KEHYSTARINA
Kesäkeittoa ja mansikkamaitoa
Tuntui, että iho oli ottanut jo nyt pintaansa grillinruskeaa päivetystä enemmän kuin koko kesän aikana yhteensä. Oli heinäkuun viimeinen viikko, viimeinen mahdollisuus valittaa läkähdyttävästä kuumuudesta ennen kuin syystuuli alkaisi kutitella niskaa. Mikä aika viettää ratsastusleiriä!
Oli ensimmäisen leiripäivän alkuilta. Me, neljätoista mukaan ilmoittautunutta seppeleläistä, kykimme metsämättäillä toistemme näköetäisyydellä ja yritimme vaivihkaa hakeutua varjoon olemattomassa tuulessa heilahtelevien koivupuiden alle. Yhteen niistä oli sidottu Humu, joka raastoi paljaaksi koivun alimpia oksia ja huiski tottuneesti takajalkojen väliin ryöppyävällä hännällään kärpäsiä. Hevosen toisella kyljellä keikkui punainen ämpäri, jonka luo joku leiriläisistä silloin tällöin vaappui mättäiden ylitse ja kävi tiputtaa kopsauttamassa sen pohjalle punaisen marjan.
Meidät oli lähetetty keräämään mansikoita. Anne ja Pirre, jotka toimivat leirin armoitettuina pomoina ja ruokamestareina, olivat iskeneet meille Humun mukaan, kun saimme riisuttua hevoset iltapäivän maastolenkiltä.
”Käykää tunnin verran keräämässä metsämansikoita, ruoka on sitten valmista”, Anne oli täräyttänyt tärkeän näköisenä.
”Mut kello on sitten jo melkein yhdeksän…” yritti Clara huolestuneella äänellä. Hän oli ollut nälkäinen jo maastossa.
”Nyt on kesä, aurinko ei laske koskaan”, Pirre sanoi ja iski silmää. Hän ja Anne katosivat päärakennukseen touhukkaan näköisinä ja jättivät meidät seisomaan keskelle pihaa korviaan höristelevä suokki keskellämme.
”Mun jalat ei enää kanna”, Kia huokaisi ropsauttaessaan kourallisen mansikoita Humun ämpäriin. Tamma käänsi päätään nähdäkseen mistä ääni kantautui ja Kia taputti ohimennen sen kaulaa.
”Me ollaan puhdistettu varmaan koko metsä mansikoista”, Pipsa jatkoi kurkaten ämpäriin. Se tosiaan alkoi olla jo melkein täynnä.
”Palataanko takaisin tallille?” Clara kysyi vähän matkan päässä ja vaihtoi painoa jalalta toiselle.
”Kello on vasta puoli”, Sandra sanoi aukion toiselta laidalta. Hän kiskotteli ja nousi ylös puun varjosta. ”Kierretäänkö vielä laukkasuoran kautta?”
”Joo!” innostuin. Näin ilta-aikaan laukkasuoralla oli upeaa. Pelto kumpuili keltaisena ja viljavana molemmilla puolilla ja sopivasta kohdasta saattoi nähdä kauas, melkein Liekkijärven rantaan asti.
Hämmästykseksi minun huudahdukseni jäi ainoaksi. Osa tytöistä vilkuili toisiaan, mansikkaisia käsiään ja puunlatvojen tasalle pyörähtänyttä aurinkoa.
”Mentäiskö jo takaisin tallille?”
Minä vilkaisin Emmyä, joka oli nojautunut Humun kylkeä vasten ja raaputti mutaa jalkapohjastaan, ja kohautin olkiani. Ei ylimääräinen lenkki minullekaan pakollinen olisi.
”Ei!” Sandra henkäisi yllätykseksemme niin, että Humukin käänsi päänsä lehtikruununsa alta ja vilkaisi viisailla mantelisilmillään tyttöä. Sandra takelteli hetken ja painoi sitten katseensa alas, ihan kuin olisi halunnut peittää jotakin. Hänen kulmakarvansa värähtelivät ja posket rusehtuivat, kun hän jatkoi:
”Mä, tai, tuolla, siis… Kasper on suunnilleen tähän aikaan jakamassa heiniä hepoille. Mä en tahtois törmätä siihen, kun…”
”Haa!” Inkerin silmät välähtivät merkityksellisesti. ”Sandra, ootko sä retkussa Kasperiin?”
”Joo”, Sandra myönsi ja tuntui painavan katseensa vieläkin tiukemmin multaisiin varpaanpäihinsä. Varpaat kipristelivät.
Tytöt hyväksyivät lisälenkin syyn nyt sen enempiä mutisematta. Ämpäri keikahteli Humun kyljellä, kun talutimme tamman polkua pitkin eteenpäin. Fiia oli ottanut riimunnarun käteensä ja antoi vaalean hevosen kulkea pitkän narun päässä takanaan. Se valitsi jalansijansa huolellisesti, nosteli rauhallisesti jokaisen kavion kerrallaan juurakoiden ylitse ja tuntui tuhahtavan harmistuneena, jos Fiia veti sen hellästi peräänsä reitille, joka oli sen mielestä epätasainen.
”Mennään täältä”, Essi sanoi äkkiä, kun olimme minun arvioni mukaan noin puolivälissä matkaa, ja kääntyi pienelle männikköiselle peurapolulle. Me käännyimme hänen peräänsä, kenenkään mieleen ei tainnut tulla kyseenalaistaa reittiä. Humu kääntyi kapealle polunpätkälle tottuneesti häntä heilahdellen edessäni vaaleana merkkilippuna. Se oli varmasti kulkenut useasti aiemminkin samaa polkua silloin, kun Essi vielä hoiti sitä.
Laukkasuoran viereinen pelto oli kesannolla. Jyrkkä ojanpohja, jotka pitkin nousimme itse suoralle, muuttui rinnettä alaspäin varisevista hiekkanoroista pehmeäksi, joustavaksi pohjaksi. Aurinko paistoi puiden tasalta niin, että ne seisoivat jylhinä mustina ritareina ja havisivat hiljalleen järveltä päin puhaltavassa viileässä tuulessa. Pelto oli kuin kultainen meri, joka velloi tuulen painaessa sitä hellästi multaista maata vasten. Ojanpenkalla nyökkivät ruiskaunokit taipuivat meidän astellessamme niiden väliin. Humu käytti tilaisuuden hyväkseen ja painoi tyytyväisenä turpansa kukkien sekaan. Fiia antoi riimunnarun solahtaa pidemmäksi sormiensa lomasta. Hän oli meidän muiden tapaan jähmettynyt ihailemaan näkymää.
Äkkiä metsänreunasta irtosi kaksi hahmoa. Toinen oli laskevan auringon valossa punaisen metallin värinen, kiiltävä, värähtelevä ja lihaksikas. Se nieli voimakkaasti maata allaan ja tuntui venyvän ja madaltuvan karatessaan vielä nopeampaan liikkeeseen. Toinen hahmo, joka kulki melkein sen rinnalla, oli jykevärakenteisempi ja vaaleine karvoineen näytti siltä, että se oli saanut ämpärillisen sulaa kermakaramellia ylleen. Hahmojen selästä saattoi erottaa kaksi pienempää, jotka olivat painautuneet villinä tuivertavia harjoja vasten.
”Anne!”
”Ja Pirre!”
”Topi”, Lynn hengähti vieressäni tunnistaessaan punaruunikon hevosen.
”Pirre ja Väinö! Mitä ne täällä tekee?” Akku käänsi innostuneet kasvonsa meitä kohti.
Ratsukot etenivät kohti lainehtivan pellon toista reunaa. Vastavalo muutti ne varjoiksi ja minun oli pakko kääntää katseeni pois auringonpilkkujen läikittäessä näkökenttäni. Kun seuraavan kerran saatoin katsoa, ne olivat kääntäneet kurssinsa ja lähestyivät meitä rennossa ravissa. Ohjat heilahtelivat puolipitkinä kosteita kauloja vasten ja hevosten puuskutus kuului jo kauan ennen kuin niiden raudoitettujen kavioiden ääni pehmeää multaa vasten.
”Mitä te täällä teette?” Akku toisti kysymyksensä posket hehkuen. Anne nauroi, pidätti Topia kun se oli saapunut ojan reunalle ja taputti orin kaulaa niin, että se läiskähti kosteana.
”Pitäähän meidänkin saada oma kesäleiri”, hän vastasi. Tuuli oli liimannut hiuksia hänen rusottaville poskilleen.
”Karkasitte tänne laukkailemaan!” Inkeri ilakoi.
”Aika hauska sattuma, että osuttiin tänne samaan aikaan teidän kanssa”, Kuú tuumasi. Hän oli koonnut matkan varrella tummille kähärähiuksilleen keltaisista ja valkeista kukista seppeleen ja näytti hurjan somalta.
”Sattuma, niinpä”, Pirre myönsi ja vilkutti silmää. Anne katsahti Sandraan.
”Haa!” Kirsikka oli seurannut Annen katsetta. Melkein näki, miten vastinhihna solahti toiseen hänen aivoissaan. ”Vai Kasperin perässä sitä muka oltiin!”
”Mitä! Olin olin…” Sandra kiiruhti vakuuttamaan. Hänen suupielensä nykivät ylöspäin ja silmät loistivat viattomuudesta niin kirkkaina, että minunkin uskoni hänen Kasper-tarinaansa mureni.
”Sandra on järkänny tän Annen ja Pirren kanssa!” hihkaisin.
”Miks?” Loviisa näytti hämmentyneeltä. ”Mitä täällä on?”
”Tuokaapa Humu ojan yli”, Anne nauroi. Fiia naksautti kieltään rautiaalle tammalle ja se laskeutui varovaisesti pyöreä kavio kerrallaan ojan pohjalle ja multaista penkkaa ylös pellolle. Me seurasimme kuka mistäkin kohtaa heidän perässään.
”Au! Au! Mun varpaat!” Clara voivotteli ja nosteli kärsivän näköisenä pieniä paljaita jalkojaan. ”Nää heinänkorret seivästää mun ihon.”
”Hoppaa Humun selkään”, Anne neuvoi. Hän tuntui olevan hurjan korkealla Topin satulassa nyt, kun seisoimme samalla tasolla hänen kanssaan.
”Mä tuun mukaan”, Inkeri päätti. Hän kipaisi Claran vierelle, punttasi hänet tottuneesti selkään ja tarttui sitten Claran ojentamaan käteen ponkaistakseen itse Humun kyljelle. Inkeri olisi luultavasti valunut samaa vauhtia ponin yli toiselta puolelta, ellei Kia olisi ollut valmiina ja pysäyttänyt hänen rakettivauhtiaan.
”Sitten mennään”, Anne sanoi. Hän käänsi Topin (hevonen näytti upealta kun sitä katsoi niin läheltä, se höristi älykkäästi korviaan Annen äänen suuntaan ja kaartui kuin neulansilmän sisällä) ja lähti johtamaan meitä kohti metsänreunaa, joka siinsi mustana kauempana.
”Mihin me ollaan menossa?” Pihla huuteli jonon kärkeen, mutta Anne vain heilautti kättään. Aurinko pyörähti yhä lähemmäs taivaanrantaa, se oli oranssi ja enää hailakan lämmin.
Clara ja Inkeri keikahtivat toisiaan vasten, kun me lopulta pysähdyimme. Anne ja Pirre olivat johtaneet meidät pellon takaa lähtevälle pienelle metsäpolulle ja kuljettaneet meitä sitä pitkin hiljaisuuden vallitessa. Nyt polku alkoi viettää alaspäin ja levetä vähä vähältä. Topi ja Väinö, joiden hypnoottisesti heilahtelevia häntiä minä olin seurannut, seisahtuivat.
”Tervetuloa kesäleirilounaalle”, Anne sanoi ja kääntyi katsomaan meitä Topin selästä.
”Yhdeksältä illalla. Täällä ei eletä kiireellä”, Pirre jatkoi ja nauroi.
He käänsivät hevoset sivuun polulta niin, että me saatoimme nähdä heidän väliinsä.
Polun ensimmäisen mutkan takana oli leveä, auringon iltasäteiden hehkussa loistava aukio, jonka harvojen koivupuiden välistä näki Liekkijärvelle. Vesi kimalteli – se oli tyyntä, näytti enemmän nestemäiseltä peililtä kuin järveltä – ja aukion takaa lähti pieni polku, joka vietti hienohiekkaiselle rannalle. Saatoin melkein aistia, miten viileä hiekka painui varpaita vasten. Teki melkein pahaa katsoa vettä, niin timantein koristeltuna se häikäisi silmiä.
”Täällä on ruokaa!”
Clara oli huomannut ensimmäisenä rannalta katsoen vasemmalla olevan nokisen nuotiopaikan. Siinä loimotti iloinen, risahteleva tuli, ja valkoisista kivenmurikoista rakennettu tulisuoja heitti pitkät varjot meitä kohti. Tulenlyömällä, pitkällä tummalla puupenkillä istui tutunnäköinen parivaljakko.
”Tuokaa se mansikkaämpäri tänne, niin saadaan jälkiruokaa! Ekaksi on kesäkeittoa à la Kasper ja Jaakko!” he remusivat ja Kasper paukautti puisella soppakauhalla emalikattilaa, joka roikkui tulen yllä.
Sandra tirskahti vierelläni.
----
LISÄMAKSU
Oli kuuma.
Ja nyt kun sanon kuuma, tarkoitan todellakin hiki-virtaa-selkääsi-pitkin-kuumaa. Sellaista lämpöä, joka saa toivomaan, että Suomessa olisi ikitalvi, eikä kukaan koskaan tulisi ehdottamaan mitään työtä muistuttavaa. Lämpötila keikkui niin komeissa lukemissa, että teki mieli piiloutua koko päiväksi, juoda mansikkamehua ja puhua yksinkertaisilla lauseilla.
Niin minä, Akku, Pihla, Essi, Sandra ja Pipsa olimme tehneetkin. Oli torstai-iltapäivä ja me olimme hetki sitten tulleet Annen kidutustunnilta (”väistöjä ja taivutuksia”) ja kiivenneet heinävintille loikoilemaan kutittaville heinäpaaleille mehukannu mukanamme. Vintillä oli ihanan hämärää ja viileää, ilmaa oli helppo hengittää ja se tuoksui suloisesti heinältä. Kattorakenteen läpi siivilöityi valoa.
”Miksei voi olla jo ilta, mä haluan lettukestit”, Essi huokaisi ja venytti itsensä parempaan asentoon kahden paalin väliin. Hänen vaaleat hiuksensa olivat kostuneet ja painuivat märkinä, läpikuultavina suortuvina poskia vasten.
”Mä haluan, että joku leyhyttelee mua palmunlehdillä ja mä saan maata hevosen selässä lukemassa lehteä”, Pipsa haaveili silmät suljettuina. ”Ei mieluiten Siken. Se ei malta seisoa paikoillaan riittävän pitkään.”
”Mä haluaisin mehua”, Akku jatkoi. ”Voitko sä Salma ojentaa?”
Kurottaessani antamaan kylmää, jääpaloin kruunattua mansikkamehukannua Akulle Pipsan jalkojen ylitse Sandra äkkiä päästi suhahduksen hampaidensa välistä.
”Häh, mikä tuo on?” aloitin kysymyksen, ennen kuin tajusin Sandran viittomisesta hiljentyä.
”Kuuntele!” Sandra suhisi niin villi katse silmissään, että minua alkoi naurattaa järjettömästi. Hiljenin kuitenkin ja kuuntelin kiltisti.
”Kasper, ootko sä nähny tyttöjä?” Annen ääni kuului lattian läpi alapuoleltamme. Me käännyimme jännittyneinä katsomaan toisiamme. Kasperin vastaus oli nyreää muminaa.
”Kenttä pitäis kastella ennen estetuntia. Sit olis hyvä, että joku kävis imuroimassa ja tuulettamassa leirimökit. Niissä on aika kunnioitettava lemu”, Anne jatkoi. ”Tiedätkö sä missä keittiömökkiläiset on?”
”Ne lähti valokuvaan toisiaan rannalle”, Pihla, joka itsekin oli keittiömökkiläinen, sipisi tietäväisenä.
Kasper, jolla ei näyttänyt olevan tätä kullanarvoista informaatiota, solkkasi taas jotakin Annelle. Annen vastaus sai meidät tönimään toisiamme.
”Käytkö kiltti vilkaiseen olisko osa niistä tuolla ylisillä.”
”Mitä me tehdään?” Essi panikoi.
”Mä en halua töihin!” Akku parahti hädissään. ”Se ei tee hyvää mun lepotasapainolle!”
”Mennään tänne paalien taakse, tulkaa tänne ovensuuhun!” Sandra oli jo kipittänyt huoneen poikki ja viittoili oven vieressä olevan paalikasan takaa. Minä tukahdutin hihityksen ja seurasin muiden joukossa hänen luokseen. Tyhmää, mutta niin hauskaa.
Kuten olimme arvelleet, Kasperin askeleet lampsivat oleskeluhuoneen ovelle, pysähtyivät ja jatkoivat sieltä suoraan heinävintin vinolle pikkuovelle. Me olimme sammuttaneet valot ja odotimme hiljaa kihisten paalien takana. Sandra oli joutunut kyykistymään kyyryyn ja hänen polvensa painui kevyesti selkääni vasten. Kun ovensuuhun siilautui valokaistale Kasperin avatessa oven, Akku painoi jännityksestä käden suulleen ja vilkaisi minua silmät nauraen.
”Mikä kannu tuolla on…” Kasper murahti. Olimme jättäneet mehukannun kutsuvasti keskelle lattiaa niin, että uskoimme sen näkyvän ovensuusta. Essi tarttui innoissaan käteeni, kun Kasper tarttui syöttiin ja lähti kulkemaan pimeässä kannua kohti.
Sandra tönäisi minua merkiksi selkään ja niin me ryntäsimme naurua pidätellen ulos vintiltä oleskeluhuoneeseen ja siitä tallin alakertaan. Nauru muuttui tyrskähdyksiksi tallin kesäisessä viileydessä ja repesi sitten uudelleen, kun tajusimme Annen jähmettyneen tallin pikkupuolelle meitä tuijottamaan. Bonnien pää pilkisti karsinasta Annen takaa ja se ilmensi kiitettävän aitoa yllättynyttä paheksuntaa, kun ryntäsimme hihittäen eteenpäin ja törmäsimme satulahuoneeseen.
”Mennään autotalliin!” Pipsa sai sanottua hengenhaukkomisen välillä. Kiidimme tallista ulos, seinänvierustaa pitkin ja ohitimme yhtenä jonona tyhjän, yksinäisenä pöllyävän kentän. Autotallin noustessa edessämme kopistelimme sen ovelle. Vetäessämme sen auki saimme eteemme Pirren, joka oli ollut kumartuneena vanhojen hevoskärryjen puoleen ja hypähti nyt yllättyneenä seisaalleen.
”Mitä ihmettä te teette täällä?” hän ehti kysyä, ennen kuin Sandra vetäisi meidät taaksepäin ja paiskasi oven kiinni.
”Takatarhalle! Takatarhalle!” hän hihkui ja pinkaisi juoksuun.
Hengästyneinä, punaisina ja hikisinä juoksimme metsänrajassa kohti takatarhaa. Minua nauratti edelleen järjettömän paljon. Siinä meni se rauhallinen loikoilu heinävintillä! Olin avojaloin ja jalkapohjiini tarttui havunneulasia varpaiden painuessa maahan. Ruoho tuntui pehmeältä ja hyvältä, kun pingoin pitkin askelin Essin vanavedessä.
Pääsimme takatarhalle ja lysähdimme huohottavaksi kasaksi aitaa vasten. Sandran pitkät hiukset lennähtivät minun suuhuni ja minä syljin niitä pois samalla, kun haukoin henkeä ja nauroin. Essi oli levittänyt kätensä ja sulkenut silmänsä ja hänen rintakehänsä kohoili kiivaaseen tahtiin.
”No, se oli hauskaa!” Pipsa huohotti jalat sykkyrällä.
Ehdimme koota itseämme hiukkasen ja alkaa suunnitella mehukannun pihistämistä päärakennuksesta meidän yksityisiin takatarhajuhliimme, kun takaamme kuului äkkiä hämmentynyt ääni.
”Mitä ihmettä te lojutte siinä?”
Käänsimme päämme tahdissa kuin kuusi mangustia. Puiden välissä, jossa kulki kapea ja turvallinen tallin kiertävä maastopolku, istui Jaakko Reinon selässä. Pilkkuhevonen ei ollut iltapäivän tunnilla ja höristeli ystävällisen innostuneesti korviaan meidän suuntaamme.
”Voi ei”, Akku tirskahti, kun Jaakko jalkautui Reinon selästä ja talutti hevosen harvan pöheikön poikki. Reino nappasi matkan varrella vihreän oksan mukaansa ja mutusteli sitä elämäänsä tyytyväisenä, kun Jaakko kävelytti meidät ankanmarssia tallipihan poikki Annen hoiviin.
Mutta pakko myöntää, että kun on juoksennellut ympäriinsä tallin tiluksia, pöllyävä kenttä yhdistettynä vesiletkuihin voi hyvinkin olla se iltapäivän vilvoittavin vaihtoehto.
----
TUNTIMAKSU
Keskiviikon leikkiestetuntiJo noustessani Rotan selkään takaraivossani kolkutti katumus siitä, etten ollut satuloinut hevosta. Ruunikon selkäranka tuntui nikama nikamalta allani ja minä kiemurtelin selässä kuin harjakatolla löytääkseni mukavan asennon. Rotta paistatteli päivää ja natusteli rentona kuolaintaan.
”Miten sä voit ratsastaa tällä ilman satulaa”, huokailin Pipsalle, joka istui mukavasti jalat törröttäen Gitan leveän ratsastuskouluponin selän molemmin puolin. Hän nojautui nautiskellen taaksepäin ja sulki silmänsä auringon ottaessa niihin.
”Aaah, mikä pehmeys ja tasaisuus”, hän kiusoitteli minua. ”Mä voin kertoa sulle salaisuuden: kun mä meen ilman satulaa, otan Siken ja Rotta saa jäädä tuntilaisille.”
Pirre saapasteli kentälle toppi päällään ja huikkasi vielä nopeasti vesipullosta.
”No niin, aletaan!” hän kailotti sitten keskihalkaisijalta. Pirren käsivarret tuntuivat ottaneen jo nyt leirin aikana lisää väriä. Hän oli paahtunut suloisesti kuin maitokahvi. Hevoset kiersivät käynnissä uralla ja taivaanranta oli niin kirkkaan sininen, että tuntui melkein, kuin olisi ollut ulkomailla. Kenttä pölisi, vaikka se oli kasteltu aiemmin päivällä. Mikä kesä!
”Ollaan ekaksi peiliä. Fiia ja Reino toiseen päätyyn, muut toiseen! Lähdetään tältä viivalta”, Pirre huikkasi vahvistaessaan saappaankärjellään ykkösryhmän tunnilla maahan vedettyä uraa.
Rotta tuntui hämmästyvän tajutessaan, että tällä tunnilla ei pyörittäisi rauhallisesti uraa pitkin ja puurrettaisi askelpituuksien kanssa. Kun ratsastin sen muiden rinnalle lyhyen sivun keskelle, se yritti tarjota minulle varovaisesti ensin pohkeenväistöä, sitten peruutusta. Minä aloin aavistella, että Rotan kanssa pitäisi ottaa ainakin alkutunti ihan nätisti.
Peili oli sitä tarkoitusta varten hyvä harjoite. Kuljimme lyhyitä pätkiä käynnissä Fiian pyörittäessä Reinoa, jotkut rohkeimmista ottivat pari raviaskelta. Olimme tippua pelistä koko joukolla, kun Loviisa pysäytti Myntin huolimattomasti, menetti tasapainonsa ja valui hitaasti Fiian silmien alta hevosen kyljeltä alas. Myntti käänsi päätään ja tuijotti pöyristyneenä maassa hihittävää Loviisaa samaan aikaan, kun me muut yritimme naamioida hymyä kivikasvojemme taakse. Rotta oli taitava pysymään paikoillaan ja taisi tykätä lyhyistä pyrähdyksistä.
Pirre, joka oli vetäytynyt estemökin luokse varjoon, nousi parin pelikierroksen jälkeen.
”Hyvältä näytti!” hän kehaisi. ”Loviisa pääsee kakkuhommiin. Pelataan seuraavaksi maa-meri-taivasta, mä olen johtaja.”
”Mikä se on?” kysyin kauhistuneena. Maa-meri-laivan minä kyllä tunsin, mutta että TAIVAS!
Pirren selittäessä leikin sääntöjä minun oli pakko myöntää, että kyseessä oli sama peli.
”Mutta miks taivas!” Sandra liittyi samaan kerhoon kanssani.
”Nii!” nyökyttelin. ”Sehän on loogista! Pelaajat on merimiehiä ja ravaa maan, meren ja laivan väliä….”
Pirre keskeytti nauraen ja päätään puistellen minun ja Sandran kuoron.
”Pelataan nyt! Tässä on rajat.”
Rotta oli vähän hukassa maa-meren kanssa. Se kyllä ravasi kiltisti minun osoittamaani suuntaan, mutta kääntyi epäröiden ja kankein jaloin. Hetken juoksentelun jälkeen se alkoi kohottaa päätään ja selkeästi kuumua, mitä ei helpottanut minun paljaassa selässä pomppimiseni. Rotan askel oli korkea ja Bonnien ponitikutuksen jälkeen minun oli vähän vaikea joustaa istuntaani sen kanssa.
”Meri!” Pirre huudahti aidan luota. Kia käänsi Patronin vieressäni – poni kaarsi notkeasti kuin näätä – ja karautti merialueelle jo siinä vaiheessa, kun minä ja Rotta vasta pohdiskelimme sopivaa askellajia.
”Salma tippui!” Pirren ääni kajahti. Salaa minä tunsin helpotusta – Rotta pääsisi jäähdyttelemään hetkeksi.
Kulkiessamme välikäyntejä Pirre kasasi hassunnäköiset pikku esteradat keskihalkaisijan molemmin puolin.
”Estekatrilli”, Kuú huokaisi ihastuneena ratojen valmistuttua. Pirre nyökytteli.
”Tarkoituksena on ratsastaa peilikuvana.”
”Tästä tulee hauskaa!” Sandra kiljahti iloisena.
Ja niinhän siitä tulikin. Muut vääntelehtivät naurusta selässä ja olivat valua Loviisa-tyylillä alas, kun parivaljakot vuoron perään lähtivät radalle. Keskittyneistä otsarypyistä ja irvistyksistä arvellen hyppytahdit oli vaikea sovittaa yhteen. Minun parikseni määräytynyt Fiia hymyili minulle innostuneena, kun odotimme esteiden edessä Pirren lähtömerkkiä.
Rotta jäi heti jälkeen venkoillessaan laukannostossa. Reino karautti heti kilttiin keinuhevoslaukkaan ja minä sain pongahdella pari metriä ravissa, ennen kuin pää korkealla hösäävä Rotta hoksasi apuni. Fiia onneksi pidätti ja odotti meitä, joten ensimmäisen esteen ylitimme suunnilleen samassa tahdissa. Rotan kuolainrenkaat helähtelivät ja minä huomasin tuijottavani Fiiaa yhtä tuimasti kuin aiemmatkin ratsukot toisiaan. Reinon askel oli vähän lyhyempi, Rotan taas kankeampi, ja istunta tuntui olevan erityisen kovilla tempoa muuttaessa.
Viimeisen esteen jälkeen käänsimme hevoset omiin suuntiimme ja taputimme niiden kauloja. Minua nauratti. Onneksi olin saanut tunnille Rotan! Voiko hevosen ratsastettavuuteen tutustua paremmalla tavalla kuin näin.
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!