin kentän hiekkaa.

Kun Kristerin buutsit tömähtelivät selvästi meidän suuntaan, mä hidastin puoliverisen takaisin käyntiin.
”Sä olet kouluratsastaja etkö olekin?” mies aloitti suoralta kädeltä, ja sai vastaukseksi hämmentyneen nyökkäyksen. ”Sen näkee. Se on samaan aikaan sun suurin vahvuus että sun suurin heikkous. Tiedätkö itse miksi?”
Pään pudistus.
”Westernpuolella painoavuilla on merkitystä paljon enemmän kuin klassisissa lajeissa. Kouluratsastaja osaa usein käyttää istuntaansa kommunikoidessaan hevosen kanssa, se on suuri etu kun tätä aletaan oppimaan. Toisaalta taas englantilaistyyppiseen tottuneet odottavat vääränlaisia asioita ja tukeutuvat herkästi ohjien apuun, joita westernissä taas ei käytetä. Tämä on ihan oma ratsastustyylinsä. Sinun pitää pitää se mielessä.”

Ja mä pidin. Paineen luominen oikein alkoi sujua aika loogisesti, ja se oli nopea oppia kun Krister ilmaisi asiat niin selvästi. Myntti kulki ainakin mun harjaantumattomaan silmään tosi nätisti, kun me kokeiltiin laukkajuttuja molempiin suuntiin, ja mulla oli niin kevyt ja hyvä olla lännensatulassa että teki mieli nauraa ääneen. Mä huomasin Kristerin katselevan meidän menoa moneen otteeseen – oliko se järkytyksissään meidän kyvyttömyydestä vai tyytyväinen edistymiseen, ei harmainta hajua.

Lassoaminen ja köyden pyörittely oli luonnollisesti vielä hankalampaa hevosen selästä. Mä en voinut heilua kuin heinämies pyörittämisen mukana jottei Myntti lähtenyt steppailemaan, mutta ilman muusta kropasta lähtevää liikettä painava köysi oli hankala saada pyörimään oikein.
”Ranne”, Clara kuiskasi vähän matkan päässä kuin mun pieni suojelusenkeli. ”Pyörityksen juju on ranteessa.”

Tunnin loppu meni kuin hujauksessa. Mä olin suoranaisesti pöllämystynyt, kun Krister ilmoitti meillä olevan vain pieni hetki loppuverkkoihin, kun tunnista oli niin vähän jäljellä. Niimpä jarruttelin vatsalihaksilla Myntin ja sen kautta meidän perässä köyden päässä tikittelevän Siirin ravista käyntiin, ja lähdin ohjailemaan tammoja ponit vastaanottavan Inksun luo.
”Hitto vieköön, en mä halua vielä lopettaa”, vänisin hiljaa vain Myntille samalla, kun rapsuttelin sen harjamartoa niin että kynnenaluset mustuivat. Mä olin saanut niin hirveän lännenkärpäsen pureman, että mulla kävi mielessä heti talliin päästyäni satuloida Windi westernkamppeisiin ja tulla sen kanssa pyörimään vaikka ihan päättömästi. Se ei kuitenkaan toimisi, eihän Windillä ollut kokemusta länkkäpuolesta – se vaan jättäisi mun märäksi läntiksi kentän hiekkaan jos sitä koittaisin väännellä uuteen muottiin.

Paitsi jos… voisiko sitä opettaa? Voisiko peruspulliainen enkkutamma oppia näitä juttuja? Valuin koristeellisen satulan jyhkeää siipeä pitkin maahan ihan ajatuksissani, ja jäin tyhjin katsein odottamaan kun Myntti kihnutti päätään polveensa.
Sitten mä voisin Windin kanssa humputella lännenjuttuja niin paljon kuin sielu sieti. Osaisinko mä sitä kouluttaa, jos Krister auttaisi? Enhän mä kehtaisi…
”Krister!” mun oma melkein hengästynyt ääni mölähti kuuluville tavalliseen tapaansa ennen kuin ajatus ehti loppuun.
”Oota hetki! Mulla olis kysyttävää.”

~

Kiitos kivasta tunnista ja hauskoista kuvista! Mie oon ihan aikusten oikeestikin menny ja rakastunu westernjuttuihin, etenkii reiningiin ja pleasureen, ja käyny muutamalla tunnilla ja kurssillakin tallinomistajan kans (lännenihmisiä myös), niin oli ihanaa päästä purkaan tätä virtuaalisestikin! Jään ootteleen lissää näitä

[Clara]

Team suomenhevoset

Kiitos tunnista! =)