13.09.2014 Syysmaasto

[Anne]

Syksyinen maasto, avoin sebeläisille!

Mukaan mahtuu 12 osallistujaa!

Anne - Rotta
Fiia - Elmo
Lynn - Edi
Sandra - Aristo
Inkku - Sirpa
Pihla - Windi
Salma - Bona
Emmy - Reino
Clara - Walma
Kuú - Eela
Luna - Humu
Helge - Venna
Tuulia - Hestia

Syysmaasto alkoi leppoisissa merkeissä. Aurinkoisella pihalla järjestäydyttiin jonoon ja lähdettiin kohti metsää.




Alkuun otettiin metsässä samoilua käynnissä. Joskaan pikkuponit eivät halutussa askellajissa aivan pysyneet..




Rennon ravipätkän jälkeen oli taas aika kävellä. Ponit ja ratsastajat nauttivat täydellisestä syyssäästä täysin rinnoin.




Kuivat peltoja kiertävät polut kutsuivat laukkaamaan. Tasaisen varmaa menoa Pihlalta ja Windiltä.




Osa poneista kuumui loppua kohden, kuten Hestia. Emmy sai Reiskan kulkemaan hyvin ja rennosti. Vennakin käyttäytyi.


Olipahan upea, syksyinen maasto!

[Kikka]

Syysmaastoilua, yllätyksiä ja kiitolaukkaa

Seppele kuhisi elämää, vaikka oli sunnuntai, eikä vakiotunteja ollut. Kaksitoista sebeläistä valmistautui reilun tunnin syksyiseen maastoon. Tunsin perhosten lentelevän vatsanpohjalla, kun harjasin Vennaa karsinassa. Olin saanut sitoa tamman kiinni, sillä se vaikutti levottomalta. Eikä Venna muuten ollut ainoa, vaan ilmapiiri ympärillämme hehkui tietynlaista jännitystä. Koskaan ei voinut tietää, mitä maastossa tapahtuisi. Kaikilla hevosista oli toki maastokokemusta, samaten ratsastajilla, mutta olihan se nyt jotain. Retki ruskansävyihin pukeutuneeseen metsään, talveen valmistautuvaan luontoon. Karhutkin alkaisivat pian valmistautua talveen, ne vaeltaisivat ympäri metsää etsien ravintoa. Linnut, jotka eivät olleet jo lähteneet, alkoivat suunnitella muuttoa lämpimämpään paikkaan, takaisin kesään. Puiden lehdet vaihtoivat väriä lämpimiin oranssin sävyihin, ja yksi kerrallaan putosivat maahan, jossa ne sitten kahisivat kavioiden alla, iloisen seurueen ratsastaessa halki metsien. Ratsastajat vaihtoivat t- paidoista huppareihin, ja joku saattoi sujauttaa ratsastuskenkien sisään ylimääräiset villasukat. Sellaista syksy oli, oikeastaan aika mukavaa. Tunnelmallista. 

Venna pyöri kuin väkkärä yrittäessäni saada jalkaa jalustimeen. Se ei ollut sille normaalia käytöstä, mutten voinut moittia hyväntuulista, positiivisesti innostunutta Vennaa. Yleensä kun tamma suvaitsi näyttää minulle melko hapanta naamaa, oli tämä yllättävä pirteys mukavaa vaihtelua. Iloinen olin minäkin, odotin syysmaastoa yhdessä Vennan kanssa kieltämättä innolla. En ollut aiemmin kivunnut tamman selkään, mutta kerta se oli ensimmäinenkin. Miten sen voisi muka tehdä paremmin kuin vaeltamalla syksyisessä metsässä yhdessä muiden ratsukkojen kanssa? Mukana oli väkeä värikästä, niin isompia kuin pienenpiäkin ratsuja seisoi pihamaalla, ratsastajien yrittäessä parhaansa mukaan napata jalustin jalkaansa ja nousta satulaan. Osa oli jo onnistunut, osa seisoi yhä maankamaralla. Huomasin tilaisuuteni tulleen, kun Venna pysähtyi katsomaan kauempama toikkaroivaa hevosta. Työnsin jalkani jalustimeen, ja pian istuin vaaleanruskeassa yleissatulassa. Venna tuntui selästä käsin melko pienikokoiselta, mutta itselleni sopivalta. Hyvä niin, olihan tamma hoidokkini. 

Ratsastajat istuivat vihdoin kaikki satulassa, ja letka järjestyi Annen luettelemaan järjestykseen tallipihalle. Itse olin Vennan kanssa viimeisten joukossa, heti isojen hevosten takana. Tunsin oloni turvalliseksi istuessani kevyesti narahtelevassa satulassa, lämmin, eläväinen poni allani. Toivoin retkeltä edes muutamaa laukkaosuutta, vaikkei sen ehkä pitänyt olla ensimmäisenä mielessä maastoillessaan vieraalla ponilla ensi kertaa. Ja vieraissa maastoissa, joita en kunnolla tuntenut. Lukuunottamatta sitä yhtä kertaa, kun Lunan kanssa taluttelimme hevosia maastakäsin. Pitäisi ehdottaa tytölle, että otettaisiin uusiksi joku päivä. Metsässä oli niin rentouttavaa, että viihdyin siellä mielelläni. Bladenkin kanssa voisi jokin päivä lähteä maastoilemaan, pyytää vaikka Ican tai Tuulian kaveriksi. Näihin mietteisiin jäin hevosjonon lähtiessä käynnissä metsään. 

Kuuntelin ympärilläni kuuluvaa hälinää, kun ratsastajat juttelivat kuka kenenkin kanssa. Joku nauroi ponin heittäessä pukkiloikkaa, ja kolmas pidätti ohjista hermostuksissaan. Venna käyttäytyi yllättävän mallikkaasti, ja sain keskittyä nauttimaan maisemista. Vielä oli vehreyttä puiden lehdillä, ja mustikoita varvut sinisenään, mutta syksyn tulon silti huomasi. Oli pieniä merkkejä, sellaisia jotka tarkkailemalla oli mahdollista huomata. Näin muuttolintuparven matkalla kohti etelää, oranssin sävyjä keräävät heinikot polun laidassa. Ja ilma, se ei ollut enää kesäisen paahtava, vaan aivan kuin olisin voinut haistaa syksyn ilmassa. Säikähdin tahtomattani, kun Anne yhtäkkiä pysäytti ravaavan letkan, ja korotti ääntään. Huomasin siinä samalla, miksi meidät oli pysäytetty. Muutaman metrin päässä oli muurahaiskeko. Täysin, viimeiseen asti runneltuna. Se saattoi tarkoittaa vain yhtä asiaa, josta en ollut kovinkaan innoissani. Koska tuhotöiden tuoreuden todisti maassa lojuva ruskea keko, olin asiasta aivan varma. Lähistöllä oli ollut... karhu.

Annen huomautus varovaisuudesta sai osan ratsastajista hämilleen. Sydän takoi rinnassani, ja vaikka tiesinkin karhun kohtaamisen metsässä - varsinkin tälläisen saattueen kanssa, olevan harvinaista, kiedoin sormeni tiukasti Vennan valkoisiin jouhiin. Puristin harjaa käsissäni, ja se antoi minulle rauhallisuuden tunnetta. Venna oli ehkä huomannut yllättävän hermostumiseni, ja puhisi korvat eteenpäin suunnattuina. Taputin sen punakultaista karvapeitettä, ja kuiskin tammalle hiljaa. Mitään hätää ei ollut, karhu saattoi olla ties miten kaukana. Eivät ne ihmisten lähelle tulleet. Paitsi että.. Mieleeni palasivat ne kummalliset viheltävät äänet, joita osa tallilaisista oli kuullut ratsastaessaan. Ei, eivät ne voineet karhusta johtua, päättelin, lähinnä vain itseäni rauhoittaakseni. Hain lohtua Vennan tahdikkaasta ravista, johon jono oli huomaamattani siirtynyt, Vennakin muiden mukana. Sain itseni lopulta rauhoittumaan, ja keskityin kevennyksen rytmiin. 

"Pian laukataan! Huutakaa taaksepäin!" kuului edestäni. Hymyilin innostuneena edessäni ratsastavalle tytölle, ja kailotin viestin taaksepäin. Olin jo autuaasti unohtanut äskeisen välikohtauksen, ja keskityin tulevaan. Hevoset aistivat edessä olevan riemun, ne pian laukkaisivat sydämensä kyllyydestä, askeleet venyen ja harja ratsastajan kasvoja piiskaten. Venna höristi korviaan edessä olevien kiihdyttäessä vauhtiaan, ja jouduin tekemään muutamia pidätteitä. Vetäisin henkeä ja poni sai laukka-avut. Tunsin kuinka ravin levoton rytmi vaihtui, kuinka Venna hypähti innoissaan laukkaan. Vennalla oli ihana laukka! Tamma painoi kevyehkösti kädelle, kaviot rummuttivat polun pintaa. Kevyeeseen istuntaan nousten annoin ohjaa, sillä edellä menevät puoliveriset painelivat kovaa. Venna luimisti korviaan ja syöksähti vauhtiin, melkein tunsin kuinka adrenaliini jysähti sen suoniin. Tätä se rakasti, laukkaamista villinä ja vapaana. Ei maneesin seiniä ympärillä, ei ratsastajaa joka vaati taipumaan kauniisti laukkavoltilla. Vain kasvoja pieksevä tuuli ja kavioiden rytmikäs rummutus. Tämä se oli elämää!

Kiitos tunnista ja upeasta kuvasta, Anne!

[Pihla]

Ratsukseni oli valittu minulle uusi tuttavuus Windi. Tamma kuitenkin vaikutti melko mukavalta. Alkumatka sujui hyvin, kuten aina, jutellen. Juttua riitti syksystä jouluun asti. Menimme ylä- ja alamäkiä ja pellon reunoja. Pian aloitimme rennon ravailun. Keräsin ohjia hieman käsiini enemmän ja komensin Windiä muiden perään. Tamma ei lähtenyt aluksi, mutta lopulta nosti ravin, kun huomasi muiden menevän jo kauempana. Kevensin askelten tahtiin. Satulat narisivat ja puut vilistivät ohi. Sellaiset maastot olivat aina yhtä ihania. Sai vain nauttia rauhasta, linnun laulusta ja satulan narinasta. Windilläkin näytti olevan mukavaa, tamma kulki korvat höröllä eteenpäin.

Hidastimme käyntiin aivan yhtäkkiä. Lopulta jono pysähtyi. Anne alkoi puhua jotain muurahaispesästä ja karhuista. Hyi. Jo sana ”karhu” sai minut kananlihalle. Sellaista en ikinä haluaisi nähdä, en ikinä. Poikkeuksena tietenkin eläintarhojen pikkuiset nallet, jotka olivat kaukana ihmisistä. En tajua, miksi olinkin joskus halunnut eläintarhaan töihin. Vaikka eivät hevoset hirveän paljoa turvallisempia olleet. Sen sain huomata, kun Windi vetäisi yhtäkkiä päänsä alas. Lensin ohjien mukana nojaamaan kaulaa vasten. Nopea vetäisy sai Windin taas ylös ja minut hereille.

Aloitimme laukkaamisen peltopolut, jotka olivat kuivia. Windi oli mahtava! Tammalla oli tasainen ja varma askel, jossa oli miellyttävää istua. Olisin voinut laukata vaikka kuinka kauan! Saimme kuitenkin vain laukata tietyn pätkän, jonka jälkeen piti hidastaa raviin. Windi oli taputuksensa ansainnut. Tammasta tulikin yksi suosikkini Pellan jälkeen. Toki kaikki ratsut olivat omalla tavallaan mukavia, jopa ne laiskat.

Loppua kohden sain vähän väliä pidätellä Windiä. Tamma taisi tajuta, että olimme matkalla tallille. Niin näytti moni muukin. En siis ollut ainoa, joka sai istua tiiviisti satulassa ja tekemään jatkuvasti pidätteitä. Juuri ennenkö saavuimme tielle, mistä näki tallipihaan, sain annettua Windille enemmän ohjaa. Tamma laskikin päänsä varsin halukkaasti.

Pihassa taputin Windiä tavallista kauemmin ja nousin sitten alas selästä. Talutimme ratsut peräkkäin talliin niin, ettei ruuhkaa syntynyt. Tämä syysmaasto oli huikea ja mieleenpainuva!

Sori tuli vähä lyhyt...

Kiitos kuitenkin maastosta ja mielettömän upeasta kuvasta, kiitos!

[Fiia]

Ihania kuvia!


Aamupäivä on huikaisevan kaunis, kuin sadusta. Aurinko paistaa kylmänsiniseltä taivaalta ja saa ruskan oranssinpunaiset sävyt korostumaan entisestään. Maastoon on lähdössä täydet kaksitoista ratsukkoa Annen ja Rotan johdolla, joten lähtöhärdellissä kestää hetki: satulavöitä pitää kiristää, jalustimia lyhentää ja liian innokkaita hevosia pidellä paikoillaan. Minä istun Elmon satulassa ja nautiskelen tunnelmasta. Maastoilu isossa porukassa aina säännöllisin väliajoin on hurjan hauskaa, ja olen tyytyväinen siihen, että mahduin mukaan.

Kun lopulta pääsemme lähtemään matkaan, ohjaan Elmon Annen ohjeiden mukaisesti Humun taakse ja Edin eteen. Lynnia, joka nyt keikkuu vaalean poniruunan selässä takanamme, on näkynyt viime aikoina mukavan usein Seppeleessä. Silti päivittämistä riittää aina. Tyttö kertoilee valittuja paloja ravitallin toilailuista ja Simon treeneistä, ja minä saan nauraa itseni lämpimäksi jo alkukäyntien aikana. Muutaman sanan vaihdan myös edellä menevän, hieman hiljaisemman Lunan kanssa, jonka ura Humun hoitajana on alkanut ilmeisen mukavasti.

Aluksi Anne vie meidät kiipeilemään pienille poluille metsän siimekseen. Hevoset joutuvat keskittymään siihen, mihin kavionsa asettavat, mutta me poniratsastajat saamme olla aika rennosti. Elmo tuntuu leppoisalta, mutta ei missään nimessä laiskalta – aina jyrkemmissä mäissä se karkaa muutaman askeleen ajaksi raville eikä koskaan päästä Humun punertavaa häntää metriä kauemmas. Silti sitä ei tarvitse jarrutella kädet kipeinä edes ravipätkillä. Keventelen rauhassa ponin kyydissä, ohja kevyellä tuntumalla, ja hymyilen itsekseni. Elmo tuntuu nauttivan vähintään yhtä paljon kuin minäkin. Sen korvat ovat tarkkaavaisesti pystyssä ja askel vetävä, mutta ei kiireinen.

Ravipätkän jälkeen kävelemme taas, kunnes saavutamme pellot. Niitä kiertävät kuivat polut ovat kuin tehtyjä laukkaamiseen, minkä Annekin huomaa.
”Laukataan!” viesti kantaa taaksepäin jonossa. Kun se on saavuttanut viimeisetkin ratsukot, Anne siirtää Rotan ravin kautta laukkaan, ja me muut seuramme perässä. Yritän jättää Humuun parin hevosenmitan välimatkan, mutta Elmo ei ole aivan samaa mieltä. Pari napakampaa pidätettä saa ruunan kuitenkin tyytymään rauhalliseen harjoituslaukkaan. Pellolta lehahtaa ilmaan muutama iso lintu, mutta Elmo ei jaksa niitä säikkyä. Se on liian keskittynyt kiitämään eteenpäin.

Kuten aina, laukka tuntuu loppuvan aivan liian pian – Elmonkin mielestä. Poni ravistelee päätään tyytymättömänä, kun istun alas satulaan ja pyydän sen raville ja siitä käyntiin.
”Pöhkö poni”, torun ohjia nyppivää ponia hellästi. ”Ehditään me vielä tänä syksynä maastoon vaikka kuinka monta kertaa.”
Elmoa se ei lohduta – se kun haluaa laukata nyt. Eikä näytä lohduttavan Ediäkään.
”Huh! Edihän ihan innostui”, Lynn nauraa.
”Sama täällä”, käännyn hymyilemään tytölle ja silitän Elmon lämmintä kylkeä.
Meidän ratsumme kaikeksi onneksi rauhoittuvat kävelemään, eivätkä viimeisellä ravipätkälläkään kisko ohjia jatkuvasti pois käsistä. Osa poneista sen sijaan suorastaan villiintyy, kun Seppele alkaa lähestyä. Hestia ravaisi paikoillaan, poikittain ja vaikka takaperin, eikä shetlanninponejakaan oikeastaan huvita kävellä. En kuitenkaan yhtään epäile, etteivätkö kaikki olisi nauttineet maastosta. Parempaa säätä ei oikeastaan voisi toivoa, eikä seurassakaan mitään valittamista ole – kaikkea muuta!

[Salma]

Meitä oli pitkä liuta tallipihalla valmistautumassa syksyn ensimmäisiin yhteisiin maastolenkkeihin. Satulavöitä kiristeltiin, hevoset kuopivat energisinä kuivaa tallipihaa ja aurinko porotti selkään niin kuin olisi ollut heinäkuu. Uudet hoitajat vilkuilivat silmäkulmastaan mallia kun vanhemmat jo järjestäytyivät jonoon Annen ja Rotan perään. Rotan sininen silmä välkähti kun se kohotti päätään ja hirnui pitkään.

Bonnie oli reippaalla päällä. Se höristeli tyytyväisenä korviaan, kun jono käyskenteli puiden väliin, ja otti silkasta ilosta pari raviaskelta. Minä istuin satulaan ja pidätin kevyillä ohjasotteilla ponin takaisin käyntiin. Olimme olleet pari viime päivää liikkeellä vasta ilta-aikaan ja treenanneet synkkää koulupuurtoa maneesissa. Tuntui, että kumpikin meistä oli kaivannut tätä lenkkiä. Clara ja Inkeri kuuluivat jutustelevan jonon hännillä pikkuponien selässä ja edessämme kulkeva Humu yritti napsia vihreästä vattupuskasta lehtiä mukaansa. Oli mukavaa.

Peltomaiseman auetessa edessämme Bonnie ravisteli päätään ja otti muutaman sivuaskeleen. Olimme ravanneet metsässä parilla hyvällä polulla ja jo silloin poni oli ilmoittanut selkeästi halustaan laukata. Se taisi tietää, että näillä poluilla Anne oli aiemminkin nostanut kätensä laukkamerkiksi. Minä tiivistin istuntaani, tein muutaman puolipidätteen ja ohjasin paikoillaan pompahtelevan Bonnien lähemmäs ojanreunaa, ettei se hönkisi Humun häntään. Kun Anne huusi laukkakäskyn jonon kärjestä, Bonnie tuskin odotti minun pohkeitani kun se jo sinkosi eteenpäin. Syyslehdet kahisivat ponin kavioissa, se venytti itseään pitkäksi ja minun oli pakko piiloutua harjan taakse. Vauhdin kyyneleet valuivat silmistäni ja punaiset ruskapuut vilahtelivat molemmin puolin ohi kimon pinkoessa polkua eteenpäin. Hidastimme vasta polun kaventuessa ja muuttuessa märäksi ja epätasaiseksi.

Hymy tuntui jämähtäneen poskilleni, niin iloinen olin, kun ratsastimme kuivaheinäiselle aukiolle. Siellä täällä ruoho vielä piti pintansa ja nousi maasta villinä vihreänä irokeesina, mutta keltaiset ja oranssit lehdet olivat jo asuttaneet sen. Bonnie nosteli jalkojaan ja ravasi innostunutta, korkeaa ravia kaula kaarella ja harja hauskasti hypähdellen. Minä sivelin kädelläni sen pehmeää kaulaa ja istuin alas harjoitusraviin. Saattoiko mikään olla ihanampaa!

Kiitos mahtavasta maastosta!

[Kuú]

Satula nahkainen on tuttu ja pehmeä. Hevonen, jonka selkään se sopii on vielä tutumpi. Tuo hevonen on syksyinen puhallus niskassa, lämmin tuhahdus, kun olen kumartunut oikomaan martingaalia se laskee päätään ja puhaltaa niskaani vasten. Purskahdan nauruun. Aurinko kultaa poskeni ja Eelan kyljet. 

Satulassa jälleen ja metsässä jälleen. Ravia tutuilla poluilla ja kumartuminen tuon tietyn oksan alta. Koivun siemenet pyörteilevät ilmassa ja keltaiset lehdet leijailevat hiljaa askelten tahdissa. Rotan takapuoli keikkuu edessä ja Eela heilauttelee päätään puolelta toiselle. 

Kiipeily kalliolla tuntuu hyvälle, saa voimistella jalkojaan ja käsiään ja keskittyä kunnolla. 

Pellon reunalla Anne kajauttaa "Laukkaan!" Eela viskoo päätään ja häntäänsä ja talloo polulla oikea lapa edellä, se haluaa jo mennä ja antaa syyspellon tuta hevosten villin ilon. Pieniä pehmeitä pidätteitä ohjia pitkin Eelan herkkään suupieleen, annan painoni laskeutua rauhallisena ja annan sitten pienen avun pohkella. Eela painaa päänsä alas ja vinkaisee, säntää menemään ja kun Rotta kiihdyttää harjoituslaukasta neliin, mekin annamme mennä. 

Tuuli viskoo hiuksia ja harjaa ja syksyä kasvoille ja ryntäille, pyörteilee törmätessään nelistävään hevoseen. Eelan jalat kirivät maata, vilkaisen alas ja nään maan humisevan valtavaa vauhtia. Tuen käteni kevyesti Eelan harjan juureen ja nousen kevyesti jalustimille, polvet painautuvat satulaan.

Laukka jatkuu ikuisuuksiin, mutta sitten Anne pidättää Rottaa ja vauhti hidastuu. Otan hieman kiinni Eelaa, istun alas ja rauhoitan omaa liikettäni, istun aaaaalas ja Eela hidastaa, vaikkakin hieman vastustellen. Tamma on kuumunut kunnolla ja haluaisi vielä juosta. Juttelen sille omalla kehollani ja pidän käden pehmeänä. Viileä ilma tuntuu hyvältä hengittää, se on kirpeää ja ihan syksyn tuoksuista. Anne huikkaa siirtymästä ja saan tosissani tehdä töitä, jotta Eela vastaa pyyntööni ja pudottaa raville. Askel nousee, onneksi Anne pitää vauhdin reippaana. Käännyn kurkistamaan ratsukkoletkaa takanamme. Monenkirjavia hevosia ja poneja, jotka porhaltavat kuulaassa ja aurinkoisessa ilmassa. Vesiväripaletin värinen metsänreuna kaikuu huudahduksia, naurua ja pieniä kiljahduksia. Eela kääntää päätään ja taputan sen kaulaa.

"Hyyyyvä humma."

Pihlajan kohdalla siirrymme käyntiin ja hevoset saavat puhaltaa. Oksat ovat taipuneet hohtavien marjojen painosta. Varis raakkuu ja lehahtaa puusta toiseen. Lehdet putoilevat hiljaa ja hevoset astelevat kuivien lehtien kahinassa kiireettä meitä selässään kantaen. On kaunista.

Kiitos ihanasta maastosta,
Kuú

[Emmy]

Mikä olisikaan parempaa, kuin maastoilu kuivan aurinkoisessa, lempeä lämpimässä syyssäässä? Syysmaasto kutsui ratsastajia ja paljon porukkaa oli kerääntynyt lähtemään syksyisyyttä tavoittelevaan metsään. Allani oleva Reino näytti hapanta naamaa, kuten yleensä, mutta uskoin senkin piristyvän, kunhan päästäisiin hurvittelemaan metsään. Anne tiiraili Rotan selästä olivatko kaikki valmiina lähtöön, Eelan kuopiessa takana hermostuneesti - tahtoisi jo mennä!

Vihdoin kaikki saivat ängettyä itsensä selkään ja Anne viittoi meidät liikkeelle. Kahdentoista ratsukon jono kiemurteli verkkaista käyntiä kohti kutsuvia maastoja. Syksyn kellastamat lehdet tippuilivat silloin tällöin hiljaa maahan ja hevosten kaviot osuivat pehmeästi hieman kosteaan tiehen. Poikkesimme pian isolta tieltä pienemmille metsäpoluille ja samoilimme metsässä vaihtelevassa maastossa: kiipeilyä, alamäkiä, peltopolkuja. Reino piristyi ja talsi verkkaisesti innokkain askelin, korvat tötteröllä eteenpäin.

Metsästä pääsimme hieman isommalle polulle ja otimme pätkän rentoa ravia, Reino lähti muiden perässä ja jolkotteli allani tyytyväisen rentona, tämähän on aika mukavaa, se taisi ajatella. Pidin Reinon ohjat tuntumalla, mutta pitkinä, jotta herra saisi kulkea vapaan pitkässä muodossa. Ravipätkän jälkeen Anne viittoi meidät käyntiin. Hevoset olivat innoissaan, kun päästiin vähän vauhtiin ja pörisivät tyytyväisinä, muutamat uusimmat juorut tuli vaihdettua käyntipätkän aikana ja syysilman kirvoittama nauru helähti kirkkaana tyyneen ilmaan. Kaikkia hymyilytti.
Saavuimme rauhallisessa käynnissä peltoteille, jotka kuiskivat meille kutsuja laukkaamaan. Eihän sellaista voi vastustaa, vaan Annen merkistä nostimme kaikki rauhallisen laukan. Reino laukkasi innoissaan eteenpäin, mutta pysyi hyvin hallinnassa. Laukkapyrähdyksen päätteeksi hevoset olivat sen verran innoissaan, että osalla oli suurempia vaikeuksia hidastaa käyntiin. Reinollakin riitti virtaa, mutta se hidasti kohteliaasti pyynnöstäni.

Laukkapätkien jälkeen oletettavasti osa porukkaa kävi kuumana, Reino kuitenkin pysyi edelleen allani rennon tyytyväisenä, mutta innokkaana. En voinut olla iloisempi, herra oli täydellinen maastokaveri. Viimeisien ravipätkien jälkeen hidastelimme käyntiin. Päästin ohjat vähän pidemmiksi ja Reino venytti kaulaansa ja pärskähti. Tyytyväinen tusina hevosia ja ratsastajia käveli syksyn raikkaassa ilmassa kohti tallia.

Tallin pihassa kiitin Reinoa ihanasta ja rentouttavasta maastosta, Reino oli ollut oikein mukavaa, rauhallista vaihtelua ajoittain kuumuvan ja vilkkaan Patronin rinnalle. Silitin ruunan kirjavaa kaulaa ja talutin Reinon sisälle Lynnin ja Edin vanavedessä.
-Kiitos maastosta, Reino. Kuiskasin herran korvaan ja talutin sen karsinaan.

[Tuulia]

Syysmaaston hurmaa! 13. syyskuuta

Koko viikon olin valmistautunut pian tiistaina alkavaan koeviikkoon, enkä ollut paljoa tallille ehtinyt tulemaan. Onneksi Hestia oli usein tunneilla, ja tuntilaiset vallan omatoimisia, huolehdin vain että poni ja varusteet pysyy puhtaina. Rosaa kävin tietysti ratsastamassa, ei ole hoitajaakaan vielä löytynyt. Nyt lauantaina ehdin tallille, vähän taukoa opiskeluun. Olisi nimittäin vuorossa syysmaasto varhaisruskan sävyihin vaipuneessa metsässä.

Olin iloinen, kun sain maastoon Hestian. Pääsisin tutustumaan poniin paremmin. Tunneilla se on mulla ollut, mutta ei vielä maastossa, ja siksi retki kutkutti mukavasti. Olin ajoissa paikalla hakemassa Hestiaa tarhasta hoidettavaksi, ja poni käyttäytyi vallan mainiosti. Hain kaapista fleeceni alle turvaliivin ja kypäräni, kengät olin jo aiemmin vaihtanut. Hienoa, kun tallikamoja pystyi täällä säilyttämään, vaikka joskus unohdin ne pihaton ylisille..

Tallipihalle oli kokoontunut jo melkein kymmenen ratsukkoa, kun sinne Hestian talutin. Laskin jalustimet, kiristin vähän satulavyötä ja ponnistin ponin selkään. Satula vähän narahti, ja korkealla istuminen tuntui niin ihanan tutulle. Tiukkasin vyön vielä kunnolla ja ohjasin Hestian lähemmäs muita ratsukoita. Mattimyöhästenkin saavuttua pääsimme vihdoin lähtemään. Pujahdin jonoon Helgen perään, jota olin pihatolla nähnyt monesti ja Seppeleessäkin jo. Hän kuitenkin keskittyi Vennalla ratsastamiseen, eikä saatu juttelua aikaan. Sen sijaan jo alkumatkasta käännyin katsomaan perääni, jos saisin juttuseuraa sieltäpäin.

Takanani ratsasti vaaleatukkainen, nuori nainen erikoisen värisellä hevosella. Aloimme jutella säästä, ja keskustelu siirtyi äkkiä kouluihin.
"Mulla on enää ylppäreihin pänttäämistä", toinen sanoi kertoessani olevani lukion ekalla.
"Ootko missä lukiossa?" kysäisin häneltä.
"Kaupungin steinerissä."
Olin iloisesti hämmästynyt ja kerroin, kuinka monesti mietin sinne lähtemistä ja kävin tutustumassakin, mutta päätin lähteä "tavalliseen" lukioon sitten kuitenkin.
"Ken tietää jos vaikka näin sinut kun käytiin steinerillä", sanoin.

Rakastan metsässä samoilua, ja nautin luonnosta tälläkin maastoretkellä. Hestia oli pirteä ja eteenpäinpyrkivä, mutta ei painanut kädelle. Turvavälit vähän unohtuivat, kun Emmyn kanssa juteltiin, ja leveillä poluilla ja teillä ratsastimme rinnan, niin monet muutkin. Iloinen pulputus täytti metsän, jonka koivut olivat saaneet keltaisen värin. Heinät olivat menneet vähän ruman ruskean sävyisiksi, täällä ruska ei niin mahtava ollut kuin jossain Lapissa, mutta mustikanvarvut sun muut alkoivat jo punertaa.

Jossain vaiheessa Anne varoitti karhuista. Ihmettelin, mistä hän niiden läheisyyden päätteli. Pian kuitenkin jonon edetessä huomasin myllätyn muurahaiskeon. Kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin, Hestiakin huomasi sen. Se vähän tanssahteli metsäpolulla.



Laukkasuoralla pääsimme vihdoin höyryjä päästelemään. Yli kymmenen ratsukkoa kiitivät pitkin tasaiseksi kulunutta uraa kylmähkön viimaan piiskatessa kasvoja, mutta se ei haitannut. Niin ihana on laukkaamisen vapauden tunne.
Muutamat hevoset eivät olisi millään rauhoittuneet laukan jälkeen, kuten Hestia, ja sain loppumatkan keskittyä sen pidättelyyn.

Maasto meni mielestäni vallan mukavasti, tätä haluaisin lisää. Maastoilua hoitoponin kanssa.


// Ihania kuvia, Anne! En nyt itse jaksanut taustaa piirrellä ja ponikin meni pieleen, tää padilla piirtäminen vaatii vähä harjottelua =D

[Luna]

Ratsatajat pyysivät hevoset reippaaseen raviin, osa nosti laukan jo käynnistä osalla ei meninannut nousta raipankaan avustuksella. Tuolla meni todella nopeasti, nuo eivät olleet kun valmistelemassa rauhallista laukan nostoa. Tuossa tyttö painoi pohkeet ponin kylkiin ja tytön ratsu siirtyi kenahtelevaan laukkaan. Ratsukko ei ollut kaikkein nopein mutta hauskaa näytti tytön nauravasta ilmeestä päätellen olevan. Todella hauskaa, kaikilla oli hauskaa tällä ihanan syksyisellä maastoretkellä täynnä iloisia ilmeitä ja nauravia kasvoja

[Clara]

Maastoilua syksyisessä luonnossa 8)

[Jusu]

[Sandra]

Harjailin Aria hyvissä ajoin jo ennen syysmaaston alkua. Olin antanut tavalliseen tapaansa häärivälle hevoselle periksi, ja kantanut sen eteen pienen sylillisen heinää. Aristo mussutti korsia tyytyväisenä samalla kun harjasin sen pölyistä karvaa. Odotin innolla maastoa, mikään ei voittaisi parhaiden tyyppien kanssa kauniissa ilmassa tehtyä maastoa. Pelkkä vilkaisukin aamulla oli riittänyt kertomaan, että päivästä oli tulossa upea. Sen huomasi myös tallin ilmapiiristä, joka tuntui vaihtelevan aina sään mukaan; aurinkoinen ilma teki ihmisetkin aurinkoisiksi, kun taas surkean pilvinen usein latisti tunnelmaa. Yksitoista seppeleläistä valmistautui kanssani maastoon lähtöön, sekä tietenkin Anne, joka vetäisi maastoa.
Sain harjauksen juuri valmiiksi, kun Ari sai syödyksi. Se tiesi sitä, että pitäisi taas olla hieman varuillaan. Sitä kun ei koskaan tiennyt, mitä ruuna seuraavaksi keksi. Se oli silti tavallaan mukavaa, koska olin tottunut hyväntahtoiseen jekkuiluun, enkä varmaan enää osaisi elää ilman sitä. Ariston uusin tempaus ei kuitenkaan ollut mieleeni; ruuna laski päätänsä ja otti hampailla kiinni kenkieni nauhoista, jos niissä sellaiset sattui olemaan. Siitä ei tarvinnut kuin vähän vetäistä, niin olin usein jo maassa. Onneksi siihenkin olin jo ehtinyt varautua, mutta Aristo se aina jaksoi yrittää jotain uutta.
Käytin huovan ja pinteleiden valintaan poikkeuksellisen paljon aikaa, koska oletin sitä olevan runsaasti. Yleensä en välittänyt vaatteiden ja varusteiden väristä, mutta joskus sitä oli mukava moiseen heittäytyä. Se oli mukavaa vaihtelua. Käytin paljon sinisiä vaatteita, ja nytkin päälläni oli tummansininen huppari ja kerrankin uudenveroiset farkkuratsastushousut. Kaiken kruunasi talvea ajatellen jo hieman paksummat, sinivalkoiset ratsastussukat. Olin ehkä hieman addiktoitunut kyseiseen väriin, ja tänään halusin tuupata Aristonkin sitä täyteen. Aristolla oli ennestään oranssi satulan muotoinen huopa, mutta sen lisäksi olin ostanut kaksi muuta - arvatenkin sinistä, huopaa. Myös pinteleitä oli kahta eri sinisen sävyä, joten perjaatteessa aikaa ei olisi pitänyt kauaa edes kulua. Unohdin kuitenkin ajankulun, ja pian tajusinkin, että lähestulkoon kaikki muut olivat jo valmiina lähtemään. Valkkasin nopeasti tummemman väriset varusteet ja kiikutin ne nopeasti karsinalle. Ei siinä auttanut kun nopeasti varusteet heivata selkään, kun ulkoa alkoi jo huhuiluakin kuulua.

Pääsin selkään viimeisenä, ja hetken mietittyäni menisinkö astetta pidemmillä vai lyhyemmillä jalustimilla (joskus näinkin yksinkertaiset päätökset tuntuivat mahdottomilta), pääsimme lähtemään. Järjestäydyimme jonoon, joka kyllä alkumatkasta jutellessa lipsui vähän sinne tänne. Letkassa oli rento, hyvä meininki ja juttelu luisti hyvin. Ilma oli lämmin, ja juttelun lomassa keskityinkin ihan vain nauttimaan. Nauttimaan kauniista väreistä ja siitä, kuinka onnekas olinkaan, kun sain viettää tällaisia ihania metsälenkkejä. Harvoin sitä tajusikaan, mutta kaikilla ei ollut varaa taikka mahdollisuutta moiseen. Se oli sääli, pitäisi ehkä alkaa kiinnittämään enemmän huomiota siihen, että en pitäisi tätä kaikkea itsestäänselvyytenä. Seppelettä, Aristoa, ystäviä..
Aristo vaikutti etenkin alkuun vireältä, korvat kääntyilivät tiheeän tahtiin. Sain olla senkin osalta tarkkana, ettei poitsu olisi ihan edellä menevän häntään kiinni juossut. Muutamat pikkuponitkin kävivät hieman kuumana, ja Aristo olisi niiden takaan tahtonut hieman päästellä. Pientä helpotusta toi se, että Anne ohjeisti siirtymään raviin. Aristo pärskähti innoissaan, ja otti muutaman ylimääräisen pikku loikankin. Pikkuhiljaa ruuna kuitenkin hieman rauhoittui, ja pystyin itsekkin vähän rentoutumaan jolloin kätenikin varmasti pehmeni, kun en puristanut nyrkkejä niin rystyt valkoisina yhteen. Myötäsin hieman ohjista, ja hevonen sai tyytyväisenä venyttää kaulaansa.
"Otetaas käyntiin, kattokaas", Anne nosti kättään ja osoitti sillä turmeltua muurahaiskekoa. Nielaisin hermostuneena, ja rentous oli samantein mennyttä. Aristo vaistosi jännitykseni, ja alkoi steppailla epäluuloisena.
"Täällä on ollut karhu, eikä siitä ole välttämättä kovinkaan kauaa, mutta ei kannata hätääntyä. Ei karhu uskalla lähestyä näin isoa porukkaa, kunhan pidätte ympäristöä ja hevosia vähän tarkemmin silmällä, niin ei pitäisi olla mitään hätää", Anne kiirehti rauhoittelemaan. Osa muistakin ratsukoista vaikutti hermostuneelta, mutta kohta kajahti jälleen ravikäsky, joka vei ajatuksiani hieman muualle. Keskityin jälleen maastossakin jumppailemaan Aria, ja kutittelin sitä hieman sisäpohkeella. Kaarteissa, myös loivissa sellaisissa, taivuttelin nuorta ratsuani huolellisesti.

Ravailimme aina pelloille saakka, ja olin jo valmistautunut laukkaan. Sitä oli myös Aristo, ja kun käsky kävi, se oli valmis syöksymään kuin tykin kuulasta matkaan. Pidättelin sitä kuitenkin reippaasti ja kärsivällisesti, josta se ei pitänyt pätkääkään. Suu vaahdossa poika heitti muutamat pukit, kunnes suostui odottamaan apujani. Yritin aluksi säilyttää rauhallisemman laukan ja vaikka olimme jo viimeisinä, tein laukassa suuren ympyrän, jonka jälkeen myötäsin vasta enemmän ohjasta, ja annoin Ariston päästellä vähän kovempaa. Se saavutti nopeasti perää pitävät pikkuponit muutaman pukin kera. Painauduin hulmuavaa harjaa vasten, ja nautin hevosen mukana vauhdin hurmasta. Nauraen taputin hoidokkiani laukkasuoran lopun näkyessä ja tein vielä toisenkin voltin rauhallisemmassa laukassa, ennen kuin innokas hevonen siirsi raviin. Aristo pärski tyytyväisenä, ja se hengitti aavistuksen raskaammin, muttei varsinaisesti puuskuttanut.
Matka tallille jatkui alkuun hengityksen tasaamiseksi ravissa, mutta sitten tarkoitus oli kävellä. Moni heppa ja poni oli kuitenkin niin innoissaan vieläkin, että ne olisivat innoissaan jatkaneet ravia pidempäänkin. Olin kuitenkin saanut Arin hieman jo rauhoittumaan, ja se suostuikin kohtuullisen hienosti kävelemään. Vähän se ihmetteli steppailevia kavereita, ikään kuin ihmetellen, miksei se saanut käyttäytyä noin, kun kaikki muutkin saivat.
"Hieno Aristo, mennään nyt ihan rauhassa", supattelin sen korvaan, ja kerrankin se tuntui kuuntelevan. Minulla oli siinä kyllä hienoakin hienompi poika!

Tallilla hoidin Ariston huolellisesti, käytin vähintäänkin yhtä paljon aikaa pojan extra puunailuunkin, kun aijemmin varusteiden valintaan. Aristo vaikutti hieman kyllästyneeltä, ennemin se oli todennäköisesti mennyt tarhaan. Minulla oli kuitenkin hyvin aikaa, joten päätin käyttää sen hyödyksi. Annoin rautiaalle vielä pusun (jota se taisi kylläkin hävetä, päätellen pikaisesta poistumisesta sen jälkeen) otsalle, ennen kuin päästin sen karkuun.
Ennen pois skootterointia vaihdoin vielä laajat lopputervehdykset Claran kanssa. Joo no okei, kai sitä täytyi myöntää, että tapani mukaan jäin jälleen hieman suustani kiinni. Mutta vain hieman, eikä minulla ollut mikään kiire. Aika tuntui aina pysähtyvän tallilla, vaikka tiesin kotona läksykirjojen uhkaavan pinon vain kasvavan..