Lumienkeli5.1.2016Ilma oli kertakaikkisen jäätävä, kirjaimellisesti. Vaivaiset 0 astetta pakkasta kalvoivat jo sisuskalujani, jotka olivat päässeet vierailemaan Italian lämmössä muutaman päivän. Tavallisestikin joululomalla oli tapahtunut niin paljon asioita, etten itsekään pysynyt perässä, puhumattakaan tanssiopettajastani joka nalkutti hermostuneena väliin jätetyistä harjoituksista sm-kisoja ajatellen. Olin muun muassa nähnyt revontulet, saanut koiran, siivonnut ulkohuussin (jota en kyllä tee enää ikinä uudestaan), räjäyttänyt ilotulitteita (laittomasti), juossut 15 kilometria, hypännyt benjihypyn, voittanut tanssikisat, mässännyt 5 kiloa karkkia, käynyt kaksipäiväisen omatoimisen laihdutuskuurin, voittanut rantapallokammoni ja tapetoinut makuuhuoneeni.
Kaikesta touhusta ja tohinasta huolimatta olin raivannut aikaa henkeni edestä Huiskalle ja Rosalle. Olin liikuttanut ja hoitanut lumiponin velvollisuuteni mukaisesti, vaikkakin Tuulia oli käynyt näin joululomalla puuhailemassa poninsa kanssa normaalia enemmän. Tyttö oli jopa osallistunut Rosan kanssa hankiralleihin, ja oli hauskaa nähdä tamman innostuvan niin paljon. Itse olin vihdoin tänään päättänyt toteuttaa pitkän suunnitellun maastoreissun laavulle, jonka reittiä olin merkinnyt jo moneen otteeseen google mapsissa. Kello lähestyi kolmea, ja ajattelin lähteä neljän aikoihin. Kerkeäsin pihatolle seitsemäksi ennen kuin pimeys valtaisi koko taivaan. Paksut lumikinokset vailaitsisivat reittiä, ja olin varannut mukaan otsalampun, heijastinliivin ja pienen määrän eväitä.
Talvikarvainen Rosa hörähti pehmeästi tarpoessani lumessa sen luo. Työnsin käteni tamman harjalomaan, ja rapsutin sitä lempeästi. Hengitin ponin lämmintä tuoksua, pujottaessani sinisen riimun Rosan päähän. Talutin tammaa rauhallisesti muiden hevosten jäädessä katsomaan minua ihmeissään. Pikkuinen Pampula seisoi portilla odottamassa ulospääsyä, mutta jouduin harmikseni huiskimaan sen pois. Minua alkoi yhtäkkiä naurattaa ajatus siitä miltä näyttäisin metrin korkuisen palleron selässä, jonka talvikarvan alta ei meinannut edes tunnistaa koko ponia. Huvittuneena sidoin pärskähtelevän Rosan aitaan, ja lähdin hakemaan harjoja.
Muutama pakkasaste kiristeli poskia kavutessani Rosan selkään. Olin päättänyt jättää satulan ensimmäistä kertaa pihatolle, ja jännitys kupli vatsassani. Ponin siroudesta huolimatta oli sen paljaassa selässä hyvä istua, ja talvikarva pehmensi takapuoleni alla. Lumi narskui kapealla maastotiellä Rosan astellessa reippaasti eteenpäin. Tamma nautti selvästi kylmästä kelistä, niin kuin nautin minäkin.
Jos oikein muistan, viimekuukauden Demissä oli puhuttu jostain elämän muuttavista tapahtumista. En minä Demiä oikeasti lukenut saati sitten tilannut, mutta olin puolivahingossa tullut vilkaisseeksi Tuiskun jotain numeroa. Eiliset hallikenttäkisat olivat oikeasti tuntuneet sellaiselta tapahtumalta. Kuulostaa ehkä vähän hölmöltä, ja sitä se olikin. Minä en nimittäin ikinä, ikinä ollut suoriutunut näin huonosti. Minusta tuntui jopa, että 10-vuotias Kuura olisi nauranut minulle. Ainakin joku 10-vuotias ei ollut arvostanut minun suoritustani, kun se tummatukkainen poika oli pyrskähtänyt nauruun kesken kouluratani. Kaikkein nöyryyttävintä siinä kuitenkin oli se, että se pikkupoika taisi olla Huiskan vanha hoitaja.
Maastoesteillä olin ollut yhdeksäs. Ihan okei suoritus, vaikka tiesin että olisin pystynyt paljon parempaankin. Toisaalta Loeke oli täysin uusi ratsu minulle, eikä meidän yhteistyö ollut muutenkaan pelannut täydellisesti. Maastoesteet jäivät kuitenkin kaihertamaan mieltäni omien virheitteni takia. Rataesteet taas olivat menneet kohtalaisen hyvin, vaikka siinäkin olisin pystynyt parempaan. Koulurata oli kuitenkin kaiken kruunaus. Minä ja Loeke saimme siitä yhteensä nolla prosenttia. Miten Helppo A tasoinen, koulussa kilpaillut ratsastaja voi saada kouluradasta nolla prosenttia? Sitä täytyisi kuitenkin mennä kysymään Loekelta, joka oli säikähtänyt varmaan hämähäkkiä kun se oli ottanut ja lähtenyt. Herra oli päättänyt hypätä suoraan yli kouluaidan. Sain kuitenkin kiittää onneani siitä, että kummallekaan meistä ei sattunut mitään.
Laukka ja ravipätkien jälkeen päätin kokeilla erilaisia tasapainoharjoituksia. Rehellisesti sanottuna en ollut niissä mikään mestari, ja Rosan kanssa niitä oli varmasti helppo harjoitella. Maailmanympärimatka sujui helposti käynnissä, enkä pudonnut ravistakaan. Kuolleesta miehestä meinasin liukua alas, mutta sain kavuttua takaisin selkään ennen kosketusta maahan. Viimeisenä nostin oikean jalkani toiselle puolelle, ja korjasin jalat naistenistuntaan. Rosan kapea selkä sai minut horjumaan hivenen, mutta onnistuin pysymään selässä.
Oli kuitenkin virhe nostaa naistenistunnasta ravi. Tasapainoni alkoi välittömästi horjua, ja mäsähdin lumeen jalkani päälle. Kivun lisäksi tapahtumasta kertoi myös nilkan kovaääninen rasahdus, joka sai kyyneleet nousemaan silmiini. Silmät sumeina nostin pääni ylös etsimään katseellani Rosaa, ja henkäisin helpotuksessa nähdessäni sen seisovan paikallaan. Tai no olisin henkäissyt, jollei polveni olisi vetänyt ilmoja pihalle. Nostin käteni parhaani mukaan ylös, ja hengitykseni alkoi pikkuhiljaa taas kulkea normaalisti. Nousin epävarmasti toisen jalkani varaan ja otin Rosan ohjista kiinni.
Google maps oli näyttänyt minun olevan vain neljänkymmenen metrin päästä laavulta. Olisi paljon järkevämpää mennä sinne, kuin lähteä nilkuttaen takaisin kotiin. Kapusin parhaani mukaan takaisin Rosan selkään, ja kehotin sitä nostamaan käynnin. Varoin oikean nilkkani käyttämistä, jonka vihlova kipu alkoi kasvaa kasvamistaan. Helpottuneisuuden aalto pyyhkäisi ylitseni kun näin laavun mutkan takana. Huojentuneena laskeuduin alas, ja sidoin Rosan laavun lähimpään puuhun. Itse konkkasin vasemmalla jalalla kohti laavua, mutta kompastuminen matkalla sai kivun vain yltymään.
Dieettiohjelmissa puhuttiin suruun syömisestä, josta ihmiset taas sitten lihosivat. Tällä hetkellä taisin olla pelkoonsyöjä, nimittäin olin syönyt kaikki evääni alle viidessä minuutissa. Minulle ei ollut aavistustakaan mitä tehdä. Puhelimestani oli akku loppu, ja taivas oli täysin pimeä. Nilkkani ei kestänyt yhtään painoa, enkä pystynyt sillä hallitsemaan hevostakaan. Pihatolle matkaa oli ainakin kaksi kilometriä, enkä pystyisi kävelemään niin pitkää matkaa, ja epätoivon kyyneleet alkoivat valua pitkin poskiani.
Yhtäkkiä kauempaa polulta alkoi kuulua askelia, ja tumma hahmo lähestyi Rosaa. Sydämeni alkoi hakata lujaa vauhtia. Mitä jos henkilö olisi kidnappaaja? Hän pysähtyi Rosan kohdalle ja rapsutti ponia etutukan alta. Mitä jos henkilö tekisi ponille jotain? Sitä en voisi antaa anteeksi.
Yritin nousta ylös laavun uumenista, mutta yritykseni epäonnistui. Tömähdin lumiseen maahan, joka sai henkilön kääntämään päänsä minuun päin.
”Haloo!”, huusi henkilö, jonka äänen tunnistin mieheksi.
”Moi vaan!”, huusin ähisten yrittäen kuulostaa mahdollisimman normaalilta.
”Ootko sä okei?”, kysyi poika ja lähti kävelemään suuntaani.
”Joo!... kai… ehkä..”, vastasin ja sain pojan naurahtamaan. Tuhahdin ja jatkoin:
”Mä loukkasin nilkkani pahasti silloin kun me tultiin tänne laavulle”, sanoin pojalle. Tyyppi sytytti taskulampun päälle, ja katsoi minun suuntaani.
Pojalla oli vaaleat pellavaiset enkelikiharat, ja kirkkaan siniset silmät. Hän oli noin 170senttiä pitkä, ja pojan kasvoilta paistoi huolestuneisuus. Jostain kumman syystä ajatuksissani alkoi soida punastuttavin biisi joka suomesta löytyi. Tunsin kasvojeni kuumottavan, mutta onneksi poika oli kiinnittänyt huomionsa nilkkaani.
”Aika pahalta näyttää, uskaltaisin jopa sanoa että sieltä on joku luu murtunut”, poika sanoi irvistäen.
”Wau, mistä sä ton tiesit?” kysyin ihmetellen.
”Vau, miten sä osaat teloa nilkkas noin hienosti?”, poika kierteli.
”Missä sä asut, sun pitäis päästä kotiin mahdollisimman pian”, poika kysyi.
”No ihan ensiks Rosa pitää viedä pihatolle, ja sinne mä voisin soittaa kyydin jos mulla olis akkua puhelimessa”, kerroin.
”Hmm, no jos sä meet ponin selkään, ja mä talutan sut sitten sinne pihatolle”, poika ehdotti.
”Joo, sopii. Kiitti tosi paljon”, hymyilin pojalle.
Lumihiutaleet leijailivat hiljalleen maahan, kulkiessamme pitkin lumista polkua. Aika kului hitaasti, ja tilanne tuntui muutenkin kovin kiusalliselta.
”Miten sä ylipäätänsä olit tuolla?”, kysyin ystävälliseen sävyyn.
”Mitä sä itse tuolla teit?”, vastasi poika kysymyksellä.
”No olin maastolenkillä tietty!”, vastasin hieman närkästyneesti.
”Tässä pakkasessa, ilman kunnon varusteita? Tosi turvallista”, sanoi poika kuin ei olisi kuullut äskeistä kommenttiani. En sanonut enää mitään. En saanut pojasta mitään irti, ja taisi olla turha edes yrittää.
Huokaisin helpotuksesta kun pihatto näkyi edessämme. Enkelitukan askeleitten vauhti kohosi, joten Rosankin käynnistä muuttui reippaampaa. Päästyämme sisälle tarhaan poika nosti minut alas, ja päästi Rosan vapaaksi. Hän kantoi minut istumaan portaille, ja ojensi minulle puhelimensa. Näppäilin Tuiskun numeron puhelimeen, ja kun tuttu ääni räsähti puhelimessa helpotus valtasi mieleni.
”Voisitko sä tulla hakemaan mut pihatolta? Sattui pieni onnettomuus”, irvistin.
”OMG, ei kai mitään vaarallista!” huudahti Tuisku hätääntyneenä.
”Ei oikeestaan, vaikka tosin saattaa olla että joudutaan piipahtamaan päivystyksessä”, naurahdin.
”Ookkei, mä oon siellä vartissa!” huudahti Tuisku, vaikka hänen äänestään paistoi huolestuneisuus. Suljin puhelun, ja ojensin kännykän takaisin pojalleen. Nyökkäykseni oli merkki siitä, että kaikki oli järjestyksessä. Pellavapää lähti kävelemään takaisin laavua kohti, ja minä jäin odottamaan kyytiä.
Kun poika oli ehtinyt jo noin sadan metrin päähän minusta, muistin yhden asian.
”Hei! Enhän mä edes tiedä sun nimeä!” huusin hänelle.
”En mäkään sun joten tasoissa ollaan!” vastasi poika, kääntymättä minun suuntaani. Pieni hymynaari nousi huulilleni. Kaikesta salaperäisyydestä ja töykeydestä huolimatta poika oli minun pelastava enkelini. Minun lumienkelini.