|
|
Post by Anne on Aug 28, 2014 20:01:12 GMT 2
Miniponeilla kreiseilyä puolentunnin ajan! Avoin sebeläisille, jotka ovat kokonsa puolesta sopivia, joilta ei löydy vielä miniponit-merkkiä! 4/4 Ponit: Britta - Siiri  Inkku - Walma Salma - Pella Sandra - Venna |
|
|
|
Post by Britta on Sept 16, 2014 15:08:27 GMT 2
Britta – Siiri.
Jaa jaa, vai että Siirin kanssa sitä lähdettäisiin viimeistä Miniponituntia puksuttelemaan. Tämä olikin viimeisiä mahdollisuuksiani osallistua tälle tunnille – hivoin nimittäin jo sekä paino- että pituusrajoja, etenkin shetlanninponeille. No, nyt ainakaan en voisi sanoa, ettenkö olisi Seppeleen pienintä ponikaartia läpikäynyt edes joiltakin osin. Ensimmäisellä tunnilla Pella, toisella jo muuttanut Pampula ja viimeisellä sitten Siiri, se koko Seppeleen konkariponi. Inkerin rasavilli hoitokebab.
Aiemmin Anne oli ilmoittanut meille tunnin siirtymisestä illan puolelle. Mikäs siinä, mutta illalle oli luvattu myrskyä ja siltä se näyttikin – tummat, epäilyttävän paksut pilvimassat lipuivat uhkaavan näköisinä taivaalla. Ei hyvä.
Vedin perässäni Sirpaa, jota ei olisi voinut vähempääkään kiinnostaa tulla matkaani yhtään mistään. Jo tarhasta asti se oli ollut vastarannanSiiski, puhumattakaan varustamisesta. Paikalle osunut Inkeri oli nauranut itsensä halki katsellessaan minun ja Siirin touhuiluja, mutta minä olin vain kylmänviileästi keskittynyt hommaani ja mulkoillut liiaksi ilottelevaa Inksua aika ajoin. Kyllähän Siiri oli sitten lopulta suostunut yhteistyöhön, esiteltyään kaiken maailman ihanat karsinatapansa.
Käännyimme Sandran johdolla kaartoon varsalaitumelle. Inksu saapui viimeisenä Walman kanssa, joka yritti koko ajan lähteä syömään tai muuten omiin toimiinsa. Toisin sanoin, ei Siiri ollutkaan ainoa poni, jolla oli muut asiat mielessä. Tosin, Siiri vaikutti nyt tikittävältä ydinpommilta katsellessaan ympärilleen korvat tötteröllä ja pää puolelta toiselle kääntyillen.
”No jo on, miks ketään ei näy?” Salma esitti toteavan kysymyksen vilkuillen kelloaan. Toden totta – ei Annella yleensä ollut tapana myöhästyä. Toisaalta, hän oli sairaslomalla, joten en ollut aivan sataprosenttisen varma, tulisiko itse tallinpitäjä tuntia ohjailemaan vai saisimmeko kenties Pirren tai jonkun muun vierailevan tähden minarituntia pitämään.
Odottelun jälkeen varsalaidunta kohti vaelsi keltatakkinen hahmo, jota Siiri säikähti säpsähtäen. Kohotin kulmaani ihmetellen – kuka ihme tuo oli? Annelta se ei ainakaan näyttänyt, sen osasin sanoa jo siltä etäisyydeltä. Tunsin nenälläni pari pisaraa ja kokeilin hanskaan vuoratulla kädelläni ilmaa nykäisten hanskan nopein liikkein pois kädestäni tajuttuani, etten tuntisi se päällä mitään. Satoi.
Yhtäkkiä hupun alle piiloutuneet kasvot tulivat näkyviin. Hapan ilme kertoi jo kaiken tarvittavan, mutta jostain syystä se sai minut ja Inkerin naurahtamaan ja tökkäämään toisiamme kylkeen. Kasperhan se siinä.
”On metsälammella aarre, sen peikko veteen hukuttanut on. Kas tässä teille valot, valkoinen tiiliskivi aarteen paljastaa”, lausui punapäinen miehenalku pudistellen päätään. Kuuntelin runon tarkasti, antaen hymynkareen leikkiä suupielellä.
”Ihan itsekö kirjoitit?” Salma kysyi huvittuneisuutta äänessään. Kasper nyökkäsi vaitonaisena, röyhistäen kuitenkin olemattomasti rintaansa ja ojentaen taskulamppua jonkun noukittavaksi. Lamppuun tarttui Salma, joka käytti valoa leukansa alla saaden kasvonsa näyttämään pelottavan sijaan karmeilta.
”Let’s go girls!”
Hentojen pisaroiden täplittäessä paitaani samoilimme metsän läpi. Jokaisella oli oma taskulamppunsa, mutta muuta valoapa ei ympärillä näkynyt – oli aivan pimeää. Siiri oli säikyllä tuulella ja meinasin saada halvauksen miltei joka kerta, kun hamppuharjainen poni säikähti jotain olematonta ja oli hypätä kaksi metriä ylös-sivulle.
”Hei, tuolla se lampi on!” Sandra hihkaisi osoittaessaan veden väreilevää pintaa. Totta – näimme myös valkoisen tiiliskiven, aivan kuten Kasper oli upeassa runossaan kertonut. Ratsastimme lammen juurelle, kun Inkeri avasi suunsa.
”Minä en kyllä ainakaan aio sukellella tuolla.”
”Se on varmaan ihan sairaan kylmää”, Sandra aavisteli laskeutuen Vennan selästä.
”Vedetään pitkää tikkua!” keksi Salma, ja niin me teimmekin.
Voitte varmaan arvata, kuka sen lyhimmän tikun sitten veti. Hahah. Niin, totisesti – minä jouduin työntämään käteni sinne märkään lammikkoon, eikä se miltei riittänyt, mutta onneksi en ole porukan aivan lyhimmästä päästä. Sääliksi olisi käynyt Inkeriä, jolle käsipohjareissu olisi osoittautunut uintireissuksi. Kuitenkin – vedin vedestä ylös punaisen laatikon, joka oli lukittu veden pääsyn estämiseksi. Tai mistä minä tiesin, haluttiinko sinne vettä vaiko ei?
Takaisin Seppeleeseen ratsastimme hiljaisissa tunnelmissa. Kaikilla oli kylmä, minusta, räpiköimään päässeestä puhumattakaan. Märkä laatikko kuumotteli kainalossani, eikä tihkusateelta voitu välttyä millään. Kuitenkin, ilmassa oli odottavaisuutta – mitä laatikosta lopulta paljastuisi?
Kiitos ihanasta tunnista!
|
|
|
|
Post by Salma on Sept 16, 2014 17:15:59 GMT 2
Koko miniponi-idea oli tuntunut minusta alusta asti mielettömän hauskalta sekoilulta. Olin kuunnellut jo pitkään tallin oleskeluhuoneessa Claran innostuneita selityksiä tuntien sisällöistä. Niiden perusteella muodostunut kuva sisälsi pelkästään tippuneita ratsastajia, outoja valintoja tekeviä poniotuksia ja ilman satulaa pomppimista harjoitusravissa milloin pallon perässä, milloin kohti satunnaista vesistöä.
Yleensä miniponituntien aikaan minä olin ollut joko treenaamassa tai kisareissulla, mutta olin tällä kertaa päättänyt tehdä vakaan poikkeuksen. Raivasin kalenteriini tyhjää tilaa sateisen tummalle tiistai-iltapäivälle ja hyvittelin huomionhakuista Bonnieta porkkananpalalla ennen kuin talsin hakemaan Pellaa. Poni seisoskeli aitassa Taigan ja Humun kanssa ja vaikutti täydellisen tyytyväiseltä rauhalliseen alkuiltaansa. Minä en ollut käynyt aitassa kuin pari hassua kertaa, joten jäin hetkeksi tunnustelemaan ilmapiiriä ovensuuhun. Hevoset kääntyivät laiskasti katsomaan minua, Humu työnsi päänsä heinäkasaan ja asteli sitten ison karsinansa hämärään nurkkaan lepäämään. Tunnelma oli tietoisen rauhallinen, ihan kuin olisin kävellyt keskellä jouluaattoiltaa.
Pella oli matala, pyöreä ja pehmeä verrattuna säpsäkkään Bonnieen. Sen karva oli kuin himmeän tummanharmaata säämiskää. Hoitaessani sitä kuntoon minusta tuntui, että vanha ponitamma katsoi minua älykkäillä, rauhallisilla silmillään hyväksyvästi joka kerta, kun sähläsin vieraiden harjojen tai suitsien remmien kanssa.
Olin ratsastanut Pellalla kerran aikaisemminkin. Tuntui, että alkeistunnista, jonka olin istunut ponin selässä, oli useampikin ikuisuus. Olin silloin verestänyt ratsastuksen perusteita ja pompotellut pehmeästi Pellan selässä sen silloinen hoitaja Selena ponin rinnalla hölkäten. Jasonkin oli ollut samalla tunnilla. Tuntui uskomattomalta, että siitä tosiaankin oli vasta kaksi vuotta.
Keräännyimme varsalaitumelle. Ilta oli jo niellyt metsänreunuksen ja värittänyt sen tummilla varjoillaan. Venna, jota Sandra piteli kuolainten alapuolelta, tuijotteli ympäriinsä pää korkealla ja korvat hörössä. Siiri olisi tahtonut vaellella ympäri laidunta ruohonleikkurina, mutta Britta oli tarttunut ponin pitkään pellavaiseen harjaan ja piteli siitä tiukalla otteella. Ponin veikeät silmät välkkyivät otsatukan alla, se taisi miettiä lisää metkuja Britan päänmenoksi.
Ketään ei kuulunut laitumelle. Kun Inksukin oli saapunut hännänhuippuna vetäen Walmaa perässään, minua alkoi jo epäilyttää. Seisoimme siinä pienessä alkavassa tihkusateessa, ilta pimeni koko ajan ympärillämme ja minun takaraivossani palloili pieni Bonnie, joka kaipasi liikuntaa ennen iltaheiniä. Sysäsin ruskean pusakkani hihan syrjään ranteelta ja vilkaisin kelloa. Olin melkein unohtaa vieressäni seisovan Pellan, niin ystävällisesti ja kaikennähnein silmin se seisoi pää puolitangossa ja katseli Walman ja Siirin paksujen takamuksien suuntaan.
Pellan ja Bonnien selkein ero selveni minulle sillä hetkellä, kun laitumen portti kaukana aukesi ja keltaiseen sadetakkiin pukeutunut hahmo livahti sisään. Hän oli vetänyt hupun päähänsä ja kulkea lampsi kapeine jalkoineen ja huonoine ryhteineen meitä kohti. Bonnie olisi tässä vaiheessa ponkaissut ulos suitsistaan ja painunut viivana talliin (Venna esitti tästä samasta lievennetyn version viskomalla hurjana päätään), mutta Pella vilkaisi tulijaa, rekisteröi sen vaarattomaksi ja käänsi päänsä mutkalle voidakseen nyhertää kutiavaa lapaansa. Minä seisoin kädet suorina ja ohjat niistä löysinä roikkuen ja tajusin hitaasti, että tällä tunnilla en saisi nauttia varoittamattomista sivuhypyistä tai muista herkän ponin omistamisen ”mukavuuksista”.
Hupun alta ilmestyi Kasper, jonka tympeä ilme kertoi vaihtoehtoja jättämättä hänen mielipiteensä varsalaitumella seisovasta joukosta. Kunniakkuutensa säilyttäen hän kuitenkin kaivoi takin isosta taskusta punakantisen vihkon ja luki suoraan siitä keskeytymättömänä litaniana pätkän, joka saattoi olla yritys runosta.
”On metsälammella aarre, sen peikko veteen hukuttanut on. Kas tässä teille valot, valkoinen tiiliskivi aarteen paljastaa”, Kasper äänsi selkeästi. Minä jouduin kääntämään kasvoni ja aloin kyhnyttää keskittyneesti Pellan kylkeä, etteivät väreilevät suupieleni paljastaisi minua.
”Ihan itsekö kirjoitit?” kysyin vedettyäni ensin rauhoittuakseni keuhkot täyteen ilmaa. Vannoin mielessäni, että jos joskus tarvitsisin onnitteluvärssyjen kirjoittajaa, käyttäisin Kasperia.
Homma oli selvä. Kasper jakoi meille taskulamput, me kapusimme kuka tyylillämme ponien selkään ja kannustimme ne käyntiin. Kasper piti meille porttia auki, jotta pääsimme ulos laitumelta, ja lähti sitten luultavasti pikakävelyluokan voittavaa vauhtia kohti päärakennusta. Pellan askeleet heilauttivat minua kevyesti puolelta toiselle, sen leveä selkä oli turvallinen ja jalkani roikkuivat niin matalalla, että olisin melkein voinut jarruttaa vauhtia kantapäillä. Walma ja Siirikin tuntuivat olevan paljon lähempänä kuin tavallisesti.
Kuljimme käynnissä ja rennossa ravissa jutellen niitä näitä. Kertasimme aina silloin tällöin Kasperin runon jotta mielessä pysyi kirkkaana, mitä varten kuljailimme puiden välissä keskellä syksyn pimeyttä. Siiri oli Vennan tapaan valppaana ja käänteli korviaan pieneläinten rapisuttaessa ohittamiamme pusikoita, mutta Britan ratsastettua sen lähemmäs muita poneja sekin rentoutui. Pellan versio tarkkaavaisesta metsäkäyttäytymisestä oli tanaan höristetty korvapari ja tyytyväisen innokas askellus ponijoukkion kärjessä. Se asetti pikkuiset kavionsa tarkasti juurakkojen ja kivien lomaan ja venytti kaulaansa pitkälle maata kohti. Annoin ohjien olla pitkinä ja keskityin ponin ihanan lämpimään, hiljalleen keinahtelevaan selkään.
”Tuolla se lampi on”, Sandra sanoi lopulta. Nuoren puuvesakon takana tosiaan näkyi pimeässä kiiltävä, tyyni vedenpinta. Hevoset rämpivät yllättävän halukkaasti tihkusateen ja taipuisien puunoksien lävitse rannalle (voitte arvata, mitä Bonnie olisi tästä sanonut) ja Pella laski päänsä juodakseen. Ilman taskulampun valoakin olisimme nähneet valkean, vedenpinnan alla väräjävän tiiliskiven.
Pitkällisen keskustelun perusteella minä laskeuduin Pellan selästä ja kävin katkomassa pajusta neljä erimittaista oksanpätkää. Kukaan ei ollut erityisen innokas työntämään käsiään hyiseen mustaan veteen. Britta, jolle lyhyin tikku päätyi, näytti hapanta naamaa mutta asettui sitten polvilleen ja kahmaisi rohkeasti aarteen vedestä. Pisarat lennähtivät korkealle ja ropisivat tummaan maahan tai Britan päälle. Siiri vetäytyi kauhistuneena kauemmas ja tuijotti ratsastajaansa ilmeellä, joka kuvasi mitä suurinta typertyneisyyttä.
Palasimme tallille äskeistä reippaamassa tahdissa. Tiiliskivi oli kiilattu Siirin säälle Britan jalkojen eteen ja hän työnsi vuoron perään toisen kätensä taskuunsa lämmitelläkseen sormiaan. Tihkussa kostuneet hanskat eivät kuulemma auttaneet enää kovinkaan paljoa. Pella ravasi mielellään kapeaa, pimeää polkua pitkin, se taisi tietää että olimme palaamassa tallille.
Kun olimme hoitaneet ponit pikavauhtia, kokoonnuimme satulahuoneeseen. Tuntui, että jokaisen sormet syyhysivät avaamattoman laatikon puoleen.
Kannen lopulta naksahtaessa auki me kaikki kiljahdimme.
”Ei voi olla totta!”
”Tää on niin sen tapaista!”
”Kasper!!”
Ja niin me kompastelimme jaloillemme ja ryntäsimme siltä istumalta koputtelemaan päärakennuksen ulko-oveen.
Kiitos mahtavasta tunnista ja kuvista!
|
|
|
|
Post by Inkeri on Dec 13, 2014 17:07:57 GMT 2
"Hah, Walma - jes!" olivat mun ekat fiilikset tuntilistaa tiiraillessani. Hienoisesti olin Annelle vihjaissutkin, että olisi kiva kokeilla Seppeleen pienintä myös miniponitunnin muodossa, kun meidän yhteistyö kesäleirillä sujui niin mallikkaasti - joissain kohdissa.
Tokat fiilikset sisälsivät jäätävää röhönaurua - tosin mun pään sisällä, ulos pääsi vain pientä tirskuntaa. Siirtäessäni katsettani hieman alemmas listassa, siellä seisoi: Britta - Siiri. Pääsisi Brisu viimein kokeilemaan meitsin karvakebabbia. Tästä tulisi jotain niiin hauskaa ja näkemisen arvoista.
Ilma ei ainakaan suosinut meitä innokkaita poniratsastajia. Jo pelkkä Walman tarhasta hakeminen oli jäätävää tuskaa siinä kaatosateessa, joka tosin kärsi varmaan jonkin sortin identiteettikriisistä pallotellessaan tihkusateen ja halkaisijaltaan about kymmenen sentin luokkaa olevien pisaroiden välillä. Menomatkaa tosin väritti eräs ruskea pilkku meitsin näkökentässä; Sirpa vei Brittaa satanolla iskemällä jarrut pohjaan - kun sitä ei yyyhtään voinut kiinnostaa. Walma sen sijaan tepsutti innokkaasti ruuanhaji sieraimissaan mun vierellä kohti tallia - propsit vaan Claralle onnistuneesta käytöskoulun pitämisestä sille ponille.
Walma oli Siiriä parempi varusteidenkin vastaanottamisessa, eikä mulla ollut mitään ongelmia pikkuponin kanssa. Rapsuttelin sitä kunnolla käytävällä, samalla kun Britta Siireineen sai taistella ihan kaikesta Makkaran kanssa.
"Hahahahhahaha ootko hahahaha ihan varma, ettet ahhaah tarvii vaik apua?" tiedustelin ystävällisesti, saaden vastaukseksi jäätävän mulkaisun. Fine, jos ei ystävän avut kelvanneet, niin ei sitten.
Meidät oli määrätty tulemaan varsalaitumelle, mikä oli pikkuisen yllättävää, mutta mitä muuta kuin yllätyksiä voi odottaa minaritunneilta? Lisäksi kaikilla oli tiedossa, että Anne oli sairaslomalla ja Pirre varsin varattu illan viimeiselle tunnille maneesissa, joten mielessä pyöri lähinnä yksi kysymys: kuka ihme pitäisi tunnin, jos oletettiin, että se ei sisältäisi vain varsalaitumen keskellä seisoskelua?
Ponit alkoivat käydä semikärsimättömiksi. Siirin korvat pyörivät kuin väkkärät, Venna ja jopa Pella-mummo steppailivat paikallaan Sandran ja Salman yrittäessä parhaansa mukaan rauhoitella niitä. Ainoastaan Walma - propsit jälleen Claralle - keskittyi olennaiseen, eli ruohoon, jota oli ympärillä silmänkantamattomiin.
"Seisottavat meitä täällä sateessa varmaan tahallaan - tai sitten koko tunti on peruttu tai jotain", mutisin puoliääneen ja kiskaisin Walman pään ylös ärtyneenä. Mulla olisi ollut tiistai-illalle parempaakin käyttöä.
Kun lopulta joku kirkkaankeltaisessa sadetakissaan suvaitsi saapua paikalle, tiesin, miltä jerusalemlaisista tuntui Jeesuksen ratsastaessa aasilla heidän ohitseen. Tosin, kyseisen kansan edustajat tuskin repesivät jäätävään röhönauruun, kun heidän ilonlähteensä paljastui tallin ykkösgingeri Kasper Laineeksi - ah-niin-motivoituneena työhönsä, kuten aina. Nauru vain yltyi, kun punapää luki sanoissaan takellellen ja tasapaksusti varsin #artsyn runonsa, joka tiedotti meille, että saisimme taskulamput, ja että meidän pitäisi etsiä joku aarre metiköstä.
"Ihan itekkö kirjotit?" Salma kysyi Kassulta, saaden meidät muut höröttämään vielä enemmän. Kasper nyökkäsi ylpeän näköisenä ja törkkäsi meille lamput ilmoittaen sitten häipyvänsä kahville. Jaa.
"Let's go girls!" Salma ilmoitti sitten, ja niin poniletka viimein poistui etsimään aarretta pimeään metsään syksyisen sateen edelleen jatkaessa ropinaansa. Meitsi oli jo umpijäässä, eikä tunti ollut edes vielä alkanut kunnolla. Jippii.
Siellä me sitten hytisten kierreltiin ja kaarreltiin taskulamppujen valossa jutellen vähän kaikesta maan ja taivaan väliltä. Olin entistä vakuuttuneempi siitä, että mulla tosiaankin olisi ollut tiistai-illalle parempaakin tekemistä, kun sain jostain vanhasta ja jättimäisestä kuusesta alaoksat sadevesineen naamalleni, ja kun Walma tuon tuosta poikkesi pusikkoon ja pysähteli ruokatauoille. Tästä ei tulisi Claralle pointseja.
Päivän viimeisen naurukohtauksen sain, kun löysimme tien lammelle, ja arvoimme pitkällä tikulla, kuka nostaisi lammesta sen boksin, johon "aarre" oli piilotettu.
"Eikääääääh, emmä haluu!" Britta valitti, mutta alistui kuitenkin kohtaloonsa. Ahahahahahah, ihan oikein sille.
Lopulta sitten pääsimme lähtemään kohti Seppelettä selvittämään, mitä laatikosta paljastuisi. Tosin, mua eivät hirveästi sillä hetkellä Kassun aarteet kiinnostaneet, sillä olin niin jäässä, että iso mukillisessa kaakaota oli mulle aarretta tarpeeksi.
Kiitos tunnista!
|
|
|
|
Post by Sandra on Mar 20, 2015 22:53:06 GMT 2
Jo valmiina kylmissäni talutin Vennan varsalaitumelle kaartoon. Suoraan sanottuna olisin kaikkein mieluiten jättänyt tunnin väliin tai siirtänyt sen vähintäänkin jonnekkin lämpöisempään aikaan. Pieni aavistus kuitenkin pyöri päässäni, että tunti oli tarkoituksella siirretty tihkusateiseen iltaan. Tarkemmin kuitenkin ajateltuani, päätin urheasti kestää kylmän. Nyt kun jo tovin kärkyttyäni olin saanut mahdollisuuden ratsastaa Vennalla, en kyllä jättäisi sitä väliin. En edes vaikka ulkona alkoi jo silmissäkin pimetä, ja vaikka ihon nousi kananlihalle kylmästä viimasta.. Muillakaan ei näyttänyt olevan ilo ylimmillään, joten luonnollisesti oli tavallista hiljaisempaakin. Myös Venna tuntui närkästyvän seisoskelusta, joten muistin taputella sitä vähän väliä.
Emme olleet välttämättä seisoneet kylmissämme vielä kauaakaan, kun jo alkoi kuulua suunnasta jos toisestakin tyytymätöntä nurinaa. Kylmässä aika tuntui kuitenkin pysähtyvän, joten päätin, että valittaminen oli siinä kohtaa vähintäänkin aiheellista.
Kun sitten keltaiseen sadettakkiin suojautunut Kassu asteli paikalle, sai hän minulta pienen äreän katseen osakseen - vaikkakin tosin Inkeri ja Britta hieman tirskahtelivat. Pientä iloa toi se, että mies ei itsekkään näyttänyt kovinkaan aurinkoiselta, tuttu juttu. Onneksi pinnaamme ei oltu kuitenkaan koeteltu yhtään pidempään, kuka tietää mitä olisi muuten käynyt Kassulle, joka huvittavan arvokkaasti lausui runon: "On metsälammella aarre, sen peikko veteen hukuttanut on. Kas tässä teille valot, valkoinen tiiliskivi aarteen paljastaa."
Aivoni raksuttivat sillä hetkellä varsin hitaasti, mutta onneksi kylmyys ei ollut jäädyttänyt muiden aivoja, joten selvisin nousemalla Vennan selkään muiden esimerkkiä seuraten. Poni allani steppasi kärsimättömänä, mutta onneksi ennen kuin tilanne kehittyi liian räjähdys herkäksi, sain muiden perässä antaa Vennan lähteä liikkeelle. Huh!
Kävelimme ja ravailimme aluksi rennosti. Tai ainakin yritin olla rentona, vaikka Vennan ja muiden ponien korvat kääntyilivät tiuhaan tahtiin. Nautin silti joka hetkestä jonka sain liinaharjaisen ponin selässä viettää. Tuntui mukavalta kun ei jokaisella ravipätkällä horjunut kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin, eikä ollut vaaraa muksahtaa selästä alas - ainakaan kovin korkealta. Vaikka Venna paikoittain jännittyi, tuntui se silti kuuntelevan apujani hyvin.
Sade ei onneksi ollut huomattavasti yltynyt, joten liian ohut sininen tuulitakkini välttyi pahemmalta ryöpytykseltä. Vaikka niin iltasaikaan aivoni valmistautuivat jo lepoon, olis tajunnut sentään sen, että runossa oli vihjailtu jonkun löytyvän veden ääreltä. Tai siis aarteen, niinhän se meni? Tai sitten olin kuunnellut vain muiden puhetta. Kyllä, niin sen täytyi olla; miten ikinä olisin voinut pystyä niin vaikeaan ajattelu- sekä päättelytoimintaan. Ehkä olin piiloblondi, ei, kyllä pistin aivottomuuteni mieluummin kylmyyden piikkiin, joka selvästikkin oli lähettänyt järkeni talvihorrokseen. Oli miten oli, edessämme siinsi lampi jonka pystyin tunnistamaan helpohkosti Ariston selässä vietettyjen tuntien kautta. Sain ilmoitettua siitä myös muille.
"Tuolla se lampi on!" Hihkaisin kuin horroksesta heränneenä (näyttäen takuulla tyhmemmältä kuin mihin olin koskaan pystynyt) ja viittoilin suurieleisesti edessä olevaan lampeen. Sitten katseeni kiinnittyi selvästi hahmotuvaan tiiliskiveen. Se ei voinut tarkoittaa muuta kuin sitä, että sitä ei saataisi sieltä kastelematta itseään. Kuin ihmeen kaupalla onni suosi kerrankin minua, ja vetäisin tarpeeksi pitkän tikun, joten pysyin niin kuivana kuin vain oli mahdollista. Sen sijaan Britta joutui uhrautumaan.
Paluumatka sujui astetta reippaammin. Kylmyys oli selvästi suurin syy - tässä vaiheessa minunkin kävi jo sääliksi Britta parkaa, jonka märistä hanskoista oli korkeintaan haittaa sormille. Osaa saattoi kiinnostaa myöskin aarre, mutta minä lukeuduin niihin, jotka halusivat vain äkkiä lämpöiseen. Mikä voittaisi muka lämpöisen - ei, kuuman suihkun sekä kupillisen höyryävää kaakaota. Ei mikään!
Tunti oli mahti, vaikkakin seuraavalla kerralla tarkistaisin vähintäänkin useaan otteeseen säätiedotuksen, ennen kuin ilmoittautuisin miniponit tunnille uudemman kertaa..
|
|
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!