sen pepsodent kai loppui
Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä, lisää kärsivällisyyttä.
Sitä mantraa mulle aina hoettiin, kun puhuin jostain Sipeen liittyvästä. Okei, yleensä se puhe tosin oli vain valitusta siitä, kuinka poni ei totellut ja siitä, kuinka se ei suostunut edes yrittämään mitään, mitä sille koetti opettaa. Kai sillä oli vain luonnetta. Svantekin oli kuulemma ollut ihan kamala varsa ja koetellut omistajiensa hermoja tämän tästä. Mutta Sipen kanssa ”hermojen koettelu” oli aika lievä ilmaus. Mun teki ihan oikeasti välillä joka toinen minuutti mieli lähettää se ongelmalapsi suoraan makkaratehtaalle – usko ei vaan riittänyt, että siitä joku päivä kuoriutuisi poni, jota voisi ihan oikeasti jopa
käyttää. Sukunsa puolestahan Sipessä oli aineksia vaikka millaiseksi monitoimiponiksi, kun isä oli ratsukoulutettu ravuri ja emä helppoa aata taapertava kouluponi. Pella-mummon lisäksi myös muita esteintoilijoita löytyi.
Mutta ei. Mun poni ei suostunut edes talutettavaksi.
Olin kysynyt neuvoja Fiialta, Annelta ja jopa soitellut liudan ammatti-ihmisiä läpi avun toivossa. Varsinkin viimeksi mainitut aina höpisivät vain jotain ympäripyöreitä itsestäänselvyyksiä ja totesivat loppuun, että…
Wait for it
…”kärsivällisyyttä ja onnea matkaan!”
Salmakin oli puhunut astuttaneensa Bonnien. Vuoden päästä sekin siis saisi kokea saman tuskan kuin mä – tosin Bonan varsa varmaan olisi astetta hyväkäytöksisempi kuin mun kauhukakara – ja tarjota mulle vertaistukea. Se lohdutti.
Yhtenä päivänä mä olin saanut vuoden tarmonpuuskan ja jopoillut pihatolle sellaisella vauhdilla, että oksat pois. Tuuliakin oli paikalla, samoin Simona; molemmat touhuamassa kilttien – ja ennen kaikkea
normaalien poniensa parissa. Ehkä mäkin vielä joskus.
”Moi Inksu!” tytöt totesivat kuin yhdestä suusta.
”Sun ponis ei tänään ollut niin kamala mulle kuin yleensä”, Simbe virnisti. ”Se ei varmaan tykkää Pampulasta.”
”Se ei varmaan tykkää yhtään kenestäkään”, irvistin. ”Sipsu niin tarvis jotain kunnon kurinpalautusta, mutta mä en oikein tiedä, mistä sellaista repäsis. Varsinkaan mun opiskelijabudjetilla.”
”Oot vaan kärsivällinen niin kyllä se siitä”, Tuide sanoi. Sana ”kärsivällisyys” oli mulle punainen vaate, mutta hillitsin itseni.
Kävin heittämässä mun kangaskassin yläkertaan, josta poimin samalla matkaani riimun ja narun. Määrätietoisesti kapusin alas jatkaen sitten matkaani pihaton uumeniin, missä ihmissyöjäponi varmaan jo ei odotellut mua.
Arvasin oikein. Tosin, se ei myöskään mut huomatessaan luiminut ja irvistänyt. Eikä seissyt yksinään kymmenen metrin säteellä muusta laumasta.
Se sosialisoitui!Seppeleessäkin ennen majaillut Taiga-tamma näytti olevan erittäin hyvää pataa sen ruunikon kiukkupussin kanssa. Ehkä risteytysponista oli tullut Sipelle jonkinlainen isosiskohahmo, joka opettaisi mun avuksi vaavia ison hevosen tavoille. Seurasin kahden menoa hetken sivusta. Sipe olisi halunnut leikkiä jonkin sortin riehumisjuttua, mutta vanhempi ja viisaampi Taiga ei oikein innostunut pystyyn hyppimisistä ja pukitteluista. Kun meitsin ongelmakakara sen huomasi, siirtyi poni korvat hörössä saman puuhan äärelle kuin Taigakin – syömisen. Lopulta kaksikko oli vierekkäin ruohomättään äärellä ja molemmat mussuttivat tyytyväisinä menemään.
”Simbe, Tuide, kattokaa!” hihkaisin innoissani. Olo oli kuin äidillä, jonka lapsi oli just saanut ensimmäisen kaverinsa – ja sitähän mä periaatteessa olinkin. ”Hakekaa joku mun kamera!”
Ja Simona kiiti yläkertaan minkä pienistä kintuistaan pääsi, haki Canonin ja näpsi kuvia sellaisella tahdilla, että mun muistikortti täyttyi suunnilleen viidessä minuutissa. Se riitti. Kuvat olivat pelkkä muisto tilanteesta, jonka olin nähnyt omin silmin: Solbritt oli ensimmäistä kertaa uhittelematta jollekin sitten sen, kun se vieroitettiin emästään. Mä olin ylpeä. Ehkä odotus ja epäonnistuneet yritykset vielä palkittaisiin. Ehkä poni vielä joku päivä olisi kunnollinen poni.